Penkkaripupu

dsert_0315 p kopio

Tällä viikolla vietettiin penkkareita, penkinpainajaisia ja wanhojen tansseja. Tuntuu, että omalla kohdallani näistä tapahtumista olisi valovuosi, vaikka totuus on, ettei tapahtumista ole kulunut edes kymmentä vuotta. Kaivoin viikon kunniaksi arkistoista penkkarikuviani ja hymyilin leveästi.

Näin tällä viikolla sekä wanhoja että penkkariseurueita. Oman empiirisen kokemukseni perusteella voin kertoa pitäneeni hyvin paljon enemmän arvossaan arvokkaasti käyttäytyneitä juhlapukuisia kuin kadulle oksentelevia naamiaisasuisia. Voi tosin olla, että omalle kohdalleni sattui vain hyvinkäyttäytyviä frakkiseurueita tai harvinaisen kehnoja abinoita.

Molempia seurueita yhdisti kuitenkin liikuttava piirre. Heillä oli elämä edessä, mieletön draivi ja riemu. Molemmat seurueet olettivat, että koko kaupunki tietää, että tänään on penkkarit ja wanhojen tanssit. Että tässä sitä nyt ollaan kaupungin kuninkaina. Ja sitten karkkia kaiken kansan päälle. Vanhemmat olivat liikutuksesta kyyneleissä, nuoret niin iloisia ja itsevarman oloisia, että meinasin itsekin liftata rekan kyytiin: ”Minulle myös tuo hurmio!

dsert_0404 pupu kopiodsert_0346 y kopiodsert_0285 h kopio

Millainen penkkaripupu sitten itse olin? Oranssitukkainen ja iloinen, mutta ihan liian vähän innostuva. Oikeastaan en välittänyt liiemmin wanhojen tansseista enkä penkkareistakaan, vaikka molemmista on vain hyviä muistoja. En koskaan saanut kiinni, mitä järkeä on juhlia sitä, että on koulun vanhin tai sitä, että lukuloma alkaa. Ajattelin, että huomattavasti järkevämpää käyttää rahat arkivaatteisiin kuin kerran elämässä käytettävään juhla- tai naamiaispukuun. Wanhojen puku oli serkulta lainassa, meikki ja kampaus kaverin tekemiä. Kengät löytyi Anttilan alennuksesta kolmella kympillä. Penkkareihin lainasimme ystäväni kanssa viime hetkellä pupupuvut seurakunnan lapsi- ja varhaisnuorisotyön pukuvarastosta.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisinpa innostunut vähän enemmän. Mennyt mukaan huumaan ja suunnitteluun, ottanut kaiken irti. Järjestin kyllä teemajuhlia ja synttärikemuja, olisin voinut suunnata järjestelyintoni myös tansseihin ja abihullutteluun. Odotin lukion loppua niin kovasti, että suuren lukioporukan intoilu meni ohi suun.

Ja niin meni opiskeluaikojen haalarihommat ja oppilaskunnatkin. Tylsä minä.

dsert_0324 ropahepa kopiodsert_0296 t kopiodsert_0412 o kopio kaikkii 174 v kopio

Tylsä tai en, molemmista päivistä on paljon hyviä muistoja. Vaikka olinkin hieman epäilevä koko touhua kohtaan, huomasin itse juhlapäivinä kuitenkin salaa nauttivani aika lailla. Tanssiminen oli kivaa, nauroimme tanssiparimme kanssa katketaksemme, ja päivä tuntui oikeasti kaikessa naurettavuudessaan myös juhlavalta ja kauniilta. Penkkarikekkerit saivat merkityksensä, kun vanhemmat, vaari ja silloin vielä lyhythiuksinen sisko olivat tien vieressä katsomassa ja vilkuttivat iloisesti. Vaari vaikutti ylpeältä, ja aurinko paistoi.

Vaikka en edelleenkään laittaisi rahojani limusiiniin, usean sadan euron tanssipukuun tai netistä tilattuun naamiaiskostyymiin, olen ylpeä kaikista tosissaan iloitsevista wanhoista ja abeista, jotka nappaavat hetkestä kiinni ja ovat onnensa kukkuloilla juhlapäivinään. Niin sen kuuluu mennäkin. Koskaan ei juhlita suotta.

