Muutoksia minussa

Miten kummallisesti sitä voikin muuttua iän myötä! Enkä nyt puhua mistään selluliitista tai sen sellaisesta epäolennaisesta, vaan tuikitärkeästä: hymystä.

En nauranut ääneen juuri lainkaan ollessani lapsi. Koin nauramisen tosi vaikeana. Minusta ei vaan irronnut sellaista heleää kikatusta tai remakkaa naurua kuin monista muista. Nauroin sillä lailla hillitysti muutaman hekotuksen tai vaihtoehtoisesti sellaista äänetöntä sihinää olkapäät nytkähdellen. Sss-ss-ss-ss.

Koin vahvaa kateutta kaikille, jotka nauroivat vapautuneesti. He vaikuttivat onnellisilta. Onnellisemmilta kuin minä.

Niinpä päätin opetella nauramaan. Taisin olla 15-vuotias. Harjoittelin tekonaurun kautta. He-he-he-he. Yritin päästellä ääniä ja oppia nauramaan kunnolla ääneen.

Ja niin siinä kävi, että opin. Ruma nauruhan siitä tosin aluksi syntyi. Täysin luonnonvastainen ja kuulosti aivan nauhalta reapeatilla tulevalta. Mikä parasta: aloin kuitenkin nauraa. Paljon!

Nauruni ei edelleenkään ole kovin kaunis. Se ei ole enää niin friikki, mutta huomiotaherättävä kyllä. Kuulostan aivan äidiltäni. Elämässä toteutuvia lakeja, vaikka kuinka taistelisi vastaan.

Mutta palatakseni muuttuvaan hymyyn: ikeneni eivät ennen näkyneet hymyillessäni tai nauraessani, mutta usean vuoden reilun naurun tuloksena ne nykyisin pilkistävät aika hyvin ylähuulen alta.

Niin ihmeellinen on elämä.

-Henriikka

Kategoriat: elämä Avainsanat: , , 12 kommenttia

Muutoksia minussa

12 kommenttia

  • Nanna sanoo:

    Mä en ikinä kuvissa voinut hymyillä. Nyt yritän opetella sitä koska hymy kaunistaa nii paljon!! Rakastan hymyileviä kasvoja !!

    • Henriikka sanoo:

      Hymyilevät ihmiset on maailman parasta antia, totta vie.

      Sun hymy on varmasti hurjan kaunis! Älä anna ympärillä olevien missata sitä.

  • Helmi sanoo:

    Miten ihana teksti. Pieni suuri. Melkein kuin jonkun novellin tai romaanin alku. Ja noi kuvat, mikä ilo <3

  • pienilintu sanoo:

    Kaunis hymy sinulla <3

  • Mira sanoo:

    Mulla on kyllä vähän ikävä sitä kummallista kontrolloimatonta hihitystä, jolle ei loppua näy. Muut porukassa vaihtavat merkitseviä katseita, että taas sitä mennään… Oi, se oli sitä Pouttula-aikaa se!!
    Sydän.

  • Stella sanoo:

    Oijoi mitkä kuvat, sinä kaunotar!

  • Johanna sanoo:

    Mä muistan sut kyllä hymyilevänä ja nauravanakin:) Haha..sait muistelemaan miltä sun nauru kuulosti ja jopa vähän muistan, ehkä juuri siksi että siinä oli persoonaa hyvällä. Tajusin että nykyään tulee tosi harvoin naurettua mahan pohjasta kippurassa, vaikka kevyemmin kyllä. Ne on ihan parhaita hetkiä mutta hepulinauru kuulostaa kyllä AINA friikiltä. Iloa ja hymynaiheita sun kevääseen!

    • Henriikka sanoo:

      Hei Johanna, ihan mahtavaa, kun laitoit kommentin. Ja kiitos ihanista sanoista. En mä varmasti nuorempanakaan ollut mikään vakavanaama, mutta tuntuu, että nykyään nauru ja hymy tulee jollain tavalla luontevammin. Hepulinaurut on kieltämättä aina parhaita nauruja, vaikka vieressä oleville ei ehkä kaikista kivointa kuunneltavaa oliskaan :-D

      Ihanaa kevättä myös sulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *