Itsensä ylittämisestä, onnistumisen tunteesta

IMG_2620 kopio

Tänä helatorstaina ylitin itseni. Osallistuin Espoon Bodom-järven polkujuoksukisoihin, Bodom Trailille. Juostava matka oli vain 6 km, mutta metsässä kantoja ja kiviä väistellessä matkan raskaus on asvalttijuoksuun verrattuna huomattavasti kovempaa.

Maasto oli upeaa järvimaisemaa, metsää ja kalliota. Koska paineensietokykyni on tapahtuma- ja kilpailutilanteissa olematon, päätin lähteä kiertämään reitin rennosti hölkäten. Huomasin kuitenkin äkkiä päivän kunnon olevan hyvä, ja pinkit tossut kuljettivat vajaan vaahtosammuttimen mittaisia jalkojani kevyesti. Täysillä en rykinyt, mutta annoin mennä vauhdilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui, että oikeasti osaan ehkä vähän juosta.

IMG_2611 kopio IMG_2624 kopio

(Yllä näette #suuntosalomonteam:in epäileviä, epätoivoisia katseita ennen kilpaa)

Lopullinen aikani oli 45 minuuttia ja 51 sekuntia. Olin naisten 13. ja yhteissarjan 28. Mutta sillä ei sinänsä ole merkitystä vaan omalla olollani, joka suorituksen aikana ja sen jälkeen vallitsi. Kun lähdin liikkeelle lähtöviivalta ja olin juossut muutaman minuutin, tiesin että jaksan hyvin. Tiesin, että jalkani jaksavat eikä kuntoni petä.

En ole mikään huippujuoksija ja sitä suuremmalla syyllä tuntui hyvältä tuntea itsensä niin varmaksi. Sykkeeni heittelevät aina huikeissa lukemissa, mutta tiesin että jaksan maaliin suhteellisen kevyesti, kun pidän keskisykkeen 190 paikkeilla (te jotka ymmärrätte sykkeistä: tiedän, tämä on vähän outoa). Lopulta keskisyke olikin 187 ja maalissa sen verran energiaa jäljellä, että pystyi pomppimaan kuvia varten. Loppusuora meni hyvällä spurtilla ja maalissa yritin olla miettimättä, että olisin voinut kiitää ihan vielä pikkuisen kovempaa.

IMG_2619 kopioIMG_2622 kopio

Pelasin lapsena ja teininä kahdeksan vuotta koripalloa, enkä koko sen aikana saanut tunnetta, että tämän minä todella osaan. Suoraan sanottuna olin siinä lajissa aika huono.  Siinä harrastuksessa motivoi monet muut asiat, mutta tänään sain vahvasti kiinni siitä itsensä ylittämisen tunteesta, joka urheilussa monia kiehtoo.

Enkä haluaisi puhua vain urheilusta vaan ylipäänsä kaikesta. Onnistumisen tunteesta. Kun tuntuu, että jalat jaksavat juosta, että kehitystä on tapahtunut kovan treenin jälkeen. Tai kun monen vuoden viulun soittamisen jälkeen tunnet instrumentin ja tiedät, että osaat. Tai kun kuvataiteilija ottaa haltuun uuden tekniikan tai tanssija tekee ensimmäisen kolmoispiruettinsa täysin varmana siitä, että se tulee onnistumaan.

Eivätkä nämä asiat rajoitu vain konkreettiseen tekemiseen vaan yhtä lailla esimerkiksi tunneälyyn tai perhe- ja työelämään. Että saa kokemuksen siitä, että homma on hallussa. Tämän minä osaan, tähän minulla on taidot ja varmuus.

Se tunne kantaa pitkään. Eikä siinä tunteessa tarvita sitä, että olisi jossain paras tai edes lähellä huippua. Riittää, että on ylittänyt omat rimansa ja seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Sitä tunneta minä tänään tuuletin.

– Henriikka

Kategoriat: tapahtumat, urheilu 8 kommenttia

Itsensä ylittämisestä, onnistumisen tunteesta

8 kommenttia

  • neiggi sanoo:

    oot rautanen muija, rispekt ja onnee! :O :D

  • Emly sanoo:

    Tulipa hyvä mieli kirjoituksesta, niin tärkeitä asioita nuo. Että jaksaa testailla niitä rajojaan. Masentunut ihminen ei sellaista jaksa. Tärkeintä on kilpailla itsensä kanssa. Tai pyrkiä vaan kehittymään, vahvemmaksi, rohkeammaksi. Liikunta on upea väline siin ä.

    • Henriikka sanoo:

      Kiitos paljon kivasta kommentista. Liikunta on ainakin omassa elämässä sellainen voimanlähde, ettei siitä viitsisi luopua.

      Vaikka tykkäänkin kilpailla myös muiden kanssa, parasta on silti itsensä kanssa kilpaileminen – ja tietysti voittaminen, hihi.

  • HeiniR sanoo:

    Tuo itsensä ylittäminen on kyllä ihan mahtava fiilis, oli kyse sitten urheilusta, hyvin tehdystä työstä tai mistä tahansa muusta! Eilen ylitin itseni juoksemalla cooperissa paremmin kuin uskoin voivani ja tänään treenasin juoksuleirillä kahdeksan tunnin edestä, vaikka sekä eilen että tänään oli niin monta hetkeä kun meinasin heittää pyyhkeen kehään ja nostaa kädet ylös, luovuttaa. Mutten luovuttanut! Ja sehän tässä ylpeäksi tekee :)

    Siis onnea ihan mahtavasta suorituksesta! Metsässä juoksemisessa on taikaa….

    • Henriikka sanoo:

      Huippua, että et luovuttanut! Niin sitä pitää. Cooperin testiä mä en olekaan hetkeen juossut. Pitäisiköhän sitä taas yrittää…

      Kiitos Heini :-)

  • sannero sanoo:

    Ihana postaus jälleen kerran :)

    Itse en ole vielä löytäny sellaista urheilulajia, joka toisi ”hei mä oon hyvä tunteen”, mutta etsintä jatkuu!

    Itse ylitin juuri itseni lähtemällä lomalle, yksin. Ja jotenkin musta tuntuu, että tää upea tunne, siitä, että uskalsin lähteä, tulee tosiaan kantamaan ja pitkään.

    Ihanaa kevättä Henriikka, blogisi tuo iloa tänne uima-altaan äärelle ;)

    • Henriikka sanoo:

      Kiitos jälleen Sannero.

      Toivottavasti sun etsinnät edistyy ja löytäisit juuri sulle sopivan lajin.

      Ja vau, yksin matkaileminen on mulle sellainen juttu, johon en ole pystynyt. Ja vaikka en olekaan kokenut siihen tarvetta, niin uskon, että se vois jollain tavalla opettaakin. Maybe some day.

      Ihanaa kesää! (Oon taas ihan liian jäljessä tässä vastailemisessa………)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *