Hevoskuiskaaja

On mulla hassunhauska perhe. Tai oikeastaan kaksi. Toinen on alkuperäinen Kouvolasta ja toinen on Kangasalta. Toinen on se alkuperäinen, joka on joutunut kestämään minua suurimman osan elämästäni, ja toinen se, jonka sain ihanasti kaupan päälle Jannen mukana. ”Ohana on perhe – ja perhe on ketään ei jätetä yksin tai hylätä” -Lilo&Stich
Meillä on Kouvolan kotona aina puuhasteltu. On retkeilty, pyöräilty mummin ja vaarin mökille, samoiltu suolla etsimässä marjoja, käyty kävelyllä ja pelattu miljoonasti lautapelejä. Viime joululomalla käytiin vähän eräilemässä, ja ehkä joku muistaa myös legendaariset pääsiäispilkit. Mun ja isän pitkäaikainen suunnitelma oli kuitenkin ollut mennä yhdessä ratsastamaan, ja vihdoin saimme sen toteutettua.

En ollut koskaan ratsastunut. Suoraan sanoen olin pelännyt hevosia kuollakseni. Olin juuri sellainen, joka kuvittelee sarjakuvatilanteen siitä, kuinka polle potkaisee hevosenkengän kuvan otsaan ja lennän miljoonien kilometrien päähän. Mutta peloistahan pitää ottaa yliote, niinpä tarrasin suitsiin (onko ne suitset?) ja ponkaisin selkään. Ensimmäiset 5 minuuttia hevonen seisoi paikallaan, enkä saanut sitä liikkeelle. Onneksi isä puhuu hevostenkieltä ja lopputunnista väänsin kehää hyväntuulisena.

Mitäs pidätte hevostyylistä? Jannen ja mun mätsäävät anorakit ovat se kliimaksi, 
johon nyt kannattaa tarttua. Ja ehkä tuo hevonenkin sopisi mun tyyliin?
Aion ehdottomasti mennä toistekin. Musta tuntuu, että hevosilla ja 
mulla on vielä paljon jaettavaa toisillemme.
Henriikka
Kategoriat: elämä, perhe 21 kommenttia

Hevoskuiskaaja

21 kommenttia

  • Linda sanoo:

    Hei hullun hauskaa! ((: Ite ratsastan paljon, ja se on kyllä todella antoisaa, toki ratsastaessa tehdään koko ajan töitä ja liikutaan, mutta silti se on hyvin rentouttavaa ja kaikki ajatukset ja kiireet häviää hevosten kanssa oleilun ajaksi! Suosittelen kyllä, että käyt useammankin kerran hevosen selässä! (:

  • eeva sanoo:

    Hei kerrankin joku joka pelkää hevosia! Ei tunnu enää yhtään niin yksinäiseltä. Pelkoni vie kyllä mennessään niin voimakkaasti etten hepan selkään uskaltaisi. Ne on niin isojakin. Iiks sanon minä.

    • Henriikka sanoo:

      Minä oon niiiiin pelännyt hevosia. Pelottavia ja arvaamattomia. Mutta nyt otin pelkoa niskasta kiinni ja hyvinhän se meni.

  • Kultasiskoni sanoo:

    Ihana heppatyttö! :–)
    Ja ihana perhe, joka puuhastelee! :’) Parasta!

  • katja sanoo:

    Voi mikä kaipuu tuli hevosen selkään! Pienenä olin kova heppatyttö mut en oo kyllä varmaan kymmeneen vuoteen ratsastanut. Ehkä pitäisi rohkaistua ja kokeilla taas, kun noin hyvin näyttää sinultakin sujuvan :)

    • Henriikka sanoo:

      Sulla vois olla vielä helpompaa, kun on kokemusta. Minä venkoilin hevosen kiihdyttäessä vauhtia kuin mikäkin. Ehk ensi kerralla paremmin.

  • sannero sanoo:

    vaikka hevoset ei oo mun juttu, niin toi sun anorakki on suorastaan hurmaava! :)

  • Anonymous sanoo:

    Vaikka yhteiset perhejutut onkin ihan jees niin en tajua, miks koko perheen pitää sopia samaan anorakkiin??
    – Yksirivinen Tweed-takki kahdella napilla ;)

    • Henriikka sanoo:

      HAHAHa. Olet asian ytimessä. Mutta tässä tapauksessa tarkoituksena oli löytää jotkut vanhat rönttävaatteet, joten kelpuutin ylisuuretkin.

  • Suvi sanoo:

    Ihanaa laatuaikaa perheen kanssa ja pointsit sulle että uskalsit voittaa pelon! Vannoutunut heppatyttö mussa joutuu kuitenkin korjaamaan. Eei, ne eivät ole suitset, johon tarrasit, vaan ohjat. Ellet sitten tarrannut koko siihen härpäkkeeseen, joka oli ponin päässä =)

    Ihahaa-terkuin, ikuinen ponityttö Suvi =)

    • Henriikka sanoo:

      OHO. OHJAT. Muistat tästä lähtien. Vaikka voi olla, että tarrasin siihen koko systeemiin myös, vahingossa. Ja eihän se ole poni, vaan hevonen! Woh. Olen niin rohkea.

  • Nunnukanuu sanoo:

    Onko viimesen kuvan oikeimman puolinen ihana veljesi ops?

  • Niina Inberg sanoo:

    Valloittavia ja ihania kuvia, melkein tuli kyyneleet simmuihin kun kaipaus hepojen pariin ja ratsaille on niiiiin suuri! <3 pikkuisena tuli ratsastusharrastusta pidettyä yllä kuuden vuoden ajan… ehkä joskus vielä uudelleen :)

    • Henriikka sanoo:

      Sinä oot niitä ahkeria ponityttöjä, hihi. Itsehän lapsena vain pallourheilin, hevoset ei kiinnostaneet. Mutta nyt voisin vähän alkaa treenailemaan, josko musta tulisi myöhemmin mestari.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *