Leffateatterin penkissä

Elokuvissa käyminen on aina yhtä ylellistä. En osaa ajatella elokuvaelämystä osana arkipäivää, vaan koen leffateatterin porttien jälkeen aina olevani osa jotakin ennenkuulumattoman korkeakulttuurista kokonaisuutta. Tämä johtunee siitä, etten käy elokuvissa joka viikko, enkä edes joka kuukausi. Tähän taas on kaksi syytä: Ensimmäinen on raha (boring) ja toinen on se, ettei kehoni ja mieleni ehkä kestäisi liian useita elokuvakokemuksia. Aina kun olen elokuvissa, menen täysin mukaan sen menoon ja tunnelmaan. Pidätän hengitystä lähes viimeiseen hengenvetoon saakka, nyyhkytän ahkerasti, pelkään kuollakseni kaikkea action-leffoista kauhuun ja elän masennuksen aikoja dramaattisten kuvien jälkeen. Lähden tanssielokuvista pää nyökkyen ja polvet notkuen, action-leffojen jälkeen voin miltei tuntea katseen niskassani ja aseen taskussani. Herkkien ja vähän vähemmän herkkien leffojen jälkeen saatan vollotaa kaksin kerroin elokuvateatterin edessä. Anteeksi kanssakatsojat.
Mutta asiaan! Elokuva-asukseni valitsin vaatetuksen klassisia tukipilareita: 
Lyhyen trenssitakin, siniset farkut, tasaraitapaidan ja punaiset saappaat (viimeiset nyt vähiten klassisina). Ihastuin eräällä kirpputorikierroksellani muutama viikko sitten vanhaan Vero Modan raitapaitaan. Vanhat pesulaput ja vanha logo paidan alareunassa paljastaa paidan menneet vuodet ja vuosikymmenet. Tummanisinisen lyhyen trenssin löysin viime kevään alennusmyynneistä, Vero Moda tarjoili viimeisen koon minulle herkullisesti. Saappaat ovat UFF:in antimia ja farkut H&M:n. Näillä vallan tavallisilla vaatekappaleilla sain siis elää elokuvaelämykseni. 
Klassisesta tasaraitapaidasta vielä elokuva-aiheeseen: Kyllä olin pettynyt elokuvaan Coco avant Chanel, kun en toopena ymmärtänyt ”avant”-sanan merkitystä ja odottelin kuumissani vaateuraa koko elokuvan läpi. Turhaan.
Ainiin! Elokuva, jonka kävin katsomassa oli ”Mama Africa”. Mika Kaurismäen ohjaama dokumentti kertoo, kuinka laulajalegenda Miriam Makeba (1938-2008) nostaa laulullaan ja aktivismillaan Afrikan maailmankartalle. Elokuva on taistelu rauhan ja rakkauden puolesta sekä huuto rasismia ja apartheidiä vastaan. Elokuva koostuu vanhoista video- ja valokuvamateriaaleista, sekä läheisten ja työkavereiden haastatteluista. Mielestäni äärettömän vaikuttava ja onnistunut elokuva. Ja niinkuin ehkä arvata saattaa, lähdin teatterista rauhan liekki riehuen sydämessäni ja mieli avoinna maailmanparannus-työhön.
Henriikka
Kategoriat: elokuvat, oma tyyli 4 kommenttia

Leffateatterin penkissä

4 kommenttia

  • Anonymous sanoo:

    Tosi kivoja vaatteita sinulla! :)

  • Anonymous sanoo:

    Kannattaa käydä katsomassa myös vastikään teattereihin tullut Pina! Siis se koreografista nimeltä Pina Bausch kertova ”dokkari”. Lainausmerkit siksi, että melkein koko elokuva on tanssia. Ihanaa!

  • Anonymous sanoo:

    ihana ihana ihana !! sulla on kerta toisensa jälkeen upeampia vaatteita ja oot muutenkin niin luonnonkaunis ! tässähän iskee ihan alemmuuskompleksi :D

  • Henriikka sanoo:

    Hei kiitos kiitos, taas kommentit hymyilyttävät. Ja kiitos erittäin paljon leffavinkistä, täytyypä käydä katsomassa. Hyvältä vaikuttaa myös ”Piat” joka pyörii nyt elokuvateattereissa ja kertoo kanssa mustien ja valkoisten valtataistelusta. Alemmuuskompelekseista ei kannata puhua, kivoja vaatteita saa nimittäin ostaa kuka tahansa :-)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *