Taas kävelin ohi ja moikkasin

_MG_0919 kopio

Pidän lempeistä, sävyisistä ihmisistä. Pidän hymyilevistä ihmisistä. Mutta hymyilemättömyyskään ei haittaa, jos on lempeä. Päätetty lempeys riittää, eikä se katso persoonaa tai sitä, oletko synnynnäisesti jotenkin erityisen säyseä. Päätetty lempeys tarkoittaa halua käyttää sydäntään muihinkin kuin itseensä. Halua olla ystävällinen muillekin kuin lähimmilleen.

Vaikeinta on olla lempeä niille, joille ei haluisi. Helpointa niille, keistä oikeasti välittää. Hyvät käytöstavat ovat sellaiset, jotka ulottuvat myös ihmisiin, joista vähiten välittää. Kuka tahansa pystyy pitämään rakkaitaan kuin kukkaa kämmenelle, mutta lähikaupan kakanhajuinen näkkärinaamainen kassaneiti on kovempi haaste.

_MG_0932 kopio_MG_0901 kopio

Olen uinut tällä Turkissa tällaisissa syvissä jorpakoissa. Miettinyt naishenkilöä, jonka näen kerta toisensa jälkeen tallaavan Helsingin katuja. Kävelemme vastaan noin kaksi metriä leveää tietä. Hän kyllä tietää minut ja minä hänet. Olemme tehneet yhdessä töitä. Istumme samoissa palavereissa aina välillä. Katseemme kohtaavat ja minä tervehdin. Hän tuijottaa edelleen, mutta kävelee ohi sanaakaan sanomatta. Mietin, mitä hänen mielessään oikein liikkuu.

Mikä siinä on, että tilanteessa minä olen se, joka tunnen itseni tyhmäksi? Joka kerta sama juttu. Mitähän ylväänä astelevan neitosen mielessä oikein pyörii? En ilmeisesti ole hänen arvolleen sopivaa tervehtimis-seuraa. Hymyilen liikaa ja liian leveästi, en käyttäydy kuten Punavuoren kaduille ja hänen arvolleen sopii. Ehkä hän osoittaa mieltään, ehkä se on vain hänen tapansa toimia. Ehkä hänen maailmassaan ei vain tervehditä satunnaisia tuttuja. Suurin kysymykseni on, eikö hän pääsisi itsekin niin paljon helpommalla, jos vaan sanoisi vaikka moi?

Haluaisin tietää, mitä hän ajattelee minut ohittaessaan: ”Siinä se taas käveli ohi ja moikkasi.” Miten ihmeessä toimintamallimme tässä toistuneessa tilanteessa toimimisesta ovat niin päinvastaiset? Jos joku tervehtii minua kadulla, tervehdin takaisin vaikka en tuntisi koko tyyppiä. Saatan epäröidä ja näyttää kummastumiseni, mutta minun maailmaani ei mahdu ajatus ohi kävelemisestä, totaalisesti ignoraamisesta.

_MG_0950 kopio

Ja ihmetteleekö hän minun käytöstäni yhtä paljon kuin minä hänen? Ajatteleeko hän kohtaamisia tuntitolkulla niin kuin minä? Tuskin, on helppo ajatella. Mutta voihan olla, että olen yhtä kummajainen hänelle kuin hän minulle.

Turkoositakkinen tyttö lähettää terveisiä, että aion taas moikata hymyillen ensi kerrallakin.

– Henriikka

Ps. Huomenna takaisin Suomeen. Sitte kuvia plakkariin ja takaisin syysarkeen.

paita/Monki, takki/second hand, farkut/Levi’s

Kategoriat: muoti, oma tyyli Avainsanat: , , , 16 kommenttia

Taas kävelin ohi ja moikkasin

16 kommenttia

  • Ulla / 5kulma sanoo:

    Muruseni, olet niin asian ytimessä ja oon pohtinut aivan samaa lähipäivinä. Missä ihmisten käytöstavat?

    Jatketaan tätä meidän mallia, tervehditään tuttuja ja tuntemattomia. Olen satavarma, että hyvillä käytöstavoilla pötkitään kaikista pisimmälle.

  • Kerttuli sanoo:

    Vau, miten upea oot. Kuvat Turkistakin olleet ihania, en malta odottaa postauksia matkastasi!

  • Maj sanoo:

    Moikka!
    Mä oon usein miettinyt ihan samaa, mikä siinä voi olla syynä, että toinen ei moikkaa takaisin? Mun silmiin se on ihan järkyttävän huonoa käytöstä. Tottakai sitä voi joskus olla niin syvällä omissa ajatuksissaan, että koko tilanne menee niin nopeasti ohi, ei yksinkertaisesti ehdi reagoimaan – jälkikäteen se oikeasti harmittaa, ainakin mulle on käynyt näin. Silti tosi outoa, että toi tilanne on toistunut kerta toisensa jälkeen? Siinä ei vain ole mitään järkeä. Ajatteleeko ne katseensa pois kääntävät tyypit, että olevansa jotenkin liian arvokkaita tervehtimään? Me kaikki ollaan samanarvoisia, yhdenvertaisia ja ihan jokainen ihminen, lapsi ja aikuinen on tervehdyksen arvoinen <3

    • Henriikka sanoo:

      Hyvin sanottu Maj. Ei oikein pääse toisen pään sisälle, ehkä ihan hyvä niin. Tässä tilanteessa en voi oikein tehdä muuta kuin jatkaa sinnikkäästi yrittämistä.

  • suvi sanoo:

    Tulee mieleen, että hänellä ei ehkä ole yhtä hyvä kasvomuisti kuin sinulla. Itsekään en välttämättä tunnista ihmisiä, jos he tulevat vastaan sen normaalin kontekstin ulkopuolella, ja ehkä eri vaatteissa tmv. En vaan tajua moikata. Esim. naapurimme on samanlainen, hän ei tajua moikata, vaikka tulisi suoraan vastaan kaupassa. Muuten moikkaa kyllä. Itse jonkunverran moikkailen sitten ihan varmuuden vuoksi eli jos joku katsoo vähän tuttavallisemmin, sanon moi, vaikkei ole harmainta hajua tyypistä.

    • Henriikka sanoo:

      Niin ehkäpä. Mutta se ihmetyttää, että vaikka ei tietäisi kuka on kyseessä, niin eikö silti voisi moikata tai edes hymyillä? Minullekin käy välillä niin, että en tunnista kadulla moikkaajaa, mutta moikkaan eniveis.

      Hmm, meitä on moneen junaan. Ehkäpä minun ei kannata loukkaantua, jos en saa takaisin moi:ta tai hymyä. Mutta välillä on aika vaikea yrittää ymmärtää.

  • Kerttu S sanoo:

    Mahtava kirjoitus! Täytyi lukea kahdesti ja sitten linkata kaverille. Harmillisen usein suomalaisissa piireissä puolitutun moikkaamatta jättäminen on arkipäivää ja sosiaalinen normi. Eihän me törmäillä vain kuin säännööllisen epäsäännöllisesti. Vaihtokeväänä Koreassa oli hauska huomata, että kaikki länsimaalaiset vaihto-oppilaat tervehtivät, vaikka koskaan ei oltu vaihdettu sanan sanaa tai ainuttakaan silmäystä. Korealaiset naapurit tosin eivät välittäneet pätkääkään käytöstavoista, sillä ”maailmassa on liian paljon ihmisiä, ei kaikille kerkeä olemaan kohtelias”. Ehkä osa suomalaisista seuraa samaa ajattelumallia. Meitähän on niin kauhean paljon. Time is money.

    • Henriikka sanoo:

      Kiitos Kerttu. Mainiosti kirjoitettu.

      Toivottavasti minulle ikinä aika ei ole ainakaan pelkkää rahaa. On niin paljon tärkeämpiäkin asioita ja ympärillä olevat ihmiset on yksi niistä.

  • herra Who sanoo:

    Joillakin on oikeasti huono kasvomuisti. Jopa kasvosokeus. Minulle taas tulee äkkitilanteessa nimiblackout.

    • Henriikka sanoo:

      Se on ihan totta. En minäkään aina kaikkia muista. Mutta jos joku ”tuntematon” moikkaa, niin moikkaan kyllä aina takaisin.

  • Anna sanoo:

    Jep, samaa olen miettinyt usein. Kirjoitat fiksusti, omat ärtyneet ajatukset olleet vähemmän julkaisukelpoisia :D Se on kumma, miksi itse tosiaan tuntee itsensä tyhmäksi ja nolostuu. Tarkemmin ajatellen toinen on nolo. Tai vähintään töykeä. Jos hän tosiaan huomaa toisen ja kuulee tervehdyksen. Ihana takki btw!

    Aiheeseen liittyen: Why it´s so hard to say hello -video https://www.youtube.com/watch?v=4GYTRmF-JE4

    • Henriikka sanoo:

      Haahaha, huikea video. Kiitos siitä.

      Ja kiitos muutenkin. Kiva kuulla, että nämä ajatukset ovat ihan julkaisukelpoista materiaalia hehe.

  • Santtu sanoo:

    Nyt on kyllä pakko kommentoida kun rupesi lievästi ärsyttämään; mitä se sinulta on pois jos joku täysin ventovieras ei sinua jaksa moikkailla? Ja miksi ihmeessä kuvittelet olevasi jotenkin hurjasti parempi ihminen koska itse moikkailet satunnaisia vastaantulijoita…..????? Et tiedä tästä henkilöstä mitään, ja silti tuomitset hänet ”liian ylpeäksi” moikkaamaan sinua, hänelle täysin tuntematonta ihmistä. Aika itsekeskeiseltä kuullosti kirjoituksesi kyllä minun korvaani. Ei se oma tapa ole automaattisesti se ainoa oikea ja hyväksyttävä, maailma on täynnä hyvin erilaisia ihmisiä. Mitäpä jos antaisit jokaisen olla sellainen kuin on?

    • Henriikka sanoo:

      Hello Santtu. Mukava, että tulit kommentoimaan, vaikka näin hävettävän myöhään vastaankin.

      Yritänkin jutussa yhtä lailla ihmetellä itseäni: miksi tämä niin kovasti minua ärsyttää? En tiedä. Ehkä minulle on lapsuudesta asti iskostettu tietyt opit ja on vaikea ymmärtää toisen ajatusmaailmaa. Toista kunnioittaen tietysti mennään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *