Muutoksia minussa

Miten kummallisesti sitä voikin muuttua iän myötä! Enkä nyt puhua mistään selluliitista tai sen sellaisesta epäolennaisesta, vaan tuikitärkeästä: hymystä.

En nauranut ääneen juuri lainkaan ollessani lapsi. Koin nauramisen tosi vaikeana. Minusta ei vaan irronnut sellaista heleää kikatusta tai remakkaa naurua kuin monista muista. Nauroin sillä lailla hillitysti muutaman hekotuksen tai vaihtoehtoisesti sellaista äänetöntä sihinää olkapäät nytkähdellen. Sss-ss-ss-ss.

Koin vahvaa kateutta kaikille, jotka nauroivat vapautuneesti. He vaikuttivat onnellisilta. Onnellisemmilta kuin minä.

Niinpä päätin opetella nauramaan. Taisin olla 15-vuotias. Harjoittelin tekonaurun kautta. He-he-he-he. Yritin päästellä ääniä ja oppia nauramaan kunnolla ääneen.

Ja niin siinä kävi, että opin. Ruma nauruhan siitä tosin aluksi syntyi. Täysin luonnonvastainen ja kuulosti aivan nauhalta reapeatilla tulevalta. Mikä parasta: aloin kuitenkin nauraa. Paljon!

Nauruni ei edelleenkään ole kovin kaunis. Se ei ole enää niin friikki, mutta huomiotaherättävä kyllä. Kuulostan aivan äidiltäni. Elämässä toteutuvia lakeja, vaikka kuinka taistelisi vastaan.

Mutta palatakseni muuttuvaan hymyyn: ikeneni eivät ennen näkyneet hymyillessäni tai nauraessani, mutta usean vuoden reilun naurun tuloksena ne nykyisin pilkistävät aika hyvin ylähuulen alta.

Niin ihmeellinen on elämä.

-Henriikka

12 kommenttia

  1. Avatar Nanna 16.2.2017

    Mä en ikinä kuvissa voinut hymyillä. Nyt yritän opetella sitä koska hymy kaunistaa nii paljon!! Rakastan hymyileviä kasvoja !!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 20.2.2017

      Hymyilevät ihmiset on maailman parasta antia, totta vie.

      Sun hymy on varmasti hurjan kaunis! Älä anna ympärillä olevien missata sitä.

      Vastaa
  2. Avatar Helmi 17.2.2017

    Miten ihana teksti. Pieni suuri. Melkein kuin jonkun novellin tai romaanin alku. Ja noi kuvat, mikä ilo <3

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 20.2.2017

      Voi Helmi, kiitos ihan hirveän paljon. Tulin niin hyvälle mielelle.

      Vastaa
  3. Avatar pienilintu 17.2.2017

    Kaunis hymy sinulla <3

    Vastaa
  4. Avatar Mira 17.2.2017

    Mulla on kyllä vähän ikävä sitä kummallista kontrolloimatonta hihitystä, jolle ei loppua näy. Muut porukassa vaihtavat merkitseviä katseita, että taas sitä mennään… Oi, se oli sitä Pouttula-aikaa se!!
    Sydän.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 20.2.2017

      Heehehee, ehkä sen aika tulee vielä uudestaan. Vanhat kunnon Pouttula-ajat.

      Rakas Mira <3!

      Vastaa
  5. Avatar Stella 17.2.2017

    Oijoi mitkä kuvat, sinä kaunotar!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 20.2.2017

      Hihhii, kiitos Stella. Mä täällä melkein punastun.

      Vastaa
  6. Avatar Johanna 19.2.2017

    Mä muistan sut kyllä hymyilevänä ja nauravanakin:) Haha..sait muistelemaan miltä sun nauru kuulosti ja jopa vähän muistan, ehkä juuri siksi että siinä oli persoonaa hyvällä. Tajusin että nykyään tulee tosi harvoin naurettua mahan pohjasta kippurassa, vaikka kevyemmin kyllä. Ne on ihan parhaita hetkiä mutta hepulinauru kuulostaa kyllä AINA friikiltä. Iloa ja hymynaiheita sun kevääseen!

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 20.2.2017

      Hei Johanna, ihan mahtavaa, kun laitoit kommentin. Ja kiitos ihanista sanoista. En mä varmasti nuorempanakaan ollut mikään vakavanaama, mutta tuntuu, että nykyään nauru ja hymy tulee jollain tavalla luontevammin. Hepulinaurut on kieltämättä aina parhaita nauruja, vaikka vieressä oleville ei ehkä kaikista kivointa kuunneltavaa oliskaan :-D

      Ihanaa kevättä myös sulle!

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.