Mitä kuuluu?

IMG_0939 kopio

Viime kesä katosi. Noin vain, yllättäen. Selasin eilen elokuun ensimmäisen viikonlopun mökkikuvia ja silmännurkka märehti. Katsokaa nyt millainen kasa rakkautta!

Kuvassa pötköttää sellainen sakki, että onnellisuuspisteet ovat minulla keon keskimmäisenä aika tapissaan. Meneillään on kalakilpailun aka onkirallin puolivälierätauko. Grillimakkaraa ja termarikahvia, ja kovaan ääneen koetetaan arvailla ja vähätellä, millaisia vonkaleita naapuriveneen retkikunta on onkinut. Kallio on lämmin ja mustikat varvuissaan.

Päästinpä kala kädessä kameralle muikistellessani rallin toiseksi isoimman ahvenen karkuun. Mutta se on taas sitten toinen tarina, josta varmasti kuulette. Ja josta minä eritoten kuulen aina, kun näen perhettäni. Viimeiseen ehtoolliseen saakka. Yrittänyt laitetaan, aina.

——

Syksyinen Suomi on täällä. Lehtien puut ovat vielä suurimmalta osalta vihreitä, mutta pian sekin muuttuu ja luomakunta lakastuu. Minulle kuuluu hyvää. Teen paljon töitä, nautin siitä, mutta mietin myös miten voisin tehdä vähän vähemmän. Bloggaan, mutten aivan yhtä intensiivisesti nenä ruudussa kuin tahtoisin. Jos aikaa riittäisi, kirjoittaisin kahdeksasti päivässä. Myös sellaisista vaikeista asioista, joita ei iltaväsymyksessä jaksa miettiä.

Juoksen, käyn salilla, leivon kun ehdin. Leipominen on usein se asia, jota ystävänikään eivät muista yhdistää minuun. Se ei kuulemma sovi kokonaisuuteen. Askartelemaan ja muuten väsäilemään en ole malttanut, mutta olen heittänyt hyvästit huonolle omatunnolle, jos joskus istun Netflixin ääressä tunnin tai puolikkaan. Viimeksi katsoin kotimaista Kimmoa, nauroin monesti. Soittelen ystäville, laitan joskus harvoin etanakirjeenkin. Näkisin mieluusti kaikki kymmenesti useammin, mutta olen iloinen siitä, että tiedän että ystäviä on. Ja muistan ajatuksissani heitä, vaikken aina näkisi. Ja perheen tapaan pitää lähellä. Sain tänään kesken työpäivän isoveljeltäni ääniviestin, jossa hän lauloi lapsuudessamme keksimän laulun. Onko parempaa?

Haluaisin metsään. Sellaiselle hupaisalle vaellukselle niin kuin viimekin syksynä. Ja melomaan intiaanikanootilla, kiipeämään kallioille. Oikein sillä lailla ryömimään kuoppiin ja sammaleisiin, roikkumaan puista polvitaipeista.

Yritän pyristellä ja tehdä kaikkeni, että pääkaupunkilaiskupla nappaa minua ikiajoiksi. Haluan olla kämänen kouvolalaislähtöinen, mukavasti maanläheinen ja sopivasti simppeli. Haluan nauttia julkisesta liikenteestä, haluan pysyä lähellä ihmisiä. Kaikenlaisia ihmisiä. Tavoitteena on, etten ajattelisi itsestäni liikaa enkä liian vähän.

– Henriikka

Kategoriat: janne, perhe 6 kommenttia

Mitä kuuluu?

6 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *