arkisto:

syyskuu 2015

Turkki 1: Kolme tuntia Istanbulissa

Kaikki alkoi allaolevan kuvan kahvikupista ja aivan liian kalliista lentokenttäsalaatista. Kello oli viisi Helsinki-Vantaan terminaalissa numero 2 ja olin tuntemattomien tyyppien ympäröimänä. Seurue oli sopivan tiivis, 11-henkinen, ja joukossa oli bloggaajia ja toimittajia. Olin herännyt 03:30 (aivan epätodellinen aika herätä, jopa tällaiselle aikaisen madon nappaajalle) ja hakenut lähikulmilta kimppakyytiin kaksi muutakin matkalle lähtijää. Jännitti aika paljon, mutta etupäässä huvitti. Mihin olin taas itseni lykännyt?

Tiedän, että muutama Botswana-artikkeli olisi vielä jakamatta, mutta en malta olla keulimatta vähän. Jaan tässä välissä Turkki-uutiset eetteriin ja jätän afrikkalaiset rytmit myöhemmälle. Ensimmäisenä kuvasarja Istanbulista, erikoisesta mutta erittäin kiinnostavasta  pääkaupungista  (EDIT: Whaaat! Ankarahan on pääkaupunki).

Lento pääsi vaikuttavan turbulenssin, monien rukousnauhojen räpläysten ja lähellä istuneiden lentopelkoisten sätkyjen ja tärinöiden jälkeen turvallisesti Turkin kamaralle. Oli onni saada Laura viereen, sain heti alkumatkasta uuden kuoman ja keskustelumme huuhtoutuivatkin ilmeisen pikaisesti aavoille, syville merille.

Opin matkan aikana, että monet turkkilaiset eivät suhtaudu suopeasti ilakointiin lentokoneessa. Koneessa ei saa nauraa suotta tai saa vihaisen Sauronin silmän, joka lävistää sielun ja sydämen. Totta kai ymmärrän, ettei missään ”julkisessa kulkuneuvossa” voi niin vain rellestää, mutta tiedä sitten, liittyykö turkkilaisille lentokonetilaan joku aivan erityinen kunnioitus. Voi olla, että huonot sääolosuhteet saivat porukan rukoustuulelle eikä hartaisiin hetkiin sopineet minun ajastamattomat pyrskähdykseni.

Perillä Istanbulissa oli kolmisen tuntia kulutettava ennen sisäistä jatkolentoa määränpäähän Antalyaan. Paikallinen oppaamme herra F nappasi meidät lentokentältä minibussin kyytiin ja kiidätti seurueen kolmessa tunnissa läpi Istanbulin metropolin.

Nähtäväähän olisi rekkalasteittain, mutta aikaa rajallisesti. Kuljin suu avonaisena porukan perässä ja opin uutta. Ehdin eksyäkin jo muutaman kerran. Olen juuri sellainen seilailija, joka tulee porukan viimeisenä pää kohti taivasta ja katonrajoja. Jään ottamaan kuvaa ja kun käännän taas niskani oikein päin, on jengi jo kadonnut turkkilaiseen tunnelmaan. Näissä tilanteissa noudatan tietysti rakkaan äitini neuvoa: Jos eksytään, niin nähdään siinä, missä ollaan viimeksi nähty. Tälläkin kertaa eksynyt lammas haettiin takaisin laumaan.

Aya Sophiaa ihailtiin ulkoa käsin, mutta Sultan Ahmet Camin edustalla otettiin kengät jaloista muovipussiin ja lainarääsyä hiusten peitoksi. Tuo kaunis katedraali piti tietysti seilata läpi. Niin upea kuin rakennus ihan oikeasti oli, unohduin katsomaan kuvaavia ihmisiä. Katsokaa nyt muutamaa seuraavaa kuvaa! Mikä hupsu selfie-kansa onkaan koko maailman popula?

Ehdimme kirkonmenojen lisäksi viettää aikaa upotetussa palatsissa, Yerebatan Sarayı:ssa. Maanalaisen vesisäiliön kattoa kannattelee 336 pylvästä ja sinne mahtuu 100 miljoonaa litraa vettä. Se rakennettiin Bysantin keisari Justinianus I:n valtakaudella 500-luvulla (vähän Wikipediaa ujutin tähän väliin…). Upeahan se oli, joskin vedessä uivat kalat vaikuttivat aika huonovointisilta, enkä ymmärtänyt säiliöön ujutettua turismia: maan alla, vesisäiliön nurkassa sai halutessaan pukeutua kauttaaltaan turbaaneihin, kaapuihin ja muihin Aladdin-sonnusteisiin ja kuvauttaa itsensä tai ryhmärämänsä. Toisessa kulmassa kimmelsi värivaloin piristetty kahvila. Miksei näitä olisi voinut toteuttaa esimerkiksi lippuluukun läheisyydessä?

Parhaiten Istanbulista jäi mieleen, että sinne pitäisi päästä uudestaan. Pari tuntia oli tulitikun raapaisu koko komeudesta ja ehdin jo minibussin ikkunasta tehdä silmilläni matkaa monilla kaduilla, joita pitäisi oikeastikin päästä kulkemaan.

Sisäinen lento siirsi matkaporukan Antalyaan, josta toinen minibussi jatkoi matkaansa kohti varsinaista matkaa ja seikkailua. Aloin jo alkumatkasta ymmärtää, että nyt ollaan hyvällä porukalla liikenteessä. Myös muutama muu matkatoveri unohtui haahuilemaan yhtä päämäärättömästi ja huonoille vitseilleni naurettiin, sehän on pääasia.

Ikähaarukka matkaajilla oli 20 ja 46:n ikävuoden välillä, eivätkä ihmiset lähtökohtaisesti olleet niitä, jotka olisivat arjessa kokoontuneet yhteen. Mutta kaikkia tuntui yhdistävän uteliaisuus uutta kohtaan, uteliaisuus ihan vain tavallista elämää kohtaan. Ehkä se on sittenkin pääasia.

Istanbul, täytyypä piipahtaa toistekin.

– Henriikka

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Tällainen kaihomieli

Lupasin toissapäivänä palaavani eilen kotiin. Vaan palasinpa sittenkin tänään. Istanbulissa riehui ukkosmyrsky, jonka vuoksi koneemme pörräsi lentokentän ympärillä ja myöhästyi useamman tunnin. Missasimme sitten minulle tuttuun tapaan jatkoyhteyden ja jäimme Istanbuliin yöksi. Kolmen tunnin yöunien jälkeen lähdimme aamuviideltä takaisin lentokentälle ja Helsinkiin päästyäni juoksin samoilla silmillä töihin. Vähän meinaa väsyttää, totean tyynesti ja yritän pitää silmät auki vielä hetken, että saan jaettua tänne muutaman tunnon.

On ihmeellistä, kuinka vajaan viikon mittainen matka voi muuttaa ihmistä. Sitä lähtee toisena ihmisenä ja palaa toisena. Tietenkin sisimmältään samana, mutta jotain kuitenkin pysyvästi liikahtaneena. Näkee asioita vähän eri tavalla kuin aiemmin, kokee tilanteita uudella lailla tai lukee itseään ehkä paremmin kuin aiemmin. Tämä Turkin matka oli juuri sellainen matka.

Kun lähden reissuun, kiinnyn ympäristöön ja matkatovereihin vahvasti. Olen kiintyjä. Ympärillä olevat ihmiset alkavat tuntua pieneltä reissuperheeltä ja kulloinenkin matkamajoitus kodilta. Kuluneen seikkailuun osallistuneista, kourallisesta tuntemattomia hoopoja, tulikin tärkeitä tukipilareita ja kanssaeläjiä, joiden kanssa sai jakaa timanttihetkiä. Laineilla kulkevasta veneestä tuli koti ja sen kannesta viimeisen yön majapaikka.

Nyt olo on väsynyt, onnellinen, haikea. Olin köyttämässä itseäni kiinni milloin veneeseen, milloin uima-altaan tikkaisiin. Teki mieli jäädä. Vahvan kiintyjän paluu perinteiseen ei usein ole se tasaisin vaan muutos tapahtuu taas kuopan kautta. Luultavasti haahuilen nyt melankolisessa morkkiksessa muutamia päiviä, katson reissukuvia ja huokailen syvään. En raskaasti vaan kaiholla.

Tuntemattomien piirittämänä saattaa joskus kokea rohkeammin, oppia enemmän. Mitkään määritteet eivät pyöri kanssaseilaajien mielissä, sillä ennakkotietoa tai -kokemusta ei ole. Aivan uudet asiat nousevat pintaan ja korostuvat niin omassa kuin matkatovereiden käytöksessä. Sitä uskaltaa kokeilla jotain aivan uutta, miettiä useammalta kantilta ja olla taas uudenlainen, kuitenkin oma itsensä.

Opin rakastamaan aaltoja, kääntämään ruoria. Opin juoksentelemaan kannella ensimmäisen päivän bambimaisten, haparoivien askelten sijaan. Kiipesinpä mastoonkin huojumaan. Väänsin vinssiä ja tähystin horisonttiin, vedin merivettä keuhkoihin noin kuusitoista litraa. Heräsin tuijottamaan neljä auringonnousua, laskuja näin kaikki kuusi.

Antakaa anteeksi, kun olen olevinani muka kova mimmi, vaikka sisimmässäni taidan olla tällainen kaihomieli.

– Henriikka

Taas kävelin ohi ja moikkasin

_MG_0919 kopio

Pidän lempeistä, sävyisistä ihmisistä. Pidän hymyilevistä ihmisistä. Mutta hymyilemättömyyskään ei haittaa, jos on lempeä. Päätetty lempeys riittää, eikä se katso persoonaa tai sitä, oletko synnynnäisesti jotenkin erityisen säyseä. Päätetty lempeys tarkoittaa halua käyttää sydäntään muihinkin kuin itseensä. Halua olla ystävällinen muillekin kuin lähimmilleen.

Vaikeinta on olla lempeä niille, joille ei haluisi. Helpointa niille, keistä oikeasti välittää. Hyvät käytöstavat ovat sellaiset, jotka ulottuvat myös ihmisiin, joista vähiten välittää. Kuka tahansa pystyy pitämään rakkaitaan kuin kukkaa kämmenelle, mutta lähikaupan kakanhajuinen näkkärinaamainen kassaneiti on kovempi haaste.

_MG_0932 kopio_MG_0901 kopio

Olen uinut tällä Turkissa tällaisissa syvissä jorpakoissa. Miettinyt naishenkilöä, jonka näen kerta toisensa jälkeen tallaavan Helsingin katuja. Kävelemme vastaan noin kaksi metriä leveää tietä. Hän kyllä tietää minut ja minä hänet. Olemme tehneet yhdessä töitä. Istumme samoissa palavereissa aina välillä. Katseemme kohtaavat ja minä tervehdin. Hän tuijottaa edelleen, mutta kävelee ohi sanaakaan sanomatta. Mietin, mitä hänen mielessään oikein liikkuu.

Mikä siinä on, että tilanteessa minä olen se, joka tunnen itseni tyhmäksi? Joka kerta sama juttu. Mitähän ylväänä astelevan neitosen mielessä oikein pyörii? En ilmeisesti ole hänen arvolleen sopivaa tervehtimis-seuraa. Hymyilen liikaa ja liian leveästi, en käyttäydy kuten Punavuoren kaduille ja hänen arvolleen sopii. Ehkä hän osoittaa mieltään, ehkä se on vain hänen tapansa toimia. Ehkä hänen maailmassaan ei vain tervehditä satunnaisia tuttuja. Suurin kysymykseni on, eikö hän pääsisi itsekin niin paljon helpommalla, jos vaan sanoisi vaikka moi?

Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee minut ohittaessaan: ”Siinä se taas käveli ohi ja moikkasi.” Miten ihmeessä toimintamallimme tässä toistuneessa tilanteessa toimimisesta ovat niin päinvastaiset? Jos joku tervehtii minua kadulla, tervehdin takaisin vaikka en tuntisi koko tyyppiä. Saatan epäröidä ja näyttää kummastumiseni, mutta minun maailmaani ei mahdu ajatus ohi kävelemisestä, totaalisesti ignoraamisesta.

_MG_0950 kopio

Ja ihmetteleekö hän minun käytöstäni yhtä paljon kuin minä hänen? Ajatteleeko hän kohtaamisia tuntitolkulla niin kuin minä? Tuskin, on helppo ajatella. Mutta voihan olla, että olen yhtä kummajainen hänelle kuin hän minulle.

Turkoositakkinen tyttö lähettää terveisiä, että aion taas moikata hymyillen ensi kerrallakin.

– Henriikka

Ps. Huomenna takaisin Suomeen. Sitte kuvia plakkariin ja takaisin syysarkeen.

paita/Monki, takki/second hand, farkut/Levi’s

Kurjia kaamosajatuksia

_MG_0804 kopio

Syyskuu meni ohi sormia näpäyttämällä. Niin kuin kaikki edellisetkin kuukaudet ovat menneet. Pimeitä vuodenaikoja inhoaville lohtua: luultavasti tulevat kuukaudetkin tulevat vierimään vauhdilla.

Muistan, miten opin sanan ”kaamos”. Kouvolan seurakunta järjesti joka marraskuu varhaisnuorten ”Kaamosleirin”. En koskaan osallistunut, mutta sain joka syksy koulusta lapun leiriin liittyen. Muistan kuinka kiikutin ensimmäisen leirilappuni kotiin ja tivasin äidiltä, mitä kaamos tarkoittaa. Luulin sen olevan jotain, mitä leirillä tehdään (tiedättehän, korisleiri, ratsastusleiri, eräleiri…).

Olin ensi alkuun hippasen pettynyt sanan vähäiseen tarkoitukseen, mutta muistan jonkun siinä minua kiehtoneen. Äiti kuvaili melankolista, pimeää aikaa ja talven hidasta saapumista. Varmaan mainitsi kaamosmasennuksen ja ankeina pihisevät suomalaismielet. Pidin koko kaamosta mystisenä, utuisena, tunnelmallisena eivätkä ajatukseni ole muuttuneet sen koommin.

_MG_0801 kopio

Kuvat eivät suinkaan ole varsinaiselta kaamoskaudelta vaan viime keväältä. Talvi oli kuitenkin niin surkea, että voidaan melkein puhua puolen vuoden kaamoksesta. Riutuneet ihmissielut kodeissansa polttavat kynttilöitä ja kätkevät kylmenevät jalkansa villasukkiin. Mummot ja mummosieluiset kutovat jännetuppitulehdukseen saakka ja palelevat koirat luikkivat koppeihinsa. Vihreys katoaa ja sijaan lipuu kaiken peittävä harmaus. Takkatuli palaa pienellä liekillä ja pettuleivästä pitäisi riittää koko pitkäksi talveksi.

Ui-jui-jui. Lempivuodenaika käsillä. Enää en herää auringon mukaan, sillä muuten uinuessa menisi koko aika, ikä ja terveys. Herään samaan harmauteen, johon illalla painan pääni, vaihdan valkoiset pellavalakanat tummanpuhuviin puuvillaisiin. Haaveilen öljylampusta, mutta tyydyn tuikkuihin. Kippistelen vaapukkamehua konjakkilaseista ja kehrään.

Pidän ehkä ystäville kaamosleirin, jonka sopivan lavea nimi antaa mahdollisuudet täydelle, täydelliselle kurjuudelle.

– Henriikka

ps. Mutta nyt nautin Turkista ja vielä hetken lämmöstä. Seuraile retkeä Instagrammissa @aamukahvilla ja Snapchatissa @henriikkasi.

Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka

Tervetuloa työhuoneeseen

_MG_0007 kopio

Siinä se komeilee: työpisteeni makuuhuoneen päädyssä. Tikashylly täynnä paperikasseja, jotka puolestaan ovat täynnä papereita. Kirpputorilta löydetty pöytä täynnä värikyniä ja oikeassa laidassa Jannen ministudio. Ihan hyvä kotitoimisto siis.

Pääasiassahan hoidan duunini kodin ulkopuolella. Teen täyttä työviikkoa työpaikallani, minkä lisäksi istun usein kahvilassa näpyttämässä läppäriä. Kodin työpisteen ei näin ollen tarvitse välttämättä olla aivan uskomaton. Haluan kuitenkin kauneutta ja toimivuutta, koko ajan enenevässä määrin.

Pinterest-haavekuvien työpisteessä ei vielä aivan olla, mutta getting closer!

_MG_0128 kopio_MG_0082 kopio

Parasta kotitoimistossamme on pöydän yläpuolelle ripustettu teos. Se on Arto Väisäsen käsialaa, ja ostin sen läksiäislahjaksi itselleni galleriasta, jossa olin muutama vuosi sitten pari vuotta töissä. Olin pitänyt taideteosta itselleni varattuna useamman kuukauden, ettei kukaan vaan ostaisi sitä, vaikka en edes itse tiennyt olisiko minulla siihen varaa. Onneksi priorisoin: pidän taulusta aina vain enemmän. Se on myös ensimmäinen taidehankintani ja siksi erityisen rakas.

Uusin toimistotarvikkeeni on mustesäiliötön tulostin-kopiokone-skanneri. Epsonin Ecotank -monitoimitulostin on blogin kautta testissä ja tullut pelastamaan hädän kuittipinojeni skannailusta ja matkalippujen tulostamisesta.

Kun maaliskuussa laitoin toiminimen pystyyn ja aloin tehdä yrittäjän hommia päivätyöni ohella ihan tosissani, huomasin erityisesti skannerin puutoksen tuottavan päänvaivaa. Lippulappusia kertyy asiasta jos toisesta, kuiteista puhumattakaan, ja toivoisin saavani kaiken koneelle ja varmuuskopiona pilveen turvaan. Elämä skannerin kanssa on siis ollut mukavaa, kun vihdoin tämä hoituu.

Myös matkalippujen hätätulostus on tapahtunut kerrankin kotoa käsin, eikä ole tarvinnut turvautua naapurien ysäritulostimeen. Tuntuu, että kävin oven takana pimpottamassa vähän väliä: ”Voisinko mä taas printata yhden aa-nelosen…

Tulostimen valokuvapaperit odottelevat kokeilemistaan. Luulen, että kiireen koittaessa niistä syntyy oivalliset onnittelukortit.

_MG_0067 kopio _MG_0072 kopio

Vaikka tietokone on vienyt suuren osan fyysisistä toimistotarvikkeistani, vannon edelleen kynän ja paperin nimeen. On ihana ylläpitää aivon ja käden välistä yhteistyötä kirjoittamalla ihan oikeasti, harjoittelemalla erilaisia fontteja ja laatimalla listoja.

Minulla on kymmeniä vihkoja eri käyttötarkoituksiin ja vieläkin enemmän kyniä: jopa sellainen mustepulloon upotettava rautateräinen kynä, melkein kuin sulalla kirjoittaisi. Täydellinen kuulakärkikynä taas on sopivan herkkä tiputtamaan mustetta, mutta kuitenkin tasainen. Muste ei saa paakkuuntua, eikä kynästä saa jäädä liian paksua jälkeä. Täydellisen kuuliksen musteen loputtua tulee tippa linssiin.

Voitteko muuten uskoa! Kun perustin yrityksen, sain postissa mainoskynän, johon oli kaiverrettu oma nimeni. Mainostivat, että nyt saan helposti tilattua nimikoidut kuulakärkikynät. Kuinkahan korkealla virtsan pitäisi olla, että tilaisin satsin nimikkokyniä?

_MG_0104 kopio_MG_0113 kopio

Peltiset rasiat ja pahviset klipsitaulut ovat Granitista ja muotoutuneet tärkeiksi osiksi pöytäkokonaisuutta. Peltirasiat kätkevät sisälleen kaikenlaista pientä sälää: postimerkkejä, klemmareita, vaihtoniittejä… miten paljon onkin tavaraa, jota harvoin tarvitsee, mutta ei kuitenkaan voi heittää pois.

Pahviset taulut ovat taas minun konkreettisia motivaatiotaulujani. Löydän niihin aina vain parempia ja osuvampia laineja. Nykyinen awesome-teksti on vähän lälly mutta kaunis. Ja kiva tuliainen kivalta kevätmatkalta.

Sellaisia toimistopuhteita ja -nurkkia täällä päin, mites muilla?

– Henriikka

Hyppimässä sillalta

hypyt-3 kopio

Eilen oli huippu päivä. Olin viettämässä mahtavan ja äänekkään naisjoukon kanssa rakkaan ystävän, Anun polttareita. Päivänsankari sädehtii alla olevassa kuvassa.

Päivä alkoi rauhallisesti aamujoogan ja shamppanjan merkeissä, mutta sen jälkeen taksi kääntyikin yllättävään suuntaan ja kuljetti seurueen Nurmijärvelle, Myllykosken sillalle. ”Kaikki halukkaat saavat kiskaista sillalta alas!

Mikäs sen parempaa. Emmi-Liia ikuisti tuonelan hetket.

anuhyppy kopio12041560_10153698082819974_760216259_o kopio anuhyppy2 kopioanuhyppy3 kopio

Voin kertoa, ettei päivänsankari ollut parhaassa hapessa tehtävän kuultuaan. Ystäväni tärisi kauttaaltaan ja oli lakananvalkoinen. Mordor-henkeä mukaili vallinnut säätila: taivaalta tippui vettä niskaan.

Anu itse kuvaili tänä aamuna tapahtunutta näin: ”Minulla on maailman parhaimmat ystävät. Sellaiset, että kun niille sanoo, että ei muita rajoituksia paitsi että mulla on järkyttävä korkean paikan kammo ja benjiä en hyppäisi ikinä, ne vie mut Myllykosken sillalle ja sanoo, että nyt sä hyppäät. Parikymmentä ystävää huutaa sekopäänä ohjeita, kun minä tärisen pelosta: ”Älä kato alas!” ”Kato alas!” ”Älä hengitä!” ”Hengitä!” ”Laske viiteen!” ”Älä missään tapauksessa laske mitään!” ”Usko mua!”

Ja sitten minä hyppään, ja jotenkin ne ovat kaikki yhtä tajuttoman fiiliksissä siitä kuin minä.”

henriikka kopio katsojat kopiohypyt kopio 12020502_10153698143794974_381131639_o kopio henriikkatakaa kopio mies kopio stina kopio hypyt-2 kopio henriikkaloput kopio

Itse morsiamen lisäksi hyppyvalmiuteen ilmoittautui neljä mimmiä. ”Pakkohan se on hypätä, jos kerran ilmaiseksi kerrankin pääsee tekemään jotain näin typerää!”, kuvailin ystävälleni, jota yllytin mukaan.

En ollut itse ajatellut varustusta ihan loppuun saakka, mutta näemmä nahkahousuissa ja herrainkengissäkin onnistuu temppuilla oikein hyvin. Sydän takoi hyppyhetkellä tuhatta ja sataa, mutta kun jalat irtosivat sillalta, tuli hommasta ihan mahtavaa. Mikä fiilis!

Hyppyjen varmistajat antoivat täriseville leideille kullanarvoisia ohjeita: ”Anna mennä vaan! Tämä on vähän niin kuin lasten keinu.” Täytyy sanoa, etten omaa lastani laittaisi tähän keinuun.

henriikkaloput-2 kopio12043884_10153698153284974_1101481124_o kopioanuhyppy2-2 kopio rebekka kopiotuijasnap kopio hypyt-4 kopio hypyt-5 kopio tytöt kopio

Kun isoveljeni kuuli, mitä oltiin tehty, hän laittoi mulle viestiä:
Polttareiden järjestäjille pisteet: ei suppailua eikä piknikkiä.

– Henriikka

Kuvat: Suuri kiitos Emmi-Liia Sjöholm, oot niin taitava.

Sokerirakkaus, sokerikiukku

Tiedättehän, rakastan karkkia. Irtokarkkeja, paperikonvehteja, lakritsaa ja salmiakkia. Vanhoja autoja, panttereita, liitulakuja ja pieniä hedelmäkarkkeja. Ja kakkua, mousse- ja juustounelmia, omenatorttua, höttöistä suklaakakkua ja stydiä raakakakkua. Ja jäätelöä: Aino-maitosuklaata, snickers-jätskejä, pehmeää mango-jugurtti-gelatoa, minttusuklaata ja Benin ja Jerryn valikoimaa.

Mutta totuus on, että harva niistä hetkistä, jolloin syön jotain makeaa on oikeasti spesiaali. Ja haluaisin tällaisten herkkujen olevan vain valittujen hetkien nautinto. Sokerikoukku on ikävä kaveri. Olen vahvasti sellaisessa koukussa. Pystyn syömään kahdeksan kakkupalaa ilman sokeriähkyä. Mieleni huutaa makeaa noin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä ja uudestaan ilta-aikaan, kahdeksan-yhdeksän maissa. Ja tiedän sen olevan mieleni eikä kehoni. Kehoni ei yksinkertaisesti tarvitse valkoista sokeria, kun taas mieleni on tottunut makeaan. Siitä en voi syyttää kuin itseäni.

Tänä syksynä keskityn oppimaan kohtuullisuuteen. Olen ennenkin yrittänyt, mutta en näin tosissani. Parin kuukauden totaalilakot ovat toimimattomia, jos ei näe kauaskantoisia tavoitteita ja tuloksia. Jos vain odottaa lakon loppumista ja sitä hetkeä, kun saa lapata taas irtokarkkipussin täyteen. Jos ei oikeasti toivo pitkäaikaista muutosta. Tuntuu, että ensi kertaa motivaationi on kohdallaan ja kiinni oikeissa asioissa: haluan nukkua paremmin, haluan voida paremmin, haluan herätä virkeämpänä ja pitää energiatasoni huipussaan ilman mielialan heittelehtimistä.

Aloitan kohtuullisuuden tavoittelun totaalistopilla. Pari ensimmäistä viikkoa ovat aina pahimmat. Sitä oikeasti löytää itsensä miettimästä, että mitä tässä nyt sitten oikein söisi, kun sokeria tekisi mieli. Sen huomaa nopeasti, milloin mieli kääntää ajatukset sokeriin, vaikka todellista tarvetta ei sille olisi. Olen nyt ollut tämän viikon sokeritta ja hedelmiä on mennyt tuplamäärä. Parin viikon päästä voin tiputtaa hedelmäsokeritkin normaalille tasolle, kun on päästy pahimman vaiheen yli.

En halua sokerista pahinta vihollista. Haluan nauttia jälkiruoan hyvän illallisen päälle tai syödä joskus suklaapalan tai kaksi. Tai ehkä rivillisen. Mutta en sellaisessa mittakaavassa, kun nyt makeantarpeitani toteutan. Haluan itse määrätä mieltäni enkä halua sen huutavan minulle valkoisia sokeristoppeja.

Vinkkejä saa heittää, jos on itse käynyt saman kivisen tien.

Minulla olisi teille tässä vaiheessa vain sellainen vinkki, että aivan törkeän hyviä nuo kuvissa esiintyvät toffeekarkit.

– Henriikka

Mitä kuuluu?

IMG_0939 kopio

Viime kesä katosi. Noin vain, yllättäen. Selasin eilen elokuun ensimmäisen viikonlopun mökkikuvia ja silmännurkka märehti. Katsokaa nyt millainen kasa rakkautta!

Kuvassa pötköttää sellainen sakki, että onnellisuuspisteet ovat minulla keon keskimmäisenä aika tapissaan. Meneillään on kalakilpailun aka onkirallin puolivälierätauko. Grillimakkaraa ja termarikahvia, ja kovaan ääneen koetetaan arvailla ja vähätellä, millaisia vonkaleita naapuriveneen retkikunta on onkinut. Kallio on lämmin ja mustikat varvuissaan.

Päästinpä kala kädessä kameralle muikistellessani rallin toiseksi isoimman ahvenen karkuun. Mutta se on taas sitten toinen tarina, josta varmasti kuulette. Ja josta minä eritoten kuulen aina, kun näen perhettäni. Viimeiseen ehtoolliseen saakka. Yrittänyt laitetaan, aina.

——

Syksyinen Suomi on täällä. Lehtien puut ovat vielä suurimmalta osalta vihreitä, mutta pian sekin muuttuu ja luomakunta lakastuu. Minulle kuuluu hyvää. Teen paljon töitä, nautin siitä, mutta mietin myös miten voisin tehdä vähän vähemmän. Bloggaan, mutten aivan yhtä intensiivisesti nenä ruudussa kuin tahtoisin. Jos aikaa riittäisi, kirjoittaisin kahdeksasti päivässä. Myös sellaisista vaikeista asioista, joita ei iltaväsymyksessä jaksa miettiä.

Juoksen, käyn salilla, leivon kun ehdin. Leipominen on usein se asia, jota ystävänikään eivät muista yhdistää minuun. Se ei kuulemma sovi kokonaisuuteen. Askartelemaan ja muuten väsäilemään en ole malttanut, mutta olen heittänyt hyvästit huonolle omatunnolle, jos joskus istun Netflixin ääressä tunnin tai puolikkaan. Viimeksi katsoin kotimaista Kimmoa, nauroin monesti. Soittelen ystäville, laitan joskus harvoin etanakirjeenkin. Näkisin mieluusti kaikki kymmenesti useammin, mutta olen iloinen siitä, että tiedän että ystäviä on. Ja muistan ajatuksissani heitä, vaikken aina näkisi. Ja perheen tapaan pitää lähellä. Sain tänään kesken työpäivän isoveljeltäni ääniviestin, jossa hän lauloi lapsuudessamme keksimän laulun. Onko parempaa?

Haluaisin metsään. Sellaiselle hupaisalle vaellukselle niin kuin viimekin syksynä. Ja melomaan intiaanikanootilla, kiipeämään kallioille. Oikein sillä lailla ryömimään kuoppiin ja sammaleisiin, roikkumaan puista polvitaipeista.

Yritän pyristellä ja tehdä kaikkeni, että pääkaupunkilaiskupla nappaa minua ikiajoiksi. Haluan olla kämänen kouvolalaislähtöinen, mukavasti maanläheinen ja sopivasti simppeli. Haluan nauttia julkisesta liikenteestä, haluan pysyä lähellä ihmisiä. Kaikenlaisia ihmisiä. Tavoitteena on, etten ajattelisi itsestäni liikaa enkä liian vähän.

– Henriikka

6

Värikkäät Moccamasterit (sisältää arvonnan ja haaveilua)

Yhteistyössä Moccamaster_MG_0572 kopio

Tatta-da-daa-da-daa! Mielettömät asetelmakuvani tulevat tässä ja urani hedelmä-asettelijana alkaa.

Yritin somistella turkoosin Moccamasterin mahdollisimman sievästi turkoosin olohuoneen seinämme eteen. Tavoitteenani oli välittää teille, millainen olisi unelmieni keittiön tehosteväri.  Ja niin kuin ehkä huomaatte, mintunvihreä ja turkoosi on tunkenut ajatuksiini. Pidän värikkäistä keittiön yksityiskohdista ja vaikka en haluaisi kauttaaltaan räikeää sisustusta, tuovat väripilkkuina piristävät kodinkoneet juuri sellaista oikeaa henkeä yleisilmeeseen.

Tämänhetkisen keittiömme häälahjaksi saatu Moccamaster on hopeinen. Se sopii valjun opiskelija-asuntomme keittiökomeroon napisti. Mutta nyt puhutaankin unelmista! Ja unelmana on löytää parin vuoden sisään hippasen haaveempi koti ja löytää sinne jotain värikästä: ehkä juuri turkoosi Moccis.

_MG_0540 kopio _MG_0557 kopio_MG_0594 kopio

Kaksi suosikkiväriäni ovat kirkkaankeltainen ja metsänvihreä. Mitä sisustukseen tulee, käytän kuitenkin värejä todella laajasti. Retrosävyt ovat olleet pari vuotta jäähyllä, kun ne kokivat pientä ylikäyttöä vuosikymmenten taitteessa, mutta muuten koko paletti on tervetullut kotiin: sinisen sävyt, punaisen sävyt, murretut, pastellit, kirkkaat ja perusvärit. All welcome. 

Luonnonvalkoiseen minulla on viha-rakkaussuhde, sillä rakastan puhtaanvalkoista, mutta toisaalta osa väreistä pääsee paremmin oikeuksiinsa vähän pehmeämmän valkoisen kanssa. Myös kirkkaanpunainen on väri, jota en osaa yhdistellä erityisen taitavasti. Taidan sopia parhaiten yhteen turkoosin kanssa.

_MG_0527 kopio_MG_0588 kopio

Onneksi saa haaveilla. Ehkä unelmieni vahvuustasosta johtuen keittelen tulevalla keittimelläni kahvia jo pikemmin kuin arvaankaan. Ja sitten siellä unelmien työhuoneessa on sellainen vaaleanpunainen Cup-One Moccamaster, jolla saa aina omaan posliinimukiini riittävästi jumaltenjuomaa.

Mutta nyt se otsikossa lupailtu arvonta: Kerropa kommenttipoksissa minkävärisen Moccamasterin sinä haluaisit omaa (tai unelmien) keittiötäsi piristämään. Värivaihtoehdot löydät täältä. Jätä vastauksesi viimeistään viikon päästä, ti 22.9. klo 23:59 mennessä. Vastanneiden kesken arvotaan toiveiden mukainen Moccamaster.

Onnea arvontaan ja pikaista toteutumista haaveiluille!

– Henriikka

Ensi viikolla Turkkiin

72ca5d1974f4a62c99b0d4953f815671

Olisi teille pikkuinen juttu kerrottavana. Lähden ensi viikon keskiviikkona Turkkiin. Tiedän, en olisi ansainnut tähän väliin reissua millään mittakaavalla, juurihan pääsin Botswanaan ja seikkailin kesäkuun Siperiassa. Mutta Turkkiin tässä nyt ollaan kuitenkin menossa kuuden päivän matkalle.

Suomalainen Meretniemen perhe on lähdössä purjeveneellä löytöretkelle maailman ympäri kolmen lapsensa kanssa. Kuuden vuoden mittainen purjehdus vie perheen kaikille valtamerille, kuudelle eri mantereelle ja 75 maahan.  Purjehdus starttaa kesäkuussa 2016 Turkista. Ja arvaatteko mitä? Tulevalla reissullamme purjehdimme juuri tuolla samalla potskilla!

Purjehduksen ympärille on rakentumassa laajempi Sail For Good -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää yksilöllinen digitaalinen oppimisympäristö, jota voitaisiin hyödyntää laajemminkin alueilla, joilla lapset eivät syystä tai toisesta ole normaalin koulutuksen piirissä. Matka järjestetään Sail for Good- hankkeen toimesta. En vielä itsekään tajua kovin paljon koko asiasta, mutta toivottavasti osaan reissun jälkeen valaista asiaa paremmin.

Sen verran tiedän, että pääsen purjehtimaan ja vaeltamaan. Purjehdimme Meretniemen perheen s/y Panacea –purjeveneellä ja tutustumme Turkin ulkoilmakohteisiin Lycian way –vaellusreitillä.

Matka starttaa keskiviikkona 23.9. klo 05.00 Helsinki-Vantaan lentoasemalla terminaalissa 2. Iiik.

– Henriikka

Ps. Mukaan on lähdössä huvittavan sekalainen ja minulle tuikituntematon sakki:
Fitness Führer, OTTO Izakaya, Timo Wilderness, Urbaani viidakkoseikkailijatar, @kpunkka, @juusohd, Blue Wings, Cocoa etsimässä, Lapsiperheenmatkat & Sail for Good.

Pakoon Hankoon

Vietin perjantai-iltapäivää ja -iltaa Hangossa. Lähdin sinne suht spontaanisti, syksyn tavoitteenani kun on ollut olla vähän enemmän spontaani ja kieriskellä vähän vähemmän mukavuusalueella. Olo oli kuin vadelmavenekunnalla: pakoon Suomen Hankoon paikoitellen liian hektistä pääkaupunkia. WO-oo-o-o-oo, lippu mastoon.

Syy visiitilleni oli aika random vaikkakin samalla vallan hauska. Hangossa Helkaman tehtaalla rakennettiin 400 000. jopo ja tätä tapahtumaa pääsi yleisökin tiirailemaan. Helsingistäkin lähti kyyti ja koska en ollut koskaan käynyt Hangossa, meninpä kurkkimaan paikalliskansan ja maikkarin kymppikevennys-toimituksen kaveriksi, millaiselta kultainen juhlajopo näyttää.

No, hienoltahan se näyttää, niin kuin näkyy. Kultainen menopeli, josta valitettavasti kumpusi ensimmäisen vau-ajatuksen jälkeen toinen ajatus: tuo jopo nyt ainakin pöllittäisiin pyörätelineestä. Ei näitä hohtavia taidetakaan sarjatuotannolla tuottaa, mikä on varmasti ihan hyvä.

Tehdaskäyntiä ja pyörän rakenteluakin parempaa oli kuitenkin pyöräkierros Hangossa. Päätimme pienellä porukalla lähteä kiertämään kaupunkia polkupyörillä. Sää oli uskomaton. Koko päivä tuntui aivan absurdilta, kun lämpömittari näytti 20 astetta, tuntematon kaupunki avautui silmien edessä ja oranssin lainapyörän polkimet tuntuivat kevyiltä.

Hanko on ihana. Pitsihuvilat, rantaravintolat ja taidegalleriat. Kesäasunnot, vanhat kylpylät ja majatalot sekä hienon hieno hiekka.

Aloin oikeasti miettiä, pitäisikö minunkin tehdä klassiset ja hankkia Hangosta viikonloppuasunto. Sellainen johon voin paeta kirjan kanssa tietäen, ettei kukaan kaupungista tunne minua lainkaan. Joku pölyinen kerrostaloyksiö ajaisi asian. Saisin taiteilijasoppeni ja voisin istua Hangon kalliolla emalimuki kädessä, termari toisessa.

Hyvä idea.

– Henriikka

Kakkua ja auringonkukkia

_MG_0622 kopio

On auringonkukkien aika. Kympillä saa vanhan ylioppilastalon edestä 15 kappaletta ja saapa vielä itse valita, minkä kimpun nappaa mukaan. Varret ovat niin vahvoja ja kimput painavia, että tulee ylevä olo niitä kanniskellessa. Katsokaa kaikki, miten paljon iloa minulla on tässä sylissä!

En tiedä kuuluisiko etikettiin katkaista varret ennen nipun ojentamista ystävälle, mutta minä vein ne viime viikonloppuna perille ihan sellaisenaan. Onneksi Ullalta löytyi riittävän vahva saha ja sopiva maljakko. Saimme kukat sushikekkereiden kaunistukseksi.

Millaiset pidot mimmit olivat meille järjestäneetkään! Sushia, sushia, sushia. Ja  vähän paljon kakkua päälle. Niin hyvää.

_MG_0626 kopio _MG_0660 kopio_MG_0633 kopio_MG_0613 kopio

Meillä ei ole tällä hetkellä sellaista kotia, josta olisimme kovin ylpeitä. Se on toki rakkauden koti ja tärkeä paikka, muttei mikään unelma vaan opiskeluajan sopuratkaisu ihanalla sijainnilla. Kun käy ystävillä, joilla on asunto kuin unista, ei malttaisi pysyä enää omassaan. Vaan maltti on valttia, tässäkin. Kyllä mekin aikanaan muutamme johonkin vaaleanpunaisempaan. Omaan ja astetta kauniimpaan, johon kutsumme aina kaikki kylään.

_MG_0636 kopio _MG_0674 kopio

Tämä syyskuu on kyllä yhtä juhlaa. Kaikki ystävät täyttävät yhtäkkiä pyöreitä tai vähemmän pyöreitä, ostavat tai vaihtavat koteja läksiäisineen ja tupareineen, palaavat maailmalta ja lähtevät takaisin. Juhlia olisi joka sormen- ja varpaanpäälle. Huomaan ajattelevani kuukautta kekkereiden mukaan: Tämä on viikonloppu, jolloin on yhdet synttärit, yhdet tuparit ja yhdet juhlat, joissa yhdistyy läksiäiset, tuliaiset ja syntymäpäivä.

Huh, miten rankkaa elämää, kun pitää koko ajan juhlistaa. 

Ehkä tämä on tällainen löyhä laskeutuminen syysmasennukseen ja pimeyden alhoon.

– Henriikka

California Skateboarding 1970’s

california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-6 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-7 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-14 kopiocalifornia-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-12 kopiocalifornia-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-5 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-17 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-19 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-20 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-23 kopiocalifornia-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-18 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-24 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-25 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-26 kopio california-skateboarding-culture-skater-1970s-locals-only-hugh-holland-27 kopio

Ei ole totta millainen kuvasarja. Niin käsinkosketeltava tunnelma ja upeat sävyt, valot ja 70-luku. Voi miksi en ollut silloin laudan kanssa rullailemassa noita samaisia katuja? Miksi en ole siellä nyt? Olisihan Lords of Dogtownin pitänyt jo ajaa minut Yhdysvaltain skeittiparkeille ja tyhjien uima-altaiden reunoille. Katsomaan ja hurraamaan ainakin, jos ei temppuilemaan.

Jäbät vetää rennosti paljain varpain. Tyylikkäitä polvisukkia ja minisortseja. Helppohan se on näyttää hyvältä 70-luvulla, kun kaikki näyttäytyy kivasti lämpimän filtterin läpi. Iho on auringon ruskettama, ja hiukset ja mieli on niin naisilla kuin miehilläkin sopivan sekaisin.

Kuudes ja seitsemäs kuva ovat lemppareitani (laskin neljännen rivin tuplakuvan yhdeksi). Kuudennessa on niin kaunis aurinko ja kuva on juuri oikealta hetkeltä. Seitsemännen ruudun poika on täynnä aitoa uhmaa ja itseluottamus. Mieletön.

Ehkä aurinkoisten kesäkuvien ihailu johtuu pikaisen paluun tehneestä kesästä. Olen ollut tänään iltapäivällä pyöräilemässä Hangon katuja oranssilla jopolla. Ja kelatkaa, ilman takkia! Aihetta iloon.

– Henriikka

Kuvat: Hugh Holland / Locals Only – California Skateboarding 1975–1978

Nahkavaipoissa

_MG_0858 kopio

Kävin tänään ensimmäisen kerran Hotelli Tornin vessassa. Juuri siinä legendaarisessa lasikopissa, josta näkee Helsingin yli. Voi istua pissillä ihan rauhassa, ihailla kaupunkia ja miettiä, kuinka moni kiikaroi sinua samalla.

Tällainen spesiaalihetki kaipaa spesiaalihousuja. Olivat ne sitten nilkoissa tai eivät. Työkaverini kommentoi aamulla: ”Aikamoiset nahkabyysat. Vaativat kyllä kantajansa.” Vakuutteli, että olen sellainen kantaja. Uskoin häntä, vaikkei työkaveri olisikaan ehkä kehdannut myöntää muuta.

Nahkaverkkarit tulivat vaatekaappiini jouluna 2012 ja ovat olleet siellä kohta kolme vuotta. Tiedän osan edelleen kauhistelevan, missä nahkavaipoissa elämääni elän, mutta minä hiippailen niissä tyytyväisenä.

_MG_0744 kopio _MG_0911 kopio_MG_0881 kopio _MG_0938 kopio

Syyskuu ei ole pettänyt. Tiesin sen olevan paras kaikista. Jo syyskuun ensimmäinen todisti, ettei hehkutukseni ole ollut turhaa: olin unohtanut ladata matkakorttiani, ja lipuntarkastaja antoi minulle sakot anteeksi, kun olin niin surullinen.

Muutama päivä sitten olin ystäväni kanssa Hietalahden kauppahallissa syömässä lounasta. Saimme ilmaiset minijälkkärimunkit. Ja kun ostin viikonloppuna auringonkukkia, kukkasia myyvä poika oli ystävällisin asiakaspalvelija, kenet olen koskaan kohdannut. Siitäkin huolimatta, että hän teki töitä pihalla katoksessa sateen ropistessa, tuulen tuivertaessa.

Syyskuun ansiota kaikki ihana, sanon minä.

– Henriikka

nahkahousut/H&M Studio, kengät/Bianco, paita/second hand, laukku/Lumi (saatu)

Botswana 3: Afrikkalainen huvipuisto

Palataanpa takaisin Afrikan tantereelle, yhteen elämäni oudoimpaan kokemukseen: botswanalaiseen huvipuistoon. Voitteko uskoa, että löysimme keskeltä aavikkoa ”Lions Park” -huvipuiston, jonka laitteiden ainoat käyttäjät olimme. Keskellä ei mitään nousi vuoristorata, maailmanpyörä ja keinukaruselli. Ja tottahan toki me kokeilimme kaikki laitteet.

Idea lähti siitä, että Bea oli kuullut paikallisilta tutuiltaan, Lions Parkin olevan käymisen arvoinen. Emme tienneet paikasta muuta. Bussipysäkillä kyselimme neuvoa perille pääsemiseksi ja meidät ohjattiin oikeaan minibussiin. Taas kerran saimme ihmettelyä siitä, mitä länkkärinaiset tekevät botswanalaisen julkisen liikenteen seassa.

Pyysimme pysähtymään oikeassa kohtaa ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyimme ison tien varteen ja kuulimme: ”Tässä olisi Lions Park.” Missään ei näkynyt mitään. Kuski viittelehti oikeaan suuntaan: ”Sinne päin vaan, sieltä se tulee vastaan.” 

Ja vajaa kilometrin kävelyn jälkeen huvipuisto todella häämötti edessämme. Kahdeksan euron pääsylipulla sai hurvitella koko päivän. Oli talvialennukset, sillä vesipuisto ja allas olivat poissa käytöstä, koska oli talvi ja liian kylmä polskutteluun (30 astetta, hoh hoh).

Kirmasimme kaikissa laitteissa, olimme ainoat. Kaksi lapsiperhettä tuli vähän meidän jälkeemme puistoon, mutta kävivät tietysti vain lasten laitteissa. Me ajoimme huvipuiston ympäri junalla, pyörimme keinukarusellissa, ihailimme maisemia maailmanpyörässä, hurjastelimme Star Dancerissa, heiluvissa simpukoissa ja muissa laitteissa, joissa heikoimmilla olisi oksu lentänyt.

Oli niin outoa, ettei sitä voi kuvailla. Aina kun istuimme laitteeseen, joku henkilökunnan jäsenistä käveli jostain kopiltaan painamaan laitteen päälle. Ja saatoimme istua laitteessa ainakin kolmesti putkeen: ”Once more!” Henkilökuntaa nauratti kaksi innokasta leidiä hameissaan.

Kuulemma kesäaikaan huvipuisto virtaa väkeä, mutta näin talven ja kevään taitteessa paikassa ei käy juuri kukaan. Aution oloinen huvipuisto oli kuin kauhuleffasta. Alueelle oli kannettu super vanhat ja kriipeimmät laitteet, joita muut huvipuistot eivät enää huoli enkä olisi ihmetellyt, jos jostain kuivasta pusikosta olisi noussut painajaisteni karmaiseva klovni.

Pelottavinta kaikessa oli tietysti vuoristorata. Meinasin jo skipata tämän ilonpidon, mutta kun rakas ystäväni ilmoitti menevänsä siihen ilman minuakin, otin haasteen vastaan. Pelkällä reisien päältä kulkevalla turvapuomilla varustettu vuoristorata tuntui aika hurjalta ja kyllä siinä rukousta saikin laittaa yläilmoihin ensimmäisellä rundilla. Mutta mitä vielä! Hullun hauskaa! Vedimme tyhjällä vuoristoratavaunulla kolme kierrosta putkeen, vaihtaen välillä vaunua kokeilunhaluisina. Turhaan nynnyilin, kyllähän botswanalaiset handlaa vuoristoradat.

Mikä kokemus, mikä päivä. Vaikkei jonottaa tarvinnut kertaakaan, meni puistossa useita tunteja. Väsyneet, auringon paahtamat suomalaiset raahustivat ennen pimeäntuloa ison tien viereen liftaamaan ja kärsivällisen odottelun jälkeen saivat kuin saivatkin kyydin takaisin kotiin. Tai siis ”kotiin”.

Melkoista seikkailua.

– Henriikka

Ps. Mutta arvatkaa ketä olin tänään vastassa lentokentällä? No tuota samaista Botswanan mimmiä. She’s back.

Yritä ymmärtää innostujaa

Tulin äsken kotiin. Nappasin jääkaapista muovipussillisen täynnä kirsikoita, joita eilen ostin. Luultavasti kesän viimeiset. Melkein liian tummat, mutta kuitenkin juuri ja juuri syötävissä, niin makeita ja ihania. Pihalla ujeltaa tuuli ja syksy. Tarvitsisin lämpimämmän takin ja kasan vilttejä. Villahousut ja tuplakokoisen tuplapeiton. Silkkaa fiilistelyä syksylle.
Piti kirjoittaa lauantain sushi-illallisesta, mutta päädyinkin selaamaan vanhoja kuvia. Nauroin ääneen, kun löysin nämä kaksi kuvaa. Voitteko uskoa, että nämä ovat tilannekuvia, jotka on kuvattu minun huomaamattani? Näyttää aivan että feikkaisin, mutta ei, Veera ikuisti Wienissä kuvat kun innostun aamiaisesta asteikolla 4–10 ihan sen kympin verran. Aamiaisseurueeni kertoi, etteivät ole koskaan nähneet kenenkään riemuitsevan aamupalapöydässä niin vuolaasti.

Olen innostuja. Aina ollut. Saatan olla jostain jonkun toisen mielestä mitättömästä asiasta niin riemuissani, että vaikutan olevan alkoholin vaikutuksen alaisena. Jossain työpalaverissa saatan innostua suunnittelemaan niin, että pomppaan ylös tuolista tai huomaan olevani koko ajan peppu lievästi irti penkistä. Saatan aloittaa ideoida jonkun toisen ilmoille heittämää ideanalkua niin tohkeissani, ettei puheesta tule loppua. Lisäksi yritän saada kaikki ympärillä olijatkin yhtä vakuuttuneiksi homman erinomaisuudesta.

Tämä on joskus raskasta ja joskus ei. Pessimistisessä, kovin skeptisessä seurassa tunnen oloni toisinaan hyvin ärsyttäväksi. Fiiistelyn ja ilonpurkausten kun toivoisi olevan voimavara eikä taakka kanssaolijoiden harteilla. Innostujan pahin loukkaus on kuulla olevansa ”yli-innokas” tai ”yli-pirteä”. ”Yli” kun tarkoittaa sanana sitä, että jotain on liikaa.

Suurimman osan ajasta innostuminen tuo kuitenkin energiaa. Päivä saattaa pelastua sillä, että näen törkeän korkean ja hienon nosturin tai kadulla vastaan kävelevällä papalla on kulmakunnan komein puku. Joskus innostumisen tuo tulevalle kesälle suunnitellut juhlat ja joskus idea siitä, mitä ostaa ystävälle joululahjaksi. Fiilailu ei katso aikaa, paikkaa eikä aiheuttajansa suuruutta: ”Vitsit miten täydellisen kaunis munakas!”

Yrittäkää ymmärtää innostujaa. Se että on intoa täynnä niin että pompii, ei tarkoita, että järki olisi juossut jonnekin. Ainakaan kovin kauas.

– Henriikka

Kuvat: Veera / Tyyliä Metsästämässä

Design Marketin ostokset

nämä-tarjotin

Helsinki Design Week sai avajaisensa kuluvan viikon torstaina ja jatkuu koko ensi viikon, 13.9. saakka. Monille se tutuin tapahtuma, Kaapelitehtaalla järjestettävä Design Market oli tänä viikonloppuna ja sieltähän minä itseni löysin, vaikka pitkään vannoin, etten sinne ruuhkalaatikkoon astu enää jalallanikaan. Sisko sai ylipuhuttua sunnuntai-aamupäivän lungille design-kierrokselle.

Enkä toki poistunut tyhjin käsin. Oli tarkoitus löytää uusi, pitkä välikausitakki ja seinäkello, vaan mukaan tarttui jotain aivan muuta: tarjotin, sormus ja keramiikkaa.

1. Tummanvihreä, pilkullinen tarjotin (NÄMÄ, 25€, kuvassa yllä)

Kaipasin kotoa löytyvien metallisten retrotarjottimien joukkoon jotain neutraalimpaa. Tummanvihreä on sellainen väri sisustuksessa ja kattauksissa, jota lisään mielelläni.

paja_sormus

2. Ohut hopeasormus (Paja – a local design shop, 20€)

Vihkiormukseni on kultainen ja vaikkei mikään megamassiviinen olekaan, niin kuitenkin suht näyttävä. Ostin minimalistisempia päiviä varten aivan ohuen, hopeista palloista koostuvan sormuksen vasenta nimetöntäni koristamaan.

piretkändler

3. Valkoiset, keraamiset pikkukupit sirkus-teemalla (Piret Kändler, 45€/5kpl)

Joskus sitä tajuaa tarvitsevansa jotain aivan spesifiin tarkoitukseen. Onko liian elitististä, jos kerron ostaneeni valkoiset kupit sushi-iltoihin soijaa varten? Nykyiset kuppimme ovat liian pienet ja matalat, lisäksi käsityönä tehdyt astiat ja sirkus-teema ovat vertaansa vailla.

Kuka muu oli kyynerpäätaktiikalla rynnimässä Kaapelitehtaan käytäviä? Tarttuiko mitään mukaan? Itse harkitsin myös villahuiveja ja pellavapyyhkeitä, mutta rajansa rahalla, tarpeilla ja kaikella.

Kierroksen jälkeen soitimme Roosaliinan kanssa kaikki Helsingin brunssipaikat läpi toivoen, että yllättäen iskeneelle nälälle löytyisi sammuttaja ilman omia ruoanlaittotaitoja. Vaan niin siinä kuitenkin kävi, että useiden kieltävien vastausten jälkeen otimme raitiovaunun lähikauppaan. Klo 16:00 oli omatekoinen brunssi katettu ja klo 17:00 armoton ähky. Hyvä sunnuntai kaikin puolin.

– Henriikka

Kuvat: Yritysten kotisivuilta

PURRRRRRRR hyvinvointia

yhteistyössä PÜR hyvinvointikauppa (tuotteet saatu testiin)_MG_1996 kopio

Kun vaihdoin huhtikuun lopussa työpaikkaa ja työmatkani siirtyi välille Arabianranta–Keskusta, en osannut odottaa miten mukavan kivijalkaliikkeen saisin työmatkani varrelle. Julkista liikennettä käyttäessäni (99% kaikista matkoista) voin kulkea joko koko matkan raitiovaunulla tai vaihtaa raitiovaunusta metroon ja kävellä lopuksi vähän pidemmän matkan. Ensimmäinen on helpompi, jälkimmäinen vähän nopeampi. Lisäksi jälkimmäisen reitin kävelyosuudelle osuu PÜR hyvinvointikauppa, minne askeleeni usein poikkeavatkin.

PUR on erikoisliike, joka tarjoaa kattavan valikoiman luonnonmukaisia vaihtoehtoja terveyteen ja hyvään oloon. Valikoimiin kuuluvat homeopaattiset ja antroposofiset valmisteet, fytovalmisteet ja ravintolisät, laaja valikoima luomuelintarvikkeita sekä luonnonkosmetiikkaa. Hyllyiltä löytyy myös ekologiset pesuaineet ja ihonhoitosarjat.

Lisäksi myymälässä toimii mehubaari, josta saa tilattua tuoreista luomuraaka-aineista ja superfoodeista valmistettuja smoothieita, kylmäpuristettuja mehuja ja hyvän olon välipaloja. Huh, mikä kauppapaketti.



_MG_2010 kopio_MG_2004 kopio

Itselleni homeopatia, fytovalmisteet ja ravintolistä ovat aivan hepreaa, mutta elintarvikkeiden, luonnonkosmetiikan ja PUR:rin smoothieiden perässä olen usein kipaissut kaupassa. Raakapatukoita olen ostanut ulkomaanmatkoilleni siltä varalta, että nälkä yllättää eikä gluteenittomia vaihtoehtoja ole saatavilla ja perinteisen pastan sijasta olen käynyt PUR:rilla hakemassa papu- ja kvinoapastaa. Myös monet spesiaalitarvikkeet leivontaa varten ovat löytyneet Urho Kekkosen kadulta.

PUR ehdotti minulle yhteystyötä tietäen, että minulla on keliakia. He halusivat nostaa erikoisruokavalioihin sopivia tuotteita esille niitä tarvitseville tai haluaville. Putiikin oma ravintoneuvoja latoi koriini muutamia tuotteita, joita hän halusi minun kokeilevan. Kerroin rakastavani leipomista, mutta olevani vielä uuno gluteenittoman leivonnan kanssa. Lisäksi sanoin, että haluaisin vältellä tärkkelyksiä ja sokereita (näitähän gluteenittomissa valmistuotteissa on usein aivan törkeästi) ja syödä mahdollisimman ravintorikkaasti. Kukapa ei?



_MG_2012 kopio _MG_2017 kopio

Testilistalle löytyi seuraavat tuotteet:

Voimasnäkki – Gluteeniton ja vähähiilihydraattinen proteiininäkkileipä

Ihan mielettömän hyvää. Syön leipää enää nykyisin harvoin, kun kaupasta saatavat gluteenittomat ovat usein pelkkää pullamössöä. Tämä on täyttä tavaraa ja ilman leivänpäällisiäkin maistuvaa. Minulla oli pussillinen mukana Botswanassa, jos sopivaa ruokaa ei joskus löytyisi.

Biofair Qvinoa Flakes – Kvinoa-hiutaleet

Luomukvinoa-hiutaleet ovat olleet oivalleni vaihtoehto aamupuurohiutaleeksi, kun erityisherkän ihokeliakiani vuoksi joudun välttelemään parhaani mukaan myös gluteenittomia kaurahiutaleita.

Foodinin Psylliumjauhe

Luomutuotettu psylliumkuitujauhe. Gluteenittoman leipojan välttämättömyys, sillä taikinaan ei muodostu perinteisen leivonnan tapaan sitkoa.

Luomu Omega –näkkärisekoitus

Lisää muutama kananmuna ja ruususuolaa. Sekoita pehmeäksi taikinaksi, levitä pellille ja paista. Terveellinen näkkäri on valmis, voilà!

Jytte-jauhot

Jyttejauhot sopivat kaikenlaiseen leivontaan ja ruuanlaittoon. Ne sopivat keliaakikoille ja myös maito- ja soija-allergisille. Aineosat: Maissijauho, perunatärkkelys, täysjyväriisijauho, perunahiutale, tattarijauho, sokerijuurikaskuitu, psylliuminsiemenkuori, sakeuttamisaineet (johanneksenleipäpuujauhe, ksantaanikumi, tarakumi)

Soijapapupasta à la eco – Fettuccini

Parempi vaihtoehto pastalle? Kannattaa ottaa haltuun papupastat.

Cool Chile – Tortillajauho

Pelkkää maissia sisältävästä jauhosta leipaisee ja paistaa paistinpannulla oivat gluteenittomat tortillat. Oman suoritukseni näette seuraavista kuvista.

_MG_2038 kopio_MG_2027 kopio


Jotain kysyttävää paikasta tai tuotteista? Kysykää pois, niin yritän selvittää parhaani mukaan. Tässä tuli muutamia esimerkkejä PUR:rin hyllyjen tuotteista ja voin kertoa, että tässä oli vain murto-osa niistä, joihin kannattaa tutustua.

Vielä kun kauppa aukeaisi aamuvarhain, että voisi kipaista ennen töihin menoa hakemassa sumpit ja aamupalat, niin konsepti olisi täysi timantti. Mutta kotiinpaluun piristeenä pysäkki toimii yhtä lailla.

Nyt viikonloppu, meikit naamaan ja ystäville illastamaan.

– Henriikka

Kuvat PUR-kaupasta: Ida Hanhiniemi

Pidä parhaat lähellä

11949838_10153102694497308_1066852690_n

Muistan kuinka äitini sanoi, kun olin lapsi, ettei ikävien ihmisten kanssa kannata olla, jos he haluavatkin pysyä ikävinä. Sitä muuttuisi muuten ajan mittaan ikäväksi itsekin. Kun taas ympäröi itsensä ilolla, tsempillä, lempeydellä ja ymmärryksellä, saattaa saada palasen itselleenkin. Tämän listan kruununa olkoon huumori, joka kyllä levittää hyvää ultimaattisesti.

Eilinen iltapäiväni oli kankein aikoihin. Levoton olo ja vaikka työt sujuivat, olo oli ulkoisesti ja sisäisesti täysi pylly. Piti lähteä ravintolaan hippailemaan ja meinasin perua koko turnajaiset.

Vaan pitäisipä muistaa, että käsipuolessa kulkee universumin optimistisin kaveri. Kun minun ailahtelevan temperamenttini yli kulkee tummanpuhuva sade tai uhkaava myrskypilvi, liikuskelee poutapilvi vierellä ihan omissa maailmoissaan.

Ja mitä luulette, lähdinkö viestin jälkeen poutapilven matkaan? No totta hitsissä lähdin. Nauroin valituille sanoille niin, että tyhjä tomisto kaikui. Ei ehkä toimisi Tinderissä, mutta tämä ajoitus oli bueno.

Päivän opetus olkoon, että parhaat kannattaa pitää lähellä.
Mikä tietysti vaatii, että itsekin luo joskus poutaa eikä ainiaan pelkkää sadetta.

– Henriikka