Heippa vaan dillet, pellet, dorkat ja vanhat ritsat!

Voi olla, että ensimmäisen kerran elämässäni Hassisen kone laulaa tunneskaalani sanoiksi.

Konttorityö on stressaavaa
Täytyy, täytyy rentoutua
Täytyy, täytyy matkustaa
Täytyy, täytyy unohtaa

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Jouduin kyllä vähän sensuroimaan säkeistöjä, ja sanat ovat aika rajut. Mutta silti!

Jos olet pelle, mene Rhodokselle
Täältä tullaan Venäjä

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Jos olet dorka, valitse Mallorca
Täältä tullaan Venäjä

Täytyy hakea vapautta
Tavaraa elämään, vielä ennättää
Täytyy, täytyy ennättää

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Ole vanha ritsa
Ota vaan Ibiza
Täältä tullaan Venäjä

Jos olet dille, jää vaan mökille
Täältä tullaan Venäjä

Aa-aa-a-a-aa-armahtakaa!

Perjantai-illalla klo 20:32 juna lähti Kouvolasta kohti Moskovaa, ja hyppäsimme isän kanssa kyytiin. Sieltä matka jatkui kohti Irkutskia neljän yön junalla, jonka kyydissä tällä hetkellä körötämme. Eväitä on, lomafiilistä on. Nyt rentoudutaan.

Luulen, en muista varmaksi, että tämä on ensimmäinen ihka-aito lomani kolmeen vuoteen. Tarkoitan sellaista lomaa, ettei minulla ole edes läppäriä mukana. Edellinen oli kesällä 2015, kun viimeksi junailin Siperiassa. En tiedä, voitteko samaistua, kuinka käsittämätöntä tämä on. Minähän elän läppäri sylissä, läppäri tyynyn alla. Tuntuu absurdilta!

Olen ajastanut juttuja tuleville viikoille. Lisäksi Janne on luvannut kirjoittaa useampia juttuja tänne, mikä on aika ihanaa ja varmasti hyvää vaihtelua myös teille. Ja kukas sitä tietää, jos jostain ulan-udelaisesta internet-kahvilasta saankin jonkun jutun heitettyä liveksi. Mutta siitä en ota paineita. Enkä siitä, että blogikommentteihin vastaaminen on aivan retuperällä. Olen siitä tosin pahoillani, mutta puolustaudun sillä, että olen sentään saanut IG:n, IG-stoorien ja Facebookin vastaukset rullaamaan. Hah. Ensimmäisen maailman mutkia yhtä kaikki.

Instagramiin ja IG-stooriin tulen heittämään tarinaa, kuulumisia ja isän vitsejä aina, kun verkko löytyy. Täältä tullaan Venäjä. Iiiiiiiiiiik!

-Henriikka

Kategoriat: matkustus Ei kommentteja. Kommentoi!

Pehmeillä kuplilla perjantaihin

Kaupallinen yhteistyö: Perlage Sgàjo & Asennemedia

Pyrin pitämään eilisen, lähtöpäivän, kiireettömänä. Kerrankin onnistuin tavoitteessani hyvin. Yleensähän päätöksestä huolimatta kaikki matkavalmistelut ja loppuhäslingit vievät kaiken ajan ja miltei hengenkin.

Bea saapui kympiltä kotiimme. Olin kattanut kauniisti. Yllätyksenä sylistä kotimme lattialle tupsahti karvainen kaveri, joka on ystäväni hoitokoira. Maailmantuskaa harteillaan kantava ystäväni on ajautunut hellyyttävään hoitokoirakierteeseen, kun oma koira tuntuu liian suurelta ilmastotaakalta, eikä arkikaan anna periksi omistajuudelle.

Lievällä aasinsillalla maailmantuskaan, pystyin ylpeydellä kertomaan, että onneksi pöydässä odottaviin laseihin tultaisiin kaatamaan luomua vegaaniskumppaa. Hah.

Mitään rönsyilevää ruokapöytää ei tällä kertaa odottanut, sillä luotin kuoharin lumoon. Mutta jotain pientä luomua ja vegaanista kuitenkin.

Bea saa minut aina motivoitumaan vegaaniasioissa, joten olin ostanut kastanja-crackereiden päälle vegaanista kookoslevitettä. Sen rinnalla oli tuttua hummusta, avokadoa, tammenlehtisalaattia ja pinjansiemeniä. Puulautasella oli lisäksi viinirypäleitä ja viikunoita, joista jälkimmäiset ovat ikuisia suosikkejani niin makunsa kuin ulkonäkönsä puolesta. Yhdessä mukissa oli tummaa suklaata, luottovalintani vegaanijälkkäriksi, vaikka Beaa saattaa jo vähän kyllästyttää.

Olin lukenut Viini-lehden arvostelusta, että juomamme skumpalla on tuoksunsa lupaama päärynäinen jälkivaikutelma, joten ostin päärynoitä ihan näiden kauniiden sanojen vuoksi.

Siinä me istuimme ja lipittelimme. Yritimme heittää viinirypälettä korkealle ilmaan ja napata suoraan suuhun (kuvamateriaali ei aivan sovi näiden seesteisten kuvien sekaan). Puhuimme vegaaniuden ja keliakian yhdistämisestä, niin kuin usein, ja vähän maailmantuskastakin, niin kuin vielä paljon useammin. Tosin olin sinänsä ilahtunut, ettemme sukellelleet kovin syvälle ilmastoajatuksissa, sillä halusin pitää reissuhartiani ryhdissä, ja nuo keskustelut tuppaavat motivoinnin lisäksi lannistamaan aika lailla.

Janne tuli paristi soittamaan minikeikan pöydän päähän. Toivoimme Damien Ricea ja Pepe Willbergia. Mietimme, että vastaavanlainen toivelaulubrunssi olisi mitä mahtavin konsepti jatkoonkin.

Brunssimme tuntui keväiseltä ja pehmeän kuplivalta, aivan niin kuin skumppakin! Laseissa oli Perlage Sgàjo Proseccoa, joka on sekä luomu-­ ja vegaanisertifioitua. Perlagella on aika kiva tarina taustallaan: Seitsemän veljestä perusti sen vuonna 1985, ja yhtiö on edelleen Nardin perheen omistuksessa.

En ollut juonut kyseistä skumppaa koskaan aiemmin, mutta Bealle juoma oli vegaanina tuttua. Kuplat olivat yllättävän pehmeät, juoma oli kuivaa ja kepeää. Tuoksu on päärynäinen ja omenainen, sellainen ihana kesäjuoma, jota kaadan mielelläni lasiin ensi kesänä kalliopiknikillä meren rannassa.

Jos väittäisin, että pystyisin jotenkin ammattimaisemmin juomaa kuvailemaan, valehtelisin. Oikeastihan minusta skumppa kuin skumppa maistuu aina aika ihanalta.

Aurinko paistoi ikkunasta suoraan sisään. Jossain vaiheessa katsoin, että Bea alkaa näyttää vähän tuskaiselta.

”Sä voit kyllä laittaa verhon kiinni, jos tulee liian kuuma.”
”No, ehkä mä laitan. Mä tukahdun. Tulee vain sellainen olo, ettei saisi valittaa auringosta, kun sitä nyt vihdoin taas on.”

Nauroin ääneen. Mikä elämänasenne! Mitä kuplia. Ovella saattelin ystäväni onnellisena päivään tietäen, että jo muutaman viikon päästä istumme taas yhteisen pöydän äärellä, skumpat kädessä ja maailmantuska harteilla. Tiedän, ironista.

-Henriikka

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, muut kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Kategoriat: kaverit, ruoka ja juoma, yhteistyö 1 kommentti

Monia lähtöjä ja isoa ikävää

Söimme iltapäivällä kotona porkkanakakkupalat ja joimme kupilliset kahvia. Mikrotettua, tietenkin. Oli lähdön aika. Ratikalla rautatieasemalle, pitkät pussailut ja moikat laiturilla.

”Nähdään sitten kahden ja puolen viikon päästä.”
”Nähdään. En tiedä, miten paljon pystyn olemaan yhteydessä.”
”No mutta kuullaan, kun kuullaan.”

Sitten astuin junaan, etsin paikkani ja punnersin rinkkani hattuhyllylle. Ennätin vielä palata laiturille yhdeksi pusuksi.

”Onhan se vähän outoa, että olen ikään kuin jo tottunut siihen, että lähdet”, Janne sanoi aiemmin päivällä.

Se tuntui oudolta, vaikka tietenkin se on juuri noin. Lähdin viime vuonnakin kymmeniä kertoja, joskus päiviksi, joskus viikoiksi.

Mutta tuntuuhan se kummalliselta, että siitä on tullut arjessamme normaalia. Haluaisin kai edelleen sen saman reaktion, ne samat liioitellut jäähyväiset ja laukkuun salaa piilotetut lahjat, jotka odottivat minua ensi kertaa lähtiessäni.

”Nautitko siitä, että meen? Tai onko kivaa, kun saat olla yksin?”
”No, periaatteessa kai. Oon tottunut tekee silloin omia juttuja, mikä on kivaa.”
”Höh.”
”Eikö oo ihanaa, kun nautin? Sitä paitsi jos saisin valita, valitsisin aina sun jäävän.”

Lähdön tunteet on aina niin outoja, kimurantteja, selittämättömiä. Samaan aikaan on järjetön palo lähteä, toisaalta niin kova kaipuu jäädä. Sitä takertuu kaikkeen ja toisaalta levittelee jo siipiään.

”Mua harmittaa, etten mä saa enää koskaan kokea sitä, että sä lähdet ja mä jään.”
”Miten sä edes voisit? Lähdet aina, kun mahdollista.”

Elämässämme oli useamman vuoden aika, kun Janne lähti ja minä jäin. Koin jääväni keikoille kakkoseksi. Muistan hyvin erään runon, jonka silloin kirjoitin – kuvasin siinä, että tunnistan kasvoja paremmin mieheni loittonevan selän, niskan kuopan.

Muutaman vuoden aikana totuin olemaan yksin. Se oli tärkeä koulu. Olimme tutustuneet niin nuorina, että näin jälkikäteen ajateltuna oli siunaus, että rakensimme molemmat itse itseämme myös erillään toisistamme. On hieno taito osata olla yksin, osata nauttia siitä.

Ja sitä paitsi, miten hieno tunne onkaan ikävä. Miten hieno tunne onkaan, kun sitten yhdessä oikeasti nauttii toisen läsnäolosta niin, että se vetää onnesta kippuralle. Ikävä voi toimia liiman lailla, jos sen rajoihin ja määrään pystyy itse vaikuttamaan.

Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, kun olimme seurustelleet kaksi ja puoli kuukautta. Janne tuli käymään. Etiopiasta palatessani muutin kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Janne muutti kuukauden päästä perässä. Lähdin kolmeksi viikoksi reissuun kuukausi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ensi vuonna näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Never date a girl who travels unless you can keep up with her. And if you fall in love with one, don’t you dare keep her… let her go.

Janne on kyllä koko ajan tiennyt, mikä häntä odottaa. Älä rakastu seikkailijaan.

-Henriikka

takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

Kategoriat: elämä, matkustus, muoti, oma tyyli Avainsanat: 6 kommenttia