Pikkusintti – Steve Jobsin tyttären raju elämänkerta

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

Syyllistyin siihen itsekin: nimesin otsikon niin, että Lisa Brennan-Jobs ei saanut edes omaa nimeään elämänkertaansa. Leimasin itsekin kirjailijan ensisijaisesti isänsä, Steve Jobsin, tyttäreksi, enkä omaa nimeään kantavaksi.

En varmasti ole tai ole ollut ainoa, joka ajattelee näin. On aikamoista, kun kaikki tuntevat isän, vaikkei tytär itsekään oikein tunne häntä.

Kun luin Lisa Brennan-Jobsin elämänkerran Pikkusintti, päällimmäinen ajatukseni olikin: onneksi en ole Steve Jobsin tytär. Ja että onneksi olen maailman ihanimman isäni tytär.

Kun sain kuulla, että Lisa Brennan-Jobsilta julkaistaan elämänkerta, kiinnostuin heti. En tiennyt ihmissuhteesta mitään, mutta ristiriitainen ja kompleksinen isä-tytär-suhde aiheena tuntui äärimmäisen mielenkiintoiselle ylipäänsäkin, mutta eritoten nyt, kun isänä on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.

Applen perustaja Steve Jobs on herättänyt minussa aina kaiken lisäksi jotain outoa ärsytystä. Tuntui oudolta saada jotain kavalaa henkistä mielihyvää siitä, että tiesi nyt ärsytykselle olleen uutta syvää syytäkin. (Ihan kuin minä muka asiasta jotain ihan oikeasti tietäisin.) (Sitä paitsi syntisestä sisimmästäni viis, niin olisi tietysti niin paljon hienompaa lukea, että Jobs oli menestyksestä huolimatta uskomaton faija.)

Englanniksi Small Fry julkaistiin jo viime syyskuussa. Suomeksi vasta tällä viikolla sekä fyysisenä kirjana että äänikirjana Bookbeatiin. Itse sain kirjan ennakkoon luettavaksi.

”Kolme kuukautta ennen isäni kuolemaa aloin varastella tavaroita hänen talostaan. Hiippailin talossa paljasjaloin ja sujauttelin esineitä taskuihini. – – Aina esineen pihistettyäni tunsin tyydytystä. Lupasin itselleni, että tämä olisi viimeinen kerta. Mutta pian varastamisen halu valtasi minut taas kuin jano.”

Pikkusintin alku kuuluu näin. On hauskaa, että vaikka olin niin sanotusti valinnut puoleni, niin ärsyynnyin alussa kirjailijaan. Varastaminen, plääh. Tuli sellainen olo, että olisit nyt taistellut jollain kypsemmällä keinolla kuin syöpää sairastavalta isältä näpistämällä. Alkukantaiset ajatukseni valitsivat mielessäni puolia isän ja tyttären välillä, ja nyt molemmat vaikuttivat pahiksilta.

Pidemmälle lukiessani ajatukseni pääsivät, onneksi, syvenemään, ja kirja löysi mustan ja valkoisen rinnalle reilusti harmaata. Pikkusintti särkee sydämen – sen sivuilta paistaa rakkautta kaipaavan tyttären järkimuotoon puristettu suuri huuto ja kokoaikainen hämmennys kaikkea ympärillä ollutta kohtaan.

Jobs kielsi tyttärensä dna-testistä huolimatta monta kertaa ja tunnusti tämän lopulta tyttärekseen paljon myöhemmin. Toisaalta Lisan äiti huusi naama punaisena lapselleen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt synnyttää tytärtään. Ja kun Lisa muutti lopulta isänsä luokseen asumaan 14-vuotiaana, ehtona oli, että tytär valitsisi ehdottomasti isänsä ja äitinsä väliltä. Hän ei voinut saada elämäänsä molempia. Kuulostaa uskomattomilta elämän eväiltä.

Kirjaa lukiessa tuli olo, ettei oikein koskaan voinut tietää, mitä kukin seuraavaksi tekee tai ajattelee. Että mitä kukin sisimmässään haluaa ja mitkä olisivat esimerkiksi isän ja äidin elämänkerrat ja tarinat samoista hetkistä.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se koukuttaa, vaikka surettaa samalla suuresti. Sen rinnalla, että ajattelin huojentuneena omaa isäsuhdettani, se sai minut pohtimaan, vaatiiko Steve Jobsin kaltaiset mahtimenestykset, multipotentiaalit aina kaiken hapen ja tilan ympäriltään. Kirjan henkilöitä tulee väkisinkin verrattua muihin ihmisiin, läheisempiin ja kaukaisempiin. Onnistuuko maailmanvalloitus inhimilliseltä, hyväkäytöksiseltä ja klassisten standardien mukaan tavalliselta? Tarvitaanko aina ihmishirviöitä?

En osaa vastata. Enkä siihenkään, onko kaikkien hirviöidenkin sisällä kuitenkin aina inhimillisyyttä, jonka elämä ja sen antamat pelikortit tuo tai on tuomatta esiin. Huomaan itse aina kaivavani esiin jotain sellaista, antavani uusia mahdollisuuksia. Mutta on varmasti helppo antaa mahdollisuuksia, kun on sivusta seuraaja.

Tiedoksi fyysisten kirjojen ystäville: Pikkusintti on julkaistu tällä viikolla ja odottaa kaupoissa lukemistaan.

Äänikirjojen ystäville on myös erinomaisia uutisia: Pikkusintti on kunneltavissa äänikirjapalvelu BookBeatista, joka on varmasti jo teille monille tuttu. Ja niille uusille, jotka haluavat tutustua siihen nyt: BookBeat tarjoaa lukijoilleni kuukauden ilmaisen kokeilujakson, jonka avulla voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi juuri Lisa Brennan-Jobsin elämänkerran tai tuhansia muita äänikirjoja. Nappaa ilmainen kokeilujakso täältä viimeistään 30.4. (huom! Koodi on vain uusille asiakkaille.)

Täällä Lapin reissussa olen ollut aktiivinen äänikirjojen kuuntelija, kun ajoaikaa on riittänyt. Odotan kuitenkin kovasti myös sitä, että pääsen tuonne Kalevankadun Gran Delicaton vakiopöytään, turkoosin seinän läheisyyteen, fyysisen kirjan kanssa uppoutumaan hetkeen, tekstiin ja hyvään salaattiin.

Alan pikkuhiljaa kaivata jopa tuota mattapunaista huulipunaani – mutta en sentään niin paljon kuin ihanaa isääni.

-Henriikka

Kategoriat: kirjat, yhteistyö Avainsanat: , , 2 kommenttia

Yliluonnollisen ympäröimänä, pienenä virvaliekkinä pohjoisessa

Toissaviikon torstaista eteenpäin kuutena iltana peräkkäin leiskuivat revontulet. Nyt on ollut muutaman päivän tauko, kun taivas on antanut alas pehmoista lunta, mutta tänään pitäisi taas loistaa. Ensimmäisen illan revontulet olivat uskomattomimmat: ne olivat melko värikkäätkin, mutta kaikkein hienointa niissä oli niiden nopeus ja liike. Ne muuttivat muotoaan niin vikkelästi, etten voinut kuin seistä niska kenossa Jerisjärven jäällä ja huokailla.

Olen aina toivonut näkeväni tosi upeita ja värikkäitä revontulia. Sellaisia, jotka tuntuvat täysin epätodellisilta, niin kuin maalauksissa ja Joulupukissa ja noitarummussa. Sellaisia, joiden alla vain yksinkertaisesti tuntee olonsa täysin mitättömäksi, ja luonnon valtavan vahvaksi.

Tänä vuonna toive toteutui, kun olen nähnyt sekä helmikuun hiihtovaelluksella, että nyt Lapin seikkailullani kuvankauniita tulia, jotka ovat täysin kontrollin ulkopuolella.

Mutta minulla on myös sellainen salaisempi toive. Haluaisin nähdä virvatulen.

Virvatulet (myös aarnivalkeat, aarretulet tai aarreliekit) ovat tulia tai valonlähteitä, joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Virvatuli on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Virvatulia on eri värisiä. Joidenkin virvatulten kerrotaan hyppelehtivän, vaappuvan tai huojuvan, tai jopa liikkuvan paikasta toiseen. Kerrotaan usein, että virvatulet katoavat tai etääntyvät kauemmas, kun niitä lähestyy.

Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkä kansanperine. Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatulen on jopa kerrottu kadonneen, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta joihinkin aarnihautoja koskeviin kansanperinteisiin liittyvät paikalta kuuluvat oudot äänet.(Wikipedia)

Haluaisin niin kovasti nähdä tuollaisen, täysin mystisen tulen, joka samalla pelottaa ja kiehtoo. Aarretulet, virvaliekit. Runoissa ja lauluissa virvatulet ovat yleensä maailman houkutusten vertauskuva, ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia.

Täällä pohjoisessa on niin paljon kansanperinteiden ja erilaisten myyttien ympäröimänä, että yliluonnollinen tulee jollain tavalla lähemmäs. Huomaan ajattelevani maailmasta eri tavoin kuin tutussa kaupunkiympäristössä, huomaan rukoilevani enemmän. Luonnon seesteisyys, hiljaisuus ja supisuomailuus saavat mielen tyyntymään ja syvimmät ajatukset nousemaan pintaan.

Haluaisin oppia kaiken ympärillä kulkevista taruista ja tarinoista. Haluaisin sujahtaa osaksi kaikkea isoa, osaksi luontoa, osaksi tarinaa. Olla pieni virvaliekki suuressa Pohjolassa, antaa tuulen tuivertaa hiuksiin ja pakkasen purra poskiin. Piirtää hirsiin puumerkkini ja antaa lastenlastenlasteni kaivaa ne esiin sitten, kun he ovat jo unohtaneet, että sukumme juuret olivat joskus hälyn ja pakokaasun keskellä.

-Henriikka

Kuvat 1 & 3: Mikko Santasalo
Kuva 2: Eeva Mäkinen

pipo, lapaset & neule/North Outdoor, takki & housut/Fjällräven, kengät/Kuoma

Kategoriat: elämä 4 kommenttia

Muina päinvastaisina muuttolintuina

Torstaina oli kevään ensimmäinen superpäivä.

Vaikka täällä Lapissa on vielä ihan täysi talvi, kasvoilla tuntui lämmin aurinko, ja aurinkolasit olivat enemmän kuin tarpeen. Olin hyvin Twin Peaks henkisessä (ja tunnelmaltaan aivan uniikissa) Pallaksen Lapland Hotellissa yötä ja lähdin aamupäivästä lumikenkäretkelle läheiselle lähteelle. Jossain vaiheessa oli pakko heittää toppatakki pois päältä ja kantaa sitä kyynärvarrella, kun lämpö tuli takin sisään, ja merinopaita riitti hyvin. Istuin pitkään lähteen reunalla lumihangessa, join kaakaota ja mietin elämää. Tuntui, että kevät oli saapunut, aivan kuin Muumeissa aina.

Kaikista vuodenajoista olen aina pitänyt kevättä turhimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, keväthän on aina aivan ihana. Mutta jostain syystä se kantaa sellaista turhuuden taakkaa mielessäni, vähän kuin tiistai kaikista viikonpäivistä. Ehkä siksi, että pidän sekä talvea että kesää niin mahtavina – kevät on tuntunut kuin siirtymävaiheelta, odottelulta mahtavan ja mahtavan välissä.

Janne juuri muutama päivä sitten puhelimessa totesi, että kevät on hänen lempivuodenaikansa. Itse kerroin, että kevät saa minut helpoksi vähän masentuneeksi. Kun valo paljastaa likaiset ikkunat, tuntuu se paljastavan paljon ihmisessäkin. Kohdallani ehkä kaiken ihanan rinnalla tänä vuonna väsymystä, stressiä, surua ja vaikeasti selitettävää alakuloisuutta.

Muistan, kuinka vielä Arabianrannassa asuessani keväät olivat samalla ihania ja raskaita. Aloin kääntää herätyskelloani sen mukaan, miten aurinko nousi. Ikkunastamme näkyi auringonnousu ja auringonvalon lisääntyminen niin kauniisti, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin nousta aina aiemmin ja aiemmin, auringon mukana. Jossain vaiheessa, aina neljältä herätessäni, aloin olla jo aika väsynyt, sillä en saanut käännettyä nukkumaanmenoani juurikaan aiemmaksi. Luojan kiitos, ymmärsin lopulta silloin, etten taida pystyä pysymään hereillä koko valoisaa aikaa vuorokaudesta.

Tänä keväänä ei tunnu siltä, että tarvitsisi pyristellä väkisin ylhäällä. Sen sijaan tuntuu, että olen päässyt talven kanssa vasta kunnolla vauhtiin. En malttaisi millään päästää siitä vielä irti, vaikka huomaankin kevään vellovan lämmön ja valon kanssa hurjalla forcella yli.

Kirjoitin joku päivä Instagramiinkin, että kuluneen vuoden aikana on ollut järkyttävän vaikeaa päästä yli siitä, että vuodenajat vaihtuvat. Roikuin väkisin kiinni kesässä lokakuuhun, talven sain kunnolla käyntiin vasta helmikuussa. Nyt pitäisi jo antaa tilaa keväälle, mutten millään haluaisi. Surin yllättävän paljon puista tippuneita tykkylumia, vaikken tiennyt että sitä voisi edes surra. Katsoin eilen Ylläksen mökkini ikkunasta ulos ja tunsin tyytyväisyyttä, kun lunta tuli alas paksuna, sakeana, valkoisena pilvenä. Mielessäni kiertää ajatus ”joojoojoo, sada vaan vielä monta kymmentä senttiä, anna talven jatkua vielä pitkään.”

Vaikka luulen, että oikeastaan en edes kaipaa talvea pidemmäksi, vaan jotain pidempiä hetkiä ajatella ja adaptoitua. Olen Lapissa nyt yhteensä seitsemän viikkoa ja ehkä aivoni ajattelevat, että talven jatkuessa myös Lappi-aikani voisi jatkua. Vaikka eihän se niin mene.

Tänä talvena olen ensi kerran ajattelut, että voisin viettää talveni tästä eteenpäin aina Lapissa. Se on ehkä ohimenevä ajatus, josta olen ensi vuonna eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä. Omille, ohimenevillekin, ajatuksille on hyvä olla rehellinen.

Mutta vähintään yhtä innoissani olen siitä, että loppukouluajaksi olen vuokrannut mökin Tammelasta, järven rannasta. Irtisanoimme ennen koulun harkkajaksoamme (jota tällä hetkellä teen kätevästi omalle firmalleni) ihanan mökkikommuunimme, ja siksi minun tuli löytää kevääksi ja alkukesäksi itselleni uusi koti. Luulen, että löysin parhaan.

Voi kevät, kevät. Ehkä kolmen ja puolen viikon jälkeen, kun taas palaan etelään muina päinvastaisina muuttolintuina, olen jo ihan valmis. Etenkin kun muistan, että minulla on keltainen nahkatakki.

-Henriikka

takki/Samsoe & Samsoe, huivi/Balmuir, paita/Nanso, kengät/New Balance, farkut/Levi’s

Kategoriat: muoti, oma tyyli 2 kommenttia