arkisto:

heinäkuu 2017

Kainuun Riviera

Mökki valloitettu. Eilinen auringonlasku näytti yhtä ihanalta kuin täällä aina ja pandalakanoissa nukutti. Äsken nostettiin ahvenia ja pian lämmitetään sauna. Ystävät ja isoveli ovat myös matkalla tänne. Isällä on isämaiset vitsit, joille nauran aina. Äiti keräsi jo metsästä marjat illan mustikkarahkaan.

Sydän lepää, taas kerran.

-Henriikka

Nostalgiset lettukahvit ihan kaksistaan

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Joskus aika pysähtyy. Niissä hetkissä on vaikea asettaa itseään tai käynnissä olevaa tilannetta oikeaan aikaan tai paikkaan. Hetki vain kulkee eteenpäin ilman, että muuta maailmaa edes muistaa.

Näin kävi viime viikolla Valkealan kesämökillä, kun istuimme Jannen kanssa päiväkahveilla. Edessä oli korkea lettupino ja niiden kanssa parhaimpia herkkuja. Vanha radio toimi vielä juuri ja juuri, sieltä soi iskelmää. Ikivihreiden tahdittamat kahvit kuluivat verkkaisesti, eikä hetkeen millään mökin ulkopuolisella ollut väliä.

Janne sai minusta vain yhden kutakuinkin onnistuneen kuvan, sillä lauloin lakkaamatta. Lapsuuden ensimmäiset levyni olivat Hits for Kids -kokoelmien lisäksi silkkaa iskelmää ja osaan itsellenikin yllätykseksi monia biisejä ulkoa aina C-osiin saakka. Anna Eriksson, Marita Taavitsainen, Jari Sillanpää, Petri Laaksonen.. antaa tulla vaan! Mökkitunnelmaan kuuluu edelleen virittää Iskelmäradion taajuudelle.

Päiväkahveilla tarjoiltiin simppelistä kahvia ja lettuja romppeineen: mansikoita, vadelmia, kermavaahtoa, omppuhilloa, tummaa suklaata ja mantelia. Kahvia juotiin tämän hetken suosikkimukeistani, Paratiisi-sarjan erikoisvärisistä purppura-mukeista. Muu kattaus luotiin valkoisilla 24h-sarjan astioilla, luonnonkukilla ja mummin ja vaarin mökkiperinnöksi jääneillä puulusikoilla ja pöytäliinalla.

Aika oli seisahtunut, me juttelimme ja nauroimme. Mummin ja vaarin vanhassa mökissä on sellainen tunnelma, että heti ovesta astuessaan tuntee olevansa turvassa ja levossa. Söimme monenmonta lettua, lauloin monenmonta iskelmää. Takassa paloi tuli ja kaivosta haettiin raikasta vettä uuteen kahvipannullieen.

On se kyllä hyvä, ettemme kyllästyneet toisiimme kuukauden roadtripillä.

   Eilen vietettiin ystävien ihania pihahäitä ja tänään karkaan vielä viikoksi mökille ja retkeilemään. Etätyöt kulkevat läppärillä ja puhelimella kätevästi matkassa, vaikka toivonkin saavani rauhoittaa illat onkimiseen ja auringonlaskuihin.

Kesälistalla on vielä toteuttamatta esimerkiksi illallinen taivaan alla. Sormet ristiin auringolle, niin ulkoillallisia saadaan tulevalla viikolla useita.

-Henriikka

Asioita jotka tuntuvat noloilta, vaikka eivät oikeastaan ole

Kun leipoo kirsikkapiirakan ja syö sen vimmaisesti pala palalta kahdessa päivässä.

Kun tulee niin nälkäisenä kotiin, ettei edes riisu takkiaan tai kenkiään, vaan jää eteiseen syömään juuri kaupasta ostamiaan ruokia.

Kun yliarvioi omat voimansa ja kävelee kotoa bussiasemalle rinkan, duffel-bagin ja repun kanssa otsasuoni pullistellen, kokovartalohiessä. (Ja piiloutuu tuttujen vastaan tullessa rinkan taakse, etteivät he näkisi, että nenästäsi valuu pisaroita.)

Kun sitten jotenkin onnistuu pääsemään perille, istuu Onnibussiin ja tajuaa liimautuvansa lyhyissä sortseissa tiukasti kiinni tekonahkapenkkiin.

Kun tapaa uusia ihmisiä ja saa heiltä kyydin kotiin, mutta rättiväsyneenä nukahtaa takapenkille ja tuhisee siihen saakka, että kuski herättää lempeästi: ”Takapenkin unikeko, tässä olisi sun pysäkki…”

Kyllä. Kaikki tapahtuneet itselleni tällä viikolla.

Mutta pitää muistaa, että lopulta juuri mikään muu ei ole noloa kuin huono käytös.
Iloa viikonloppuun!

-Henriikka

Mitä opiskella, jos ei halua olla tyhmä?

Pahin pelkoni yrittäjäksi jäämisessä oli ja on, että en enää kehity. Että jään tieto- ja taitotasoltani tällaiseksi kuin nyt olen, kun en ole enää osa keskustelevaa ja sopivan haastavaa työyhteisöä. Oman osaamisen kanssa pyristelee hetken, mutta pidemmän päälle kannattaa hakeutua itseään fiksumpien ja erityisesti itsestään poikkeavien ihmisten seuraan. Silloin yleensä oppii eniten.

Tiedän, ettei pelkoni ole kovin realistinen. Tapaanhan arjessani koko ajan erilaisia ihmisiä, olen mukana erilaisissa ja entistä monipuolisemmissa työ- ja blogiprojekteissa, seuraan mediaa, luen ja pyrin pitämään aistit auki uudelle. Huomaan kuitenkin, että esimerkiksi ajankohtaisista asioista tulee keskusteltua huomattavan paljon vähemmän, kun ei ole kollegoita ympärillä viittä päivää viikossa. Lisäksi blogihommissakin tai esimerkiksi omassa ystäväporukassa on usein ympäröity samanhenkisillä ihmisillä, mikä jo sinänsä kaventaa keskustelun monipuolisuutta. Tulee hahmotettua vähemmän näkökulmia, jos kukaan ei ympärillä argumentoi vastaan tai eri tavalla.

Haluaisin opiskella. En uskonut sanovani tätä vielä pitkään aikaan, mutta näin se vain on. En haluaisi opiskella valmistumista varten, en tutkinnon saamista varten, en tutkimuksen tekemistä varten, vaan yksinkertaisesti oppiakseni lisää.

Opiskelun ei tarvitsisi olla perinteistä yliopisto- tai ammattikorkeakouluopiskelua, mutta jonkunlaista systemaattisuutta ja seuraa kaipaisin. En usko itseeni riittävästi, että pystyisin aloittamaan jokaisen päiväni yksin kirjatankkauksella tai katsomalla luentoja Youtubesta.

Mikä ala kiinnostaa? Lähinnä kiinnostaa kaikki.

Sattumanvaraisesti lueteltuna opiskelisin mieluusti sosiaalipsykologiaa, kirjallisuutta, puheviestintää, metsätiedettä, kauppatiedettä, sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, kehitysmaatutkimusta ja käytännöllistä filosofiaa. Futurismi on myös salainen kiinnostuksenkohteeni, vaikken tiedä onko siihen mitään opinhaaraa oikeasti edes olemassa.

Haluaisin myös sellaisen peruskattauksen liikuntaa, fysioterapiaa ja terveystieteitä, että ymmärtäisin ihmistä ja ihmisen kehoa paremmin. Sen lisäksi haluaisin käydä uudestaan lukiokurssit vähintään historiasta, yhteiskuntaopista, biologiasta, maantieteestä ja uskonnosta ja kirjoittaa joskus lyhyen venäjän.

(Voi, miten monta alaa ja asiaa taatusti unohdan!)

Tiedän, ettei tehokkainta oppimista itselleni ole sellainen perinteinen massaluentomeininki. Kaipaan niiden rinnalle omitoimiopiskelua ja kirja- ja keskustelupiirejä. Olen myös oppinut monista asioista ihan vain satunnaisissa seminaareissa, joihin on saanut mennä kuuntelemaan ilman tietoa tulevista tenteistä. Rakastan esimerkiksi futuristien luentoja. Ne ovat lähes aina supermielenkiintoisia. Tentit taitavat ylipäänsä lamauttaa pitkäaikaista oppimistani aika lailla.

En halua kiirehtiä tai taltuttaa oppimisintoani ensi metreillä, vaan tarttua oppimishaasteisiin pala kerrallaan. Sitä paitsi voi olla, että otan nyt vielä jonkun aikaa rauhassa, kun täyspäiväistä yrittäjyyttäkin on takana vasta puolisen vuotta ja tässä paljon opittavaa.

Tänä syksynä olen kuitenkin päättänyt aloittaa ainakin venäjän kielen opinnot aivan alkeista. Olen katsellut sopivia kursseja kansalaisopistoilta ja muilta vastaavilta tahoilta ja luulen pääseväni niiden avulla hyvin uuden kielen oppipolun alkuun.

Mutta kuulisin mieluusti teiltä vastauksia valtavan laajaan kysymykseen: miten te opitte ja kehitytte parhaiten?

Luetteko kirjoja, seuraatteko tiettyjä medioita, opiskeletteko koulussa tai kursseilla, käyttekö kirja- tai keskustelupiireissä, ehkä seminaareissa tai muissa tilaisuuksissa? Hakeudutteko oppineiden seuraan vai opitteko itse opettamalla ja ottamalla selvää? Mikä on oppimisenne salaisuus? Etsittekö illanistujaisistakin ihmisiä, joilla on uutta annettavaa vai löydättekö itsenne vahingossa uutta synnyttävien tai vanhaa syventävien asioiden ääreltä?

Olen itse vähän kyllästynyt sellaiseen ajattelumalliin, että ihminen oppii vain yliopistossa, vain professoreja kuunnellen ja on tuore tutkintopaperi kädessä viisaimmillaan. Tai että kirjat perinteisessä muodossaan olisi paras ja ainoa opinlähde.

Näin laaja aihe tänään. Minunkin pääni meni omista ajatuksistani sekaisin.

A well-read woman is a dangerous creature.
-Lisa Kleypas

-Henriikka

Ps. Lue myös toukokuun jutut:
Maailman koomisin YO-todistus
Opiskelupaikkojen hakuhistoriani

Hetken mielijohteen Pulp Fiction -teemailta

Hetken mielijohteen idea pääsi heti kokeiluun, kun päätimme eilen Bean kanssa tehdä jotain spesiaalia kesän kunniaksi.

Olin kirjoittanut kesälistalleni haluavani nähdä Pulp Fiction -elokuvan pitkästä, pitkästä aikaa ja vedimme homman sopivasti överiksi: ostimme halvat peruukit, maalasimme huulet ja sonnustauduimme mustaan. Jopa kaulakorut ja tanssiliikkeet olivat teemanmukaiset.

Elokuvan hengen mukaisesti leivoimme amerikkalaista kirsikkapiirakkaa – vaikka se meneekin vähän Twin Peaksin reviirille. Pulp Fictioniassa kun puhutaan ainoastaan sitruunapiirakasta ja mustikkapannukakuista. Ja viiden dollarin vaniljapirtelöstä, jota olen himoinnut tänään koko päivän.

Olin nähnyt elokuvan viimeksi 12 vuotta sitten, alaikäisenä. Isoveljeni kuuli silloin minun katsoneen sen, kanteli äidilleni, ja sain kolme päivää kotiarestia. Silloin K18-merkitty oli nyt K15. Kärsin siis taannoin turhaan.

Tosin ymmärrän arestituomion nyt hyvin. Elokuvahan on aivan järkyttävä! Siis äärimmäisen hyvä, mutta silti. Dialogi on nerokasta, kuvat ja kohtaukset usein henkeänsalpaavan hyviä. Mutta verta ja aivoa siellä sun täällä, laukauksia tuhannesti enemmän kuin suudelmia ja huumettakin koko Hollannille.

Muistan silloin 12 vuotta sitten ajatelleeni, ettei elokuvassa ollut mitään ihmeellistä, enkä voinut ymmärtää ikärajaa. Paljon melua tyhjästä. Nyt katsoin puoli elokuvaa käden takaa kurkkien, odottaen tulevaa piinaa tai hyökkäystä.

Tosin nyt voisin katsoa elokuvan uudestaan, kun muistaisin, koska tarvitsee pelätä henkihieverissä ja koska voi nauttia sydän levossa.

Elokuva loppui yhdeltä yöllä ja hipsimme vielä Helsingin kaduille ottamaan muutaman kuvan muistoksi. Twistasimme ja mietin, miten sopivan kahelin kaverin olenkaan saanut rinnalleni. Twistasimme lisää.

En nähnyt painajaisia, en saanut keneltäkään kotiarestia. Kerrassaan menestyksekäs ilta.

-Henriikka

Elämältä kaiken sain: pitsaa peiton alla

Jos saa köllöttää koko sunnuntain sohvalla syöden pitsaa, jonka sinihomejuusto mätsää sohvalle raahatun pussilakanan kuosiin, niin voiko elämältä enempää toivoa?

Eilen ei ollut energisin päiväni, ei tehokkain päiväni, ei edes yksi onnellisimmista. Oli vain löysä sunnuntai, jolloin sain katkarapu-sinihomejuusto-ananaspitsaa ja pitää tuttua poikaa kädestä.

Sain myös viestin kaveriltani, jossa luki: ”pizza everyday” ja tsemppinyrkki. Kerroin rajoittavani sitten joskus.

Kyllä minä sen verran lusmuilin sohvahommista, että kävin hetken pyörimässä Hietsun torilla, koko kansan kirppishurmiossa, ja piipahdin ystävien kanssa Hernesaarenrannan Cafe Birgittaan päiväkahvilla.

Mutta päästyäni iltapäivällä takaisin kotiin, kiepautin itseni takaisin peittoon ja pysyin siinä nukkumaanmenoon saakka. (Olemme pian katsoneet Gilmoren tytöt toistamiseen loppuun. Halusimme katsoa vanhat uudestaan ennen kuin tutustumme siihen neljän jakson uutuuskauteen.) Yhdeksältä alkoi uni painaa, ja sain nukuttua kymmenen tunnin unet. Autuutta!

Tänään aamu alkoi volttien ja kuperkeikkojen saattelemana Taitoliikuntakeskukselta, mutta aamuhippailujen jälkeen töitä, töitä tänne saakka. Kivoja töitä, onneksi. Kokee tehneensä jotain, kun saa lähettää muutamia laskuja maailmalle.

Illaksi luvassa muutama rasti kesälistalta: leffaa ja leivontaa. Vielä en tiedä, valitsenko Twin Peaks -henkisen kirsikkapiiraan vai vanhan kunnon mansikkakermakakun. Kerron rajoittavani sitten joskus.

-Henriikka

Tulisielu

Kaupallinen yhteistyö: Sampo

Tuli, tuo ihanan intensiivinen ja toisaalta pelottava elementti.

Janne kutsuu minua usein tulisieluksi. Lempinimellä ja impulsiivisuudellani saattanee olla yhteys. Näin rauhallisena hetkenä nimi kuulostaa mukavalta, vaan kiivastumisen hetkellä oloani ei varsinaisesti helpota luonteenpiirteestäni muistuttaminen. Silloin kannattaa pysyä vaiti tai väistää vaihtoehtoisesti lentäviä esineitä.

Olen pohtinut viime viikkoina yleisesti tulen merkitystä elämässäni (tiedän, pohdin paljon ja outojakin) ja tullut siihen tulokseen, että merkitys on yllättävän suuri.

Mikä minut on saanut pohtimaan tulta? Yllä kuvassa olevat klassiset Sampo-tulitikut pyysivät minulta yhteistyökirjoitusta, sillä tikut ovat saaneet uuden laatustandardin. Tulitikuilla ei kuitenkaan ole minulle itseisarvollista merkitystä, joten olen niiden kautta päätynyt laajempiin tuliaatoksiini.

Päällimmäisenä mielessä on, että tuli on läsnä monissa tärkeissä ja muistorikkaimmissa hetkissä. Tuli luo helposti ja lähes aina tunnelmaa tai tunnelman.

Miten tuli on läsnä elämässäni?

Useimmiten sytytän tulen kynttilöihin. Varsinkin pimeimpinä vuodenaikoina kynttilänliekit lepattavat usein kotonamme. Lapsuudenkodin etuovella keikkui iltaisin lähes aina palava kynttilälyhty.

Tuli on läsnä mökin takassa. Nämä kuvat on otettu kesämökillämme tällä viikolla, kun laitoin kivitakkaan tulen. Tuli lämmittää myös molempien mökkien sekä anoppilan pihan saunan.

Villeimmillään tuli on mukana elämässä nuotioiden muodossa. Vasta vajaa kaksi vuotta sitten sytytin ensimmäisen kerran nuotion (en tiedä miten pystyin välttämään sitä niin pitkään!), mutta sen jälkeen olenkin sytyttänyt kymmeniä.

Nämä taitavat olla ne neljä olennaisinta, jos muistini ei aivan petä minua.

Millaisia ajatuksia tuli herättää? Millainen rooli tulella on?

Tuli tuntuu parhaimmillaan rauhoittavalta, lämmittävältä, jopa terapeuttiselta. Uppoudun toisinaan katsomaan liekkejä tuntikausiksi. Uskomatonta, miten voimakkaasti tunnelma muuttuu, kun hämärään tilaan sytytetään kynttilä. Liekki lepattaa rauhallisesti ja täysin pimeäkin huone muuttuu paljon valoisammaksi. Joskus tuli tuo erityisesti yhdessäolon hetkiin iloa ja räiskettä, esimerkiksi kokon tai leirinuotion muodossa. Tuli ei ole siis pelkästään seesteisiä hetkiä varten.

Aina tulta ei sen kummemmin ajattele. Voi hyvin riittää, että saunassa riittää lämpöä ja piipusta tupruttaa, ja kynttilä voi palaa huoneessa koko päivän ilman, että sitä koko ajan tuijottaa.

Mutta nähdessäni esimerkiksi tuollaisen tulitikkurasian, tulee yleensä hyvä mieli. Tulitikut ja tuli liittyvät lähes aina hyviin hetkiin.

Pahimmillaan tuli on äärimmäisen pelottava asia. Hallitsemattomana pienikin liekki tuntuu isolta vastukselta. Muistan, kuinka tuli joskus roihahti rikkimenneessä trangiassa, ja olin saada kunnon slaagin. Tuli on hyvä renki, huono isäntä.

Itselläni retkeily on auttanut ymmärtämään tulta ja sen käytöstä. Muistan lapsena ihailleeni isääni kohentamassa ja käsittelemässä tottuneesti nuotiota ja sen tulta. Ehkä voin joskus olla esimerkki omalle lapselleni järkevistä tulitaidoista.

