Pitäisikö ostaa oma auto?

Kaupallinen yhteistyö: Bloxcar

Sain ajokortin muutamaa kuukautta sen jälkeen, kun täytin 18. En ole kuitenkaan koskaan omistanut autoa. Viimeisen parin vuoden aikana olen välillä miettinyt pitäisikö.

Periaatteesta en haluaisi, mutta toistuvasti olen törmännyt tilanteisiin, joissa auto helpottaisi tai mahdollistaisi elämyksiä, reissuja tai arjen askareita. Kun kirpputorilta pitäisi hakea vanha senkki kotiin, kun Porkkalanniemeen pitäisi päästä ilta-aurinkoa ja merta ihastelemaan tai kun Tammelan kotiin ei kulje kovin kummoisesti julkiset, tuntuu auto aina ihanan helpolta ajatukselta. Ja kyllähän ilman näitäkin tilanteita pärjäisi hienosti, mutta tällaiset luovat eämästä vähän mukavempaa, monipuolisempaa ja helpompaa.

Onneksi olen näistä ja monista muista tilanteista huolimatta pärjännyt vielä varsin hyvin ilman kaaraa.

Ajatus auton omistamisesta kutkuttaa. Pääsisi koska vain minne tahansa retkelle, voisi lähteä spontaanisti ajamaan Lappiin (pääsisi ylipäänsä Lappiin, myös niihin kaukaisempiin nurkkiin!), saisi kirpputorikamat roudattua myyntiin iisisti ja voisi mennä aina ystäviä vastaan lentokentälle. Ei tarvitsisi kokaan kysellä Facebook-kavereilta autoa lainaan tai jättää menemättä ystäville viikonlopuksi, kun julkiset kulkevat niin kehnosti.

Ajatus auton omistamisesta ärsyttää. Hankkia nyt auto pääosin turhanpanttina kököttämään, kun maailmassa on jo niin paljon ilman käyttöä seisovia autoja. Auton omistaminen saattaisi myös luoda tarpeita ja yllättäen laiskistaa melko lailla. Välillä laina-auton kanssa löytääkin itsensä Ikeasta heräteostoksilta tai laitakaupungin antiikkikaupasta hypistelemästä astioita.  Auton omistaminen maksaa hullun lailla veroineen, ylläpitoineen ja vakuutuksineen, eikä keskustakotimme liepeiltä löydä parkkipaikkaa kuin ehkä juhannusaattona. Huolto, pesu, vahaus, renkaidenvaihdot ja katsastukset, huoh. Huoh.

Onneksi on monenlaisia tapoja vuokrata tai lainata auto. Itselläni oli kevään 7-viikkoisella Lapin rundilla matkassa auto Blox Carilta, autojen vertaisvuokrauspalvelusta eli ”autojen Airnbn:stä” (Kirjoitin jo muutama viikko sitten tarkemmin palvelusta, käyttökokemuksista, miksi ylipäänsä halusin lähteä autolla liikenteeseen yms yms..) Kun reissu oli huhtikuun alussa ohi, on autokaipuun hetket olleet yhden käden sormilla laskettavissa:

Muutto Tammelaan: välillä kampetta on ollut bussissa niin paljon, että olisi ollut huomattavan paljon kivempaa saapua suoraan mökin pihaan autolla kuin fillarilla koikkelehtien. (Mutta kävellen, fillarilla ja koulukavereiden apukyydeillä onnistuu lopulta aina hienosti!)

Isot kauppaostokset: vaikka lähin iso marketti on noin kolmen kilometrin päässä mökiltäni, olisi se kuitenkin ollut melkoinen matka polkien ekoille ostoksille. Nauran ajatukselle, että olisin sotkenut käyräsarvisellani vessapaperirullat, oliiviöljypullot ja leivinpaperit rinkassa. (Onneksi sain kyydin luokkakaverilta!)

Retkeily ja retkipäivät koulussa: Tiistai-iltana havahduin faktaan, etten välttämättä selviä 13 kilometrin koulumatkaani kovin helposti rinkkani kanssa varhain keskiviikko-aamuna. Normaaleina koulupäivinä autottomuus ei ole juttu eikä mikään, mutta esimerkiksi keskiviikosta torstaihin vietimme Teijon kansallispuistossa, joten makuupussit ynnä muut rensselit eivät ole kätevin pyöräilytaakka selkään. (Opettajani noukki minut onneksi kyytiin mökiltäni, kun ajaa muutenkin joka päivä tästä ohi.)

Summa summarum, auton tarve on omalla kohdallanikin usein niin tilapäistä ja yksittäisistä tarpeista kumpuavaa, etten lähitulevaisuuteenkaan harkitse auton hankkimista. Täytyy syksyllä taas puntaroida asiaa uudemman kerran, jos elämä vie minut jonnekkin sysikorpeen, tai jos kaverit totaalikieltäytyvät satunnaisista avunhuudoista.

Blox Car tulee varmasti käyttöön tulevaisuudessakin. Tsekkailin äsken huvikseni lähistöllä vuokralla olevia autoja ja ihan lähimailla ei autoja vielä löydy vuokrattavaksi täällä metsikön keskellä. Mutta heti 10 kilometrin päässä, Forssassa, olisi varsin kivannäköinen auto: tuntivuokra 5€, päivävuokra 22€ ja hinta koko viikolta 132€. Vakuutukset kuuluvat aina hintaan. Hesarin vertailun mukaan Blox Car on edullisin tapa autoilla Suomessa, jos kilometrejä kertyy vuodessa alle 10 tkm.

Tärkeimpänä tässä koko autosta kieltäytymisessä pidän ehdottomasti ympäristönäkökulmaa: Keskimäärin autot seisovat yli 90 % eliniästään. Yksi jaettu (vertaisvuokrattu) yhteiskäyttöauto voi korvata jopa 10 perinteisessä yksityiskäytössä olevaa autoa (Lähde: Blox Car). On hyvä ja kestävä ajatus, että yksi auto, jonka valmistamiseen on käytetty paljon energiaa ja resursseja, on mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Ja toisaalta se, ettei omista autoa, saa taatusti pakostakin käyttämään enemmän julkista liikennettä sekä omaa lihasvoimaa, ja skippaamaan turhat autoreissut.

Haaveilen aina toisinaan söpöstä reissupakusta, joskus iloisen keltaisesta lava-autosta, johon rakentaisin hienon kangaskattosysteemin ja jonka lavalla nukkuisin paksulla patjalla kaikki kesäyöt sammaleenvihreissä pellavalakanoissa.

Mutta jos jonkun sellaisen tai auton ylipäänsä joskus tulevaisuudessa hankin (enkä asu siellä ympärivuorokautisesti itse), niin eiköhän se päädy muidenkin vuokrattavaksi.

Mites muut autottomat? Kuinka olette hoitaneet autotarvetilanteet?

-Henriikka

Kuvat: Mikko Santasalo

Armoa ystävät, armoa

Pitkäperjantai on saanut alkunsa Golgatan tapahtumista ja rististä. Kun asiaa tarkemmin miettii, kyse on armosta: Kristinuskon armo-teema on vain ja pelkästään pitkäperjantain peruja. Sen vuoksi olenkin tänään ajatellut paljon armoa.

Miten hieno asia armo onkaan! Armo ylipäänsä, armo itseään kohtaan, armo läheisiään kohtaan, armo kaikkia ja kaikkea kohtaan.  Armahtaminen-sanasta tulee helpottunut olo, armas-sanasta nostalgia-höyryinen romantiikan läikähdys sydämeen.

Olen huono antamaan armoa itselleni, mutta opettelen koko ajan paremmaksi. Olen välillä huono antamaan armoa läheisillekin – tätä yritän harjoitella yhtä lailla (Olisi aivan kamalaa huomata, että tämän armottomuuden tunnelukko seuraisi minua perhe-elämään, että joskus en osaisi olla armollinen lapsilleni).

Läheisille on kuitenkin aika helppo olla armollinen, itselle tosi vaikea. Tuntemattomilta osaan harvoin mitään odottaa tai vaatiakaan. Ehkä lapsuudenkodin vakaasta armollisuudesta on jäänytkin käteen juuri se, että koen kuitenkin olevani muita ihmisiä kohtaan helposti anteeksiantava ja noh, armollinen.

On minulla tähän teemaan aasinsiltana eriskummallinen anekdoottikin. Kun noin kuukausi takaperin saavuin Kilpisjärvelle ja vuokrasin paikallisesta yrityksestä ahkion talvivaelluksellemme, kävimme yrittäjän kanssa seuraavan keskustelun:

”Oletkos aiemmin ollut Kilpisjärvellä?”
”En oo kyllä koskaan.”
”No mutta se on hyvä, että tulit nyt.”

  Jotenkin odotin kotiseutuylpeän yrittäjän aloittavan paasauksen siitä, että mitä ihmettä, tämähän on maailman paras paikka. Ja kun sitä ei tullut, jäin vain hymyilemään ja totesin, että niin tosiaan on. Siitäkin huolimatta, että dialogi oli sinänsä sisällöltään melko vähäpätöinen, teki se yllättäen ison vaikutuksen, sillä sovelsin sitä tuttuun tapaani suoraan vähän syvempiin vesiin. Aina voi päättää aloittaa, lopettaa tai vaihtaa suuntaan. Aina voi yrittää uudestaan. Aina voi aloittaa alusta.

Armo on anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kun sanaa jää toistelemaan, alkaa se ”Rakastan sinua” -lauseen kaltaisesti kuulostaa kauniilta suomen rajuista R-kirjaimista huolimatta. Onneksi on armo.

-Henriikka

1

Ollaan yhdessä vain ihmisiä

Kaupallinen yhteistyö: Vain ihmisiä -kampanja

Yllä olevassa kuvassa hymyilee kaksi ihmistä, jotka tapasivat toisensa ensi kertaa tuntia aiemmin: minä ja uusi kaverini Omkar. Oli hyvä, että yhteiskuvan ottamista pitkitettiin muutamalla hetkellä tapaamisesta, sillä tunnin juttelun jälkeen hymy oli jo jännityksen sijaan vapautunut. Meillä oli ihan oikeasti kivaa.

Miksi sitten istumme yhdessä vakkarikahvilani nurkkapöydässä?

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat vaalien alla yhdessä järjestäneet Vain ihmisiä –kampanjan. Kampanjassa kannustetaan kuuntelevaan, keskustelevaan ja moniääniseen kulttuuriin:

että unohtaisimme ennakkoluulot, tustustuisimme myös tuntemattomampaan ja kohtaisimme toisemme vain ihmisinä.

Kun minua kysyttiin kampanjaan mukaan, vastasin samantien myöntävästi. En harkinnut hetkeäkään. Juuri tällaisten kampanjoiden parissa näen itseni bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina. Haluan hypätä uuteen ja tuntemattomaan, sekä dokumentoida ihmisen ja ihmisten mietteitä ja aatoksia. Lisäksi haluaisin olla niidenkin ääni, jolla ei ole omaa mediakoneistoa tai ääntä yhteiskunnassa.

Sovimme, että tapaisin kampanjan tiimoilta henkilöä, jotta saisin kirjoitettua ihan oikeasti kohtaamisesta. Kerroin kampanjasta vastaavalle henkilölle, että näkisin etenkin maahanmuuttajat ja yksinäiset vanhukset itselleni sellaisina, joiden tarinan minä haluaisin kuulla ja joiden tarinan tahtoisin muiden kuulevan. Heidän äänensä koen myös usein jäävän yhteiskunnassamme kuulematta.

Mutta kun kampanjasta vastannut henkilö sitten kysyi, olisiko minulle esimerkiksi maahanmuuttaja-kontaktia, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen, hiljenin. On kamala ymmärtää oma kuplansa ja miten tiukasti siellä kököttää. Pienen häpeän hetken jälkeen vastasin viestiin:

”Onko teillä kontakteja tähän? Itse en tunne ketään turvapaikanhakijaa tai maahanmuuttajaa, mikä on kyllä tosi sääli.”

Omkar löytyi onneksi koordinaattorin verkostojen kautta. Ehdotin tapaamispaikaksi kahvilaa, jonne veisin mielellään uuden ystävän, ja näin saimme sovittua aamukahvit viime perjantaille.

Myönnän, että jännitin aika paljon tapaamistamme. Jännitys ei ollut kuitenkaan negatiivista, vaan sellaista mitä tuntee, kun asia on tärkeä. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. En kaiken lisäksi koe itseäni useinkaan kovin mukavaksi tutustumistilanteissa, vaikka samalla rakastinkin ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Tutustuminen on vain aina yhtä voimia vievää.

Omkarin kanssa pääsi kuitenkin juttuun heti. Hän katsoi silmiin, puhui paljon käsillään ja oli hyväntuulinen. Ei hän paljon hetkahtanut koko yhteistyökuviota ympärillä, olimme kahvilla vain. Ihmisiä vain. Kyselin kamalasti ja hymyilin paljon. Tuntui, että sain olla samantien oma itseni, en mikään kampanjarastia suorittava bloggaajamuija.

Vain ihmisiä -kampanjaan on luotu erilliset kohtaamiskortit, joiden avulla keskustelu uuden ihmisen kanssa on helpompi aloittaa. Meilläkin oli omat korttimme, jotta pääsisimme keskustelun makuun. Mutta lopulta kävikin niin, että kortit jäivät pöydälle lepäämään, ja keskustelu lähti käyntiin samantien ilman niitä.

Omkarin elämäntarina on vaikuttava. 34-vuotias Omkar syntyi Intiassa, suoritti lääkärintutkinnon Venäjällä, lähellä Moskovaa, minkä jälkeen muutti useaksi vuodeksi Lusakaan, Sambian pääkaupunkiin. Siellä hän odotti valmistuvia lääkärinpapereitaan, majaili ex-tyttöystävänsä vanhempien kotona, teki töitä karaokeravintolassa ja myöhemmin DJ:nä, erosi tyttöystävästään ja muutti sambialaiseen kommuuniin. Siellä hän eli omien sanojensa mukaan lupsakkaa elämää todella vaatimattomissa oloissa, mutta todella mukavien paikallisten seurassa.

Myöhemmin hän sai Lusakasta töitä lääkärinä, työskenteli gynekologina ja synnytyslääkärinä, sekä sittemmin syöpäkeskuksessa. Suomalaisen kätilövaimon vuoksi hän muutti muutama vuosi sitten Suomeen ja on nyt oppinut puolentoista vuoden aikana niin hyvän suomen kielen, että kuvittelin hänen asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Kävimme siis keskustelua vain suomeksi.

Parituntisen kahvihetkemme aikana Omkar sai viestin, että hänet on valittu lääkäreille tarkoitetulle suomen kielen kurssille. Ihan mahtava juttu.

Olin mielessäni ajatellut, että istuimme kahvilla ehkä tunnin. Lopulta jouduin lähtemään kahden tunnin jälkeen seuraavaan palaveriin ja jäi olo, että olisimme hyvin voineet jutella paljon pidempään.

Luulen, että positiivinen elämänasenne ja nauru olivat niitä asioita, jotka meitä kahta yhdisti. Vaikka elämäntarinamme ovat hyvin erilaiset, vaikka olemme syntyneet eri puolilla maapalloa, teemme täysin erilaista työtä ja olemme eri sukupuolta, asenteissamme elämään löytyi paljon samaa. Erityisen hyvin jäi mieleen Omkarin lause:

”Pitää nauraa kaikelle, jos siihen on mahdollisuus.”

Jälkikäteen mietin, olisinko ajatellut Omkaria erityisesti maahanmuuttajana, jos tilanne ei olisi rakennettu sille tiedolle. Oli mukava tajuta, että en.

Samana päivänä myöhemmin kävi myös tilanne, mikä huojensi omaa mieltäni. En ehkä eläkään niin tiukassa kuplassa kuin pelkään. Nousin lähijunaan, kun kuulin jostain läheltä tervehdyksen: ”Moi.” En tajunnut, että tervehdys oli minulle, kunnes se toistui. ”Moi!” Käännyin ympäri ja näin kyseisen vakkarikahvilan omistajan iloisen hymyn ja silmät. ”Moiiii! Anteeksi en yhtään tajunnut, että moikkasit mua!”

Kävin hymyillen istumaan ja tajusin, että hänhän on myös maahanmuuttaja. Ja suurin osa kahvilan työntekijöistä ovat alunperin Kreikasta. Ja myös toisen vakkarikahvilan omistaja ja työntekijä ovat maahanmuuttajia Turkista. Yhtäkkiä lista piteni usealla nimellä.

Tunnenhan minä maahanmuuttajia, mutta en vain ole ajatellut heitä maahanmuuttajina, vaan ihmisinä. Vain ihmisinä, niin kuin itseänikin.

Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla? Tai kenen tarinan tahtoisit muiden kuulevan?

Meillä kaikilla on oma, ainutlaatuinen tarinamme, mutta myös paljon yhteistä – tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita. On helpottavaa olla yhdessä #vainihmisia.

Nyt ryhdistäydyn mukavien kahvimuistojen ääreltä vaalipäivään ja suuntaan suihkun jälkeen uurnalle. Tuntuu juhlalliselta. Olen tällä kertaa monien ajatushetkien ja vaalikoneiden kautta päättänyt antaa ääneni Vasemmistoliitolle. Jotta kahvimuistot eivät lipuisi liian kauas, änestyslipukkeen tiputtamisen jälkeen suuntaamme vaalikahveille.

Hurraa kohtaamiset, hurraa demokratia!

-Henriikka

Kampanjan tiedote