arkisto:

kesäkuu 2015

Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia

_MG_0526 2 kopio

Jos johonkin näistä teksteistä kannattaa keskittyä, niin tähän. Matkatarinat jatkuvat Venäjältä Mongoliaan. Kun saavuimme perille, Ulan Batorin linja-autoasema oli täynnä turistiopasta ja taksikuskia tarjoamassa majoituksia, kyytejä ja kiertomatkoja. Nämä tyypit tulivat oikeasti iholle, hyvä kun pääsi eteenpäin kulkemaan rinkkansa kanssa. Reissuhermostuminen hiipi luihin ja ytimiin, tuollaisissa tuntemattoman kulttuurin ruuhkapaikoissa on vaikea tietää, kehen voi luottaa. Koen vastaavanlaiset tilanteet kaikkein raskaimmiksi reissatessa. Ylitarjonnan keskeltä napattiin kyyti keskustaan, muut skipattiin, sillä majoitukset kaupungissa meiltä jo löytyi ja maaseutu kutsui jo seuraavana päivänä. Alina ja Juuso olivat hommanneet meille sohvasurffausystävät, joten majapaikkaan päästiin nopeasti lyhyen tutustumisen päätteeksi.

_MG_0690 2 kopio _MG_0812 2 kopio_MG_0878 2 kopio
_MG_0379 2 kopio _MG_0375 2 kopio _MG_0726 2 kopio _MG_0423 2 kopio _MG_0842 2 kopio _MG_0888 2 kopio

Heti ensimmäisenä kokonaisena päivänämme teimme sen mitä jokaisen Mongoliassa käyvän on tehtävä: lähdimme maalle. Taksi kuskasi meidät noin kahden tunnin päähän läheiselle luonnonsuojelualueelle, josta meidät saapui jeepillään noutamaan ystävällisesti hymyilevä paikallinen kolmekymppinen Poojee. Matkaa jatkettiin vielä puolen tunnin ajan käytännössä katsoen halki peltojen, läpi jokien ja yli vuorten. Maisemien kauneus sattui silmiin ja Poojee lauloi kovaa ja tietysti mongoliaksi. Oli todella hyvä mieli. Tuntui, että oli täysin irti Suomi-ajatuksista.

Majoituimme Dream Adventures -nimisessä söpössä jurttakylässä. Paikan omistaa pariskunta, jonka norjalainen Jeanett oli löytänyt miehekseen mongolialaisen turistioppaan Poojeen. Ensi kertaa tavattuaan Poojee ei ollut puhunut lainkaan englantia. Nyt he asuivat Storm-poikansa kanssa puolet vuodesta jurtassa Tereljin luonnonsuojelualueella ja pyörittivät matkailupalvelua.

Heidän valtakuntansa koostui oman telttansa lisäksi kahdesta neljän hengen majoitusjurtasta, ruokailujurtasta ja keittiöjurtasta, jossa asui myös palkattu kokki poikansa kanssa, sekä kaksi apulaista. Paikallisiin elintapoihin kuuluvasti alueella oli luonnollisesti myös hevosia, lehmiä, kanoja ja koiria. Tuntuu hurjalta edes ajatella minkälainen muutos on ollut vaihtaa Norja niin erilaiseen maailmaan. Toisaalta, kokemus on varmasti yhtä mullistava Poojeelle, joka vastaavasti viettää puolet vuodesta Norjassa opetellen kieltä. Rakkaus se on kummallisen vahva voima.

_MG_0718 2 kopio _MG_0794 2 kopio _MG_0796 2 kopio _MG_1114 2 kopio_MG_0850 2 kopio _MG_1091 2 kopio _MG_1058 2 kopio_MG_0838 2 kopio _MG_0863 2 kopio _MG_0401 2 kopio _MG_0394 2 kopio_MG_0388 2 kopio

Ruoka oli Dream Adventuresissa ihmeellistä. Vaikka he olivat etukäteen luvanneet toteuttaa kaikki erityisruokavaliot, oli reissu tähän asti luonut tiettyjä epäluuloja täysin gluteenitonta ruokaa kohtaan. Pelko osottautui turhaksi, sillä eteeni tuotiin superhyviä annoksia toinen toisensa jälkeen. Jos muille oli tehty taikinaan leivottuja dumplingeja, sain omani kaaliin käärittynä. Valmistusvälineet olivat erit ja kaikkea mietittiin tarkasti. Tuntui niin hyvältä saada vatsa kunnolla täyteen lämpimillä aterioilla.

Maalla aika kului ihmetellessä asukkaiden menoa. Pikkupojat leikkivät autoillaan kanojen keskellä ja ottivat meidätkin mukaan touhuihin. Apupoika hoiti hevosia Poojeen kanssa ja Jeanett lähti auttamaan naapurin ”grandpata” lypsyssä puolen kilometrin päähän, jossa mekin saimme käydä kyläilemässä. Yksiä oudoimpia näkyjä koko reissulla oli myös, kun tämä 83-vuotias ”granpa” ratsastaa villisti jurttiemme ohi iloisesti vilkuttaen. Vanha pariskunta oli hyvin vieraanvarainen ja tarjosi meille jurtassaan mongolialaisia herkkuja. Kumpikin taisi pitää vähän outona Jannen valokuvausintoa, mutta antoi räpsiä. Jeanett kertoi kotimatkalla heidän lähinnä ihmetelleet innokkuutta ikuistaa heidän vaatimaton kotinsa niin perusteellisesti. Nomadikulttuurissa jurtta kuitenkin on aivan arkipäiväinen ja elintärkeä asumismuoto, jota laidunmaiden mukana siirrellään.

_MG_0757 2 kopio _MG_0765 2 kopio_MG_0759 2 kopio _MG_0782 2 kopio _MG_0785 2 kopio

Maaseuturetken kohokohta oli päästä ratsastamaan hevosilla Mongolian style. Kolme meistä oli ratsastanut kerran aiemmin, joskin hillitysti aitauksessa lönkötellen. Paikalliset hepat ovat vähän pienempiä kuin eurooppalaiset, mutta hyvin voimakkaita kavereita. Hevosia ei kesytetä täysin, vaan ne ovat puolivillejä, mikä lisäsi hieman jännitysmomenttia. Myös ratsastustyyli on erilainen: yksi käsi on koko ajan kiinni satulassa ja suitsista pidetään kiinni toisella. Koni käynnistyy ja pysähtyy äänikomennoilla (ZU! ja uuuuuussshh) tai jos se ei tunnu tottelevan niin kevyt fudu kylkeen tekee yleensä tempun. Takapuolta pidettiin ilmassa ja olo oli kuin länkkärillä konsanaan. Täytyy kertoa, että me naiset olimme tuhannesti miehiä parempia koko touhussa. Miehet posottivat menemään takakenossa pyllyillään nuijasti pompotellen, kun taas minä ja Alina kiidimme sankareina.

Täytyy sanoa, että kun Poojee saattoi hevosia luoksemme, sydän hakkasi aika kovaa. Oreja tietysti, ”tammathan ovat tähän aikaan kaikki raskaana” (Eikös Suomessa yleensä nimenomaan vältetä oreja aloittelijoina?). Meistä ei kukaan ollut erityisen kokenut ratsumies, mutta satulaan noustiin pää kylmänä ja kypärä sen suojana. Sitten lähdettiin jolkottelemaan kevyttä kävelyä. Vaikka osa ratsuista testasikin aluksi ratsastajansa tahdonvoimaa, me kaikki saimme homman haltuun yllättävän nopeasti. Parinkymmenen minuutin kuluttua laukattiin jo täyttä vauhtia.

_MG_0561 2 kopio _MG_0876 2 kopio
_MG_0595 2 kopio_MG_0579 2 kopio _MG_0614 2 kopio _MG_0571 2 kopio

Toinen ratsastuskerta meni jo nopeammin kisailuksi. Poojee toi meille hieman voimakkaammat hevoset, sillä oli omien sanojensa mukaan huomannut meillä olevan tasapainoa. Omani oli hieman liiankin vahvatahtoinen. Se vaipui loppumatkasta jonkinlaiseen race-modeen, luimisti korvansa ja lähti hillittömään laukkaan. Poojeella oli vanhempi hevonen mukanaan, eikä hän tietysti pysynyt oman 4-vuotiaani perässä. Tilanteesta tuli hieman vaarallinen, kun jalkani irtosivat jalustimista. Siinä sitä sitten mentiin joitain satoja metrejä hevosen kyljessä roikkuen. Sain väistellä puita ja tehdä kaikkea muuta näin jälkikäteen ajateltuna katu-uskottavaa. Onneksi polle lopulta läkähtyi, rauhottui ja pysähtyi, kun sain sen ohjattua ylämäkeen. Poojee jolkotteli viereen: ”Näytti aika vaaralliselta, mutta ajattelin että totta kai saat sen pysäytettyä ennemmin tai myöhemmin.”

Auringonlaskua kiipesimme katsomaan yhdelle korkeista mäistä jurttakylän vieressä. Arvioin silmämääräisesti kipuamisen vievän noin kymmenen minuuttia ja kehaisin muule porukalle pyrähtäväni perille juoksuaskelein. 45 minuuttiahan siinä sitten meni. Istuin nöyränä mäen laelle ja tuntui, että näkymä jatkui silmän kantamattomiin. Ratsastus tuntui ihanasti fyysisenä rasitteena joka raajassa, ja maakotka kiersi kliseisen näyttävästi päämme yläpuolella. Auringon laskettua toinen isäntäväen koirista juoksi hakemaan meitä ja palasimme alas saunomaan. Kyllä! Yhteen jurttaan oli rakennettu tiettävästi maailman ainut jurttasauna! Vieläpä puulämmitteinen. Siinä sitä sitten heitettiin löylyä kynttilöillä valaistussa teltassa, lihakset kipeinä hevoskyydeistä. Pihan tynnyrisuihku virkisti. Oli aivan absurdi olo.

_MG_0988 2 kopio _MG_0984 2 kopio _MG_0954 2 kopio _MG_0939 2 kopio _MG_0897 2 kopio _MG_1004 2 kopio _MG_1043 2 kopio

Tämän kaksipäiväisen maaseutukokemuksen takia takaraivoon jäi jonkinlainen erityiskaipuu takaisin Mongoliaan. Totta kai kokemus Dream Adventuresin kaltaisessa paikassa jättää romantisoidun kuvan elintavoista ja ihmisistä, mutta se tuntui silti harvinaisen vähän turistikokemukselta. Enemmänkin tuntui siltä, että nämä ihmiset olivat kutsuneet meidät kotiinsa. Jeanett kertoi, ettei majapaikkojen määrää ei aiota enää nostaa, vaan kahdeksan majoittujaa on maksimi. Se tuntuu hyvältä ajatukselta, sillä moniin Mongolian turistiryhmiin otetaan bussilasteittain ihmisiä.

Kuulimme myös, että jurttien oville voi mennä myös koputtamaan ja usein asukkaat ottavat yöpyjiä vastaan mielellään. Voi olla, että ensi vuonna lähdemme valtaamaan nyt väliin jääneen Gobin autiomaan ja majoitumme autenttisesti paikallisten lattiapaikoilla.

Haaveilemme vähän palaavamme mestoille ensi vuonna. Muta haaveitahan riittää ja niiden sijainnit on aika railakkaalla kädellä viskottu ympäri maapalloa. Kaikki aikanaan.

– Henriikka

Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan

_MG_0522 kopio

Baikalin rannoille olisi tehnyt mieli jäädä löllimään, mutta aika juoksi ja eteenpäin oli taas mentävä. Kuski kaahasi minibussillamme takaisin Irkutskiin painavalla kaasujalalla ja matkaan kului tunti vähemmän aikaa kuin tullessa.

Perillä täydensimme ruokavarojamme ja vaelsimme kaupungin halki sen toisella puolella sijaitsevalle juna-asemalle. Juuso etsi mustaa mätiään vaan sitä ei hänelle suotu hanakasta etsinnästä huolimatta. Kyllä meitä nauratti, kun kaveri vaelsi ravintolasta toiseen ”igra?”. Vastakaikuna ei ollut ymmärrystä.

Suuntana oli nyt Mongolia, eli äiti-Venäjän ilmaa hengitimme viimeisiä hetkiä. Istuskelimme Irkutskin mintunvihreän rautatie-aseman edessä ja odotimme iltamyöhään lähtevää junaa.

_MG_0535 kopio_MG_0521 kopio _MG_0544 kopio _MG_0531 kopio_MG_0528 kopio

Tässä junassa vietimme vain yhden yön, mutta se oli jo tarpeeksi pienen vertailun tekemiselle. Juna oli ulkoisesti melko samannäköinen, mutta sisältä uudempi. Sen huomasi esimerkiksi tehokkaammasta ilmanvaihdosta ja selkeästi suuremmasta määrästä pistokkeita.

Vaunu oli lähes täynnä matkustajia, yhdestä saimme myös juttuseuraa. Sambu (tai ehkä Zambu) oli juuri tuona iltana päässyt Venäjän armeijasta kahden vuoden rymyämisen jälkeen ja ilo oli sen mukainen! Turismia opiskeleva kaveri oli todella halukas keskustelemaan treenatakseen englanninkieltään, jota kyllä puhui superpaljon taitavaakin venäläistä paremmin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun herätys odotti aamukuudelta, olisi jäbä voinut puhua vähän vähemmänkin, mutta soimme hänelle auliisti juttuseuramme, olihan aihetta juhlaan! Tulipa kaveri vielä viimeisille juttusilleen, kun olimme nukkuneet jo jonkun aikaa: ”Hey Janne and Henriikka. I still have something to say..

_MG_0565 kopio_MG_0561 kopio_MG_0560 kopio_MG_0558 kopio_MG_0569 kopio_MG_0576 kopio

Tähän rajanylitykseen liittyen koimme ennen koko matkaa pienen paniikkikohtauksen. Olimme nimittäin suunnitelleet reissumme liikennevälineet melko tarkasti tiukahkon aikataulun puitteissa, mutta liput olimme ostaneet kuitenkin vain ensimmäiselle junavälille ajatellen, että loput hankitaan sitten tien päältä. Tarkoitus oli siirtyä tämäkin väli yhdellä junalla, mutta asia osoittautuikin luultua hankalammaksi. Muutamaa päivää ennen lähtöä Janne tarkisti vielä katsomamme junat ja huomasi Irkutsk-Mongolian välin kulkevan junan olevan tuolta päivältä loppuunmyyty. Suoria junia ei todellakaan mennyt joka päivä, joten ahdistuslevelit kohosivat äkisti melko lähelle punaista. Ei kai kukaan halua jäädä kiipeliin Irkutskiin.

Lopulta ratkaisu löytyi kuten sillä on tapana. Irkutskista pääsi yhdellä yöjunalla lähes Mongolian rajalla sijaitsevaan Ulan Udeen, josta starttasi aamuseitsemältä päivittäin linja-auto kohti Ulan Batoria, Mongolian pääkaupunkia, Tsinghis Khanin valtakuntaa. Junaliput hankimme jo ennen lähtöä, bussilippujen kanssa auttoi yllätysnimi Venäjältä. Eräs suomalainen nainen oli ottanut minuun aiemmin yhteyttä blogini kautta ja tarjonnut suihkupaikkaa tai teehetkeä heiltä kotoa Ulan Uddessa, jos matkamme poikkeaa sen kautta (upeaa avuliaisuutta, eikö!). Olin jo ehtinyt vastata, että harmiksi reittimme ei kulje Ulan Udden kautta. Nyt ääni kuitekin muuttui ääni kellossa ja laitoin uudestaan viestiä. Majoittua emme ehtineet, mutta bussilipunostajalle oli huutava kysyntä. Ja kas kummaa, asiat vain loksahtivat paikoilleen.

Kyllä tämä mysteerinainen melko paljon töitä lippujemme eteen sai tehdäkin, suuri kiitos siitä! Lisäksi saimme aamuisen tunnin turistikierroksen juna-asemalta bussipysäkille. Mieletöntä. Palkinnoksi lahjoitimme vaatimattomat kolme pussia turkinpippureita. Aamusumuisesta Ulan Udesta jäi mieleen lähinnä sen keskusaukiota ”koristava” maailman suurin Leninin pää. Melkoinen möhkäle.

_MG_0571 kopio
_MG_0581 kopio_MG_0590 kopio_MG_0601 kopio

Ulan Uddesta alkoi siis 12 tunnin linja-autokyyti läpi karun maaseudun. Bussi oli aivan kelpo, fiilis oli vähän kuin suomalaisessa tilausbussissa pari vuosikymmentä sitten. Jokainen paikka oli myyty loppuun ja hattuhyllyt pursusivat matkatavaraa. Eräskin setämies, jonkinlainen diileri varmaan, kantoi sisään useita laatikoita tavaraa. Joukossa oli esimerkiksi muovileluja, kananmunia ja kankaita. Hieman epäselväksi jäi, oliko kaveri muuttamassa vai ei. Muutaman kerran bussi pysähtyi pientareelle, jolloin tämä ukko tiputti yhden paketeistaan sitä odottavalle maajussille. Viihdyttävää seurattavaa!

Rajanylitys oli myös eräänlainen show. Aikaa kului pari tuntia, passit tarkastettiin viidesti, ja matkalaukut piti kaivaa ruumasta pois ja läpivalaista kahteen otteeseen. Mongolian puolella koimme äkkirikastumisen, kun vaihdoimme ruplat paikalliseen valuuttaan. Kolikoita ei ole, ainoastaan iso tukku setelirahaa, joista jokaisessa ainakin neljä nolla. Kirjoitusasusta riippuen raha on nimeltään tugrik tai tögrök.

_MG_0608 kopio_MG_0610 kopio
_MG_0613 kopio
_MG_0619 kopio
_MG_0637 kopio_MG_0631 kopio_MG_0635 kopio
_MG_0636 kopio
_MG_0643 kopio_MG_0648 kopio_MG_0671 kopio

Rajan toisella puolella vietettiin myös matkan virallinen lounastauko. Epäilyttävän näköisen ja ränsistyneen kerrostalon alakerran uumenista löytyi yllättävän viihtyisä kuppila. Samalla saimme myös jonkinlaisen ensikosketuksen mongolialaiseen ruokaan. Emme ymmärtäneet ruokalistasta mitään, joten sokkona mentiin ja sitten herkuteltiin tarjoilijoiden kiikuttamilla mätöillä.

Matkan varrelta voisi nostaa esille myös kaikille idänreissaajille tutun fiiliksen vessatauolla, kun hökkelissä ei useinkaan ollut kuin reikä lattiassa. Luomumeiningillä mentiin. Yhtä hyvin reikä toimii kuin riukukin, sitä paitsi kyykkiessä suoli pysyy kuulemma suorempana. Ehkä tämä siis saapuu trendinä Suomeenkin muun terveysboomin myötä. Herkkämielisille pahoittelut inhorealistisesta kuvasta, älkää zoomatko. Keskittykää siniseen maaliin ja auringonpaisteeseen: ulkoapäin mökki oli varsin söpö.

_MG_0695 kopio
_MG_0710 kopio_MG_0675 kopio
_MG_0712 kopio_MG_0620 kopio
_MG_0693 kopio

Pitkän mutta yllättävän mukavan matkan jälkeen maisemaan alkoi ilmestyä lehmien ja jurttien lisäksi rakennuksia. Kun ajantaju oli kadonnut jo alkumatkasta, tuntui puolivuorokautinen bussikyyti parilta hassulta tunnilta.

Iltamyöhään saavuimme Ulan Batorin sykkeeseen ja Mongolia vakuutti muutaman horror-hetken jälkeen Venäjän tavoin.

Kaikki loppuu aikanaan, reissujutut ei ilmeisesti milloinkaan.

– Henriikka

Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella

_MG_0549 kopio

Baikalilla vietimme vain kaksi päivää. Niiden ajan majapaikkana Khuzhirin kylässä toimi Nikita’s homestead –niminen reissaajien majatalo. Hinta oli parikymppiä vuorokaudesta mukavasta huoneesta ja kahdesta ateriasta päivittäin.

Lonely Planetin mukaan omistajapariskunnan panostus matkailijoihin on suurin syy tämän saaren kävijöiden suureen kasvuun. Ei ihme, paikka oli todella viihtyisä ja henkilökunta ystävällistä. Silti fiilis oli reppureissaajamaisen down to earth eikä niitä turistejakaan mitenkään ruuhkaksi asti ollut. Hauska random fakta on, että paikan perustaja ja toinen omistaja on Venäjän pingis-mestari muutaman vuoden takaa.

_MG_0407 kopio_MG_0534 kopio_MG_0963 kopio _MG_0983 kopio_MG_0968 kopio _MG_0524 kopio _MG_0543 kopio _MG_0545 kopio_MG_0988 kopio _MG_1000 kopio _MG_0910 kopio _MG_0925 kopio

(Tsekatkaa ylläolevan kuvan DISKOBAR. Uskomaton menomesta. Sääli, ettei käyty kurkkaamassa pilkkua edeltävää menoa.)

Khuzhirin kylä oli pikkuruinen ja sen ”keskustan” kulki pian läpi. Pieniä puoteja ja pari matkamuistomyymälää, pyörävuokraamo ja kyläkoulu. Ladoja ja lehmiä riitti leveillä hiekkakaduilla. Lähes kaikki asutus tällä seudulla koostui hirsirakennuksista, joita oli koristeltu huvittavan räikeästi. Ei löytynyt väriä jota ei olisi löytänyt jonkun mökin ovenkarmista tai ikkunanpielestä. Viimeistelyä oli harvemmin harrastettu. Mintunvihreä oli kovassa huudossa.

Kokeilimme myös muutamaa ravintolaa. Ruokalistoilta löytyi perinteisiä venäläisiä herkkuja ja borsch virtasi. Juuson pettymykseksi koko kylästä ei löytynyt yhtään mätien kuningasta, synninmustaa kaviaaria eli venäjäksi igraa. Satojen eurojen arvoinen herkku tuntui olevan kiven alla sen synnyinseuduillakin. Voi tosin olla, ettei vain löydetty parhaiden diilereiden luokse. Paikallinen savustettu kalaherkku omulkaan ei paikannut tätä puutetta, vaikka suolaista nannaa olikin.

_MG_1022 kopio _MG_1029 kopio _MG_1061 kopio _MG_1066 kopio _MG_0962 kopio _MG_0960 kopio _MG_0931 kopio _MG_0690 kopio _MG_0685 kopio _MG_0734 kopio _MG_0718 kopio _MG_0682 kopio _MG_0672 kopio _MG_0400 kopio

Vaeltelu ja ihailu taitaa olla parasta mitä saaren rannoilla voi tehdä. Kylmähoito jaloille jatkui, kun rantaviivaa kahlasi muutama sataa metriä. Maisema on mukavan monipuolista ja vuorilla paikalliset harrastivat uskonnollisia menojaan. Shamanismi on alueen suurin uskonto ja patarummut kumisivat mystisesti. Liian lähelle ei viitsinyt mennä häiritsemään, mutta sulkien vihmomisesta ja pään ravistelusta päätellen menossa oli henkien kutsumista ja muita yliluonnollisia juttuja.

Jos olisimme olleet saarella useamman päivän, olisi varmaan tehnyt mieli lähteä autoretkelle saaren pohjoispäähän tai ajaa vuokrapyörillä toiselle puolelle kauniiden metsien läpi. Janne ja Juuso myös kuolasivat ajatusta aavikkoautoilusta aavoilla hiekkavuorilla. Hinta oli kuitenkin liian suolainen (60€/tunti), joten pojat saivat tyytyä kierimään mäkiä alas ilman apuvälineitä.

_MG_0668 kopio _MG_0655 kopio _MG_0652 kopio_MG_0455 kopio
_MG_0448 kopio_MG_0593 kopio _MG_0604 kopio _MG_0625 kopio _MG_0590 kopio
_MG_1110 kopio _MG_1121 kopio
_MG_0486 kopio

Aamun valjetessa minibussi kerättiin taas täyteen Irkutskiin matkaavia ja rinkat heitettiin auton katolle pressun alle. Saarelle olisi voinut jäädä vaikka viikoksi, mutta seuraava etappi odotti. Pomppiva paluukyyti läpi saaren, lauttareitin ja mantereen meni vikkelästi, kun ajatukset olivat jo tulevissa määränpäissä.

Olin ajatellut, että rykäisen viikossa kaikki matkajutut ulos. Katin kontit, puolessa välissä mennään. Kolmen viikon kokemukset on vaikea pusertaa muutamaan hassuun kirjoitukseen.

Loman jälkeen on ehtinyt vierähtää jo ensimmäinen työviikkokin. On ollut hieman hankaluuksia päästä takaisin työmoodiin ja läppärirutiiniin. Mieli on kuitenkin hyvä ja reissun jälkeinen hyvä tuuli säilynyt. Loma teki tehtävänsä.

– Henriikka

Trans-Siperia 5: Talviturkki jäi Baikal-järveen

_MG_0789 kopio
_MG_0896 kopio
_MG_0767 kopio_MG_0609 kopio _MG_0859 kopio_MG_0744 kopio_MG_0665 kopio _MG_0754 kopio _MG_0762 kopio _MG_0795 kopio _MG_0803 kopio _MG_0855 kopio _MG_0894 kopio_MG_0888 kopio _MG_0889 kopio _MG_0890 kopio _MG_0825 kopio

Kukapa olisi uskonut, että tänä vuonna talviturkki tippuisi Baikal-järveen? Fiilistelin koko pitkän junamatkan, kuinka sitten kirmaisen Baikaliin kuin pieni gaselli konsanaan. Järkytys oli suuri, kun sain viime metreillä tietää, ettei lämpötila nouse koskaan yli viidentoista. Älytöntä huijausta koko universumi. Minun sivistykseni taso ei kuulu tähän asiaan mitenkään.

En tietenkään jättänyt pulahtamatta, lämmöstä (tai kylmyydestä) viis. Vaikka en aloittanutkaan pyrähdystäni aivan yhtä komeasti kuin Janne, takaperinvoltilla kerien, olin ylpeä että uskalsin uiskennella. Hyytäväähän se oli, mutta pyrin pitämään mielessäni, että kylmä vesi toimii hyvin urheiluvammoihin. Tosin mitään urheiluvammojahan ei tietenkään ollut, olinhan maannut viimeisen viikon junassa Snickers kourassa ja jäätelö toisessa, mutta itseään voi helposti huijata. Talviturkki tippui ja voitonriemu oli suuri. Aurinko lämmitti ja oli kerrassaan kaunista.

Ehkä ensi kerran elämässäni koin näiden kuvien kanssa outoa probleemaa. Kuvat ovat niin epätodellisen kauniita ja maisema niin kirkkaansininen, että teki mieli muokata kuvia rumemmaksi, että ne olisivat todellisempia. Vaan tuolta siellä oikeasti näytti, ihan uskomattomalta. Ja ehkä vielä vähän hienommalta kuin näissä kuvissa. Joka puolella oli entistä kauniimpaa maisemaa. Pää kääntyi kuin pöllöllä, melkein kuin isän kanssa ajokorttia suorittaessa.

Nyt laiskasunnuntai. Kämppis Provinssissa, koko huusholli autuaasti itselläni. Herkkuruokia jääkaapin jämistä, kotona hiippailua ja näennäistä siivoamista. Jos oikein ajaudun ahkeroimaan, niin yrityskuittien lajittelua tai ikkunanpesua yli kahden vuoden tauon jälkeen.

Iloista viikonloppua. Kiitos kommenteista matkajuttuihin. Vastaukset tulossa varmasti, joskin hamassa tulevaisuudessa.

– Henriikka

Trans-Siperia 4: Kohti Baikalia

_MG_0222 kopio

Juna kaartoi Irkutskiin kahdeksalta sunnuntaiaamuna. Lähellä massivista Baikal-järveä sijaitsevaa suurkaupunkia kutsutaan Siperian Pariisiksi. Syy jäi tosin meille tuntemattomaksi, riemukaaria ei näkynyt eikä kukaan ylipäänsä tuntunut pitävän sitä aivan kedon kauneimpana kukkana.

Osittain siksi, osin aikataulullisten syiden takia olimme päättäneet ohittaa kaupunkiturismin ja jatkaa samantien matkaa kohti Baikalin rantoja. Sitä paitsi neljän yön junakukkumisen jälkeen houkutteli päästä veden ääreen rentoilemaan (en ollut tajunnut vielä tässä vaiheessa ottaa selvää, ettei Baikalin veden lämpötila nouse koskaan yli viidentoista…).

_MG_0191 kopio_MG_0171 kopio _MG_0176 kopio _MG_0159 kopio
_MG_0195 kopio _MG_0200 kopio _MG_0228 kopio _MG_0237 kopio_MG_0249 kopio

Aivan järven kyljessä Irkutskin kaupunki ei sijaitse, mutta Baikalille liikkuminen ei silti ollut vaikeaa. Nappasimme rautatieasemalta taksin bussiasemalle, josta matka jatkui minibussilla. Suoraa tietä järven eteläpäähän olisi kestänyt muutaman tunnin, me olimme suosituksesta valinneet kohteeksemme kauniin Olkhonin saaren kuuden tunnin kruisailun takaa.

Kuuden tunnin automatka ahdetussa minibussissa ei kuullosta houkuttelevalta varmaan kenestäkään. Ei se herkkua kyllä ollutkaan. Ihmisiä otettiin kyytiin muutama ylimääräinen ja kaikki mahtuivat kyytiin vain sopivalla peppujen tetriksellä. Ajallisesti tuo puoli tusinaa tuntia nyt ei pitkän junamatkan jälkeen paljon hetkauttanut, mutta lämpötila, epätietoisuus vessatauoista ja teiden kunto aiheuttivat lievää epämukavuutta. Auto hyppi todella kuoppaisilla teillä ja karuja hiekkaisia kumpuja ohitettiin loputtoman tuntuinen määrä.

Kun Baikal tuli sitten lopulta yhden nyppylän takaa näkyviin, kiukku unohtui ja fiilis oli taas korkealla. Näkymät alas järvelle olivat uskomattomat! Auto pysähtyi odottamaan lauttaa ja me nousimme jaloittelemaan rannalle. Olimme tulleet yhtäkkiä aivan uuteen ja ihmeelliseen paikkaan. Viileään paratiisiin.

_MG_0257 kopio _MG_0261 kopio _MG_0262 kopio _MG_0272 kopio _MG_0285 kopio _MG_0288 kopio _MG_0293 kopio _MG_0304 kopio _MG_0308 kopio _MG_0310 kopio _MG_0313 kopio _MG_0322 kopio _MG_0509 kopio_MG_0506 kopio _MG_0344 kopio _MG_0231 kopio_MG_0349 kopio _MG_0351 kopio

Baikalia ei voi kuin ihmetellä. Pitkulainen järvi on siis hurjat 600 kilometriä pitkä ja ”vain” n. 50 kilometriä leveä. Se on myös maailman syvin järvi, parhaimmillaan 1,5 kilsaa. What! Selkeästi suurin osa rannoilla ja vesistössä elävistä kasveista ja eliöistä asuvat ainoastaan järven ympärillä. Vesi on todella kuulaan sinistä ja näkyvyys on paikoin useita kymmeniä metrejä. Ja vettä todella riittää: viidennes maailman sulasta makeasta vedestä lilluu Baikalissa. Ainakin paikallisten mukaan tuo vesi on myös täysin juotavaa. Huh. En muistanut itse kulautella.

Oho, rupesin ihan luennoimaan. No on tossa kyllä kerrottavaakin. Voitteko käsittää? Lisättäköön, että talvisin järvi on tärkeä kulkuväylä autoliikenteelle.

Kun lopulta pääsimme perille pieneen Khuzhirin kylään, meidän piti myös totta kai dipata kalpeat ja junamatkan väsyttämät ruhomme Baikalissa. Kylmä vesi unohtui, kun pääsimme peseytymään kunnolla. Ilma oli lämmin oli ja aurinko kuivasi. Oli oli niiiiin hyvä.

_MG_0352 kopio _MG_0353 kopio _MG_0358 kopio _MG_0360 kopio _MG_0361 kopio _MG_0363 kopio _MG_0369 kopio _MG_0388 kopio _MG_0382 kopio _MG_0389 kopio _MG_0416 kopio _MG_0421 kopio _MG_0427 kopio _MG_0432 kopio _MG_0479 kopio _MG_0486 kopio 2

Meitä ympäröinyt kylä oli sekoitus kehitysmaita, suomalaista mökkimaisemaa ja lännenfilmejä. En ollut koskaan ollut samanlaisessa miljöössä. Baikalilla vietettyjen kahden päivän aikana ehdimme kulkea kaikki kylän kaupat läpi ja kokeilla muutaman ravintolankin. Tiesin heti, että paikka on palaamisen arvoinen. Huomenna lisää kuvasatoa väittämän tueksi.

Good night you princes of Maine, you kings of New England.

– Henriikka

Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla

_MG_0115 kopio

Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä.

Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi. Rupesimme puolitosissaan jo harkitsemaan saman reissun tekemistä Vladivostokiin asti yhtä kyytiä vain ihanan kyllästymisen tunteen takia (kyllästyminen taitaa olla aika tärkeä fiilis hektiseen elämään tottuneelle…). Toisaalta tunnen kyllä itseni. Sain jo lapsena ajan kulumaan vaikka minkälaisissa olosuhteissa omassa mielikuvitusmaailmassani. Tylsyyden tunne taitaa olla itselleni aika vieras.

(Huomio ylläolevasta kuvasta: kuka on katsonut New Girliä? Kuvan pappahan on aivan kuin Nickin puistobestis Tran). Kuvittelimme, kuinka käymme samalla lailla jakamassa hänelle huoliamme eikä hän ymmärrä puheestamme mitään.)

_MG_0167 2 kopio _MG_0142 kopio _MG_0131 kopio _MG_0130 2 kopio _MG_0122 2 kopio_MG_0062 2 kopio
_MG_0074 kopio _MG_0117 kopio _MG_0115 2 kopio

Kolmesta neljään kertaan päivässä juna jarrutti suuremmalle asemalle. Jos oli vaipunut horrokseen, nämä stopit tarjosivat hyvää taukoa lepäämiseen väsyneelle matkustajalle. Myös ihan tavallinen asemalla käyskentely teki hyvää maatessa jumittuneelle selälle. Käytännössä poikkeuksetta kävimme lunastamassa asemalaiturin kioskeilta jäätelötötteröt ja täydennystä vesivarastoihin. Tutuksi tuli Venäjän spesiaali, vaniljajäätelötikku. Mielettömän kokoinen puikkojäätelö pelkkää tylsää valkoista. Jotenkin reissussa sekin maistui ihanalta.

Asemalaitureita täyttivät matkustajien lisäksi joka kerta myös paikallisia ruokia, tarvikkeita ja lahjoja myyvät babushkat. Pörröisiä nalleja emme ostaneet, mutta rohkeudesta riippuen saatoimme tarkistaa, mitä syötävää heillä oli myynnissä. Yhtenä iltapäivänä ostin kokonaisen tuntemattoman kalan, toisena päivänä junassa nukkuville ystäville tuliaisiksi piiraita, joiden sisältö oli täysin sika säkissä. Varmasti todella eriskummallisiakin makuja olisi voinut päästä maistamaan, jos olisi ollut oikea rohkelikko. Hinnat eivät päätä huimanneet, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 snt. Suurin taloudellinen panostukseni taisi olla maailman rumimmat, mutta junassa oleskeluun maailman kätevimmät vaalenapunaiset suihkusandaalit. Maksoivat peräti femman.

_MG_0112 2 kopio _MG_0101 2 kopio_MG_0151 kopio_MG_0145 kopio
_MG_0155 kopio _MG_0100 kopio _MG_0091 2 kopio _MG_0080 2 kopio _MG_0077 2 kopio _MG_0073 kopio _MG_0063 kopio _MG_0073 2 kopio

Toinen päiviä rytmittävä tekijä oli ruoka ja yhteiset teehetket. Ruokailu nyt ei suoranaisesti ollut mitään luksusta, mutta yhdessä syöminen oli leppoisaa ja miljöö sai kaiken tuntumaan ylevältä.

Koska samovaari tarjosi uumenistaan kiehuvaa vettä, suurin osa matkustajista tuntui syövän joka kioskilla myytäviä nuudeli-aterioita. Mekin olimme kantaneet tätä herkkua mukanamme koto-Suomesta, ja kun lautaselle lisäsi vielä Moskovasta ostettua tonnikalaa, oli menu lähes gourmeeta. Muita olennaisia ravinnonlähteitä olivat lämmin kuppi -keitot sekä edellä mainittujen asemamummojen myymät mitä kummallisemmat piirakat, suolakalat ja lihamöykyt. Jonkin verran niitä maistelimme, mutta aivan kaikkea ei kyllä uskaltanut suuhunsa pistää. Jäätelöä ja karkkikasoja sen sijaan upposi muutamakin päivässä.

_MG_0055 kopio _MG_0051 kopio _MG_0037 kopio _MG_0029 kopio _MG_0019 kopio _MG_0005 kopio_MG_0001 kopio _MG_0191 2 kopio _MG_0193 2 kopio

Kolmantena päivänä meille vihjattiin, että lähes aina asemarakennuksen etupuolelta löytyy jonkinlainen minimarketti. Todennäköisesti kokeneet junamatkustajat eivät laiturikioskien anteihin koskeneetkaan, sillä ruokakaupat olivat kyllä selvästi halvempia. Niitä kannattaa hyödyntää, mikäli pysähdyksissä ollaan sen parikymmentä minuuttia tai enemmän. Kolmantena iltanamme pysähdymme Novosibirskin suurkaupungissa jopa 50 minuutiksi. Se tiesi yöjuoksua valaistuille kaduille suuren supermarketin toivossa. Se löytyi ja ruokavarannot täytettiin, vaikka vähän pelotti aikataulun vuoksi. Palatessamme kelloon jäi kuitenkin vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Ei siis ollut kiire eikä mikään!

_MG_0203 2 kopio _MG_0208 2 kopio _MG_0214 2 kopio _MG_0225 2 kopio _MG_0229 2 kopio _MG_0236 2 kopio _MG_0188 2 kopio _MG_0185 2 kopio

Ainuttakaan muuta ulkomaalaista emme tällä neljän päivän matkalla tavanneet. Venäläisten englannin kielitaito ei ollut kummoinen, joten sosialisointi rajoittui omaan pieneen porukkaamme. Muutama poikkeus junassa oli.

Alkumatkasta vain muutaman tunnin ajan saimme jopa suomenkielistä keskusteluseuraa. Venäjänkarjalasta lähtöisin oleva nainen ja Helsingissä muutaman vuoden opiskellut tyttärensä olivat matkalla sukulaisten juhliin. Etenkin Juuso oli aivan liekeissä keskustelemassa slaavilaisista toimintatavoista ja heidän poliittisista näkemyksistään suomea puhuvien paikallisten kanssa.

Yhden iltapäivän ajan kanssamme matkusti pohjoisvenäjältä kotoisin oleva Tsingis (oikeasti!), jonka kanssa vähän keskustelimme junista, venäjästä ja Putinista. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kaveri piti enemmän itsetunaamansa auton esittelemisestä. Kovat subbarit siinä näytti ainakin iPhonevideoiden perusteella olevan: ”Tsekatkaa kuinka paljon konepelti tärisee!” Hahah. Hauskoja muistoja jäi partasuisesta naistenmiehestä kaikesta huolimatta.

_MG_0261 2 kopio _MG_0264 2 kopio _MG_0273 2 kopio _MG_0288 2 kopio

Huh, vihdoin sain valmiiksi. Kirjoitin tätä eilen neljä tuntia kuvan muokkauksineen kaikkineen. Lopulta kaadoin väsyneenä vichyt näppikselle ja hajotin koko koneen. Oli se palvellut jo kohta 7 vuotta ja aivan räjähdyspisteessä. Konevanhuksen hautaamisen jälkeen kaaduin väsyneenä sänkyyn ja päätin jatkaa aamulla. Aamuaivot, parhaat aivot. Ja tänään herätessäni elättelen vielä toiveita, että hiustenkuivaajan tehokas käyttöni olisi kuitenkin pelastanut maccini. Kyllä se ainakin käynnistyi.

Reissusarja jatkuu Baikal-järven tunnelmilla. Toivottavasti jaksatte fiilistelyjä.

– Henriikka

Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin

_MG_0002 2 kopio

Moskovasta starttasi reissumme pisin yhtäkestoinen junarutistus: lähtö neljän yön ja 5200 kilometrin päähän Irkutskiin, Baikaljärven eteläpäähän. Näiden väliin mahtuu lukemattomia hehtaareja villiä luontoa ja muutama täysin tuntematon neuvostohenkinen miljoonakaupunki. Rakastin junassa oloa. En olisi halunnut sen millään loppuvan. Tavallinen päivälämpötila sisällä oli +33 astetta, mutta kun yläpetiin puski avonaisesta ikkunasta viileää ilmaa, ei rentoutumiselle ollut rajoja.

Junaan noustessa oli jännitys vatsassa, kun hahmotti makaavansa samassa punkassa niin pitkään. Heitimme rinkat sohvasängyille ja katselimme ympärillemme. Paikallinen ystävämme ja coachsurfing-hostimme Maxim saattoi meidät ystävällisesti vaunuumme ja jäi laiturille vilkuttamaan. Rinkassa oli eväitä, hammasharja, emalimuki ja pino kirjoja. Muuta ei tulisi tarvitsemaankaan. Hyvästi suihku!

_MG_0220 kopio_MG_0058 2 kopio_MG_0319 kopio_MG_0403 kopio _MG_0472 kopio _MG_0443 kopio _MG_0427 kopio

Ensimmäinen päivä kului hyvin hitaasti ilmaa haistellessa (kuvainnollisesti). Janne nappaili valokuvia siihen tahtiin kuin ei ymmärtäisi hänellä olevan vielä 80 tuntia aikaa. Rentoutuminen ei ollut tässä vaiheessa vielä niin helppoa, kun kaikki oli uutta. Toisaalta oma yläpunkka tuntui heti kodilta. Heti ensimmäisellä suuremmalla asemalla nousimme laiturille tunnelmoimaan ja veden sekä jäätelön hankintaan. Pyhä lupaukseni syödä kilokaupalla jäätelöä pysyi lojaalisti läpi matkan.