Mutta niistä Sampoista! Tulitikuista. Voitteko uskoa, että ihan oikeasti arjessamme käytämme toisinaan tulitikkuaskista nimeä ”Sampo”. Heitätkö Sampon? Annatko Sampot, niin sytytän kynttilät?

Sampo-tulitikut ovat kuuluneet suomalaisten elämään jo 1930-luvulta. Nyt, uuden laatustandardin myötä, Sampot ovat vielä ympäristöystävällisempiä ja turvallisempia käyttää. Lisäksi ne toimivat vielä paremmin kosteissa olosuhteissa, esimerkiksi retkihommissa.

Uskollinen Sampo on ollut elämässäni aina. Tosin kyllä nauratti saada yhteydenotto tulitikkumerkiltä. Kaikkihan merkin tietävät, mutta sitä helposti unohtaa, että joku niitäkin edustaa.

Tuli-elementti on astrologiassa ominaisuuksiltaan intensiivisin elementti. Häntä ohjaa kunnianhimo ja sisäinen palo. Tuli kokee ja näyttää intohimoisesti kaiken kokemansa. Periaatekysymyksissä hän on kovinkin ehdoton. Suunnitelmissaan ja aatteissaan hän saattaa olla jopa fanaattinenkin. Ihmisenä hän on rehellinen ja suora, joskus jopa äärimmäisyyksiin asti.

Voi olla, että tuntomerkeistä löytyy jotain yhtäläisyyksiä tähän tulisieluun. Saattaa toki olla, että niitä löytyy myös kaikista muistakin elementeistä.

Joka tapauksessa tulen merkitys on ja pysyy omassa elämässäni suurena. Toivottavasti aina hallittuna, turvallisena ja kauniina asiana.

-Henriikka

Yksinolon kaipuu

On menossa kausi, kun huomaan haluavani olla enemmän ja enemmän yksin. Ihan yksin. Haluaisin mennä mökille viikonlopuksi ilman seuraa, istua kahvilassa omineni ja viettää aikaa kotona omassa seurassani. Ja niin olen tehnytkin, se tuntuu tärkeältä.

Kaipaan tilaa ajatella, kaipaan intensiivistä itsereflektiota. Joskus tuntuu, että haluaisin hiljentää kaupungin äänet ja sulkea kaupunkilaiset asuntoihinsa, että koko Helsinki olisi aivan tyyni. Kaikki voisivat olla hiljaisuudessa ja heijastella sitä.

Vaikka en ole suuri karkeiden määrittelyiden fani, tiedän minun olevan vahva extrovertti vahvoilla intovertin piirteillä. Rakastan ihmisiä ja heidän seuraansa, mutta muiden kanssa olo vie samalla kaikki voimani. En pysty sosialisoimaan määräänsä enempää edes läheisten ihmisten kanssa. Ilman omaa tilaa muutun pikkuhiljaa kärkkääksi, levottomaksi ja kärsimättömäksi. En siis varsinaisesti ihanneitsekseni, vaikka aitoa minuahan se sekin puoli on.

Tällä hetkellä tuntuu, että oma mieli kaipaa ympärilleen vähintään kaikki kotimme 43 neliötä. Onneksi Janne on viikonlopun aamusta iltaan musahommissa.

Omaehtoinen yksinolo ei ole missään tapauksessa sama asia kuin yksinäisyys. Annika ja Liisa kirjoittivat ainakin tällä viikolla koskettavat kirjoitukset yksinäisyydestä.

Ja toisaalta tuntuukin epäreilulta ja epäkiitolliselta vaatia ympärilleen autiutta, kun niin moni kokee oikeasti olevansa yksinäinen, ehkä jopa aivan yksin. Mutta tuntoja on turha alkaa arvottaa, aitoja ne ovat silti kaikki.

Sitä paitsi tiedän, että oma tilan kaipuu on varmasti myös heijastusta siitä, että elämässä tapahtuu paljon. Tällaisessa hetkessä on helppo sulkeutua omaan myttyyn ja pysyä siinä visusti kädet polvien ympärillä. Mutta näissä hetkissä pitää olla erityisen kiitollinen siitä, että on ystäviä, jotka tulevat naputtamaan olalle ja patistavat välillä pois niiden neljänkymmenenkolmen neliön sisältä. Tulettehan?

Harkitsin lähteväni huomenna mökille yksikseni. Olisi niin mukava eristäytyä, erakoitua, koteloitua… Kirjoittaa aamusta iltaan, juoda päätteeksi iltakahvit ja saunoa sitten. Mutta ehkä jään kuitenkin kaupungin hälyyn ja pidän jalkaa oven välissä kuplalle, jossa on muitakin kuin minä.

-Henriikka

Lihakseni ovat täällä jossakin

Olen ilmoittautunut jokaiselle tunnille!” ilmoitin innoissani Kanervalle palatessani ryhmätreeneihin Corelle viime viikon torstaina yli puolen vuoden jälkeen.
”Sun on/off-historian tuntien en anna sun tulla kaikille”, vastasi vakaa valmentajani.

Jokaisessa kroppani pienimmässäkin lihaksessa tuntuu, että olen palannut pitkän tauon jälkeen lihaskuntotreenin pariin. Neljät treenit takana, toivottavasti paljon enemmän vielä edessä. Sormet ristiin ja mieli lujaksi, en halua taas keksiä syytä jäädä tauolle.

Viime viikolla energia meni hengittämiseen ja siihen, että pysyin yhtenä kappaleena. Kun on lähinnä juossut viimeiset kuusi kuukautta, tuntuu yksi vatsalihasliikekin vaativalta suoritukselta. Sitä paitsi tiedän jo entuudestaan, että vatsalihasliikkeet kaikissa muodoissaan ovat oma heikkouteni. Miten ne voivatkin surkastua niin nopeasti?

Eilen punnerrettiin ja kiipeiltiin köysisissä. Perusasiat olivat sentään muistissa. Yläkroppa veti kuitenkin illalla sellaisen totaalikönttikrampin, että muisti kyllä, mitä oli tehnyt.

Tänään kyykkäsimme, juoksimme ja keskityimme keskivartaloon (+ hyppäsimme lopuksi yhdessä tuumin mereen). Vaihdoimme Eevan kanssa kuulumisia kahvakuulaheilautusten ohella ja muistuttelimme itseämme ja toisiamme, että nyt ei höntyillä.

Olen aivan intoa täynnä siitä, että pitkästä aikaa teen taas jotain, missä tiedän voivani kehittyä vauhdilla. Tulokset näkyvät ihanan nopeasti ja ihanan selkeästi. Sopii tällaiselle kärsimättömälle niin hyvin.

Eniten odotan kaikkea omalla kehonpainolla opittavaa ja taitokeskeistä: kiipeilyä köysissä, hyppimistä hyppynarulla, seisomista käsillä… Seuraavan puolen vuoden päästä olen ketterä kuin istuva apinaemoji. Käyn varmasti myös Taitoliikuntakeskuksella kokeilemassa taitojani.

Urheilun rinnalla olisi tietysti hyvä tsekata myös ravintoasiat. Vaan vielä ei jaksa, mennäänhän heinäkuussa. Jäätelö(paketti) sinne tai tänne, otan ne sitten syyniin joskus vähän myöhemmin.

Nyt keskityn siihen, etten höntyile, etten tempoile, vaan keskityn siihen, miten mukavalta tuntuu löytää omat lihakset.

-Henriikka

Millä perusteella valitsen reissukohteeni?

Melko yleisesti kysytty kysymys minulle kuuluu: ”millä perusteella ja miten valitset matkakohteesi?” Viime viikolla vastasin kysymykseen ainakin kahdesti ja tajusin, etten ole koskaan miettinyt asiaa kovin syvällisesti. Jouduin miettimään, millä tavalla prosessi usein edistyy.

Useimmiten matkustukseni lähtökohtina ovat rajattomat haaveet. Näitä rajattomia haaveita rajoittamassa tai boostaamassa ovat kuitenkin vaihtelevasti eri osatekijät: aika, budjetti, fiilis, kohteen tilanne, matkaseura, omat kokemukset sekä muiden kokemukset.

Rajattomista haaveista

On matkoja ja on matkoja.

Ensimmäiset ovat työmatkoja, nopeasti kasaan kyhättyjä viikonloppukarkauksia tai viikonloppureissuja mökille. Näitä matkoja harvoin suunnitellaan kovin pitkään tai kovin hartaasti, mutta ne voivat silti ilahduttaa ja avartaa aivan yhtä lailla.

Nämä toisena mainitut matkat ovat kuitenkin oman ja monen muun matkustusta rakastavan kiinnekohtia. Rajattomia matkahaaveita, joita toivottavasti pääsee toteuttamaan aina silloin tällöin. Nämä matkat vievät usein (eivät aina!) enemmän aikaa, rahaa, vaivaa ja energiaa, mutta ovat (lähes) aina sen arvoisia. Matkat eivät aina suuntaa kauas tai ole massiivisia megatuotantoja, mutta ovat aina jotain antaumuksella odotettua.

Omia matkojani ovat olleet esimerkiksi kolme kuukautta Etiopiassa, Transsiperian junamatka, vajaa viikko purjehdusta ja vaellusta Turkissa, pariviikkoinen reissu Tansaniassa ja tämän kesän Kanada-USA-roadtrip.

Aika

Ennen suurin matkustusta määrittävä tekijäni rahan rinnalla oli aika, eli käytännössä se, milloin minulla on töistä tai opiskeluista lomaa tai voin sitä ottaa ylimääräisenä. Nyt yrittäjänä aikatauluttaminen on vapaampaa, mutta edelleen on paljon asioita, jotka pitävät minua Suomessa. Osa töistä on pakko hoitaa paikan päällä.

Loman lisäksi aika-määreen alle menevät myös vuodenajat ja säät. Koska Australiaan kannattaa matkustaa? Mihin kannattaa suunnata uuden vuoden tienoilla? Jos ainoa lomaviikko on joulukuussa ja kaipaa seksihellettä, ei Espanja ole välttämättä paras ratkaisu. Toisaalta jos turistihuippuja on mahdollista välttää, Thaimaahan saattaa olla fiksumpaa matkustaa kaksi viikkoa ennen joulua kuin aattoviikkona.

Budjetti

Niin tylsä, mutta olennainen syy! Usein matkoille on tarkka tai löyhä budjetti, tai vähintään jonkunlainen takaraivossa oleva ajatus siitä, kuinka leveästi reissun päällä voi tai haluaa elää.

En ole vielä koskaan kirjoittanut matkoilleni tarkkaa budjettia etukäteen. Olen kuitenkin luonteeltani melko säästäväinen, lähden matkaan säästöjen kerryttämisen jälkeen, enkä elä reissuilla yli varojeni. Olen toisinaan pitänyt matkan aikana tarkkaa kirjaa budjetista tai joskus kirjannut jälkikäteen menot otsikkotasolla, mutta usein raha-asiat kulkevat aika luonnollisesti mukana matkansuunnittelussa.

Toisille reissuille säästetään kuukausitolkulla, jotkut eivät vaadi budjettia ollenkaan. Välillä viikonlopunmittainen halpalentodiili Latviaan saattaa koitua kokonaisuudessaan omalle kukkarolle halvemmaksi kuin viikonlopun vietto illallisen kera Helsingissä.

Fiilis

Tekisikö mieli seikkailla? Entä kulttuuri, nähtävyydet, historia, rannat, sää ja lämpötila, aktiviteetit, shoppailu jne jne? Myös esimerkiksi väsymyksen ja stressin taso, sekä henkinen valmistautuminen ovat olennaisia tekijöitä matkanvalinnassa.

En ehkä hyppäisi tunnin varoitusajalla Siperian junaan, mutta voisin hyvin karata viikonlopuksi Turkuun tai vaikka Kööpenhaminaan. Talven laskettelupaikkoja etsiessäni kartoitan tietoa rinteistä ja niiden ulkopuolisista laskumahdollisuuksista, enkä priorisoi mielettömiä ruokapaikkoja. Tosin vielä parempi, jos voin saada molemmat.

Opiskellessani en kokenut lomien olevan varsinaisia hengähdyshetkiä, vaan olin valmis tekemään ja kokemaan. Päivätöissä saattoi toisinaan olla niin kiirevaiheita, että lomalla teki mieli vain pysyä mukavuusalueella, varata helppo hotelli ja pysyä turvallisessa. Nyt huomaan, että valitsen yhä enemmän aktiiviloman ja kyllästyn puolessa päivässä auringonottoon. Parin vuoden päästä voi taas olla toinen tilanne.

Kohteen tilanne

Vaikka haaveni olisi miten rajaton, tyhmä ja liian riskialtis en halua olla. Maailmalla on liian paljon esimerkkejä siitä, että matkustaja on uhannut liikaa turvallisuusrajoja. En pelkää helposti ja voisin tällä hetkellä matkustaa hyvin esimerkiksi monen jännittämiin kohteisiin, mutta otan riittävästi selvää asioista ja tiedän myös, mitä alueita ja millaista toimintaa välttää kohteessa.

Matkaseura

Joskus matkaseura valitaan ensin, kohde sitten. Joskus toisinpäin. Jonkun toisen kanssa haluaa kokea Pariisin kaupunkiloman, jonkun toisen kanssa napajäätikön riemun. Verrattoman matkaseuran kanssa voi yhteistuumin päättää, mikä olisi sopiva kohde ensi viikolle tai viiden vuoden päähän.

Matkaseuralla voi myös olla sananen sanottavana budjettiin, matkustustyyliin, ajankohtiin, matkan kestoon… Yhdessä suunnitellen ja sopivasti joustaen tulee yleensä parasta jälkeä.

Omat kokemukset

Joihinkin kohteisiin tekee mieli palata (New York, Ylläs, Kööpenhamina, Kanada…), joskus fiilikset ovat päinvastaiset. Minulla on usein olo, että matka on ollut mieletön, mutten usko että tulen palaamaan kyseiseen paikkaan enää – maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Omat kokemukset eivät välttämättä rajoitu matkakokemuksiin. Joskus inspiraatio lähtee kirjasta, joskus elokuvasta. Tietyt matkakohteet myös nousevat trendiaalloin esille ja yhtäkkiä et tiedä, miten olet altistunut kyseisen kohteen huumalle. Omat kokemukset saattavat liittyä myös esimerkiksi taiteenmuotoihin, historiaan, uskontoon tai muihin erityisiin kiinnostuksenkohteisiin, jotka ohjaavat siten myös kohdevalintaa. (Haluaisin itse päästä esimerkiksi kirjoituskurssille Japaniin ja vaeltaa kaikissa maailman kauneimmissa kansallis- ja luonnonpuistoissa.)

Joskus kipinä lähtee jostain todella pienestä asiasta. Lähdimme ajamaan autolla Nuorgamiin vain sen vuoksi, että paikan nimi on niin kaunis.

Muiden kokemukset

Instagram, oi Instagram, minkä oletkaan tehnyt matkustukselle. Olen todellakin blogien ja Instagram-kuvien vietävissä, mitä matkustukseen tulee, ja kun muistan pitää kriittisen medianlukutaidon mukana, pidän sitä pelkästään positiivisena asiana.

Somen lisäksi ystävien ja tuntemattomien kertomukset ja faktatieto ohjailee omia valintoja. Yritän päästä ammattilaisen ja matkustaneiden puheille, imeä tietoa nettiforuumeilta ja toisaalta löytää kohteita, joista kukaan ei vielä osaa oikein sanoa mitään.

Esimerkkejä matkakohdevalinnoistani vuodelta 2017

Kanada-USA-roadtrip

Aloimme loppuvuodesta puhua Jannen kanssa, että olisi kiva päästä pitkästä aikaa kahdestaan pidemmälle reissulle. Aikaa olisi noin kuukauden verran käytettävissä ja useampi tonni säästössä matkakassassa. Mietimme kohteita, joista olimme haaveilleet: Australia ja Uusi-Seelanti eivät ole Suomen kesäaikaan parhaimmillaan, Filippiinit kiinnostivat, mutta en ole erityisen kova kuumuuden ystävä. USA ja etenkin Kanada olivat pyörineet pitkään mielessä, ja ystäväperhe oli kutsunut meidät marraskuussa Michiganiin kylään. Niinpä päädyimme kyseiseen kohteeseen.

Kreikka

Päätimme siskoni kanssa lähteä reissuun toukokuussa. Kokonaisbudjetin (per hlö) piti pysyä ehdottomasti alle tuhannessa, mieluummin lähempänä 500 euroa. Matkakohteella ei ollut niin väliä, mutta toivoimme kaupunki-, rentoilu- ja aktiiviloman yhdistelmää. Mitään luksuslomaa emme etsineet, joskin myös rinkat jäivät tällä kertaa kotiin.

Käytimme momondon Trip Finderia, joka tarjoili meille vaihtoehtoja. Harkitsimme Portugalia, Irlantia, Ateenaakin, mutta päädyimme lopulta hyvän lento+hotelli-diilin vuoksi Kreikan saariin, jotka olivat kummitelleet mielessäni muutenkin. Olin myös innoissani, kun pääsin korkkaamaan uuden maan – kunnes vasta perillä tajusin, että olin käynyt nuorena Rodoksella. Hah.

Monissa kohteissa olen käynyt tänä vuonna blogin ja töiden vuoksi, Tukholmaan lähdin maratonin perässä ja Ylläkselle sekä Vuokattiin melko pitkälti pelkän lumilautariemun vuoksi.

Pohdin harvoin (= en koskaan) matkakohdetta näin järjestelmällisesti ja rationaalisesti kuin tässä kirjoituksessa on lueteltu. Luulen, että matkakohdevalinnassa vaikuttaa kodinoston kaltaisesti pitkälti kaksi asiaa: rahat ja intuitio. Kun intuitio on jo tehnyt päätöksen, lähdetään järkisyitä etsimään jälkikäteen.

Miten te valkkaatte reissut?

-Henriikka

Ps. Tämän kirjoituksen kuvat ovat toukokuiselta Kreikan matkalta. Istuimme viimeistä iltaa Heliotopos-hotellilla: nautimme yhdestä elämämme upeimmista auringonlaskuista, jonka jälkeen söimme kellariravintolassa itsemme kylläisiksi.

Huom! Kirjoitus on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta.

Ei enempää kuin elämää

Olen onnellinen, nautin arjesta. Nautin saunasta, aamu- ja iltauinneista. Kuumista löylyistä ylälauteilla, lempeistä alimmilla. Viileästä vedestä polviin saakka, kertahumauksesta kunnolla veden alle. Kääriytyä suureen, pehmeään pyyhkeeseen ja pysyä pihalla pimeään saakka.

Olen onnellinen, nautin arjesta. Pysyä valveilla pitkään, herätä aikaisin. Mennä aikaisin nukkumaan, herätä vasta puoliltapäivin. Pitää vihaa vain hetken, muistaa hyvän pitkään. Pyytää anteeksi, antaa anteeksi, ottaa uudet löylyt.

Olen onnellinen, nautin arjesta. Nukahdan levollisin mielin.

-Henriikka

Kaksi mannerta, kesän kaikuja

Tänään on ollut lämmintä. Sellaista heinäkuista, jollaisena heinäkuun aina muistaa. Olen pidättänyt itkua rakkaan sukulaispojan rippijuhlissa ja syönyt montaa kakkua. Koko päivän mielessä on pyörinyt Emma Salokosken Kaksi Mannerta. Koska se ei nyt oikein sovi tilanteeseen, niin valitsin Kesän Kaikuja.

Vielä yksi aurinkoinen päivä
Samaan aikaan silmät avataan
Vielä kerran voimme mennä rantaan

Keskuspuiston läpi poljetaan
Silmiisi katsoa saan
Tänään meillä on aikaa
Kellosi voit unohtaa
Et sitä tarvitse lainkaan

Kesän kaikuja
Kuulen taas
Kesän kaikuja uudestaan

Sitä vain osaa arvostaa
Minkä luulee kadottaneensa ja takaisin saa
Vielä yksi yö ja ikuisuus olet palannut luokseni
Taas vielä kerran voimme rakastua

Ensin viinipullo avataan
Kättäsi saan koskettaa
Tänään meillä on aikaa
Kaikki on katoavaa mutta rakkaus on taikaa

Mutta suosittelen kuuntelemaan myös sen Kaksi Mannerta. Se kyllä itkettää, jos on yhtään niin helposti liikutuksesta tai tunteista itkevä niin kuin minä. Toisaalta, mistäs te tiedätte kuinka helposti itken, jos ette itse kokeile ja kuuntele.

Tänään olen myös ymmärtänyt, miksi silmäni ovat aina kesäisin sinisemmät: ulkonahan on niin valoisaa, että pupillini pysyvät pikkuruisina.

On kuitenkin aika siirtää ne siniset silmät keskittymään muihin ja muuhun kuin itseeni. Yksinäisen iltauinnin ja yhteisen iltakahvin aika.

-Henriikka

Tämä kirjoitus koittaa ikuistaa sitä tunnelmaa, kun me yhessä kikkailtiin

Suomi Suomi Suomi ohoi, eikä tarvetta lähteä juuri nyt yhtään mihinkään! Ihana olla tiukasti kotimaan kamaralla.

(Näen isoveljieni pyörittävän hymyillen tässä vaiheessa päätään: ”Niin vissiin.” Meillä saattanee olla perhepiirissä pientä kettuilua höyryämisestäni suuntaan sekä toiseen – Henriikka eli sinne ja takaisin.)

Pääni on tällä hetkellä melko lailla jetlagin vietävissä. Saavuimme Suomeen toissapäivänä ja eilen heräsin puulla päähän lyötynä uuteen päivään. Olin tajunnut, että edellisen työpaikkani läksiäislahjalahjakortti oli käyttämättä, ja vein Bean hartaalle lounaalle The Cockiin.

Olimme ajatelleet sellaista napakkaa tunnin lounasta. Tilaus – ruoat pöytään – vikkelät kahvit – ulos. Kun katsoimme ensimmäisen kerran kelloa, se oli neljä. Olin takuuvarma, että aikaa oli kulunut ehkä tunti. Mutta ei, vaan peräti kolme!

Minun piti olla kotona väkertämässä toisen vuosineljänneksen kirjanpitoa ja purkamassa reissutamineita rinkasta, mutta siellä minä vaan olin kököttänyt. Vaihtamassa kuulumisia ja salaisuuksia, suunnittelemassa tulevaa.

Olin kyllä vähän järkyttynyt. Minä, kellonainen, aivan hakusessa.

En tiedä, koska olisin kokenut samanlaista flow-tilaa. Muistan, kuinka joskus yläasteella tai lukiossa luin kokeeseen niin intensiivisesti, että kuusi tuntia saattoi hyvin tuntua kahdelta. Olin oikea lukutoukka: kirjoitin koko ajan muistiinpanoja ja saatoin luvata itselleni, että aina 100 sivun jälkeen voin tehdä itselleni kaakaon.

Eilinen flow oli niin paljon parempi. Taitaa olla juuri epäsopivan sopiva hetki siteerata Robinia:

Tää on biisi ystäville
Läpillemme legendaarisille
joist en edes mokiamme vaihtaisi pois
Tää on biisi ystäville
ja hetkillemme hulluimmille
joist en edes riitojamme vaihtaisi pois

Tämä biisi koittaa ikuistaa
sitä tunnelmaa, kun me yhessä kikkailtiin

Ihanaa viikonloppua ja huippuhetkiä.

-Henriikka

Oman elämänsä Wonder Woman

H: Mulla on kaks leffalippua, jotka menee sunnuntaina vanhaksi.
J: JES!
H: Joo, mä käytän ne varmaan Bean kanssa. Tai sit meen itse kahteen.
J: Häh? Miks sä edes sit kerroit ton mulle? Mä haluan nähdä Wonder Womanin.
H: Tässä sulle yks Wonder Woman. *pyörittää lannetta ja esittää suihkuttavansa majoneesia päällensä seksikkäästi.
J: Siinä on mulle yks embarrassing woman.

Jutut alkavat olla sillä tasolla, että ehkä ihan hyvä, jos vietämme reissun jälkeen hieman aikaa myös erillämme.

Love,
Wonder Woman

Kesälista

Reissun viimeinen ilta ja ajatukset kääntyvät Suomeen. Kirjoitin juuri kesälistan. Heinäkuu on puolessa välissä ja vielä ehtii vaikka mitä. Lähtiessämme aamulla ajamaan Traverse Citystä Chicagoon, mietin mitä ja millaisia asioita haluan vielä kesällä kokea. Parhaat asiat löytävät harvoin kotisohvalle, joten pientä elämän ohjailua kannattaa omilla suunnitelmilla harjoittaa.

Muutamien hetkien mietinnän jälkeen listasta muodostui tällainen:

Katso Pulp fiction

Siitä on 12 vuotta, kun viimeksi sen näin.

Hanki Venäjän viisumi

Olisi ihana olla vuosiviisumi Venäjälle, jotta voisi koska vain lähteä rajan yli tuntemattomaan. Kainuun kesämökillä ollessa tekisi niin paljon mieli lähteä Kostamuksen tietä uuteen ja ihmeelliseen.

Tee polkupyöräretki

Millainen vain: lyhyt tai pitkä. Yksin tai yhdessä. Eväillä tai ilman.

Leivo iso mansikkakakku

Just sellainen kermavaahtoinen, jota kaikki muka inhoaa.

Leivo kirsikkapiiras

Sellainen klassinen american pie!

Tee suursiivous
 Ikkunoiden pesu   delegoitu Jannelle
Pese ja huolla petivaatteet
Luovu puolesta omaisuudesta
Myy/lahjoita kaikki kirpparikama

Animepäivä

Vähintään puolenpäivänmittainen sessio anime-elokuvia ja teemaruokaa.

Yöuinti Hietsussa

Spontaanisti polkupyörällä rannalle, vaatteet pois ja mereen. Paluumatkalla sundayt Drive-in:iltä.

Onkiminen

Must. Viime kesänä sain kuhan, vaikka aluksi oli naurettu, kun kerroin nostavani pilkkiongella kuhaa. Isoveikka voi sit perkaa ja paistaa.

Tee karpalo-sinihomejuusto-omena-salaatti

Olen syönyt sitä täällä reissussa niin monesti ja se on niiiin hyvää.

Kotimaan päiväretki tuntemattomaan paikkaan

Junalla jonnekkin, mihin junat eivät enää kulje kuin kerran päivässä? Ystävän kutsusta seikkailulle uuteen ja tuntemattomaan? Muistan kuinka viime kesänä ystäväni kutsui minut yhtäkkiä yömyöhällä hakemaan kahvipapuja Porvoosta. Oli huippua.

Katso The Cider House Rules

Pitkäaikainen suosikkielokuvani. Pitäisi tarkistaa, onko enää.

Yhden päivän ajan pelkästään kirjoja

Kirjojen kanssa voi tietysti olla peittoja, kahvia, viiniä, irtokarkkia, korvapuustia, ystäviä, perheenjäseniä tai vaikka kokonainen pitsa (=kaksi).

Kuokkavieraana juhliin

Olisi ihan parasta päästä juhliin tuntematta ketään. Tämä on ehdottomasti vaikein kohta toteuttaa ja siksi kutkuttavin. Pohjalaiset häät, pienen piirin tuparit tai 60-vuotisjuhlat Uunisaaressa, sama se.

Illallinen taivaan alla

Iso pöytäliina pufffff ja kaikki kauniisti katettuna. Toivon mukaan aurinkoa tai auringonlasku sateen sijaan.

Valvo aamuyöhön

Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi ystäväni tulevat, sitä enemmän he vaikeroivat valvomista. Itse en ole valvonut juuri koskaan aikuisiällä, koska rakastan unta, mutta kai sitä pitäisi vielä alle 30-vuotiaana kokea joku hämyinen aamuyön tunnelma. Edes kerran kesässä.

Yksi keikka, yhdet festarit

Kesän festarit taitavat olla pian takana päin, ja kesäjuhlat tulevat Pori Jazzin päälle, joten Flow taitaa jäädä valinnakseni. Keikalle saa kysyä seuraksi. Toivon mukaan ei jää yhteen.

Kahvilakierros

Monta kahvilaa, paljon kahvia, paljon kakkua. Kahvilaherkkuja aamiaiseksi, lounaaksi, välipalaksi ja illalliseksi.

Mutta nyt on juuri sen spontaanin kesän aika. Melko vähän töitä, paljon vapaata. Lähes koko ajan valoisaa. Haluan liftata ohi ajavien autojen kyytiin, purjehtia Helsingin edustalla räntäsateessa ja kivuta torin tikkaita kaakaolle lämmittelemään. Haluan tavata uusia ihmisiä, mutta lähentyä vanhojen kanssa. Syödä kaakaojauhetta suoraan purkista ja yskäistä kunnolla tajutessani, miten huono idea se aina on.

Saa kutsua seikkailulle.
-Henriikka

Muistoja amerikkalaiselta kesämökiltä

Reissua on takana nyt kolme viikkoa. Loppu häämöttää: palaamme keskiviikkona Suomeen. On ollut upeaa, ihanaa, ajatuksia herättävää, koskettavaa ja vielä on onneksi muutama päivä edessä.

Ajoimme perjantaina aamuyöllä Michiganiin, Traverse Cityyn, erään paikallisen perheen luokse ja olemme täällä vielä huomiseen saakka. Tapasimme perheen äidin ja yhden tyttäristä marraskuussa ja otimme tosissamme kutsun tulla käymään. On ollut ihanaa pysyä samassa paikassa muutama päivä kaikean roadtrippailun jälkeen. Huomenna ajamme vielä yhdeksi yöksi Chigagoon.

Eilen vietimme poikkeuksellisen illan perheen kesämökillä. Tämä oli se hetki, kun kesken reissun iski tajuntaan, että tunnen olevani aivan kotonani.

The Great Lakes ja Michigan tuntuvat yllättävän paljon Suomelta. Kaikki on jälleen kerran vähän suurempaa (en lakkaa kutsumasta noita valtavia järviä mereksi), mutta päivien yllä on ollut sellainen tuttuuden verho.

Olemme viettäneet eniten aikaa perheen äidin kanssa ja jaamme paljon samoja ajatuksia ja ajatusmaailmaa. Illalliset on syöty yhdessä. Eilen veneilimme koko 5-henkisen perheen ja 6 kaverin kanssa aurinkolaskun aikaan. Veneen perään muodostuvissa aalloissa surffattiin, ja kauittimista kuului Bon Iver ja Beatles.

Olisin hyvin voinut kuvitella siirtäväni tilanteen Suomeen. Unohdin puhuvani englantia ja paistoin niin monta vaahtokarkkia, että vähempikin olisi hyvin riittänyt.

Heräilen juuri vierashuoneessaamme, kun Janne vielä nukkuu viekussa.  Meillä on tänään hääpäivä, kuusi vuotta yhteensä. En nyt viitsi hehkuttaa, ettei juuri itkemäni 10-vuotistapaamispäivä jäisi aivan varjoon. Mutta sentään sokerihäät, kaikista häänimistä ihanin.

Minulla on täällä ja elämässä hyvä olla. Kotona vähän missä vain ja nukun hyvin niin lentokoneessa, teltassa, vierashuoneessa kuin kotonakin. Kiitollisena uuteen päivään ja kohti reissun rippeitä.

-Henriikka

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Miltä kesä tuntuu?

Kesä tuntuu illuusiolta, ettei tarvisi unta lainkaan ja että ravinnoksi riittäisi pelkät kirsikat.

Kesä tuntuu lämpimältä, vaikka sataisi ja olisi kylmä. Kesä tuntuu lämmöltä iholla ja muuttuu pisamiksi.

Kesä kuulostaa siltä, kun äiti huusi lapsena lettukesteille kesken leikkien. Oli mansikkaa ja kermavaahtoakin.

Kesä kuulostaa siltä, että ympärillä tapahtuu koko ajan. Joka nurkan jälkeen on uudet juhlat, jotka kestävät yöhön saakka.

Kesä näyttää kirkkaalta ja kauniilta. Sellaiselta, jota ei usko todeksi lokakuun jälkeen, ja josta masentuu tammikuun rännässä.

Kesä näyttää hauskemmilta vaatteilta kuin yleensä käytetään. Kesä näyttää siltä, kuin kaikki tulisivat yhtäkkiä toimeen keskenän.

Kesä tuoksuu vastapaistetuilta ahvenilta ja voilta. Kesä tuoksuu naapurin rakkaalta ja hyvinhoidetulta nurmelta.

Kesä tuoksuu siltä, että seuraavana päivänä voi taas tapahtua mitä vain.

Kesä tuntuu samalta kuin kirsikankukat. Molempien kauneus kätkeytyy oikeastaan siihen, että ne ovat täällä vain hetken.

Onneksi kuitenkin vielä aika pitkään.

-Henriikka

takki/Twist & Tango, mekko/second hand, kengät/Vagabond

Onnellinen yhden hengen aamiainen

Kaupallinen yhteistyö: Earth Control & Asennemedia

Saimme pyörittää kotonamme aamiaisrutiinejamme muutaman vuoden ajan, ennen kuin tajusin sen olevan jotain poikkeuksellista. Syömme lähes joka aamu aamiaista yhdessä, ja aamiaiset ovat keskenään identtiset. Jos toisella on puolukkasmoothie, niin toisellakin on. Jos syödään puuroa, niin sitten syödään.

Yhteiset aamut ovat arjen ja parisuhteen voimavara, mutta niiden arkisuuden vuoksi tuntuu toisinaan luksukselta syödä aivan ylhäisessä yksinäisyydessä.

Janne nappasi nämä kuvat muutama päivä ennen reissua. Hän oli juuri lähdössä töihin ja tsekkaili kateellisena tarkoin harkittua, yhden hengen aamiaiskattausta.

Mistä onnellinen yhden hengen aamiainen koostui? Kahvista, keltaisesta smoothiesta ja soijajugurtista päällysteineen.

Keltaisen smoothien pohjana käytin chiageeliä, jonka olin tehnyt Earth Controlin chiasiemenistä. Geeli syntyy helposti seuraavasta reseptistä: 1 osa chia-siemeniä, 9 osaa vettä. Sekoita ja anna tekeytyä 15 min. Veden tilalta voi käyttää myös esim. mantelimaitoa. Smoothien voi hurauttaa sitten tavallisesti blenderissä loppuun hedelmineen, marjoineen, geeleineen, kaikkineen.

Vihreässä kulhossa oli pohjalla soijajugurttia, jonka päälle olin lusikoinut mangopaloja. Kaiken päälle kaadoin Earth Controlin uutuussekoitusta, Breakfast Crunchia, joka koostuu kuivatuista auringonkukansiemenistä, kookoksesta, ananaspaloista ja karpaloista.

Täällä reissussa olen ymmärtänyt, miten tärkeänä pidänkään reilua, ravitsevaa aamiaista. Nutella riisikakun päällä ei suuresti lämmitä, eikä kahvi omineen, olisi se sitten miten hyvää tahansa.

Toisaalta kyllästyn vikkelästi ja haluan aamiaisiin vaihtelua: smoothieita, jugurttiannoksia, leipää, kananmunaa eri muodoissa, vihanneksia, hedelmiä… puolukkasmoothie on varmaan se, johon on vaikein kyllästyä.

Earth Controlin tuotteissa värikoodit kertovat eri käyttötarkoituksista. Yllä nähdyn Breakfast Crunchin sininen etiketti kertoo lisuke+aamiaisvalikoimasta. Vihreä etiketti (kuten yllä chioissa) sopii salaattiin ja ruuanlaittoon, ja oranssi väri kertoo snack- ja on the go -tuotteista. Reseptiikkaa tuotteista löydät heidän Facebook-sivuiltaan.

Täällä vietettiin juuri USA:n itsenäisyyspäivää (Happy July 4th!) ja söimme vähän spesiaalisisti seattlelaisten hostiemme kanssa brunssia vasta kymmenen jälkeen. Mitä kärvistelyä olikaan kestää niin pitkään! Brunssi oli meksikolainen salsa-munakas-lautanen ja niin hyvää kuin se olikin, kaipasin kovasti tutun harmaan sohvan nurkkaan mutustamaan jotain vähän vähemmän cheddaria tihkuvaa.

Onnellisia aamiaisia ja aurinkoa heinäkuuhun!

-Henriikka

Fyysistä kipua haaveilusta

Olen tuntenut sitä taas muutaman kuukauden tauon jälkeen: pakahtumista. Olen saanut olla parin viikon ajan niin vapaa ja alati muuttuvassa ympäristössä, että aivoni kannat ovat löystyneet uudelle vaihteelle.

Kaiken tämän päälle monta, monta sataa kilometriä pelkääjänpaikalla istumista, eikä tarkoituksella mitään järkevää tekemistä: olen pyörittänyt suussani kirsikankannoista solmuja, vertaillut ohi vilahtavia maisemia ja miettinyt, millainen olisi unelmieni vintagemekko. (Se olisi huutavanpunainen ja istuisi täydellisesti.)

Kirsikkatemput ovat rentouttaneet kieltäni ja suutani niin, että olen voinut laulaa helpommin mukana radiosta kuuluvia biisejä: roadtrip-renkutuksia ja vanhaa soulia itsekeksimin sanoin.

Istun juuri Seattlessa, Capitol Hillin kaupunginosassa, aivan pakahduttavassa kirjakauppakahvilassa. Kävimme aamupäivällä jo aiemmin täällä, ja luin kaupan valtavalla nojatuolilla yli puolitoista tuntia. Illaksi oli pakko palata, sillä koko puusta rakennettu kirjahalli vain yksinkertaisesti veti puoleensa kuin etelän aurinko tammikuun sateessa.

Aiemmin tänään tajusin tuntevani kipua haaveilusta. Tuntevani fyysistä pistoa keuhkoissani  ja vatsassani siitä, että olen niin täynnä matkan tuomaa inspiraatiota ja intoa, etten malta odottaa tulevaa.

Kirjoitin vanhan päiväkirjani loppuun ja aloitin uuden puhtailta sivuilta. Tilasin uuden paperikalenterin, joka odottaa toivottavasti kotona tullessani. Ostin muistikirjan, jollaista en ole koskaan ennen nähnyt, ja lempein, feministisin lausein koristeltuja lyijykyniä. Jostain syystä pakahtumisen rinnalla kulkee aina teksti, luetussa tai kirjoitetussa muodossa.

Haluan vain lukea, lukea, lukea, nähdä ja kokea.

Nämä kuvat ovat Olympicin kansallispuistosta, USA:sta. Paikan nimi on Ruby Beach, ja rannan harmaat puut ovat ajatuneet vedestä.  Miten terapeuttista olikaan kulkea puunrunkoja pitkin, kun taustalla kuohui meri, ja ranta oli loputtoman pitkä.

Pitkällä reissulla ajatuksille jää niin paljon aikaa, että toisinaan ne alkavat pelottaa. Olen tehnyt niin monta isoa ja olennaista havaintoa omasta käytöksestäni, että pelkään, että löydän pian kaiken alta jonkun mädäntyneen luurangon.

Minulla on kotona eräs täydellinen keppi, jonka löysin kerran Tampereelta. Jos rinkkaan mahtuisi, olisin kantanut allaolevan kepin sille kaveriksi. En tiedä olenko kaheli vai nero, kun olen täydellisten puukeppien perään. Tuskin kumpaakaan.

Viime vuonna keskeytin kesälomani, kun olin kertakaikkisen rentoutunut ja lopulta kyllästynyt lomailuun. Odotan, että pääsen käyttämään tämänkin matkan tuomat motivaatio- ja ideapuuskat konkreettiseen toimintaan. Tunnemylläkkä on päässäni vielä vaaleanpunaisena, hattaramaisena mölliäisenä, mutta vielä minä sen ulostan vähintään keskinkertaisen jalostetuiksi ajatuksiksi ja teoiksi.

Tähän loppuun tekisi mieli heittää joku kaunis ja höttöinen lause ranskaksi. Sillä lailla kevyesti, tosta noin vain. Vaan enpä osaa ranskaa.

-Henriikka

Lisää kirjoituksiani pakahtumisesta (hah):
Kun pakahtuu niin että sattuu
Saako näin onnellinen edes olla?

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Jukolan viesti 2017: kuinka ensikertalaiselle kävi?

Jukolan viestistä tuli viikonloppuna kuluneeksi kaksi viikkoa. Niin kuin minulle usein käy, tarvitsen aikaa ajatella prosessoidakseni tapahtuneita. Mutta siellä sitä totta tosiaan juostiin, umpimetsässä kartta ja kompassi kädessä. Vieläpä maaliin saakka! Kuka olisi vielä vuosi sitten voinut uskoa? Kaikkein vähiten minä itse.

Jaoin kisasta videon jo Facebook-sivulle. Siihen kiteytyy hyvin viikonlopun todellinen fiilis.

Harjoittelimme #evokegoesjukola-tiimin kanssa yhdessä helmikuusta lähtien. Treenejä oli parin viikon välein. Joskus kävimme iltarasteilla, joskus olimme metsässä ihan oman porukan kesken. Aloitimme kaiken aivan alusta. En ollut suunnistanut yläasteen jälkeen, enkä todellakaan muistanut kuinka kompassia käytetään. Peruskoulun suunnistuskokemukseni olivat lähinnä juoksua, sillä juoksin vain aina silloisen hyvän ystäväni perässä, joka harrasti suunnistusta.

Onneksi saimme nyt jeesiä pitkän linjan suunnistajalta, Reeta Kolkalalta, minkä lisäksi tiimissämme juoksi Hilla, joka on suunnistanut lapsesta saakka. Talvipakkasilla harjoittelimme perusteita ja olimme kokeilemassa yösuunnistusta, keväällä haimme vauhtia ja itseluottamusta hommaan. Viimeisillä viikoilla kävimme läpi Jukolaa ja hioimme taitoja vesisateessa.

Itselleni Tukholman maraton oli sellainen puristus kevääseen, että vasta sen jälkeen oli mahdollista vaihtaa mindset suunnistukseen. ”Kaksi viikkoa aikaa oppia suunnistamaan”, totesin illalla maratonin jälkeen.

Kompassin käytön ja suunnan ottamisen oppi nopeasti, mutta itseluottamusta en kyllä ehtinyt hankkia tämän puolivuotisen treenikauden aikana. Pinnanmuotojen hahmottaminen ja kartan syvä ymmärtäminen oli ja on itselleni tosi haastavaa. Maamerkitkin kerrattiin vielä ennen Jukolaa huoltoasemalla (saman seikan paljastin jopa Ylelle haastattelussa, haha).

Jostain syystä minulla ei ole minkäänlaista suuntavaistoa tai luontaista ymmärrystä hahmottaa ympäristöä, jossa olen. Toissa päivänä eksyin pienessä hostellissamme, kun kävin toisessa kerroksessa vessassa. Availin ovia yrittäen löytää takaisin huoneeseemme ja olin jo parin minuutin aikana eksynyt täysin.

Toinen itselleni haastava seikka oli kestävyysurheilu. Se ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Mutta siksi maratontreeni ja suunnistus olivatkin timanttinen ja toisiaan tukeva projektipari. Suunnistaessa kertyi huomaamatta hyviä lenkkejä ja juoksutreeniä oltaisiin joka tapauksessa tarvittu Jukolaa varten.

Kun Jukolan aika oli vihdoin kahden viikon päästä, jännitti niin vietävästi. Suunnistuksen perusteet olivat kyllä hallussa, mutta olin käynyt juoksemassa lähinnä helppoja reittejä. Joskus homma oli sujunut treeneissä erinomaisesti, joskus olin pyörinyt yhden rastin ympärillä sitä koskaan löytämättä ja lähtenyt kiukuspäissäni seuraavalle. Kaiken järjen perusteella homman piti olla hallussa, mutta polvet olivat silti velliä.

Kolme asiaa jännittivät eniten: yksinolo, vauhti ja totaalinen tippuminen kartalta.

En ole tottunut urheilemaan yksin, vaan tekemään päätöksiä tiimissä. En olisi luultavasti jännittänyt yhtään, jos olisin lähtenyt maastoon parin kanssa. Nyt olin kuitenkin lähtöviivalla aivan omineni.  Toisaalta tiesin, että selviytyisin varmasti reitistä hitaasti patikoiden. Nyt oli tarkoitus juosta, mikä nosti homman ihan uudelle levelille. Kolmas huoli oli, että kadotan itseni kartalta. Tiesin, ettei mitään hätää ole, kunhan tiedän missä menen. Mutta tiesin myös jo entuudestaan, että saatan jossain heikossa hetkessä hukata malttini ja sijaintini.

Itse tapahtuma juostiin Joensuun lähellä Enossa lauantai–sunnuntai-yönä. Lähtö oli kello 23:00. Olimme ajaneet jo perjantaina Kolille mökkeilemään ja keräämään voimia. Uimme, saunoimme ja tunnelmoimme. Osa porukasta hiljeni jännityksen edessä, mutta itse huomasin tuplaavani normaalin puhemääräni. Nauru sentään väheni sitä mukaa, mitä lähempänä lähtö oli.

Lauantai-illalla saavuimme kisapaikalle. Kaikki oli juuri niin isoa ja festivaalimaista, kun olimme kuulleet. Oli infokiskaa, ruokapaikkaa, vessaa, suihkua, urheilukauppaa, telttoja, telttoja ja telttoja. Huomasi olevansa vähän perusjukolalaisporukan ulkopuolella, kun olisi kaivannut vähän enemmän kyltityksiä. Kaikki ympärillä vaikuttivat kulkevan päämäärätietoisesti juuri oikeaan suuntaan, kun meidän tiimimme pyöri ja hääri ja yritti löytää kisanumeroa ja telttapaikkaa. Kuulimme, että maasto on vaikeampaa kuin pitkään aikaan. Tiheää metsää jne. Nice!

Saimme valkoisen telttamme pystyyn juuri parahiksi auringon laskiessa ja lähdimme yhdessä katsomaan, kuinka tuhannet suunnistajat suuntasivat otsalamput kirkkaina metsän siimekseen. Oman joukkueemme ensimmäinen oli onneksi suunnistuskonkari Hilla. Valoletka katosi metsään lähtölaukauksen jälkeen, ja Rakuunasoittokunta soitti Finlandiaa. Muuan presidenttikin katsoi touhuja pientareelta. Absurdia.

Joukkueemme juoksi järjestyksessä HillaLariJesse – Henriikka – NellaElinaVeera. Olimme Nellan kanssa vaatineet itsellemme lyhyimmät osuudet, kumpikin linnuntietä noin 8 kilometriä. Muut osuudet olivat muutaman kilometrin pidempiä, maksimissaan noin 15.

Olimme laskeneet, että oma lähtöni olisi noin viiden maissa aamuyöllä, joten unta oli yritettävä saada. Sattumalta samalle yölle sattui ”Nuku yö ulkona” -tapahtuma, joka nyt tuli pakonkin vuoksi koettua. Söin iltapalaksi rehellisen pitsan ja painoin pään vaatteista tehtyyn tyynyyn. Unta en saanut kuin parin hassun tunnin verran. Jännitin makuupussissani ja seurasin, kuinka vuoron perään kaikki lähtivät lähtöviivalle. Maaliin päässeet Hilla ja Lari tulivat adrenaliinihöyryissä kertomaan osuudestaan ja onnistumisistaan.

Koko yö oli täynnä taikaa. Ihan uudenlaista, erityistä tunnelmaa ja perhosia vatsassa ja mielessä. En ole koskaan jännittänyt mitään urheilusuoritusta yhtä paljon, vaikka pelissä ei nyt käytännössä ollut mitään muuta kuin itsensä ylittäminen. Joukkueenikin olisi luultavasti antanut aika helposti anteeksi, vaikka olisin tullut vasta seuraavalla viikolla maaliin.

Viiden maissa kiinnitin kisanumeron paitaan, solmin kengännauhat ja siirryin lähtöpaikalle verryttelemään. Huonosti nukuttu yö painoi ja koko tilanne oli kyllä yksi elämäni oudoimpia. Mitä ylipäänsä tein suunnistustapahtumassa? Jonkun ajan päästä Jesse juoksi maaliin ja vaihtoalueelle tuomaan karttani, minkä jälkeen pääsin matkaan. Kuulin jälkikäteen, että näytin sopivan eksyneeltä jo siinä vaiheessa.

Ei auttanut kuin tehdä parhaansa ja keskittyä omaan suoritukseen. Metsässä risteili ihmisiä ja vain muutamassa kohdassa oli täysin yksin. Kaikilla oli kuitenkin omat reittinsä, joten toisten perässä ei pystynyt niin vain juoksemaan.

Otin jokaisella välillä rauhassa suunnan ja yritin parhaani mukaan hahmottaa ympäristöä. Osa kisaajista huuteli rastinumeroita avuliaasti ilmoille ja näin sain hypättyä toisinaan letkan matkaan. Pari kertaa huutelin itsekin numeroita löytääkseni oikean porukan. Toiset juoksivat eteenpäin tuppisuina, toiset yrittivät jopa jujuttaa. Suurin osa mukanaolijoista jeesi toisiaan kuitenkin tosi kivasti ja välillä jopa jutusteltiin. Meidän vauhdeillamme ei kuitenkaan oltu niissä kärkikahinoissa, joten aivan verenmaku suussa ei tarvinnut painaa. Muutaman kerran sain itsekin auttaa muita paikantamaan itsensä kartalta.

Paristi juoksin jonkun toisen kisaajan kanssa muutaman rastivälin yhdessä, kun huomasimme reitin olevan hetken sama. ”Kiitos ja maalissa tavataan”, kuului sitten, kun tiet erkanivat. (Ihan kuin maalissa muka enää edes muistaisi, kenen kanssa on kirmannut. Muistan vain, että eräällä reittikaverilla oli oranssi paita ja pitkät jalat.)

Alku tuntui kankealta ja pelottavalta. Reitti alkoi mäkinousulla, joka kerrytti hyvin happoa jalkoihin ja nosti sykettä. Luulot pois! Yritin pysyä rauhallisena ja olla hätiköimättä. Tästäkin selviää. Loppu menikin sitten tasaisen varmasti ja hyvin. Juoksin rasti rastilta eteenpäin kartta aina seuraavien rastivälien mukaan taitettuna. Naisia ei reitillä juuri näkynyt, sillä aiemmin edellispäivänä oli juostu naisille tarkoitettu Venlojen viesti, johon suurin osa naisjoukkueista oli osallistunut.

”Ei sitten pummeja”, olin kuullut neuvoksi ennen kisaa. Vaan se ei suuresti lohduttanut, kun en tiennyt mitä se tarkoittaa. Jälkikäteen kuulin sen tarkoittavan rastin yli tai ohi kirmaamista. Siltä en toki välttynyt, vaan kiskaisin jopa ensimmäisestä rastista reilusti ohi. Homma meni kuitenkin yllättävän hyvin taitoihini nähden, sillä matkan pituudeksi kertyi vain pari kilometriä ylimääräistä, eli kympin verran yhteensä.

Välillä rämmittiin suoalueella, välillä ylitettiin tiheää metsää. Kaksi viimeistä rastia loistivat helpottavan ihanasti polkujen vierillä. Lopulta kaikki 17 rastia löytyivät metsän tiukan haravoinnin jälkeen, ja tulin maaliin ajalla 1:49. Erikoisen hyvin se ei toki ole, vaan paljon parempaan en tällä treenimäärällä olisi pystynytkään. Olin helpottunut, että olin nilkat ehjinä, yhtenä kappaleena ja ihmisten ilmoilla. Lähetin vaihtoalueelta jännittyneen Nellan matkaan ja vakuutin, että hän tulee kyllä pärjäämään.

Kävelin maalista teltalle hurraamaan ja hölisemään, jonka jälkeen oli suihkun vuoro. Minulla on edelleen mielessäni postikorttikuva suihkutilanteesta, joka oli yhtä lailla maalaisromanttinen ja kaurismäkeläinen. Ulos rakennetut puuhäkkyräsuihkut biosaippuoineen, saunoineen ja höyryävine suihkuineen oli viikonlopun parasta antia. Joka puolella paljaita, valkoisia pyllyjä ja iloisia voittajailmeitä. Ihanat, aidot suunnistajaihmiset. Varistelin vaatteitteni sisältä roskaa ja nauroin reiteen asti mudassa hörpänneille trikoilleni, kunnes hyppäsin lämpöisen suihkun alle hykerrellen.

Ei, ei, ei, huijasin. Kyllä suihkuakin parempaa oli sujahtaa keltaisessa villapaidassa makuupussiin oman suorituksen jälkeen. Pari tuntia unta, voikukka korvan takana. Ihania unia ja onni ja ylpeys siitä, että oli onnistunut. En enää muistanut kenen makuupussissa nukuin, kaikesta oli tullut yhtäkkiä yhdessä yössä yhteistä. Ulkona satoi ja joku kävi kutittamassa teltan ulkopuolella olevia varpaita.

Nellan jälkeen osuutensa juoksivat vielä Elina ja Veera. Hurrasimme heidätkin maaliin. Kaikki tiimiläiset ylittivät itsensä ja olivat samanlaisissa endorfiinihuuruissa kuin itsekin olin ollut. Siellä sitä sitten halailtiin ja otettiin yhteiskuvia. Lähdimme sijalta 1489, mutta nousimme tuhannen joukkoon, sijalle 978. Onhan se jo hyvänen aika näyttävän tuuletuksen arvoinen suoritus.

Enossa alettiin jo purkaa tapahtumarakenteita, kun lähdimme vielä hakemaan mökille kamppeita ja nukkumaan hetken ennen matkaa Helsinkiin. Lyhyet tunnelmauinnit järvessä vielä ennen viiden tunnin ajorupeamaa, minkä jälkeen autot starttasivat.

Olen kuullut jo villejä huhuja, että ensi vuonna tuttu tiimi olisi kasassa jälleen. Kyselin jo alustavasti vähintään maskotinpaikkaa. Tosin en yhtään ihmettelisi, jos taas ensi vuonna tönötän eksyneen näköisenä lähtöviivalla miettien, mihin tuli lupauduttua.

Kokemus oli kyllä hieno. Viikonloppu sisälsi niin paljon tunnelmaa, tsemppiä ja lämpöä. Pystyn tämän myötä hyödyntämään kompassia myös metsäretkilläni. Nyt olen yrittänyt kiristää lähipiiriäni lupaamaan, etteivät anna minun osallistua mihinkään haasteeseen ainakaan puoleen vuoteen. Olisi nimittäin kiva tehdä välillä jotain, missä on ihan hyvä. Hah.

Mutta voi veljet, näen jo sieluni silmin lupautuvani uimajoukkueeseen tai pelaamaan uuteen hyväntekeväisyysturnaukseen rugbyä tai lippupalloa. Ensi kesänä opettelen tietysti skeittaamaan, twerkkaamaan ja otan haltuun curlingin perusteet. Minkäs sitä itselleen tekee.

Kiitos Elina, Veera, Hilla, Nella, Lari ja Jesse projektista. Kiitos myös sponsoreille Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon ja Petzl. Mikään ei ainakaan jäänyt, tai olisi jäänyt, kamppeista kiinni.

Yritän ehtiä kirjoittaa vielä erikseen myöhemmin siitä, kuinka suunnistusharrastuksen voi aloittaa omatoimisesti ja millaisia varusteita kannattaa hankkia. Syksy voisi olla otollista aikaa höntsäsuunnistukselle.

Lukijatreenit? Kompassin alkeet ja sopivassa suhteessa löytämisen ja eksymisen riemua? Jos saisin vähintään kahdeksan henkeä paikalle, niin pitäisin varmasti. Ylipuhun Hillan valmentajaksi ja kannan kaikille kahvia termarissa.

-Henriikka

Kuvat: Jesse Väänänen / Snou Creative