Vuokatti, yksi Suomen suosikkipaikoistani: 3 reissuvinkkiä

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

On sellaisia paikkoja, joista todella pitää, mutta joihin ei kuitenkaan tule koskaan palattua. Sitten on sellaisia paikkoja, joista pitää ja joiden luo löytää itsensä aina uudestaan ja uudestaan.

Yksi sellainen paikka itselleni on Vuokatti, missä olen vieraillut lähivuosina monta kertaa, eri sesonkeina ja toisistaan poikkeavin suunnitelmin. Vuokatti on mukavan lähellä ja viihdyn siellä vuodenajasta riippumatta.

Tänäkin vuonna vietin neljä päivää Vuokatissa, Lappi-reissuni kotimatkan puolivälissä. Flunssa tosin piti minua aika pitkälti otteessaan, joten kovin aktiivinen en päässyt olemaan. Siksikin iloitsen isosti, että olen heinäkuussa palaamassa taas mestoille ennen Kuhmossa juhlittavia häitä. Seurakin on uniikkia, sillä saan mukaani arvokasta sisarusseuraa.

Miksi pidän Vuokatista?

Rauha. Vuokatissa tuntuu, ettei koskaan ole kiire minnekään. Aina kun olen lähivuosina saapunut paikkaan, niin on elämäntilanne ollut mikä hyvänsä, aina on tuntunut hyvältä ja levolliselta saapua perille. Varmaan se on pienen paikan kiireettömyys ja luonnonrauha, joka tuo fiiliksen, että ei ole pakko tehdä mitään. Mutta saa jos tahtoo.

Energia ja aktiivisuus. Voisi kuvitella, että tämä olisi edellisen seikan kanssa ristiriidassa, mutta ei todellakaan. On ihaninta mennä ja tehdä, olla toimelias ja aktiivinen, kun sen voi tehdä omaehtoisesti ja kiireettä. Olen Vuokatissa muun muassa wake-boardannut, kiipeillyt seikkailupuistossa, lumilautaillut, ajanut mäkiautoilla, hyppinyt uimahyppyjä, treenannut rannassa, juossut mäkivetoja, kivunnut useasti katsomaan auringonlaskua Vuokatin vaaran huipulle ja osallistunut ryhmäliikuntatunneille. Rakastan lomia, joissa yhdistyy täysrentoutuminen ja höökillä sekoilu ja seikkailu.

Luonto. Löytyykö yllättyneitä? Kaikesta, ihan kaikesta, tulee ihanampaa luonnon äärellä. Kun aamukahvit saa juoda mäntymetsää tai tyyntä järveä ihaillen, kun lounaan jälkeen voi lähteä keräämään hetkeksi mustikoita jälkiruoaksi. Kolme kesää sitten olimme kaveriporukalla Vuokatissa loppukesästä, enkä varmaan koskaan unohda, kuinka uimme lämpimässä vedessä vähintään kolmesti päivässä. Naapurivaaran kodasta on tullut Vuokatin alueen suosikki ulkoilmaravintolani, jonne olen jo paristi paennut omien eväiden kanssa maailmaa karkuun.

Mahdollisuudet. Pidän siitä, että vaikka Vuokatti on aika omassa rauhassaan, pääsee Sotkamoon päiväretkelle ihan helposti. Jos vaikka pesäpallopeli tai paikalliset kakkukahvit kiinnostavat, ei tarvi kauaa körötellä. Sotkamossa on kaiken lisäksi kivoja kirpputoreja ja hyviä kahviloita (Makea Cafe!), joten ei tarvitse mihinkään huoltoaseman mikromunkkiin tyytyä.

Paikallisten Vuokatti-vinkkejä

Parhaat vinkit tulevat aina paikallisilta. Siksi minusta on mainiota, että Vuokatin ”Paikallista lomasi” -kesäkampanjassa tärppejään jakavat nimenomaan paikalliset: Sotkamon kunnanjohtaja Mika, ex-sprinttihiihtäjä ja Vuokatti Sportin tapahtumavastaava Ann-Mary ja paikallinen valokuvaaja Antti.

Selasin sivuilla läpi kolmikon Vuokatti-vinkkejä yleisestä kiinnostuksesta ja erityisesti heinäkuista lomaani silmällä pitäen. Oli mukava huomata, että oikeastaan tunnen paikkoja jo ihan hyvin. Pystyin monen vinkin kohdalla toteamaan kohteen olevan tuttu.

Mikan vinkeistän nostaisin suosikikseni Sotkamon Jymyn kotikentän. Kun viime kesänä pääsin pesäpallopeliin (hattara kädessäni), tuntui kuin olisin suomalaistunut kertaheitolla potenssiin kymmenen. Oli miljoona astetta lämmintä, ja valuin hikeä kuin jääkarhu savannilla, mutta onnistuin silti nauttimaan kaikesta täysillä. Oli niin hurmiollista, että kaikki Sotkamon parkkiruudut olivat täynnä, ja koko kylä oli oikeasti liikenteessä. Tiedättehän sellaiset sympaattiset metrilaku-henkiset tapahtumat, joissa sydän lepää? Pesisottelu oli juuri sellainen.

Myös rönttös-vinkki lämmintti: jos et tiedä, mikä on rönttönen, suosittelen selvittämään.

Antti vinkkaa tärppejään erityisesti perheitä silmällä pitäen, mutta olen huomannut, että perhevinkit uppoavat yleensä hyvin tällaiselle lapsenmieliselle. Olimmehan Jannen kanssa monta tuntia pari talvea takaperin Vuokatin SuperParkissa (legendaarinen tarina siitä, kun trikooni repesivät täysin riippuessani kiipeilyseinällä) ja useamman kerran olen kiikkunut myös Vuokatin seikkailupuiston radoissa. Antin vinkeistä on pakko päästä ainakin näiden ääreen: Pieni-Pöllyn huipun laealla oleva kuru sekä riehumispäivään uudistettu lumilautatunneli, jossa varmasti melskattaisiin mieluusti isoveikan kanssa.

Anna-Maryn tärpit innostavat liikkumaan. Hänen tekstinpätkää lukiessaan into nousi etenkin luonnonvesiin pulahtamisista: Pisterinniemen vähän vaikeammin tavoitettavat uimarannat kuulostavat juuri sellaisilta, jotka haluan tavoittaa. Joko-tai-mieleni spottasi hienosti myös premium-elämykset: Harmonyn Span hemmotteluhoidot ja Hotel Aatelin.

3 tärppiäni Vuokattiin

Vesiurheilukeskus

AIVAN huikea paikka, johon olen ennättänyt jo suunnitella vaikka minkälaisia juhlia, mutta joista en ole pitänyt yhtiäkään vielä. Vielä! Vesiurheilukeskuksessa on sellaista lungia, välitöntä tunnelmaa, ja tunnit humahtavat ohi hetkessä. Pienen lammen vesi on usein kesäisin ihanan lämmintä ja vedessä onnistuu niin kaapeli-wake-board kuin SUP-lautailu. Lammen päässä kelluu saunalautta, jossa voi ottaa löylyt, lötkötellä riippumatossa tai skeitata rampissa. Viimeistä lukuun ottamatta otan mielelläni (ja isolla innolla) osaa kaikkeen.

Haapala Bnb

Viime vuonna avattu Haapala Bnb on sisarusvaljakon perintötila, joka on nyt muokattu uniikiksi majapaikaksi, ravintolaksi ja panimoksi. Tila henkii vanhanajan tunnelmaa, mutta on kuitenkin oikealla asenteella ja asiakaspalveluotteella ajassa kiinni. Aika on pysähtynyt, ruoka herkullista ja unet makoisia.

Huuskolan tilan jäätelöt

Täällä huomasin viime kesänä olevani kypsä aikuinen: tilasin ensikertaa rommi-rusinajäätelön, hetkeäkään harkitsematta. Paikan päällä tehtävät herkkujäätelöt myydään söpön maalaistalon jäätelökioskista ja pihalla on pöytiä ja päivänvarjoja, joiden alle tötteröihin pääsee keskittymään. Voisin veikata, että ympärillä häärii ja pyörii jotain eläimiäkin, mutta niitä en kyllä rommijätskiltäni muista.

Mutta laajemman listauksen kesä-Vuokatista pystyn antamaan vasta heinäkuun jälkeen, sillä nyt on kulunut jo useampi vuosi, kun olen viimeksi ollut siellä kesäaikaan. Lämmetköön kirkkaat vedet siis entisestään, jotta pääsen kuukauden päästä hyppäämään pommilla veteen.

Oletteko te käyneet tai viettäneet aikaa Vuokatissa tai Sotkamon alueella? Löytyykö salaisia vinkkejä, joita voisin reissullani hyödyntää?

Itä-Suomeen käy matka nytkin, kun pikkubussi kulkee kohti Kuhmoa ja melontavaelluksen aloitusleiriä. Stereoista soi Suomi-klassikot ja järkytyksekseni osaan kaikki sanat ulkoa. Siis antaa tulla Arttu Wiskari, Aki Sirkesalo tai Gimmeliä, niin täältä lähtee! Voi uniikki, ihana kesä-Suomi.

-Henriikka

Nyt, kun jaksoit lukea loppuun, paikallisten Vuokatti-vinkkeihin pääset täältä
Ryhmäkuva järvestä: Joonas Ojala

Viimeinen koulureissu: Neljän päivän melontavaellus Jongunjoella

Näissä kuvissa temmellettiin totaalisen sienimanian huurruttamina alkusyksystä Tammelan Torronsuolla. Minulla on kaulassa uusi keltainen sieniveitsi, vierellä uusi sininen koulukaveri – tai siis, kouluystävä.

Näitä retkiä on ollut ja mennyt. Kuluneena vuonna olen nukkunut lukemattomia kertoja ulkona: välillä laavussa, välillä teltassa ja toisinaan taivasalla. Joskus olen herännyt sateeseen, joskus uskomattomaan auringonnousuun. Välillä olen kulkenut kanootilla, välillä pyörällä, usein jalan. Sienien lisäksi laavulla on nähty tortilloja, suklaa-aprikooseja, juustotarjottimia, munakokkelia, nuotioleipää ja vaikka mitä sellaista, jota mielelläni söisin nytkin. Sen sijaan vatsani kurnii, ja koitan syödä jääkaapistani löytyviä viimeisiä jämiä. Äsken kävin Forssan Prismasta haalimasta itselleni tulevalle reissulle ruokaa: irtokarkkeja, valkosipulisirkkoja ja sen sellaista.

Huomenna starttaa nimittäin kouluvuoden viimeinen reissu. Neljän päivän melontavaellus Itä-Suomen Jongunjoella muutamalla extrapäivällä esimerkiksi Kolin maisemissa.

Vuokramökki alkaa olla pikkuhiljaa siivottu ja tavarat kasattu Ikea-kasseihin. Aamulla puoli seitsemän aikaan koulukaverit kaartavat pihaan ja nappaavat minut tavaroineni. Pystyn jo nyt kuvitella, miten pihalla olen tuohon aikaan. Silmät ummessa ja mieli ties missä. Onneksi ostin autoon evääksi prinsessaleivoksia ja kirsikoita. Sormet ristiin, että reissupakun tuuletus on saatu korjattua.

Tuntuu hullulta, että tähän ne koulureissut sitten loppuvat. Samalla porukalla voimme tietysti tulevaisuudessa kiertää vaikka maailman, eihän sitä kukaan kiellä, mutta tuskinpa kierrämme. Onneksi johonkin sympaattiselle laavulle voi porukan aina kutsua ko’olle, vaikkemme olisikaan enää toistemme arki.

Meinasin kirjoittaa, että iloitsen kyllä siitä, että kokoaikainen pakkaaminen ja purkaminen loppuu… kunnes tajusin, että tuskinpa loppuu. Kyllä tällainen rinkkaelämä taitaa ihan hyvin sopia minulle. Ainakin siihen saakka, kunnes löydän jonkun hirsisen rauhan tyyssijan jostain metsän laidalta, jossa olen valmis viettämään vähän pidemmän aikaa, keittämään aamuisin mutteripannukahvia ja iltaisin teetä nokkosista ja muista pihan villiyrteistä. Jossa kuivattelen pellavalakanani pihalla poutapäivinä ja vien patjan ja petivaatteet kunnon pakkasella pihalle. Ainakin siihen saakka.

Huomenna istutaan autossa, mutta onneksi jo perjantaina kanootissa. Iik! Jee!

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Korkea kynnys olikin matala: Ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa

Kaupallinen yhteistyö: Kansallismuseo

Tämän jutun kirjoittaminen osoittautuu varmaan samanlaiseksi asiaksi kuin Kansallismuseossa käynti: rimaa aloittamiselle luulee täysin turhaan korkeaksi. On vain niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin.

No, aloitan keskeisestä: Kävin toissapäivänä elämäni ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa. Vietin Idan kanssa aivan ihanan, miltei taianomaisen sunnuntaipäivän Kansallismuseossa ja sen pihapiirissä. Jälkikäteen olen vain ihmettelen miettinyt, että olipahan kerrassaan tunteentäyteistä ja mukavaa.

Miksi en ollut koskaan käynyt Kansallismuseossa?

No, ensinnäkin: skippasin Bulgarian Sunny Beachin rantaloman vuoksi yläkouluaikojen luokkaretken, jolla Kouvolasta saakka käytiin. Siinäpä teille 2000-luvun alun Suomea yhden lauseen muodossa, monessa eri kerroksessa.

Toiseksikin, eli perimmäinen syy käymättömyyteen, kansallismuseottomuuteen: se on ollut minusta vähän pelottava, vähän etäinen, vähän viileä. En ole tiennyt, että siellä voisi olla jotain minullekin. Olen ajatellut, että Kansallismuseossa on lähinnä haarniskoita ja vanhoja, suomalaisia hilkkoja ja henkseleitä.

Ja siis tiedänhän minä, että siellä on ollut vaikka mitä kiinnostavaa: jengihän jonotti barbejakin näyttelyn viimeisenä päivänä tuntitolkulla. Jossain takaraivossa on kuitenkin kolkuttanut vanhasta jäänyt epäilys, joka on nostanut kiviset portaat valtavan korkeiksi.

No, eivät ne sitten niin korkeat olleetkaan. Kauniit lähinnä. Jaksoin ja pystyin kivuta ne varsin hyvin ja hymyllä.

Kansallismuseossa on käynnissä tällä hetkellä Nick Brandtin valokuvanäyttely Inherit the Dust. Se on esillä 1.9.2019 saakka. Brandtin teemat liittyvät aina katoavaan luontoon – luontoon ennen kuin ihmiskunta suurelta osin tuhoaa sen.

Tähän näyttelyyn brittiläissyntyinen valokuvaaja on dokumentoinut Itä-Afrikan muuttuvaa ympäristöä ja uhanalaisia eläimiä. Näyttelyn idea on, että valokuvaaja on vienyt kuvauspaikoille eläinten valokuvia niiden realistissa ko’oissaan.

Enempää en halua paljastaa, etten paljastaisi liikaa. Vaikuttavista panoraamakuvista koostuva näyttely on kuitenkin ollut sen tuottaneen Fotografiskan tähänastisista suosituin näyttely.

Näyttely on tunteita sekä ajatuksia herättävä ja vaikuttava. Olisin tosi itse kaivannut kuviin vähän dokumentaarisempaa otetta: koko näyttelyn idea on niin mieletön, niin olisin varmaan saanut ideasta vielä enemmän irti, jos kuvat eivät olisi näyttäneet niin paljon siltä kuin valokuvat olisi editoitu kuviin jälkikäteen. Ehkä värit tai mustavalkoisuus olisivat toimineet seepia-henkeä paremmin?

No, oli miten oli, näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen. Valtavien kuvien yksityiskohtiin pystyy pureutumaan näyttelytilassa paljon paremmin kuin minkään somekuvien kautta, ja kuvien lähitiirailu lieneekin yksi parhaita asioita koko kokemuksessa. ”Katso Ida, tuolla paikallisella miehellä on tuollainen käsikoru. Hieno.” ”Katso, miten surullinen vauva. Ihan kamalaa.” Leijonat veivät jylhyydellään eläinten herättämien tunteiden määrästä voiton. Vitsi ne ovat upeita eläimiä. Ja että ihmiset osaavat sitten olla tyhmiä.

Olimme itse ilmaisella (tai siis pääsylipun hintaan kuuluvalla), 45-minuuttisella opastuskierroksella. Niitä on nyt kesäkuussa joka sunnuntai ja heinä-elokuussa aina tiistaisin ja torstaisin.

Olen vähän sellainen museokävijä, etten jaksa kovin paljon kerralla. Mieleni ärsyyntyy positiivisesti kaikesta mitä aisteilla voi irti saada, ja museoissa ärsyketulva on valloittavan suuri. Sen vuoksi joudun pätkimään museokäyntejäni osiin – tälläkin kerralla kiersin ajan kanssa ja hartaudella vain tuon valokuvanäyttelyn.

Koin ennen jotenkin huonommuutta ja lievää häpeää siitä, etten pysty olemaan museossa koko päivää tai että viimeistään parin tunnin jälkeen kaipaan vähintään kahvitaukoa. Suorittaja minussa pyrki itsepintaisesti pintaan, minkä lisäksi tuntui, että maksetulla pääsylipulla olisi revittävä kaikki mahdollinen irti ja viettää museossa avaamisesta aina sulkemisaikaan saakka.

Onneksi olen muuttanut linjaani aika vahvasti. Vähän, mutta syvemmin toimii minulle paremmin. Ja nykyään voin ihan avoimesti myöntää, että museokahvilat ja -kaupat ovat usein museovierailujen kohokohtia. Näyttelyistähän ei koskaan tiedä, mutta leivos on aina leivos.

Tälläkin kertaa pidettiin ihan kunnon lounastauko. Tarjolla oli kookos-kanakeittoa, mutta pyydettäessä kasvisversio löytyi keittiöstä kivasti lautasannoksina. Istuimme pitkään ja ajan kanssa pihapöydässä ja vaihdoimme kuulumisia.

Hyvänen aika, että mekin olemme tunteneet jo niin pitkään! Oliskohan ensitapaamisemme ollut 2012 vai 2013? Ensimmäinen kontaktimme oli, kun loppuvuonna 2011 Ida kommentoi blogiini (olin juuri aloittanut blogini ja olin ihan, että ”whaaaaat mitä tää söpö ja cool Ida kommaa XD APUA!”):

”AIII ihania kuvia!!! Odotan lissseee!”

Samanlainen olo oli sunnuntaina. Tuntui, että päivä rullaili kevyesti eteenpäin, ja tunnit hujahtelivat. On aika harvinaista ja tosi arvokasta, että ystävän kanssa on niin helppo olo, ettei asiaa ajattele kertaakaan. Odotan lissee!

Olimme valinneet Kansallismuseo-päiväksi juuri sunnuntain, koska silloin pihaan levittäytyi myös suosittu Vintage-tapahtuma. Niin yksityishenkilöt kuin erityisliikkeetkin myivät vaatekaappiensa vintage-helmiä, teemaan sopivia sisustusesineitä sekä muita menneiden vuosikymmenten antiikkiaarteita. Myyntipaikat ovat ihan ilmaisia, aika harvinaislaatuista ja kivaa. Pihalla oli myös jätski- ja kahvikärryjä, joten söimme söpöt ja vegaaniset tikkujätskit, Popsykkelit.

Emme olleet itse tällä kertaa ostohousut jalassa, vaan haahuilimme ympäriä alkukesäisen vihreää pihaa katsellen ja ihaillen kaikkea. Löysin minä vahingossa yhden pinkin puuvillamekon kympillä, myyjän mummon peruja.

Paviljongissa pyöri myös Vintage-karaoke, joten korvat saivat nauttia klassikkoja ja vanhoja helmiä. Ida ei lähtenyt kanssani tulkitsemaan Virve Rostia, vaikka maanittelinkin. ”Päivänvalossa, no ei todellakaan!”

Kansallismuseon Kesäpiha toimii muuten jo viidettä kesää. Koko kansan yhteisessä ulkoilmaolkkarissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja sinne voi kaavailla myös oman sopivan tapahtuman.  Kansallismuseo itse kuvailee, että paikassa voi visioida ja uudelleen tulkita ’kansallisen’ käsitettä ja Suomi-kuvaa. Kesäpiha kannustaa ja haastaa
erilaisia yhteisöjä luomaan ja tuottamaan omia käsityksiään ’kansallisesta’, tuomalla
sisältöä paviljonkiin ja sen ympärillä aukeavaan pihapuistoon.

Päivän koskettavin hetki oli puutarhassa, keltaisen kirjoituskoneen ääressä. Runoilija Vinski Valos päivysti tapahtumassa ja hänen pöytäänsä saattoi istahtaa, jos tahtoi hetkessä laaditun henkilökohtaisen runon aiheesta kuin aiheesta.

Ja tietysti me istahdimme! Mielen päällä oli paljon asioita, ja kun Vinski sitten kyseli tukisanoja ja mahdollisia teema-aihioita runolle, niin sanoja ja lauseita vain tulvi ulos suusta. Lopulta runoilija luki tekeleensä ääneen. Pidättelin itkua jo siinä vaiheessa, kun runoa kirjoitettiin, vaikken tiennyt siitä vielä mitään.

Maailma tarvitsisi kyllä enemmän runoja. Vinskistä inspiroituneena kirjoitin itsekin kaksi nopeaa bussimatkalla Helsingistä Tammelaan.

Sokeriksi pohjalle jätimme museokaupan, jonka kiertämistä odotin innolla. Paikka on avara ja valoisa, kaiken kaikkiaan tosi upea. Tuotteita on hyvin valikoitu kokonaisuus, jossa korostuu taide, kotimaisuus ja perinteisen ja modernin kohtaaminen.

Aivan spesiaalia olivat kaupassa myytävät marjamehut ja -hillot. Miten täydellisiä kotiinviemisiä erityisesti turisteille, miksei muillekin!

Kaikkein kauneinta ja tyylikkäintä oli kuitenkin Kansallismuseo Collection, joka näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa aika kattavasti. Kyseessä on uniikki Kansallismuseon oma mallisto, joka on saanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä, Kansallismuseon näyttelyistä ja kokoelmista. Malliston ovat suunnitelleet Saija Halko, Johanna Gullichsen, Mari Isopahkala, Katriina Nuutinen, Julia Männistö sekä ensæmble duon Alisa Närvänen ja Elina Peltonen.

Itse asiassa malliston muistikirja (alla kuvassa) kiinnitti huomioni samantien. Se on aivan täydellisen ihana kesäkirja runoille ja ajatuksille erivärisine, tyhjine sivuineen ja valokuvineen. Odotan, että pääsen täyttämään sitä.

Sanoin jossain vaiheessa näyttelyopastuksessa Idalle, että minusta on kiva, että täällä on kaikenlaisia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri taustoista, eri syistä näyttelystä kiinnostuneita, siis kaikin puolin erilaisia. Yleensä sellaiset paikat ovat aina kiinnostavia ja niissä on mukavaa sekä rentoa olla.

Ja niin kuin alussa kirjoitin, ensikäyntini Kansallismuseoon sai riman matalaksi. Ei museon tai näyttelyiden laadun suhteen, päinvastoin. Mutta ymmärsin paikan olevan myös minua varten ja että sillä on todella tarjota vaikka mitä.

Kansallismuseo on kansanmuseo, se oli tärkeä huomata.
Menen varmasti pian uudestaan.

-Henriikka

Ps. Kansallismuseon museokauppa tarjoaa tuosta muistikirjankin sisältävästä Kansallismuseo Collection -mallistosta lukijoille -20%. Sano kassalla koodi ”AAMUKAHVILLA”.

Kuvat: Ida Hanhiniemi / 365 days with Ida, oma edit