arkisto:

heinäkuu 2012

Niiskuneiti

Hyviä kesiä kaikille. Mulla on ollut tänään ensimmäinen, ja mahdollisesti viimeinen, auringossa löllimis -päivä tänä kesänä ja oon hyvillä mielin. Kesäinen on myös esittelyn asukokonaisuus, sillä mummohtavaa kukkakuosia olisi tällä kertaa näytillä. Viime lauantainen UFF:in euron päivä osoittautui taas hypetyksensä arvoiseksi, kun tummansininen silkkipaita löytyi eräästä rekistä roikkumasta. Lämpimänsävyiset kukat ovat nappikuosi näihin kesäisiin keleihin.
Mutta mitä otsikkoon tulee, katsokaahan mitä nilkoissa killuu? Kämp Gallerian kiertokävelyltä lähti extempore-ostoksena mukaan kultaiset nilkkarenkaat. Sinänsä niiskuneitimäisyyttä vähentää se, että pujotin renkaat molempiin nilkkoihin.
Sortsien ja paidan yhdistäminen osoittautui siitä hankalaksi, että paidan roikkuessa sellaisenaan, peittyivät sortsit kokonaan. Ja niin kesäinen en kuitenkaan tahtonut olla. Tähän tietysti olisi ollut hyvänä ratkaisuna pidemmät pöksyt, mutta usein suosin enemmän paidan sullomista housuihin. Paita oli kuitenkin leikattu niin, että etuhalkion lisäksi myös molemmilla sivuilla oli halkiot, muodostaen ikään kuin neljä kangaspalasta. Tungin sitten oikeanpuoleisen ”etuhelman” taskuun ja muut roikkuivat miten sattuivat. Kun pieni farkkupalanen vilahteli, niin ainakin selväksi tuli, että jotain vaatteentapaista sieltä paidan alta löytyy.
Näihin nilkkakahleisiin ja kesäisiin tunnelmiin päätämme tänään. Olen suuresti iloinnut kommenteistanne viime aikoina, ja ollut ylpeä Jannen paranevista valokuvaustaidoista. Onni on oma hovikuvaaja.
Henriikka
paita/UFF, sortsit/leikattu Leviksistä, kengät/kirppis, korvikset/Glitter, nilkkarenkaat/H&M

About confidence

Inhoan joskus muotimaailmaa. Itse asiassa hyvin usein. Kaikki on niin vakavaa ja ryppyotsaista (ja ne rypyt tietenkin sitten joko kiristellään leikkauksilla pois tai siloitellaan ihmekosmetiikalla) ja kilpailuhenki on ankaraa ja armotonta. Tietenkin voisin olla seuraamatta moista touhua, mutta samaan aikaan olen täysin tyylimaailman lumoissa: klikkailen muotiviikkojen kuvia aukia hakien inspiraatiota ja intoilua omiin vaatekokeiluihini, luen lehdistä huippumallien elämäntarinoita ja vaikka tälläinen kirppishai olenkin, niin on kiinnostavaa tietää mikä on trendien aallonharjalla. Olen kuitenkin usein perin kyllästynyt muotinäytösten, editoriaalien ja muotimeininkien ulkoiseen habitukseen: mallit kulkevat lavalla vakavina, elleivät jopa vihaisen näköisinä, ja itse pidätän hengitystä ettei vain kukaan kompuroisi ja nolaisi itseään kaikkien nähden. Toisaalta toivon, että joku tekisi niin. Olisi hienoa nähdä, kuinka malli ja yleisö reagoisi.

(suurempana täältä)
Tämän kummastelun ja turhautumisen johdosta halusin jakaa teille myös videon, jonka linkin tänään vastaanotin. Tästä tuli ehdottoman hyvälle tuulelle. Totta kai muotimaailmassa saa vallita omat sääntönsä ja kuvionsa, mutta itse toivoisin välillä enemmänkin jotain tämän videon kaltaista (kuten myös lisää tummaihoisia tai esimerkiksi intialaisia tai aasialaisia malleja). Hymyä, hyväntuulisuutta ja ennen kaikkea itseluottamusta. Eikä ihme, että sitä tässä videolla tosiaan tarjoillaan, sillä kyse on Vilan Confidence is not for sale -kampanjan mainospätkä. Kampanjan tarkoituksena on välittää sanomaa uskosta itseensä sekä siihen, mitä todella on. Kuinka moni pystyisi totaalisen kaatumisen jälkeen punastelematta nappaamaan kengät kainaloon ja poseeraamaan kuin ei mitään?

Karrikoidun muotimaailman vastalääkkeenä toimimisen lisäksi video sai pohtimaan myös omaa itseluottamusta. Olisinko itse se, joka juoksisi vollottaen takahuoneeseen pyrstölleen pyllähtämisen jälkeen? Mahdollisesti. Onneksi vastaavanlaista tilanetta ei itseni tarvitse kovinkaan tosissaan puida. Minua tuskin tullaan näkemään muotinäytöksissä: ei tällä pituudella, ei tällä bootylla. Mutta yleisellä tasolla itsevarmuus on puhutteleva aihe. Ja jos käsitellään erityisesti tyyliä, niin itselleni vaatteet luovat suurelta osaltaan varmuuttani (tai epävarmuuttani). Pari viikkoa sitten seilatessani housuhameessa, en uskaltanut miltei nostaa katsettani maasta, kun taas kultaisessa paidassa hykertelin ja  jopa poseerasin leuka pystyssä. Tiedostan ettei kroppani, tyylini, persoonani tai olemukseni ole lähellekään virheetön, mutta ideaali olisi kuitenkin viihtyä siinä. Kaikkihan meistä on loppujen lopuksi aika kelpo paketteja. Vilan kampanjankin idea on välittää, että he haluavat luoda vaatteillaan luonnollisen jatkumon ihmisen omalle tyylille. Että kukin voisi kokea myöhemmin kadulla samaa itseluottamusta, kuin peilin edessä pukuhuoneessa, kun unelmien vaate on löytynyt. 
Toivoisin muotimaailmaan vähän enemmän armoa, huumoria ja hymyä, joka voisi ehkä samalla nostattaa kuluttajien (niin kuin minun!) itsevarmuutta ja uskallusta. Kovin sitä olen itsekin median vietävänä ja syötävänä. Uskallan väittää, varautuen pöyristyneisiin katseisiin ja vastaväitteisiin, ettei muoti ole elämän tärkein asia. Uskallan myös väittää, että itseluottamus on tärkeää. Usein sen vahvistuminen lähtee itselleen nauramisesta. Hahaha. Hahahaha. Once again: hahah.
Henriikka

kuvat: http://hasbymcblue.blogspot.fi

10 sekuntia täydellistä pipoa

Rakastan pipoja. Rakastan myös tanssileffoja. Vain yhden voin kuitenkin katsoa useitakin kertoja jopa erään naurettavan syyn varjolla: kyseisessä tanssileffassa nähdään maailman täydellisin pipo. Kyllä, tämä pipo esiintyy elokuvassa noin 10 sekuntin ajan leffan loppupuolella. Kyseessä on siis Step Up 3, ja hävettää myöntää, että olen katsonut sen muutaman kerran pipo motivaationani. 
Yritin iltapäivästä etsiä tästä piposta kuvaa melkein tunnin verran. Googletin kaikilla mahdollisilla hakusanoilla leffan ja näyttelijöiden oikeista sekä roolinimistä hip hop -termistöön. Ei onnistunut. Ilmeisesti meitä ei ole montaa, jotka pitävät tätä vaaleanruskeaa, löysähköä pipoa leffan tärkeimpänä asiana. Saatte luvan antaa minulle propsit siitä, että kaiken vaivannäön jälkeen laitoin nauhan pyörimään, etsin oikean kohdan ja räpsin itse kuvat. Tässä näette:

Sooooo pööfekt! Sopivan löysä, ei lanaa hiuksia, eikä jää kummalliseksi ulokkeeksi törröttämään takaraivolle. Näin Step Up kolmosen ensi kerran elokuvateatterissa muutama vuosi sitten. Sen jälkeen olen elänyt tuskallisessa kierteessä löytää samanmoinen kympin pipo. Kerran jo meinasin riemuita, kun Dropin:stä löytyi tämä Carharttin pipo. Mutta nuolasin ennen kuin tipahti, sillä ei se vetänyt vertoja orginaalille. Malli oli liian suikula (tässä välissä paljastan nolona, että yritin jopa venyttää tuota laittamalla usean päivän ajaksi sen sisälle koripallon, ei auttanut kuin hetkellisesti).

Step Upin näyttelijättärellä taitaa myös olla suht pieni pää. Oma ongelmani on, että pääni on L-kokoinen, ja osa löysäksi tarkoitetuista pipoista eivät sitten olekaan päässäni niin kovin löysiä. Mutta pysyn sinnikkäänä, vielä joskus löydän sen minua odottavan löllykän. Siihen saakka tyydyn inspiroitumaan leffapipon lisäksi esimerkiksi hehkuttamastani NYane-blogista löytyvistä maukkaista pipokuvista.

Nyt salad, minttupuffet ja leffa. Mutta tällä kertaa ei tanssia, vaan oksettavaa indierakkautta:
”Tavattuaan sattumalta toisensa punk-klubilla, Nick ja Norah lähtevät matkalle New Yorkin indie rock -sceneen etsimään legendaarisen bändin salaista keikkaa, mutta päätyvät löytämään toisensa.”
Oh no, ei olisi pitänyt lukea takakantta. Vaikuttaa surkealta.

Henriikka

Ps. Olen ollut surkea kommenttivastaaja. Anteeksi. Haluan vastata ajatuksella, malttakaa. Huomenna parannan tapani. 

Turvaliivi

Eräänä kauniina lauantai-aamuna kävelin Vallilaan, Valtterin kirpputorille tavalliseen tapaani. En kuitenkaan osannut aavistaa, että ulkotorilta, kirppiksen peränurkasta tulisin löytämään mitä ihanimman farkkuliivin. Niin kuitenkin kävi. Rekissä roikkui liivi vaaleaa farkkua ja valkaisutahrat koristivat sitä kauttaaltaan. Selkämykseen oli maalattu Neitsyt Maria sädekehä päänsä ympärillä. Tämä on pian minun, kelailin.
”Paljonko tämä liivi maksaa?”
”Hmm, olisko vaikka 3 euroa?”
”No, olis todellakin! Otan tämän.”
”Maalasin sen kuvan itse.”
”Mitä ihmettä?! Oot maalannut hullun tarkasti pensselillä ikonin farkkuliivin selkään hirveällä vaivalla ja nyt myyt sen kolmella eurolla pois?”
”Joo.”
”Miksi kummassa?”
”Tykkään myydä vaatteita halvalla, jos ne sopii ostajalle tosi hyvin.”
”Ja minä pidän sellaisista myyjistä, jotka tekee niin.”
Farkun kanssa farkkua, sehän tässä nyt on ollut aika lailla kesäni teema. Toista suosikkia, kultaa, en kuitenkaan unohtanut myöskään, sillä pienten nappikorvisten lisäksi jalkaani laitoin kultaiset converset. Kevyimmät kengät juosta ja kävellä, alkavat myös nöyrtyä kulumisen myötä pikkuisen. Sain nämä ystävälaumalta yo-lahjaksi. Ja jos Maria-liivi ei ollut riittävän hipsteri, niin lisäsin panoksiani nostamalla egolasit silmien eteen. 0-tehoiset löytyivät keväällä Puu-Vallilan pihakirpputorilta. Kainalossa kulki varmuuden varuiksi sähkönsininen neuletakki, jos helle vaihtuisi myrskyksi. Onneksi ei.
Eikö tätä voisi kutsua yhtä lailla turvaliiviksi? Olenkohan jotenkin spesiaalisti suojassa nyt?
Nauttikaa auringosta, jeejee! Minäkin, kuten suklaapuolukoista ja uusimmasta Ellestä myös.
Henriikka

liivi, sortsit, lasit, neule/Kirppis, toppi/Gina Tricot, kengät/Converse

Wool and the Gang in Finland

Hyvää iltaa, mitä mainioin lukijasakki. Marraskuun alkupuolella hehkutin täällä bongaamaani (maailman siisteintä) yritystä nimeltä Wool and the Gang. Sveitsiläinen yritys jakaa maailmalle letkeetä ja perinteitä tyylikkäästi soveltavaa aatemaailmaansa neulomispakettien kautta. Ulkoasuiltaan kauniit Do it yourself -pakkaukset ovat Wool and the Gangin pohja: neulontapaketteja löytyy aloittelijasta kokoneempiin sukankutojiin. Näiden lisäksi tarjolla on myös valmiita neuletuotteita. Eikä mitään virttyneitä villahousuja, vaan kauniin värisiä, laadukkaita ja mallitkin on nostettu iäisyydestä tähän maailman aikaan.
Tämä innostumisen jälkeen ei ollut ihme, että hyrisin mielissäni kuullessani, että nyt näitä tuotteita myydään myös rakkaasta kotimaastamme käsin. The Crazy Alpaca -nimeä kantava nettipulju on aloittanut toimintansa ja kuvailee itseään seuraavin sanoin: ”The Crazy Alpaca tuo uusia inspiroivia konsepteja läheltä ja kaukaa. Tavoitteemme on tukea luovuutta, kädentaitoja ja designia. Tuotteemme ovat korkealaatuisia, yksilöllisiä ja värikkäitä.” 
Kaksi hyvää yhdessä, sillä The Crazy Alpaca keskittyy tänä kesänä juuri Wool and the Gangin tuotteiden myymiseen. Näissä kuvissa näette päälläni Tala Tank Topin, jonka CA postitti minulle Golden Yellown värisenä. Tämä tuote on Wool and The Gangin klassikko ja ”tunnari tuote”. Kuinka monelle entuudestaan tuttu?

Kiertelimme kaartelimme ystäväni Aapon ja hänen kameransa kanssa ympäri Helsinkiä ja yritimme saada onnistuneita otoksia teemalla: Wool and the Gang Suomessa. Aleksanterinkatu, Hakaniemen satama, Tuomiokirkko ja Senaatintori, sekä legendaarinen Helsingin rautatieasema. Vettä tuli taivaan täydeltä, mutta ainakin oli kirkon portaat kerrankin tyhjät kuvattaviksi. Yritin myös yhdistellä neuletoppia eri tavoin. Eri väreillä ja erilaisilla materiaaleilla topista sai huomattavan erilaisia kokonaisuuksia. Siinä missä vaaleanpunaisiin farkkuihin yhdistettynä toppi näytti suhteellisen hipiltä ja hopilta, niin valkoisen tyllihameen kanssa se oli herkkä ja melkein maalaisromanttinen. Mustana, valkoisena tai harmaana toppi olisi jo toimistokelpoinen.

Kyselin vähän The Crazy Alpacan taustatiimiltä, että millaiseen suuntaan yritys pyrkii. Tällä hetkellä panostus on Wool and The Gang:issa mutta jatkossa ajatus on laajentaa valikoimaa muilla tyylillisesti sopivilla, korkealaatuisilla ja pääosin käsintehdyillä design tuotteilla muotiin ja asusteisiin liittyen. Sounds good. Tällä hetkellä neulebrändin lisäksi nettikaupassa myydään hollantilaisen korusuunnittelijan koruja ”made by lennebelle”. Itse ainakin pidän hyvänä, että kotimaisen lisäksi myös ulkomainen käsityö ja design tuodaan helposti ulottuville kotimaisen kaupan myötä.

Haluan kuulua tälläiseen letkeään kelkkaan, neulomista ja sympatiaa. Keltainen neuletoppi päälläkin tuli sellainen olo, että elämä rullaa. Mutta osaisinko itse neuloa nätisti? Harkitsen vahvasti, että tilaisin diy-kitin ja yrittäisin itse vääntää jonkun tuotteen valmiiksi. Nyt olisi CA:n summer saletkin. Tai ehkä tilaisin topin rinnalle vielä tuollaisen raitaneuleen syksyä varten. Tai lankarullia? Ihan vaan sellaisinaan sisustuselementeiksi. Joka tapauksessa tsemppiä uuteen bisnekseen The Crazy Alpaca, pidän peukkuja.

Henriikka

Kuvat: Aapo Jämsén
Kaikissa asuissa: Tala Tank top (Golden Yellow)/Wool and the Gang
1. asu: musta toppi/Gina Tricot, vaaleanpunaiset housut, kengät, koru & kangaskassi/kirppis
2. asu: valkoinen toppi/Gina Tricot, farkkusortsit/isän vanhat, farkkutakki & kengät/kirppis
3. asu: valkoinen toppi/Gina Tricot, tyllihame/Taiwanin tuliainen, sateenvarjo teiltä tuntemattomilta (kuten myös jalkaterän muumilaastari)
4. asu: musta toppi/Gina Tricot, leopardihousut/Zara, kengät & reppu, kirppis

Koruverkko

Kaikista koruista useimmin käyttämäni ovat ylivoimaisesti korvakorut: kultaiset, hopeat, kuparit, napit, roikkuvat, helmiäiset, klipsit, rusetit, luiset, puiset, muoviset, graafiset, pehmeät, överit, sulavat, juhlalliset, kauniit, koreat, leikkisät… Omistan lukuisia korvispareja. Tiedän myös, mistä olen innostukseni perinyt, sillä en ole kauas pudonnut omena. Äitini on säilyttänyt lapsuudestani saakka kymmeniä pareja purkeissa ja purnukoissa. Lapsuuteni lempparit äidin korviksista olivat puiset papukaijat ja mustat höyhentupsut.
Muutama kuukausi sitten katsoin äidin korutelineitä. Ne olivat suoraan sanottuna ruuhkaantuneet. Koruja oli aivan liikaa ja tarvittiin selkeästi uutta ratkaisua. ”Mitäs jos äiti laitettaisiin korusi kanahäkin verkkoon roikkumaan?” Sain kummeksuvia katseita, mutta selitykseni jälkeen idea avautui.

Alkuviikon vietin vanhempieni luona ja kappas kummaa, siellähän ne korvikset roikkuivat metalliverkossa. Rautakaupasta hankittu verkkopalanen on kuin korviksille tehty. Alkuperäinen ja edelleen kytevä idea ja tarkoitus on hankkia verkolle vielä kauniit kehykset, jotta korusysteemi olisi kuin taulu. Verkkopala odottelee kuitenkin edelleen mieluisia kehyksiä. Tärkeintä on, että projekti on saatu käyntiin. Ja mikä parasta, korvakorut ovat kauniissa järjestyksessä ja ruuhka laantunut. Nappikorvikset toki tarvitsevat vielä purkkia, mutta suurin soppa on selvitetty.

 

Suurin aivotyö käydään kuitenkin oman pääni sisällä, millaisen järjestelmän kehittäisin omalle kasvavalle korviskokoelmalle?
Henriikka

Ps. Kaiken juhlahumun keskellä viime perjantaina jäi ihan huomioimatta, että silloinhan vietettiin aamukahvilla-blogin 1-vuotispäivää. Tästä se silloin lähti. Onnea ja kiitoksia!

GOLD GOLD

Tein elämäni kirppislöydön Valtterin kirpputorilta: vanha, englantilainen soittokunnan takki. Teetetty jollekin muulle, mutta Luojan kiitos, hän on ollut aika lailla kokoiseni. Janne sanoi Jacksoniksi, appeni kysyi nähdessään henkarissa roikkuvan takin, että käytänkö minä sitä oikeasti. Yes, I do. Yes, I will. Ja kun en käytä, niin voin ripustaa seinälle. Ehkä opettelen soittamaan marssirumpuakin tämän takin vuoksi.

Tässä takissa minun oli myös kunnia tulla kuvatuksi hivenen spesiaalimmin. Kuvat ovat ottaneet Alexander Lazarevski, jonka kotisivut löytyvät täältä. Tämä mahtoi olla ensimmäinen kerta, kun poseerasin tuntemattoman kameralle, jos en aivan väärin muista. Kokemus oli mitä parhain, ja toivottavasti myös kuvat miellyttävät. Ja etenkin takki, wooow!

Tiistai, vapaapäivä. Ehkä puen sen kunniaksi oranssia ja kultaa.
Henriikka
takki/kirpputori, toppi/Gina Tricot, farkut/Levis, kengät/Vagabond

Lyhtyjuhlat

Takaisin perjantai-iltaan, laskevan auringon alle, vihreään puutarhaan. Järjestimme kesän kunniaksi kekkerit Galleria Gjutarsilla, jossa siis olen myös itse duunissa. Kekkerit kantoivat nimeä ”lyhtyjuhlat”, ja jokainen vieras toi mukanaan lyhdyn pimenevää iltaa valaisemaan. Olimme pitäneet kutsun avoimena ja paikalle saapuikin 70 henkeä. Voi sitä onnea ja autuutta, kun sade ei yllättänyt ilonpitoa. 

”On taas aika pikkukekkereiden. Tällä kertaa pidot järjestetään Galleria Gjutarsilla ja sen puutarhassa, Vantaan Tikkurilassa. Tarkoitus on pukeutua kauniisti (jos tahtoo), tanssia lyhtyjen lomassa ja juoda punaviiniä. Musiikki soi ja on paras aika vuodesta.”
Tahdoimme juhlista rennot, mutta juhlavat. Luonnolliset, mutta kuitenkin sellaiset, ettei mekko tunnu hienostelevalta. Heinäkuu on hiljenevää galleria-aikaa kantakaupungin ulkopuolella, ja minulla oli ollut aikaa askarrella juhlia varten työaikani lomassa. Keräilin ystäviltä ja tutuilta vanhoja kangastilkkuja, joista leikkasin kolmioita. Pienillä ja suurilla pyykkipojilla kolmiot sai helposti kiinnitettyä juuttinaruille, ja viirinarut valmistuivat. Etuovelle ompelin käsin myös ”tervetuloa”-kirjainviirit vanhoista farkunlahkeista. Olihan niistäkin kangasriekaleista sitten lopulta hyötyä. Suurin osa tunnelmasta luotiin kuitenkin itse miljööllä: vihreä nurmi, haaleanmintun värinen galleria, vaaleanpunainen leikkimökki ja hassut lehmäkuvioiset tuolit. Ei tarvinnut ahertaa paljoakaan, että tämän paikan sai näyttämään idylliseltä.

Pukukoodi oli löyhä: tule niin hienoissa vaatteissa kuin huvittaa. Päätin laittaa pitkästä aikaa pallokuvioisen mekkoni, joka levenee vyötäröltä alaspäin. Ostin mekon muutama vuosi sitten Valtterin kirpputorilta ystävieni fiftari-häitä varten. Nyt lisäsin vain kirkasta oranssia huulipunaa huuliini ja suoristin hiusteni epämääräiset luonnonlaineet. Jalkaani sujautin ystäväni ja rakkaan kälyni Heidin vanhat remmikengät pienillä koroilla (mutta niin kuin arvata saattaa, suurin osa juhlista meni avojaloin).

Ruokapuoli hoidettiin nyyttärein. Taas kerran jäin pohtimaan, kuinka mainio toimintatapa se onkaan. Pöytä notkui herkkuja: mansikoita, kirsikoita, kermavaahtoa, kakkuja, muffinsseja, karjalanpiirakoita, karkkeja, suklaata, pähkinöitä ja olipa pöydässä myös komeana 3-kiloinen joulukinkku. Itse olimme hankkineet pöytään juusto- ja suklaakakkuja, mehua ja kahvia, mutta muu ruokapuoli hoitui hyvin vieraiden johdosta. Tästä saa olla kiitollinen, budjettimme tuskin riittäisi kokonaisvaltaiseen houstaukseen.

Ohjelmaa sai vapaasti järjestää ja lava oli avoin. Juhlien aikana nautittiinkin galleriassa oletuksena olleen näyttelyn lisäksi myös lauluista, runonlausunnasta ja eräästä uniikista performanssista. Ja mikä olisi ihanampaa/kamalampaa kuin yhteislaulut! Illan hämärtyessä pöytiä siirrettiin sivuun ja osa porukasta nähtiin ottavan jopa valssin askelia. Se on sitä romantiikan römpömpömppöö.

Illan kruununa juhlaväki ahtautui sisään, ja jouluvalojen hohteessa ja ihmismassan edessä esiintyi Heidimarianne. Siinä vasta mahtava pändi. Tuijotin keikkaa ja pohdin, kuinka joku osaa tehdä sellaista musiikkia ja kuinka joku osaa liikuttaa käsiään niin täydellisesti kuin Heidi. Suosittelen kaikkia saapumaan Korjaamolle 5.9.2012, siellä soittaa juurikin tämä kyseinen orkesteri. So, see you there!
 
Keikan jälkeen loikomista vilteillä lyhtyjen loistaessa, epämääräisiä elämää suurempia keskusteluja ja viimeisiä tanssiaskeleita. Kello lähestyi kolmea kuin jätimme juhlapaikan. 
Tämä taisi olla kesän paras päivä.
Henriikka
Kuvat (muutamaa lukuunottamatta): Tuomas Merilahti

Muumilaaksossa

Psssssst.. eilisistä juhlista. Anna ehti ensin ja julkaisi kuvia, joista osan tahdon nyt jakaa teille hyvänyön-toivotuksena. Erään vieraan sanojani lainaten: 
”Eihän tälläistä ole kuin muumilaaksossa.”

 Huomenna, tai viimeistään maanantaina lisää juhlatunnelmaa. 
Mitä suurin kiitos kaikille, mitä mainion juhlakansa.
Kauniita unia,
Henriikka

Kuvat: Anna Äärelä

7 random faktaa

Minut on miljoonasti haastettu 7 random faktaa itsestäni -haasteeseen. Olen ollut laiska, mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni. Tässä tulisi, nauttikaa turhista faktoista.

 1. Olen hypännyt Benjin. Kyllä vain, Kaivarissa vuonna 2009. En ole muistanut leijua tällä, joten nyt on korkea aika.

2. Minulla on kummallinen fetissi Valion bulgarialaiseen ja turkkilaiseen jugurttiin. Sen lisäksi, että rakastan makua, niin rakastan myös niitä purkkeja. Tiskaan ne syötyäni, ja tällä hetkellä ne koristavat vessan kaappejamme.

3. Kasvoni kolme luomea ovat suorassa rivissä.  Erittäin rändöm.

4. Luonnolliset kulmakarvani näkyvät ainoastaan kesäisin. Ja vielä paremmin loppukesästä, sillä olen niin vaalea, että ainoa tapa saada ne näkyviin on ruskettua. Mukavat kaksi valkoista palkkia jäävät sitten hohtamaan silmien yläpuolelle.

5. Ilmainen karkki on jees. Viides fakta onkin koominen arjen tarina: Olin muutama viikko sitten FilmTownissa perinteiseen tapaani. Myyjä laittoi karkkia hyllyihin, mutta vahingossa tiputti yhden laatikoista ryminällä alas ja suklaanapit levisivät lattialle. Myyjä haki rikkalapion, mutta huomasin samalla itse kysyväni, että jos kerään lattikarkit pussiin, niin saanko pitää ne. Ilmaista karkkia, lattian kautta.

6. Leivoin viime viikolla mustikka-mansikkapiirakkaa. 


Ainekset:
– Valmis murotaikina
– Vanilja mausterahka
– Kananmuna
– 1/2 dl sokeria
Toimi näin: Painele taikina voideltuun piirakkavuokaan. Levitä marjat taikinan päälle. Sekoita muut ainekset ja kaada seos marjojen sekaan. Paista 200-225 asteessa. 

7. Omistan geenihauiksen. Kyllä. Kuulitte oikein. Olen inhonnut sitä pienen ikäni, mutta iän myötä olen yrittänyt ottaa sen huumorin kanssa. Jos kokisin minkäänlaista kiinnostusta fitness-alalle, olisivat mahdollisuuteni varmaan suhteellisen hyvät.

8. Pakko laittaa vielä kasikin: En sovi aurinkoon.

Nyt saa nauraa. En aio haastaa ketään, jottei kenenkään toisen tarvitsisi kokea huonoa omaatuntoa aikaansaamattomuudestaan. 
Eilen vietin elämäni juhlat, joista lisää huomenna. 
-Henriikka

Miltei NBA

Toisilla kesän perusjuttuja on hinautua nurmelle levyksi, saunoa mökillä puusaunassa tai grillata itseään ja ruokaa takapihalla. Toisille se on pihakirppikset, joillekin mummon tekemä mansikkamehu. Itselläni kesälistan kärjessä komeilee katukoris. Ihan ehdoton kesätekeminen. 
Katukoriksessa on toki tärkeää se koripalloilu, mutta onhan siinä sivussa paljon muutakin: tiedättehän koleet koristyylit. Ne tanssileffoissa, ja muissa kunnon jenkkimeiningeissä esiintyneet koripallonpelaajat, jotka ovat kuin suoraan muotilehdistä. Rentoo, rentoo, mutta niin huoliteltua. Just sellaista, ettei kukaan voi väittää, että olisi panostettu, vaikka todellisuudessa peilin edessä on mennyt hetki jos toinen. 
Oma palloilu-tyyli syntyi viime viikolla simppeleistä elementeistä. Juoksua kestävät kengät, Adidaksen old school -toppi, sekä tuplafarkkua. Kelit on liian vilpoisa pitämään yhdessä lyhyitä pöksyjä ja lyhythihaista paitaa, pitää valita jompikumpi. Itse suosin useimmiten sortseissa hillumista.
Salaisuutena voin kertoa, ettei vielä muutama vuosi sitten koris oikein hotsittanut. En tiedä olenko kertonut, että pelasin nuoruudestani noin 8 vuotta koripalloa. Enkä vain ”pelaillut” vaan pelasin: loppujen lopuksi treenasin viidesti viikossa, jonka lisäksi oli lenkit, salitreenit ja varsinaiset pelit. Se oli hikistä ja toisinaan varsin mukavaa, ongelmana vain oli, että pituuskasvuni pysähtyi alle 160 sentin. Toinen ongelma oli, etten itse lajissakaan ollut mikään mestari. Valmentajani sanoi ennen viimeistä korisvuottani näin: ”Henriikka, sä oot tän joukkueen paras urheilija, sun pitäis vaan oppia pelamaan koripalloa.” 
Jossain vaiheessa heräsinkin siihen, että mitä ihmettä minä yritän. Tajusin, että voin viettää vapaa-aikaani muuallakin kuin vaihtopenkillä. Lopetin. Oksensin kauniin, nahkaisen koripalloni päälle ja annoin kuivaa ja kovettua siihen (nyt saatoin liioitella). Meni useampi vuosi, jolloin rakkaan palloiluharrastuksen korvasi vaikka mikä muu. Ja nyt, melkein 10 vuoden päästä alan taas olla koukussa. Intoilu lajin pariin on palannut, ja sain eritteetkin rapsuteltua pallon päältä. 
 
Suosittelen Hietsun kenttiä. Suosittelen rentoja korismatseja. Suosittelen mansikoita tsemppieväiksi. Kyllä se siitä.
Henriikka
sortsit/Leviksistä leikatut, farkkutakki ja toppi/kirppis, kengät/Vagabond, koripallo/Wilson

ILME MIES SMILE?

Mun sisustustouhut ovat olleet viime kuukaudet vähän retuperällä. Nyt kesällä oon ollut duunissakin paljon, ettei oo löytynyt samanlaista laatuaikaakaan kyseiselle puuhalle (ikkunoistakin oon pessyt vasta 2/4), mutta todellinen syy on ollut turhautuneisuus. Meillä on hieno kämppä ja olen siitä kiitollinen, mutta todellinen unelmapohja on kuitenkin kaukana nykyisestä. Sellaisia pitkään aivoissa muhineita haaveita ei vain yksinkertaisesti pysty toteuttamaan näin ”uuteen asuntoon”. Tiedostan, että paljon voisi tehdä ja tunailla, mutta oon ollut laiska ja saamaton. Ehkä tsemppaan sitten, kun syysillat pimenee.
Tuusulan reissullamme piipahdimme kuitenkin Memories-kaupassa, josta nappasin mukaani jotain pientä ja piristävää: valkosia, kuluneita puukirjaimia. Jostain syystä minuun on kolahtanut kirjain- ja numerovimma. Se on häkellyttävää, sillä edelliskerran sellainen oli lapsuudessa: tiedättehän kuinka merkitykselliset silloin olivat alkukirjaimet, ja kuinka siistiä että pyyhkeen yläpuolella killui ikioma kirjain? Puhumattakaan syntymävuodesta tai iästä? Nimi ja ikähän oli yhtä kuin identiteetti. Se tästä vielä puuttuisi, että alkaisin havittelemaan sellaista kustamoitua kaulakorua, johon saa erillisillä kirjaimilla rakenneltua oman nimensä. Vieläkin parempi, jos ne kirjaimet on painettu mustin kirjaimin sellaisiin pieniin valkoisiin kuutioihin, jotka sitten pyörivät somasti siinä ketjussa.

 Takaisin ostamiini kirjaimiin. Kirjaimia oli kuusi ja bongasin ne ylähyllyltä. Kirjaimet oli aseteltu muodostamaan sanan SIMPLE. Mitä englanninkielisiin sanoihin tulee, suosin mieluummin suomenkielisiä. Se on kieli, jolla olen tottunut ajattelemaan, ja suomi on mielestäni kaunista. Juuri viime viikolla kelasin monta hetkeä, kuinka kaunis sana ”rosmariini” on. Sitä sanaa ei kuitenkaan näistä kirjaimista valitettavasti pystynyt muodostamaan, joten aivotoiminta käynnistyi. Ilme, mies, peli? Jos M-kirjaimet kääntää toisinpäin, niin voi kirjoittaa Wise, entäpä Limes tai Smile?

LEMPI. Siinä se on. Kaunis, suomenkielinen sana.

Lämpöö ja lempee jokaisen päivään. Ja anteeksi yksinjääneelle S:lle.
Henriikka

Tiedän mitä teet perjantaina.

Minä tiedän, mitä teette perjantaina: Café Mascotissa järjestetään historian ensimmäinen Luomustudio-ilta. Hehkutin Luomustudion konseptia jo pari kuukautta sitten, mutta tomaattiposse on mennyt sen jälkeen vielä hurjasti eteenpäin. Nyt eri bändeiltä akustista musiikkia tallentava ja videoiva Luomustudio järjestää kunnon iltamat. Father Simon, Wedding Crashers, Face of God, Home Junior ja Black Twing vetävät kelkkaa eteenpäin ja musisoivat klo 19.58 eteenpäin. Sisäänpääsu on hurjat 4 euroa (joka tekee alle euron per keikka! -pitkästä matikasta A). 
Sounds goooood, eh? Tätä odotellessa voitte käydä tsekkaamassa yllämainittujen ja monien muiden orkestereiden videoita Luomustudion nettisivuilta (ja lukemassa Jannen kirjoittamaa blogia samaisesta touhusta). Minä oon ihan fani.
Henriikka

Minne matka, hymypylly?

Kihertelen täällä jännityksestä, kihikihi. Seuraavaksi annan teille ylivoimaisen mysteeritehtävän maanantai-aamun kunniaksi: 
Arvatkaa minne lentsikka minut lennättää syyskuussa?

 Lennot varattu, majoitus varattu ja lutikka-rekisteristä tsekattu, ettei majoituspaikkamme ole ötököiden valtaama. Nyt niitä fiilistelyjä ja vinkkejä, mates. 
Henriikka

Tuulta purjeisiin

Päälläni näkee harvoin värillisiä housuja. Tai no onhan farkkukin sinänsä värillistä, mutta oikeasti räikeämpää vain silloin tällöin. Olen enemmän sellainen persoonallinen-yläosa-pukeutuja. Mummini perintönä olen kuitenkin saanut joitain väriläiskiä pöksyvalikoimaani ja tällä kertaa jalkaan valikoituivat turkoosit yksilöt. Olin nimennyt tämän jutun luonnoksiin nimellä ”jättihousut”, ja sitä nämä housut ehkä vähän ovatkin. Kävellessäni Helsingin tuulisia katuja pitkin, tulin erittäin tietoiseksi siitä, että lahkeissa on varaa lepattaa. 

Ja koska minua ei harvase päivä näe räikeissä pöksyissä, en myöskään osaa kovinkaan nokkelasti yhdistellä niitä. Ehkä musta pitkähihainen ei ollut aivan se huikein osaamiseni, mutta päätin sen riittävän tällä kertaa. Sitä paitsi asu on yleensä aina astetta parempi, kun muistaa huulipunan, ja sitä osaan (vähintään omasta mielestäni) yhdistellä. Kengille ei jäänyt montaakaan vaihtoehtoa, kun huomasin lahkeiden olevan leveyden lisäksi myös sen verran pitkät, että joutuisin varvistelemaan matalissa. 
Täytyy myöntää, että tässä asussa olin yhtä kotonani, kuin Espoon Barona-areenalla Bluesin pelissä. Eli hyvin vähän. Tuskin ihan heti lähden samoissa vermeissä kuljeskelemaan. Joskus on kuitenkin ehkä hyvä tuntea olonsa lepattavaksi kangaskasaksi, kasvattavaa tai jotain. 
Varasin muuten kirppispöydän! (Ehkä alitajunnassa harkitsen näiden pöksyjen myymistä)
 Olen hyvissä ajoin, nimittäin päivämäärä on su 12.8, 
paikkana tietysti tuttuakin tutumpi Valtterin kirpputori.
-Henriikka 
housut/mummin vanhat, kengät/Bianco, paita ja kaulakello/Gina Tricot

I am totally freaking out ..please help!

Varoituksensanana: tulossa on miljoona kuvaa. Olen kai sekoamassa näillä minuuteilla. Päädyin Tarun suosittelemana NYané-blogiin ja jouduin/pääsin useamman tunnin kestäneeseen shokkitilaan. Selasin sivuja yhä pidemmälle ja olin totaalisen järkyttynyt ja vaikuttunut blogia pitävien kaksosten tyylitajusta: kuinka joku osaa? Osani on nyt vain jatkaa tätä hehkutusta, pyrkiä seuraamaan neitien menoa jokaista mahdollista väylää myöten ja todeta, että kyllä täällä maailmassa lahjakkaita ihmisiä riittää.

WOW. 
Have a good day.
Henriikka

Kornia rokkia

Mahdollisimman korni rokkipaita. Check! Olen kesän alusta lähtien selaillut UFF:in ja Fidan, sekä muiden vanhoja T-paitoja myyvien kiskojen paitarekit. Haukansilmäni on metsästänyt överiä rokkipaitaa, sellaista jota kukaan ei oikein voi ottaa päälläni tosissaan. Löysin viime kesänä Jyväskylästä mustan T-paidan, jossa luki maailman kököimmällä fontilla: ”Hevi on parasta”. Jätin sen rekkiin jostain käsittämättömästä aivopierusta johtuen, ja siitä lähtien oon yrittänyt bongata yhtä naurettavaa paitayksilöä.
Ja vihdoin tärppäsi! Rock Eagles ja moottoripyörä? Enkö ole päässyt aika lähelle huvittavan rokkimaailman huippua? Espoon Ankkurinappi-kirppiksen hyllyltä tämän löysin, ja voitteko kuvitella mitä myyjä tokaisi: ”Iha hauska paita, kaipaisi kyllä pesua.” Tottahan se oli, mutta myyjän suusta koomista. Kaiken jatkeeksi hän alkoi kertoa, kuinka edellisviikolla eräs nainen oli ostanut universumin rumimmat Bob Marley -housut. ”Anteeksi myyjä, mutta yrititkö rivien välistä vihjata, että ostokseni on jollain tapaa inheä?”
Leikkasin hihat veke, mutta kauluksen säästin. Mikä on näin jälkijärkevänä ollut ihan hyvä vaihtoehto, sillä noita minisortseja käyttäessä on jo muutoinkin riittävästi kinkkua tarjolla. Tukan heitin märkänä löysälle sotkunutturalle ja jalkaan maiharit. Maiharithan ne ovat tunnetusti ne parhaat kesäkengät.. NOT. Mutta rokkipaita+nahkatakki+purjehduskengät? rokkipaita+nahkatakki+balleriinat? Ehkä maiharit kuitenkin olivat ne oikein valinta.

Kaiken rock-uskottavuuden pilasin juomalla terassilla ananaslimua. Nam nam, ananaslimua.
Henriikka
T-paita, takki, kengät, sortsit, korvikset/kirppis

Tuusula, rakkauden kaupunki.

Tervetuloa matkalle Tuusulaan. Kyselin toukokuun alussa, minne sitä kannattaisi lähteä kotiseutumatkailemaan. Kovaa hehkutusta sai osakseen Tuusula, ja sinne suuntasikin matkamme ensimmäisenä hääpäivänä (häämatkamme teimme Tallinnaan, ja nyt oli aika kokea jotain suurempaa). 
Bussi kuljetti meidät Kampista turvallisesti Tuusulaan, ja vaikka matka kesti vajaa tunnin, niin tuntui että sitä ollaan nyt ihan reissussa. Kun maisemat vaihtuu ja liikenne hiljenee, niin sitä pystyy paremmin tyhjentää mielensä ja unohtamaan epäolennaisen: eli tällä kertaa about kaiken. ”Maukasta”, sanottais Jyväskylässä.
Ja tiedättekö, me oltiin koko rändöm-Tuusulasta ihan todella vaikuttuneita! Olin jo vaikuttunut siitä, että hotellimme aulasta sai halki päivän ilmaista kahvia, mutta vielä se itse paikkakin. En ole todellakaan tiennyt, että kaikki kulttuurimiehet ja boheemit taiteilijahemmot ovat majailleet Tuusulassa: Aleksis Kivi, Sibelius, Juhani Aho ja Halosen Pekka (Vanha kaveri? Miksi kirjoitin sen noin päin?) Tai olen tietysti kuullut ohimennen, mutta aivoni eivät ole osanneet yhdistää nimiä sellaiseksi yhteisöksi, joka majailee samoilla huudeilla. Hotellilta lainasivat meille vielä Jopot kaiken lisäksi, niin me vaan rullailtiin ympäri rantatietä ja hölläiltiin.
Tuusulan rantatien varrelta löytyi mm. seuraavaa:
– Ahola: Kirjailija Juhani Ahon ja hänen puolisonsa taidemaalari Venny Soldanprofeldtin huvila.
– Ainola: Jean ja Aino Sibeliuksen koti.
– Lotta-museo
– Halosenniemi: Nykyisin taidemuseona toimiva taidemaalari Pekka Halosen erämaa-ateljee.
– Taidekeskus Kasarmi.
– Aleksis Kiven kuolinmökki.
Ja Järvenpään päässä vaikka mitä taidemuseoa sun muuta. Rantatie taittuu kauniisti polkupyörällä, ja tien varressa on kahviloita ja kauniita taloja. Tuntuu, että jokaisen kulman takaa ilmestyy uusi unelmakoti. Ehkä muutammekin tulevaisuudessa Tuusulaan. Aloitan oman kulttuurimatkailubisneksen nimellä ”fillareita vuokralle ja ilmaista aamukahvia”.

Erityismaininnan ansaitsee Memories -niminen kauppa, joka on sekoitus uutta ja vanhaa. Maanantaina pulju oli vielä kiinni, mutta päätimme tiistaina polkaista paikan päälle uudemman kerran. Ja kyllä kannatti: harvaa kauppaa jaksaa koluta kolmea kertaa läpi. Putiikki sijaitsee Rantatiellä, tunnelmallisessa navetassa. Hyllyt notkuivat purkkeja ja purnukoita, juustokupuja, haarukoita, vanhoja juuttisäkkejä, korurasioita, hyllyjä, pinnatuoleja, koruja ja tikkunekkuja. Olisin voinut tyhjentää lompakkoni tiskille ja poistua olallani juuttisäkki täynnä aarteita. Hinnat olivat hyvät, ja asiakaspalvelu tunnelmallisen rehellistä ja sydämellistä. Koko museoalue huokui kylätunnelmaa.

 Tuolle muutamien kilometrien mittaiselle tienpätkälle voisi sijoittaa tunteja! En fiilistele suotta, paikka on helmi. Päivän päätteeksi lötkimmevötkimme piknik-korin kanssa nurmella. Melkein nukahdin kaikkien apiloiden keskelle, kun taas Janne juoksi pakoon kimalaisia ja rakenteli vadelmista ja mustikoista kuningatarmarjoja. On tämä elämä helppoa (niinä päivinä kun se epäolennainen tosiaan on kaukana aivoista).

Itse asiassa tämä taisi olla juuri sellainen reissu, josta Sannero kirjoitti blogissaan koskien juttujani: ”Yleensä tämän tyyppisistä blogeista iskee hirveä kateus, että miksei mun elämä ole noin ihanaa. Mutta tästä blogista sen sijaan tulee sellainen mieletön ”vitsi munkin elämä voi olla noin ihanaa” -inspiraatio.” Mahtavaa, jos muillekin kumpuaa semmoinen fiilis. Kun hyvänen aika ihmiset, veikkaan että suhteellisen monelle teistä on kuitenkin aika iisiä ottaa bussi ja lähteä Tuusulaan. Tai vaikka pyöräillä paikan päälle. Tai liftata. Ottaa eväät mukaan ja laulaa matkalla. Tai viheltää. Miksi suotta valittaa, kun voi fiilistellä?
Kehoitan lämmöllä ja rakkaudella: menkää ihmiset Tuusulaan. 
Viimeistään sitten, kun meillä on se oma talo ja terassi siinä museotien varrella. Tunnistatte meidän tontin siitä, että pihassa seisoo keltainen kupla. Tai ainakin jopo.
Henriikka
Ps. Niille jotka ärsyyntyivät tämän jutun positiivisuudesta: mulla on ranteessa kroonistunut jännetuppitulehdus. Kyllä on elämä kurjaa.

Ultimaattiset hanpparit

Punpulihäät oli ja meni, ja nyt on aika hanppareiden. Kerronpahan kuitenkin, kuinka ilahtunut olin kommenteista viime juttuun: Rakkaus se on vaan juttu, joka jyllää. On siistiä huomata, kuinka se saa aina aikaan liikettä ja ajatuksia. Kerronpa vielä, että vinkkienne mukaan pakkasimme eilen reppumme ja lähdimme irtiotolle… Tuusulaan! Mahtava paikka, ehkä muutaman kuvankin lisäilen huomenissa. Ellen ole jo kiireessä muuttamassa samaiseen paikkaan.
Nyt kuitenkin reseptiä! Sara La Fountainin Passion for Food -kirja on meillä ahkerassa käytössä. Minulle hyviä ohjeita, Jannelle kokista silmänruokaa. Tällä kertaa päätimme tehdä kotitekoisia hamppareita. Asuin kolme kuukautta Ruotsissa vuonna 2009, erään perheen luona. Siellä Ruotsi-äitini teki aina hampurilaisia, joita syötiin sitten suodatinpusseista. Hampurilais-idea kumpusikin kaipuusta Skövdeen ja tuttuun ruotsalaiseen ruokapöytään.

Ultimate hampurilainen (2-4:lle)
1/2 pkt pekonia
sinappia
5 hampurilaissämpylää
salaattia
50 g cheddarjuustoa
1 tomaatti, siivuina
maustekurkkua
1 sipuli, renkaiksi leikattuina
majoneesia
Jauhelihapihvit
500 g naudan paistijauhelihaa
2 rkl sauce demi-glace -kastikepohjaa
2 tl Chipotle Tabasco -maustekastiketta
suolaa
mustapippuria
öljyä
BBQ-kastike
4 rkl ketsuppia
4 rkl ananasmehua
3,5 rkl fariinisokeria
1 rkl tomaattipyrettä
2,5 tl Chipotle Tabasco -maustekastiketta
Ruskista pannulla pekoni rapeaksi ja laita sivuun. Lämmitä kattilassa bbq-kastikkeen ainekset ja anna keittyä hieman kasaan. Lämmitä uuni 180 asteeseen. 
Valmista jauhelihapihvit. Sekoita kulhossa jauheliha, demi-glace ja mausteet. Muotoile taikinasta suurikokoisia pihvejä. Paista pihvejä pannulla, tilkassa öljyä, molemmilta puolilta noin 3 minuuttia. Jatka pihvien paistamista uunissa 180 asteessa 12-15 minuuttia tai paista pihvit grillillä, haluamasi kypsyyden mukaan. 
Kokoa hampurilainen. Voitele sämpylän alapuoli sinapilla, lisää salaatti ja lämmin jauhelihapihvi. Asete cheddar-juusto jauhelihapihvin päälle. Lisää reilusti bbq-kastiketta. Laita tuoreita tomaattisiivuja, maustekurkkua, sipulirenkaita ja lopuksi vielä rapeaa pekonia ja majoneesia. Laita sämpylän kansi kiinni.
-Sara La Fountain (Passion for Food)
VALMIS! Niin kuin ehkä kuvista huomasi, niin sovelsimme ohjetta pikkuisen. Nyt karkkia ja ristikkoperunoita. Joku voisi vaikka väittää minun syövän epäterveellisesti?
Henriikka

Pumpulihäät

All I know is that you’re so nice
You’re the nicest thing I’ve seen
I wish that we could give it a go
See if we could be something
I wish I was your favourite girl
I wish you thought I was the reason you are in the world
I wish my smile was your favourite kind of smile
I wish the way that I dressed was your favourite kind of style
I wish you couldn’t figure me out
But you always wanna know what I was about
I wish you’d hold my hand
When I was upset
I wish you’d never forget
The look on my face when we first met
Kate Nash – The Nicest thing
Kuva: Lukas Pearsall