Ylitsepääsemättömistä peloista

Blogibarometri_Henriikka5 kopio

Olin eilen puhujana Markkinointiviestinnän viikoilla. Jos minulle olisi sanottu puoli vuotta sitten näin käyvän, olisin nauranut riemuisasti. Vaikka en varsinaisesti lavakammosta kärsikään, presentoiminen ja julkiset puheenvuorot ovat tuntuneet aina pelottavilta ja epämieluisilta.

Spontaani esiintyminen on ollut itselleni aina huomattavasti helpompaa kuin se, että pitäisi valmistella jotain etukäteen. Viiden minuutin extemporena heitetty puheenvuoro jääkarhujen nykytilasta tuntuu paljon helpommalta ajatukselta kuin etukäteen tehty ja harkittu presis. Jos on saanut valmistella etukäteen, yleisö odottaa enemmän. Pitäisi olla jotain hyvää sanottavaa, verbaalisesti ja visuaalisesti riittävän onnistuneessa paketissa.

Myös yleinen hostaaminen ja ”äänessä olo” ei tuota itselle paineita. Olen juontanut tapahtumia ja juhlia, järjestänyt tilaisuuksia ja tehnyt paljon töitä tapahtumatuotannon alalla. Silloin on kuitenkin helppo piiloutua hostin roolin taakse. Eilisessä tilanteessa minun oletettiin tietävän ja tarjoavan kuulijoille jotain ajateltavaa. Aivan uutta ja hyvin, hyvin pelottavaa.

Puheenvuoroni kesto oli 20 minuuttia. Puhuttiin siis lyhyestä presentaatiosta. Kyseessä oli Blogibarometri 2015 –tutkimuksen julkistus ja tulosten lyhyt läpikäynti. Olin tutkimuksen kirjoittamisen päävastuussa viestintäkonsultin työni kautta, mutta aihe tietysti on tutumpi blogihommien kautta. Näiden kahden roolin kautta analysoin ja lähestyin aihetta.

Blogibarometri_Henriikka6 kopioBlogibarometri_Henriikka4 kopio

Kun kesällä työkaverini kysyivät, voisinko julkaista tutkimuksen Markkinointiviestinnän viikoilla, kuulin vastaavani myöntävästi. Pieni, avuton Henriikka sisälläni huusi apua kovempaa kuin koskaan. Älä nyt hyvänen aika suostu tuollaiseen, mitä et hallitse yhtään! Et mene sinne lavalle itkemään ja nolaamaan itseäsi ja muita. Jostain syystä kuitenkin heitin rennosti, että eiköhän tuo onnistu.

Ehkä pelon myöntäminen on ensimmäinen steppi ja sitä seuraava, yhtä tärkeä, on sen hallitseminen. Monet asiat kun vaativat vain rehellistä myöntämistä ja mikä raskainta, erityisesti kovaa treeniä. Tiesin, ettei kyse ole siitä, ettäkö muut ajattelisivat minun olevan kykenemätön. Olivathan kolleganikin luottaneet minuun kysyessäni minua puhumaan ja suoraan sanottuna voisin kuvitella, että monet eivät uskoisi minun olevan peloissaan julkisen puheevuoron ääressä. Ja ihan oikeasti, eihän kyseessä todellakaan ole kovin iso asia kenellekään muulle kuin minulle. Päätin, että olkoon syksyn(kin) teemana uuden oppiminen (isäni aina pilkkaa minua, kun minulla on aina käynnissä uuden oppimisen aika). Asia kun ei ajan kanssa kuitenkaan muuttuisi helpommaksi. Uusi osaaminen avaa uusia ovia ja epämiellyttävät kokemukset harvoin heikentävät luonteenlujuutta.

Valmistelin ja treenasin. Valmistelin PowerPointin ja mietin, mitä asioita haluaisin nostaa. Jännitin. Treenasin lisää. Mietin, miten 20-minuuttinen voi olla niin suuri juttu minulle. En kuitenkaan vähätellyt, pelolle ja jännitykselle kun ei voi viitata kintaalla, vaan se kannattaa ottaa tosissaan. Lopulta esitin esitykseni kolmesti Jannelle, joka antoi palautetta ja kehitysehdotuksia (voitteko uskoa, että näiden kolmen esityksen jälkeen hän tuli vielä katsomaan sen varsinaisenkin?). Pelko katosi ja itseluottamus kasvoi, kun tiesi mitä on sanomassa. Visualisoin tilannetta ja mietin, mikä voisi olla pahinta mitä voisi tapahtua. Pahin skenaario oli, että jäätyisin täysin ja poistuisin lavalta. Sekään ei oikeasti vaikuttaisi mitenkään juuri mihinkään eikä etenkään kehenkään. Miksi siis suotta pelätä?

Blogibarometri_Henriikka2 kopio

Eilen ennen esitystä vastasin paikalle olleille, kyseleville työkavereille, että jännittää vähän. Tajusin, että hallitsematon pelko oli muuttunut sopivaksi jännitykseksi, jonka päällä istuin ihan itse. Tilanne ja pääkoppa oli kontrollissa. Oman vuoroni alkaessa marssin lavalle neonoranssissa bleiserissäni, matalat herrainkengät jalassa suht rentona, jännityksestä sopivasti vireessä. Olin ajatellut tarvitsevani korkoa kannan alle nostamaan itsevarmuuttani, mutta tajusin aamulla haluavani mieluummin olla lähellä maata, jotta voin kävellä lavalla ja liikkua helpommin.

150-henkinen yleisö kuunteli asiantuntija-puheenvuoroni keskittyen, tiukasti silmiin katsoen. Oli mukava olla siinä hetkessä. Minulla oli muistilapuissani tukisanoja, mutta pääasiassa selitin asioita omin sanoin. Tiesin, että se on minulle luontaisin tapa. Keskityin ja hengitin syvään, nautin tilanteesta. Työkaverit katsoivat luottavaisesti, hain heistä tukea sanoja etsiessäni. En huomannut kenenkään poistuvan kesken puheenvuoron. Ja jälkikäteen tajusin, että syynä ei ollut kelvoton show, kun osa kuulijoista oli puhelimiensa ääressä: he vain live-twiittasivat kuvia slaideista, sitaatteja puheestani ja ajatuksiaan aiheesta. Varmasti osa pyöri facebookissakin, mutta kaikesta minun ei tarvitse välittää.

Lähtökohtaisesti yksinkertainen asia, joka tuotti ylitsepääsemätöntä pelkoa. Tai luulin sitä ylitsepääsemättömäksi ennen kuin tartuin siihen ja ravistin. Opin ja kasvoin. Kyse ei ollut 20 minuutista tai ylipäänsä kyseisestä minipuheesta vaan paljon suuremmasta aihiosta. Kun presistä pyydettiin minulta, olisin voinut vastata ”kiitos ei, minulla ei ole tällaisesta mitään kokemusta”. Mutta kokemus ei kartu, jos ei tee. Nyt voin sanoa seuraavalla kerralla, että ”kyllä kiitos, tällaisestahan minulla on jo kokemusta”. Ja vaikka uskon edelleen jännittäväni, en usko sen olevan aivan näin suurta. Lisäksi saan rohkeutta myös muuhun ja voin oppia hallitsemaan pelkoja myös muissa tilanteissa: veikkaan, että Myllykosken sillalta hyppääminenkin oli helppoa, kun olin pyörittänyt pelkoa ja sen voittamista mielessäni pari kuukautta.

Blogibarometri_Henriikka1 kopio

Vaikka en näe itseäni suurena luennoitsijana, haluan oppia hyväksi puhujaksi. Haluan oppia luottamaan siihen, että jos minua pyydetään johonkin puhumaan, asiantuntijuuteni riittää. Minä riitän. Haluan oppia artikuloimaan selvemmin, päästä irti maneereistani. Lisätä sisältöä, vähentää täytesanoja. Valmistella inspiroivia slaidisarjoja ja käydä inspiroitumassa itse muiden puheenvuoroista. Ja haluan mieluusti olla kumoamassa sitä ajatusmallia, jossa miehiä pidetään naisia parempina ja karismaattisempina puhujina. Tämäkin on pitkälti naisista itsestään kiinni. Jos naiset eivät puhua pukahda eivätkä luota itseensä, ei heistä saada irtikään mitään.

Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.

Oho, mikä palopuhe tästäkin tuli! Jos suullinen ulosantini olisi yhtä vikkelää kuin sormeni näppiksillä, presis kuin presis tuntuisi sunnuntaikävelyltä.

– Henriikka

14 kommenttia

  1. Mahtavaa Henriikka! :) Voin kyllä kuvitella kuinka kuumottava tilanne toi on omassa päässä ollut. Mä osallistuin tapahtumaan vasta eilen, niin sun esitys jäi harmi kyllä näkemättä, höh :(

    Vastaa
    • Henriikka 3.10.2015

      Ehkäpä mahdollisella seuraavalla kerralla sitten!

      Kiitos paljon Jaana. Tilanne laittoi kyllä korvat aivan punaisiksi, mutta jälkeenpäin oli mahtava fiilis. Itsensä ylittäminen on yksi lempipuuhistani.

      Vastaa
  2. Saana 24.9.2015

    Kaiken oppii, jos on halua ja paloa tehdä. Kaikki lähtee itsestä.

    Mikä onkaan hienompaa, kuin puhua kuulijoille asiasta, josta oikeasti itse tietää kaiken ja kuulijat kuuntelevat mielenkiinnolla.

    Vastaa
    • Henriikka 3.10.2015

      Niinpä juuri. Loppujenlopuksi kaikki meni todella hyvin ja sain tästä kokemuksesta erittäin paljon. Pieni potku vaan pepulle ja sitten menoksi.

      Vastaa
  3. Suski 24.9.2015

    Hienoa Henska <3

    Vastaa
  4. anniina 24.9.2015

    kiinnostava postaus. sä et kyllä vaikuta yhtään sellaiselta jännittäjätyypiltä, mutta eiköhän kaikkia jännitä joissain tilanteissa. ite oon ihan hirvee jännittäjä ja esiintymiskammoinen, välttelen kaikkia tilanteita missä pitäisi puhua. voin samaistua tohon viimeseen lauseeseen :D mutta rohkeesti haasteita päin!

    Vastaa
    • Henriikka 3.10.2015

      Kiitos jälleen Anniina.

      Tietyissä tilanteissa olen ihan jännäkakka housuissa. Mutta toisaalta rakastan myös sitä tunnetta, kun onnistuu jossain, mitä on jännittänyt niin että sydän pomppii tuhatta ja sataa.

      Haasteita päin indeed!

      Vastaa
  5. bansku 24.9.2015

    Tosi hyvä postaus, kolahti jotenkin oikein kunnolla meikäläiseen. Oon justiinsa töissä joutunut (/päässyt, miten sen nyt ottaa..) monenlaisiin uusiin tilanteisiin, joissa pitää puhua isommalle joukkiolle, ja tää jotenkin anto voimaa ja luottamusta, eniten ehkä niin että ei niitä muita oikeasti pätkääkään kiinnosta jos meikä siellä jotain munailee. Ei niin että mä nyt todellakaan sadoille ihmisille puhelisin, mutta oma esiintymiskammo puskee pintaan jo varsin tehokkaasti kun ihmismäärä lähenee kymmentä….

    Vastaa
    • Henriikka 3.10.2015

      Hei,

      huippua kuulla, että kolahti. Ja tsemppiä kaikkiin uusiin tilanteisiin siellä töissä. You can do it! Ja joskus jos vähän sekoilee sanoissa tai mokailee, niin no big deal. Munailu opettaa varmaan jopa enemmän kuin se, että aina onnistuu :-)

      Vastaa
  6. Tiitu 25.9.2015

    Olin kuuntelemassa ja esiinnyit oikein hyvin ja luontevasti, kuin vanha konkari. Asiakin oli mielenkiintoista! :)

    Vastaa
    • Henriikka 3.10.2015

      Voi, miten kiva kuulla. Kiitos palautteesta. Arvostan sitä tosi kovasti.

      Vastaa
  7. pikku-oRkki 30.9.2015

    ”Siis luotetaan enemmän, treenataan enemmän. Osataan kieltäytyä oikeissa hetkissä, haastaa itseämme sopivan hetken tullen. Turhat esteet alas, henkeä ahdistavat asiat pois päiväjärjestyksestä. Kukaan muu ei ajattele parhaimpia tai etenkään huonoimpia puoliasi niin paljon kuin itse ajattelet.”

    Luin tän postauksen viime viikolla sellaisen päivän päätteeksi, joka oli mennyt tosi ahdistuneissa tunnelmissa. Kolahti ja kovaa tuohon hetkeen ja niihin fiiliksiin, kiitos siitä!

    Vastaa
    • Henriikka 3.10.2015

      Kiitos sulle kommentista. Tällaiset jutut ilahduttaa erityisen paljon, kun kuulee, että omilla kirjoituksilla on ollut jotain merkitystä jollekin toiselle.

      Mukavaa syksyä sinulle.

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Henriikka Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.