Ollaan yhdessä vain ihmisiä

Kaupallinen yhteistyö: Vain ihmisiä -kampanja

Yllä olevassa kuvassa hymyilee kaksi ihmistä, jotka tapasivat toisensa ensi kertaa tuntia aiemmin: minä ja uusi kaverini Omkar. Oli hyvä, että yhteiskuvan ottamista pitkitettiin muutamalla hetkellä tapaamisesta, sillä tunnin juttelun jälkeen hymy oli jo jännityksen sijaan vapautunut. Meillä oli ihan oikeasti kivaa.

Miksi sitten istumme yhdessä vakkarikahvilani nurkkapöydässä?

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat vaalien alla yhdessä järjestäneet Vain ihmisiä –kampanjan. Kampanjassa kannustetaan kuuntelevaan, keskustelevaan ja moniääniseen kulttuuriin:

että unohtaisimme ennakkoluulot, tustustuisimme myös tuntemattomampaan ja kohtaisimme toisemme vain ihmisinä.

Kun minua kysyttiin kampanjaan mukaan, vastasin samantien myöntävästi. En harkinnut hetkeäkään. Juuri tällaisten kampanjoiden parissa näen itseni bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina. Haluan hypätä uuteen ja tuntemattomaan, sekä dokumentoida ihmisen ja ihmisten mietteitä ja aatoksia. Lisäksi haluaisin olla niidenkin ääni, jolla ei ole omaa mediakoneistoa tai ääntä yhteiskunnassa.

Sovimme, että tapaisin kampanjan tiimoilta henkilöä, jotta saisin kirjoitettua ihan oikeasti kohtaamisesta. Kerroin kampanjasta vastaavalle henkilölle, että näkisin etenkin maahanmuuttajat ja yksinäiset vanhukset itselleni sellaisina, joiden tarinan minä haluaisin kuulla ja joiden tarinan tahtoisin muiden kuulevan. Heidän äänensä koen myös usein jäävän yhteiskunnassamme kuulematta.

Mutta kun kampanjasta vastannut henkilö sitten kysyi, olisiko minulle esimerkiksi maahanmuuttaja-kontaktia, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen, hiljenin. On kamala ymmärtää oma kuplansa ja miten tiukasti siellä kököttää. Pienen häpeän hetken jälkeen vastasin viestiin:

”Onko teillä kontakteja tähän? Itse en tunne ketään turvapaikanhakijaa tai maahanmuuttajaa, mikä on kyllä tosi sääli.”

Omkar löytyi onneksi koordinaattorin verkostojen kautta. Ehdotin tapaamispaikaksi kahvilaa, jonne veisin mielellään uuden ystävän, ja näin saimme sovittua aamukahvit viime perjantaille.

Myönnän, että jännitin aika paljon tapaamistamme. Jännitys ei ollut kuitenkaan negatiivista, vaan sellaista mitä tuntee, kun asia on tärkeä. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. En kaiken lisäksi koe itseäni useinkaan kovin mukavaksi tutustumistilanteissa, vaikka samalla rakastinkin ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Tutustuminen on vain aina yhtä voimia vievää.

Omkarin kanssa pääsi kuitenkin juttuun heti. Hän katsoi silmiin, puhui paljon käsillään ja oli hyväntuulinen. Ei hän paljon hetkahtanut koko yhteistyökuviota ympärillä, olimme kahvilla vain. Ihmisiä vain. Kyselin kamalasti ja hymyilin paljon. Tuntui, että sain olla samantien oma itseni, en mikään kampanjarastia suorittava bloggaajamuija.

Vain ihmisiä -kampanjaan on luotu erilliset kohtaamiskortit, joiden avulla keskustelu uuden ihmisen kanssa on helpompi aloittaa. Meilläkin oli omat korttimme, jotta pääsisimme keskustelun makuun. Mutta lopulta kävikin niin, että kortit jäivät pöydälle lepäämään, ja keskustelu lähti käyntiin samantien ilman niitä.

Omkarin elämäntarina on vaikuttava. 34-vuotias Omkar syntyi Intiassa, suoritti lääkärintutkinnon Venäjällä, lähellä Moskovaa, minkä jälkeen muutti useaksi vuodeksi Lusakaan, Sambian pääkaupunkiin. Siellä hän odotti valmistuvia lääkärinpapereitaan, majaili ex-tyttöystävänsä vanhempien kotona, teki töitä karaokeravintolassa ja myöhemmin DJ:nä, erosi tyttöystävästään ja muutti sambialaiseen kommuuniin. Siellä hän eli omien sanojensa mukaan lupsakkaa elämää todella vaatimattomissa oloissa, mutta todella mukavien paikallisten seurassa.

Myöhemmin hän sai Lusakasta töitä lääkärinä, työskenteli gynekologina ja synnytyslääkärinä, sekä sittemmin syöpäkeskuksessa. Suomalaisen kätilövaimon vuoksi hän muutti muutama vuosi sitten Suomeen ja on nyt oppinut puolentoista vuoden aikana niin hyvän suomen kielen, että kuvittelin hänen asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Kävimme siis keskustelua vain suomeksi.

Parituntisen kahvihetkemme aikana Omkar sai viestin, että hänet on valittu lääkäreille tarkoitetulle suomen kielen kurssille. Ihan mahtava juttu.

Olin mielessäni ajatellut, että istuimme kahvilla ehkä tunnin. Lopulta jouduin lähtemään kahden tunnin jälkeen seuraavaan palaveriin ja jäi olo, että olisimme hyvin voineet jutella paljon pidempään.

Luulen, että positiivinen elämänasenne ja nauru olivat niitä asioita, jotka meitä kahta yhdisti. Vaikka elämäntarinamme ovat hyvin erilaiset, vaikka olemme syntyneet eri puolilla maapalloa, teemme täysin erilaista työtä ja olemme eri sukupuolta, asenteissamme elämään löytyi paljon samaa. Erityisen hyvin jäi mieleen Omkarin lause:

”Pitää nauraa kaikelle, jos siihen on mahdollisuus.”

Jälkikäteen mietin, olisinko ajatellut Omkaria erityisesti maahanmuuttajana, jos tilanne ei olisi rakennettu sille tiedolle. Oli mukava tajuta, että en.

Samana päivänä myöhemmin kävi myös tilanne, mikä huojensi omaa mieltäni. En ehkä eläkään niin tiukassa kuplassa kuin pelkään. Nousin lähijunaan, kun kuulin jostain läheltä tervehdyksen: ”Moi.” En tajunnut, että tervehdys oli minulle, kunnes se toistui. ”Moi!” Käännyin ympäri ja näin kyseisen vakkarikahvilan omistajan iloisen hymyn ja silmät. ”Moiiii! Anteeksi en yhtään tajunnut, että moikkasit mua!”

Kävin hymyillen istumaan ja tajusin, että hänhän on myös maahanmuuttaja. Ja suurin osa kahvilan työntekijöistä ovat alunperin Kreikasta. Ja myös toisen vakkarikahvilan omistaja ja työntekijä ovat maahanmuuttajia Turkista. Yhtäkkiä lista piteni usealla nimellä.

Tunnenhan minä maahanmuuttajia, mutta en vain ole ajatellut heitä maahanmuuttajina, vaan ihmisinä. Vain ihmisinä, niin kuin itseänikin.

Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla? Tai kenen tarinan tahtoisit muiden kuulevan?

Meillä kaikilla on oma, ainutlaatuinen tarinamme, mutta myös paljon yhteistä – tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita. On helpottavaa olla yhdessä #vainihmisia.

Nyt ryhdistäydyn mukavien kahvimuistojen ääreltä vaalipäivään ja suuntaan suihkun jälkeen uurnalle. Tuntuu juhlalliselta. Olen tällä kertaa monien ajatushetkien ja vaalikoneiden kautta päättänyt antaa ääneni Vasemmistoliitolle. Jotta kahvimuistot eivät lipuisi liian kauas, änestyslipukkeen tiputtamisen jälkeen suuntaamme vaalikahveille.

Hurraa kohtaamiset, hurraa demokratia!

-Henriikka

Kampanjan tiedote

Uuden olon edessä

Viime viikolla sain oman happy placen, kun muutin pikkumökkiin Tammelassa. Viimeiset kolme koulukuukautta kuluvat yksin asuen, mikä tuntuu ylellisyydeltä syksyn rakkaan, mutta intensiivisen kommuunielämän jälkeen. On mukava tulla viikonlopuiksi Helsinkiin, kun sosiaaliset voimat eivät ole täysin ehtyneet.

Ostin myös polkupyörän, joka kiitää kivasti. Musta fillarini vie minua kouluun, 13 kilometria suuntaansa. Valitettavasti omia voimianikin tarvitaan. Pyöräilykuntoni on niin surkea, että meinasin kuolla viime viikolla polkiessani kouluun ja takaisin. 40 minuutin matka tuntui kolmelta tunnilta, ja happivarastoni hiirelle sopivammalta.

Maanantaina farkuissa ja farkkutakissa kouluun pyöräillessäni totesin koulukavereille:

”Vaatetusta pitää vielä vähän viilata, mutta tässä on nyt ihan uusi elämä alkamassa. Terveellinen ja hyvinvoiva kevät.”

Tiistaina kokeilin, miten kauan kouluun kävelee. Herätyskello soi viideltä, puolelta join aamukahvia ja klo 05:50 starttasin matkani kohti koulua. Kun reppu selässä käveli mäkisen matkan hiki päässä, pääsi perille kahdessa tunnissa.

Loppumatkasta koulukaverini ohitti minut pyörällään todeten:

”Sä oot todellakin aloittanut uuden elämän.”

Päinvastoin kuin luulin, eräoppaaksi opiskellessani olen liikkunut paljon vähemmän kuin ennen. Meillä on toki koulussa huomattavasti aktiivisempaa, kuin näyttöpääteduunini yleisesti on, mutta varsinainen treeni on jäänyt vähäiseksi. Syksyn kommuunimökkimme oli 10 minuutin päässä koulusta, minkä lisäksi muu liikunta jäi yllättävän vähäiseksi. Olemme toki meloneet, pyöräilleet, suunnistaneet ja vaeltaneet luonnossa, mutta hikiliikuntaa on kertynyt vähän. Lapin kevään jälkeen olen oikein janonnut kunnon puuskutusta ja treeniä.

En ole myöskään ennen tätä vuotta tajunnut, miten hurjan paljon kävelen Helsinkiä ristiin rastiin hoitaessani asioita ja vaihtaessani paikkaa jalkaisin.

Maaliskuun ja huhtikuun myötä oloni on yhä veltostunut, minkä vuoksi päätin hankkia itselleni uuden olon viimeisten koulukuukausien aikana. Palkkasin pt:n tekemään minulle kunto-ohjelman, joka keskittyy liikkuvuuteen, yleiseen hyvinvointiin, ryhtiin ja tukilihasten vahvistamiseen sekä hyvän olon lisäämiseen, minkä rinnalla pyörällä taitettava koulumatka tekee toivon mukaan ihmeitä. On sellainen tuntuma, että olen uuden olon edessä.

Kun sisäisen motivaation on löytänyt, on kärsivällisyyden löytäminen vaikeaa. Tuntuu hankalalta odottaa, että tulokset näkyvät – että pyöräilykunto kohentuu, että kahden tunnin kävely ei ole niin kova hikisuoritus enää.

Odotan kuitenkin eniten sitä, että olo paranee. Että on kokonaisvaltaisesti terveempi olo. Että on energiaa elää ja tehdä ja hyvä olo jäädä välillä vain olemaan ja lepäilemään. Että pitsan ja karkin sijasta pilkkoo mielellään salaattitarpeet kulhoon ja että kaljan sijasta kippistää huomaamattaan Vichyllä.

Uuden olon edessä tuntuu hyvältä.

 -Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

3

Aamukahvilla & uusi visuaalinen ilme (ihanaa!)

    Tämä ei ole kovinkaan kummoinen askel ihmiskunnalle, mutta jukra sentään, kuinka valtava juhlapäivä tämä on itselleni. Blogillani on, yli seitsemän vuoden jälkeen, uusi ulkoasu. Eikä pelkästään ulkoasu, vaan kokonainen visuaalinen ilme; logot, värit, fontit, Facebook-bannerit ja kaikki hienoudet. Kirjoitan tätä hymyssä suin ja isolla ylpeydellä.

On ollut jo pitkään olo, ettei vuodesta 2012 (eli melkein blogin alkulähteiltä) palvellut ruutupaperitausta enää kuvasta nykyistä meininkiäni. Instagram-tilini ja blogini ovat olleet vähän eri paria, ja visut muutenkin vähän muutaman vuoden takaista Henriikkaa. Vaan eipä ole enää. Iiiiiiik!

Visuaalisen ilmeen kokonaisuudessaan toteutti ystäväni ja upea taituri Ida Timonen (Ida Timonen Creative), ja koska logoa voi hyvin soveltaa valokuviin, esimerkiksi näissä kuvissa on valokuvia myös ystäviltäni Eevalta (Eeva Mäkinen) ja Doritilta (Dorit Salutskij).

Teiltä toivoisin avoimia kommentteja ja mielipiteitä ulkoasusta ja erityisesti blogin toimivuudesta: löytyykö bugeja tai onko jotain, mihin toivotte lukijoina muutosta? Näyttääkö joku hassulta tai vinksahtaneelta? Eri selaimet ja laitteet kun voivat joskus elää vähän omaa elämäänsä. Minun olisi niin tärkeä tietää tällaisista.

Hurraa, ihan oikeasti! Huomenna ostan itselleni kakkua, kun saavun viikonlopuksi Helsinkiin. Ja maksan Idalle kakkupalan verran extraa, kun hän on jaksanut odotella viikkokaupalla (kuukausikaupalla…), että palaan tunturista, vastaan hänen viesteihinsä ja edistän asiaa.

-Henriikka