Lumeton yllätysloma: Tahko marraskuussa

Viikko sitten vein Jannen synttäreiden kunniaksi yllätyslomalle. Ajattelin, että olisi kiva viettää yhdessä kunnolla aikaa, lähinnä levätä, mutta myös tehdä asioita yhdessä: ulkoilla, syödä, pussailla ja saunoa. Viikonloppu kotona Helsingissä olisi tietysti ollut helppo vaihtoehto, mutta nyt kouluarjesta Helsingin kotiin palatessani on välillä vaikea rentoutua. Koko ajan olisi jotain hoidettavaa, siivottavaa, haettavaa, sovittavaa tai sumplittavaa, ja siksi päätin, että suuntaamme ihan muualle.

Marraskuu ei ole mitään Suomen matkailun suurinta sesonkia, mutta en antanut sen häiritä. Päätin, että suuntaamme Kuopion kylkeen Tahkolle ja nautimme lumettomasta lomasta ruskan ollessa jo ohi ja joulun vasta odottaessa oven takana.

”Lainaa tai vuokraa auto ja hae minut torstaina puolenpäivän maissa koulusta, niin ajetaan sitten yhdessä perille. On jonkun verran ajoa, mutta ostetaan huoltsikalta kahvia ja karkkia ja ajetaan rauhassa.”

Saavuimme torstaina illan suussa perille Tahkovuoren juurelle, hotelliimme. Olimme matkan aikana syöneet maissi-Tuplaa, peacelätkäkarkkeja ja Daim-patukan, joten ei tarvinnut olla karkitta. Huoltoaseman ässäarvasta en taaskaan voittanut mitään. Alan epäillä, ettei niistä enää koskaan voita.

Janne arvaili koko matkan määränpääksi ihan mitä sattuu (Vierumäki, Nurmes..), joten hän ei vielä kuin vasta pari kilometriä ennen maaliamme tiennyt, missä tulisimme viikonloppumme viettämään.

Olin edelliskerran ollut Tahkolla joskus lapsena tai nuorena, eikä paikasta ollut juuri mitään muistikuvia. Mielikuvieni aktiivinen laskettelukeskukses heräilee vasta rinteiden avattua, joten oli aika ihanaa saapua vähän nukkuvaan kylään – oli hiljaista ja ihanan tyhjää. Sesonkien ulkopuolella matkustaminen on muutenkin mieleeni: näkee paikasta vähän erilaisia puolia ja usein enemmän rauhassa. Lisäksi saa yleensä reilummin aikaa paikallisilta matkailuyrittäjältä. Sesonkeina he harvoin ehtivät kertoilla tarinoitaan kiireen keskellä. Enkä pistä pahakseni, että hintatasokin yleensä tippuu kivasti, kun kaikki paikat eivät ole täynnä.

Majoituimme Break Sokos Hotellin sviitissä (iik!), ihan rinteiden alla. Kyllä kelpasi, kun tajusimme, että huoneessamme on poreallas (ja värivalot! hahaha) ja saunakin. Laitoimmekin saunan heti ensimmäisenä iltana lämpenemään, kuin myös kahtena seuraavana iltana. Niin mukava kuin tien toisella puolella oleva kylpylä olisikin ollut kokea, vei oma sympaattinen pikku-spamme voiton.

Ensimmäisenä iltana suuntasimme muutaman sadan metrin päähän Ravintola Rehtiin nauttimaan Jannen synttäri-illallista. Ihan tosi hyvää! Valkkaria, blinejä, vuohenjuusto-punajuurihommeleita. Vedin uudella taktiikallani tyytyväisenä: kaksi alkuruokaa pääruoan sijasta. Naapuripöydässä ilakoi yrityssseurue, me istuimme aika hissukseen ja juttelimme tulevaisuudesta. Oli hyvä olla juuri siinä, missä oli.

Parasta koko lomassa oli nukkua paljon. Huijasin! Tahattomasti. Parasta oli tietysti yhdessäolo, mutta heti sen jälkeen unet. Nukuimme kymmenen tunnin yöunia kuin horroksessa.

Jo heti ensimmäiseen aamuun valkoisista lakanoista herätessä oli levännyt olo. Aamiaisella oli kunnon hiihtokeskustyyliin Tazza-kaakaokone!!! Olen ollut lukioikäisenä kolme talvikautta hiihtokeskuksen kahvilassa töissä ja tein itselleni vanhan spesiaalini: Tazza järjettömällä määrällä kermavaahtoa ja niin monta vaahtokarkkia päälle kuin mukiin läikkymättä sopii.

Mutta joo, kieltämättä spesiaali oli sen verran tuhti, ettei haitannut lainkaan lähteä sen jälkeen useammaksi tunniksi ulos.

Joku muu ehkä sanoisi, että ilma oli harmaa, mutta minusta ilma oli kuin morsia. Usvaa ihan kaikkialla ja kastetta puissa, maassa ja heinänkorsissa. Luonto oli täynnä ihmeitä. Tuntuu, että mitä tahansa yksityiskohtaa jäi katsomaan, siitä alkoi avautua ihan uusi maailma. Tummanvihreiksi muuttuneet, vahamaiset puolukanlehdet ovat ennen talvea kauneimmasa sävyssä ja korsilla vierähtelevät vesihelmet olivat kuin koruja.

Kiipesimme Tahkon portaita ylös Tahkovuorelle (yli 1000 askelmaa!) ja koska ylhäällä oleva kahvila ei ollut auki sesongin ulkopuolella kuin tilauksesta, pidimme kahvitauon huipun laavulla.

Marraskuiset ja muut pimeän ajan lomat ovat siitäkin ihania, että pimeän tullen voi hyvällä omatunnolla kipittää hotellihuoneeseen lukemaan lehtiä ja kirjaa. En muista, että olisimme koskaan yhteisellä lomalla ottaneet niin rennosti kuin nyt. No Thaimaa vuonna 2012 taitaa kyllä edelleen viedä voiton. Nukuimme nyt jopa yhdet päiväunet! Ilmeisesti olimme kaikesta rentoilusta lopenuupuneita.

Perjantai-iltana päätimme kuitenkin olla aktiivisia ja kävelimme muutaman sata metriä Tahko Spa hotellin keilahallille. Koska kukaan muu ei ollut innostunut retroilusta, olimme hohtokeilausradoilla aivan kaksin.

Janne vei pelit ihan sata nolla. Minua sattui ikuiseen jännetuppitulehdus-ranteeseen ja ärsytti, kun en osannut. Muistin taas, että olen aika kehno keilaaja (ja häviäjä), ja lopetimme ennen kuin aikamme edes loppui. Janne uskalsi sanoa ääneen: ”Eikös me olla aiemminkin jo todettu, ettei keilaus taida olla sun laji?”

Lonkero maistui muovimukista kuitenkin aika hyvältä, ja alan viikon jälkeen olla sitä mieltä, että voisin sittenkin vielä joskus keilata.

Keilaustraumat unohtuivat onneksi pitsaillallisella (+ tietty jälkkäreillä!). Yhtä kuvaa ylempänä näette virallisen ”onneksi kohta saa pitsaa” -ilmeeni.

Emme suotta lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan jäimme hotellin yhteydessä toimivaan Pizza Breikkiin. Eipä sillä, kovin montaa ravintolaa ei tässä vaiheessa vuotta ole aukikaan.

On myös todella jäätävää, että ainoa kunnon kameralla otettu kuva Jannesta on nämä ylläolevat kädet. Kuvaan itse paljon puhelimella, ja Jannella on lähes aina järkkäri käytössä. Lisäksi minulle kameran edessä olo on paljon miellyttävämpää ja luontaisempaa. Näin ollen tämänkin postauksen kuvissa on tsiljoona minua, eikä juuri ihanaa Jannea. Onneksi hän on verkkokalvoillani :)))

Lauantaina oli vuorossa eläinmeininkejä. Onnekseni Janne ilahtui, kun kerroin meidän lähtevän ratsastamaan. Tahkofarmin tunnin issikkasafarille ei ollut muita tulijoita, joten saimme olla opastajamme kanssa maastossa aivan kolmisin.

Minä nousin Lukan ratsaille ja Janne hyppäsi Tahvon selkään. Rauhallisella tunnin reissulla sai kivasti tuntua ratsastukseen. Lopuksi oli pakko kysyä, että voitaisko koittaa vähän kiihdyttää vauhtia. Takaraivossa oli muistissa Mongolian ei-niin-turvalliset ravit ja kisailut, minkä vuoksi teki toisaalta mieli kiihdyttää ja toisaalta mieli jarruttaa. Hevoset ovat kyllä niin upeita eläimiä.

Kun nyt kerran olimme lähteneet käymään Tahkofarmilla, teimme samantien omatoimisen farmikierroksen hevosten lisäksi farmin muiden eläinten kanssa. Siellä oli söpösti kodeissaan pikkupuput, isot puput, vuohet, laamat, helmikanat, sorsat, kukot, ankat, lampaat ja possut.

Syötimme pupuille porkkanoita ja nauroimme vuohien kielille: nehän ovat kuin ihmisen! Puput olivat suosikkejani, muilla ei ollut niiden rinnalla mitään jakoa, vaikka ne eivät tahtoneetkaan minusta muuta kuin ruokaa. Töpselinenien ruokailuääni oli vertaansa vailla, ja vuohien syömishierarkia karu muistutus maailman epäoikeudenmukaisuudesta väkivaltaisuuksineen.

Janne pelkäsi laamahäkissä koko ajan, että jompikumpi laamoista sylkäisee hänen päällensä. Niinpä hän pyrki vainoharhaisen nopealla tahdilla syöttämään kumpaakin, jottei klimppejä lentäisi suuntaamme.

Farmikierroksen päätteeksi näin respalla vielä keppihevosia. Vieressä oli kyltti: ”Saa lainata!”

En voinut itselleni mitään, oli pakko päästä kokeilemaan. Ja oli kyllä aivan jäätävän hankalaa. Siis olen katsonut niin paljon nuorten keppariharrastajien hyppyvideoita instassa, ja ne ovat kyllä ihan hulluja! En meinannut uskaltaa hypätä tuon matalan penkin yli, ja ne todellisten harrastajien esteet on aivan käsittämättömän korkeita.

Että vaikka koni ratsastikin hienosti, niin minulla oli keppariratsastajana vielä paljon opittavaa.

Kun ajoimme takaisin hotellille, alkoi sataa taianomaisesti lunta. Lumettomasta lomasta tulikin yhtäkkiä ihan sellainen maagisen luminen, niin kuin Gilmoren tytöissä ensilumi aina on.

Lumi tosin oli niin märkää, että lumisateessa kastui hetkessä. Mutta olipahan kauniinnäköistä ja toisaalta taas yksi ihana syy kipittää sisätiloihin, laittaa sauna päälle ja ottaa sisustuslehti lukuun.

Kolmanneksi, lyhyen lomamme viimeiseksi illaksi, olimme tilanneet ennakkoon kolmen ruokalajin ruoan alakerran Hillside-ravintolasta. Joimme onnellisina yhdet oluet ja nautimme vegaanimenun, joka oli ihan huippu! (On kivaa, että on puoliso, joka pitää samoista asioista kuin minäkin, niin kuin vaikka kaljasta ja kasviksista.)

Puhuimme lomalla tosi paljon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Parisuhteen tilasta pitää jutella aika paljon enemmän, kun ei näe arjessa. On ihana kerrata ihan tavallisia kuulumisia, mutta sen rinnalla on pakko miettiä asiota myös perinpohjaisemmin: miten tällainen ”tavallaan etäsuhde” pyörii niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. No, onneksi molemmat ovat. Kiva olo siitä.

Sunnuntaina otimme vielä yhden pitkän aamut ja pitkiä katseita. Sitten ajelimme ystävien laina-autolla huoltoasemien karkki- ja juustosämpyläpysäkkien kautta kotiin. Koteihin, tarkoitan.

Taakse jäi lumeton ja lopuksi luminen Tahko ja lumeen sormella piirretyt salaviestit.

-Henriikka

Huom! Olimme Tahkolla Break Sokos Hotel Tahkon kutsumana, emmekä vastanneet kaikista kustannuksista itse.

Surkeimman sisaren pokaalin saa… minä!

Tuli kamala ikävä siskoa. Sellainen ikävä, ettei sitä voi korvata kukaan toinen. On ikävä suoria, mutta rakkaudella lauottuja kommentteja, käpertymistä vierekkäin, maneereita, jotka tunnistaa löytyvän myös itsestään. Sitä uskomatonta yhteyttä, kun jotain tapahtuu, ja molemmat katsoo toisiaan välittömästi ymmärtäen, miksi toinen katsoi. Ja hyvin usein sitä seurannutta naurua.

Janne kertoi eilen puhelimessa, että oli käynyt Roosaliinan luona syömässä jätskiä. Hän oli heittänyt lainaksi jonkun vaatteeni ja vienyt samalla pyynnöstä maitolitran opiskelijarukan jääkaappiin. Sitten he olivat kahvitelleet jätskin kanssa.

Päälle tuli samantien kaksi oloa: a) Onpa ihanaa! Niin kivan kuuloinen hetki. b) Miksen minä ole siskoni kodissa syömässä jäätelöä? Minähän pidän jäätelöstäkin paljon enemmän kuin Janne. Ja no, muutenkin.

Ehkä pieni peiliin katsomisen paikka. Pelasin ehkä itselleni kätevästi vähän lisärakkautta varastoon viedessäni siskoni lokakuussa synttäriyllärinä ravintolaan syömään ja balettia katsomaan, mutta pian ne varastot taas hupenevat.

Avasin juuri puhelimestani viestihistoriamme ja viimeiset viestit kuuluvat:

to 1.11.
R: Mennäänkö huomenna yhdessä messuille vai meetkö yksin?
H: Meen omineen! Mulla on pari palaveria niin olis tylsää.

pe 2.11.
R: Entäs leffailta teillä?
R: Eikun ups te näettekin Tiian, Anun ja Tuijan kanssa!

ke 16.11.
R: Saanko lainata taas sitä haalaria perjantaina?
H: Joo, käy vaan hakee.
R: Kiitti * pusuemoji. Tuutko viikonlopuksi Helsinkiin?
H: En

tänään:
R: Ootko ensi viikonloppuna Helsingissä? Mä tarvisin kipeästi sun apua silmälasien hankintaan!
H: Oon. Käy la klo 17–18 ja su klo 16–17.
R: Haha no lauantai it is! Voi olla, että teen päätöksen jo etukäteen, mutta jos en, niin sitten toi.

Oijoi. Ei kovin aktiiviselta näytä tuo sisarsuhteeni ylläpito. Ihan hävettää lukea.

Toivon todella, ettei sisko ehdi valita sopia silmälaseja ennen ensi viikkoa. Tuossa tunnissa ehtisi nimittäin pyytää vähän anteeksi sitä, että on ollut luuserisisko. Taas. Ja että tulee jatkossakin ehkä olemaan.

Nyt kyllä laitan hänelle heti viestin ja pyydän huomenna kylään! Voi veljet, tarkoitan siis siskot, jos hän pääsisikin säkällä hyppäämään Tammelan bussiin. Saisi kerralla enemmän kuin tunnin.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Kategoriat: perhe, sisko Ei kommentteja. Kommentoi!

Pistä pikkujouluihin päälle fiksua, vanhaa, lainattua tai kierrätettyä

Pikkujoulukausi, bling bling blinggg! Jouluradio avattiin tänä vuonna ennätyksellisen aikaisin kuulijoilleen, näyteikkunoissa välkehtii pallot ja piparminttutangot, ja kaupunkien ensimmäiset jouluvalot on asennettu paikoilleen.

Olen joulusta aivan innoissani. Viime joulu meni Tansanian lämmössä, joten tuntuu kuin en olisi juhlinut kahteen vuoteen. Pääsin tietysti viime vuonnakin osallistumaan pikkujoulukauteen (esim. näihin reivien, salakapakan ja letkajenkan yhdistelmiin punaisessa glittermekossani), mutta jotenkin koko homma jäi puolitiehen, kun lopussa ei odottanut joulujuhlaa.

Mutta tänä vuonna kaikki on toisin. A-a-a-auuuuuu!

Todellisuudessahan minulla on tasan yhdet pikkujoulut tiedossa. Ne ovat luokkakavereitteni kesken järjestettävät, juuri ennen joulua. Olen myös hurjan arvovaltaisen, kolmehenkisen, pakotetun järjestäjätiimin arvovaltainen jäsen. Sen lisäksi on myös itsenäisyysjuhliksi naamioidut syntymäpäiväjuhlat, jotka ovat samaisen ryhmärämän kokoontuminen, ja jonka järjestämisestä olen yllätysyllätys myös vastuussa.

Tiedänpä, mitä teen joulukuussa. Olen selkeästi ottamassa edellisvuoden menetettyä joulua takaisin.

Ainiin! Eilen vietimme myös vuoden ensimmäisiä pikkujouluja. Oli piparinleivontaa, joululauluja ja korttien askartelua salaisille ystäville. En tiedä kehtaanko enää myöntää, että 17-henkinen opiskelijaporukkammehan oli tietysti taas opettajieen kutsulistalla, vaikka järjestämisvastuussa en sentään ollut. Kovin on sisäsiittoista tämä Tammelan eräopiskelijoiden elämä: sinne sitä jäätiin yökylään siskonpetiin opiskelija-asuntolan olohuoneen matolle. Aamupalaksi oli riisipuuroa ja eilisen vitsejä.

Mutta se, mitä halusin alunperin kirjoittaa, on tiivistetysti otsikossa: Pistä pikkujouluihin päälle fiksua, vanhaa, lainattua tai kierrätettyä. Koska…

Fiksua

Tiedän, mikä houkutus olisi kävellä halpaan, epäeettiseen ketjuliikemyymälään ja ostaa sieltä joku iki-ihana pikkujoulukimallus. Ehkä kaksikin. Mutta mieti tänä jouluna kahdesti. Olen itsekin sortunut noihin monena vuonna, mutta tänä vuonna olen tehnyt päätöksen, että pikkujoulut juhlitaan eettisissä koltuissa ja tamineissa.

Näissä kuvissa on päällä suomalaisen Tauko Designin takki. Niin kuin näkyy, niin olen ottanut sen itse mekkokäyttöön. On parasta, jos vaate mukautuu erilaisiin tarpeisiin, ja tämänkin Linja-takin kangas on upean laskeutuvaa ja kevyttä. Tiedän, missä vaate on tehty, mistä se on tehty: ”The jacket is produced following our ideals of ethical and ecological production. We value the standards of sustainable fashion and keep the whole production chain transparent.”

Eettisyys ja ekologisuus kulkevat niin vahvasti yrityksen DNA:ssa, että voin hippastella mekossani onnellisena. Ja sitten juhlahumun laantuessa ottaa sen taas takkikäyttöön.

Korvissa killuvat AIDA impactin keltaiset silkkihapsukorvikset. Ihan somen houkuttelemana klikkailin ne ostoskoriin ja juku, tunnen itseni kuningattareksi ne korvissani.

AIDAn perustaja Elina perusti yrityksen äitiyslomallaan vasta tänä keväänä. AIDA impact on yhteiskunnallinen yritys, joka yhdistyy kauniiseen muotoiluun ja laadukkaisiin luonnonmateriaaleihin myös yhteiskunnallisen mission: AIDAn tavoitteena on auttaa pakolaistaustaisia perheitä integroitumaan Suomeen. Yritys työllistää käsityötaitoisia naisia, joille AIDA-työ on ensimmäinen väylä työelämään Suomessa. Yhteistyötä tehdään StartupRefugees-järjestön kanssa.

Vanhaa

Tiedän, ettei aina ole mahdollisuutta tai halua panostaa uuteen. Haastaisinkin miettimään myös, löytyisikö kaapista asupaniikin uhallakin jotain päällepantavaa?

Olin itse sellainen, että hankin ennen joka juhliin uuden asun. Muutama vuosi sitten hääjuhlia alkoi kuitenkin tulla sellaisella tahdilla erityisesti kesäsesonkiin, että päätin pärjätä vanhoilla. Nyt olen kierrättänyt samoja mekkoja erilaisilla asusteilla vaikka missä juhlissa.

Lainattua

Oman vaatekaapin lisäksi ystävät ja sisko ovat olleet kullanarvoisia: toisen vanha on itselle uusi. Yllättävän avuliasta porukkaa saattaa löytyä myös esimerkiksi kaupunginosien Facebook-kirppiksiltä, jos huikkailee lainailun tai vuokrailun perään.

Lisäksi vaatelainaamot ovat nostaneet viime vuonna upeasti päätään, ja esimerkiksi Vaaterekin ja Vaatepuun lisäksi esimerkiksi Ivana Helsinki pyörittää myymälässään lenkinkilainaamoa, jota olen käyttänyt useamman kerran.

Kierrätettyä

Vanhan ja lainatun lisäksi yritän iskostaa kaikille takaraivoon second handin rakkauden. Siitähän koko bloginikin lähti aikoinaan liikkeelle!

Löytyisikö unelmien pikkujouluasu kirpputorilta, second hand -liikkeestä tai fiinisti kuratoidusta vintagekaupasta? Moni laadukas second hand -yritys toimii nykyisin myös vain verkosta käsin (Radhica, WST…), joten ei tarvitse edes kotoa lähteä.

Jestas, kuinka tekee mieli suklaakonvehteja! Melkein kieriskelen tuskissani, kun katson näitä kuvia. Olen päättänyt, että tähän joulunalusaikaan kuuluu myös laaja suklaakonvehtikisa ja laadunvalvonta – ajattelin käydä läpi kaikki suklaakonvehtirasiat pala palalta. Olen kyllä huonossa vauhdissa, sillä vain yksi konvehtirasia on takana päin.

Ja itse asiassa nyt kun ajattelen, niin voisinpa suklaamätön sijasta keskittyä löytämään myös vähän fiksumpia ja reilumpia suklaavalintoja. Tuollainen bulkkimättöhän on oikeastaan aika typerää. Näin sitä vaan itseään influensöidään tässä samalla.

Tämä on muuten täysin poikkeuksellinen kuvasarja, ei juurikaan linjassa tavallisiin kuviini. Mutta nämä ovat minusta silti aika mageita, vähän röyhkeitä, kuin kalsarikännit 2.0. Toivon, että tuo piinaava tuijotukseni saa teidät kääntymään halpahallin ovelta ja suuntaamaan uusille urille.

-Henriikka

Linja Jacket Black / Tauko Design (saatu), Ocher silk earrings / AIDA impact

Kategoriat: juhlat, muoti, oma tyyli Avainsanat: , , 1 kommentti