arkisto:

lokakuu 2015

Olo on silti rauhallinen

_MG_3610 kopio

Perjantai ja levollinen mieli. Monta asiaa jäi tekemättä, joita piti tällä viikolla ehtiä tehdä, mutta olo on silti rauhallinen. En ehtinyt laittaa kirpputorirompetta myyntiin nettikirppiksille, en leiponut kakkua telttaretkelle enkä saanut edes kaikki työjuttuja tehtyä, jotka olin listannut tehtäväksi tämän viikon aikana. Sen sijaan ostin nuotiopannun Partioaitasta, join monta kuppia kahvia ja pesin ainakin puolet siitä pyykkimäärästä, jonka olin aikonut.

Ei mene siis lainkaan hassummin ja vielähän tässä on viikkoa jäljellä.

Kaikki sanoo aina perjantaina ”mä oon niin poikki, mä oon niin kuitti”, ja niin sanon usein minäkin. Mutta tässä perjantaissa oli jotain poikkeuksellisen seesteistä. Ennen kotiinlähtöäni siivosin toimistolla työpöytäni, asettelin post it -laput ja kynät kauniisti järjestykseen, niputin kuitit ja tuhosin roskat. Siihen on hyvä palata viikonlopun jälkeen.

Sitten kävelin läheiseen Japani-kauppaan ja ostin kolme naurettavaa, keraamista kulhoa: yhdessä pandoja, toisessa kissoja, kolmannessa koiria. Olin ikkunashoppaillut kulhot jo ajat sitten, mutta vasta nyt tein sen oikeasti. Ei sillä, että materia tekisi aina onnelliseksi (vaikka joskus vähän iloiseksi), mutta muovikassissa kotiin kannetuissa murokupeissa oli sellaista hauskaa kärsivällisyyttä. Olin odottanut ja harkinnut niitä niin kauan.

_MG_3613 kopio

Viikonloppu pitää sisällään perjantai-illan saunan ja kauppareissun. Bea tulee tänne ja pitää käydä vähän ostamassa eväitä huomista varten. Naurattaa ajatus siitä, että pimeää tulee jo ennen viittä ja huomenna pyöritämme otsalamput päässä jotain kylmää pastaa kulhossa. Sunnuntaina telttaretkeltä palattuamme toivon näkeväni pitkästä aikaa pikkusiskorukkaa, joka on varmasti jo ihan hukassa, kun ei ole ollut isosiskonsa valvovan silmän alla aikoihin.

Digi- ja board-expot kiinnostavat myös, jos sattuisin sunnuntai-iltana vielä ehtimään. Jo-käyneet voisivat vinkata, kannattaako pyrkiä piipahtamaan?

Aamulla oli usvaa ja katsoin parvekkeelta miettien, että täällä meren rannalla on minun kotini. Samaan aikaan tuntui, että ehkä koti on jo vuoden päästä jossain toisaalla. Salaa toivoinkin sitä.

Levollista viikonloppua.

-Henriikka

Reppu / Lumi Accessories, Kengät / adidas, takki/Zara, huivi Etiopian tuliainen

Kaikkea ei voi saada

_MG_1683 kopio

Viestittelin juuri ystävän kanssa. Läheisen ystävän, joka on ollut viime ajat aika kaukana arjestani. Ei karkoitettuna tai tahallisesti ulkona kuvioista, näkemiset ovat yksinkertaisesti vain elämänrytmien yhteensovittamisen hankaluuden vuoksi jääneet tavanomaista vähemmällä.

Vaikka kaikki kalenterin täyttävät osatekijät ois mukavia, hyvinvointia edistäviä ja innostavia juttuja, on riski uupua”, hän kirjoitti ja jatkoi: ”Työt, blogi, matkustaminen, urheilu ja avioliitto vaan on iso potti kelle tahansa. Ihania osatekijöitä kaikki, mut sopivissa määrin.

Tajusin heti, että riittävän ulkopuolinen henkilö oli taas se, joka kaivattiin heittämään oikeat noppaluvut pelikentälle. Ärsyttävän todet sanat, joita ei tietysti tekisi mieli kuulla, mutta jotka on nieltävä nätisti.

Muistin taas kerran viisaat sanat, jotka olen kuullut lapsuudesta saakka tuhannesti, mutta jotka ymmärsin vasta pari vuotta sitten kirkkaasti: kaikkea ei voi saada.

_MG_1687 kopio_MG_1701 kopio

Äiti aina sanoi, ettei kaikkea voi saada. Tajusin sen kyllä, pintapuolisesti, mutta valitettavasti on todettava, että jouduin kuulemaan ulkopuolista puhujaa syvemmän ymmärryksen löytymiseksi. Luulin aina hahmottaneeni lauseen sisällön kunnolla, mutta olin väärässä. Sen lisäksi, että faktan tajuaa, on myös opittava hyväksymään sen tuottamat seuraukset.

Pari vuotta sitten olin kuuntelemassa jotain aivan random seminaaritapahtumaa Kiasmassa ja yksi puheevuoroista koski naisia, naisten rooleja ja elämän priorisointia. En muista kuollaksenikaan puhujaa, mutta muistan hänen sanoneen vakuuttavasti:

Nyt kuunnelkaa tarkkaan ja ymmärtäkää tämä. Vaikka kuinka haluaisitte, kaikkea ei voi saada. Jos olette 100 prosenttia läsnäoleva äiti, ette voi laittaa 100 prosenttia työhön. Jos haluatte panostaa ystäviin koko sielullanne ja ruumiillanne, joutuu parisuhde tai oma vapaa-aika varmasti vähemmälle huomiolle. Jos haluatte panostaa uraan sata lasissa, joudutte aivan varmasti luopumaan tai vähintään karsimaan monesta muusta. Eikä tämä tarkoita ettette voi olla sekä mahtava äiti että uranainen tai mahtava ystävä ja tyttöystävä. Valintoja on kuitenkin tehtävä ja kaikkea ei kuitenkaan voi saada.

Se oli salama kirkkaalta taivaalta. Ymmärsin homman jujun, tajusin armon. Ja tajusin nimeomaan sen armon, joka on minun on itse itselleni suotava. Eri elämäntilanteissa on priorisoitava eri tavalla. Ne ovat valintoja, usein henkilökohtaisia ja omissa käsissä, toisinaan ulkoapäin ohjailtuja. Mutta niitä on tietoisesti tehtävä ja käytävä läpi sitä ajatustyötä, joka auttaa hyväksymään sen, että toiseen asiaan panostaessa joku toinen jää vähemmälle huomiolle.

_MG_1697 kopio_MG_1702 kopio

En ole uupumassa enkä liian lähellä äärirajoja. Ystävän sanat saivat kuitenkin ajattelemaan: löysin itseni tavoittelemasta liikaa, tavoittelemasta kaikkea. Haluaisin perheen, kauniin kodin, täydellisen työn ja perunamaan. Haluaisin maailmanmatkat, kauniit hiukset, istuvat vaatteet ja päästä syvimpään zen-tilaan. Haluaisin juosta, maalata, leipoa ja kirjoittaa, siivota, sotkea, juhlia ja laulaa.

Olen kokenut syyllisyyttä sotkuisesta kodista, vaikka tiedän sen olevan oma päätökseni: sosiaalinen elämä ja uuden työn opettelu ovat vieneet ajan huushollaamiselta. Olen kokenut syyllisyyttä, kun olen kieltäytynyt hyvän päivän tuttujen kahviseurausta, vaikka tiedän sen johtuvan siitä, että haluan jakaa vapaa-aikani niiden lähimpien ystävien kanssa. Ja nämä priorisoinnit ovat olleet tähän elämänhetkeen juuri oikeita, mutta minun pitäisi vielä hyväksyä se ja antaa itselleni sitä kuuluisaa armoa.

”Riittää, että itellä on sellanen olo, että happi kulkee, aurinko on vielä taivaalla ja tähdet kirkkaat. Kiireessä hukkaa helposti ittensä. Sä oot liian täynnä fiilistä hukattavaks”, sanoi ystävä lopuksi. Se oli kauniisti sanottu. Tosi kauniisti.

Ja tiesin, että lähimpiin ystäviin aion panostaa jatkossakin.

-Henriikka

Learning by Doing: Viikonloppuna telttailemaan

DSC_1207 kopio DSC_1225 kopio

Lähden viikonloppuna telttailemaan enkä suoraan sanottuna pysty ajattelemaan juuri mitään muuta. Se on niin kivaa. Siitäkin huolimatta, että lähdemme vain yhdeksi yöksi emmekä Nuuksiota kauemmas.

Muistaakohan joku vielä, kun viime vuonna pakkasimme ystäväni Bean kanssa rinkat täyteen ja lähdimme Repovedelle parin päivän vaellukselle? Vaikka se oli ensimmäinen kertamme yhdessä metsässä (ja Bean ensimmäinen kerta vaeltamassa), aloimme kutsua sitä jo silloin perinteeksi. Jos asioita alkaa kutsua perinteiseksi jo ensi kerralla, jää toistuvuus automaationa sopivasti kuvioihin. Puhumme jo viikon Lapin vaelluksista ja jäätikköretkistä, mutta aloitetaan nyt ensin marraskuun taitteen yöpakkasvaelluksella.

Totuushan on, etten minäkään tiedä mitään telttailusta kesän ja alkusyksyn ulkopuolella. Viime vuonna seikkailimme syyskuun alussa enkä tunne loppusyksyistä metsää öisin. En tiedä kuinka marraskuun huurteiset halot saa syttymään. En tiedä miltä aikaisin laskeutuva pimeä tuntuu yöpatikoijan näkökulmasta tai miten kylmä voi olla, kun pötkötät makuupusissa ja pihalla on pakkasta. Sen tietysti tiedän, että nämä ovat varusteasioita, mutta en usko, että tähän hätään sijoitamme siihen kalleimpaan kalustoon.

Voitteko uskoa, että mietimme juuri pari päivää sitten tosissamme, voimmeko paleltua telttaamme? Että nukahdamme, emmekä koskaan herää. Saimme naurua ja vakuuttelua osaksemme: ihmisen pitäisi kuulemma pysyä hereillä sellaisessa kylmyydessä, jos ei ole aivan sammunut. Eikä tarkoitus ole.

Veikkaan, että pärjään pitkälle niillä neuvoilla, jotka Lapin 30 asteen pakkanen ja lumilautailu- ja rinnepäivät ovat opettaneet: kerrospukeutuminen, pysy liikkeessä, tunne omat varpaasi.

Mutta jos on muutama neuvo heittää tällaiselle Learning by Doing -retkeilijälle, niin annapa kuulua. Kiitollisena ja nöyränä otan vastaan. Sen tiedän, että eväspuoli minulla on hallussa. Viime vuonna tein mukaan suklaata ja tänä vuonna homman voisi viedä seuraavalla levelille. Ehkä leivon mukaan kokonaisen kakun.

Seikkailukerho kuittaa.

-Henriikka

Pitkästä aikaa kirpputorilöytöjä iik!

