Mitä välii kaikki?

Istuimme tiistai-aamuna aamiaisella Idan kanssa. Paikkana oli Kalevankadun Hykke (en tiedä, miten saatoin olla siellä vasta ensi kertaa!) ja kulhossa jugurttia, granolaa ja sekamarjahilloa, jälkiruoaksi pannukakkua ja omenahilloketta.

Puhuimme pitkästä aikaa kunnolla. Kuulumisia oli reilusti vaihdettavana. Aiheet vaihtelivat kevyistä raskaampiin, mutta juttujen yleislinja pysyi melko syvissä vesissä. Hyvän ystävän kanssa diipitkään jutut eivät vietä liian syvälle jorpakkoon.

Puhuimme elämän isoista asioista, pienemmistäkin. Lopulta vetäessämme kaikkea yhteen, sanoin:

”Siis oikeesti ihan sama mitä muut ajattelee.”

Ida tarttui samantien lauseeseen ja vastasi:

”No niinpä! Mitä välii ihmiset! Mitä välii kaikki?”

Kuuntelin juhlavan oloisesti, rohkeudella ja asenteella puhuvaa ystäväni ja totesin, että viimeinen lause oli loistava. Totesin sen olevan tämän vuoden kantava teemani: ”Mitä välii kaikki?”

Koska oikeasti, niin suurissa kuin pienissäkin asioissa, on aika harvoin merkityksellistä, mitä muut asiasta ajattelevat. On tärkeintä, että itse pystyy seisomaan ajatustensa ja päätöstensä takana ja seisoa ryhdissä valintojensa kanssa. Ja tietysti se, että kaiken tekee toisia kunnioittaen ja kohdellen ympärillä olevia ja olevaa hyvin.

Kun nämä ovat kunnossa, marmattajat voivat marmattaa, valittajat valittaa ja nitisijät nitistä, mutta heistä ei tarvitse välittää. Asia ei yksinkertaisesti ole heidän.

Näin me Idan kanssa totesimme ja olimme hetken seesteisiä. Miten mukava olikaan istua siinä ja tajuta, että läheiset, tai ainakin ne läheisimmät, pysyvät kyllä vierellä, auttavat ja kuuntelevat.

Muutama vuosi sitten blogeja ajatellessa minua ja Idaa ajateltiin usein samanlaisina. Meidät niputettiin usein yhteen ja blogeistamme puhuttiin samoissa lauseissa.

On hauskaa, kuinka kauan tästä nyt on ja miten hurjan paljon asiat ovat muuttuneet. Minä olen tätä nykyä tuntureita ryllivä luonnonlapsi, Ida eteerinen ja kestävä kaupunkilainen.

Mutta vaikka tiet risteävät, ja elämät lähtevät eri suuntiin, tosiystävyys säilyy kyllä.

Ihanaa ystävänpäivää ja muistakaa:
mitä välii kaikki?

-Henriikka

housut, paita, takki / second hand, pipo/North Outdoor, kengät/Vagabond, huivi/Samsoe & Samsoe

Kategoriat: elämä, kaverit, muoti, oma tyyli Ei kommentteja. Kommentoi!

Moi maailma, täällä mä meen

Istun kotimatkalla bussissa. Olen lopenuupunut. Tiedän, että sanaa käytetään yleensä hyvin kielteisissä yhteyksissä, mutta tällä kertaa tilanne on kuitenkin toinen.

Umpihankihiihdon MM-kilpailut loppuivat aiemmin tänään. Hiihdimme eilen noin 30 kilometriä, tänään kahdeksan, ja voin kertoa, että umpihangessa rämpiminen ei ole mitään aivan tavallista sunnuntaihiihtelyä. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin käyttänyt kehoni kapasiteetista suurimman osan – aika harvinainen tunne tätä nykyä. Aivoja ei ole tarvinnut juuri käyttää, joten uupumiseni on pitkälti fyysistä. En tiennyt, että lonkkalihakset (?) voivat kipeytyä näin.

Kahden viikon Lapin reissumme on ohi. Kouluporukan Pohjoisen turnee on ollut ikimuistoinen. Hyvä tavaton, miten paljon asioita pariin viikkoon voi mahtua: hiihtovaellus 30–40 asteen pakkamisissa, lumikammin rakennus ja siinä yöpyminen, useat lumikenkäretket, korttipelit, automatkat… Tuntuu kuin olisin unohtanut, mistä ja koska edes lähdin. Miksi edes lähdin?

Paluumatka on ollut kirkkaasti mielessäni siitä saakka, kun tiesin Lapin matkastamme. Tiesin, että tulen nauttimaan 12 tunnin ajomatkasta, kun ulkona on pimeää, ja ajatukset pääsevät pehmeästi pörräämään pään sisällä.

Enkä odottanut suotta, sillä tässä ison kahvin kanssa istuessa ei ole mittään hättää. Kiiskottelen vähän väliä kuin kissa, unimäärät eivät ole olleet päätä huimaavia, mutta ei tässä onneksi tarvitse voimia mihinkään säästelläkään. Bussi sulkeltaa eteenpäin yössä tasaiseen tahtiin, ja minulla ei ole kuin ihanan turhaa aikaa.

Lappi on todellinen taian kehto. Kun kuluneen viikon keskiviikkona kiipesimme Saariselän Kiilopäälle auringonnousua katsomaan, maailma oli jotenkin valmis. Teki mieli hihkaista tuuleen, että ”Moi maailma, täällä mä meen”, ja sama ajatus on ollut mielessä muutenkin. Minulla on menijän mieli, menijän varpaat. Tuskin tässä kukaan muukaan voi pysyä perässä, kun en itsekään. Mutta onneksi maailma ei katoa minnekään ja pysyy varmasti aina mukana.

Huomenna palaan pariksi päiväksi Helsinkiin. Janne odottaa kotona, niin kuin työtkin. Aion soittaa Hectoria kovaa ja ladata akkuja. Laittaa reilusti ripsiväriä (ihanaa!), käyttää muutakin kuin merinovillaa ja hoitaa hoitamattomia asioita rästistä.

Lapin ajasta syntyi tahaton loma, kun tajusin, etten halua millään käyttää uniikin reissun aikaa siihen, että roikkuisin koneella. Sähköpostiin jäi tahattomasti lomavastaajan otsikko viime kesältä: ”Almost out off office till August.” Ja kun kukaan ei siihen viikkoon reagoinut mitenkään, vedin johtopäätökset, että maailma pärjää hyvin ilman minuakin, ja voin lomailla helposti vielä toisenkin viikon.

Voi veljet, siskot ja muut, että odotan salaattia, vesivessaa (tuota modernin hyvinvointivaltion mätäpaisetta) ja sitä, kun voi kipittää vikkelästi metroon ohuissa sukkahousuissa. Ja sitä, kuinka kyllästyn siihen kaikkeen (ja etenkin siihen hälinään) taas puolessapäivässä ja jatkan maaseutu-unelmani rakentamista.

Olisi niin paljon kaikkea kirjoitettavaa, mutta silmät luppaavat niin, että jatkan huomenna.

Lappi lappi, minkä taas teit.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Toppapötkylän vaatekerrokset: untuvatakki/Helly Hansen, anorakki/Sasta, tuubihuivi/North Outdoor, pipo/Vaiko, housut/Halti, kengät/Kuoma

Kategoriat: matkustus, opiskelu 4 kommenttia

Elämäni seikkailuja: Viiden päivän hiihtovaellukselle Hammastunturille

Olen valmis.

Huomenna aamuvarhaisella bussi kuljettaa luokkamme Menesjärvelle, Hammastunturin erämaan länsipuolelle, josta jatkamme viiden päivän hiihtovaellukselle. En suoraan sanoen tiedä minne, koska en kuulu järjestelytiimiin, mutta sanotaanko vaikka niin, että sinne sun tänne.

Luulisi, että jännittää. Pakkastahan on luvattu 20–30 astetta, enkä ole yöpynyt pakkasella kuin pari hassua yötä ja aina maksimissaan miinus kympissä. En ole koskaan hiihdellyt retkisuksilla, ollut erämaassa tai keitellyt monipolttoainekeittimellä lunta vedeksi.

Vaan ei jännitä yhtään. Ahkio (tuo vedettävä pulkka perässäni) on pakattu, ruoat on pussitettu päiväannoksiin, ja akuuteimmat työasiat ehdin vielä hoitaa tänään alta pois. Jos jotain unohtuu, niin unohtuu. Maailma ei viidessä päivä kellahda, vaikka olisin koomassa.

Sitä paitsi tuntuu niin turvalliselta, että joukkomme on niin suuri ja vieläpä läheinen. Jos varpaani alkavat jäätyä, joku syöksyy jo niitä sulattamaan. Jos lapaset unohtuvat, jollain on varmasti toiset. Ja minä puolestani voin auttaa ystävää hädässä, jos jota kuta muuta pyörryttää, itkettää, viluttaa tai ketuttaa. Luulen, että suurin jaettava voimavarani on ilo, muuten olen aika amatööri näissä hommissa.

Olisi pelottavaa, tai ainakin pelottavampaa, lähteä reissuun yksin. Mutta tällä kertaa minun ei tarvitse edes suunnistaa. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Tai siis muuta kuin hiihtää, pysyä lämpimänä, keittää vettä ja nukkua. Ja syödä mahdollisimman paljon.

Rakastin reissun ennakkovalmistelun kauppaosuutta. En ole laskenut teiniajan jälkeen ruokien kaloreita enkä tiedä niistä mitään. Nyt on kuitenkin sellainen setti edessä, että ruokasuunnittelu oli välttämätöntä.

Koska sää on kylmä ja kulutus melkoista, kilokaloreita on varattava minimissään 4000 päivässä. Siis sehän on NIIN IHANAN PALJON. Siis oikeasti niin paljon, että voi syödä ihan niin paljon kuin ikinä tahtoo, eikä vieläkään riitä.

Viipotin viime lauantaina Ruoholahden Citymarketissa ja etsin kaikkein kaloripitoisimpia vaihtoehtoja. Tsekkailin viittä eri granolaa ja valitsin raskaimman. Ostin valtavan määrän suklaapatukoita ja -levyjä ja pähkinämiksejä. Viipaloin jopa voita siipaleen jokaiselle päivälle, että jaksan energisenä eteenpäin. Ai että!

Nautin myös siitä, että tällaisen tiettyä ruoka- ja kauneusihannetta ruikuttavan kansan keskuudessa huutelimme Jannen kanssa toisillemme:

”Löysitkö jotain kalorisempaa?”
”Ai siinä on vain 450 kilokaloria sadassa grammassa. Ei todellakaan riitä!”

Olen rukoillut koko päivän revontulia taivaat täyteen koko seuraavaksi viideksi päiväksi. Eikä senkään jälkeen tarvitse vielä lakata, sillä jäämme Lappiin vielä koko ensi viikoksi. Ensi viikon lopuksi päätämme koko turneen umpihankihiihdon MM-kisoihin, mutta oma seuraava etappini saada tiistai-iltana vaelluksemme ja kaikkien niiden jäätyneiden retkimuonien jälkeen jotain raikasta lautaselle.

Aina tasaisin väliajoin näen oman elämäni ulkopuolisen silmin ja vähän kummalliseltahan näyttää. Mutta yhtä lailla ihan tosi hyvältä. Elämässä on aika hyvä hetki, jos mietinnässä on lähinnä se, paleltuuko poskipäät, kun ne nousevat niin korkealla hymyillessä. Ja hymyillä kyllä aion seuraavat viisi päivää putken.

Pitää nopeasti harjoitella hampaaton hymy, ettei suuhun tuule sisään ja hampaat jäädy.

-Henriikka

Ps. Joo kyllä! Naskaleissani lukee ”Lissu”.

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
takki/Sasta, pipo/Vaiko, puffi/North Outdoor, rukkaset kaverilta lainassa

Kategoriat: opiskelu, outdoor Avainsanat: , 3 kommenttia