– Henriikka

Kategoriat: juhlat, kaverit, nostalgia 8 kommenttia

Penkkaripupu

8 kommenttia

  • julianna sanoo:

    Hahaa, ihana pupuriikka! Omista penkkareista on nyt vuosi ja kaipaan sitä päivää hurjan paljon. Sinä päivänä kääriydyin ebaysta (ensimmäinen, ainoa ja viimeinen ostos siitä puljusta) hankkimaani pehmoiseen pikachu-haalariin ja olin niin hurmioituneen onnellinen. Kuka olisi uskonut että rekassa keikkuminen ja karkkien heittäminen olisi niin tajuttoman hauskaa! Sellaista koko kansan vilpitöntä onnea näkee enää valitettavan harvoin. Yksi elämäni parhaista päivistä! :–)

    • Henriikka sanoo:

      Oi! Pikachu-haalari se vasta kuulostaakin hyvältä. Ja olen tosi iloinen, että sulla noin hyviä kokemuksia abipäivästä. Itsellänikin on, vaikka en siihen hurmioon aivan päässytkään.

  • Marie sanoo:

    Oi, söpöjä pupuja! En ollut aluksi tunnistaa sua kuvista. :)

    Paras tuo viimeinen kuva.

    • Henriikka sanoo:

      Mä olen kieltämättä vähän erinäköinen tuossa oranssiraitaisessa tukassa ja lapsenkasvoissa. Viimeinen kuva itkettää joka kerta: minun ihana vaari.

  • Norsu sanoo:

    Heipparallaa.

    Oma viimeviikkoinen penkkaripäiväni meni flunssaisena paksun norsumaskottiasun uumenissa. Hengittäminen hehtaarinkokoisen vanupallon sisällä oli kuin kovempikin urheilusuoritus, ja näkökenttä oli – noh, lievästi sanoen rajoittunut. Nouseva kuume ei yhtään helpottanut olotilaa.
    Kärsään virittelemäni loistokas GoPro-kamerasysteemi sanoi itsensä irti yhteistyöstä jo heti alkumetreillä. Tyly feidaus.

    Auton lavalla kekkuloiminen oli kuitenkin mieltä ylentävää. Kierreltiin meidän pientäkin pienempää käpykylää ympäri ämpäri heitellen myös ala-asteen ekaluokan opea karkeilla päin näköä. Se ei ole kyllä muuttunut vuosien varrella tippaakaan. Me sen sijaan ollaan kasvettu ihan vähäsen. Ehkä. Toivottavasti. Mutta tosiaan – tää ope oli todistamassa sitä hetkeä, kun hädin tuskin 7-vuotiaina taaperrettiin vatsa täynnä perhosia elämämme ihka ensimmäiselle koulun oppitunnille. Ja nyt se vilkutti iloisesti kun tämä samainen lauma (okei, kokoonpanosta kylläkin ~50% vaihtunut) kovaäänisiä muka-aikuisia jättää ah-niin-rakkaan syrjäseudun asutuskeskittymänsä ja lähtee suunnistamaan kohti suurta tuntematonta. Olihan siinä ripaus arvokkuuden tuntua. Voi että elämä on höpsöä.

    Kokonaisuutena oli kyllä oikein hauska päivä. Rennot jatkot raflassa porukalla kompensoivat jokseenkin kehnosti alkanutta aamua. Pakko se on myöntää, että haikealta tuntuu jättää tämä kaikki taakseen. Vasta viime aikoina luokan yhteishenki on hioutunut varsin mainioksi. Opettajienkin joukossa on muutamia todellisia helmiä. Niitäkin jää ehkä väistämättä vähän kaipaamaan. Heti kun saadaan valkolakit päähän, poloinen pikku lukiomme (lue: toinen kotimme) jyrätään maan tasalle. Se tekee tästä vielä dramaattisempaa. Niisk.

    Kohta alkaa olla aika kääntää uusi sivu elämässä – mutta sitä ennen on onneksi vielä viidet kirjoitukset ja vino pino kirjoja selätettävänä! Mikäs sen mukavampaa. Ja ei – en ole kympin oppilas, paitsi suun soitossa ja myöhästelyssä. Lopputsemppaus lienee paikallaan. :D

    Kiitos että sain avautua, teki eetvarttia.

    PS. Varsinainen söpöyden multihuipentuma tuo katseenkestävä pärstäsi yhdistettynä pirteään porkkanatukkaan ja töpöhäntäiseen pörröpukuun :D

    • Henriikka sanoo:

      Mä olen lukenut tämän NIIN monesti läpi. Tällaisia stooreja on todella arvostettava. Kiitos että avauduit. Ja mua kyllä naurattaa, että käytät sanontaa ”tehdä eetvarttia” (tulee isoveljeni mieleen).

      Kiitos!

  • Marjaana sanoo:

    Mulla on kyllä ihan sama homma! Ei sitä silloin tajunnut ottaa noista lukiopirskeistä kaikkea irti, meni ohi vähän ku ei jaksanut innostua, nyt harmittaa!

    • Henriikka sanoo:

      Sitä vain odotti jotain ihmeellisempää, vapaa-ajasta nautti kyllä mutta koulunsisäiset jutut eivät ihan ottaneet tuulta alleen. Olisi ehkä pitänyt ottaa ilo irti ihan kunnolla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *