Lähteekö reissuun koskaan rauhassa, pakaten ennakkoon ja sydän tasaisesti pampaten? Minä en. Olohuoneessa vallitsee armoton kaaos, rästitehtäväpinot kohoavat taivaisiin ja silmäluomia painaa. Puoli rinkkaa on pakattu, pakattavien asioiden toinen satsi pyörii vielä pesukoneessa. Keltakuumerokote sentään oli ja löysin vihdoin siihen todistuksenkin.

Kaiken tämän keskellä pelkään, ettei lennonjärjestäjäni ole huijarifirmaa ihmeellisempi, eikä koko lentoja edes ole olemassa. Tai siis tiedän että ne ovat, mutta pelkään, ettei minulle ole varattu niistä paikkaa. Matkastressiä parhaimmillaan. Lisäksi kolmen vaihdon reitilleni Gaboroneen oli ilmaantunut vielä yksi välilasku. Mitäs pienistä, kun ollaan etsimässä pyrstötähtiä. Addis Abeban vaihtoaika on niin lyhyt, etten ehdi edes hakea aamupalaksi injeraa ja wottia, mikä sääli.

Kuitenkin on aika leppoisa olo. Tilanne on sellainen mustan huumorin potentiaalinen viljelykenttä. Sisko kävi täällä tekemässä mustikkarahkaa ja hän onneksi tietää, etten ole reissuja edeltävänä päivänä ihan parhaimmillani. Pitää varmaan laittaa kukkalähetys perään. Janne kertoo innoissaan, miten aikoo rellestää, kun olen poissa. Minä mietin vain hetkeä, kun saan rinkan lentokentän tavarahihnalle ja lähden Tukholmaan katsomaan, löytyisikö tällaiselle taskuvaimolle paikkoja lentokoneista.

Passipussi kaulassa, mieli korkealla. Piskuinen paniikki ja silti levollinen olo. Ilmeisesti seikkailu edessä.

– Henriikka