Ei mitään tarvetta lähteä yhtään minnekkään

Arvatkaa mikä tuntuu ihanalta? Rauhoittavalta. Suoraan sanoen erinomaiselta. Se, etten kaipaa ulkomaille. En kaipaa reppureissuun kauas pois, palmun alle maailman toiselle puolelle tai löytöretkeilemään kaukomaille. Ettei tee mieli lähteä minnekään.

Että ajatellessani juna- ja bussiasemia, tuntuu kivalta ja turvalliselta, sopivan pieneltä. On miellyttävä ajatus käydä pikkureissuilla naapurikaungeissa ja matkustaa ehkä lähimpiä pohjoismaita roadtrippaamalla. Kulkea ehkä joskus hissukseen junalla Italiaan. Mutta ajatellessani lentokenttiä, tulee vähän vieras olo. Sellainen, että sinne ei kyllä huvittaisi nyt lähteä. Ei siltikään, vaikka olen aina rakastanut istua lentokenttien kahviloissa ja katsoa, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät. Kuinka he kaikki elävät aivan eri vuorokaudenrytmeissään ja syövät ja juovat ihan mitä sattuu: kaljaa aamuaikaisella ja aamiaissämpylöitä ja -munakasta keskiyöllä. Vaikka olen nauttinut, kun lähden ja saavun takaisin.

Tiedän, että on vielä kovin aikaista huudella mitään. Vaikka aika tuntuukin pitkältä, olen ollut Suomessa vasta noin kolme kuukautta. Naurettavan lyhyen aikaa. Mutta tiedossa ei ole yhtäkään reissua kauas, ainoatakaan lentolippua ei ole sähköpostissa odottamassa, enkä koe kaukokaipuuta, edes pientä. Odotan vain, että saan käpertyä peiton alle katsomaan luonto-ohjelmia ja dokumentteja maailmalta ja että saan matkustaa lähelle, mutta intensiivisemmin. Se riittää.

Jos saisin päättää, tämä tunne saisi kestää ikuisuuden. Olisi huojentavaa, etten enää koskaan kaipaisi kiivaasti kauas. Mutta tiedä sitä sitten. Luultavasti kaipaan ja sitten joudun miettimään, mitä sille kiivaudelle teen.

Tulevana perjantaina lähdemme äidin ja siskon kanssa Tallinnaan ja tuntuu oudolta ja toisaalta myös oudon hyvältä, että minireissu, jonne olisin ennen lähtenyt ilman ajatuksen ajatusta, suinpäin, herättää nyt kovaa ilmastoahdistuksesta johtuvaa ajatuskierrettä ja mietintää kotiin jäämisestä.

Tunnen itseni liian hyvin ymmärtääkseni, että keulin helposti. Liian helposti. Se on kaikki tai ei mitään. Tai oikeastaan aina vain kaikki ja siinä se. Joten odotan jo innolla, kenen laulua kolmen kuukauden päästä laulan. Nyt on hyvä näin.

-Henriikka

Kuvat viime kesältä Sveitsistä, vuoristolammelta, johon Vienan kanssa pulahdimme:
Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

Kategoriat: matkustus Ei kommentteja. Kommentoi!

”Pääsikkö perille?”


Bussi kulkee oudosti täristen eteenpäin. Ulkona on pilkkopimeää, mutta sisällä katonrajasta hohtaa linja-auton kelmeä, sinertävä valaistus. Pysähdyimme juuri Vihdin pysäkille, ja muutama matkustaja hyppäsi kyydistä ja katosi pimeään. Istun bussin takaosassa, kun edessä ei ollut enää tilaa. Sunnuntai-iltana moni muukin matkustaa kotiin tai kotoa pois. Omasta tahdostaan tai tahdotta.

Viereeni istui viime hetkellä Kampin bussiterminaalista muuan nuori poika. Hän hymyili kohteliaasti, kun kysyi paikkaa, ja hymyilin tietysti takaisin. Harmi, että hän haisee niin kamalan paljon tupakalta, sillä hajuherkkä nenäni lähettää parhaillaan viestiä aivoilleni, että nyt kannattaa laukaista kunnon päänsärky. Ikään kuin tässä kuumuudessa ei olisi jo riittävästi kestämistä. Pidän sinnikkäästi sinistä flanellipaitaa päälläni, vaikka kannattaisi vähentää. T-paidassa oleminen tuntuu kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla nololta. Miksi minä aina hikoilen, kun ympärillä istutaan kevyttoppatakeissa? Paleleminen olisi söpöä, hikoilu ei. Pikemminkin ällöttävää. Kai liitän sen mielikuvissani darraan, huonoon kuntoon ja muuhun sellaiseen, jota ei varsinaisesti pidetä palkintona. Tekisi mieli kertoa vieressä istuvalle, hymyilevälle tupakoitsijalle, että minä vain olen tällainen, lämmin tyyppi, tiedäthän. Että onneksi ei ole enää heinäkuu. Ja että oli kyllä melkoinen heinäkuu. Kertoisin sitten vielä, kuinka olin hellettä paossa Raahen Prismassa. Makasin siellä selälläni tuskassa ja voihkin. Aivan kuin olisin synnyttämässä. Että vaikka tupakoitsija olisikin saanut selville, että olen kova hikoilemaan, niin ainakin hän toteaisi minun olevan myös hauska.

Syyloma Helsingissä oli ihana ja samalla tosi outo. Huomenna klo 09:15 alkaa taas koulu Tammelassa, Hämeen Luontokeskuksessa. Luvassa olisi tuliturvallisuutta ja alkusammutusta. Olen suunnitellut pukevani oranssin, vakosamettisen haalarihameen, vaikka en ole aivan varma, pystyykö siinä käsittelemään tulta ja sammutuspeitteitä. No, onpa ainakin autenttinen tilanne, sillä eihän hädän hetkelläkään voi valita, onko päällä se kätevin työhaalari kaikkine rensseleineen.

Viikon syysloma kului yhdessä hujauksessa ohi. Hujaus ei kuitenkaan ollut ihan pelkkä silmänräpäys, vaan ihan kokonainen hujaus. Kyllä siinä ehti ajatella, jopa vähän liikaakin. Tein kivoja asioita, näin rakkaita ihmisiä ja hoidin hoitamattomia asioita niin kuin vastuullinen aikuinen ja yrittäjä hoitaa. Huomasin kuitenkin olevani koko viikon melko hermostunut. Mikään unimäärä ei tuntunut riittävän, pienikin muutos suunnitelmissa hiersi ja rasituin pienestäkin. Huomasin ajattelevani, että onpas toden totta rankkaa, vaikka eräänkin päivän ohjelmassa oli aamiainen ystävän kanssa ja kolme hemmotteluhoitoa: jalkahoito, kasvohoito ja kulmakarvojen kestovärjäys.

(Nyt tupakoitsija nousi kiireen vilkkaa. Hän meinasi unohtaa nousta bussista pysäkillään. Tekisi mieli vilkuttaa ikkunasta, mutta mehän olemme käyneet keskusteluita vain minun päässäni. Hymyilin vähän. Hän taisi luulla, että flirttailen. Äh. No, ihan sama. Tuskin hän siitä pahastuu, vaikka valtavassa flanellipaidassa hikoileva ja tuskaansa ähisevä tyttö on tuskin hänen unelmansa.)

Syysloma oli sellainen, että yhtäkkiä kolmen ensimmäisen opiskelukuukauden tunteet ja tuoksut rysähtivät viiveellä päälle kerralla. Kuin mieleni ja kroppani olisi kerännyt yhteistuumin kaiken koetun jemmaan kottikärryihin kehoni salaiseen takahuoneeseen ja nyt yhtäkkiä kipannut koko kärryllisen päälleni varoittamatta. Olen ollut ensimmäiset kuukaudet yhtä naurua vain, onnea ja helpotusta, ja täysin stressitön. Ja nyt yhtäkkiä sen autuaan, kikertelevän, vaaleatukkaisen erä- ja luonto-opasopiskelijan tilalla on takakireä, hermostunut ja henkisesti sekä fyysisesti rasittunut tytönriekale. Jo oli aikakin rasittua, ajattelee varmasti perheeni. Ystäväni. Ehkä tekin. Hyvänen aika, opiskella nyt yötä päivää jossain skutsissa yli-intensiivisesti ja ihmisten ympäröimänä, asua nyt soluhirsimökissä, jakaa nyt huoneensakin, jakaa lounas- ja saunahetkensäkin. Aamukahvinsakin. Telttansakin. Vessapaperinsakin. Kin. Kin. Kin. Kaikkikin.

Tämän viikonlopun aikana olen kokenut kaikkia niitä tunteita, jotka olisivat ikään kuin olleet luonnollisempia jo silloin pari kuukautta sitten. Yksinolonkaipuuta, eroahdistusta, koti-ikävää, juurettomuutta, työahdistusta, kiirettä, stressiä, riittämättömyyden tunnetta ja kamalan syvää väsymystä. Ja nimenomaan niitä, hmmm, luonnollisia mutta ei ehkä niin kutkuttavia tuntemuksia. Niitä yksiselitteisen mukavia tunteita olen kyllä tuntenut koko ajan, ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan ja elänyt uutta elämävaihdetta suurin vaihde silmässä. Nyt tuntui kuin kaikki olisi jumissa kropassani niin henkisesti kuin fyysisestikin: olin täynnä outoa, purkamatonta ahdistusta ja kriittisyyttä kaikkea kohtaan, ja nesteet lorvivat kropassani aiheuttaen huonoa oloa.

Olen ihmetellyt nämä viikot opiskelutovereitteni puheita rasituksesta ja kokenut itseni ihmeelliseksi, vaan vähänpä tiesin. Täältä pesee, ylpeyden päälle, lankeemuksen edellä.

Nautin kyllä lomasta, ei kannata ymmärtää väärin. Eikä tässä nyt mitään elämää suurempaa ole käsillä, en lähimmäisenänikään huolestuisi. Tietty määrä ahdistusta vain kuuluu elämään ja sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, sanoi eräässä haastattelussa kerran Henri Pulkkinenkin. Ja minun ahdistukseni oli vain muutaman kuukauden pienellä tauolla ja rysähti sitten varoittamatta kertalaakilla kehiin.

Eilen illalla ja tänään päivällä pötkötimme sängyllä Jannen kanssa. Olin sykkyrällä, pääni oli hänen sylissään, ja Janne silitteli hiuksiani. ”Latele rauhoittavia lauseita”, pyysin, ja hän lateli. Kauniita, tosia lauseita, jotka saivat sykkeeni tasaantumaan, ja sydämen tuntumaan taas omaltani. Janne nauroi, että mitä tämä muka auttaa, ja vastasin, että kyllä vain auttaa ja mikään muu ei autakaan. Että älä vain lopeta.

Tänään bussiterminaalissa sanoin noille samoille tutuille silmille, että älä jää tänne, tuu mun mukaan. Vaikka tiesin tietysti, ettei hän tule, enkä minä voisi häntä mukaan ottaakaan. Enkä lopulta edes haluaisi häntä sinne, kun arki alkaa rullata yhtä leppoisana kuin se on rullannut tähänkin asti. Ja katsoin vielä kerran noita samoja tuttuja silmiä bussin etulasin läpi lippua ostaessani ja hymyilin iloisesti vilkuttavalle kädelle, nappasin puhelimella muistonkin. Sinne se jäi, vilkuttamaan ja pitämään itsestään huolta.

Lähetin viestin perään, jossa luki ”Oon oikeesti niin kiintynyt suhun.” Ja siltä oikeasti tuntuikin.

Istun Tammelan kotini keittiönpöydän ääressä. Toinen kämppis paistaa iltaruoaksi kesäkurpitsaa hellan ääressä, toinen putsailee pöydän toisella puolella suppilovahveroita. Ne ovat kauniita ja suuria, kuulemma aivan talomme nurkalta. Kämppikset ovat vain kauniita, eivät kovin suuria, paitsi persooniltaan.

Kolmas kämppis oli yllätyksenä vastassa pysäkillä auton kanssa – hän oli soittanut vuokranantajamme kuskiksi. Sain siis autokyydin helpotukseksi muutaman kilometrin matkalle, mikä oli ihanaa, sillä olin jo ehtinyt kuvitella itseni hikoilemassa rinkka selässäni ja eväät kestokassissa olalla roikkuen. Olin jo etsinyt heijastinliivinkin valmiiksi, sillä kotimatkalla ei ole katuvaloja. Ehdin jo puntaroida, kestääkö puhelimeni valo kotiin saakka, sillä otsalamppuni odotti hirsimökissämme. Mutta siellä ystäväni odotti ja halasi: tervetuloa. Ja minua vähän itketti, vaikken edes oikein tiennyt mikä, ja sanoin, että anteeksi kun olen tällainen tunnemöykky. Tai että ei nyt sittenkään anteeksi, mutta tiedoksi vain, että tällainen minä nyt vain olen. Ja hän halasi ja sanoi, että saat ollakin.

Kynttilä palaa pöydällä, liekki lepattaa ja tuntuu turvalliselta. Puhelimennäyttöön syttyi juuri valo ja ruutuun ilmestyi viesti: ”Pääsikkö perille?”

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (@tonieskelinen)

Kategoriat: elämä 4 kommenttia

6 outoa tapaani

Koko päivä meni metsäsynttäreillä Nuuksion kansallispuistossa. Siskon kunniaksi järjestetyt luontokekkerit olivat menestys olympialaisineen kaikkineen. Kotiin tultiin valtavan suppilovahveropussilisen kanssa ja kastikkeetkin ehdittiin jo tehdä kikhernepastan kaveriksi.

Koska juhlat olivat juuri tänään, ilmastomarssia seurattiin vain somen välityksellä – tosin pidimme kyllä pienen marssin ja palopuheen aiheelle metsässä itsekin. Äsken instassa #nytonpakko-hashtagin avulla marssin tunnelmia selatessani tuli äkkiä olo, että ehkä kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Ehkä. Pliis. Jooko.

Ajattelin kuitenkin lauantai-iltaan jakaa jotain kevyempää (ehkä tässä onkin ongelma, että aina halutaan jotain kevyempää, koskaan ei tunnu olevan oikea hetki saarnalle), nimittäin muutaman oudon tapani. Kaikilla tuntuu olevan omituisia tapoja, joiden omituisuuden ymmärtää vasta, kun irtautuu ruumiistaan ja katsoo itseään ulkopuolisen silmin. Nämä kuusi taitavat olla itselleni niitä.

1. En pidä lämpimästä ruoasta

Minua ärsyttää, jos voi sulaa lämpimälle leivälle. Tuskastuttaa, jos keitto on kovin lämmintä. Ahdistaa ajatus oikein lämpimästä ateriasta. Kun paahdan leipäni paahtimessa, laitan sen aina jääkaappiin sen jälkeen viilentymään. Rapeus riittää, en halua leivän olevan lämmin. Annan myös usein ruoan jäähtyä lautaselle, syön pitsan laatikosta vasta kylmänä ja ylipäänsä valmistan lähes aina vain salaatteja ja muuta kylmää syötävää. Lämmin ruoka jotenkin lämmittää minua liikaa, se pysäyttää minut ja kroppani.

2. Kotiin tullessani pidätän pissaa viimeiseen saakka

Jos saavun kotiin pissahädässä, en suinkaan syöksy heti vessaan, vaan ikään kuin testinä itselleni alan hoitaa kaikkia askareita ensin alta pois. Riisun päällysvaatteet, availen ja luen postin, asettelen kauppaostokset paikoilleen ja vasta tiettyjen tehtävien jälkeen, viimeisessä hädässä, sallin itseni mennä vessaan palkintona kärsivällisestä odotuksesta.

3. Pidän käsipyyhkeestä kiinni pestessäni hampaita

Tämän tajusin itsekin vasta, kun olin tehnyt tätä jo pitkään, ehkä vuosia. Jostain syystä tarraan usein toisella kädellä vessan naulakossa olevaan käsipyyhkeeseen pestessäni hampaita. En todellakaan tiedä miksi, mutta kai se jotenkin tukee? Tuntuu ehkä turvalliselta? Toinen käsi pesee hampaita, toinen roikkuu pyyhkeessä.

4. En koskaan syö voileipää tai hampurilaista kasattuna

Avaan aina kerrosvoileivän, jaan sen täytteet molemmille puoliskoille ja syön erikseen. Saman teen hampurilaiselle. Suuni menee aivan sekaisin, jos tungen koko hässäkkää kerralla suuhun, enkä tiedä miksi joku tekee niin. Pelkkä ajatteleminenkin ahdistaa. On paljon miellyttävämpää, kun makuaisti saa nautinnosta vain pienen palan kerrallaan, ja aivot pystyy prosessoimaan koettua.

Tosin tämä saattaa olla laajempi omituinen tapani: en pidä siitä, että maut sekoittuvat. En koskaan sotke pastakastiketta pastan sekaan, vaan haluan että lautaselle jää myös ”puhdasta pastaa”. Salaateissa kuuluu olla niin isoja paloja, että komponentit saa syötyä halutessaan yksi kerrallaan. Karkkipussista laitan suuhuni aina vain karkin kerrallaan tai maksimissaan pari samanlaista karkkia. Pidän erillisistä, selkeistä mauista.

5. Kuvittelen naapureita kiinnostavan merkillisen paljon roskienlajitteluni

Oletko koskaan kyylännyt naapureittesi kierrätyspuuhia parvekkeelta tai ikkunastasi? En minäkään. Kulkiessani roskien kanssa sisäpihallemme, kuvittelen kuitenkin mielessäni aina jostain käsittämättömästä syystä, että ikkunoihin kerääntyy useampi naapurini. Yritän rennon huolellisesti ja oikeaoppisesti heitellä jätteitä oikeisiin lootiin, kun arvostelevat kanssaeläjäni kyyläävät kuinka hyvin suoriudun ja kuinka huolettomalta (ja hyvältä!) näytän puukengissäni ja aamutakissani. Todellisuudessahan ketään ei kiinnosta.

6. Kuiskuttelen usein englantia yksin kotonani

En ole mikään erikoinen englannin kielen lausuja, vaan suoraan sanoen aika kehno. Mutta omaan korvaani kuulostaa, että lausun englantia täydellisesti nimenomaan kuiskailemalla. Kuljeskelenkin yllättävän usein kotonani ajatuksissani kuiskaillen englantia turvassa seinien sisällä. Saatan toistella erimerkiksi laulunsanoja kauniisti kuin sulava natiivi. Jännästi itsevarmuuteni aina murenee, kun joudun käyttämään ääntäni ja saan seuraa, mutta vakuutan, että yksin supistessa olen aivan loistava!

En edes aloita siitä, kuinka en koskaan sen kummemmin ennättänyt miettiä häitäni, mutta miten usein olen ajatellut unelmieni hautajaisia ja sen yksityiskohtia. Tai että katson usein tuntemattomien ihmisten mustapäitä toivoen saavani puristaa ne. (Kyllä, kuvottaa itseänikin.) Tai siitä, kuinka joskus näpytän näppiksiäni supernopeasti (niin, etteivät näppikset kuitenkaan oikeasti painu alas) ja kuvittelen olevani maailmankuulu kirjailija merkittävän teokseni ääressä. Tunnen kulmat kurtussa luomisen tuskaakin, tietysti.

Taidamme lopulta kaikki olla aika kummallisia. Tai siis, ainakin minä olen.

-Henriikka

Kategoriat: elämä 2 kommenttia