Muutama päivä aikaa sylissä

Toivoisin, etten aina tuntis kaipausta.
sietäisin kysymyksen ilman vastausta.
Kulkisin aina tyynenä kuin Dalai-lama.

Öisin, yksin valvon kirjoitan tarinoita laulan tanssin juovun luukutan stereoita
vahva kaunis viisas sisukas ja pelkäämätön oon
Kunnes taas

Toivoisin etten olisi niin haavoittuva
sietäisin tätä musertavaa vastuuta
olkoonkin etten aina tietäis ratkaisua

Öisin, yksin valvon kirjoitan tarinoita, laulan, tanssin, juovun luukutan stereoita
vahva kaunis viisas sisukas ja pelkäämätön oon, kunnes taas, haparoin. 

Emma Salokoski – Dalai Lama

Olen niin onnellinen kanssasi taas muutaman päivän. Sitten taas menen ja toivon, etten aina tuntisi kaipautta.

-Henriikka

Kategoriat: janne 2 kommenttia

Ensimmäinen lumiukkoni yli kymmeneen vuoteen

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Latu, #UlkonaKuinLumiukko

Teimme keskiviikkona lumiukon. En todellakaan muista, koska olisin tehnyt sellaisen viimeksi. Siitä on taatusti yli kymmenen vuotta, varmaan 15. Tämänviikkoisen rakennusprosessin jälkeen tunnen miltei surua näiden vuosien vuoksi – miten hauskaa voikaan olla rakennella lumesta ihmistä muistuttava hahmo, johon alkaa kiintyä jo ennen sen ollessa täysin valmis.

Rakensimme ukkomme varsin jylhään miljööseen, Kuusamon Myllykoskelle. Koski pauhasi komeasti taustalla, kun luminen ukkeli valmistui. Syy yhtäkkiseen rakenteluun ei ollut vähemmän juhlava sekään – Suomen Latu täyttää tänä vuonna 80 vuotta ja innostaa juhlavuotensa kunniaksi kaikki lumiukon tekoon.

Suunnittelimme Eevan kanssa lumiukkomme tekoa huvittavan hartaasti. Odotimme kärsivällisesti, että olisimme yhdessä reissun päällä pohjoisemmassa, jotta saisimme lumivalkoisen, huurteisen synnyinsijan uudelle ystävällemme. Koska pakkaslukemat olivat kuitenkin reilut, ei suojalumesta ollut tietoakaan, eikä pallojen pyörittämisestä tullut mitään. Niinpä otimme pakkaslumen vaatimat keinot käyttöön – kävimme ajomatkalla paikallisesta marketista kyselemässä turhaa pahvilaatikkoa. Vaan lähdimme lopulta oikean supertyövälineen kanssa: vanha mainostötterö oli täydellinen muotti lumelle.

Kun hienoin lumiukko-spotti oli paikannettu, asetimme tötterön paikalleen ja kuljetimme muovipussissa ja lapiossa lunta pötkön täyteen. Sen jälkeen Eeva nosti minut rosvontikkailla sen sisään, ja tamppailin ja pompin aikani lumen päällä, jotta se tiivistyisi veisteltäväksi.

(Sain Instastooryssa muutamia huolestuneita viestejä pomppimisesta huojuvassa tornissa kylmän kosken vierellä. Tiedoksi kuitenkin, että kaikki oli kontrollissa ja vieressämme kaiken lisäksi oranssi pelastusrengas.)

Kun tötterö oli täynnä, pidimme kahvitauon ja odottelimme lumiukkorunkomme jäätymistä.


Olin ihan jännityksissäni, kun nostin pahvipötkön paikoiltaan. Onneksemme sen sisältä paljastui ehta lumiukonraakile, jota kävin heti innolla veistelemään.

Luulen, että Eevaa vähän nauratti, kuinka innoissani olin. Hän kuvasi, kun veistelin, silittelin ja tasoittelin. Kääntelin päätäni arvioitsevasti, taputtelin lumipaakkuja sileäksi. Uppouduin ihan tosissani lumiukko-flowhun. Kaiken häsäämisen jälkeen lumiköntistä syntyi pää, vartalo ja kengät.

Kerroin, että lopputuloksena tulee olemaan sellainen Instagram-husband, että oksat pois. Rakastettava flanellipaitapoju.

Kun Eevan pipo ja oma flanellipaitani aseteltiin päälle, alkoi hahmo saada jo elävää fiilistä. Ristimme sen Kaarloksi ja aloimme pitää siitä silmittäkin huolestuttavan paljon. Outdoor-uskottavuutta tuotiin vyöllä ja puukolla, sekä termarilla ja omalla erärepulla. Kuksaan kaadettiin vielä kuumat juomatkin, jottei tarvitse suu kuivana katsella kauniita maisemia.

Silmät tehtiin suklaapalloista, nenä porkkanasta. Kengännauhat solmin risunpätkistä. Siinä se nyt oli, varsin uskottava ja sympaattinen Kaarlo.

Kun yhteistä aikaa oli vietetty tovi ja selfiet oli otettu, jatkoimme autollamme seuraavaan paikkaan. Naurattaa ja itkettää vähän, miten karulta tuntui jättää ukko ilkosilleen lumisiin maisemiin. Totesimme, että Patagoanian flanelli ja muut vermeet ovat kuitenkin hitusen liian arvokkaita lumiukon vakituisiksi vaatteiksi.

Iloksemme löysimme kuitenkin myöhemmin somesta kuvia, joissa Kaarlo oli päässyt mukaan meininkeihin, esimerkiksi kamerajalustana. Paikallinen meitä jututtamaan tullut opaskin oli pukenut Kaarlolle hetkeksi omat kamppeensa lumikenkineen kaikkineen.

Niin ne jäiset miehet yhdistää!

Oma mummini oli kova Suomen Latu –intoilija. Joka talvi hän oli kaatamassa kuumaa mehua heidän tapahtumissaan sininen Sastan anorakki päällä. Hauska ajatella, että nyt minä Suomen Ladun inspiroimana kyhään omaa lumiukkoani kasaan keltaisessa Sastassani.

Suomen Latu on liikuttanut suomalaisia ja innostanut ulkoilemaan 80 vuoden ajan. Sen lisäksi, että he haluavat tarjota virikkeitä ulkoiluun, nostetaan lumiukoilla esille myös karu tosiasia: Ilmaston lämmetessä Suomen lumipeite jää ohuemmaksi ja luminen vuodenaika lyhenee. Todennäköisesti talvilajit lähiliikuntana ja -ulkoiluna eivät enää ole tulevaisuudessa mahdollisia ainakaan Etelä-Suomessa. Ilmatieteen laitoksen mukaan Etelä- ja Länsi-Suomessa lumiset päivät saattavat vähetä jopa puoleen nykyisestä tällä vuosisadalla. Lumiukkojen myötä Suomen Latu toivoo myös, että saamme nauttia lumisista talvista myös 80 vuoden kuluttua. Pistetään itsemme likoon.

Mutta niin – nyt on minun vuoroni innostaa teitä. Kyhääpä oma lumiukkosi, mahtipohtinen, klassinen tai ihan vaikka vaatimaton, ja jaa oma kuvasi somessa #ulkonakuinlumiukko.

Ja jos satut liikkumaan Kuusamossa, niin käyhän katsomassa, onko Kaarlolla kaikki okei.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Kategoriat: kaverit, nostalgia, outdoor, yhteistyö Avainsanat: , 4 kommenttia

Ajatuksia impulsiivisuudesta

”Sometimes the smallest step in the right direction ends up being the biggest step of your life.”

Impulsiivisuus. Mikä ihana sana. Tai sitä se on ainakin minulle, sinusta en tiedä.

Monille impulsiivisuus on pelottavaa, jotkut pitävät sitä jopa paheena. Osa ihmisistä kehrää sanalle samantien, toisille se särähtää korvaan suoralta tuholta tai vähintään tieltä suistumiselta.

Taidan olla melko impulsiivinen. Lähdin 6-vuotiaana tyttöleirille saatuani koulusta leirin mainoslapun. En tiennyt yhtään, ketä muita leirille tulisi, mutta löysin sopivat huonekaverit menomatkalla bussista. Tokaluokkalaisena aloitin koripallon pelaamisen vain, koska siitäkin jaettiin koulussa lappu. Pelasin korista kahdeksan vuotta. Välillä mietin, olisinko tarttunut kaikkiin asioihin, joista ilmoitettiin koulun kautta paperilapulla.

Lopetin yliopiston vuoden jälkeen, kun opiskelu ei tuntunut omalta. Jäin yrittäjäksi niin nopeasti, että moni ympärillä mietti, että kannattaisiko kuitenkin jäädä luomaan uraa vielä hetkeksi toimistoon. Kun perustin päättää blogin, halusin tehdä sen heti isosti.

Minulle impulsiivisuus tuntuu ihanalta, vapaudelta. Se on lupaus siitä, ettei tarvitse jämähtää, että aina saa uudistua.

Toisaalta en lopettanut koripalloa kahdeksaan vuoteen, vaikken ollut siitä mitenkään erinomainen. Toisaalta suunnittelin blogia kaksi vuotta ennen kuin julkaisin sen ja aloitin. Toisaalta istuin Jyväskylän yliopiston saleissa sen vuoden, ennen kuin siirryin uuteen opinahjoon. Ja jos en olisi päässyt uuteen, olisin jäänyt sinne.

Minun impulsiivisuuteni on kuitenkin niin monien ajatusten, niin syvän ja alati hyrräävän meta-analyysin viimeinen pisara, että se on lopulta melko harkittua. Omat impulsiiviset päätökseni ovatkin oikeastaan vain oivalluksia pitkän harkinnan jälkeen. Sellaisia vuorenhuippuja, joille vihdoin löytää pitkän pilviverhon jälkeen. Kirkkaita näkymiä usvaverhon takaa. Mutta kun niihin pisteisiin päästään, en malta enää odottaa.

Minun piti odottaa irtisanoutumista vielä muutama seesteinen päivä, mutta en malttanut ja lopulta hökäisin sanani ulos ensimmäisenä päivänä loman jälkeen. En yksinkertaisesti pystynyt enää odottamaan, vaikka olin tehnyt lopullisen päätökseni vasta edellispäivänä. Kun lapsena sain sen leirilapun koulusta, olin varmasti leirielämästä jo pitkään haaveillutkin. Tai ainakin jostain vastaavasta. Kun muutama vuosi sitten ymmärsin, että haluan olla enemmän luonnossa, tuntui että oli saatava kaikki heti. Sydämeni paloi ilmiliekillä samantien ja tuntui käsittämättömältä, etten ollut ennen juonut aamukahviani kuksasta.

Totuus siis on, etten taida olla kovin impulsiivinen. Taidan vain ajatella ja suunnitella koko ajan tiedostaen ja tiedostomatta niin hirveästi, että kun joku päätös lopulta kiteytyy kaikelle kansalle kerrottavaksi, näyttäytyy se hetkessä tehdyltä ratkaisulta.

Luulen, että olen impulsiivisuuden sijaan rohkea kulkemaan kohti sitä, mikä tuntuu oikealta. En suinkaan sitä, mikä on oikeaa, vaan mikä tuntuu oikealta. Tässä järkeä tunteen yli korostavassa maailmassa sekin saatetaan helposti sekoittaa impulsiivisuuteen.

Joskus tunne kantaa, joskus ei. Koripalloura ei ottanut kovin komeita siipiä alleen, mutta yritys on edelleen voimissaan ja rakkaus luontoon ei näytä hiljenemisen merkkejä.

-Henriikka

Kuva: Eeva Mäkinen
– tuo ensimmäinen on muuten ehdoton suosikkikuvani tältä vuodelta

Kategoriat: elämä, outdoor 3 kommenttia