Lähipäivinä mieleni on vaellellut ja sielu heittelehtinyt. Parempi niin päin, sillä vaikka nämäkin ovat olleet varsin analyyttisia päiviä, niin sielunvaellus se vasta olisikin hard corea.
Tuntuu, ettei ihmisen päähän voi edes mahtua näin paljon ajatuksia kuin minulla nyt on ollut. Tavallisesti nukkumaanmenoa edeltävä juttutuokiomme on maksimissaan seitsemän minuuttia, kun nyt olemme keskustelleet asioista tuntitolkulla. Eikä aihepiiriä ole rajattu yhtään. Mielessäni liikkuu yksinkertaisesti normaali määrä ajatuksia potenssiin tuhat.
Tiedättehän lapset, joilla on kyselyvaihe? Äidit ja isät ovat uupuneita, kun eivät saa vastauksiltaan hetken rauhaa. Minulla on se vaihe nyt, mutta olen itse sekä kysyjä että vastaaja. Onkohan minulla tunnelukkoja? Mitenhän vahvoja nämä tunnelukot ovat? Mitähän vastapäisen talon toimistoissa tapahtuu? Onko muilla planeetoilla elämää? Tarvitaanko avaruudessa rintaliivejä? Entä jos kuolen nuorena? Entä jos en kuole?
Kyllä uuvuttaa.
Lähetin ystävälle viestin kaiken syvän itseanalyysin ja maailmantutkimuksen keskellä kuin 12-vuotias konsanaan: ”Sano, että mä oon ihan ok.”
Ystävä vastasi: ”Oot super ok! Tietty. Mieli vain välillä huikentelee.”
On se hassua, että olisi sitten vauva tai mummo, niin aika pitkälle jaksaa,
kun tietää olevansa ok. Tai edes luulee.
-Henriikka
reppu/Lumi Accessories (saatu), takki/Twist & Tango, villapaita/H&M Trend, kengät, housut, pipo / second hand
Noita kausia tulee aina, kun miettii kaikkea eikä oikein ymmärrä mitään. Mutta se on hyvä että tulee, siinä pysyy paremmin kiinni elämässä.
Tosi kauniisti kirjoitettu. Noin se varmaan juuri on. Ehkä sellainen kysymysten läpikäyntikin auttaa jotenkin mystisesti, tiedostamatta.
Oot huippu. Haluun olla isona niinku sää.
No mutta oho! Kiitos. Yksi isoimpia kohteliaisuuksia.
Tai ehkä haluatkin olla isona niin kuin mä olen blogissa? On mulla oikeasti aika paljon enemmän huonoja puolia kuin täällä blogissa annan ymmärtää.
Oi, nyt mäkin haluan tietää tarviiko avaruudessa rintsikoita. Ei varmaan. Ja nyt haluan sinne.
Haha, avaruus on niin kreisi ja ihmeellinen juttu. Huhhuh. Itse en oo kyllä varma, uskaltaisinko tehdä sinne retkeä…
Hard to say, kun ihminen on niin kompleksikas olento. Ja jokaisen elämä ja hetki niin yksilöllinen. Kirjoittajalla tietty kirjoittamisrako suuri henkireikä.
No niinhän se on. Minä niin pidän kirjoittajasieluna tästä hommasta :-)
Pohtiminen on parasta. Ja se, ettei tiedä kaikkea tekee elämästä mielenkiintoista ja elämisen arvoista! Joskus kuitenkin mielessä on käväissyt, että onko ainoa hullu, jonka ajatus heittelee aiheesta toiseen, ylhäältä alas, käyden keskustelua itsensä kanssa.. Törmäsin tänä syksynä ensimmäistä kertaa ihmiseen, joka sanoi muutamassa lauseessa jo niin paljon asioita, joita olin omassa pääkopassa pohdiskellut vuosia, että tuli voitonriemuinen fiilis – on muitakin sekopäitä.. ;)
INDEED. Hyvin sanottu. Kiitos siitä.
Täälläkin yksi sekopää ilmoittautuu. Helpottavaa kuulla, että meitä on monta!