Tänään hämmästyttänyt, kummastuttanut

Kävin tänään aamiaisella pitkästä aikaa ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen. Edelliskerta oli maaliskuussa 2015. Mietin, että miksi joidenkin kanssa voi jatkaa siitä mihin edelliskerralla jäi, ja joidenkin kanssa on jäätävää heti, jos ei ole nähnyt kuukauden päiviin. Tai vaikka ei olisi jäätävää, niin juttu lämpiää paljon hitaammin.

Olimme aamiaisella kasvisravintola Cargossa, jossa en ollut käynyt pariin kuukauteen. Palasin sinne myös iltapäiväkahville, kun kävelin sattumalta ohi. Mietin mistä johtuu, että jossain ravintolassa tai kahvilassa ei käy pitkään aikaan ja sitten kun taas lopulta käy, käy usein monesti putkeen.

Miksi tuntuu aina nin ihanalta, kun joku kosmetiikkapurkki loppuu, kun jonkun tuubin saa puristettua tyhjäksi? Vaikka sehän tarkoittaa vaan lisää roskaa ja sitä, että joutuu luultavasti ostamaan uuden. Miksi se tuntuu uuden alulta, vaikka hankkii kuitenkin aina sitä samaa vanhaa?

Miksi treenit aina lopettaa pariksi kuukaudeksi, vaikka tietää että on aivan tuskaa taas palata urheilun pariin? Olin eilen ekoissa treeneissä marraskuun jälkeen, enkä saa edes takkia päälle. Yläkroppani on leuanvedoista täysin tulehtunut, ja Janne olisi saanut tänään kyynärpäästä kylkeensä vahingossa halatessaan, jos vain olisin kykeneväinen nostamaan kyynärpäätäni.

En koskaan käy kellarimme pyykkituvassa, vaikka pesemme lakanapyykin aina siellä. Janne on pyykkärinä joka kerta. En tiedä miksi se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka eihän se sitä ole.

Ja on ihmeellistä, miten paljon jännemmältä ja ihanammalta tuntuu nukkua olohuoneen lattialla patjalla kuin omassa, tutussa sängyssä. Pesemme juuri patjanpäällistä (tai siis Janne pesee, koska en mene pyykkitupaan) ja nukumme siksi sohvalla ja vieraspatjalla olkkarissa. Oli tarkoitus nukkua vain yksi yö, mutta jäämme nyt toiseksi, koska tuntuu kutkuttavan paljon siltä kuin olisi ihmeelliselläkin retkellä.

Milloin minusta on kasvanut niin vanha, että saatan nähdä metrossa ihmisen, jonka olen tuntenut kesätöissäni kymmenen vuotta sitten, mutta jo unohtanut hänen olemassaolonsa moneksi vuodeksi?

Miksi kaikki radiobiisit tehdään näistä aiheista: finding love, losing love, making love, party?

-Henriikka

villapaita/Peak Performance (saatu)

Kategoriat: kahvilla 5 kommenttia

Pienen kodin ratkaisuja: Arabian uusi Mainio-astiasarja

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Sanon aina, että vaikka yritänkin päästä turhasta tavarasta eroon, astiat olisivat viimeisimpiä asioita, joista luopuisin. Niitä saa olla reilusti erilaisia, vaikka vähän liikaakin. Uusimpia kaapissamme ovat kuvissakin näkyvät Arabia Mainio -sarjan astiat.

Astiastot muistuttavat minua siitä, että meidän kotimme on ystäville avoin – katamme mieluusti brunssin kuudelle lankkupöydän ääreen, tai vaikka lattialle, jos tulijoita on enemmän eikä pöytään mahdu. Astiat eivät tunnu astioilta, vaan rakkailta muistoilta ja tulevilta mahdollisuuksilta. Astioissa piilee niin paljon tarinoita, jotka kantavat niin paljon pidemmälle konkreettisten mukien ja kulhojen voimalla.

Eikä vieraitakaan välttämättä tarvita luomaan hyviä hetkiä: nautimme ajasta pienessä kodissamme kaksinkin, katamme silti kauniisti. Joskus katsomme syödessämme toisiamme silmiin, joskus Mad Menin Don Draperia tai Downton Abbeyn maisemia.

Ja yllä olevissa kuvassa, ikkunalaudalla, näkyy erään viimeviikkoisen aamun aamiaiseni, jonka nautin rauhassa aivan yksin: kahvi, munakokkeli lehtikaalilla ja avokadolla ja jugurttiannos puolukoilla ja viime kesänä keräämilläni pensasmustikoilla. Pikkulautasella odottaa vielä joka-aamuinen vitamiiniannos. Nauroin Jannelle, kun hän oli kattanut minulle vitamiinitkin omalle lautaselleen ennen lähtöään töihin.

Totuushan on, että tilaa meillä ei suuresti ole. Emme kuitenkaan ole koskaan kokeneet kotiamme liian pieneksi meille, sillä pohjapiirros on erittäin toimiva ja huonekorkeutta huimat 3,5 metriä. Neliöitä on joka tapauksessa vain reilut 40, mikä luo omia haasteitaan arkeen: säilytys pitää suunnitella hyvin, eikä olohuone-keittiön keskelle voi kantaa massiivista 12 hengen ruokapöytää, vaikka illallispitojen isännöinti onkin luontaista.

Toisaalta pieni koti tekee myös luovaksi: tilalle keksitään useita käyttötarkoituksia (harjoittelen käsinseisontaa eteisessämme ja makuuhuoneessamme on työpöytä) ja koko elämisen kulttuuri muuttuu. Ruokahetket ovat meillä yhtä usein pöydän ääressä kuin sohvapöydällä tai lattialla pötkötellen. Joskus kannamme aamiaisen tai iltapalan sänkyyn saakka.

Minä pidän siitä, että turha tavara karsiutuu vähän väkisin ja että kodin joka nurkka tulee tutuksi.

Meidän laillamme yhä useampi asuu pienissä kodeissa. Sitä ajattelen Arabia toi tämän vuoden alusta valikoimiinsa uuden, monikäyttöisen astiasarjan, joka sopii myös pienempiin koteihin. Arabia Mainio -sarjan osat ovat kevyitä ja pinoutuvat tiiviisti, mikä säästää säilytystilaa niin kaapista kuin esimerkiksi astianpesukoneestakin.

Itse innostuin erityisesti siitä, että sarjan lautaset on suunniteltu toimiviksi kansiksi kulhoille, jonka vuoksi en tarvitse sitäkään vähää muovikelmua ruoan säilytykseen.

Lisäksi pikkulautaset toimivat kansina kupeille ja mukeille: olen hidas kahvinjuoja ja pienen kannen avulla saan pidettyä juomaani lämpimänä vähän pidempään (+ aseteltua jonkun kivan herkun lautaselle…).

Mainio-sarja on siis kokonaan uusi. Sen on suunnitellut Arabian oma design-tiimi, jonka pääsuunnittelijana on toiminut Arabian muotoilupäällikkö Irina Viippola. Mustavalkoinen, herkkä ja ajaton kuosi on nimeltään Sarastus. Se sai inspiraationsa vanhasta, Raija Uosikkisen vuonna 1965 suunnittelemasta Ivalo-koristeesta.

Mainio Sarastus -astiasarja koostuu neljästä lautasesta (11, 15, 19 ja 25 cm), mukista ja kupista (0,17 ja 0,3 l) sekä kolmesta kulhosta (13, 17 ja 23 cm). Lisäksi sarjaa täydentävät valkoiset Mainio-lautaset ilman koristetta kahdessa koossa (19 ja 25 cm). Kaikki osat toimivat niin uunissa, mikrossa kuin pakkasessakin.

Minun suosikkini on tällä hetkellä tuo pieni kuppi lautasineen, vaikka olenkin vähän sellaisessa alkuihastuksessa vielä näiden kaikkien kanssa.

Sarja on niin sopiva tällaiselle kevyen ruoan syöjälle – usein teen esimerkiksi lounaaksi vain puuron tai lautasellisen salaattia itselleni. Koen harvoin, että tarvitsisin valtavan massiivisia astioita ruokahetkiäni tai -hetkiämme varten. Jos saisin päättää, söisinhän vain aamupalaruokaa kaiket päivät, illat ja yöt.

Millaisia fiiliksiä tai ajatuksia uusi astiasarja teissä herättää? Olen kovin utelias kuulemaan. Itselläni kesti hetki puida kuosia ja uusia muotoja, jonka jälkeen alkoikin syvä kiintyiminen. Vanhoihin astioihin en ole vielä kokeillut näitä uusia yhdistää, vaikka Arabian valkoinen sävy onkin aina sama, sillä olen pitänyt paljoista pilkuista kattauksessa.

Viime yönä kylässä olivat kummityttö pikkusiskoineen ja vanhempineen. Niin se vain pienikin koti taipuu täyden palvelun bed & breakfast -paikaksi. Sohvalle tehtiin yksi peti, lattialle toinen ja pienin nukkui retkisängyssä. Naapurista haettiin toinen vieraspatja lainaksi, vaikka lopulta kummityttö nukkuikin välissämme.

Ei se kodin koko, vaan se tunnelma. Ja ne ihmiset. Ne hetket.

-Henriikka

Kategoriat: astiat, design, janne, yhteistyö Avainsanat: 4 kommenttia

Syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen

Lauantai-ilta pimenee, ja riuduttavan ihanan melankolian määrä lienee korreloivan suoraan lisääntyvän pimeyden kanssa. Istun kotona harmaalla sohvalla, jota olen alkanut vähän inhota, silmät tipahdellen ja sydän tyhjänä.

Minulle käy aina näin. On jotain isoa tai intensiivistä, yleensä ihmisen ympäröimää. Kun ihmiset ovat lähellä, haluaisin usein olla yksin, mutta kun he sitten ovat poissa, tajuan että halusinkin olla vain yksin heidän kanssaan, yksin seurassa. En yksin, yksin. Tiedättekö?

Kuuntelen Elias Kaskista ja päivänsankareita sufflella ja niin kuin minulla aina käy tunteellisen, suomenkielisen musiikin kanssa, sanat porautuvat suoraan korvista sisään ja tärykalvojen kautta sellaisiin syviin ajatuksiin, joita ei ihan hetkessä ravistella pois.

Olen lukko, johon et tarvitse avainta
Olen kirja, jota sun ei tarvitse lainata
Jos pyydät, niin tuun aina sun mukana
Mutta jos kiellät, en tiedä minne kulkea

Tällä hetkellä olisin helposti manipuloitavissa, minulle pystyisi helposti myymään asioita ja pyörtäisin muutaman vastalauseen voimalla helposti mieleni.

Olen ollut nyt reilun viikon päivät niin kiinni, etten ole ehtinyt lukea edes omia ajatuksiani. Kansainväliset matkabloggaajat valtasivat Helsingin Matkamessut ja olin hostaamassa yhtä pientä porukkaa Turussa ja Turun Saaristossa. Viikon muutamat vapaat tunnit yritin tehdä töitä. Tuntuu, etten ole ollut yksin hetkeäkään.

On syysilta viisitoista astetta
Olen lämmin paita viikattuna vaatekaapissa
Jos tahdot voit mut päällesi pukea
Tai jättää odottamaan kylmempää huomista

Viikko on ollut hektisyydessäänkin, vähien yöunien kuorrutteisenakin mahtava.

Nämä kuvat eivät todellakaan ole tältä viikolta, eivät lähimaillakaan. Jos en aivan väärin muista, niin ajankohta on viime huhtikuu, paikkana Doritin pikkuperheen koti Suomenlinnassa. Valitsin kuitenkin nämä, sillä juuri tällainen olo minulla on tällä hetkellä. Päältä kurainen ja tomuinen, sisältä syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen. Hirveän herkästi kaikkea ja kauhean paljon.

Minulla on kainalossa tuo suloinen Manda, yksi ainoista koirista, joihin olen saanut konktaktin ihan hetkessä. Olen menosti nauranut niille kerroille, kun herään Doritin vierestä ja peiton alta tyynylleni kaivautuu yhtäkkiä hirveällä ähinällä lämmin, sileäkarvainen pötkö. Se saa aina jäädä viereeni, vaikka kerran Dorit ei nukkunutkaan koko yönä, kun hän panikoi koiran häiritsevän minua. Vaan minuapa ei häiritse juuri mikään.

Olet vedenpinta, tyyni ilman minua
Olen maatuuli, voin vain häiritä sinua
Ei ole haavaa, jota voisin paikata
Saatatko silti vielä tarvita minua?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit
Lyriikat: Elias Kaskinen ja Päivän Sankarit – Aina minä jään

Kategoriat: elämä Avainsanat: , , , 9 kommenttia