Iltakuuden spontaaneja uinteja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Palasin juuri kotiin iltauinnilta. Kuvittelin mielessäni, että jos menee kuuden jälkeen uimaan, niin aurinko laskee kauniisti ja ranta on tyhjä. Vaan ei ollut! Unohdin, että eletään melkein vuoden valoisinta aikaa, eikä aurinko ole laskemassa lähitunteinakaan. Lisäksi kanssamme kesästä riemuitsi sadat ihmiset.

Pakko nauraa tähän väliin vähän! Vanhasta kuorolaulusta oli jäänyt mieleeni sana, jossa oli koominen, vanhakantainen sointi. Bea nauroi kun hihkaisin:

Luulin, että ranta olisi autius!

Koko uinti oli spontaani idea, niin kuin kahdeksan kymmenestä ideasta kesäisin on. Bean talviturkin oli aikakin lähteä.

Jostain syystä olen saanut tänä vuonna rohkeutta kylmänuintiin ja raivasin tieni mereen kuin höyrylaiva. Huutelin monen metrin päästä Bealle halventavia lauseenparsia siitä, kuinka todellisen seikkailijan olisi pitänyt jo sukeltaa. Olen aina ollut niin kypsä. Itsehän en ole heittänyt kaikkina vuosina talviturkkia lainkaan.

 On muuten hieno biisi se suomalainen kansanlaulu, josta menneen ajan sana jäi mieleeni:

On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin:

Miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin.

Joku yksinäinen eksynyt, joka vilua vaikeroi,

Jok’ on kaislikossa kierrellyt eik’ emoa löytää voi.

Pitää mennä Hietsun rantaan ja hautausmaalle vielä monesti tänä kesänä. Luulen, että myöhäiset yöt ja aikaiset aamut ovat minulle parempia. Häkellyn puolipukeisia ihmisiä, ilkkuvia lokkeja ja jäätelökioskeja. Kaipaan rannan aitiutta ja lempeää poukamaa, meren kastelemaa tukkaa ja ystävää rinnalle tietämään, että spontaanit uinnit ovat kesän ihanimpia asioita.

-Henriikka

Kategoriat: elämä, Helsinki, kaverit Avainsanat: Ei kommentteja. Kommentoi!

Iltakuuden spontaaneja uinteja

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *