arkisto:

huhtikuu 2012

Filetsu

Iltaa evrivan! Puhuin tänään erään ystäväni kanssa siitä, kuinka jännä ilmiö on, että kesällä suomalaiset antavat anteeksi hassuttelun pukeutumisessa. Talvella pitää näyttää järkevältä, auktoriteettivaltaiselta ja jotenkin viralliselta. Pitäisi olla selkeä visio mitä väriä ja materiaaleja sitä nyt on kulloinkin yllään, ja missä järjestyksessä. Ne on jänniä vuodenaikojen latelemia sääntöjä. Kun aurinko rupee porottelemaan, niin sitä voi mennä vaikka limenvihreässä, jättikokoisessa T-paidassa työhaastatteluun, ja voi silti tulla palkatuksi. On se jännä.
Auringon paistaessa, alkoi asvaltti olla kuuma, ja laitoin asun kanssa pikkuisen lekkeriksi. Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua? Häät oli ja meni, mutta kirppikseltä ovat vaaleanpunaiset kengät ja snoopy-paita, uutena ostetut vaaleansiniset pilkkusortsit ja suuri huivi. Sininen villatakki on Etiopiasta, eikä niistä ostoksista ole aina varma: voi olla, että he myivät samoilla hinnoilla pikkuisen käytettyäkin. Pyöräni rinnalla näytin edellistäkin lyhyemmältä, mutta katsokaas tuota ylempää varjoa: säärenihän ovat kuin gasellilla!

Polkupyöräni otti tuntoa asvalttiin ja Janne viiletti lonkkarillaan. Reiteni olivat hapoilla, kun hän roikkui ylämäet tarakassani. Mieli oli hyvä ja aurinko yhtä armollinen, kuin aina. Nuttura näytti niukasti kärsineen maksiminopeuksistani, mutta eipä sen väliä. Toista olis talvella.
Henriikka

huivi, aurinkolasit ja sortsit/H&M, neuletakki/Etiopian tuliainen, 
paita, korvikset ja kengät/kirppis, pyörä/mummin vanha

Love, clothes and other drugs

En ole Anne Hathawayn fani. En todella. Tai en ainakaan ennen ollut tippaakaan. Se suuri suu ja ainaiset prinsessäpäiväkirjat ja muut löpinät. Jotenkin siitä naamastakin aina ärsyyntyi, vaikka varsinaista syytä ei edes ollut. Rasittava nainen, kelasin.
Näin kuitenkin joulun alla Finnkinossa Hathawayn tähdittämän ”Sinä päivänä” ja itse asiassa pidin siitä tosi paljon. Ja pidin myös kyseisestä naikkosesta ensi kerran. Pari viikkoa sitten katsottiin siskon kanssa ”Love and other drugs” ja leffahan oli hirveä, mutta Hathaway vakuuttava. Leffan paras puoli kuitenkin oli kaikki hänen kantamansa vaatteet. Boheemin taiteilijasielun päällä nähtiin mitä ihanimpia juttuja: löysiä villapaitoja, kukkakuosia, miesten kauluspaita, löysiä pipoja… Puvustaja oli onnistunut luomaan ihan oman maailmansa ja miltei jokaisen asukokonaisuuden kohdalla ajattelin, että tuollaisissa kamoissa kulkisin mielelläni itsekin. Kokosin parhaita paloja tähän alle, jos joku haluaa skipata tylsän leffan.
Anne Hathaway, saat suuren suusi anteeksi, kun näytät niin kauniilta näissä kuteissa.
– Henriikka
Kuvat:
fanpop.com
teenidols4you.com

Ducks !

Mighty Ducks, Disneyn rahoilla ponnistit pintaan ja teit itsestäsi katu-uskottavan. Ducks, miksi pelasit kautesi niin surkeasti? Miksi aloitit spurttisi niin myöhään? Pudotuspelit jäi vain haaveeksi. Mutta toivo elää, mikäli Teemun suusta kuullaan ”one more year!”
Pienenä piirreltiin NHL-logoja, vanhempi isoveikka piirsi aina Montreal Canadiensin ja nuorempi Mighty Ducksien logon. Pyysin heitä piirtämään mulle Sharksin ja jäin odottamaan innolla lopputulosta. Velipoika toi ylpeänä teoksensa mulle jonkin hetken väännön jälkeen ivallisesti nauraen: Hän oli piirtänyt hain itkemään ja kuolaamaan, minä kun olin odottanut urheaa sankarihaita! Itkin vuolaasti.
Joka tapauksessa päässäni istui tänään Mighty Ducksin lippis. Tingin sen Valtterin kirpputorilla eräältä minua muutaman vuoden vanhemmalta pojalta, jonka lapsuuden aarre lippalakki oli. Hän heltyi, kun sanelin nostalgisia muistojani asian tiimoilta ja heitti 1,5 euron alennuksen femmasta. Hyvin tehty, Henriikka! (Siskoni lukee tätä tekstiä tässä samalla kun kirjoitan: ”Sä annat aina itsellesi rohkaisevia sanoja, miksi ihmeessä?”)
Tällä kertaa mentiin muutenkin satunnaisella kokoonpanolla noiden vaatteiden suhteen. Lepardikengät ja keltainen silkkipaita (pyhpyh silkkiäkö? 100 prosenttista polyesteria). Kaiken päällä vanha nahkatakki. Mutta näissä kuteissa oli jotenkin meininkiä. Teki mieli tanssia ja pelata nintendoa. Samaan aikaan. Kainalossa kulkivat vappujuomat, alkoholittomat sidukat. Olen pahimman pään teini, se on minulle ihan fine.

Kouvola kutsuu ja vappukarkelot. Luvassa mökkielämää, ilman lämmitystä, ilman vettä.
Luultavasti semmoisia päiviä, joita sitten mummona muistelee. Sadannetta kertaa.
Letkeitä vapunalottajaisia. Ei mitään rellestystä sitten.
Henriikka

Aidsia vastaan!

Tänään ilmestyi valikoitujen H&M-liikkeiden hyllyille ja rekkeihin uutta sälää: Fashion Against Aids -mallisto tuli vihdoin kansan hypisteltäväksi. Jo muutama kuukausi sitten pari lukijaa kertoi nähneensä kuvia kyseisestä mallistosta: ”Siellä on sellainen inkkaripäähine, aivan sun tyylinen!” Olin merkannut päivän kalenteriin, jotta muistaisin tämän sulkapannan itselleni noutaa. Ja se kohtalon päivä oli tänään. Työpäivä, työpäivä, joten pirautin aamusella Forumin liikkeeseen, josko he varaisivat yhden minulle sivuun. Ja hyvä niin, sillä iltapäivällä kauppaan saapuessani hyllyt huusivat tyhjyyttään: farkkusortsit, takit, aurinkolasit, korvikset ja lähes kaikki muukin oli napattu parempiin koteihin.
Onnesta soikeana kipitin kassalle hakemaan päähineeni ja lisäksi hyllystä löytyi vielä jotain, minkä halusin matkaani. Värikäs punottu kaulakoriste. Tulkoon intiaanikesä! Well, how do i look?

Täytyy kesäksi opetella tekemään hitusen paremmat sotamaalaukset. 
Tarkoitukseni ei ollut näyttää kissalta.
Henriikka

Sopivasti saippuaa ja sokeria

Tulee yksi kaikkien aikojen kummallisimmista jutuista. Välillä näitä kummallisia juttuaiheita vain ilmestyy. Nämä seuraavat sanat ja kuvat tulevatkin kertomaan aiheesta: ”millainen on irtokarkkimakuni?” Anteeksi mitä? Nyt sen kuitenkin aijon kertoa. Sillä rakastan irtokarkkeja. Tai en ole varma. Ehkä rakastankin vain niiden valitsemista. Mutta kuitenkin.
Kirjoitin joskus minulla olevan ”lapsen karkkimaku”. En sen vuoksi, että itse olisin sitä mieltä, vaan sen vuoksi, että olen niin usein kuullut jonkun sanovan sen. Ufoja, liskoja, karkkihelmiä, vaahtokarkkeja, toffeetyynyjä, viinikumeja. Hyvin harvoin salmiakkia tai mitään sen kummallisempaa äijäsettiä. 

Karkkien valitseminen on yhtä juhlaa. Harkitseminen ja harkitsemattomuus. Välillä voi keksiä sääntöjä, jotka tekevät duunista hippasen vaikeampaa:
– Voit ottaa ainoastaan karkkeja, joita et ole koskaan maistanut.
– Voit ottaa ainoastaan punaisia ja valkoisia karkkeja.
– Voit ottaa ainoastaan 20 karkkia.
– Voit ottaa kultakin riviltä vain yhtä lajia. (Taidan olla vähän väsynyt. Kirjoitin ensin: ”Voit ottaa kaikilta kultakin riviltä vain yhtä riviä.”)
On se jännää, miten tästä elämästä voi repiä iloa. Filmtownin käynnistä voi tulla seikkailu tavallisen tylsän rutiinikäynnin sijasta. Remmit, ufot, nitrot, Ville Vallattomat (eli naperot), merkkarit, tyynyt, madot, valkosuklaabanaanilastut, lakumatot, toukat ja nallekarkit.. Oijoi.
Loppujen lopuksi pussiin valikoitui seuraavia…
Lastenkarkkeja? Ehkäpä. Mutta hyviä. Ja hätätapauksessahan syön ihan mitä karkkeja vaan. Paitsi Aarrearkku-pussin salmiakkikarkit ja lehmätoffeet. Mutta Stjärne Mixin sammakot ja kananmunat? Tiedättekö ne? Aivan huippuja. Uusin rakkauteni on Turkish delightit. Maistuvat sopivasti sokerille ja saippualle. 
Saiko karkeista kysellyt vastauksen kysymykseensä? Eläköön irtokarkit.
Henriikka
Ps. Kiitos Filmtown, tunnelitie 2.

Ajatukset pörrää ja minäkin

Pihalla on harmaata. Onneksi vanhat talot loistavat väreissään ja pysyvät yhtä lailla iloisina tuulen ja sateenkin keskellä. Tänään on ollut väsynyttä ja harmaata, mutta selailin äsken läpi kirjoittamianne risuja, ruusuja ja juttuehdotuksia läpi viime tempauksen yhteydestä ja ne lämmittivät mieltä kovin kovasti. On mukava lukea, että on voinut antaa jonkun päivään hyvän mielen hetkiä, ja vastapainona vastaanottaa myös hyvinkirjoitettua, asiallista kritiikkiä. Kyllä on sitten viisaita lukijoita siellä. Ajattelin näiden kuvien lomassa vähän purkaa sitä palautesaalista. Pureskella ja mutustella. Saisitte vähän irti näistä hassuista ajatuksista, jotka täällä päässäni surraavat.
Aloitan mukavemmasta, eli ruusuista. Niitä sateli hämmennykseen asti, kiitos taas siitä. Kehaisuja tuli luultavasti eniten rennosta otteesta: ”Blogissasi ei ole aina kaikki niin viimeisen päälle, ihanan rento elämänasenne, ilo, rakkaus jne” Joku oli tiivistänyt, että tätä lukiessaan tuntuu, kuin olisi kesäpäivä mummolassa ja pian päiväunien aika. Ilma on liian kuuma, leivinuuni on päällä, mutta ilmassa leijailee tuoreen leivän tuoksu. Joku toinen oli taas kirjoittanut, kuinka mahtavaa on, että ilmeet kuvissa on joskus vähän sinnepäin: ”Huomaa, että olet aivan tavallinen ihminen”.
 Ja minusta on niin mukava huomata, että se olennainen on kaiken tyylihöpötyksen takaa tullut esille: vaikka suunnattomasti rakastankin pukeutumista, uusia vaatteita, shoppailua ja turhamaisuutta, niin on itselleni tärkeää, että taustalla piilee ajatus jostain tärkeämmästä. Ettei tästä vaatemyllystä tule elämää pyörittävä voima, vaan se voi olla mukava taustavaikuttaja, kerma kakun päällä. Siinä vaiheessa, kun nämä maailman pinnallisuudet alkavat olla elämäni ykköstäyte, niin harkitsen vakavasti tämän kirjoitustouhun lopettamista. Minä haluan elää ihan oikeasti.
Paljon kiitosta sai myös tekstit. ”Usein luen blogeja vain kuvien takia. Sun blogiasi luen tekstin takia.” Onpa mukavaa kuulla, että kirjoitukseni kelpaavat, sillä koko kirjoitustouhu on minulle sydämen asia. Tiedän, että kirjoitan välillä ”lapualainen” isolla, eivätkä kaikki pilkut ole aina oikeassa kohdassa, MUTTA suomen kieli se vasta on vallan ihana asia. Että voi leikitellä sanoilla, käyttää tekstissään huumoria, piilottaa asenteitaan rivien väliin ja kommentoida omia juttujaan itseironisesti. Ei siis se kielioppi, vaan se kieli itsessään. Antakaa anteeksi välimerkit, sun muut hömpät. 
Hymyä olivat antaneet myös arki, aitous, tempaukset, ulkoasu, ”sopiva lapsellisuus” ja ulkoasu. Kommenteista on myös huomattavissa, että tyyliblogini on muodostunut ihmisten mielissä ”kirppis-blogiksi”. En laita tätä yhtään pahakseni, sillä olen erittäin tietoinen siitä, että suurin osa päälläni tönöttävistä rytkyistä on juurikin kirpputoreilta. Hirveitä propseja eettisyydestä ei omatuntoni kuitenkaan uskalla napata: ostan vaatteeni kirpputoreilta pääasiassa sen vuoksi, että ne ovat kaikista kivoimpia, uniikeimpia sekä hinnaltaan huokeita. Eettisyys on erittäin myönteinen lisä, mutta niin hyvä ihminen en ole, ettäkö muistaisin aina kierrättää, ettäkö söisin usein luomuruokaa tai jättäisin lentomatkani väliin ilmansaastumisen vuoksi. Tarkoitukseni on pelastaa maailma, mutta en ole siinä useinkaan kovin hyvä.
Askartelu ja DIY-jutut ovat ilmeisesti tämän saitin ykköskauraa. Tämä kevät on ollut yhtä hullunmyllyä, kun kolmen työn ja opiskelujen lisäksi olen pyrkinyt hyvillä mielin pyörittämään muuta arkeen liittyvää. Tämän vuoksi väsäilyjuttuja ei ole näkynyt niin useasti. Pyhä tarkoitukseni on niitä kuitenkin yhä enenevissä määrin alkaa kehittelemään, kunhan saan tämän positiivisen kevätmyrskyn laannutettua. Viimeistään kesällä toivon aikaa löytyvän enemmän, sillä sen lisäksi, että te siellä koneittenne ääressä pidätte niistä jutuista, niin myös minä itse saan niistä irti todella paljon. Väsäys, tuunaus, askartelu, oi kuinka teitä rakastankaan.
Myös vuorovaikutus ja kommentoiminen oli antanut iloa. Kommentteihin oli ilmestynyt vastauksia ja kysymyksiä ei tarvinnut jäädä yksin miettimään. Blogini on pysynyt mukavissa rajoissa sen tiimoilta, että kommentteihin vastaaminen on vielä mahdollista. Toisinaan kommentteja tulee useammalta, toisinaan niitä tippuu vain muutama. En voisi liikaa painottaa, kuinka tärkeää on saada teiltä juttua takaisinkin päin. Tämä koko juttuhan on vuorovaikutustä ja yhteistä meininkiä. Toivon, että se on huokunut, että arvostan kovasti kirjoittamianne mielipiteitänne ja ajatuksia. Hidashan minä olen, sen myönnän. Mutta mieluummin olen hidas, kuin välinpitämätön.
Risuja rapisi valottuneista kuvista, rumista kledjuista, liian tummista kulmista, kirjoitusvirheistä, liian nopeasta postaustahdista, liian hitaasta postaustahdista, liian yksipuolisista kuvista, we-heart-it-kuvista, julkkis-inspiraatioista, sekä muun muassa siitä, että aiheutan hirveän kirpputori-kuumeen. Kylläpä niitä risujakin siis rapsahteli paljaalle pyllylle ihan mukavasti. Pahoittelen näitä kaikkia, laitan korvan taakse ja pyrin parantamaan tapojani. Kuitenkaan tinkimättä omista mieltymyksistäni ja asenteistani. Sitä tylsemmäksi blogi usein käy, mitä enemmän aletaan kumartelemaan joka suuntaan.
Paljon ihmettelyä tuli myös sivun hitaasta lataamisesta: olenkin yrittänyt pienentää kuvia entisestään, toivottavasti menisi jo hitusen nopeammin? Myös ulkoasu saattaa kääntelehtiä ja vääntelehtiä eri selaimilla eri tavoin. Käytän itse Safaria ja toisinaan on vaikea havainnoida kaikki näitä ongelmia. Näistä saa kuitenkin raportoida ja minä ihanan IT-asiantuntijani Villen kanssa sitten yritän näitä ongelmia mutustella. Tsap.

Myös juttuideoita tuli valtavasti: Kesäsuunnitelmat, unelmat, vanhat kuvat, fantasiat, sisustus, meikit, kampaus, laukut, 10 lempivaatetta, retroaarteet, harrastukset, asiapitoista settiä, yleisiä ajatuksia maailmanmenoista, päivä kuvina tasaisin väliajoin, ompelu, kirjat, leffat, kokkaustaidot, runot, lyriikat, lempipaikat, mikä sopii lyhyelle, Etiopia… Olen listannut nämä vihkooni ja nappailen sieltä sitten ideoita tänne lätkittäväksi. Tämä koko touhu on sellaista asioiden pyörittelyä. Yritän saada mahdollisimman paljon juttua mukaan. Tavoitteena on kuitenkin keskittyä pintapuolisemmin: tyyli ja elämäntyyli. En koe omakseni alkaa kertoilemaan asioita suoraan itsestäni, vaan niistä mitä edustan. Ja hih, höpöttelyvideoita saatte odotella. Olen niitä kohtaan erittäin skeptinen. 
Lemmikkejä en omista, enkä ole omistanutkaan. Paitsi muutaman kalan. Joihin kyllästyin. Tanssiharrastuksenikin on katkolla rannevamman ja kiireen vuoksi. Josko syksyllä taas voisin kertoa enemmän jammailujuttuja. Kaiken kaikkiaan kyllä vallan mainioita ideoita aiheiksi, pyyntönne on kuultu.
Viimeiset kuvat olkoot nämä tilanneräpsäisyt, kun seikkailumme kulki Aleksanterinkadun hollilla. Näistäkin kuvista näätte taas vähän, millaista kudetta sitä on ollut päällä- ja siitä aijonkin vielä pikaisesti kirjoittaa. Olen ollut erittäin ristiriitaisin miettein kommenttien kanssa, jotka ovat koskeneet tyyliäni (Älkää nyt kauhistuko, hymyilen näillekin jutuille ihan oikeasti). Olen pitävinäni tyyliblogia ja kuitenkin puolet kommentoijista kertoo, että tyylini on sivuseikka. Kuulen tyylini olevan todella kaukana lukijoiden tyylistä. Mitä mitä mitä? Tämä minua niin suuresti naurattaa. Pitäisiköhän minun tulevaisuudessa jättää nämä vaatejutut sivummalle ja esiintyä aina vain samassa keltaisessa sadetakissa? Ehkä. 
Ehkä ei. Saanhan minä kuulla iloisiakin sanoja. Eikä yllämainitutkaan koskaan kirjoita juttujaan loukaten. Toivottavasti siellä ruudun takana kuitenkin on joku, joka näistä ryysyistärääsyistäkin tykkää. Niistä leopardikorkkareista ja mikkihiiri-takista. Isoista villapaidoista, punaisista kumisaappaista, raidoista, ruuduista, Leviksistä ja löysistä farkuista. Koska niihin aijon tästedeskin keskittyä. Ja tähän koko hommaan. Koska tää on silkkii mun sylissäni. Lämmin vesi, joka lainehtii. 
”Sun blogissa on joku X-tekijä, joka kiehtoo.”
Toivoopi blogitouhunsa tiedostava, kuitenkin ihan törkeen tavallinen avuton tyyppi.
Henriikka, se aikuistyttö.
takki, lapaset & kengät/kirppis, raitavillis/One Way, huivi & sukkahousut/H&M

Nahkatakkinen typy

Tänään en tarvitse sanoja. Paitsi muutaman: 
Tavastia ja The Dø odottavat minua puolen yön maissa. 
Aijon tanssia pääni pyörälle.
Henriikka
takki/kirppis, karvakaulus/Seppälä, kengät/Converse, pökät/Carlings

Kastematojen kaveri

Perjantaina 20.4, eli eilen, oli kevään ensimmäinen trenssipäivä. Päätin sen torkkua painaessani, enkä alkanut puoltamaan päätöstäni sittenkään, kun avasin verhot: vettähän sieltä taivaalta iloisesti tulla tiputteli! Beige trenssi vaan niskaan, ja sateenvarjo sitä suojelemaan. Aina jaksan pohtia sitä, miksei sateenvarjoa ole vieläkään osattu kehittää sellaiseksi, ettei se kääntyisi tuulessa? Jo muinaisissa rakeisissa mustavalkokuvissa taistellaan sateenvarjojen kanssa. Kenen heiniä tämä kehittely on? Ryhdistäytykää!
Tiedän hyvin, että löysä+löysä on muotimaailmassa ehdottoman kielletty kombo. Päätin kuitenkin, ettei tuo trenssi kuitenkaan niin löysä ole, että löysähköt sammarit eivät kulkisi rinnalla. Teltta+teltta on muutenkin ollut usein mottonani. Kantapäiden alla kulki kuitenkin tutut mustat korot, joten jotain fiiniä takkini kanssa (Joojoo! Ei nahkakengissä sateella. En voinut vastustaa kiusausta.)

Ehkä kokonaisuuden kummallisin yksityiskohta löytyi korvanlehdestä roikkumasta. Täältä blogien ihmemaasta löytämäni korvismyyjä lähetti omin kätösinsä valmistamat vaahtokarkit päiviäni ilahduttamaan. Edelleenkin olen mieluusti tukemassa sinnikkäiden käsityöläisten vaivannäköä, sikäli mikäli tuotteet vain millään sopivat käyttööni. Tai jonkun ystävän käyttöön. Luokkakavereissani korvakorut aiheuttivat makeannälkää, onneksi omat silmäni eivät käänny korviin asti. 

Tänään paistoi jo aurinko, ja maanantaiksi on luvattu yli 10 astetta. 
Minä toivoisin vielä pikkuisen sadetta. 
On niin mukava väistellä asvalttiin liiskaantuneita kastematoja.
Öitä, Henriikka
takki/Zara, housut/Monki, kengät/Vagabond, lapaset/kirppis, korvikset/blogi

Lahjatempaus -mikä minua piristi?

400 lukijan kunniaksi järjestetty lahjatempaus oli ja meni. Jotain siitä kuitenkin itsellenikin jäi. Nimittäin kaksi ihanaa postin kotiinkantamaa yllätystä. Halusin itsekin osallistua järkkäämääni lahjaprokkikseen, jotta saisin lähettää jollekulle jotakin mukavaa, ja että itse voisin sitten odottaa postia jännityksellä. Poikkeuksellisesti lähetin ja vastaanotin lahjat kahdelta henkilöltä, sillä eräs ilmoittautui päivän myöhässä, enkä raaskinut häntäkään jättää ulos leikistä. Niinpä osoitteet jo lähettäneenä, vaihdoin pikkupaketit päikseen myös hänen kanssaan.
Nyt vihdoin aijon paljastaa, mitä ihanaa posti-Pate toi. Ehkä joku teistä 90 muusta voisi myös vinkata, millainen paketti vastaanotettiin.
Ensimmäisestä kirjekuoresta löytyi paperista askarreltuja origami-korviksia, sekä aivan ihanaa runotekstiä. Ehkä minulle paketin lähettäneillä oli etulyöntiasema siinä, että he saattoivat aavistella, mistä pidän. Mutta en kyllä ollut täällä blogin puolella hehkuttanut innostustani origameihin! Olen useat kerrat jo meinannut ostaa origamipapereita ja päättänyt alkaa taittelemaan, mutta aina olen luovuttanut pohtiessani, että saattaisin olla liian tumpelo. Mutta, mutta, viimeistään kesällä! Ja ehkä joku teistä voisi ottaa näistä ideaa omiaan askarteluihinsa, ovathan nämä nyt niin uniikkeja ja kauniita.
Allaoleva kuva syntyi konfliktin tuloksena, kun Janne väitti minun ottavan tylsiä kuvia. Pyysin häntä itse kuvaamaan paremman.
Toisenkin paketin avatessani hypin ilosta. Huuliharppu! Olen jo kertalleen yrittänyt harjoitella lainaharpulla soittamista, mutta laina-ajan päättyessä en ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle. Nyt saan jatkaa! Istua kesällä sillankaiteella ja puhaltaa sievästi. En osaa soittaa yhtäkään soitinta alkeita pidemmälle, mutta tämän kanssa en haluaisi lannistua. Toivotaan parasta.
Kiitos kumpaisellekin paketin postittaneelle. Toivottavasti puketit ovat tulleet perille kaikille osallistuneille. Ja muistakaa piristää ystäviä joskus ihan muuten vaan. En ainakaan itse panisi pahakseni, jos välillä postiluukusta kolahtaisi suklaarasia tai kynsilakkapullo.
Illalla palaan asukuviin, siihen asti heido.
Henriikka
Ps. Etsin eilen illalla edellisjutun origami-sekä paita-teepusseja kaikkialta netin syövereistä, mutta en löytänyt, missä niitä myytäisiin. Jos joku on viisaampi, niin auttakaa tyhmempää. Minä niin kovasti haluisin majoittaa kotiini noita ihania teejuttuja.

Aamuteellä?

Miniraportti kesken luennon:
Mun on ehdottomasti siirryttävä tee-legioonaan, 
jos en pian löydä kahvipuolelta jotani näin inspiroivaa.

Origamy Green Berry Tea by artist Nathalia Ponomareva.
Hanger Tea: Tea-shirts by Soon Mo Kang.
Viikonloppu, pian pian! Sitä ennen markkinoinnin tentti, pitäkää mulle peukkuja. 
Illalla aijon selvittää, mistä voisin tilata näitä teejuttuja. 
Ja etsiä niitä hienoja kahvi-asioita, että voisin vielä sinnitellä kahvijengissä.
Karsee vaiva vaihtaa saitin nimi ja pohja ja kaikki.
– Henriikka

UUDET KENGÄT, diididii..

Niin kuin otsikko kertoo, niin uudet kengät hurraa! Taapersin eräänä myrskyisenä päivänä viime viikolla Forumiin tihkusadetta karkuun, ja Monkin ikkunoissa kiiltelivät kauniin värikkäinä Mid-Season Salen kyltit. Edelleenkin oksentelen koko ”Mid-Season-Sale”-sanalle, mutta tyhmäkin sen tiedostaa, että se merkitsee halpoja hintoja. Hyllyllä odottelivat kesäiset, kiilapohjaiset remmikengät. Sydämeni sujahti remmien väliin. Sovittelin ja sovittelin, mutta ne olivat yhä vain liian suuret, eikä pienempiä ollut jäljellä. Pakko oli pakata sydän mukaan ja poistua liikkeestä.

Aleksanterinkadun Monkiin mars! Kiersin koko kaupan, mutta kenkiä ei löytynyt. Menin kassalle kysymään ja sain yllättyneen vastauksen: ”Ai, ne viime sesongin kengät! Onko ne alennuksessa?” Minun onnekseni siellä ei oltu muistettu laittaa niitä esille, ja oikeankokoisia pareja odotti useampi. Kiitos Monkin ihanat myyjät. Näin päättyi tämä onnellinen tarina.

Mukavaa illanjatkoa teille toivottelee Henriikka. Se sama vanha.

Veturinkuljettajan tytär

Rakastan rautateitä. Ja junia. Ja juna-asemia. Ehkä siksi, että olen veturinkuljettajan tytär. Olen matkustanut aina junassa: lomamatkat tehtiin junalla ja teinivuodet juna kuljetti minut joka viikonloppu eri paikkaan. Nuorempana juna toi Helsinkiin, nyt se tuo pois sieltä. Lapsuudenkaupunkini lempipaikkoja olivat rautatienvarressa sijaitsevat salapaikat, josta näkee junat, mutta ne eivät sinua. Kaikkien pensaiden keskeltä saattoi vain kuunnella kiskojen kovaa ääntä.
Helsingissä parhaat asema-ajat ovat sunnuntai-aamuisin. Junia kulkee harvoin, ja asemat ovat tyhjillään. Silloin voi jahdata harakoita ja miettiä, mitä nappaisi napostelu-automaatista. Jos nappaisi.
Viime kesänä kiertelimme Tallinnassa kirpputoreja ja täytyy sanoa, että kirpputorikulttuuri on siellä hippasen keskeneräistä (tiesittekö, että tutkimusten mukaan suomalaiset ovat pohjoismaalaisista se ”edistynein” kirpputorikansa?). Jotain sieltä Viron reissulta kuitenkin lähti mukaan: hihaton, pooloneule, jonka etupuolta koristaa lippu. Punainen villapaita ja musta, suurehko puvuntakki pääsivät lippupaidan kanssa raiteiden reunalla istuskelemaan ja ihmettelemään. 
Minusta tuntuu, ettei nuo kuluneet kenkäni ole koskaan sopineet mihinkään miljööseen yhtä hyvin, kuin tuohon junanraiteiden yläpuolelle keikkumaan. Ja juna-asemilla minäkin olen aina yhtä maiseman kanssa. Kuin olisi kotiin tullut.
Henriikka
lippupaita, punainen villatakki, puvuntakki, kengät/kirppis, reput/Fjällräven, löysät farkut/New Yorker

Viikon kirppiskasa ja putkikassin urhea voittaja!

(Jos olet hätähousu, niin skrullaa jo jutun alas nähdäksesi, oletko putkikassin voittaja!
Minä nimittäin aloitan kirpputorihöpinöillä.)
Viime viikko olikin kerrassaan hyvä kirppis-viikko: viikon alussa piipahdin töiden jälkeen Hakaniemen Fidaan ja viikonloppuna oli aikaa aamuiselle Vallilan Valtterille. Poikkeuksellista oli se, etten tällä kertaa haalinut rääsyä ja rättiä, vaan mukaan tarttui kaikkea pientä esinettä ja asiaa. Olen mahdollisesti taantunut vuosissa taaksepäin, lapsuuteen, jolloin vaatteet olivat boring, ja tavarat jeppiskamaa.
Valtterin löydöt:
Syvänsininen samettilaukku hopeiselle hihnalla, 1 euro.
Sinapinkeltainen kauluspaita, 1 euro (tämä haisi niin paljon tupakalle, että kuolin hetkeksi. Tuuletus pelasti).
Aarikan suola- ja pippurisirottimet, yhteensä 4 euroa.
Vanha lasikupu, 1 euro & Pienet, säälittävät norsunpojat, 20 senttiä.
Jihaa! Mighty Ducksin lippis, 3,5 euroa. Onnistuin tinkimään.
Hepo-lasinaluset, yhteensä 1 euro. Käytänkö koskaan lasinalusia? Ehkä tulevaisuudessa.
 Hakaniemen Fidan löydöt:
Vanha peltinen sirkusauto. Takaluukkukin aukeaa! Hintaa en muista.
Värikäs pikkulaukku, 4,5 euroa.

Lemppareita? Niitä on ain hauska inttää. Ja inhokkeja myös. Keltaisen paidan tulette varmasti näkemään piakkoin asukuvissa, kuten myös lippiksen. Mutta, mutta mutta, nyt siihen jännittävään osioon.. nimittäin arvonnan voittajaan. Osallistujia oli ihan hirvittävä läjä, kuten myös kommentteja. Erittäin arvokkaita ajatuksia ja mielipiteitä, ja niihin aijon myös palata.

Oikeudenmukaisen arvonnan jälkeen voittajaksi itsensä hiihteli kuitenkin Julia seuraavalla kommentillaan:

Mä seuraan blogeja enimmäkseen kuvien takia, mutta sun blogi on ihanin juttujen takia! Tai siis on sulla tosi kivoja kuviaki, mutta niinko muissa blogeissa en välttämättä aina jaksa lukea kaikkia tekstejä (vaikka oon iteki kauhee jaarittelija) vaan ihailen vaa kuvia, mut sun blogista täytyy eka lukee kivathöpöt tekstit ja sit kattoo kuvia :—) Sulla on ihanan pirtee kirjotustapa, jos sun puhetapa on samantyyppinen ni oisit hauska opettaja :D
Ja sun pukeutumistyyli on kans ihana, katon kyllä usein sillee että no ite en tommosta pukis, mut sulle sopii tajuttoman hyvin :) DIY-postaukset on kivoja, etenki ku ne on semmosia sillee simppeleitä ni ei tuu semmosta oloa, että ”oi ihana, harmi ku omat taidot ei riitä”.
Höh tuntuu tosi teennäiseltä tai semmoselta antaa pelkkiä kehuja, mutta sun blogista on uskomattoman vaikee keksii mitää ’pahaa’ sanottavaa tai jotain, mitä pitäis parantaa… No ehkä semmone pikkurisu, että mä en kauheesti innostu semmosista postauksista, missä käytetään kuvia jostain weheartitistä tms, mut ei sekää oikee käy risusta, ko ymmärrän tavallaa kuitenki, miks ne on joidenki mielestä kivoja postauksia ja eihän mun oo niitä mikää pakko lukea/kattoa läpi :D Ja pikkurisun kaveriks semmonen minirisu, että ku tulee melkeen aina kauhee kirpparillemenohinku ku lukee sun blogia :(

Olkoon tuleva laukku sinulle suureksi riemuksi! Laittelen sähköpostia tulemaan. Minä kiitän ja kumarran syvään kaikille niille, jotka laukkua halajoivat (?), ja pyydän anteeksi tuottamaani kirppiksellemenohinkua.

Laitan juttuvinkit korvan taakse, ja niitä sieltä noukin mukavin väliajoin. Saa muistutella!
– Henriikka

Tervetuloa meille!

On tullut aika kotijutun. Kaikkien niiden toiveiden ja kyselyjen jälkeen olen päättänyt avata kotini ovet ja ikkunat, ja kertoilla täällä sisustuksestamme. Muutimme nykyiseen kämppäämme elokuussa 2011, kun muutto Helsinkiin taas koitti vuoden Jyväskylän pätkän jälkeen. Kämppä vuokrattiin Helsingin Sanomien ilmoituksen kautta yksityiseltä puolelta. Vieläkin tämä 65-neliöinen kolmio on erittäin keskeneräinen, mutta kodilta se kuitenkin tuntuu. Erittäin vahvasti. Tervetuloa kurkkaamaan!
Ensimmäisenä näätte pari kuvaa eteisestä. Räsymatot johdattelevat vieraat sisälle, ja suurin osa kengistä, huiveista ja takeista on sullottu kiinteiden kaappien sisään. Jos rakentaisimme itse talon, niin siinä tuskin olisi kiinteitä kaappeja. Tässä asunnossa niitä kuitenkin riittää, mutta niihin on myös tottunut ja tykästynyt. Söpö lisä on kuitenkin avonaulakko, jossa roikkuu aina muutama takki. Ovipuhelimen alle, nurkkaan, olemme suunnitelleet kasaavamme vanhoja laatikoita pinoon kenkähyllyksi. Kaikki ajallaan.

Seuraavana olisi sitten olohuoneen vuoro. Eteisestä alkaneet räsymattomeiningit jatkuvat, ja olkkarissa räsyjä riittää. Olohuone on ehdottomasti meillä se käytetyin huone, sillä vieraita käy monta kertaa viikossa, eikä vielä ole ollut yhtään viikkoakaan, milloin sohvalla ei olisi nukkunut kukaan. Katosta roikkuu kirpputorilta hankittu lamppu, ja seinällä itäisen pallonpuoliskon kartta. Tämä on se huone, johon kokoonnutaan pelaamaan lautapelejä, katsomaan yhdessä leffoja ja syömään pöydän ääreen isolla tai pienemmällä porukalla.
Seinät huutavat vielä, karttaseinää lukuunottamatta, tyhjyyttään. Täydellisiä tauluja ei ole vielä tullut vastaan, vaikka työskentelenkin galleriassa. Taulut ovat kuitenkin aina sellaisia investointeja, ettei keskinkertaisia/kohtalaisia/ihan kivoja mielestäni kannata ostaa. Valkoiset seinät saavat vielä hetken odotella. Taulujen sijasta pieniä yksityiskohtia löytyy sitäkin enemmän: se onkin sisustuksemme perusta. Että katse voisi kiertää söpöissä esineissä, yllättävissä asetelmissa ja korneissakin sisustusratkaisuissa. Sekä minä, että Janne olemme säästäneet lapsuudesta vanhoja esineitä, mutta löytäneet niitä myös yhdessä ja erikseen yhteiseen kotiimme.
Seuraavaksi kotikierroksella pompataankin keittiöön. Ja mikäs muukaan sieltä lattialta kurkkaa, kuin räsymatto. Räsymatot ja arabialaiset matot ovat lemppareita. Totuus on kuitenkin se, että näihin räsyisiin on ollut tähän mennessä hitusen helpompi sijoittaa. Kaikki kun ovat isovanhempieni peruja. 
Keittiö on tämän asunnon paras huone. Olen aamuihminen. Vaarin ullakolta löytyneen pikkupöydän ympärille mahtuu sopivasti kaksi istuskelemaan (ääriolosuhteissa kolme), ja on ihana katsella pihalle, kun aurinko nousee. Tässä juodaan ne legendaariset aamukahvit. Koko kotimme ylpeys on myös integroitu astianpesukone (kuka löytää?) ja sen kunniaksi voisimme järjestää vaikka juhlat. Inhoamme tiskaamista koko mielemme ja kehomme pohjasta, ja siksi sydämemme onkin sulanut tälle keittiölle. 
Kaappitilaa on erittäin suuri plussa. Kaikki kipot ja kupit mahtuvat sievästi omille paikoilleen. Ja vaikka avokeittiöstä olenkin haaveillut, niin kyllä hymyilen näille puutasoille ja hyllyille, joita peltipurkit ja puurolaatikot koristavat.
Seuraavana makuuhuone. Se on kahdesta makuuhuoneesta pienempi, mutta päätimme valita tämän, sillä toisen huoneen kautta kulkee reitti parvekkeelle. Makuuhuone on se seesteinen tila. Sävyt ovat hillittyjä ja tavaraakin on karsittu reilusti. Seinälle kaipaisimme muutamaa massiivista taulua, ja ehkä parista-viltistä-ja-liinasta-kasattu päiväpeitto voisi myös vaihtua yhteen kiinteään. Makuuhuoneelta vaadin kuitenkin rauhaa. Väriloistona makuuhuoneessa on vaaterekkimme, jossa roikkuvat minun mekot ja Jannen kauluspaidat. Villapaidat on viikattu nätisti rekin alle.
Toista makuuhuonetta nimitämme ”retrohuoneeksi”. En ole varma mistä nimi tuli, mutta luultavasti siitä, että täällä majailevat Jannen retrot pelikoneet, Nintendot ja muut. Parvekkeelle pääsee huoneen vasemmalta sivulta. Siitä ei ole kuvamateriaalia, mutta se on hyvin vaatimaton. Kuitenkin sellainen, että varmasti kesäiltoja tulee vietettyä siellä farkkusortsit jalassa ja iso huppari päällä. Partsulle mahtuu juuri se kaksi tuolia ja muutama lyhty. Näätte varmasti jokusen kuvan kesällä.
Verhoja on retrohuoneessa kahdet: tummanruskean paksun verhon päälle laskeutuu pitsinen kerros. Huoneen keskellä komeilee viininpunainen nojatuoli, joka kerran haettiin isän kanssa Lahdesta. Olin 16-vuotias ja isä heltyi lähtemään peräkärryn kanssa tunnin matkan päähän tuolia hakemaan. Tämä huone on pyhitetty Nintendo-pelien lisäksi kahdelle asialle: työskentelylle, sekä (wihii) minun vaatteilleni. Oikealla näkyy kolme korkeaa peilikaappia, jotka korvaavat minulle sitä oman vaatehuoneen puutosta. 

Viimeisenä vessa. Vessa on kyllä hauska sana. Ja hauskoja ovat myös ovea koristavat kyltit. Ylempi on vanha mainos, josta on tehty postikortti, ja alempi Levykauppa X:n katalogin kannesta.

Vessa on pieni, mutta prämeä. Tämä on oikea tilaihme, sillä kaikki on suunniteltu viimeisen päälle. Kun suihkukopin seinämät laittaa sivuun, niin pesukoneen luukku aukeaa. Great! Aluksi vierastimme tätä asuntoa, ja eritoten vessaan hirmuisesti: Metallinen lavuaari ja vessassa puinen katto, mitä? Olimme kaavailleet vanhoja kuluneita pintoja, repeilleitä retroja kukkatapetteja ja muuta vähän rosoisempaa. Tämä asunto oli aivan muuta, tuntui kuin hotellissa olisi. Totuttelua se vaati, mutta nyt olen jo rakastunut tuohon puukattoon.
Häälahjaksi saadut Minna Immosen taulut ovat herättäneet hämmennystä: ”Kuinka te pidätte niitä tuolla vessassa?” Totuus on, että tässä asunnossa ne vain sopivat parhaiten sinne. Seuraavassa kodissa on punnittava asiaa uudelleen. Puukaton lisäksi vessan paras puoli on lämmitetty pyyhekuivain seinällä. Siinä roikkuvat rakkaat aamutakkini ja molempien pyyhkeet. Ihanaa tulla suihkusta ja kääriytyä lämpöiseen.
Kierros alkaa olla lopuillaan, miltäs näytti? Oliko yhtään sellainen, millaista olitte kuvitelleet? Tuntuu, että vaikka mitä yksityiskohtia jäi näkemättä. Niitä varmasti tulen ripottelemaan tulevaisuudessakin nähtäväksenne. 
Aika näyttää, kauanko tässä kämpässä elelemme. Sijainti on aika kaukainen koulustani, vaikka vuokra onkin edullinen. Sitä paitsi varsinaista tarvetta toiselle makuuhuoneelle ei ole. Viihdymme kuitenkin tosi hyvin, ja lenkkipolut alkavat takapihalta. Pidämme silti silmämme ja korvamme auki vapautuville ja vapaille asunnoille, eihän sitä koskaan tiedä, missä se unelmien kuluneet-pinnat-ja-repeilleen-retrotapetit-kämppä oikein odottelee. Ja koska? Ei se onnellisuus ole leveistä ikkunalaudoista tai lankkulattiasta kiinni. Paitsi ehkä pikkuisen.
Terveisin sisustusreportterinne Henriikka
Kuvat: Ville Kukkonen

Kuudesta eri pussista

Olen odottanut aamua, jolloin ei ole hinkua nousta sängystä. En ole odottanut sitä muuten vaan, vaan sen vuoksi, että tämä seuraava kuvasarja sopii kyseistä aamua piristämään. Elinan vierailu toi karkkipäivän keskelle viikkoa, ei tarvinnut odottaa lauantaihin. Erilaisia värikkäitä mellejä kuudesta eri pussista ja whii kindermunat (sorry, again). Kahvia kahvia ja sympatiaa. Nämä onnenviipaleet tuokoot päivästäni pikkuisen paremman.
Ja vaikka kuvasarjan loppu olikin masentava, niin toivon kaikille hyvää uutta viikkoa. Hyvä siitä tulee.
Henriikka
Ps. Keskiyöhön asti on aikaa osallistua kilpaan

Kuvat: Elinabeth

Intiaanihuuto

Otsikko ja kuva eivät ehkä täsmää. Tai sitten kuvassa on vain seesteinen, hillitty intiaanihuuto. Joka tapauksessa vihdoin on koittanut aika, jolloin viitat ovat taas kelpokamaa. Pikkuisen pitää vielä hytistä, jos kaavun alla ei ole kunnolla villaa, mutta vain pikkuisen. Lastenosastolta löytynyt one size -viitta on intiaanirakkauteni: värit ja kuosit ja kaikki ovat kohdallaan. Jos joku pieni miinus pitäisi keksiä, niin ehkä viitta voisi olla vielä vähän leveämpi, niin etteivät alla olevan paidan hihat paljastuisi. Annettakoon tämä kuitenkin anteeksi, kun on kuitenkin kyse lastenosaston vaatteesta. 
Olen pohtinut, kuinka kauan tämä poncho-/viitta-/shaali-villitys oikein kestää. Että onko viittakansa jo ensi vuonna out? Luultavasti innostus hiipuu hiljalleen, sillä onhan nämä viitat kuitenkin suhteellisen epäkäytännöllisiä vaatteita. Harvoille keleille sopivia ja esimerksi reppua on mahdotonta kantaa molemmista hihnoista. Mutta nyt, kun innostusta vielä on, niin nauttikaamme näistä ihanista. Voihan tästäkin vaikka ommella sitten hienon tyynynpäällisen.
Hailakkaa punaa huulilla ja hiukset keskijakauksella. Muuten turvauduin tuttuun mustaan. Huomasin tänään, että kenkähyllylläni on miltein vain mustia kenkiä. Ehkä kesää kohden tähän voisi tulla muutosta.
Rumpujen pärinää lopuksi, kun paljastan, että maanantaihin mennessä lupaan koota jonkunlaisen kotijutun. Tai ainakin osan siitä. Vihdoin.
Malttakaa! terveisin Henriikka

viitta/H&M, pökät/Carlings, kengät/Vagabond, huivi/kirppis

Turvaa turkoosista

Rakastan keväällä seinille syntyviä kuvioita: pitsiverhoista piirtyy telkkarin ruutuun kuvioita ja ikkunasta pusekeva auringonvalo mahdollistaa varjoleikit. Tekisi välillä vain mieli istua tunteja kahvikupin kanssa katselemassa noita ilmiöitä. Ihan mieletön tämä luonto. Siistein taide syntyy kyllä ihan omia aikojaan, ilman ihmisiä.
Näihin valoisiin kuviin liittyy kuitenkin myös toinen rakkaus. Se on tuo turkoosi löllykkä. Kuinka moni omistaa turvapaidan? Se on se yksi tietty, joka vedetään päälle, kun halutaan oikein lölliäkölliä, ja joka ei koskaan ole huono valinta. Josta tulee poikkeuksetta hyvä mieli. Minulla on sellainen. Se on tuo kuvissa näkyvä Nike. Itse asiassa en ole edes varma onko se minun. Sillä vuonna 2007 ensimmäisten hiphop-fiilisten jälkeen koin valaistumisen: yhtäkkiä se isän karsea vanha remonttipaita muuttuikin ihmeellisen ihanaksi. Nappasin sen kaapista, enkä ole kyllä vieläkään kysynyt siihen lupaa. Se on kuitenkin paidoista parhain.

Nyt väsyttää. Olen ihan kuitti. Tässä turkoosissa on hyvä käpertyä sohvannurkkaan ja syödä raejuustoa suoraan purkista. Viikonloppu ja kujeet, nauttikaa!
Henriikka

Tule iso kala

Vihdoin. On aika pilkkikuvien. Perheemme perinteinen pilkkikilpailu järjestettiin sunnuntaina, pääsiäispäivänä, Lappalan jäällä (tämä oli ensimmäinen kerta kun tämä kisa järjestettiin, sinänsä huvittavaa että sitä kutsuttiin ”perinteiseksi”). Olohuoneen lattialle levitettiin pilkit ja siinä niitä sitten jaettiin. Isä levitti vieheet/uistimet/mitkälie sanomalehtipaperien päälle ja minä vähän vähemmän kokeneena kalamiehenä yritin valita sieltä pätevimmän. Sen verran onnistuin, etten valinnut korvista tai kynsileikkuria, jotka isä oli hämäyksen vuoksi laittanut mukaan.

Sää oli täydellinen. Aurinko paistoi ja D-vitamiini kulki luihin ja ytimiin. Tämä on tyyliblogi, nyt saatte sitten imeä vaikutteita pilkkipukeutumisesta. Nyt kuvia!

Puoltoista tuntia ja makkaratauko. Eikä yhtään kalaa. Nyt ei mennyt niin kuin elokuvissa. Jannella nykäisi muutaman kerran, mutta nekin taisi olla vain omia haavekuvitelmia. Voi toista. Aurinkolasit olivat kuitenkin coolit ja pilkkijakara mukava istua. 30 kairatun reiän ja vajaa kahden tunnin kököttämisen jälkeen tuli kilpailulle päätös. Ei kaloja. Mutta jotenkin mulla oli fiilis, että kun hetken vielä jaksan tönöttää, niin tälle kisalle tulee kunniallinen päätös: Ja kyllä! Nyki nyki nyki ja laitoin koukkuun herkullisimman madon. Muu perhe painui jo metsäpolulle kohti autoja, mutta minä nostin jään yläpuolella kelpo ahvenen! 

Voi sitä riemun määrää. En muista viimeiseen vuoteen iloinneeni mistään niin aidosti, kuin siitä pienestä kalasta. Vähän liiankin villisti, sillä kun juoksin muuta perhettä kiinni metsässä, niin puristin ahvenen vahingossa aivan löysäksi. Kotona sitä odottikin vieläkin julmempi kohtalo, kun veikkapoika ja isä lupasivat valmistaa kalastani juhla-aterian.

Pilkkikilpailun voittaja olin minä. Ylivoimaisesti. Palkinnoksi Eränkävijän irtonumero vuodelta 1984.
Huomenna lupaan palata jo kaupunkitunnelmiin. Puspus.
Henriikka

Pääsiäistunnelmaa trololololollollooo

Vanhempien koti on onnenkehto. Siellä kului pitkä ja ihana pääsiäisviikonloppu. Äsken kävin kuvia läpi: hymyilytti ja nauratti kyllä rutkasti. Kuvia oli tällä kertaa vain kourallinen, mutta kyllä niihin mahtui menoa ja meininkiä. Varmaan tulevaisuudessa kulttimaineeseen nousee video, jonka isoveikkani kuvasi salaa kulman takaa, kun kovaan ääneen huutaen riemuitsin Kinder-yllätyksestäni: ”Jeeeee! Pörröinen kaveri! Tän nimi on Masi!” No, mutta olihan se kiva. Oikein kiva. Sarvikuono. Siitä kuvakourallisesta kelpasi tännekin muutama.
Tähän pitkäperjantain flirttiin on hyvä lopettaa. Mitä näistä opimme? 
1. Sisareni ei ollut oikein poseeraustuulella.
2. Pääsiäinen on yhtä herkuttelua.
3. Perhe on paras.
4. Älä yritä poseerata aistillisesti toinen silmä kiinni. Se ei toimi.
Arvatkaa mitä jätän viikonlopulta huomiseksi? Kuvia pääsiäispäivän pilkkikisasta. 
Veikkaan, että ette jaksa odottaa huomiseen.
Henriikka

Villis+sukkikset

Muutama juttu sitten kirjoitin ”lahje se vaan lyhenee”. Nyt lauseeseen sopisi lahkeen tilalle hame. Mutta huomatkaa tärkeä seikka: en ole luopunut villapaidasta! Tällä kertaa hameen helmana hulmusikin villapaidan reuna. Lämpö on saapunut jäädäkseen ja villapaita-lookkia on aika keventää. Tarpeeksi pitkät villapaidat ovat niin oivallisia mekkoja, ai että ovatkin. Juuri tälläisille välikeleille ei tarvitse kun kiskaista villapaita niskaan ja sukkahousut jalkaan. Alusvaatteet tietysti tekevät matkasta mukavamman, mutta periaatteessa villis+sukkikset -kombolla pärjäisi ihan hyvin. Se on sitten asia erikseen, jos haluaa vielä kengätkin jalkoihinsa. 
Tämmöinen yhdistelmä tällä kertaa. Nyt ristikkoperunat uuniin ja leffaa pyörimään: ”Kätkijät” tai ”This must be the place”. Ehkä molemmat. Lopuksi vielä kiitokset tähänastisista arvontakommenteista, nannaa.
Henriikka
takki/Zara, villapaita/Carlings, sukkikset/H&M, kengät/Vagabond, kangaskassi ja huivi/kirppis