Ja nyt minä lomailen

Laita kello soimaan, nouse ylös
Viivähdä hetki sänkysi laidalla
Sitten nouse pystyyn, kulje kaappisi luo
Vedä päällesi ihmisen kuori ja huppusi

Napita silmät kuoppiin, vedä haalari ylös
Solmi kiinni vanha ihmisen asusi
Venytä kerran niskaa ja kierrä rankaa
Kierrä oikee, vasen, oikee ja sitten seis

Kaada kahvia suoneen, kertaa ihmisen elkeet
Haali sankoon päivän suoritusvälineet
Aseta kuoresi autoon, paina kaasuu ja aja
Kaahaa autopilotilla kohti päivän koitosta

Venytä kuoresi huippuun, kääri hihat ja rahat
Ryömi kotiin vasta kun oksettaa kunnolla

Ja sitten illan tullen käy kaapisi luo
Riisu ihmisen kuori ja huppusi
Vedä kellosi käymään, käy maate ja makaa
Uneksi uudeksi ihmisen osasi
Kunnes soi taas ja toistuu osasi  

(Viitasen Piia – Ihmisenasu)

Pidän nyt loman. Viikon syysloman. Sellaisen, etten aio edes käydä somessa tai sähköpostissa, enkä muutenkaan liioin puhelimella, en usko ottavani yhtään kuvaa, kirjoittavani yhtään julkista tekstinpätkää. Siis minä lomailen, isä ja äiti, nyt minä oikeasti lomailen. Sen sijaan ajattelin istua mummin ja vaarin vanhalla perintösohvalla ja tuijottaa seinää, haaveilla miten tauluni siihen asettelen.  Aion neuloa ehkä pikkuisen, lukeakin, tavoitteettomasti. Sekä Viitasen Piialta että Antti Autiolta on ilmestyneet uudet albumit, joita aion kuunnella ajatuksella. Aion muuttua ihmisenasuisesta vähän enemmän ihmiseksi ja ymmärtää, ettei sellainen tapahdu viikossa.

Tiedän, että tuskinpa kukaan edes huomaa minun lomailevan. Tärkeintä, että itse huomaan. Että läheiset huomaavat. Sisko ja veljet, nyt minä oikeasti lomailen.

-Henriikka

Superwood Festival & kestävä, vastuullinen metsänkäyttö

Kaupallinen yhteistyö: UPM

Viime viikonloppuna oli Superwood-festivaali, jonka luvattiin olevan metsäelämys kaupungissa. Olin haaveillut jo kahtena edellisvuonna meneväni, mutta lopulta löysin Vuosaaren Rantapuisto-hotelliin vasta tänä vuonna.

60-lukulainen hotelli meren rannassa tarjoili loputtomia visuaalisia ärsykkeitä ja ajatuksia herättäneet kaksi päivää: ”Nordic oddity, pure beauty, woodland vibes.” Sitä saatiin, mitä luvattiin.

Festivaali oli täynnä musiikkiesityksiä ja taidetta monissa muodoissa videoista installaatioihin, rannassa oli taidenäyttely ja vieressä oli nuotio, jonka ääressä pidettiin ohjelmaa. Huomasin itse nauttivani eniten Merisalin annista: puheenvuoroja eri aiheista peräjälkeen. Istuin monta tuntia kuunnellen muun muassa sijoittamisesta, eläintenoikeuksista ja tunteista, sekä kestävästä maan- ja metsänkäytöstä.

UPM oli yksi festivaalien kumppani ja olin itse paikalla kuuntelemassa erityisesti myös heidän puheenvuorojaan.

Lauantaina merisalissa Timo Lehesvirta puhui kestävästä metsätaloudesta ja siitä, kuinka maata tulisi käyttää, jos suuntana halutaan olevan positiiviset ympäristövaikutukset. Puheenvuorossa kuvattiin UPM:n kestävän metsätalouden käytäntöjä.

Kuuntelin puheenvuoroa mieli tarkkana ja kulmat vähän rutussa. Teki mieli nousta ylös ja kajauttaa, etten tajua tästä mitään, vaikka haluaisin tajuta kaiken. Vaikka tietysti tajuan vaikka miten paljon, mutten kuitenkaan vielä yksityiskohtia. On niin paljon huomioonotettavia seikkoja ja monia puolia: toisaalta näen metsäteollisuuden ja puunkäytön mielettömänä tulevaisuuden mahdollisuutena. Uskon puiden, maailman suurimpien kasvien, olevan suuressa roolissa ilmastotaistossa. Toisaalta en ymmärrä esimerkiksi puiden kasvatuksesta mitään. En ymmärrä siitäkään, kuinka luonnon monimuotoisuus säilyy parhaiten.

Ja tiedän, että minun tulisi opiskella aivan valtavasti, että ymmärtäisin syy- ja seuraussuhteet todella hyvin. Käytännössä olen siis asiantuntijoiden armoilla ja siitä myös skeptisyyteni nousee: on vaikeaa, kun ei tiedä itse. Sitä vaan kuuntelee osaavia ihmisiä ympärillä, yrittää yrityksen julkituloista ja mediasta hahmottaa kokonaiskuvaa ja toivoo, ettei kukaan nyt viilaa pahasti linssiin.

Avautuessani ajatuksistani IG stooriin, sain hyviä vastausviestejä, muun muassa tämän:

”Metsätieteiden opiskelijana on tää fiilis niin usein!!! Pääsee kuuntelemaan päivittäin ympäristön, ilmaston ja metsien huippuasiantuntijoita ja heitä kuunnellessa ajattelee, että meillä on kaikki tarvittava tieto ja taito tän homman pelastamiseen. Ja sitten todellisuudessa näyttää, että mikään ei ole selkeää ja miettii vaan, että miten tämä metsäkeskustelu voi olla näin vaikea?! Ja maailman pelastaminen! Mutta halu ymmärtää on tärkeintä, ja kun kaikki haluis ymmärtää nää asiat, oltais maailmanpelastamisessakin varmasti aika pitkällä!”

Metsien käyttöä kritisoidaan ja siinä nähdään niin ilmastoon kuin monimuotoisuuteenkin liittyviä riskejä. Vaikka aivan varmasti metsäteollisuuden toiminnassa ympäristön suhteen on edelleen paljon parannettavaa, ja toimintaa on koko ajan kehitettävä aktiivisesti nimenomaan ympäristöä, ei pelkkää rahaa ajatellen, on Suomen metsien käyttö isossa kuvassa kuitenkin ilmaston kannalta varsin kestävää. Myös luonnon monimuotoisuuteen liittyen on otettu isoja kehitysaskelia, mikä on tosi hienoa.

Mutta on hankalaa, kun asia on niin ristiriitainen. Kun mediasta lukee, että ihmiskunnan riippuvuutta fossiilisista raaka-aineista voidaan vähentää puupohjaisilla tuotteilla ja että on kehitetty joku uusi puupohjainen kosmetiikkatörpylä, joka maatuu käytön jälkeen, tulen täyteen intoa. Onhan puu ihan mahtava raaka-aine: puu on uusiutuva raaka-aine, tuotteet ovat kierrätettäviä ja voidaan lopuksi hyödyntää energiana. Puulla korvataan osittain esimerkiksi muovia pakkauksissa, komposiitteina ja ehkäistään samalla muun muassa maailman merien muoviongelmaa.

Toisaalta saman kosmetiikkaputelin takia on saatettu hakata alas jonkun lähimetsä, jonne menee se rakas sienipaikka ja sielunmaisema. Samalla miettii, että menikö sienimetsän mukana jonkun kotikin, ehkä koko lajikin. Sitä innostuu puun tarjoamista ratkaisuista, muttei kuitenkaan koskaan toivoisi, että yhtäkään puuta kaadetaan sen vuoksi. Okei, tämä oli tosi kärjistetty lause, mutta ymmärrätte pointin: on helpompi suhtautua metsän ja puun tarjoamiin hyviin puoliin, kun se hyöty on jo näkyvissä tai käsin kosketeltavissa.

Haahuilin syvällä vastuullisuusteemoissa koko Superwoodin ajan (yllä olevassa kuvassa näkyy hyvin kriittinen ilmeeni haha). Oli kiva huomata, etten ollut ainoa, joka kököttää kuuntelemassa puheenvuoroja kahvikuppi kädessä, vaan sain kuunteluseuraa. On lohdullista, miten paljon ihmiset pyörittävät vastuullisuusasioita mielessään ja miten selkeästi ne ovat sydämen päällä. Toki tiedostan myös sen, että esimerkiksi Superwoodissa pyörivä jengi on tietynlainen kupla myös: joukko ihmisiä, joilla on oikeasti aikaa ja resursseja miettiä näitä asioita ja joilla on toisaalta myös mahdollisuuksia valita kestävämpiä ratkaisuja esimerkiksi korkeammasta hinnasta huolimatta. Mutta hienoa, että kun mahdollisuuksia on, ne käytetään.

Aina välillä kävin ottamassa pientä aivobreikkiä kävelyllä meren rannassa, syömällä kasvislounaan dj:n soittaessa tai sitten pötköttelin sohvalla metsä-loungessa mocktaileja juoden, metsävideoita katsellen.

Huomasin muuten taas loungessa tuota videota katsoessani, että on se kyllä kumma, miten paljon metsä voikaan herättää tunteita: en katsonut filminpätkää edes erityisen ajatuksella, ja silti kyyneleet vaan tulivat jostain. Metsä. Rakas metsä. Yritäpä näillä tunteilla yrittää pohtia rationaalisesti sitä, miten metsää kannattaisi käyttää paremmin.

Kun metsiä nyt kuitenkin käytetään, minkä näen siis oikeasti hyvänä asiana, niin haluisin jotenkin siirtää keskustelua koko ajan enemmän avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi – UPM:llekin kerroin, että lähden yhteistyöhön heidän kanssaan, jos saan rehellisesti kiukutella ja kyseenalaistaa; kirjoittaa, että avohakkuut ahdistavat kyllä aika lailla, kuin myös se, että kaikkea tunnutaan tekevän nykyään häikäilemättömästi, rahankiilto silmissä. Tärkeimpänä kuitenkin koin, että pääsin suoraan isoon yrityksen jutulle kuulemaan ja kyselemään ja toisaalta avaamaan keskustelua myös seuraajille päin: on tärkeää, että kuluttajilla on keskusteluyhteys auki haastamista, kysymistä ja ihan pelkkää neutraalia, kiukutonta keskusteluakin varten.

Aika usein pätee tosiasia, että mitä avoimemmin asiat tehdään, sitä paremmin ne tehdään.

Suomessa metsäpinta-ala ei ole merkittävästi muuttunut, mutta globaalisti katoavat metsät ovat aivan valtava ongelma. On ihan kamalaa, että maailman hiilinielut katoavat maapallolta kiihtyvää tahtia. Kestävällä metsien käytöllä on roolinsa myös ilmastonmuutoksen hillinnässä (tähän on päätynyt myös tieteilijöiden IPCC-raportti ilmastonmuutoksesta), minkä vuoksi olisi entistä tärkeämpää ja akuutimpaa tarttua aiheeseen pian ja haastaa toimijoita kestävyyteen.

Eikä kestävyyteen liity pelkästään puiden määrä, vaan osana kestävän metsätalouden käytäntöjä tulee vaalia myös metsäluonnon monimuotoisuutta ja huolehtia sosiaalisista oikeuksista, kuten työntekijöiden oikeuksista ja juuri niistä virkistyskäyttömahdollisuuksista, jotka itsellenikin saavat ne liikutuksen kyyneleet helposti nousemaan silmiin. UPM on ensimmäisenä metsäteollisuusyrityksenä maailmassa asettanut tavoitteen metsiensä monimuotoisuuden parantamiseksi ja lajimäärien kasvua tullaa myös mittaamaan. Tämän tavoitteen toteutumista tulen kyllä seuraamaan mielenkiinnolla – mieli tarkkana, kulmat vähän kurtussa. Toiveikkaana, tietysti.

Kiitos Superwoodille festivaalielämyksestä, joka oli ajatuksia herättävä ja monessa kohtaa erityisen hämmentävä: esimerkiksi silloin, kun kummitukset tanssivat koripallokentällä tai kun Mira Luoti kylpi ja lauloi glitterit naamalla maahan kaivetussa kylpyammeessa kynttilänvalossa, ja vieressä soitettiin viuluja ja suudeltiin.

Joo, näin kun sen auki kirjoitti, niin olipahan tosiaan taas kokemus. Ehkä löydän itseni Vuosaaresta ensi vuonnakin. Katsomassa merta, metsää ja metsävideoita, kuuntelemasta puheenvuoroja maan ja taivaan väliltä. Koska ennen kaikkea kiinnostaa kaikki.

-Henriikka

ps. Loppuun linkkaan vielä kuuntelusuosituksen uunituoreesta podcastista, joka pureutuu vähän metsien käytön kestävyyteen liittyvään problematiikkaan. Se varmasti avaa aihetta vähän lisää kiinnostuneille.

Kuvat: Jukka Salminen / Tiikerikuva

En halua kovettaa nahkaani, somessakaan

Olen tällä viikolla enemmän, ja kuluneen vuoden aikana enemmän ja vähemmän, pohtinut läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Olen miettinyt, mitä kannattaisi jakaa ja miksi, millaisia asioita ja arvoja olisi hyvä pitää esillä ja mitä rajata kaiken ulkopuolelle.

Välillä tulee olo, niin kuin olen useasti kirjoittanut, etten haluaisi olla somessa lainkaan. Haluaisin siilin lailla kierähtää kerälle ja nostaa suojapiikit pystyyn. Useammin tulee kuitenkin olo, että haluan pitää pehmeiden arvojen liekkiä elossa, somessakin. Siksi kai olen täällä.

Olen kuullut monta, monta kertaa, että minun tulisi kovettaa nahkani somessa.

”Henriikka, et voi olla somessa, jos et pysty olemaan noiden kommenttien yläpuolella. Sun pitää kovettaa nahka, olla vahvempi. Kiusaajat kiusaa. Herkkä ei pärjää julkisessa ammatissa.”

Olen miettinyt paljon neuvoa ja aina tullut tulokseen, etten halua kovettaa nahkaani. Olen somessa mieluummin ohutnahkaisempana, omana itsenäni, edustamassa lempeämpiä arvoja.

Vaihtoehtona on sitten, etten ole somessa lainkaan. En usko, että pintaraapaisun jakaminen elämästä on minua varten – asukuvista, kukkakimpuista ja kauniista lakanoista osaa joku muu kertoa kauniiden valokuvien kanssa paremmin. Jos minä bloggaan, haluan jakaa elämästä (lakanoistakin), tunteista ja todellisuudesta. Tietysti rajatusti, mutta rehellisesti. Silläkin uhalla, että tuntuu pahalta, jos joku solvaa. Tai jos joku kovien arvojen kanssa jyrää päältä.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että somessa korostuvat ääripäät: ovat he sitten vihaansa riehuvia, pelkästään kärkkäitä kommentteja lausuvia tai yltiöylistäjiä. Heitäkin usein tarvitaan, ehdottomasti, mutta jos tämä some nyt jää live-elämän rinnalle toiseksi todellisuudeksi, toivoisin täälläkin olevan koko kansan kirjon: myös sellaiset ihan tavalliset keskitien kulkijat ja vähän pehmeämmät ja herkätkin. Juuri sellaiset, jotka eivät niin välitä kovettaa nahkaansa, vaikka maailmanmeno joskus sitä vaikuttaisi vaativan. Sellaiset, jotka kirjoittavat ajatuksiaan muiden nähtäville ajatellen, että toivottavasti kukaan ei loukkaa tai muserra. Mutta kirjoittavat silti, koska se voi ehkä auttaa tai avata ajatuksia.

Olen ehkä ulospäin usein varma ja määrätietoinen, ja olen sitä varmasti myös oikeasti, mutta toivoisin somehommeleistani korostuvan myös se toinen puoli: sydän toisinaan ihan mutrullaan yritän parhaani ja toivon, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan vähän ymmärtäisempiä ja lempeämpiä.

Neilikoita kiväärinpiippuihin.
Ohutta ja pehmeää ihoa paksua vasten. Pum pum.

-Henriikka