_MG_0433 kopio _MG_0416 kopio _MG_0371 kopio _MG_0391 kopio _MG_0377 kopio _MG_0369 kopio _MG_0354 kopio _MG_0410 kopio

Venäläisissä pitkän matkan junissa on mahdollista matkustaa kolmessa luokassa. Ykkösluokka tarkoittaa junasta riippuen kahden hengen hyttiä tai neljän hengen hyttiä pehmeämmillä sängyillä tai ilmastoinnilla. Ykkösluokasta löytyy myös usein jonkinlainen suihku, tuskin kovin kummoinen kuitenkaan. Kakkosluokka eli ”kupe” on petipaikka tavallisessa neljän hengen hytissä. Tavankansan karjavaunuksikin kutsuttu kolmosluokka on avovaunu, jossa käytävän ympärillä on 54 punkkaa kahdessa kerroksessa. Elämyksiä hamuavien on hyvä huomata, että tähän ”plastkartnyyn” ei yleensä matkatoimistojen kautta myydä edes lippuja.

Menimme tietysti juuri tähän luokkaan – se oli edullisin ja varmasti kaikkein sosiaalisin vaihtoehto viettää seuraavat neljä päivää. En voi silti kieltää etteikö junamatka karjavaunun puolella olisi jännittänyt. Sieltä sun täältä oli kuullut melkoisia tarinoita saastaisista vaunuista, vodkapäissään riehuvista matkatovereista, omaisuuden katoamisista ja sanomalehteen pyyhkimisestä klaustrofobisen pienessä toiletissa. Joku kertoi, että oli kuullut porukan ulostavat junanvaunuihin. Myös Moskovan hostimme Natalia ja Maxim olivat järkyttyneen huvittuneita kertoessamme valitsemastamme luokasta: ”Samalla hinnalla olisitte lentäneet Irkutskiin!”. Toki he ymmärsivät, ettei se ollut matkan ideakaan.

Onneksi saimme huomata kaikki epäilykset vääriksi. Vaunussamme matkusti täysin tavallista venäläistä kulkijaa: todella suloisia mummoja huivit ruttuisten naamojensa ympärillä, naisia lastensa kanssa ja muutamia yksittäisiä miehenköriläitä. Rinkat sai ujutettua alasänkyjen alla sijaitsevaan laatikkoon, joka lisäsi turvallisuudentunnetta yöaikaan huomattavasti. WC-paperiakin riitti lähes poikkeuksetta.

Toki pitää huomioida, ettei kyseessä ollut mikään ylellinen juna. Olihan siellä likaa ja vessoissakin pesemisen varaa. Joskus etsittiin vaunuun karannutta hiirtä. Mutta yleisesti ottaen vaunu oli kyllä kotoisa ja oikein puhdas.

_MG_0365 kopio _MG_0349 kopio _MG_0323 kopio _MG_0316 kopio _MG_0286 kopio _MG_0271 kopio _MG_0274 kopio _MG_0265 kopio _MG_0269 kopio

Janne oli vahingossa varannut meille neljälle paikat niin, että emme olleet kuvissa näkyvän pöydän molemmin puolin, vaan seinän kummallakin puolella. Se vaikeutti hieman yhteisten aterioiden syömistä, mutta aiheutti sopivasti sosialisoimisen pakkoa ja iloisia tilanteita. Hetken järkytyksen jälkeen olimme siis sangen tyytyväisiä vahinkoon.

Alinaa ja Juusoa vastapäätä vietti kanssamme ensimmäiset kaksi vuorokautta suloinen Galina-mummu. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta hymyjä vaihdettiin ja esimerkiksi Volgaa ylittäessä hän kertoi meille ummet ja lammet silmät kiiltäen kuin kerraten tuohon valtavaan jokeen liittyviä muistoja.

Kielimuuri tuli muutenkin heti alusta asti pieneksi esteeksi paikallisiin tutustumiselle. Keskivertovenäläinen ei osaa sanaakaan englantia. Alina toimi tulkkina yksinkertaisissa nimienvaihdoissa ja määränpäätä kysyessä, mutta niin maailmankansalainen en kuitenkaan ole, että kykenisin luomaan syviä ystävyyssuhteita parissa päivässä ilman minkäänlaista ymmärrystä toisen sanoista. Kipinä venäjän opiskeluun syttyi vahvasti. Ehkä ensi syksynä taas kirjojen kanssa.

_MG_0261 kopio _MG_0258 kopio _MG_0249 kopio _MG_0256 kopio_MG_0360 kopio_MG_0342 kopio

(Huom! Ylläoleva kuva näyttää erehdyttävästi joltain epäilyttävältä. Kyseessä on kuitenkin yllätystuliainen miehille: lihapommit!)

Vaunun alkupäässä oli kaksi tärkeää esinettä. Seinään liimatusta lapusta saattoi tarkistaa koko matkan aikataulun ja pysähdyksien kestot. Näin sai tietää, kuinka kauan oli aikaa juosta laiturialueella. Tavallisesti isommissa kaupungeissa 15-30 minuuttia, muistaakseni kahdesti matkan aikana myös pidemmän 50 minuuttia.

Toinen tärkeä esine junassa oli tavallinen puulämmitteinen samovaari, joka toimi alituisena kiehuvan veden lähteenä janon yllättäessä. Tämä oli selvästi paikallisille todella olennainen osa junamatkustamista. Teemummoksi ristimämme rouvashenkilö käveli vähintään kymmenen kertaa päivässä pienen kuppinsa kanssa täydennystä noutamaan.

_MG_0459 kopio_MG_0457 kopio_MG_0444 kopio_MG_0240 kopio _MG_0049 2 kopio _MG_0210 kopio _MG_0046 2 kopio _MG_0204 kopio _MG_0027 2 kopio _MG_0014 2 kopio _MG_0030 2 kopio _MG_0007 2 kopio

Niin ne päivät vain vierivät. Vierivät ja pyörivät ja aikanaan loppuivat. Huomenna laitan toisen satsin junakuvia, sillä näin pysähtyneestä ajasta löytää oikeastaan aika mielenkiintoisia hetkiä. Ihmissieluja, sielunmaisemia eikä pihalla ristinsielua missään.

Aeropressipannukahvia ja kirjaa kirjan perään. Arvaatteko mitä? Eihän sitä Sinuhea sitten löytynyt koko Helsingin alueelta yhdestäkään kirjakaupasta, jossa kävin. Otin muita kirjoja matkaan ja ahmin niistä viisi.

Pääsispä taas junaan.

– Henriikka

Trans-Siperia 1: Moskova

_MG_0012 kopio

Trans-Siperian matkamme alkoi sunnuntaina, toukokuun viimeisenä päivänä. Edeltävä hektinen viikko oli ollut täynnä töitä ja valmisteluja viikonlopun valmistujaisiin. Kaiken lomassa hoidimme vielä viimeisiä matkavalmisteluita ja ostoksia. Sunnuntai-aamuun jäi ainoastaan pakkaaminen. Hermot kireänä kiskoimme rinkkoihin tavaraa ja yritimme muistaa välttämättömän.

Samalla iski se fiilis, joka niin usein tulee ennen matkaan lähtemistä: kun niin moni muu asia on vaatinut huomiota, lähtö tulee kuin puun takaa. Ei auttanut kuin nostaa rinkat selkään ja ottaa suunnaksi Helsingin rautatieasema. Kotiovesta päästyä mieli alkoi relata. Sisko tuli ostamaan meille jäähyväispehmikset ja niin alkoi seikkailu. Ensimmäinen etappi oli Moskova.

_MG_0021 kopio_MG_0081 kopio_MG_0077 kopio

Kuljimme Jannen kanssa tavallisella lähijunalla Lahteen, jossa nappasimme mukaan myös matkakumppanimme Juuson ja Alinan. Hetkeä myöhemmin nousimme nelikkona venäläiseen yöjunaan. Täytyy myöntää, että kun odotimme jo tämän junan olevan suomalaisittain totuttua tasoa karumpi, oli yllätys melkoisen positiivinen. Hytti oli siisti ja tilava, sängyt mukavat ja pöydällä odotti neljä eväspussia. Venäläinen stuertti kohteli meitä ystävällisesti, vaikka kapula-englannin jälkeen kysymykset pitikin usein esittää käsimerkein.

Kouvolan kohdalla meitä kävi yllätyksenä tervehtimässä vielä vanhempani tuoden mukanaan eväitä ja lentosuukkoja. Mokomatkin vilkuttelijat. Tuntui turvalliselta nukahtaa raiteiden kolinaan. Onneksi nukun joka paikassa kuin tukki.

_MG_0054 kopio_MG_0064 kopio_MG_0119 kopio

Heräsimme Moskovasta kuukauden vaihteessa. Yö Tolstoin makuuhytissä oli ollut pehmeä lasku junamatkustamiseen, sillä puitteet olivat erinomaiset. Alun perin suunnitelmana oli jatkaa matkaa suoraan kohti Siperiaa, mutta lopulta totesimme Venäjän suunnattoman ja perinteikkään pääkaupungin olevan liian legendaarinen missattavaksi. Eihän sitä koskaan tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin pääsee takaisin. Edessä oli kaksi yötä ja kolme päivää tsaarien, neuvostomonumenttien ja balsamoidun Leninin kotikaupungissa.

Meidät majoitti erittäin mukava pariskunta, jonka Alina ja Juuso olivat bonganneet sohvasurffauksen kautta. Vieraanvarainen Natalia on pietarilainen toimittaja ja karhumainen Maxim kotoisin syvältä Siperiasta. Nämä uudet tuttavuudet paitsi tarjosivat katon päittemme päälle, myös näyttivät hieman paikkoja ja osoittautuivat hyviksi keskustelukumppaneiksi. Juttu lensi niin viihteestä kuin politiikastakin, vaikka Maximilta ei englanti taittunutkaan kuin Google Translatorin kautta.

Pariskunta pyöritti myös mielenkiintoista firmaa nimeltä Hello Honey. Hunajabisnes vaikutti pyörivän hyvin ja saimme mukaamme koko matkan ajaksi makeaa aamupuuron päälle.

_MG_0363 kopio_MG_0356 kopio_MG_0402 kopio_MG_0037 kopio_MG_0041 kopio_MG_0039 kopio_MG_0066 kopio_MG_0090 kopio_MG_0076 kopio_MG_0128 kopio_MG_0009 kopio_MG_0329 kopio_MG_0139 kopio

Moskova on hyvin suuri, mutta liikkuminen on todella helppoa toimivan metroverkoston vuoksi. Metroasemat itsessään ovat melkoisia arkkitehtuurisia teoksia, sillä ainakin jokainen näkemämme oli suunnaton ja melkoisen koristeltu.

Kävimme toki myös Punaisella Torilla. Sen yhdellä sivulla kulkee koko äiti-Venäjän hallintokeskuksen, Kremlin muuri. Torin toisella laidalla seisoo upea Pyhän Vasilin eli St. Basilin katedraali, joka näyttää karamellikirkolta. Olettaakseni se on juuri se mieleenpainuvin nähtävyys.

Jos kuollut kommunistijohtaja olisi kiinnostanut, olisimme voineet käyttää aikaamme myös jonottaen Leninin mausoleumiin. Itse tyydyimme lukuisiin Lenin-patsaisiin, joita oli ripoteltu ympäri maata. Uskomatonta miten monta niitä edelleen on, vaikka varmasti tuhottujakin patsaita riittää.

_MG_0160 kopio_MG_0209 kopio_MG_0307 kopio_MG_0318 kopio_MG_0174 kopio_MG_0245 kopio_MG_0278 kopio_MG_0273 kopio_MG_0258 kopio
_MG_0248 kopio4 kopio3 kopio_MG_0444 kopio_MG_0435 kopio_MG_0427 kopio_MG_0421 kopio

Moskova on tunnettu oopperoistaan ja baleteistaan. Jo 1825 rakennettu Bolshoi-teatteri on näiden genrejen rakastajille ehdoton ykköspaikka, liput kannattaa kuitenkin varata ajoissa. Itse olimme valitettavan myöhässä, mutta baletinnälkäisinä suuntasimme Novaja Operaan katsomaan pähkinänsärkijää. Nälkä taisi kuitenkin olla hiipumaan päin, sillä nukuin puolet ajasta. Onneksi lippu oli vain kympin. En voi ymmärtää miten niin pääsi tapahtumaan, mutta pääni alkoi nuokkua samalla hetkellä, kun takapuoleni tupsahti pehmeään penkkiin.


_MG_0404 kopio_MG_0414 kopio_MG_0098 kopio_MG_0122 kopio_MG_0130 kopio_MG_0149 kopio

Jos kesä on kuuma ja päivät lämpimiä, kannattaa paikallisten tavoin viettää aikaa puistoissa. Niitä riittää, sillä ainakin Wikipedian mukaan jopa kolmannes Moskovan pinta-alasta on vihreää. Heti ensimmäisenä päivänä pyörimme leikkisässä ja aktiivisessa Gorkin puistossa. Paikka on hyvä perinteiselle puistokellimiselle, polkuveneille ja jäätelölle. Kirja kainaloon ja nurmelle pötköttämään.

VDNH:n puisto on sen sijaan oikea paikka etsiä sitä Neuvostoliiton perintöä. Koko suunnaton alue on aikanaan rakennettu toimimaan näyttelykeskuksena, joka esitteli Neuvostomahdin suuria saavutuksia. Tältä alueelta löytyy siis arkkitehtuuria kaikilta entisten neuvostotasavaltojen alueilta, muistomerkkejä kosmonauttien suurista saavutuksista sekä työn sankareita juhlivia patsaita. Kaikki tämä on puettu hyvin viihtyisään pakettiin. Pienuuden tunne hulahti läpi koko kropan, kun valtavassa puistossa nousi jättimäiset rakennukset ja suihkulähteet.

2 kopio_MG_0373 kopio_MG_0198 kopio_MG_0167 kopio

Moskova yllätti positiivisesti. Olen aina vähän pelännyt Venäjää. On nolo sanoa näin julkisesti, mutta se on ollut mielessäni sellainen itäinen, valtava, mystinen möllykkä. Ei sillä etteikö nämä kaikki kolme pitäisi paikkaansa, mutta nyt näin kaupungin aivan uudessa valossa.

Voisin hyvin ottaa Moskovan junan vain pitkää viikonloppureissua varten. Viisumin saa noin 80 eurolla muutamassa päivässä, oman kokemukseni mukaan näin suomalaisena suhteellisen helposti (matkalla kohdatut jenkit kertoivat, ettei heille tällä hetkellä irtoa viisumeita). Menolippu Moskovaan maksoi muistaakseni 80 euroa, mikä ei sekään ole suuri summa matkasta suurkaupunkiin. Meistä vain Alina puhuu vähän venäjää, joten se helpotti huomattavasti. Ilman kielitaitoakin kuitenkin pärjää, kun käyttää rohkeasti elekieltä.

Moskovasta hyppäsimme varsinaiseen tunnelmajunaan, mutta ne tarinat säästän huomiseksi. Kauniita unia, babushkojen kuvia.

-Henriikka

ps. Tuo tajuton nahkarinkka slaavilookkia tavoittelevan Juuson selässä on hänen itsensä tekemä. Älytöntä.

Elämäni seikkailu: Kiitos Siperia

tumblr_nq8246tIgZ1uted0qo6_1280 kopio

Siinä se matka nyt oli. Pitkään pohdittu, hetken harkittu Transsiperian junamatka Helsingistä aina Pekingiin saakka. Saavuimme eilen kahdeksan jälkeen Helsinki-Vantaan lentokentälle, juuri parahiksi kokemaan yöttömän yön ja juhannushumun.

Olo on enemmän kuin epätodellinen. Kolme viikkoa meni hujauksessa, kun taas toisaalta tuntuu lähdöstä olevan pieni ikuisuus. Huomenna palaan töihin, mikä tuntuu tosi kivalta. Voi tosin olla, että menee päivä jos toinenkin, että kerään itseni erityislaatuisen lomamoodin jälkeen kasaan ja hahmotan miljöön kirkkaasti.

Matkareitti kulki junalla Helsingistä Lahden kautta Moskovaan. Moskovassa sohvasurffasimme kaksi yötä, jonka jälkeen alkoi matkan pisin junapyrähdys: neljä yötä Irkutskiin. Irkutskista nappasimme taksin bussiasemalle ja asemalta minibussin Baikal-järven rannalle, Olkhonin saarelle. Baikalin maisemissa meni pari yötä. Irkutskista Mongolian Ulanbatoriin menevään junaan ei ollut enää lippuja, minkä vuoksi otimme yöjunan Ulan Udeen ja siitä päiväbussin Mongoliaan.

Rakkaudesta Mongoliaan jäimme  ajateltua pidemmäksi aikaa Ulan Batoriin ja vietimme myös yhden yön Mongolian maaseudulla, Tereljin kansallipuistossa (ylläoleva salakuva sieltä). Koska suorat junat Ulan Batorista Pekingiin menivät vain paristi viikossa, valitsimme reitiksemme yöjunan rajan yli Erlingiin ja sieltä 13 tunnin minibussikyydin perille pääkaupunkiin. Neljän Peking-yön jälkeen lähdimme eilen aamulla lapsimaan täyttyneet rinkat selässä metrolla lentokentälle.

Matkaseuranamme meillä oli ihanat ystävät Alina ja Juuso-Jesperi, jotka jatkoivat matkaa Vietnamiin ja Thaimaahan. Pieni kateudenpuuska pyyhälsi lävitseni, vaikka kotiinpaluu tuntuikin hyvältä. Tänä aamuna heräsimme aikaeron vuoksi jo seitsemältä, joimme rauhassa aamukahvia ja katsoimme telkkarista Modern Familya. Paluu tavalliseen. Purimme rinkat, kuuntelimme lujalla musiikkia ja tanssimme vähän. Pyykit pyörii koneessa ja ajatukset kiertää mielessä ihan omia kehiään.

Ensi viikko tulee olemaan pyhitetty töille ja viestintätoimiston arjelle. Vapaa-aika menee varmasti kuvien läpikäymiseen ja matkastoorien kirjoittamiseen. Saatte viikon verran niin paljon matkasatoa, että luulen visuaalisen blogisadon jälkeen joka toisen nappaavan reppunsa ja suuntaavan Siperiaan. Tietäisitte vaan miten upeita kuvia puolikkaani on ottanut.

Venäjä ja Mongolia saivat sydämestäni aivan erityisen paikan. Henkeäsalpaavat maisemat ja ihmisten ylenpalttinen ystävällisyys tekivat vaikutuksen. Kiina saa pysyä ennakko-oletusten mukaisesti sivulokerossa, sillä tällaiselle syksyihmisille 35 asteen lämmöt ovat aivan liikaa. Pekingin fillarireitit ja Kiinan muuri tosin päätyvät sydämen pääväylälle.

Enpä kerro vielä enempää, sillä saatte kyllä ensi viikon aikana lukea enemmän kuin ehkä jaksaisitte. Rauhallista, levollista sunnuntai-iltaa parhaalle lukijaköörille. Kiva palata livenä blogin ääreen.

– Henriikka

Vastauksia kysymyksiin 3/3

IMG_4091-kopio

Paras paikka kotona/Helsingissä/maailmalla?

Paras paikka kotona on olohuoneen pyöreän pöydän ympärillä, kun on ystäviä kylässä. Helsingin parhaita löytyy liikaa: Pikkukoski, Johan & Nyströmin kahvila Katajanokalla, Puu-Vallila kaikkinensa… Maailmalla eniten kotonani olen ollut Kööpenhaminassa, mutta New Yorkista en olisi halunnut millään lähteä. Luonnonhelmassa on aina hyvä, Suomessa ja ulkomailla.

Mikä on sinun lempi runo/lainaus/viisaus?

Ei se ole puhetta, ei sanoja,
ei ääntä jonka voisi korvin kuulla.
Kuitenkin se kaikuu kaikkialla,
maanpiirin yli merten ääriin.
Hän on tehnyt sinne majan auringolle.
(ps.19)

Mikä on paras luonnollinen tuoksu maailmassa?

Kahvi oi kahvi. Hyvä ja tummapaahtoinen kahvi.

Millaiset läpät naurattaa?

Ihan todella monenlaiset, mutta alapääläppä harvemmin. Eniten naurattaa stoorit arjen kömmähdyksistä ja juuri oikeaan hetkeen heitetyt nasevat jutut.

IMG_4272-kopio

Mistä menee hermo?

Hitaudesta. Epäkohteliaisuudesta. Kun joku asia ei meinaa onnistua yrittämisestä huolimatta.

Mikä on lempi irtokarkki?

Vanhat autot.

Paras murre?

Tykkään Turun murteesta ihan tosi paljon. Mutta en kovin vahvana vaan sellaisena sopivan sointuisana ja huvittavana.

Lempi kohtaus elokuvassa?

Supervaikea. Ihan liian vaikea. Mä tykkään kyllä Junosta, kun ne syö niitä Tic Tac -karkkeja. Ja tanssileffojen tanssikohtaukset vie sydämen. Ja 10 things I hate about you:n kaikki kohdat, joissa Heath Ledger sulattaa hymyllään. Ja sitten on kaikki vakaviakin, mutta kuka niitä nyt muistaisi.

MG_1447-kopio

Käytetyin kirosana?

En kiroillut ennen koskaan, olin tosi ehdoton. Mutta nyt pylly- ja kakkasanat ovat tulleet hyvin satunnaiseen käyttöön. Pitäisi kitkeä.

Jannen ihanin pieni tapa arjessa?

En tiedä voiko tätä sanoa pieneksi tavaksi, mutta hän tekee meille aamiasen. Joka päivä.

Mitä lukuelämystä (kirjaa) suosittelisit myös muille?

Taivaslaulua, Rikosta ja Rangaistusta ja Hamlettia nyt ainakin.

Minkä elokuvan olet käynyt katsomassa viimeksi elokuvateatterissa?

Siitä on kyllä tosi pitkä aika. Olisiko ollut Luokkakokouksen ennakkonäytös. Oli aivan kamala.

Mitä teit viikko sitten tähän aikaan?

Kirjoitin blogia silloinkin (huom! postaus ajastettu, joten varmaan kun luet tätä, niin viikko sitten matkustin jossain päin Aasiaa).

IMG_4585-kopio

Mistä unelmoit?

Unelma-asunnosta, jossa olisi onni, rauha ja kaunista. Perheestä unelmoin, samoin monista monista matkoista ja siitä, että voisi vähän rauhoittua elämään tätä elämää.

Mitä karkkeja valitsisit irtokarkkipussiin?

Oijoi naperoita, punaisia jauhiksia, vadelma- ja omenaruuveja, erivärisiä korvia, lepakoita, vanhoja autoja, muutaman vaahtokarkin, amerikkalaisia pastilleita, vaahtosieniä, kirpeitä kiinalaisia, pääkalloja…

Mitä ostit viimeksi kaupasta?

Eväitä Siperian reissuun Kampin Ruohonjuuresta.

Mikä on oudoin tapasi?

En tiedä mikä on kaikista oudoin, mutta en lähes koskaan pese hampaita vessassa vaan lähden aina vaeltamaan kodissa ja teen samaan aikaan kaikkea muuta.

IMG_3799-kopio

Mitkä asiat tekevät sinut iloiseksi?

Perhe, ystävät, hyvä ja energisoiva ruoka, matkustus, spontaanit jäätelö- ja kahvihetket, täydellisesti istuvat vaatteet, pesulat, kosmetologi- ja kampaamokäynnit, iloiset työkaverit, hyvä asiakaspalvelu…

Mitkä asiat saavat sinut ärsyyntymään?

Huonosti käyttäytyvät, vain itseään ajattelet töykeät ihmiset. Riman alittaminen. Homeen maku ruoassa. Liika kiire.

Minkä artistin/bändin haluaisit nähdä livenä? (Joku sellainen mitä et ole vielä nähnyt).

Michael Jackson. Voi olla vaikeaa.

Millaisia blogeja tykkäät lukea?

Sellaisia joissa on kauniita asioita tai asiaa. Hyvin otetut kuvat ja laadukkaat tekstit ovat ihan must. Plussaa, jos bloggaaja erottuu jotenkin edukseen blogimassasta ja tekee asiat vähän eri tavalla.

Viimeisin elokuva, minkä katsottuasi itkit?

Her.

MG_0395-copy

Muistatko viimeisimmän painajaisunesi? Millainen se oli?

En muista. Näen tosi vähän unia ja painajaisia vielä harvemmin.

Onko jotain muoti-ilmiötä,vaatekappaletta tai väriä,mistä pidät kovasti mutta ajattelet,että se ei vaan käy sinulle?

Spagettiolkaimiset asiat eivät oikein sovi minulle, vaikka pidänkin niistä muiden päällä. Myös vähän alle polven ylettyvät hameet lyhentävät minua aivan hirveästi. Ballerinoja ja avokorkkareita rakastan, mutta jalkani on niihin liian leveä. Muoti-ilmiöistä skippaan suosiolla useita, mutta väreistä en taida karsastaa mitään.

Lempi joululaulu?

Ei pysty valitsemaan. I love them all. No tontturallatukset skippaan.

Nolo biisidiggaus?

Puuttuva palanen.

Soitatko jotain instrumenttia?

En. Mutta minulla on kyllä ukulele, jota haluaisin vähän harjoitella.

Laulatko? Jos, niin mitä mieluiten?

Laulan vähäsen. Poppia, folkkia ja kotimaista mieluiten, vaikka kuuntelen paljon muutakin.

IMG_4072-kopio

Ärsyttävätkö kirjoitusvirheet?

Kyllä ja ei. En hermostu niistä, mutta kyllä ne pomppaavat silmään.

Miten osaat kirjoittaa niin hauskasti?

Kiitos. Kai se tulee vain kirjoittamisen kautta: olen aina kirjoittanut paljon ja pitänyt siitä. Tuntuu, että sanat vain löytävät ratansa ihan itsestään, kun alan kirjoittaa.

Lemppari- ja inhokkikotityö

Lemppari on pyykkien viikkaus, likaisten astioiden tiskikoneeseen laitto ja tavaroiden järjestely. Ehdoton inhokki on imurointi.

Lempivirsi?

En ole kovin suuri virsien ystävä, mutta ”Sua kohti Herrani” saa kyllä itkeskelemään.

Lempikirkko?

Iitin kirkosta on ihania muistoja häistä.

Suhteesi Päiväkumpuun?

Positiivinen. Olen käynyt siellä joskus leireillä. Tällä hetkellä paikka on kuitenkin aika kaukainen, vaikka hyviä muistoja sieltä onkin lukuisia.

IMG_3991-kopio

Oletko ajanut traktoria/mopoa/venettä?

En, en ja en.

Paras huvipuisto?

Coney Island New Yorkissa vakuutti hurjalla puuvuoristoradallaan.

Hupaisin suomen kielen sana?

Jäätelötötterö. Naurattaa aina.

Siinä olivat kaikki vastaukset. Tämä oli vastaus-sarjan viimeinen osa. Olitteko tyytyväisiä vastauksiin vai jätinkö ärsyttävää mujua hampaankoloon? Mikäpä sitä estää kysymässä jatkossakin hassuja.

Nerokkaita kysymyksiä, pakko myöntää. Joutuu miettimään päänsä puhki mitä oudompia asioita. Kiitos aivojen herättelystä.

– Henriikka

Kivoja ja vähän vähemmän kivoja

Roosaliina täällä taas hei. Tulisi toinen kirjoitus, ennen kuin Henriikka ja Janne palaavat maailmanmatkoiltaan.

_MG_0616 kopio

Henriikan ja Jannen koti Arabiassa on viimeisen parin vuoden aikana tullut minulle erityisen tutuksi. Paikka, jossa voi ottaa rennosti, vaihtaa farkut lököttäviin yöhousuihin ja hypätä sohvalle katsomaan Netflixin elokuvia (teemme kyllä välillä myös muitakin juttuja). Henriikan ja Jannen luo on matala kynnys tulla piipahtamaan ja usein illan pimetessä myös jatkuva yökyläkutsu alkaa houkuttaa. Oma hammasharja odottaa vessan peilikaapissa ja yöpuvun voi lainata Henriikan vaatekomerosta.

Sen lisäksi että asunnossa asustaa kaksi ihan lempityyppiä, myös sisustus on laatuluokkaa. Jos ei oteta huomioon mummin ja vaarin taloa, en ehkä tiedä muuta paikkaa, josta löytyisi yhtä paljon kaikkea outoa ja hauskaa. Monista heidän esineistään pidän, mutta täytyy myöntää, että muutamia ihmettelen aika lailla. Välillä huomaan joidenkin kohdalla miettiväni, että mitähän ihmettä näiden kahden päässä oikein mahtaa liikkua. Kun Henriikka aika ajoin kysyy minulta, mitä heidän kodistaan pitäisi antaa eteenpäin muiden iloksi, minulla on heti lista heittää takataskusta. Vielä monikaan ehdotus ei ole toteutunut, mutta ehkäpä vielä koittaa valoisammat ajat.

Tässä muutamia esineitä, jotka saavat silmäni suurenemaan ihmetyksestä:

  1. Laika-koira

Hahaha. Tämä jättimäinen lamppukoira on yksi sisustuselementti, jonka kanssa en ole täysin sujut. Onhan se hauska ja överi mutta silti – what?!

_MG_0594 kopio
  1. Ihmispatsas

Henriikka pelasti tämän taideteoksen entiseltä työpaikaltaan. Siellä se oli tönöttänyt pitkään ulko-oven vieressä pihalla ja muistan miettineeni jo silloin, että tämä ei ihan nappaa. Luulin, että patsas oli Henriikan ja Jannen kodissa vain väliaikainen ratkaisu, mutta siellä se edelleen on – käytävän hyllykössä paalupaikalla, ainakin minun mielestäni parhaat päivänsä nähneenä.

11070280_10153332170583584_4185997595115362861_o kopio
  1. Mallinukke

Viimeisenä tämä: torso, jonka päällykangas on repeytynyt ja reiästä näkyy sisälmys. Tiedän, että Henriikalla on ollut suuria visioita tälle, vaan mikään niistä ei ole toteutunut käytännössä sen viiden vuoden aikana, kun mallinukke on nurkissa odotaanut. Muutama kuukausi sitten, kun olin auttamassa Henriikkaa ja Jannea siivouspäivänä, päätin ottaa suuren askeleen ja otin torson päällä olevan kulahtaneen sukan pois. Päämääräni oli, että H tekisi nukelle jotain, kun se näyttää vielä rumemmalta. Vastoin nerokasta suunnitelmaani, sain ainoastaan vihaisen naaman ja käskyn laittaa sukka takaisin paikoilleen. Enhän minä pikkusiskon asemassa muuta voinut.

EDIT: Ilokseni kuulin villiä huhua, että torso on vihdoin vaihtanut pysyvästi maisemia tämän kirjoituksen ansiosta. Hooray!

Jotta en antaisi väärää kuvaa Henriikan ja Jannen sisustuksesta tai tyylitajusta, esittelen myös pari juttua, joista pidän ihan erityisen paljon heidän kodissaan.

_MG_0595 kopio_MG_0621 kopio
  1. Halinallet ja pehmopupu

Miten ihania. Janne teki halinallelöydöt Fidalta ja pupu lähti Henriikan matkaan Tallinnan reissulta. Monesti olen miettinyt, miksen itse napannut omaan laukkuun samanlaista surullista pupua.

_MG_0602 kopio
  1. Soittorasia

Tätä olen kinunnut niin monta kertaa. Löytäisipä itselleen yhtä kauniin. Henriikka toi rasian rinkkansa pohjalta viime reililtä. Se oli löytynyt antiikkimarketilta Brysselistä.

_MG_0609 kopio
  1. Betoniset kynttilänjalat

Nämä on ihan huiput. Olemme ystäväni kanssa monesti miettineet, josko tällaisia voisi tehdä omin käsin, mutta ajatuksen tasolla ollaan edelleen. Lopputulos ei todennäköisesti olisi ihan noin kaunis.

Henriikan ja Jannen koti on lapselle varmasti taivas, sillä siellä on niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Isoveljemme kutsuu kotia aina pelottavaksi mummolaksi. Vaikka oma tyylini on hieman ehkä minimalistisempi, viihdyn Arabianrannan asunnossa mainiosti. Tyypit tekevät tietysti eniten, mutta kyllä kai sisustuksellakin on jotain merkitystä.

Roosaliina kiittää ja kuittaa

Bikinikesä 2015: mustaa verkkoa ja neonkorallia

_MG_0187 kopio

Pidän pulikoimisesta ja tiettyyn rajaan asti auringonotostakin. Esteenä on vain eräs pulma: inhoan bikinien ostoa. Joka kerta sama ruljanssi: ei sopivan kokoisia, sopivan näköisiä, sopivan muotoisia, sopivan hintaisia… Ja hinnastakin voisi vielä tinkiä, jos kaikki muu olisi kohdallaan.

Viime kesänä tajusin kuitenkin, että löydän sopivat bikinit aina Changesta. En tiedä, miksen ollut sitä aiemmin ymmärtänyt, sillä kaikki alusvaattenikin ovat sieltä. Tämä voisi olla maksettu mainos, mutta tämä ei ole. Change on tuonut bikinihommiin taas kesämeininkiä. Tuskanhiki ja kiukku on poissa ja valikoimassa on oikeasti tuotteita eri kokoisille ja näköisille.

Täksi kesäksi ostin kahdet uudet bikinit. Mustat ja neonkorallit. Yläosat ovat identtiset, mutta alaosissa on vaihtelevuutta. Vaikka tähdenmuotoisiin nännilappuihin en  vielä  koskaan lähdekään enkä edelleenkään saa suurimpia ilonpuuskia uima-asuostoksilla, alan ymmärtää vähän oikeita bikini-faneja.

_MG_0277 kopio
_MG_0173 kopio_MG_0245 kopio

Musta bikinisettini koostuu klassisesta mustasta yläosasta ja kahdesta erilaisesta, samanhenkisestä alaosasta: korkeavyötäröisestä ja matalasta mallista. Molempia koristaa verkkokankaiset yksityiskohdat. Samaa tyyliä olisi löytynyt myös yläosa, mutta halusin tukevamman mallin: haluan pystyä meuhkaamaan rannalla.

Korkeat pökät ovat ihan ykköset, mutta eivät välttämättä kovin kätevät auringonottoon. Verkkokankaansa takia housut saattaisivat piirtää hassunhauskat aurinkorajat vatsaan. Oikeita vatsapisamia.

_MG_0240 kopio_MG_0212 kopio_MG_0228 kopio_MG_0175 kopio_MG_0289 kopio

Neonkorallit bikinit ovat vähän leikkisämmät. Yllätyin itsekin, että ostin kerrankin jotkut muut kuin mustat. Vaikka yleensä pelleilen värien kanssa vaikka miten paljon, menee uima-asujen kohdalla uskaltamisen rima paljon alempana. Useimmista kuosi- ja värivaihtoehdoista tulee välittömästi klovni-fiilis.

Nämä kuitenkin toimivat: hipster-mallinen alaosa ja klassinen yläosa. Yläosa on erityisen kätevä siitä, että auringonottoa varten narut voi laskea niskan takaa alas.

_MG_0311 kopio

Niin vain löysi tällainenkin luonnonoikku, pieni mutta kurvikas nainen kesävaatetuksensa. Pääsee uimaan vaikka kotirannasta, jos oikein hinku tulee.

Tällaisen auringossa kyllästyjän on kyllä pakko paljastaa, että uimahyppyjä, Serena-reissuja ja muita kiinnostavampia ja toiminnallisempia tilanteita varten minulla on tietysti hankittuna kunnon sporttinen kokoasu.

– Henriikka

Ps. Juhannuksena on sitten korkea aika heittää talviturkki. Senkin nössykät.

Kuolaamani kamerareput

Janne tässä moi.

Kirjoitin hetki sitten kamerakamoistamme ja totesin ohimennen kameralaukkumme olevan tarpeisiimme liian pieni. Kamera muutaman putken ja oheissälän kanssa ei sovi, saati jos mukaan ilmestyy joskus lisäputki(a) tai jos mukana haluaisi pitää muutakin tavaraa. Ongelma on se, että käytännöllisyyden lisäksi haluaisin kameralaukkuni tai -reppuni oikeasti näyttävän hyvältä.

Vaikka olkalaukku on kameran käyttämisen kannalta kätevä, olen viime aikoina verkkoikkunashoppailut lähinnä kamerareppuja. Niissä on usein reilusti tilaa paitsi itse laitteistolle, myös läppärille ja vaikka vaatteille parin päivän tarpeisiin. Vaatimuksena olen pitänyt ulkonäön lisäksi turvallista säilytystilaa, läppäritaskua ja helppoa pääsyä itse kameraan tarvittaessa. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu usein hinta, joka nousee postimaksujen kanssa kahteensataan dollariin ja yli.

Tässä muutama löytöni inspiraatioksi ja ideoiksi saman aiheen kanssa painiville:

1. Langly

LanglydecoyLanglyalpha

Langlyn kamerareput ovat ulkonäkönsä puolesta tämän porukan parhaimmistoa – suunnitteluryhmä on tuntunut tietävän, mitä ainakin ajatuksen tasolla seikkailunnälkäinen urbaani kuvaaja tahtoo. Laukut on valmistettu laadukkaasta vedenpitävästä materiaalista, joka muistuttaa hieman nahkaa muttei ole aivan niin hintavaa. Värivaihtoehtoina löytyy musta, oliivi ja khaki.

Yläkuvassa poseeraa merkin pienempi, Decoy-niminen malli, jota olen kuolannut kerran jos toisenkin. Se on tosi sopivan kokonoinen, käytännöllinen ja ulkonäöllisesti todella nätti (puhutaan edelleen kuvan repusta, ei tytöstä). Repun takaa täytettävä kameraosasto on tarpeeksi iso jopa viidelle linssille tai muulle vehkeellä kameran lisäksi, mutta myös ylätaskuun jää tilaa muule tarpeistolle. Oikean käden puolelle on tehty todella näppärältä tuntuva erillinen pikatasku, josta kameran saa tarpeen yllättäessä nopeasti ulos.

Vaikka hintaa on 225 dollaria, olisin pistänyt repun jo tilaukseen, jos siinä olisi vielä erillinen läppäritasku. Nykyisellään tietokoneen roudaaminen tässä mallissa jää haaveeksi, joten olen muutaman kyyneleen vierittämisen jälkeen päättänyt odottaa mahdollista läppäritaskullista versiota.

Alemman kuvan Alpha Pro on suurikokoinen reppu vähän pidempiaikaisellekin trekkaukselle vuorille tai keskupuistoon. Myös tämä malli näyttää todella hyvältä ja pitää sisällään runsaasti tilaa, mm. oman osastonsa maksimissaan 15-tuumaiselle kannettavalle. Omaan arkikäyttööni tämä malli on kuitenin jo liian suuri, enkä pidä puolivälistä avautuvaa kameralokerikkoa kovin kätevänä nopeatahtisemmassa kuvauksessa. Hinta nousee 250 dollariin.

2. Brevite

Brevite

Brevite on kahden amerikkalaisen perustama startup-firma pyrkimyksenään valmistaa käytännöllisiä, mutta trendikkäitä reppuja. Toistaiseksi ainut malli onnistuu, sillä se näyttää aivan tavalliselta repulta, ja siinä on sopivassa suhteessa tilaa kuvauskalustolle, tietokoneelle ja muulle tarpeistolle. Sivussa on Langlyn Decoyn tapaan todella kätevä pikatasku. Tässä repussa kaikki ominaisuudet tuntuvat natsaavan melko hyvin.

Reppu tulee jälleenmyyntiin vasta elokuussa, mutta ennakkotilaajat saavat 180 dollarin hinnasta 25 taalaa alennusta. Toistaiseksi olen kuitenkin jättänyt hankinnan harkintaan, sillä vaikka jostain syystä yritys pyytää postikuluista Eurooppaan järkyttävät 60 dollaria. Kolmasosa hintaan lisää ei tunnu houkuttelevalta ostopäätöstä tehdessä.

3. Venque

Venque

Kosmetiikkamerkin näköisen logon omistava Venque valmistaa omasta tunnistettavasta muotistaan veistettyjä laukkuja eri tarkoituksiin. Ainoastaan yllänäkyvä reppu on erityisesti kuvausvehkeille suunniteltu.

Ulkonäkö on näppärä ja monen mielestä varmasti tosi cool nahkaläppineen. Tilaa kuvauskalustolle on kyllä repun kokoon nähden järkyttävän paljon, mutta kätevän muokattavuutensa ansiosta järkkäriosaston ja muun osaston välinen kokosuhde on käyttötarpeen mukaan muokattavissa. Myös läppärille on oma pussinsa. Kameraosasto täytetään kokonaisuudessaan aukeavan etutaskun kautta, mikä on periaatteessa kätevää, mutta herättää vainoharhaisessa hieman huolta myös turvallisuudesta.

Tämänkin repun olen jo muutaman kerran laittanut virtuaaliseen ostoskärryyn, mutten koskaan tilannut – ainakaan vielä. Hintaa 199 dollaria.

4. Chrome Industries

Chromeniko1

Laukkuja, vaatteita ja muuta krääsää valmistavan Chrome Industriesin Niko on myös hieno kamerareppu, vaikka se ei pyri tippaakaan trendilookkiin. Se on virtaviivaisempi, mutta ei järkyttävä palikka, joka huutaa kaikkialle ympärilleen kantavansa tuhansien eurojen kameravehkeitä sisällään. Tilaa on jälleen edestä täytettävässä repussa reilusti tietokonetta myöten. Tästä repusta saa maksaa 180 dollaria.

5. ONA

ONA

ONA valmistaa järkyttävän hienoja laukkuja, joiden materiaalina on usein nahka. Tältä merkiltä kuolaan  vielä huomattavasti enemmän olkalaukkuja, mutta on yllänäkyvä reppukin varsin komea. Reput ovat todella laadukkaita mutta myös kalliita – ONAn ostaminen on pidemmän harkinnan sijoitus. Tuo reppu on 429 dollarin arvoinen, ja esimerkiksi tämä todella tyylikäs nahkainen olkalaukku viel kympin kalliimpi. Osta jos kylvet rahassa!