Muutama vuosi sitten asuin kirpputoreilla. Tiedättehän, minä olin oikea kirppujen kuningatar. Koko blogin alkutaival perustui pitkälti second hand -löytöihin ja kirppisten mylläämiseen: kirpputori oli paikka, josta saattoi löytää ihan mitä vaan.

Sitten alkoi kirppisbuumi. Ihmiset tuntuvat myyvän samaa tahtia kuin ostavat ja myymällä tunnutaan oikeastaan kierrättämisen ideologian sijasta enemmänkin ostettavan hyvä omatunto. Koko homma tuntuu menevän niin yli, että kierrättäminen on pikemminkin kiihdyttänyt kulutushysteriaa kuin tasoittanut sitä. Jos ostaa vikavalinnan, sen voi aina myydä pois silmistä, pois mielestä.

Viime vuosina olen löytänyt itseni yhä harvemmin kirppisjonoista. Ylipäänsä sen jälkeen, kun niille on pitänyt alkaa jonottaa. Kaikki parhaat löytöni ovat kuitenkin kierrätettyä, joten pienen breikin jälkeen palaisin mielelläni apajille. En hirveällä ryminällä vaan pikkuhiljaa. Comeback fyysiseen second hand -skeneen, johon ei lasketa nettikirputtelua.

Eilen kävin kahdella kirpputorilla: Tampereen Radiokirppiksellä ja Tarinassa. Ensin mainittu on entinen suosikki, joka on jotekin menettänyt hohtoaan vuosi vuodelta, mutta jossa silti aina välillä piipahdan. Toinen on Tampereen uusi tulokas, joka on harmittavan pieni, mutta kuitenkin vakuuttava.

Seuraavat mummot, mutta nahkahousujen kanssa varmasti vähemmän vanhukset, löydöt lähtivät matkaan pyhäkierrokselta:

– Valkoinen neulepaita lyhyillä hihoilla 8 €
– Punainen baskeri 3€
– Sininen huivi 0,5€

Jos yrittäisin tuupata nämä kaikki johonkin tulevaan asuun, niin näkisitte kokonaisuuden käytännössä ettekä ainoastaan kauniilla matolla köllöttämässä.

Mukavaa viikkoa kaikille. Omani lähti käyntiin kivasti, jos ei äskeistä oksettavaa farssi-smoothieta oteta laskuun (Mitä tästä opimme? Ei superfoodeja minun käyttööni). Inhorealistista kuvamateriaalia löytyy snapchatista nimimerkillä @aamukahvilla.

Puss och kram ja huomiseen!

-Henriikka

Fazer Cafe Tampere: Aamiainen ja brunssi

Kun karkasin pitkäksi viikonlopuksi Tampereelle, ajattelin laittaa kerralla ranttaliksi ja kokeilla verrattain uuden Tampereen Fazer Caféen aamiais- ja brunssitarjonnan. Siis molemmat! Pari kuukautta sitten avatussa kahvilassa tarjoillaan arkisin aamiaista ja viikonloppuisin brunssia. Sain perjantaiksi aamupalaseuraa Idasta ja tänään tallustimme brunssille kälyn ja miehensä kanssa herättyämme melkein puolen vuorokauden yöunien jälkeen.

Perjantain aamiainen oli loisteliais aloitus viikonlopulle. Buffetpöytä notkui: puuroa, leipää, croissantteja, mysliä, jugurttia, hedelmäsalaattia, kahta erilaista smoothieta, juustoa, leikkelettä, graavilohta, vihanneksia ja paria erilaista salaattia. Lisäksi oli juustoja, viinirypäleitä, pähkinöitä ja siemeniä sekä jälkiruoaksi kahta erilaista kakkua. Suodatinkahvi ja mehu kuuluivat hintaan ja erikoiskahveista piti kustantaa ekstraa, niin kuin usein tapana on. Vallan kattava kokonaisuus siis ja hintaa aamiaiselle oli 12,90€.

Viikonloppuisin tarjoiltava brunssi koostui pitkälti samoista asioista kuin aamupalakin, mutta lisäksi tarjolla oli munakasta ja nakkeja, lohta ja ehkä viittä erilaista salaattia (esim. herne-retiisi, vihannex-mix, katkarapusalaatti). Omaan silmääni ero oli yllättävän pieni, vaikka hinta brunssille oli 19,90 euroa. Tosin pohdin, että hintaa voi tietysti pyytää siitäkin, että on viikonloppukattaus ja kysyntää riittää: väkeä oli tänään ulos kiemurtelevaksi pitkäksi jonoksi saakka. Meille riitti juuri ja juuri pöytä, kun tulimme paikalle vartin avaamisen jälkeen.

Kahvila on tunnelmaltaan tosi kiva. Uudistuneet Fazer-kahvilat ovat ketjukahviloiksi erittäin viihtyisiä, siistejä ja upeasti sisustettuja. Uniikkejahan niistä ei saa, kahvilat kun näyttävät kaikkialta melko samalta, mutta jostain syystä se ei liiaksi haittaa. Asiakaspalvelu oli erinomaista ja osaavaa. Tampereen hatara brunssitarjonta johtaa kuitenkin kahvilaan ruuhkaa, mikä näkyy taas yleistunnelman levottomuutena. Ihmiset istuvat aika sumpussa ja tarjoilijat pyrkivät parhaansa mukaan saada kaikki mahtumaan sisätiloihin. Tällehän ei paljon ole tehtävissä, mutta rauhaarakastaville arkiaamiaiset ovat varmasti ruuhkaisia brunsseja parempia.

Itse analysoin ruokahetkiä tietysti myös keliaakikon näkökulmasta, ja sekä aamiainen että brunssi olivat oivallinen vaihtoehto myös minulle. Buffet-tarjonnasta gluteenitonta ruokavaliota noudattavalle ei sovi puuro, mysli, leivät, croissanttit ja kakut. Gluteenitonta kakkua saa tiskiltä pyytäessä, samoin leipää. Tosin yllätyin miten keskinkertaista ja kuivaa gluteenitonta leipää näin laadukas kahvila tarjoilee. Lisäksi leipä annettiin tiskiltä käteen muovipussissa, mistä tuli vähän ankea huoltoasema-fiilis. Annoin tästä kuitenkin livenä palautetta ja sain erittäin hyvän vastauksen: ystävällinen tarjoili kertoi, että moni tarjoilija haluaa viimeiseen saakka välttää kontaminaatioriskiä jauhopölyn kanssa. Fair enough.

Viihdyin sekä aamiaisella että brunssilla. Niin kuin Helsingin Fazer-kahvilassakin, näistä kahdesta liputan kuitenkin aamiaista. Vatsaani ei mahdu niin paljon, että saisin brunssin laajemmasta valikoimasta suuresti lisäarvoa. Lisäksi arkena pidettävät aamiaiset ovat tunnelmaltaan rauhallisempia ja antavat läppärityöläisille mahdollisuuden jäädä pitämään etätoimistoa pöydän ääreen.

Suuret suosittelut myös perjantailounaaksi ostamalleni porkkana-tyrni-smoothielle, jota toivottavasti saa myös Helsingistä.

Perjantain kuulumisölinän päälle tulikin nyt random informaatio-arvostelu-pommi. Pitäisi varmaan loppuun kertoa mihin käytin sen kellojen siirrosta saadun ylimääräisen tunnin? Minä nukuin. Nukuin sikeästi.

-Henriikka

Ps. Blogin mainokset ovat tällä hetkellä itsestäni johtumattomista syistä aina välillä aivan karseita. Olen siitä oikeasti pahoillani. Asiaan on tulossa muutos ja mainosten määrä vähenee viimeistään joulukuun alussa. Kiitos, kun/jos jaksatte.

Haavistomaista höpinää

friday

Istun Tampereella Waynesin Kahvissa, kansainvälisesti kerrottuna Wayne’s Coffeessa. En ole ketjun suurin fani, mutten vihamieskään. Sitä paitsi tästä ikkunapenkiltä näkee vähän juuri alkanutta valoshowta. Täällä on sattumalta valoviikkojen avajaiset, ja koko iloinen Tampereen väki vaikuttaa olevan kosken liepeillä. Istun valoisassa kahvilassa kuin näyteikkunassa kontrastina pimeälle syysillalle. Pihalla pyöritetään liekkejä, heijastellaan valoja ja suihkitaan varmaan ilotulitteitakin. Jälkimmäisistä en ole koskaan sen kummemmin välittänyt, mutta valoinstallaatiot ja vastaavat saavat kyllä askeleeni pysähtymään.

Naapuripöydässä kuiskitaan, että valoviikkojen avajaiset on sellainen parisuhdejuttu. Varmaan puiden alta hämärästä löytyisi paljon pussailevia pareja. Voisi mennä laskemaan kuinka monta (ja kurkkimaan kuinka kiihkeästi), mutta ehkä pysyn tässä.

On hyvä olla. Laitoin neljän jälkeen läppärin kannen kiinni ja sen jälkeen olen haahuillut yksin ympäri kaupunkia. Enkä niin tuttua kaupunkia kuin Helsinki vaan minulle Suomen kolmanneksi tutuinta kaupunkia. Tulin tänne eilen aika extempore. Huomasin alkuviikosta, että perjantaina olisi etäpäivän mentävä kolo ja laitoin Idalle viestiä: Voinko tulla sun luo torstaina? Sain luvan.

Olen tehnyt tällä viikolla niin paljon ylitöitä etten muista koska viimeksi. Onneksi tällainen ei jatku ensi viikolla, sillä en pidä liikaa töitä tekevistä. Ja haluan parhaani mukaan pitää itsestäni. Perjantain kunniaksi oli ihana vain kävellä. Käydä Design Boulevardissa, hakea Ruohonjuuresta pari chili-kirsikka-raakasuklaapalaa (raakasuklaasuosikkini) ja ihailla Partioaitan ikkunasta Fjällrävenin syysparkoja. Katsoa kosken sillalta juoksevaa vettä ja ihailla aivottomana lintuja leijailemassa vanhojen rakennusten yllä.

Sen lisäksi kävin pitkästä aikaa vaateostoksilla. Kävelin Kuninkaankadulle yläkerran Inchiin ja vietin siellä kaksi tuntia. Voitteko kuvitella, kaksi tuntia! Rikkoi kaikki ennätykseni vaatekaupassa putkeen vietetystä ajasta. Kokeilin arviolta kaikkea. Palvelu oli ylenpalttista ja kukkaronnyörit sekä pääkoppani ruuvit perjantaihuurussa käsittämättömän löysällä. Onneksi ei sentään vatsa.

Nyt loppui valoshow ja kahvilaan tulvii ihmisiä. Naapuripöytään majoittui suurperhe, jotka pitävät aikamoista metakkaa. Meinasin aluksi hermostua zen-hetkeni häirinnästä, mutta menin itseeni, kun kuulin maailman suloisimman pojan kertovan isälleen kuinka ilotulitteet pelottivat häntä. Isä rauhoitteli ja pikkukaverin jännitys alkoi hellittää. Hän kuitenkin lisäsi lohduttavalle isälle vielä varmuudeksi: ”Mutta muistathan, että pelkään myös kummituksia. Ja robotteja.

Sen lisäksi että on hyvä ja aika väsynyt olo, on myös poikkeuksellisen kypsä olo. Juon nimittäin vichyä, maustamatonta vichyä! Koska minusta tuli niin kypsä, että saatan tulla kahvilaan nautiskelemaan mautonta kuplavettä?

Nauttikaa viikonlopusta ja antakaa ajatusten päästä yhtä vapaiksi kuin minä juuri.

-Henriikka

Ps. Ai otsikko? Se on lukijan kiteytys blogistani parin vuoden takaa. Ei poliittinen kannanotto.

Kuva: Crated.com

Jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää


_MG_2649 kopio

Ethän korjaa minusta mitään,
ethän yritä mua pelastaa.
Ethän hio minusta mitään pois,
ei siinä onnistuneet toisetkaan.
Eikä minua tarvitse kantaa
eikä pitää kädestä.
Jaksan kävellä ihan itse
paitsi silloin kun väsyttää.

Sinä valitsit minut, minut, minut,
joo ja minut sinä sait.
Ota minut tällaisena kuin oon,
tällaisena kuin oon.

_MG_2560 kopio_MG_2685 kopio

Ethän luule et tarviin ketään minua kokoomaan?
Olen monista palasista kasannut itseni uudestaan.
Eikä minua tarvitse muuttaa
eikä tehdä musta parempaa.
Tiedäthän sen jo sinäkin,
ei musta täydellistä koskaan saa.

Sinä valitsit minut, minut, minut,
joo ja minut sinä sait.
Ota minut tällaisena kuin oon,
tällaisena kuin oon.

_MG_2632 kopio_MG_2718 kopio _MG_2705 kopio

Joo ota siis minut, minut, minut
juuri tällaisena kuin oon.

-Henriikka

Biisi: Anna Puu

hame, paita, reppu/second hand, villapaita/lahjaksi saatu, kengät/Vagabond

Alakulo

_MG_0077 kopio

Tänään on tuntunut, että syksy nielee. Ihan sellaisenaan, yhtäkkiä ja aivan kokonaisena. Lehtiä on riepoteltu tuulen voimasta siihen malliin, että heikommat ovat saaneet väistyä elon tieltä. Minusta on tuntunut, että olen pian lehtien sijassa. Tai seassa, tai jotain. En vapaasta tahdostani, niin kuin lapsena lehtikasoissa seikkailtiin, vaan olen huomaamattani joutunut syksyn saaliiksi.

Pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, kun niiden päättymistä ei näy”, laulaa Vilkkumaa. Mutta minusta pahimpia on juuri ne ii-i-ii-ii-i-illat. Mä pelkään, et ne saa mut. Ja niin lopulta käy.

Onneksi minulla on kaihomuki. Askartelin sen viime viikolla askartelupajassa. Olisi saanut laittaa mitä tahansa värejä tai leikata mitä tahansa kuvioita, mutta päädyin vain mustaan kirjoitukseen. Joskus olennainen tulee sanottua suurella vaivalla, vähillä sanoilla.

_MG_0114 kopio_MG_0087 kopio

Kun olisi aina syksy” – Se on ylistys vuodenajoista parhaalle. Riipivin, pimein ja ikävin vuodenaika, joka on kuitenkin se kaikista rakkain. Kruunukynttilät palavat ja minä istun huoneen nurkassa viltin sisällä ja vuodatan steariininkatkuisia syysitkuja. Juon inkivääristä teetä, joka on niin vahvaa, että se vääntää suun mutrulle ja sydämen vinoon. Kirjoitan pöytälaatikkoon paljon runoja, jotka ovat jollekin, joka ei niitä koskaan näe. Patterit hohkaavat kuumalla ja silti paleltaa.

Aloita aina aamusta” – Se on lupaus uudesta. Aina voi aloittaa alusta, aina voi ottaa uudestaan. Jos virkkuutyöstä tippuu silmukka, voi purkaa pari kerrosta ja löytää virheen. Siinä kohdassa se purkaminen tuottaa tuskaa, mutta sen tehtyä on huojentunut olo. Kaikki on taas kunnossa. Aamuissa on arvokkuutta, aamuissa on toivoa. Aamut ovat hartaita hetkiä, jotka kantavat muiden vuorokaudenaikojen yli. Aamujen voimalla jaksaa läpi lokakuunkin.

_MG_0093 kopio_MG_0112 kopio

Kirjoitin aina teininä Livejournalia ja runoja rakkausrunot.comiin. Voi ehei, ette todellakaan saa tietää nimimerkkejä.

Mutta joskus tekisi mieli taas palata niille sivuille ja etenkin niihin kepeisiin nuoren tytön ajatuksiin, jotka tuntuivat silloin viiltävän sielua niin syvältä, ettei pohjaa tavoitettu. Eikä pitäisi vähätellä, sillä kymmenen vuoden päästä luen näitä juttuja ja mietin, miksihän olin syksyisin aina niin alakuloinen.

-Henriikka

Turkki 4: Superkuu, verikuu ja kuunpimennys

Henriikka sunrise kopio

Reissun piti vedellä viimeisiään. Oli viimeinen ilta, ja olimme saapuneet kahden päivän vaellukselta ja kirjautuneet Finikessä hienoon hotelliin. Olimme Lauran kanssa puhuneet alkumatkasta, ettemme tietenkään vietä viimeistä yötä hotellissa vaan tungemme vaikka väkisin toisen tiimin kanssa veneeseen. Emmehän olleet tulleet Turkkiin mitään lepoa hakemaan vaan elämyksiä.

Kuinkas kävikään, hotellin puhtaat lakanat vetivät puoleensa kuin kuu vuorovettä. Päästimme hassuista haaveistamme ja keskityimme hotellin uima-altaaseen. Täällähän saisimme valtavan aamiaisenkin. Lähdimme kuitenkin rantaan illastamaan satamaan veneellään saapuneen toisen tiimin kanssa. Kippistä viimeiselle illalle ja sitä rataa.

Oli itkupuheita ja spontaani tanssiesityskin. Hyvää ruokaa ja iloinen jälleennäkeminen purjehtijoiden kanssa. Yksi asia johti toiseen ja yhtäkkiä huomasimme Lauran ja Sofian kanssa jättäneemme spontaanisti hotellin avaimemme toisen tiimin naisvahvistuksille ja olevamme matkalle heidän sijastaan veneeseen nukkumaan. Halusimme käyttää viimeisen päivän veneessä, kun he taas kaipasivat mannerta ja kokemusta Hamamista. Minne katosi lämmin vuode ja ruhtinaallinen aamupala?

Tunkekaa sitten hotellihuoneessa levällään olevat tavaramme rinkkoihin ja ottakaa huomenna mukaan. Emme toivottavasti tarvitse veneellä mitään.”

DSC_0921 kopioOLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_0919 kopio

Jos samalle yölle sattuu verikuu, superkuu ja kuunpimennys, niin ainoa oikea paikka nukkua on veneen kansi. Itsehän en tällaisia kuujuttuja olisi varmasti edes muistanut, joten pelastus oli matkassa olevan yökukkujat, super-instagrammaajat, jotka kyllä tiesivät monelta aurinko nousee ja minne se laskee.

Konstalle ja Timolle riitti riippumatot, Juuso kipesi purjepussiin, minulle ja Lauralle pojat olivat rahdanneet kiltisti patjat kannelle. Sofia, Inna ja Tuomo nukkuivat somasti sisätiloissa. Vedin ison peiton korviin ja nukahdin melkein samantien rauhallisesti satamassa keinuvaan laivaan. Kuu pimeni pimenemistään, mutta minä vain nukuin.

Neljältä Konsta herättää: ”Haluatko sä nähdä sen pimennyksen?” Totta hitsissä halusin, kiitos unisen herättämisestä. Istuin siinä aikani, unihiekat syvällä silmissä, ja tuijotin punaista, jättimäistä, pimenevää kuuta. Tiesin, ettei minun kuvaustaidoillani sitä saisi ikuistettua kameran muistikortille, mutta vähän paremman kuvaajan linssin läpi se näytti tältä.

Pojat lähtivät editoimaan kuviaan hyttiin, minä nappasin tyhjäksi jääneestä riippumatosta toisen täkin omani rinnalle ja vaivuin takaisin uneen.

DSC_0933 kopioDSC_0929 kopio DSC_0970 kopio

Ja minä vielä luulin, että tuo yö ja kuuhommat olivat reissun maagisin hetki. Väärin luulin. Nousin kuuden maissa katsomaan, kun aurinko nousi horisontin yli. Olin nukkuneen rukous, luuren kummitus, mutta viimeinen auringonnousu oli nähtävä.

Istun veneen keulassa pitkään, tosi pitkään. Koko muu vene nukkui tai niin luulin: jälkikäteen Juuso näytti minulle tämän kirjoituksen ensimmäistä kuvaa, joka on varmasti hienoin kuva, jossa olen koskaan ollut. En ollut meren tyrskeiltä kuullut kameran laukaisinta. Lisäksi havahduin myöhemmin, että myös Timo kuvasi kamerallaan (käy katsomassa hänen huikasevin reissuvideonsa täällä). Maagisia aamuhetkiä ei siis löydy vain minun ajatuksistani ja kamerastani vaan saan jakaa ne muutaman muun kanssa.

Toistan nyt itseäni, mutta hetket olivat todella taianomaisia. Enemmänkin. Olen herkistelijä myönnettäköön, mutta ihmettelen itsekin, että pelkästään tilanteen ajatteleminen saa minut kaihoisaksi ja silmät kostumaan. Sydämeni vain tippui auringonnousun ja koko tilanteen ja mielentilan kauneuden johdosta veneen keulalta veteen niin että plomps. Siellä se sydän nyt pohjassa märehtii ja miettii, onko se nyt paras paikka sydämelle.

DSC_0952 kopioDSC_0943 kopio DSC_0997 kopioDSC_0976 kopioOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Itkuherkän, vähäunisen yön jälkeen alkoi viikon aktiivisimmat tunnit. Yksi syy halulle viettää viimeinen yö paatissa oli, etten ollut uhkailuistani huolimatta vielä uskaltanut hypätä takaperinvolttia kannelta.

Oppimismatkani oli mutkainen. Olin toisen purjehduspäivän aamuna seissyt vartin verran kaiteella keräten rohkeutta. Laskin mielessäni än-yy-tee-nyt, mutta joku piti jalkojani tiukasti metallikaiteella. Enkä hypännyt vaikka kismitys oli kova. Päätin mennä harjoittelemaan tuntematonta liikerataa veteen sup-laudan kanssa ja hypätä siltakaadolla veteen laudan päältä. Jostain erikoissyystä onnistuin kuitenkin hyppämään niin, että pamahdin päälleni sup-lautaan. Niskoissahan se vähän tunnahti ja volttiharjoitteluni jäivät hetkeksi.

Viimeisenä aamuna oli kuitenkin uusi miehistö ja nousin kaiteelle. Sydän takoi tuhatta ja sataa, mutta hyppäsin. Hurraa! Sofian mukaan pelko kestää korkeintaan 20 minuuttia (paras tsemppipuhe tähänastisista) ja ilmeisesti yhteenlaskettu aika kaiteella seistessäni oli kasvanut yli tämän minuuttimäärän.

Ennen satamaan paluuta ehti vielä käväistä mastossakin. Aikamoista, kun tuuli heiluttaa mastoa ja sitä yrittää tarrata käsin ja jaloin heiluvaan salkoon. Rakkaat lukijat, älkää pitäkö minua aivan typeränä. Saatan omistaa jotain yllytys-hulluisia piirteitä, mutta olen oikeasti ihan kiva.

OLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_1010 kopio

Myöhäisen brunssin jälkeen lähdimme kohti lentokenttää. Voin kertoa, että saattueessa oli aika väsynyttä porukkaa. Sen minkä itsekin olin huolehtinut ulkonäöstäni alkumatkasta, alkoi olla historian havinaa paluumatkalla. Suolavedestä kovettuneet hiukset, ripsarin jämät poskilla. Kirsikkana kakussa kaksi tummaa silmänalusta kuin lähiparkkipaikan amiksen kuminpolttojäljet.

Mutta on se hauskaa, kun luulee olevansa ennen keskiyötä kotona, niin tajuaakin olevansa Istanbulissa. Jo toista kertaa tänä syksynä myöhästyn jatkolennolta ja jään kiikkiin vaihtokaupunkiin. Tällä kertaa syynä olivat Turkkiin saapuneet ukkoskuurot.

Oikeastihan ne ukonilmat olivat minun tilaamiani. Koska en voinut hurrata silloin, moni kun olisi halunnut jo olla kotona, niin hurraanpa nyt: tällä kertaa minusta oli ihan mahtavaa jäädä jumiin. Menettäisin vain muutamat aamutyötunnit, jotka voisin korvata myöhemmin, ja saisin tilalle vähän extraseikkailua. En ollutkaan vielä valmis palaamaan.

Heitin retkiseurueelle kevyttä läppää Istanbulin yöstä ja tulevasta karaokekisasta. Huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet väsyneinä suopeinta maaperää tämänkaltaisille vitseille.

Joskus sitä olettaa matkan jo loppuvan, kun yhtäkkiä lähes kokonaan uusi matka alkaa. Vimeiseen pariin vuorokauteen mahtui niin paljon, ettei ajatukset edes ehdi laukkaamaan mukana. Viimeinen yö ei jäänytkään viimeiseksi vaan pakon edessä koettu Istanbulin yö veti viimeisen korren.

Jostain syystä en nukkunut lentokoneessa vaan kävin läpi kaikkea nähtyä ja koettua. Mielessä pyöri niin paljon asioita, joita en olettanut sieltä löytyvän, kun lähdin matkaan 10 tuntemattoman ihmisen kanssa. Kiitos siis matkaseura, kiitos Sail for Good.

Ja kun varsinainen Sail for Good -vene lähtee liikkeelle ja viipyy matkoillaan seitsemän vuotta, minut löytää sitten jostain maailman kolkasta, laiturin nokasta liftaamasta.

-Henriikka

Lue kaikki Turkin matkan kirjoitukseni:
Ensi viikolla Turkkiin
Tällainen kaihomieli

Kolme tuntia Istanbulissa

Sail for Good

Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kuva 1: Juuso Hämäläinen
Kuvat 2, 4, 5, 6, 7, 8, 10, 11: Tuomo Meretniemi / Sail for Good

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.

Kaunis, pysähtynyt Pohjois-Karjala

_MG_3300 kopio

Tämä viikko oli liian pitkä, liian väsyttävä. Vietin perjantain töissä Messukeskuksessa, Terveysmessuilla ja kolmelta rakennuksesta lähtiessäni odotti pihalla mies, auto ja litra puolukkasmoothieta ja pakasterasiallinen leipäjuustoa matkaevääksi. Lähdimme rauhoittumaan Pohjois-Karjalaan, Liperin mummilaan.

Viiden tunnin ajomatkasta ensimmäisen tunnin pyhitin viikonloppurauhoittumiselle ja syville keskusteluille, kaksi seuraavaa jaksoin vielä tehdä viikon viimeiset työt, jotta saisin läppärin kannen kiinni koko lauantaiksi. Viimeiset kaksi tuntia nukuin antaumuksella. Nukuin totisesti tuhisten kuin pieni lapsi, ja niskat täysin epäergonomisesti nurin. Heräsin perillä Joensuun viekussa, jossa odotti lämmin kinkkukiusaus ja punaista maitoa. Eteisessä vastassa oli kaksi lämmintä syliä: ”Onpa mukavaa että työ tulitte. Myö mummin kanssa ihan mietittiin, että mahatteko työ avioparina olla koskaan käyneetkään meillä yökylässä? Vaan mummipa muisti, että olittehan työ viikonlopun pari vuotta takaperin. Toivottavasti viihytte.

_MG_3234 kopio_MG_1257 kopio _MG_1259 kopio _MG_1265 kopio

Ja viihdyttiinhän me. Kuunneltiin tarinoita menneistä vuosista ja vaihdettiin kuulumisia. Naurettiin monesti ja paljon. Pelattiin jalkapalloa pihalla ja käveltiin monta tuntia metsässä. Ja poimittiin tällä kertaa puolukat suoraan suuhun, turha niitä on aina laittaa smoothie-masiinaan.

Kävimme ukin kanssa kaupassa ja se oli hauskointa aikoihin. En oikein tiedä miksi, sillä ei se Citymarket paikkana ole niin ihmeellinen. Ehkä sellainen rauhallinen kärryjen työntely ja tavaroiden nakkaaminen niihin oli mukavan seesteistä. Maistoimme näytteitä Cittarin ruokauutuusesittelijöiltä ja heräteostoksena nappasimme kärryihin metsämansikka- ja puolukkajugurttia.

Mummin ruokapöydästä ei ruoka loppunut ja uutisia oli kerrankin aikaa katsoa kolmet peräkkäin: venäjänkieliset, viittomankieliset ja ihan ne tavalliset. Arkena tulisi kuulemma alueellisetkin, mutta ne jäi nyt lauantain vuoksi näkemättä.

_MG_1266 kopio _MG_1274 kopio _MG_1276 kopio _MG_3236 kopio _MG_3265 kopio _MG_3276 kopio _MG_3283 kopio _MG_3287 kopio

Janne muisteli lapsuuttaan mummilasta ja minusta tuntui, että olisin yhtä lailla nappulana samoillut samoissa metsissä. Tuntui kuin kyseessä olisivat minunkin isovanhempani, vaikka veri ei meitä yhdistäkään. Minulla on enää yksi vaari täällä meidän maailmassa, mutta onneksi sain muutamia vuosia sitten Jannen kautta neljä isovanhempaa lisää. Uskon kasvavani vähän viisaammaksi, lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi, kun saan elää heidän kanssaan.

Nyt on auton keula kohti Kouvolaa ja omaa lapsuudenkotia. Tekee mieli päästä pian perille, jotta voin juosta sisälle äitiä halaamaan. Loppuajan istunkin isän sylissä, kahvikuppi kädessä, villasukat jalassa.

-Henriikka

Kohtasin pelkoni Linnanmäellä

linnanmäki

Olin viime vuonna Linnanmäellä. Se oli ensimmäinen huvipuistoretkeni vuosiin ja olin aivan riemuissani. Kävin kovilla ilonkierroksilla ja syöksyin paperinen kruunu päässäni laitteesta toiseen. Se oli hienoa, niin hienoa.

Illassa oli kuitenkin yksi ylitsepääsemättömän hirveä asia: minä pelkäsin. Pelkäsin ensimmäistä kertaa huvipuistolaitteessa enkä voinut sietää sisältäni löytynyttä tunnetta. Se oli melkein sellaista pakokauhunomaista pelkoa eikä mitään pientä jännitystä. Vuoristoradoissa kiepuin ylös- ja alaspäin rennosti, pyörin Ukossa kolmesti, keinuin Viking-laivassa ja körötin kummitusjunassa. Pelon aiheutti yksi ainoa laite: Kingi.

Pahuksen Kingi. Tämä 75-metrinen vapaapudotuslaite piti minua otteessaan koko vuoden. Kaiken lisäksi kävin laitteessa kahdesti: ensimmäisellä kerralla pelkäsin, toisella vielä enemmän. Enkä tietenkään voinut myöntää seurueelleni millainen paniikki rinnassani takoi. Vieressähän kiljuivat juuri ja juuri 120-senttiset huvipuistolaiset, joille ei tohtinut hävitä.

—-

Olen analysoinut Kingi-pelkoani kuluneen vuoden aikana enemmän kuin parisuhdettani. Kuinka minä olen voinut alkaa pelätä? En yksinkertaisesti voinut sietää tätä tosiasiaa, joka kuulemma ikääntymiseen kuuluu. Tuntui, että osa persoonaani riistetään minulta: olen se pelkuri. Joku voisi luulla, että tämä teksti on liioittelua, mutta ei; oikeastaan tämä on vähättelyä. En voinut hyväksyä, että olemassaoloni ilo turmeltuu tällaisella turhalla pelon tunteella. Täysin turhalla. Letkeän hurjapää-Henriikan tilalle oli saapunut vanha nössykkä.

Joku voisi ajatella, että Linnanmäen laite on vähän liian pieni aihe näin suurelle analyysille, mutta uskallan olla eri mieltä. En tarkoita, että kaikkien tarvitsisi huvipuistoilla villisti, mutta minulle koko tämä pelko-asia tuntui tärkeältä. Prosessoin pelkoani pitkin vuotta. Mietin, mistä se johtuu ja miksi se tuntui hallitsemattomalta. Mistä tämä pelko oli yhtäkkiä hiipinyt? Jos se johtuikin ikääntymisestä, niin voisinko ikääntymisen myötä mahdollisesti parantuneella tunteiden hallinnalla saada pelon kontrolliin?

Aluksi päätin, ettei minun koskaan tarvitse mennä Kingiin. Eihän moni muukaan ikäiseni mene. Eihän minun tarvitse tehdä mitään, jonka tarkoitus on olla huvitusta, mutta joka pelottaa. Ajattelin asiaa tasaisin väliajoin koko viime syksyn ja tämän päätöksen kanssa elin ehkä kevääseen saakka. Koko pelko-teema kiteytyi kokonaisuudessaan tähän yhteen laitteeseen, vaikka todellisuudessa taisin analysoida huomattavan paljon isompaa kokonaisuutta. Sitten alkoi taas Linnanmäen mainostus ja morkkistelin hiljaa sisimmässäni: elämässäni olisi nyt ikuinen este. Este, joka nousee ärsyttävän konkreettisesti silmieni edessä, kun katsahdin Linnanmäelle päin. Siirsin kypsästi pelon syrjään.

Sitten tuli elokuu ja Botswanan reissu. Kävimme ystäväni Bean kanssa afrikkalaisessa vuoristoradassa keskellä ei-mitään ja se kyllä pelotti. Mutta voitimme pelon. Analysoimme aurinkon laskettua pelkoa sisällämme ja sen syitä. Pelko on ärsyttävän hallitsematon tunnetila, emmekä olleet valmiita antamaan sille periksi. Ylipuhuin Bean kanssani Kingiin vielä kuluvan kesän aikana, vaikka Bea oli ennen sitä ajatellut laitteen olevan itse paholaisen pystyttämä. Hänen mielestään se olisi tullut kaataa heti pystyttämishetkellä. Syke nousi, kun ajattelin tulevaa koitosta. We can do it, sister!

Sitten tuli syyskuu ja Markkinoinviestinnän viikoilla pitämäni puhe. Samassa kuussa hypimme sillalta ystäväni polttareissa ja opettelin kiskomaan takaperinvoltteja veneen kaiteelta Turkissa. Yhtäkkiä oli useita tilaisuuksia, joissa pelkäsin toden teolla. Pidin kuitenkin pelon hallinnassa (Seisoin kyllä ensin vartin verran veneen kaiteella, kunnes kiipesin alas hyppäämättä). Tuntui vahvemmalta joka kerta, kun sain pelon balanssiin. Kuulostaa kirjoitettuna hyvin diipiltä ja hyvin diippiä se taitaa ollakin. Syyskuussa tajusin kuitenkin selvästi, että pelkoa voi itse ohjailla. Pelkoa ei voi poistaa, mutta sitä voi jossain määrin manipuloida haluamaansa muotoon. Sille ei saa antaa liian suurta valtaa, liian suurta osaa koko tunneskaalasta.

——

Linnanmäki on viimeistä viikkoa auki tänä vuonna. Päätimme sunnuntaina Bean kanssa, että nyt on korkea hetki käydä kohtaamassa Kingi. Eilen työpäivän jälkeen otin raitiovaunun Linnanmäelle ja tapasin Bean maailmanpyörän edessä. Ostimme yhdet laiteliput ja panikoimme hetken saniteettitiloissa. Bea ei ollut nukkunut kunnolla koko edellisyönä.

Menimme suoraan laitteeseen, lokakuussa kun ei tarvitse enää jonottaa. Istuimme penkkeihin ja meidät kahlittiin turvavaljaista kiinni härveliin. Bea alkoi hyperventiloida, mutta pidin ainakin kymmenen Pinterest-motivaatiolauserajaa rikkovaa lausetta sisältävän pelonhallintapuheen, kun laite alkoi nousta taivaisiin. Ihmettelin, miksei pelota niin kuin viime vuonna. Ilma oli kaunis ja koko Helsinki komeili yläilmoista edessämme. Piinaavan hitaan nousun jälkeen alkoi se kuuluisa vapaapudotus, jonka karjuin täysillä alusta loppuun. Mutta en ahdistunut, en panikoinut, en liiaksi pelännyt. Nautin.

Maassa pidin kiinni spagettijalkaisesta Beasta, jonka tunnistin viimevuotiseksi itsekseni. Nauroimme hysteerisesti koko touhulle. Aikuiset ihmiset voittamassa pelkojaan melkein tyhjässä huvipuistossa! Samalla olin kuitenkin hivenen pettynyt: en pelännyt lähellekään niin paljon kuin olin olettanut. Tuntui, etten voittanut itseäni, koska en pelännyt niin paljon. Koko homma oli kontrollissa ja hallitsemattoman pelon tilalla sopivaa jännitystä.

Jos pelkoa pystyy näin ohjailemaan, niin kuinka hurjia juttuja pitää tehdä vaikka 30 vuoden jälkeen, jotta kokee voittaneensa itsensä? Jos viime vuonna riitti Kingi, tänä vuonna sillalta hyppiminen ja takaperinvoltit kannelta, niin mikä tuottaa endorfiiniryöpyn ensi vuonna? Veljeni hyppivät laskuvarjohyppyjä, kallioilta volteilla veteen, uhmaavat Alpeilla lumivyöryjä ja ajavat autolla hyppäämään Euroopan korkeimman benjin vain todetakseen, että maailman korkein pitäisi kyllä kokea.

Eikai minussa virtaa sama typerä veri?
Ou-nou.

-Henriikka

Kuva: Miki Toikkanen

Valokuvaaja poisti kuvistaan puhelimet näyttääkseen kuinka addiktoituneita meistä on tullut

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-2 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-33portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-9 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-10 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-5 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-1 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-12 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-15 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-24 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-28 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-13 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-22 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-30

Pitää olla tavoitettavissa. Pitää olla blogissa, pitää olla instassa, pitää olla snäpissä ja tuuttaa videoita tubessa. Pitää olla somessa, diginatiivin pitää olla langan päässä. Pitää luoda digipersoona ja brändätä itsensä sosiaalisessa mediassa just eikä melkein. Pitää heittää nasevat twiitit ja kerätä pisteet työpaikan yritysblogissa. Pitää tarkistaa face ja tsekata Tinderin uudet mätsit ja supermätsit. Whatsupissa kolmekymmentäkaksi uutta viestiä ja kerätä Linkediniin kontakteja yli 500. Selailen vielä uudet kuvat kameranrullalta ja tarkistan mailit vielä kertaalleen. Pinterestiin jää aikaa, jos Netflix ei toimikaan offlinessa.

Otetaan sydän käteen ja katsotaan. Olla läsnä levollisena on aikamme vaikein teko.

-Henriikka

Valokuvaaja: Eric Pickersgill
Kuvat: boredpanda

Crazy Bird Lady

_MG_3146 kopio

Monilla on nykyään sellaiset trendikkäät kapselivaatekaapit. Se on kai jotain sellaista, että on kolmen tai neljän sesongin kuteet, ja kaikki vaatekappaleet yhdistyvät saumattomasti toistensa kanssa. Ei turhia vaatteita, jotka eivät sovi minkään kanssa. Ei liian suuria, pursuilevia vaatekaappeja.
No, entäs minun vaatekaappini? Se tuntuu koostuvan niistä vaatekappaleista, joita ihmiset heittävät pois, kun päätyvät tähän kapseliratkaisuun: paljettiset bomber-takit, keltaiset kumisaappaat, puiset Pikku Myy -kengät, kuviolliset kimonot ja nahkaiset minimekot… Mikään ei sovi minkään kanssa, mutta ei sillä oikeastaan ole niin väliä.

Että kiitos vaan jengi tästä konmaroinnista, meitsille jää enemmän.

_MG_3192 kopio _MG_3180 kopio

Tänään alkoi kaakaokelit. Sellaiset syksyiset, jotka kaipaavat kermavaahtoa. Siis kaakaota. Eli kermavaahtoa. Torkutin aamulla puolitoista tuntia, aarrrrrr! Tästä on päästävä ihan samantien. Elämästä katoaa hohto, jos vuorokaudesta kuudestoistaosan antaa joka päivä niin turhalle asialle kuin puhelimen hakkaaminen viiden minuutin välein.

Ja heräsin tänäänkin viluisena! Isännöitsijä väitti, että patteri vain tuntuu kylmältä kättä vasten, koska käden lämpötila on noin 37 astetta. Minunkin fysiikan taidoillani ymmärretään, että tämä perustelu on aivan suolesta. Muistan kyllä lapsuudesta, kun lämmitin pihaportaalla istuessa kylmennyttä peppuani patteria vasten. Kyllähän se tuntui kuumalta.

_MG_3157 kopio _MG_3171 kopio

Kävin tänään postissa hakemassa postipakettia (uijui, se oli uusi vaaleanpunainen puhelimeni) ja päivän ilot tuli, kun jäin juttelemaan postivirkailijan kanssa. Hän kertoi, että on ollut samoissa hommissa 40 vuotta. Ostin Tove Jansson -juhlakuoria ja muutamia postikortteja ja hän kertoi myyneensä Tovelle aikoinaan postimerkkejä. Osti kuulemma monia kymmeniä kerrallaan, jotta voi sitten sulkeutua omaan rauhaansa saarelle ja lähetellä sieltä kirjeitään.

Vaikka koin vähän huonoa omatuntoa, että jonotutin rupattelutuokiomme vuoksi koko muuta postin asiakaskuntaa, lähdin hymyillen pois.

-Henriikka

kimono / Poola Kataryna, mekko / Gina Tricot, laukku & kengät / second hand

Pellavaa, puuvillaa ja kaikkea kaunista

F2-206_2

Kirjoitan enää harvemmin sellaisista ”uutisista” tai muista tiedotettavista asioista. Saan kyllä sähköpostiini joka päivä useita, useita tiedotteita. Tänään ne ovat koskeneet esimerkiksi seuraavia asioita: ”Sotaveteraaniliitolta huomionosoituksia” ja ”Ja kitara soi -festivaalin toisena päivänä kuullaan harvinainen tarinakonsertti Lappeenrannan raatihuoneella”.

Niin kuin ehkä arvaatte, niin tärkeitä kuin nämäkin asiat ovat, eivät ne kirvoita minua kirjoittamaan. Ei riitä, että aihe liippaa läheltä, sen pitää sykähdyttää ja liittyä vieläpä jollain tavalla tänne aamukahvin maailmaan.

Ja niin teki Familonin uudet uutiset: peite- ja tyynyvalmistajana tunnettu Familon laajentaa tuotevalikoimaansa lanseeraamalla uuden Familon Home -kodintekstiilimalliston.

F-118 F-184 F-336

Aikaa kestävää, nukkumista kestävää, skandinaavisen yksinkertaista, kaunista. Uusi mallisto sisältää pussilakanoita, koristetyynyjä, päiväpeitteitä ja kylpytekstiileitä. Tuotteet tulevat myyntiin tammikuussa.

Familon Home -mallistoon kuuluu kaksi tuotesarjaa, Princess ja Ultra, jotka ovat tuttuja Familonin tyynyistä ja peitteistä. Mallistot ovat myös helposti yhdisteltävissä keskenään, mistä isoa plussaa. On mukavaa vaihtelua kuulla, ettei tarkoitus ole uudistaa mallistoa jokaiseen sesonkiin, vaan tuotteet pyritään suunnittelemaan ja valmistamaan kestämään aikaa ja käyttöä.

F-477F2-064F-743

Familon Princess -sarjan tuotteet edustavat klassista tyyliä. Värisävyjä on puhtaan valkoisesta ja hennosta roosasta tummanharmaaseen. Sarjassa on pehmeitä, yksivärisiä kivipestyjä pellavapussilakanoita ja kauniita ornamenttikuvioisia puuvillapussilakananoita. Lisäksi sarjaan kuuluu oiva kokoelma kylpytekstiilejä, joista itse himoitsen vohvelikankaista kylpytakkia.

Pellavalakanat tulivat aikoinaan kertarysäyksellä sydämeeni ja jäivät sinne. Ei haittaa yhtään, että tulee uusi, laadukkaita pellavatuotteita tarjoava lafka lisää. Vähän harmitti, että tyynyliinat sidotaan päätynauhoin kiinni, yksinkertaiset olisivat olleet enemmän mieleeni. Mutta kyllä näistä aikamoisia vuoteita pedataan joka tapauksessa.

Familon Ultra -sarjassa on selkeitä linjoja sekä klassisia ruutu- ja raitakuvioita. Sarjassa on kylpytuotteita, päiväpeite, koristetyynyjä sekä kolme erilaista, puuvillaista pussilakanasettiä eri väreissä: klassinen ruutu-, raita- ja ristikkokuvio. Muotoonommelluille lakanoille hurraata: en todellakaan osaa käyttää muita. Toinen sarjan lemppari on hamam-kylpypyyhe.

F2-080F-885

Ehkä nämä uutiset kiinnostivat teitäkin vähän enemmän kuin Lappeenrannan tarinakonsertti raatihuoneella? Vaikka kannattaahan sitäkin mennä kuuntelemaan, jos siellä päin liikuskelee.

Tammikuuta ja pellavaisia odotellen. Tänään aion vaihtaa peittoni lämpimämpään, sillä heräsin aamulla viluisena eikä peiton allakaan ollut enää riittävän lämmin.

-Henriikka

Kuvat: Familon

YOU HAD ME AT HELLO

_MG_2974 kopio

Eilen tanssittiin häitä. En ollut aiemmin ollut yhtä urbaaneissa häissä, paikalle kun pääsi helposti raitiovaunulla. Vihkiminen tapahtui Vanhassakirkossa, Vanhassa kirkkopuistossa (jota myös Ruttopuistoksi kutsutaan). Intiimit pidot tanssittiin ravintola The Cockissa Fabianinkadulla.

En ollut aiemmin nähnyt yhtä rakastunutta hääparia. Eiväthän he edes tajunneet, ketä juhliin oli saapunut, kun tuijottivat vain toisiaan. Olisin yhtä lailla voinut tulla verkkahousuissa, eivätkä he olisi huumassaan huomanneet, mutta laitoin nyt kuitenkin mekon. Katri Niskasen pinkin Totem-mekon, jota käytin kaksi vuotta sitten lyhtyjuhlissani, ja jonka ostin joskus kirpputorilta onnesta soikeana parilla kympillä. Hiukset laittoi orkesteritreeniensä tauolla (ha ha ha) pikkusiskoni ystävä Anni. Muistelin hänen olevan taitava hiusten kanssa ja hypin ilosta, kun ei tarvinnut itse yrittää väkertää.

_MG_2968 kopio_MG_3116 kopio _MG_3117 kopio _MG_3011 kopio _MG_3069 kopio _MG_3030 kopio

Minun ystäväpiirini menee usein naimisiin (Siis nyt kuulosti hurjalta: tarkoitin sitä, että siinä missä moni jättää nykyään menemättä, omien ystävieni joukossa on vielä heitä, jotka haluavat mennä naimisiin. En suinkaan tarkoita sitä, että jokainen heistä haalisi useita avioliittoja elämänsä aikana). Tämä tarkoittaa sitä, että saan tanssia häitä useasti. Tänä kesänä en kuitenkaan ollut ainoissakaan ja siksi nämä syksyiset tuntuivat erityisen spesiaaleilta.

Kynttilät paloivat, muutama ystävä esiintyi laulaen. Impro-teatteriryhmä yllätti hääparin kesken ohjelman. Ruoka oli vietnamilaista ja aivan liian hyvää. Söin katkaraputikkuja, kanavartaita, banaani-kana-salaattia ja kesärullia niin paljon, että napa pyöri. Suklaisen kakun päällä oli macaron-leivoksia ja toinen hääkakuista oli raakakakkua. Hääpari näytti itkettävän kauniilta ja aivan toisiltaan. Samasta muotista, eri erästä, oletan.

Polaroid-kuvissa häävieraat näyttivät onnellisilta ja juhlavilta. Rakkaus yhdistää aina.

_MG_3103 kopio _MG_2967 kopio _MG_2997 kopio_MG_3110 kopio _MG_3010 kopio _MG_3001 kopio

Seuraavat ystävien häät tiedossa heinäkuussa. Kalenterissa ovat jo, tietenkin. Ja meilläkin tulee ensi kesänä jo viisi vuotta. Ehkä olisi kemujen aika? Tai sitten vain pitkän, hartaan reissun aika?

You had me at hello” oli eilen paljon mielessä. Muiden rakkaus saa pohtimaan omaa ja toteamaan,
että tervehdys siinä tosiaan taisi riittää.

-Henriikka

Tuutko mun kanssa maistelee kahveja?

yhteistyössä Moccamaster2L8A2482 kopio

Minulla on lempikahvila Helsingissä. Se on Johan & Nyström Katajanokalla, jossa on kauniin punertavat tiiliseinät, kivoja köllöttelysohvia, skarppeja etätoimistoja ja keltainen Moccamaster. Saan kahvia tilatessani aina tietooni, mitä kahvia tulen juomaan. Ja ainakin tähän saakka aina on maistunut hyvältä. Tästä kahvilasta olen teille monesti leperrellyt.

Mutta hei, nyt saan kutsua sinne muutaman kahvinjuoja-lukijankin ja pääsemme yhdessä tutustumaan kahviin ja kahvin moniin makuihin. Uskon, että lukijoiden joukossa on myös sellaisia, jotka suhtautuvat kahviin yhtä intohimoisesti kuin minä itse.

Ennen kutsua koolle, haluaisin kuitenkin pohtia vähän tämän hetken kahvitrendejä. Olen yrittänyt pysyä niistä perillä, mutustellut makupareja ja maistellut kahveja matkustellessani. Olen maistanut näädänpeppupapukahvia ja kuunnellut puheenvuoroja vaaleapaahtoisen uudesta tulemisesta.

2L8A2531 kopio_MG_2549 kopio

Kaiken tämän kahvifiilistelyn keskellä hain jopa Johan & Nyströmille baristaksi toissakesänä, niin paljon halusin viettää aikaa kahvin kanssa. Kävin haastattelussakin, mutta sain sitten oman alan töitä täyspäiväisesti, ennen kuin kuulin kohtalostani. Salaa toivon, että olisin tietysti tullut valituksi. Niin huvittavalta kuin se tuntuu, olin silloin aivan pettynyt tähän taivaasta tippuneeseen oman alan työpaikkaan. Sehän vei minulta osa-aikaisen barista-unelmani.

En kuitenkaan ole suoraan sanottuna mikään kahvin asiantuntija. Niinpä ajattelin tätä kirjoitusta varten kysellä Suomen ja maailman uusimpia kahvikuulumisia itseäni viisaammalta. Oli tarkoitus, että siteeraan lyhyesti oman kirjoitukseni lomassa haastattelemaani Lari Salomaata, joka vastaa Johan & Nyströmin liiketoiminnasta Suomessa. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin niin innostavia, että julkaisenpa sitaatit lähes sellaisenaan.

2L8A2541 kopio2L8A2391 kopio

Suodatinkahvit tämänhetkiset trendit Suomessa ja maailmalla?

Suodatinkahvien ”uusi tuleminen” alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten Japanissa ja USA:ssa sekä Pohjoismaissa. Tämä uusi aalto tarkoittaa, että kahvit nautitaan alkuperäislajikkeina, kun suodatinkahvi on totuttu juomaan sekoituksina.

Eri maanosista tulevilla kahveilla on oma luonteensa ja makuerot ovat valtavia. Kahvissa on enemmän makuja kuin viinissä, se tekee maistelusta mielenkiintoista. Nyt on trendikästä myös valmistaa suodatinkahvia manuaalisilla menetelmillä ja/tai kuppi kerrallaan. Eri metodit palvelevat eri kahveja. Jotkut korostavat marjaista hapokkuutta ja toiset taas vahvistavat suklaista bodya.

Toki perinteinen tapa valmistaa kahvia suodatinkeittimellä pitää pintansa ja nämä uudet trendit oikeastaan vain vahvistavat sitä. Manuaalisillakin metodeilla kahvi nimittäin suodatetaan paperin läpi, jolloin kahvien maut ovat puhtaimmillaan, ja kun kuppikin on puhdas, on kahvihetki täydellinen nautinto.

Kapseliratkaisut tuntuvat olevan ohimenevä trendi, laitteita kyllä hankitaan paljon, mutta niiden käyttöaste jää tutkitusti alhaiseksi meillä Suomessa, mutta myös esimerkiksi USA:ssa. Tähän on looginen selitys; meillä osataan arvostaa laatua ja tuoreutta sekä valinnan vapautta. Kapselilaitteet sitovat kuluttajan käyttämään vain tietynmerkkistä kahvia, jolloin valikoima jää rajalliseksi. Meillä osataan onneksi myös enemmän ja enemmän ajatella ekologisesti, senkin takia tuoretta kahvia arvostetaan.

Uuden aallon suodatinkahvit ovat globaali trendi, joka on tullut jäädäkseen. Toki espressopohjaiset kahvijuomatkin ovat tulleet pysyvästi myös suomalaiseen kahvikulttuuriin, mutta suodatinkahvia ne eivät syrjäytä.

2L8A2503 kopio2L8A2406 kopio2L8A2399 kopio 2L8A2418 kopio

Kahvilakulttuurin tämänhetkiset trendit Suomessa ja maailmalla?

Käsityö, eettisyys, ekologisuus, tarinat. Kuluttajat vaativat entistä enemmän. Varsinkin kun lähdetään ulos juomaan (tai syömään), odotetaan saavansa jotain muuta kuin sitä tavallista, jota työpaikalla tai kotona on aina ollut tarjolla. Enää ei ole oikein perusteltua veloittaa 2-3 euroa kupillisesta markettikahvia, oli sitten kahvilan vuokrat ja työnantajakulut millaiset vain. Suomessa arvostetaan käsityötä ja tarinoita sekä laatua. Tämä palvelee käsityönä paahtavia pienpaahtimoita sekä kestävän kehityksen mukaisesti tuotettua laatukahvia, jonka jäljitettävyys on korkeaa tasoa.

Kahviloilta vaaditaan eettisempiä ja ekologisempia tuotteita. Hyvä näin, sillä arabicalajike, josta suurin osa meidänkin nauttimastamme suodatinkahvista valmistetaan, on loppumassa maailmasta, jos jatkamme samaan tahtiin teollisesti viljellyn markettikahvin kuluttamista. Eettiset ja ekologiset kahvit myös maistuvat paremmalle, eli kuluttajan on hyvä maksaa hieman enemmän mutta nauttia hieman vähemmän. Tällä tavoin hän voi osaltaan varmistaa laadukkaan ja hyvän kahvin saatavuuden.

Perinteiset kahvilaketjut eivät myöskään ole enää yhtä suosittuja kuin esimerkiksi kymmenkunta vuotta sitten. Nyt kuluttajat hakevat ainutlaatuisia elämyksiä ja kokemuksia. Pienet, yksittäiset kahvilat ovat suosittuja, mikä tuo oman mielenkiintoisen mausteensa kaupunkikulttuuriin. Toki tämä on vielä melko pääkaupunkikeskeinen ilmiö mutta kyllä koko maasta löytyy enemmän ja enemmän helmiä.

Pikkuhiljaa meidänkin kahvittelukulttuurimme siirtyy enemmän ja enemmän kodin ulkopuolelle. Se lisää kuluttamista, sosiaalista kanssakäymistä ja kehittää kulttuuriamme kaiken kaikkiaan.”

2L8A2518 kopio2L8A2492 kopio

Sellaisia kahvikuulumisia. Jaksoitko lukea? Minä jaksoin ja innoilla luinkin. Taas vähän viisaampana voi tarkastella ympäröivää kaupunkikulttuuria.

Mutta hei! Nyt siihen lukijatapaamiseen. Moccamaster kutsuu ti 10.11.2015 klo 17.00 lähtien neljä blogini lukijaa cupping-koulutukseen. Paikkana toimii Johan & Nyström.

Kahvi sisältää yli 1 000 aromiainetta. Kahvinmaistelu eli cupping-koulutus on hauska tapa tutustua uusiin kahvilaatuihin ja -paahtoihin ja avartaa samalla kahvituntemustaan. Erityistä huomiota kiinnitetään juoman hapokkuuteen, suutuntumaan, makeuteen ja jälkimakuun. Eli tällaista olisi luvassa, jos uskallat lähteä mukaan.

Paikkamäärä on valitettavasti hyvin rajattu. Minun lukijoistani mukaan pääsee se neljä kappaletta, lisäksi paikalla on Ida lukijoineen ja Mari lukijoineen. Koko tapahtuma on siis vain pienelle porukalle ja siksi on tärkeää, että ilmoittautumiset ovat sitovia. Jos haluaisit mukaan koulutukseen ja kahvi-iltaan, ota minuun yhteyttä sähköpostitse viimeistään ensi viikon loppuun, 18.10. mennessä (osoite blogin oikeassa reunassa). Kaikkien halukkaiden kesken arvon neljä osallistujaa, jotka pääsevät hörppimään ja oppimaan mustasta kullasta. Kaikki osallistujat saavat suosikkikahviaan kotiin vietäväksi.

Tosi kivaa, tosi jännittävää. Kiva nähdä lukijoita ja viettää syysiltaa yhdessä. Minulla ei ole epäilystäkään, ettenkö tulisi erinomaisesti toimeen teidän kanssa.

Tunnelmallista iltaa kaikille.

– Henriikka

Ps. Tässä samalla julkaisen Moccamaster-arvonnan voittajan. 342 osallistujaa, huh huh. Arpaonni suosi Rikua, joka voittaa ilokseen Red Metallic -keittimen. Laitan sinulle viestiä!

Minne menisin, mitä tekisin?

kartta

Lähetin juuri serkun pimeään, kotimatkalle täältä kotimme lämmöstä. Ihana haaveiluillallinen ja paljon puhetta menneestä, tulevasta ja omista poluista. Omien reittien luominen ja löytäminen on kyllä tärkeää. Että on itse raivannut tiensä ja tietää millaisella alustalla kävelee. Tunnistaa ääriviivansa ja askeleensa, seisoo valitsemiensa teiden ja päätösten takana, ainakin riittävästi. Kun on itse luonut omat polkunsa, voi sitten harhareitin päätteeksi palata samaa tuttua reittiä takaisin kotipesälle. Olisihan se rankkaa, jos pitäisi aina kulkea aivan oikeaan suuntaan.

Jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala, vaan minä en ole kala, lauloi Ultra Brakin.

Olen pitkästä aikaa tilanteessa, kun tulevaisuudessa ei siinnä matkaa. Oli kesäkuun Transsiperia; Venäjä, Mongolia ja Kiina. Oli elokuinen Botswana ja syyskuinen, vieläkin itkettävä Turkki. Saan viimeisen Turkin raportin kirjoitettua tänne tällä viikolla ja Botswanastakin olisi vielä pari artikkelin verran jäljellä. Mutta mitä nyt? Minne menisin, mitä tekisin? Tiedän aivan taatusti haluavani raivata reitin taas jonnekkin vähän kauemmas.

Uskon rakastavani Norjaa. Vuoristoja ja luihin valuvaa kylmyyttä. Villahousuja ja -pipoja (löysin eilen täydellisen, vaan jätin sen kauppaan yyh!), alati kaunistuvaa maisemaa ja ainakin oman mielikuvani äärimmäistä rauhaa. Vähän liian pientä telttaa, vähän liian kylmiä varpaita ja vaahtokarkkeja nuotiolla, jos sellaisen saa Norjaan sytyttää.

Mutta entä Kanada? Talvinen Kanada tai ehkä keväinen, kesäinen tai syksyinen Kanada? Vuokra-auto ja unet takapenkillä. Takaluukusta kurkistava aamuaurinko ja mukavan tavalliset, inhimilliset, kohteliaat ihmiset, joilla on jalat maassa ja käytännölliset takit. Auton etulasin skrapaus yltiömäisen pakkasyön jälkeen ja kirkkaan helottava tähtitaivas. Torontossa näkisin sekä NBA:n että NHL:n, salaiset haaveni, joita ei kehtaa ääneen sanoa.

Mutta mitä vielä? Mausteinen Intia, kaukaiselta ajatukselta tuntuvat Galapagos-saaret ja kerran koettu, mutta vielä lyhyeksi visiitiksi jäänyt Mongolia villihevosineen. Enhän tippunut vielä edes hevosen selästä, vaikka melkein onnistuin. New Yorkin suosituksetkin olisi listattava uudelleen kolmen vuoden jälkeen ja kaiken tämän lisäksi on vielä Japani, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Nepal, Senegal, Namibia ja kaikki Euroopan valloittamattomat ja valloitetut. Ja sitten ne kaikki maat ja kaupungit, joiden nimet on liian vaikeita tällaisen Suomi-tytön suuhun.

Mitä sinä suosittelisit kaikista maailman paikoista? Ajattelin, että voisin taas ryhtyä budjettikuurille matkahaaveen vuoksi. Mihin kannattaisi lähteä talvilomalle? Entä jos vuodenajoista ei ole väliä?

Minun polkuni ohjaavat usein vähän kauemmas. Mutta lähelläkin on hyvä.
Onneksi äiti muistaa aina muistuttaa siitä puhelimessa: ”Ei sun aina tarvitse lähteä jonnekkin.

Mutta äiti, kun minä olen lähtiessäni aina kaikista eniten läsnä.

– Henriikka

Kuva: sooperarticles.com

Espressonhuuruisia ajatuksia

_MG_1605 kopio

Hey dudes ja leppoisaa tiistaita. Menen ajatuksissani jo ihan keskiviikossa, mutta kalenteri taitaa kertoa totuuden. Tänään oli vuoden ensimmäinen höyrypäivä. Kun puhalsi ilmaa, oli niin kylmä, että syntyi höyryä. Kyllä puhaltelinkin innoissani aamulla, pienet on ihmisen ilot.

Istuin tänään illalla pitkään Johan & Nyströmin kahvilassa Katajanokalla. Mietin, miksen ole siellä useammin. Se on lempparini koko Helsingissä. Otin alkuruoaksi espresson ja illalliseksi raakakakkua, minttusuklaista. Kovin on kypsää, kun hörpin nykyään noista minimukeista. Musta kahvi on ollut aina musta kahvi, mutta espresso! Uuden levelin huttua.

_MG_1640 kopio_MG_1607 kopio_MG_1676 kopio

Tajusin heti väittäessäni itseäni kypsäksi, että minullahan on näissä kuvissa Mikki-college. Kuviointi näyttää siltä, että Mikillä olisi metkut mielessä. Kummaa käpälöintiä harjoitetaan sieltä sun täältä. Toimistolookkini alkaa ilmeisesti löytää omia uomiaan, sillä sekä minä että kollegani hyväksyimme paidan nyökytellen.

”Onko sulla uusi mekko?”
”Paita tämä taitaa olla, mutta lyhytkasvuisuuteni johdosta minulle mekko.”

Jostain syystä paidan kuviointi keräsi myös kollegoiden hipelöintiä. Eräs naispuolinen työkaverini yllätti minut täysin, kun hän aivan yllättäen koski kylkeeni. Säpsähdin ja läiskäytin häntä vaistomaisesti käteen. En onneksi naamaan.

Halusin vain kokeilla, millaista materiaalia tämä sun paita on.”

_MG_1695 kopio_MG_1645 kopio _MG_1701 kopio

Viikonalku on ollut nautittava. Eilinen syksyinen maanantai oli kirpeä superpäivä. Viiletin aivan onnessani katuja hirveällä vauhdilla ja haistelin lokakuuta. Tänään on mennyt väsyneesti, vähän alakuloisestikin, mutta hyvällä draivilla yhtä kaikki. Pimeys on laskeutunut Arabianrannan ylle ja kaipaisin oikeaa takkaa ja tiukkoja löylyjä savusaunassa.

Kun olisi aina syksy.

– Henriikka

Mikki-college/Eleven Paris, kengät & hame/second hand

Kolin kansallispuisto ja Vaarojen Maraton

Vaarat-12 kopio

Viikonloppuna huitelin Kolilla kansallismaisemissa. Koko kevään ja kesän kestänyt Suunton ja Salomonin järjestämä polkujuoksukoulu sai finaalinsa, kun tiimimme oli kisaamassa Vaarojen Maratonilla.

Kaikkien joukkuelaisten ensisijainen tavoite oli elämyksellisyys ja itse tapahtumaan osallistuminen, ei niinkään varsinainen hiki päässä kilpailu. Silti kisatunnelma toi viikonloppuun ihan oman tunnelmansa: outdoor-risupartaa ja tervehenkistä trikookaveria lappasi ovista ja ikkunoista, joka paikassa puhuttiin metsistä tai juoksusta ja Koli-hotellin ravintolassa odotti urheilijan buffetpöytä ja suolabaari.

Lieksassa mentiin jo pidemmällä syksyssä ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Itse haahuilin perinteiseen tapaani katse kohti taivaita, mutta Nella otti upeita kuvia ja filmiä niin kuin hänelle ominaista on (viikonloppuvideo coming soon!). Jälkikäteen katsoessani näitä kuvia huomaan olevani jälleen kerran vähän humoristisenkin innoissani. Ehkä muutama nuorison käsimerkki liikaa. Ilma oli kirpeä ja kylmäkin, perjantaina riehui myrsky. Olimme mökin ja takan lämmössä, telkkarissa pyöri Vain Elämää ja Vilkkumaan rasittavat rallatukset. VilleGallen räbäytys iski.

Vaarat-2 kopio 20151003111228 kopio20151003090621 kopio 20151003091730 kopio

Lauantain vastaisena keskiyönä oli tarkoitus startata 130 kilometriä juoksevien lähtö, mutta se jouduttiin myrskyn takia perumaan. Itsehän en osaa laskea edes sormilla niin pitkälle, joten olin huojentunut pettyneiden juoksijoiden puolesta. Aamulla ahkerimmat lähtivät kuitenkin ravaamaan tuplamaratonia, 86 kilsan kierrosta, ja pari tuntia myöhemmin matkaan lähtivät kokonaisen maratonin sankarit. Olimme saattelemassa Elinan matkaan. Jännäkakka housussa mimmi katosi ryteikköön sipsipussi ja kamera repussaan.

Minäkin haastoin itseäni ja voimiani 15 kilometrin maastolenkillä. Voin kertoa, ettei ollut kevyin lenkki lainkaan. Viimeisistä viidestä kilometristä kolme oli jyrkkää ylämäkeä ja maaliin nousevat viimeiset kaksi kilometriä olivat yhtäsoittoista nousua. Yritin pitää askeleen reippaana ja miettiä, mitä kaikkea saisin syödä maalissa (kahvi, pähkinät, taatelit, lohi, motivaatiomakkara…).

20151003103232 kopio Vaarat-1 kopio 20151003091711 kopio 20151003092404 kopio 20151003102234 kopio20151003090903 kopio 20151003175132 kopio

Ala- ja ylämäet olivat yllätyksekseni itselleni huomattavasti kevyempiä, kun taas tasainen hiekkatie tuskaisempaa. Erityisesti kivikkoiset, juurakkoiset alamäet veivät mukanaan, kun annoin painovoiman viedä. Se oli sellaista taloudellista kipittelyä. Ylämäissä apuna tuntui taas olevan koko kevään väännetty sykkeennostatustreeni salilla. Kehnompi perusjuoksukunto palautti maan pinnalle tasaisilla pätkillä, pitäisi taas jaksaa puurtaa enemmän sitä ihan tavallista kuntolenkkiä.

Lopulta tulin maaliin ajalla 1:43 ja olin tosi tyytyväinen aikaani. Juoksulaiskan kesän jälkeen en olisi koskaan uskonut juoksevani niin kovaa tuollaista hullua reittiä (vaan tietysti mietin myös mihin olisin pystynyt, jos olisin treenannut enemmän…). Maalissa odotti ihania paikallisia vapaaehtoisia, jotka toivat urheilujuomaa, kyselivät vointia ja tarjoilivat leipäjuustoa. Eräs mies, jota olin tsempannut viimeisellä nousulla, tuli kiittelemään kannustuksista. Tunnelma oli välitön ja hyväntuulinen. Vaaran huipulle tuuli mukavasti ja lämmin sauna odotti.

Vaarat-11 kopio IMG_20151002_172945 kopio IMG_20151002_174308 kopio Vaarat-5 kopio

Mites tämä viimeisen kuvan Statue of Koli?
En nyt tarkalleen muista, saatoinko epäillä tuon oikeasti näyttävän uskottavalta?

Vaarojen Maraton oli hieno kokemus. Kaikki reitillä olijat kannustivat toisiaan ja iloinen ilmapiiri vallitsi. Juoksin myös erästä alamäkeä, kun vastaani vaelsi reppu selässä sattumalta ystäväni Olga. Emme todellakaan tienneet, että olemme molemmat siellä. Vaihdoimme voimahalin ja jatkoin juoksua.

Koko polkujuoksuprojektin myötä löysin itsestäni asvalttijuoksijan sijasta sellaisen rennomman metsäjuoksijan. Sen lisäksi, että polveni kestävät aika kehnosti asvalttia, myös mieleni toimii paremmin vihreyden keskellä. Näiden kahden kombo on varmasti valinnoista paras, mutta jos pitäisi vain toiselle antaa ääneni, niin metsät vetäisi puolelleen.

Mutta juuri tänään näin äitiäni ja kun hän kysyi, mitä nyt aion treenata, en voinut vastata varmuudella mitään. Tiedättehän, olen ennenkin löytänyt itseni yhtäkkiä aivan uuden lajin parista. Saatan ensi kuussa jo rullahiihtää, potkunyrkkeillä tai hallita mieltäni ilmajoogan merkeissä. You never know.

– Henriikka

Kuvat 1, 2, 7, 13 : Kaukokaipuu-matkablogi / Nella

Turkki 3: Lycian Way -patikointi ja paikallista elämää

Kolilta ja Vaarojen Maratonilta palattu kotiin, woop woop. Kahden kirjoituksen verran olisi kuitenkin vielä Turkki-ajatuksia ja rustaan vasta myöhemmin juoksujuttuja.

Venettä ja sydäntä hyppyyttäneen purjehduksen jälkeen illastimme koko reissuporukalla ja vaihdoimme toisen tiimin kanssa rooleja: Ensin vaeltaneet kiipesivät yöksi veneeseen ja me veneilijät majoituimme villaan odottamaan seikkailuja mantereella.

Paikallisen oppaan ja autokuskin kanssa ei tarvinnut yhtä lailla järjestää ja stressata asioita, joskaan emme olleet aina aivan varmoja, menikö sanomamme perille. Sitä saattoi puhua vartin verran vedestä ennen kuin hahmotti vastapuolen puhuvan valokuvauksesta hahha. Niin tai näin, mantereella vietetyt päivät olivat yhtä lailla nautittavia kuin laineilla keikutut. Kahteen kokonaiseen päivään mahtui kaksi lyhyttä vaellusta, hyvää turkkilaista ruokaa, nähtävyyksiä ja paljon paikallista elämää.

Aloitimme ensimmäisenä aamuna aamupalan jälkeen legendaarisella Lycian Way-reitillä lyhyellä vaelluksella. Antiikin aikainen kauppareitti kulkee pitkin aurinkoista Välimeren rannikkoa halki hienojen maisemien, antiikin ajan nähtävyyksien, kylien ja hiekkarantojen. Kuumottavin reitin kohta oli, kun askeleemme nousivat korkealle muinaisen akvaduktin päälle. Vaikka yritin kuinka pinnistää, on se silti haastavaa sisäistää, että ympärillä ja lenkkareiden alla olevat kivenmöllykät ovat antiikkikamaa.

Köpelösti meinasi käydä, kun opas oli astua valtavan käärmeen päälle. Onneksi hän ehti väistää, sillä tiellä odotellut käärme kuuluu Euroopan top 10 myrkyllisimpiin käärmeisiin.

Keskipäivän kuumuuden jälkeen jatkoimme muinaisia reittejä amfiteatterille. Raunioissa otettiin hääpotretteja ja heitimmepä pienet esitykset itsekin historiallisen miljöön (ja ihmettelevien turistien) kuunnellessa. Amfiteatterin näkeminen toi asiat jollain tapaa lähemmäs: hätkähdyttää ajatella, että samalla paikalla on joskus käyty gladiaattoritaistoja orjien ja eläinten välillä yleisön hurratessa ja viihtyessä.

Sitten mereen, hien ja hiekan peitossa. En itse ole erityisen hyvä kuumuuden kanssa ja virkistys oli sanoinkuvailematon, kun pitkän päivän jälkeen pääsi veteen ilakoimaan. Vaahtopäät pyyhkäisivät pään yli ja aurinko laski samalla. Seitsemältä ranta piti sääntöjen takia vapauttaa luonnon ja kilppareiden käyttöön ja halusimme kunnioittaa rantavahtien sääntöjä ja äiti-maan tarpeita. Uni tuli kilpikonnien lisäksi myös meille ihmisille. Ei tarvinnut montaa hetkeä odottaa, kun uni jo tainnutti täysin.

Toisen vaelluspäivän aamiainen oli vertaansa vailla. Turkin ruoka teki vaikutuksen, vaikka pitkälti menimmekin ihan perusruoalla: oliiveilla, juustolla, lihalla ja kasviksilla. Pienissä erissä kahvin kanssa pöytään kannettu aamupala veti suupielet extra-hymyyn: hilloja, leipiä, kasviksia, munakasta, hedelmiä… Lisää sai silmää vinkkaamalla ja santsikuppi kahviakin tarjoiltiin auliisti.

Vaikkei vaellus nyt mitään purjehdusta olekaan, nautin suuresti metsässä käppäilystä. Keskustelumme kulkivat mitä erilaisimmissa aiheissa ja välillä tielle sattui jättikokoinen koppakuoriainen, välillä vuohi ja välillä uskomattoman söpö mummo, niin sanottu kolmannen asteen babushka. Keskellä metsää, meren rannasta löytyi myös ihana beachbaari, jonka ukrainalainen, lyhythiuksinen tarjoilijatyttö kertoi uskomattoman tarinan itsestään: baarin viereisessä majassa nukuessaan muurahaiset olivat syöneet hänen pitkät hiuksensa aivan kynityiksi. Creepy! Liian creepy!

Mielenkiintoisin asia maissa vietetyistä päivistä oli jätetty viimeiseksi. Tosin uskon, ettei kuskin ja oppaan mielessä käynyt, että rakastuisimme yli hienojen nähtävyyksien ja antiikkisten kivien ihan siihen tavalliseen, paikalliseen arkeen.

Kaikista kiintoisimmaksi nousi turkkilainen rantakylä, jossa ihmiset häärivät omiaan ja elämä vaikutti sopivan tempoiselta: nainen paistoi risti-istunnassa suolaisia pannukakkuja koko köörille lounaaksi, lapset ja koiranpennut leikkivät ympärillä. Maailman hellyyttävimmät ja ruttuisimmat mummot myivät koruja matkamuistoiksi (30 senttiä kipale), ja kulkukissat kuljeskelivat missä lystäsivät. Mattokauppiaalla oli paljon mattoja, mutta putiikki tyhjänä ja ravintoloissa turkkilaiset ihmettelivät keskuuteensa saapuneita pellavapäitä.

Hajaannuimme hetkeksi omillemmekin, sillä usein yksinään löytää juuri parhaimmat salapaikat. Näin kävi tälläkin kertaa. Poikkesin kadulta kuvaamaan erään rakennuksen kauniita seinäkaakeleita. Eräs mies viittilöi minua ovensuulle. Jätin kengät jaloistani ennen kynnysmattoa ja kurkkasin sisään: Pieni teehuone, minimoskeija tai vastaava. En tietenkään päässyt sisään, nainen kun olen, mutta viittilöinyt mies otti kameran ja kävi kuvaamassa minulle sisätilat. Pääsin virtuaalikierrokselle islamilaisten miesten maailmaan.

Mutkittelevien vuoristoreittien päässä odotti viimeisen yön majapaikka. Tosin hotellille saavuttuamme emme vielä tienneet, ettei kyseessä olekaan viimeinen yö eikä oikeastaan edes tulevan yön majapaikkakaan. Tästä lisää seuraavassa, viimeisessä Turkki-kirjoituksessa.

Oli miten oli, ulkoaltaassa riitti lämmintä vettä ja jatkoimme pulikoimista siitä, mihin sen merellä jätimme. Taivaalla möllötti superkuu, jonka oli määrä värjäytyä yöllä punaiseksi verikuuksi ja sen lisäksi vielä pimentyä. Taianomaisia hetkiä käsillä.

– Henriikka

Ps. Huomasin, että kaikki yrittävät etsiä snapchatista minua nickillä ”aamukahvilla”, niinpä vaihdoin nimeä. Poista siis @henriikkasi ja lisää tilalle @aamukahvilla.

Kuvat 1 & 3: Laura Santanen / Urbaani viidakkoseikkailijatar

Huom! Sail for Good -matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion matkailutoimiston ja Turkish Airlinesin kanssa, enkä vastannut kustannuksista itse.

Mukana olivat lisäkseni: @juusohd@kpunkkaLapsiperheen matkatTimoWildernessCocoa etsimässäOtto Izakaya, Katja Pantzar, Fitness FührerUrbaani viidakkoseikkailijatar ja Sail for Good.