Mitä kaikkea tänään tunsin?

Tunsin väsymystä, kun aamulla heräsin. Tunsin kurkkukipuakin. Ääni ei kulkenut, ja ymmärsin vilustuttaneeni itseni oikein kunnolla Arthur’s Seatilla Skotlannissa. Aamukahvin jälkeenkin minusta kuului vain vaivaista pihinää.

Kipitin aamupäivän aikana portaita pitkin muutamat FB-kirpputoriostokset kadulle. Hävetti vähän, kun vingahtelin.

Tunsin lämpöä, kun vakiolounaspaikkani työntekijä hymyili ja oli jälleen niin kovin ystävällinen, kun hain lounaaksi chevre-salaatin hummuksella, ilman leipää. Tunsin kiintymystä kyseiseen paikkaan ja ruokalistaan, työntekijäänkin.

Nauratti, kun olin kiireessä napannut maksuvälineeksi robotinmallisen säästöpossun, jonka pään irrottamalla kaivoin kassalla sopivan määrän kolikoita maksuksi. Viisisenttinen pyörähti lattialle:

”Tämä taitaa kuulua vielä sun robottiin?”

Nautiskelin aivottomana höröttäen, kun katsoin taas kerran People are Awesome -videoita ja löysin tämän. Hehehehehee.

Tunsin ylpeyttä ja isoa iloa sekä kiitollisuutta, kun istuin muutamassa erittän onnistuneessa ja miellyttävässä palaverissa. Tunsin myös voitonriemua siitä, että saan itse päättää, kenen kanssa teen töitä.

Tunsin oloni epämiellyttäväksi, kun raitiovaunun viereisen penkkirivin laitapuolen kulkija oksensi melkein päälleni. Tunsin ihmetystä, kun katsahdin häneen, ja hän alkoi samantien huutaa: ”Onks jotain sanottavaa, häh?”. Jonka jälkeen tunsinkin nopeasti pelkoa, kun hän alkoi karjua täyttä kurkkua ja luetella suunnitelmaansa raiskaamisestani. Vaihdoin paikkaa, ja hän huusi huoraa perään.

Tunsin vihaa ja surua.

Tunsin pinnallista iloa porkkanakakun palasta, jonka tilasin Rupla-kahvilasta palaverien välissä. Ostin Jannelle yllätyksenä palan kotiin. Tunsin huvittuneisuutta, kun kannoin eväsrasiani mukanani seuraavaan tapaamiseen ja jätin sen hattuhyllylle.

Tunsin kotimatkalla loskasateessa kurkkuni irtoavan. Tunsin huojentuneisuutta, kun Janne lupasi käydä kaupassa. Ja tunsin helpottuneisuutta, kun taas kuljin portaat alas viemään muutamia kirpputorikamoja ostajilleen, eikä minun tarvinnut seistä enää kadulla sateessa.

Harmistuin, kun jouduin jättämään välistä illanistujaiset enkä pääse katsomaan rakkaiden ystävien vajaa viikkoista vauvaa. Enkä niitä vauvan ympärillä häärääviä ystäviäkään. Enkä syömään niitä herkkujakaan.

Tällä hetkellä taas huvittaa seuraavan keskustelun johdosta:
”Janne, et vaikuta siltä, että tekisit sitä koulujuttua. Katsotko People are awesome -videoita?”
”En..”
”No, mitä teet?”
”Katon änäri-hailaitteja. Teuvo Teräväinen oli näköjään valittu viime viikon parhaaksi pelaajaksi NHL:ssa.”

Tavallainen maanantaipäivä siis. Vaikka harmittaa tajuta kirjoittaessaan, että päivään voi kuvata tavalliseksi, jos siihen kuuluu yksi maailmanluokan mulkku (siis se sporakaveri, ei Janne!) Toivottavasti asiat muuttuu ja pian voin tajuta, ettei vastaavanlainen ääliömäisyys ole mitään, mitä voi kuvata tavalliseksi.

-Henriikka

Kategoriat: elämä, outdoor 1 kommentti

Kiitti rakas.

Tulin yöllä reissusta kotiin. Nukuimme pitkään ja hetki sitten söimme yhdessä aamupalaa. Mukava nähdä pitkästä aikaa, etenkin kun Janne ilahdutti aamuani tällaisella kohteliaisuudella:

”Heti kun sun kädestä loppuu ruoka, otat puhelimen.”

Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä musertunut hiukan. Tai vetänyt dunkkuun. Nyt purskahdin nauruun: ”Huomasitko edes miten kauniisti sä mulle puhuit?” Itsepä on päättänyt, kenen vierellä kulkee.

-Henriikka

Kategoriat: janne, sisustus 2 kommenttia

Lempivärini? Keltainen Lempiruokani? Makaronilaatikko

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Lempiaineeni? Liikka ja kuvis. Lempivärini? Keltainen. Lempiruokani? Makaronilaatikko. Näin kuului rimpsuni ala-asteen täytettyjen ystäväkirjojen sivuilla.

Päätin yllättää rakkaan suomenlinnalaisen ystäväni lapsuuden lempiruoallani viime viikolla: ”Mitä jos tulisin teille torstaina ja toisin lounaan mukanani? Voin tuoda niin reilusti, että pojillekin riittää.”

Ilahtunut Dorit suostui tarjoukseen.

En ollut tehnyt makaronilaatikkoa kai yläasteen kotitaloustuntien jälkeen. Arjessa syön usein lounaani ulkona ja illalliseksi teemme harvoin mitään suurta ruokaa, usein vain salaattia tai sellaista. Suoraan sanoen en ole ollut viime vuosina mikään kodin, saati keittiön, hengetär.

Torstaina asian laita oli kuitenkin toinen. Lähdin heti herättyäni kauppaan ostamaan laatikkotarpeita. Ettei saapumiseni Suomenlinnaan jäisi valjuksi, päätin leipoa samaan syssyyn mustikkapiiraankin, toisen vahvan lapsuusmuiston. Ollessamme lapsia äiti lupasi usein leipoa piirasta, jos vain kävisimme itse poimimassa mustikat. Näin marraskuussa pakkasmarjat tuntuivat kuitenkin ihan hyvältä vaihtoehdolta sellaiselle luksukselle.

90-luvun version jauheliha vaihtui soijarouheeseen, ja normaali makaroni gluteenittomaan. Päätin kuitenkin tehdä klassisen muna-maitoliuoksen ja juustokuorrutteen. Mausteita saisi nyt olla enemmän, hankin sipulia ja valkosipuliakin ruokaa varten.

Olin optimisesti arvioinut, että klo 11 mennessä olen leipaissut niin laatikon kuin piirakan, eikä mitään hoppua tule. Totuus oli, että puoli kahdentoista maissa lähdin kotoa unohtaen arviolta kaikki tavarani kotiin, kantaen valtavaa, vielä lämmintä makaroonilaatikkoa ja vielä paistamatonta mustikkapiirasta. En ollut hoksanut, ettei neljälle ihmiselle tarvitse suinkaan tehdä 12 hengen laatikkoa. Nyt juoksin raitiovaunuun hiki päässä ehtiäkseni klo 12 lauttaan. Kuumuuttani ei helpottanut sylissä monta kiloa painava, uunin kuumuutta hohtava vuoka ruokineen.

Voin kertoa, että niin raitiovaunukuskia kuin kanssamatkustajia nauratti. Niin ratikassa kuin lautassakin ympärilläni leijaili lisäksi lapsuudesta tuttu tuoksu. Jouduin laskemaan laatikon aina tasaisin väliajoin johonkin puistonpenkille, kun voimani ehtyivät. Kun pääsin taakkani kanssa vihdoin perille Doritin tuttuun pihaan, päivän käsitreeni oli todellakin tehty. Purskahdimme nauruun molemmat.

Valmistin mustikkapiiraaseen vielä täyteseoksen ja sujautin sen uuniin. Doritin koulusta kotiin saapuvat pojat olivat jostain syystä huomattavan paljon kiinnostuneempia jälkiruoasta kuin makaroonilaatikosta. Heille aika ei ole kullannut muistoja makaroonivuoan ihmeellisyydestä.

Isossa osassa torstain lounashetkeä olivat myös astiat, jotka omalta osaltaan loivat siltaa lapsuuteen. Niin laatikko kuin piiras oli tehty Arabian Uunikokki –sarjan vuokiin; makarooni oli vuoassa, ja mustikkapiiras luonnollisesti piirasvuoassa. Jos olisin ollut järkevä, niin olisin todellakin tehnyt vähän pienemmän laatikon, mutta pitipä nyt koittaa sisulla tuota uutta 2,5-litran vuokaa. Mutta olisipa se käsitreeni jäänyt sitten tekemättä. Ja nyt sain kaiken lisäksi ruokaa moneksi päiväksi.

Noita Uunikokki-sarjan vuokia on lähes aina ollut taloudessa, jossa kulloinkin olen elänyt. Elin vuoden Jyväskylässä pienessä yksiössäni, ja siellä minulla ei ollut ainoatakaan, eikä liioin ulkomailla elellessäni, mutta muuten. Valkoiset, tutun näköiset ja nostalgiset vuoat tuovat mieleen juuri lapsuuden ruoat: kinkkukiusauksen, lihamurekkeen, makaronilaatikon, lukuisat makeat ja suolaiset piirakat sekä monet joululaatikot.

Vanhempieni kotoa löytyy edelleen useampi vuoka, niin pyöreä kuin neliskanttinen, ja itsellemmikin on kertynyt viime vuosina taas erikokoisia versioita eri käyttötarkoituksiin. Nostalgiset reseptit haluaa tietysti säilyttää, mutta niiden rinnalle on alkanut kerääntyä omia suosikkeja, esimerkiksi uuniriisipuuro ja nachomättö. Olen tehnyt myös pieniin Uunikokki-annosvuokiin jotain suloisia jälkiruokia, niin kuin sitruuna-marenkipaistosta.

Meillä oli ihana, rento päivä. Vaihdoimme pitkästä aikaa kunnolla kuulumisia, nauroimme Manda-koiran hönöilylle ja suunnittelimme taas kerran, mitä kaikkea upeaa ja taianomaista saamme tulevaisuudessa aikaan. Oli kyllä varsinaista retroa, kun piirtelimme ketsupilla raitoja annostemme päälle ja nautimme jälkiruokaamme vaniljajäätelön kanssa.

Tällaisia kunnon kotiruokahetkiä pitäisi järjestää ystävien kanssa useamminkin – näissähän on monesti enemmän hehkua ja itua kuin noudetussa lounasruoassa.

Ensi kerrallahan Dorit voi kantaa minun luokseni vaikka 20 hengen uunipuuron. Että varmasti riittää.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kategoriat: astiat, design, yhteistyö 3 kommenttia