6. Poler Stuff

Poler stuff

Bonuksena nostan skeitti- ja surffihenkistä tavaraa ja vaatetta myyvän Poler Stuffin kamerarepun. Eri kuoseissa tulevat reput ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kun niitä taas saa, ei 80 dollarin hinta paljon palele. Ongelmana on repun yksipuolisuus: suuren taskun alla ei ole muuta kuin iso kasa tilaa kameroilla. Jos vaatetta, eväitä ja läppäriä ei halua tunkea kamerasuojusten väliin, ei tätä reppua siis kannata hankkia. Kamerasisustan saa kuitenkin irti, eli jos tarpeissa on normaali reppu, jonka tarvittaessa saa modifioitua kuvaustarpeisiin, laittakaa harkintaan!

Täydellisen kamerarepun metsästys jatkuu, kun palaamme Venäjältä. Jos tiedät jotain mitä minä en, ehdota! Toivottavasti tästä postauksesta oli jollekin edes pienä apua tai inspiraatiota.

– Janne

Vastauksia kysymyksiin 2/3

MG_0497-kopio

Puhutko stadin slangia?

En puhu. Joitain sanoja on tosin tarttunut, joista isoveljeni huomauttavat: tsygä, steissi, spora, hima, frendi…

Kuinka vanha olet?

24 vuotta

Mistä olet kotoisin?

Kouvolasta, tuosta kauniista betonikaupungista.

Keräiletkö jotain? Mitä? Jos keräilet, missä säilytät niitä?

Olen keräillyt lähiaikoina kauniita pieniä rasioita, joihin voi säilöä kaikkea. En kyllä tiedä voiko varsinaisesta keräilystä silti puhua. Ne ovat kaikki lipaston päällä.

Hävettää melkein myöntää, mutta kerään myös erikoispainoksia 2-euroisista. Keräsin nuorempana ulkomaisia euroja ja kun joskus lopetin sen touhun, niin en raaskinut heittää spesiaali-kakkosia menemään.

Onko sun hiusten väri oma?

Pitkään olin värjäämättä, mutta nyt on seassa vaaleita raitoja.

IMG_0408-kopio

Omistatko piikkikorkokenkiä?

Hmmm taidan omistaa parit. Mutta en ihan kovin piikikkäitä kuitenkaan. Käytän niitä nykyisiäkin hyvin harvoin.

Seuraatko jotain ohjelmia?

En seuraa TV:stä mitään, mutta Netflixistä ja DVD-bokseilta on tullut katsottua Frendit, Gilmoren tytöt, Sinkkuelämää, How I Met Your Mother, New Girl ja nyt tsekkailen aikani ratoksi Gossipl Girliä ja Modern Familya. Sellaista aivojen tyhjennys -touhua.

MG_1353-kopio1

Millainen olisi unelmiesi talo?

Pieni kivitalo tai kerrostaloasunto jossain kauniilla, vanhalla alueella. Kesämökki voisi olla sitten se kalliomaisemainen merenrantamökki hirsistä.

Tuoko tuoksut mieleesi muistoja? (Olisi kiva kuulla yksi, jos tuo)

Tuovat ihan tosi vahvasti. Vattutee tuoksuu teini-iän seurustelusuhteelta ja eritoten sen päättymiseltä. Opettelin silloin juomaan teetä.

Luettiinko sinulle lapsena satuja?

Luettiin ihan tosi paljon. Menimme kirjastoon ja pinosimme sisarusten kanssa mielettömät pinot toivekirjoja pöydälle, jotka äiti sitten selkä vääränä kantoi kotiin. Toisin kuin monissa perheissä, meillä ei kuitenkaan luettu iltasatuja.

Oletko päämäärätietoinen?

Niin ne sanovat, mutta epäilevan joskus muuta. En ole sellainen, joka kirjoittaisi tavoitteitaan paperille tai joka näkisi elämänsä etappeina. En mieti, missä olen viiden tai kymmenen vuoden päässä. Mutta tahtomissani asioissa osaan edetä päämäärätietoisesti, mutta enemmänkin kutsuisin sitä intohimoksi. Intohimoa minulle on jaettu tiettyihin asioihin huomattavasti.

Jos sinua pyydettäisiin rakentamaan jotain kaunista, minkä (1) luonnonmateriaalin valitsisit käytettäväksi?

Koivun. Oi.

Pelkäätkö pimeää?

En varsinaisesti, mutta en ole kotonakaan yksin pimeässä harhaillessani.

Leikitkö majaleikkejä lapsena?

Tosi paljon ja usein. Naapurinlapset olivat mukana, samoin sisarukset ja vanhemmat. Majat olivat salapaikkoja ja kerhojen kokoontumispaikkoja.

Mitä kautta aikoinaan päädyit Etiopiaan ja mitä kaikkea teit siellä? Missä yövyit? Lähditkö yksin? Paljon maksoit tuosta kolmesta kuukaudesta? Lukio alkaa olla loppusuoralla ja haluaisin ensi vuonna tehdä pitkäaikaisesta haavesta totta, ja lähteä tekemään vapaaehtoistyötä ulkomaille. Vaihtoehtoja maiden ja matkustustapojen välillä on niin paljon, etten tiedä mikä olisi turvallisin ja kannattavin tapa, joten olen koittanut etsiä tietoa ja kokemuksia vähän joka paikasta.

Huh! Mikä määrä kysymyksiä. Olin kolme kuukautta vapaaehtoistöissä Kansanlähetysopiston kansainvälisyyslinjan kautta, jonka vuoksi sain matkan ajalta myös opintotukea. Se oli iso plussa. Lähdin ihan yksin, olin lastenhoitajana suomalaisessa perheessä ja luovuin heidän ”Suomi-yhteisönsä” kanssa. Olin myös avustajana orpokodilla ja mukana erilaisissa pikkuprojekteissa esim. valokuvaten. Laita mailia, niin kerron enemmän.

Vaikutat tosi positiiviselta :) Siispä kysymykseni: Onko positiivisuus aina ollut osa luonnettasi vai oletko oppinut sitä jotenkin tietoisesti ajatellen?

Huom! Livenä en ole aina yhtä positiivinen. Kirjoittaminen saa minut usein tajuamaan, miten hyvin asiat ovat. Mutta niin, luulen että olen aina ollut aika positiivinen. Minusta elämä on kivaa ja en osaa suotta pelätä ennakkoon kaikkea ikävää. Näen helposti luonnostaan asiat helppoina ja mukavina, kun taas toiset ajattelevat luonnostaan skeptisesti.

Mua kiinnostaisi tietää, miten usko näkyy sun arjessa? Luetaanko teillä ruokarukouksia, käyttekö kirkossa, luetteko joka päivä Raamattua tai muuta?

Käydään kirkossa, mutta aika säälittävän vähän. Luetaan rukouksiakin toisinaa ja luetaan Raamattua kun muistetaan, mutta enemmän se on suoja ja turva, elämäntapa. Ei niinkään mitään tapoja ja rutiineja, vaan tapa katsoa maailmaa ja asioita.

Kohtalotoveri haluaisi kysyä, miltä on tuntunut elää gluteenittomalla ruokavaliolla? Millaisia ongelmia olet sen suhteen kohdannut?

On tuntunut kyllä kropassa ihan tosi hyvältä, nyt kun ihottuma on lähtenyt ja tuntuu että kroppa jaksaa paremmin. Mitään mullistavaa eroa en sinänsä huomannut. Gluteeniton ruokavalio ei ole ongelma, vaan sen ehdottomuus. Huomaan usein että ihottumaa on taas tullut jostain, että jossain ruoassa on siis ollut jotain mitä en olisi saanu syödä. Olen todella herkkä gluteenille.

On mennyt tosi hyvin, mutta matkustus on pahinta. Mutta kyllä siitäkin selvitään. Suomessa olen kohdannut ongelmia tosi vähän.

 

Jos nimesi ei olisi Henriikka, mikä toivoisit sen olevan?

Minusta toinen nimeni Anita on aika hauska. Aika tomera. Voisin hyvin olla Anitakin.

Osaatko neuloa?

Osaan, mutta neulon kyllä tosi harvoin. En ole mikään guru.

Lempimuseosi Helsingissä?

Ei ole Kiasman voittanutta, ei voi koskaan tietää mitä löytää. Vaikka pidän myös esimerkiksi Amos Anderssonista ja Design-museosta.

Kumpi olis sulle pahempaa: kuuroutuminen vai sokeutuminen?

Sokeutuminen, ehdottomasti. Koko olemassaoloni, muistini ja muistoni perustuvat näköaistille. Kuuleminen tuntuu paljon vähempiarvoiselta, vaikka tiedän että kuulon menettäminen olisi yhtä lailla painajainen.

Romanttisin lahja jonka Janne on sulle antanut?

No kihlasormus joojoo, mutta täysin yllätyksenä tullut kaunis helmikaulakoru oli myös aika ihana.

IMG_3073-kopio

Aamurutiinisi arkisin? Teetkö aina saman kaavan mukaan vai aamusta riippuen vaihdellen?

Lähes aina samoin: nousu, puhelimen pikainen selaus jotta saan silmät auki, hampaiden pesu, puoli litraa vettä, mahdollinen suihku, meikkaus, vaatteet päälle, aamupala, tavaroiden pakkaus, ulos.

Omistatko ajokortin?

Kyllä vain, perus B:n

Voisitko muuttaa Lappiin?

No hyvän syyn tullen kyllä. Vaikea tosin kuvitella sitä syytä.

Mihin kulutat rahaa eniten kuukaudessa, jos asumismenoja ei lasketa?

Ruokaan ehdottomasti eniten. Sen jälkeen varmaan palveluihin ja kolmantena vaatteisiin.

IMG_0998-kopio

Sinulla on ilmeisesti hyvä mies: miten löytää hyvä mies? Miten tehdä miehestä hyvä mies?

Kiitos, kiitos, olen tismalleen samaa mieltä. Miehestä ei tehdä hyvää. Mies voi tehdä itsestään hyvän ja siihen minulla ei ole neuvoja. Hyviä miehiä löytää sieltä, missä oletat hyvien naisienkin olevan: kahviloista, tapahtumista, kouluista, työpaikoilta… Olen tämän suhteen aika neuvoton.

Sinulla on paljon sääaiheisia juttuja: Jos on huono sää, niin miten selvitä elämästä?

Haha nauroin tälle kovasti. Kun kääntää suupielet väkisin hymyyn, aivot tulkitsee että hymyilet ja alkaa tuottaa mielihyvähormoneita. Kyllä se päivä sitten siitä. Omat ajatukset ja asenteet ratkaisee eniten. Ja kaunis sadetakki on aina hyvä vaihtoehto.

DSC_0969-kopio

Sinusta saa aidon, positiivisen ja elämässä eteenpäin menevän kuvan: Mitkä ovat parhaimmat keinosi epäonnistumisista selviämiseen ja pelkojen voittamiseen?

Edelliskysymyksen vastaus käy myös tähän hyvin. Luulen, etten ole kokenut vielä elämässäni sellaisia todellisia, traagisia epäonnistumia tai pelkoja, joten sellaisista en osaa asiantuntijana puhua. Itse usein karistan epäonnistumisen pelon sillä, etten ajattele. Jos haluan hakea jotain työpaikkaa, niin haen. Enkä ajattele. Yleensä toimin heti tai pian, muuten alan pohtimaan liikaa.

Itseäni on helpottanut myös muistaa, ettei ketään oikeasti kiinnosta toisten asiat niin paljon. Ei minua kiinnosta kenenkään epäonnistumiset erityisen paljon, miksi jotkut muut siis kiinnostuisivat omistani. Epäonnistumisen pelkohan on usein tulosta siitä, että pelätään nimenomaan muiden reaktioita. Entä sitten, jos epäonnistunkin? Mikä on pahinta, mitä voisi käydä?

Te kyllä väsytätte minut kiinnostavilla kysymyksillänne. Joutuu itsekin ajattelemaan, mitä mieltä sitä asioista onkaan. Huoh, nälkä kurnii vatsassa. Muutama tattarinäkkäri odottaa noutajaansa.

Puss och kram ja kolmas osa vastauksia tulossa ensi viikolla.

– Henriikka

Harrastuksena mummoilu

_MG_0316 kopio

Sain arvostelukappaleena käsiini pari viikkoa sitten hyvin hämmentävän kirjan. Otsikko kuului ”Mummoillen”. Katsoin hetken vähän kornia mutta suloista kantta ymmärtämättä, mistä kirjassa on kysymys. ”Henkisen mummon käsikirja” ei varmastikaan ole opus niille, jotka ovat tahtomattaan jäänet ilman jälkikasvua ja kokevat henkistä mummoutta.

Takakansihan sen kertoi: ”Mummous ei ole sidottu ikään, lastenlasten saamiseen tai edes sukupuoleen, se on mielentila.

_MG_0324 kopio _MG_0332 kopio _MG_0339 kopio

Moderni mummo kierrättää, tekee kirpputorilöytöjä ja sälöö satoa talven varalle. Pukeutumisen lisäksi siivouksessa ja kuntoilussa siirrytään mummosarjaan. Teräsmummon arvonimen saa potkukelkkaa lykkimällä.

Mummoillen-kirjassa opetetaan mummoilun saloihin ja alalajeihin. On sienimetsäopastusta, askarteluohjeita ja kodinhoidon abc. MeNaiset oli kuvaillut lehdessään kirjaa ja ilmiötä seuraavin osuvin sanoin:

Kolmikymppiset hurahtivat mummoiluun. Henkisesti mummo. Eläkeläissielu. Näin kolmikymppiset kuvailevat itseään. Yhä useampi on vaihtanut baari-illat hölskytyskurkkuihin ja neulekerhoon.

_MG_0349 kopio _MG_0351 kopio _MG_0354 kopio _MG_0358 kopio

 

Nämä ilmiöt ovat kyllä niin outoja. Miksi ”mummoilusta” pitää tehdä oma termi ja opaskirjakin? Oudoksi on mennyt tämä maailma. Mutta kai minäkin olen jonkun asteen mummoilija. Marjojen säilöjä ja kettukarkkien ystävä. Mummopisteeni lähtevät mahdollisesti nousuun tämän kirjan ohjeiden käyttöönoton jälkeen.

Voisin siteerata mummo-teemassa jotain sopivaa virttä, vaan enpä muista nyt osuvaa.

– Henriikka

Kimpale

_MG_0030 kopio

Varoitus! Ei kannata kulkea kanssani, jos et halua ruskettua. Tässä takissa olen sellainen aurinkopaneeli, ettei kesämökille tarvitse muuta.

Kesällä kuuluukin kilpailla auringon kanssa. Pyrkiä nauttimaan, rentoutumaan, loistamaan. Napata kaikki auringonenergia ja D-vitamiini ja paistatella päivää silloinkin, kun ei paista.

Jos minuun kohdistaa suurennuslasin, pystyy käristämään paperiakin. Verestää hyvin muistia ala-asteen tiedekerhosta.

_MG_0059 kopio_MG_0043 kopio_MG_0062 kopio
_MG_0169 kopio

Juhannus on viikon päästä ja silloin kesä varsinaisesti vastaa alkaakin. En ole juhannusta kotona, mutta jos olisin, tämä kultainen takki olisi juhannusyöni lämmike. Vaaleat farkkusortsit, harmaa lyhyt toppi ja päälle kultainen kuningasviitta.

Seurassani ei kukaan palelisi. Aurinkoenergian voimalla syttyttäisin kokotkin.

– Henriikka

takki/Minimum (saatu), farkut/Levi’s, kengät/Bianco Footwear, huivi & paita/second hand

Elämäni taideteos: maailma seinällä

_MG_0423 kopio

Siinä se on, seinällä. Elämäni taideteos. Jos ei matkakuumeen 75-prosenttista kasvua lasketa, en keksi mikä saisi minut kyllästymään siihen. Siinä on väriä, siinä on taitoa, siinä on maailma. Huh huh, miten taitavia ihmisiä voi olla olemassa ja miten iso ja käsittämätön on maapallo.

Saimme teoksen pari viikkoa sitten, ja Janne ripusti sen ennen valmistujaisia. Olen tuijottanut karttaa ihmeissäni ja suuresti ihaillen. Työn tekniikka ja tunnelma kohtaavat juuri omat mieltymykseni. Se ei yritä liikaa, mutta ei kuitenkaan ole itsestäänselvä. Siinä on selkeitä riskejä, jotka onnistuttuaan toimivat prikulleen. Neonhohtavat, kirkkaat värit sekä haastava tekniikka voisivat muodostaa yhdessä farssin. Vaan toisin kävi.

_MG_0444 kopio_MG_0461 kopio_MG_0434 kopio

Nykyinen kotimme ei ole unelma, se on kaukana siitä. Mutta yli yrjönvihreän, maailman rumimman muovimatonkin näen vain seinällä riippuvan teoksen. Se vie ajatukset ja huomion. Ja tuntuu, että vuosi sitten mintunvihreäksi maalaamamme seinä oli vain vuoden päivät odottanut, että löytäisin Jenni Emilian ja hänen taiteensa. Ikään kuin seinä ei olisi huolinut mitään muuta ja olisi siksi pysytellyt mieluummin tyhjillään.

Kirjoitin Jenni Emilian taiteesta viime joulukuussa löydettyäni hänet facebookin kautta aiemmin syksyllä. Muistan nähneeni maailmankarttateoksen ja hetkeäkään epäilemättä otin yhteyttä taiteilijaan. Nyt meistä on tullut kavereita ja taiteilija toi jopa teoksen itse meille. Hän halusi nähdä ilmeeni. Joimme kahvit ja juttelimme. Mietin, miten lahjakkaita ihmisiä Suomessa ja maailmassa onkaan.

_MG_0440 kopio_MG_0451 kopio

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Kiitos Jenni Emilia, että tuot siihen yhden ihmeellisen asian lisää.

– Henriikka

(teos saatu kiitokseksi aiemmasta yhteistyöstä)

Keraamisia koiria, mummon vanhoja viinilaseja

_MG_3311 kopio

Koko kevään kirppiskierrosten outojen ostosten ykköspalkinto menee ylläoleville keraamisille koirille. Ne huutavat nimeäni (eivät todellakaan huuda) ja toinen on kaiken lisäksi suloisesti nenästä kulunut. Minä toivon, että minutkin napattaisiin huostaan, jos nenäni olisi puoliksi pudonnut.

Leikin lapsena vanhemman serkkuni kanssa posliinieläimillä. Rakastin niitä. Odotin Kuhmon reissuja, jotta pääsen leikkimään pikkukoirilla ja koriin käpertyneillä kissoilla. Vaikka jälkimmäisillä oli vaikea leikkiä, kun nukkuivat kaiken aikaa.

Vähän vanhempana ihmettelin, miksi niin ihannoin niitä outoja elukoita. Nyt olen jälleen palannut niiden pariin. Ympyrä on sulkeutunut.

_MG_3315 kopio_MG_3351 kopio

Kahden ylläolevan kuvan kirpputorilöydöt ovat jo piirun verran järkevämpiä. Typeryyttäkin tosin löytyy, nimittäin valkoinen pipo on minikokoinen, eikä vauvaa ole lähimaillakaan. Ehkä suloinen kummityttö saa siitä ensi talven piponsa. Eipä maksanut kuin kaksi euroa.

Nahkainen laukku taas on kiva ja helppo. Mahtuu pankkikortti ja puhelin, mitään muuta mattolaiturille ei tarvitsekaan.

Vanhat viinilasit odottavat heinäkuun laskevaa aurinkoa ja lyheneviä päiviä. Poljin jalkaa, kun laseja oli vain kaksi. Toisaalta ne ovat sitten niille kahdelle spesiaalihetkiä.

_MG_3333 kopio

Viimeinen muki muistuttaa Bostwanassa asuvasta ystävästä. Beasta tulee aina mieleen panda. Ja pandasta tulee aina mieleen Bea. 50 senttiä on pieni hinta muistosta, joka tuo ystävän mieleen.

– Henriikka

Bloggaajan mies

img_0399_

Janne tässä moi. Tulin vähän avautumaan eräästä asiasta. Kun neljä vuotta sitten sanoin ”tahdon”, en ainoastaan mennyt naimisiin, vaan suostuin myös rooliin johon olen saanut nyt totuttautua: olen bloggaajan mies. Tai itse asiassa en tiennyt asiasta vielä alttarilla, sillä Henriikka aloitti bloginsa kaksi viikkoa häiden jälkeen. Taktisesti.

Siinä on monta puolta. Monien blogistien puolisot varmasti valitsevat pysyä kameran takana tai kokonaan ulkona blogisisällöstä. Minulle mukana pysyminen suhteellisen aktiivisena on ollut alusta asti luontevaa. On tässä hommassa silti puolensa, joista tässä muutama.

img_0374_

Bloggaajan miehenä oleminen on hyvin kehittävää. Kameran käytön lisäksi olen oikeasti oppinut näiden vuosien aikana paljon, esimerkiksi kestävästä muodista, some-uskottavasta valokuva-asettelusta ja raaka-ruoasta. En voi väittää, että kaikki tämä uusi tieto päässäni olisi aina sitä kaikkein tarpeellisinta, muttei missää nimessä hyödytöntäkään. Ja sitten kun lasketaan vielä kärsivällisyyden hurja lisääntyminen, ovat hyödyt ilmeisiä.

Bloggaajan miehenä oleminen on myös paikoin todella ärsyttävää. Se ärsyttää iltaisin kun toivoisi vaimon olevan kiinnostunut enemmän minun kuin tietokoneensa seurasta. Se ärsyttää aamuisin kun olen Henriikan lähtiessä töihin henkisesti valmistautunut jäämään kalsareissa sohvalle, mutta täysin varoittamatta lähdön hetkellä kuuluu pyynnöksi naamioitu käsky: voisitko tulla vielä ulos ottamaan asukuvat. Ei muuta kuin pakkaseen.

MG_1016-copy-2

Bloggaajan miehenä oleminen on tietysti todella mukavaa. Etenkin silloin kun vaimo tuo kutsutilaisuuksista kotiin ruisleipää, nappikuulokkeet, dödöä tai kipukoukun. Tai silloin kun pääsee itse mukaan jännittäviin paikkoihin, joissa on yleensä kaiken lisäksi nätit tarjoilut. Tai silloin kun muistaa, että hänhän saa tästä oikeastaan myös palkkaa. Joista puolet on lain mukaan minun.

Ennen kaikkea bloggaajan miehenä oleminen saa ylpeäksi. On ollut hieno seurata vierestä, kun rakas harrastus on osittain muuttunut rakkaaksi työksi, joka oikeasti kiinnostaa jotakuta. Teitä lukijoita on jo niin paljon. Se on upeaa. Jokainen positiivinen kommentti, kutsu ja tunnustus on kova juttu. Ja tietysti myös se, että Henriikka on tässä touhussa myös kehittynyt itse niin pitkälle.

IMG_9989-kopio

Minulle tämä rooli, jossa olen sekä Henriikalla töissä ja hänen tärkein tukijoukkonsa, on varsin ok. Olen tottunut siihen, että juhla ja arki osittain dokumentoidaan ja julkaistaan. Kaikesta tästä on tullut luontainen osa elämää. Ja onneksi se on kuitenkin aika pieni osa sitä niin sanottua oikeaa elämää.

Ymmärrän silti kyllä, ettei tämä rooli ole kaikille mieluisaa. Jos nyt luet tätä, olet nainen ja bloggaat, ymmärrä miestäsi, vaikka hän ei ihan aina jaksaisikaan (voisin kyllä perustaa bloggaajien miehille ilmaisen tukipuhelimen).

– Janne

Erilaiset samanlaiset siskokset

_MG_0644 kopio

Roosaliina täällä! Henriikka pyysi minua vierailevaksi kirjoittajaksi kirjoittamaan haluamastani aiheesta ja otin haasteen vastaan. Mitähän tästä mahtaa tulla? Olisi se vähän suru, jos Henriikan palatessa Siperiasta kaikki lukijat olisivat kaikonneet vain minun kirjoitusten takia. Let’s see. Ajattelin pureutua meihin sisarparina…

Ollaan Henriikan kanssa aikamoinen parivaljakko. Paita ja peppu, nenä ja pää, Robinson Crusoe ja Perjantai, Viiru ja Pesonen, Pat ja Mat, pylly ja palli. No joo, meniköhän tuo viimeinen jo överiksi. Idea tuli toivottavasti kuitenkin selväksi. Viimeisenä esimerkkinä vielä, että oltiin IRC-galleria-aikoina VINK ja WINK. Nokkelaa (or not).

_MG_0647 kopio_MG_0628 kopio

Vaikka ollaan niin samat, niin ollaan kuitenkin lopulta myös aika erit. Nauretaan samoille jutuille ja nautitaan satasella toistemme seurasta, mutta luonteenpiirteiltämme olemme jupiter ja pluto. Siinä missä Henriikka kaipaa räiskettä, menoa ja meininkiä, minä pysyn visusta maan tasalla ja usein vähän jopa maan tasan alapuolellakin. Tietysti tämä on vähän kärjistettyä mutta kun nyt lähdetään tälle linjalle, niin tehdään se kunnolla.

Isossa porukassa uusien ihmisten seurassa minulla menee sormi suuhun, änkytän enkä koe olevani omalla mukavuusalueella. Henriikka taas rakastaa olla huomion keskipisteenä, ja siksi esimerkiksi juhlien järjestäminen on hänen heiniään. Minä tulen mielelläni kuitenkin mukaan, auttelen järjestelyissä, etsin illan pimetessä mukavan sohvannurkan sekä seuran ja pysyn siinä pilkkuun asti. Henriikka on seuraihminen, läpänheittäjä, minä sivusta seuraava tarkkailija. Minulla on ystäviä lukumäärältä melko vähän mutta he ovat päässeet tarkan seulan läpi. Henriikalla on kontrolloimaton ihmisläheisyyden tarve.

_MG_0655 kopio _MG_0651 kopio _MG_0638 kopio

Rahankäytössä huomaa myös tämän sisarparin eroavaisuudet. Henriikka ei turhia mieti, minä mietin liikaa. Rahankäyttö aiheuttaa minulle erityisen paljon huolta, ja neljän euron kakkupala jää kahvilassa usein ottamatta. Minä käytän rahojani suhteellisen säästeliäästi, ja laitan rahaa säästöön säännöllisesti. Palkkapäivä on Henriikalle ilon päivä – kun rahaa on tupsahtanut tilille, sitä voi myös huoletta käyttää. Minä harkitsen ostoksiani iät, kyselen neuvoa, ahdistun ja päädyn lopulta päivänselvään vaihtoehtoon. Tämä rasittaa päättäväistä sisartani, joka ei hetkeä pidempään käytä aika moiseen miettimiseen. Minä muistuttelen veloista ärsytykseen asti, Henriikka ottaa tällaiset asiat lunkimmin.

Henriikka on nollasta sataan -tyyppi, minä pysyttelen tutussa ja turvallisessa viidessäkympissä. Minä mökötän pidempään, kun taas Henriikka saattaa suututtuaan mennä pieneksi hetkeksi omiin oloihin ja palata sitten takaisin aivan uutena ihmisenä.

_MG_0629 kopio_MG_0632 kopio

Välillä tuntuu, että minun elämäni on melkoisen tylsää verrattuna Henriikan vuoristorataan. En ota riskejä ollenkaan samassa mittakaavassa kuin siskoni. Tallaan tasaista tahtia eteenpäin ja kaipaan rutiineja ja turvallisuudentunnetta. Toivon tulevaisuudelta perinteisiä asioita – perheen, omakotitalon ja vakituisen työn mukavassa työympäristössä.

 

Henriikka kaipaa haasteita, vaihtelua ja vaarallisia tilanteita. Minä pelaan Jatzya kerta toisensa jälkeen kyllästymättä. Henriikka on kyllästynyt jo siinä vaiheessa, kun peli on saatu valittua. Tosin hyvin harvoin päädymme edes valitsemaan peliksi Jatzya, sillä kokemuksesta osaamme jo ennakoida tulevaa. Sisareni on myös kova liioittelemaan, ja hän näkee elämän usein hieman värikkäämpänä kuin minä.

_MG_0657 kopio

Henriikka on vauhdikas, määrätietoinen ja tehokas. Minä arka, rutiineita rakastava ja kaavoihin kangistunut. Yhdessä olemme aika hyvä matchi.

Jos emme olisi sisaruksia, en ole varma, olisinko ikinä osannut hakeutua Henriikan seuraan. Olen maailman onnellisin siitä, että tutustuminen on hoitunut näinkin luonnollisin menetelmin.

– Roosaliina