Eksyin tänään selailemaan vanhoja kuvia. Vanhoja ja ihan hassuja kuvia. Kuvat on napattu askartelun ja maalailun lomasta, luultavasti keväällä 2012, kun pidimme Annan kanssa taidekerhoa. Anna halusi Taideteolliseen korkeakouluun ja oli kuullut, että edellisvuoden pääsykokeissa piti maalata vesiväreillä. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen maalasi appelsiinia posliinilautasella.
Minä olin juuri aloittanut kulttuurituotannon opinnot ja paperinpyörittäjän tulevaisuudesta innostuneena, mutta hivenen ahdistuneena halusin luoda jotain. Olla hetken se taiteilija, jota tulevaisuudessa tulisin ehkä tuottamaan. Kyhäsin kaikkea ja kyllästyin kaikkeen nopeasti. Piirsin lyijykynillä toisen kenkäni, pilapiirroksen Annasta ja karikatyyrisia luonnostelmia ihmisten elimistä. Oli aivot, sydän ja perna, maksakirroosi ja alkueläin.
Näytin himpusti hassulta: hiukset oli oudon oranssihtavat, monesti värjätyt, jotta vihdoin päästäisiin luonnolliseen. Poskipunaa oli viiden tytön verran ja kiloa muutama vähemmän kuin nykyisin. Olin tanssinut koko syksyn 10 tuntia viikossa posket lommoille, mutta farkut olivat löysät niin kuin usein nykyisinkin. Sohva oli vanha ja ruskea, inhokkini, ja Haagan asunnostakin on muutettu pois jo kaksi vuotta takaperin.
Yritin jatkaa kankaalle puuta, jonka olin joskus aloittanut. Siitä oli tarkoitus tulla lahja teiniaikaiselle ihastukselleni, mutta se ei koskaan valmistunut. Piirsin silloin ihastuneena lyijykynällä ääriviivat, joskus myöhemmin maalasin mustalla viivojen päälle. Siihen se taide tyssäsi. Kannoin kangastaulua mukanani paikasta toiseen, mutta koskaan ei tullut valmista. Lopulta heitin sen vajaa vuosi takaperin pois, jätin rappumme aulaan odottamaan tuntematonta hakijaa. Olen aika vakuuttunut, ettei tämä hakija ollut se ihastukseni, mutta ei hän paljon kuvataiteen päälle ymmärtänytkään.
Ja missä ollaan nyt, kolmen vuoden jälkeen? Anna pääsi Taideteolliseen ja opiskelee elokuvaohjaajaksi. Ei ensi yrittämällä, mutta heti toisella (edit: ensi yrityksellä kyseiselle linjalle. Uskomaton muija kaiken kaikkiaan). Hänen sydämensä sykkii asialle niin kovaa, että tunnen se tänne saakka. Olemme nykyisin naapureita, mutta näemme harvemmin kuin silloin, kun asuimme etäällä ja pidimme taidekerhoa. Toisinaan vien hänelle leivonnaisen tai kakkupalan, jos olen innostunut leipomaan.
Itse olen tajunnut, miten laajasti kulttuurituotannon voi nähdä. Hiukset ovat löytäneet oman, oikean värinsä, ja tanssin sijaan juoksen hiekkateitä ja polkuja. Ja haluan edelleen vain toisinaan epämääräisesti luoda jotain, ilman ambitioita, ihan keskinkertaisesti vain. Ahdistaa, jos elämä on pelkkää tavoitetta.
Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon, toisaalta ei mitään. Voisi kaivaa taas vesivärit esiin.
– Henriikka
Mun mielestä noi posket on jotenki sympaattiset! Haha, punaposket on söpöjä.
Tsihi, mukava kuulla.
Kiitos kovasti Helmi.
Meikältä myös peukku poskipunalle! Toisaalta, olenhan nainen, jonka mielestä poskipunaa EI VOI olla liikaa. ;)
Kun kaivat vesivärit esiin, kutsu meikäläinen mukaan! <3
Kiitos peukusta ihana! <3
Voisinkin kaivaa taas värit esille ja kutsua sut meinikeihin mukaan. Se olisi huippua.
Satuin lukemaan tekstin ja pakko korjata, että Anna pääsi ensi yrittämällä haluamaansa koulutuslinjaan ;)
Jep, niin pääsi. Ja oi tosiaan! Se ei käy kyllä tekstistään ilmi. Korjaanpa samantien.