Minä olen kiusaaja

Laitoin eilen ystävilleni WhatsApp-ryhmässämme screenshotin eräästä yhteisestä puolitutustamme, joka toisinaan olemassaolollaan herättää meissä pientä ärsytystä ja ihmetystä. Kirjoitin kuvatekstiksi: ”Arvatkaa, kuka tulee uniin?”

Kuvan lähetyksen jälkeen se iski: olen kamala. Olen kiusaaja. Miksi ihmeessä tein jotain noin ilkeää ja täysin turhaa? Ajattelin ehkä, että saan ystäväni nauramaan. Ajattelin olevani hauska ja nokkela. Huolimatta siitä, nauroivatko ystäväni, syyt olivat typeriä. Kirjoitin posket punaisina samantien perään:

”Tuli kyllä heti huono omatunto, kun laitoin ton. En tiedä miks tein noin. Ajattelin, että se olis hauskaa, mutta sehän on kiusaamista.”

Hävetti. Hävetti ihan kamalasti. Tajusin, että kuulun kiusaajien joukkoon.

Ystäväni vastasi pussaavaan emojin kera: ”Älä oo itsellesi niin ankara.” Se oli ihana kommentti, ystävän välittämistä. Mutta totuus on, että tässä asiassa haluan olla itselleni ankara. Haluan pitää kiusaamisessa nollatoleranssin. Edelleen hävettää, kun ajattelen tekoani. On ihan sama, onko kiusa pientä vai suurta, en halua kuulua kiusaajien jengiin.

Kaiken lisäksi olin hetki sitten saanut tietää, että netissä oli kirjoitettu itsestäni ja blogistani asioita, joita en mielelläni lukisi: ”hajuton ja mauton… itselläni meni maku sen jälkeen, kun ryhtyi täyspäiväiseksi bloggaajaksi, jotenkin teennäisen tuntuista nykyään… en tykkää sen tavasta hehkuttaa kaikkea, miten kaikki on ihanaa ja inspiroivaa.. liian runotyttö mun makuun.. oman elämänsä hehkuttamista naamioituna asiaksi… hajuton ja mauton on kyllä erittäin hyvä kuvaus.” Vaikka lauseet eivät edes olleet mitenkään yltiöpäisen rumia tai loukkaavia, ne saivat minut surulliseksi moneksi päiväksi.

Ja siltikin löydän itseni samasta tilanteesta: kiusaamasta ja jakamasta aivan typeriä juttuja ihan silkan viihteen vuoksi. Tai ehkä pikemminkin silkasta ajattelemattomasta tavasta.

Kiusaaminen on liian helppoa. On yhtä lailla kiusaamista olla puuttumatta. On yhtä lailla kiusaamista kiusata pienessä porukassa. On yhtä lailla kiusaamista kiusata anonyymisti. On yhtä lailla kiusaamista, vaikka kiusattu ei koskaan saisi tietää. On yhtä lailla kiusaamista kiusata vain vähän.

Pois se minusta. Pois se meistä. Ollaan se muutos. Ollaan niitä nykyajan nuoria, nykyajan aikuisia, nykyajan mummoja ja vaareja, jotka tekivät toisin.

-Henriikka

Ps. Lisää asiaa kiusaamisesta myöhemmin. Yhtäkkiä tajusin, että tästä on niin paljon tärkeää kirjoitettavaa.

Kuva: Eeva Mäkinen

Kategoriat: elämä 18 kommenttia

Minä olen kiusaaja

18 kommenttia

  • Kiusaaminen on tosi hankala juttu, koska se voi tapahtua hyvinkin huomaamatta ja helposti. Välillä sitä ei itse tosiaan edes tajua ennen kuin on liian myöhäistä, mutta hyvä, että tajusit sen kuitenkin. Itseäni kiusattiin koko ala- ja yläasteen ajan paljonkin, joten tiedän millaista se on. Oli kuitenkin paha juttu tajuta joskus lukioaikoina ja sen jälkeen, että tulin itsekin kiusanneeksi tiettyjä ihmisiä kouluaikoina. Pyysin lukiossa tuota anteeksi eräältä, joka oli ollut samalla luokalla ala-asteella ja vasta koulujen jälkeen vuosia myöhemmin tajusin pyytää sitä anteeksi myös yläasteen luokkaveriltani. Sen myöntäminen aikuismaisesti ja anteeksipyytäminen vaikka kymmenenkin vuoden päästä on mielestäni tärkeää, koska vaikka tuo kyseinen henkilö ei ajattelisi sitä enää, sillä on silti iso merkitys.

    Hienoa, jos edustat kiusaamattomuutta ja nostat näitä asioita esille! Luulisi, että koulujen jälkeen kiusaaminen loppuu, mutta ihan samalla tavalla se voi jatkua työpaikoilla (sitäkin tuli koettua ennen yrittäjyyttä) tai vaikkapa netissä (again, been there). On helppo sanoa, että pitää olla tarpeeksi paksu nahka, jos haluaa kirjoitella blogia tai näkyä somessa, mutta se onkin sitten vaikeampi juttu, ettei oikeasti ota ilkeitä kommentteja itseensä, vaikka ne eivät olisikaan totta. Tsemppiä siis noiden asioiden selättämiseen, vaikka toivottavasti et joudu usein kärsimään noista ajattelemattomista ihmisistä :).

    • Henriikka sanoo:

      Hei tosi hyvää pohdintaa. Kiitos, kun kommentoit. On erikoista ja surullista, että välillä samat ihmiset, jotka opettaa lapsiaan olemaan kiusaamatta, on kiusaajia omanikäisilleen. Mutta niin kuin sanoit, kiusaaminen voi tapahtua ihan huomaamattakin. Harva varmaan tahtoo tahallaan loukata ja rikkoa ihmisiä. Toivottavasti ainakaan.

  • Tiitu sanoo:

    Hei, hyvä aihe kyllä. Oon itse elänyt viime vuodet yliopisto-opiskelijoiden kuplassa, jossa kiusaamista näkee lähinnä tuossa muodossa, mistä puhut; huumorin vuoksi pilkataan selän takana jotakuta, joka ei muutenkaan kuulu joukkoon. Ja ongelma on just se, ettei sitä tunnisteta, että se näyttää olevan hauskaa ja harmitonta, minkä takia sellaiseen puuttuminen vaikuttaa lähinnä tosikkomaiselta.

    Jos se olisi selkeämpää kiusaaja asettaisi vaan itsensä huonoon asemaan… Mutta ”kai nyt huumoria saa käyttää?” Joo, mutta mieluiten sellaista, että vitsin kohde ei loukkaantuisi, jos kuulisi sen.
    Ihan eri asia onko kyseessä ilkeydeksi naamioitu huumori (=kuittailu kavereille) vai huumoriksi naamioitu ilkeys.

    • Henriikka sanoo:

      Hei kiitos paljon kommentista. Tää tuntuu tosiaan tärkeältä aiheelta, kun seurailee ympäristöään ja omaa käyttäytymistä. Kunpa tää olis vaan ohimenevää, hetkellistä, mutta luulenpa, että kyse on vähän muusta kuin trendistä.

  • Maiju123 sanoo:

    Kommentoin vaan nopskaan sen, että toisia meistä inspiroit valtavasti eikä tulisi MIELEENKÄÄN käyttää yllä mainitsemiasi kuvauksia sinusta tai blogistasi. Ehkä jonkun mielestä hajuton, mutta minulle blogisi tuo iltalukemisena rauhaa ja ajattelemisen aiheita – juuri niitä kaipaan OOTD-postausten sijaan. Saan riittävän annoksen ootd, kun katson aamulla peiliin. Kiitos jälleen kerran blogistasi.

    • Henriikka sanoo:

      Voi vitsi. Mikä ihana kommentti. Hymyilyttää niin vietävästi. Oon onnekas, kun saan lukea tällaista palautetta.

  • tuutikki sanoo:

    Jätin joskus blogiisi kommentin siitä, että huolimatta siitä että väität olevasi aito, aitous ei välity. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt ja katunut ehkä vähän asiatonta kommenttiani. Sitä että ehkä olen ymmärtänyt blogisi väärin tai sitten siitä on tullut aidompi. Monesti olen ihastellut rohkeuttasi olla aito. Ja samalla tullut ymmärtäneeksi, että miten paljon rohkeutta se vaatii sos median ja tämän hetkisen yhteiskunnallisen todellisuuden normien vuoksi. Ei musta eikä varmasti monesta olis. Respect.

    • Henriikka sanoo:

      Heippa sulle,

      Ensinnäkin nostan hattua sulle siitä, että ilmeisesti joka tapauksessa ainakin jollain tasolla pysyit kelkassa mukana, vaikka aina ei miellyttänyt. Toiseksi: !!! Miten kauniisti sanottu. Kiitos ihan hirveän paljon. Tulin tästä niiiin hyvälle mielelle.

  • AM sanoo:

    Nuo sinusta kirjoitetut asiat eivät ole kiusaamista vaan asiallista kritiikkiä. Älä laita niitä samaan kategoriaan oman tekosi kanssa. Älä myöskään ota tuollaisia itseesi jos meinaat julkaista yhtään minkäänlaisia tekstejä. Tai siis tokihan aina voi pohtia voiko asioita tehdä paremmin, mutta kaikkia ei voi miellyttää.

    • Henriikka sanoo:

      Hei! Tosi hyvä pointti, ja mun ei ollutkaan tekstissä tarkoitus laittaa näitä kahta asiaa samaan lokeroon (siis omaa tekoani ja kritiikkiä, jota olin lukenut). Tarkoitus oli kirjoittaa, että jos itse tulen surulliseksi jopa tuollaisista, ei niin vahvoista sanoista ja lauseista, niin millainen teko minun kiusani on. Mutta olisi tosiaan pitänyt kirjoittaa se selvemmin auki.

      Ja siis en pitänytkään noita minusta kirjoitettuja asioita kiusaamisena, vaan nimenomaan kritiikkinä. Siitä olen ehkä eri mieltä, onko ne asiallista tai ainakaan rakentavaa. Otan tosi mieluusti perusteltua kritiikkiä vastaan ja keskustelen asioista. Olen myös fine sen kanssa, että joku ei pitä kirjoituksistani tai blogistani. Mutta saa se silti tehdä surulliseksi, kun siihen laittaa niin paljon aikaa ja energiaa.

      Ei ole helppo olla ottamatta kritiikkiä itseensä. Minusta netti on myös paikka herkkänahkaisille, jolloin keskustelu pysyy demokraattisempana. Tulen helposti surulliseksi. Tärkeintä itsensä julkaisijan, tässä tapauksessa itseni, kannalta on kuitenkin, että osaa kehittyä olennaisista kommenteista ja jättää muut omaan varjoonsa, eikä ainakaan anna kritiikin vaikuttaa syvälle omanarvontuntoon tai itseensä. Asiat asioina. Olet oikeassa, kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää.

  • Tärkeä aihe ja kiitos, kun kirjoitit. Näin juuri tapauksen, jossa kauppakeskuksessa edempänä käytävässä lapsi-/nuorisojoukko (n10-13 v) tuuppi yhtä lasta. Olin matkalla heitä kohti ja olisin puuttunut asiaan, jos siihen ei olisi ensiksi saapunut nuori (arvioin teini-ikäinen, n 15v) tyttö, joka läksytti kiusaajilta korvat punaiseksi ja laittoi heidät pyytämään anteeksi. Mietin siinä vain, että sain (kiusaamisesta huolimatta) takaisin palasen uskoa tulevaisuuteen.

    • Henriikka sanoo:

      Eikä, miten mahtava ja aika koskettavakin tilanne. Ihana nähdä ja kuulla, että tällaista tapahtuu. Kiitos itselles, kun jaoit tämän.

  • Saara sanoo:

    Hei Henriikka!

    Olen seurannut blogiasi ennen ja jälkeen yrittäjäksi ryhtymisen, ja mun mielestä juttuihisi on tullut enemmän syvyyttä ja siten niistä on tullut kiinnostavampia (vaikka joskus kirppisasujuttuja kaipaakin:D).

    Omasta milestäni on kiva että otat nollatoleranssin.

    Kaikkein tärkeintä on juuri tuo, eli että kiusaamisen/ennakkoluulon/huonon tavan jne. tunnistaa ja tunnustaa itsessään, koska vain siitä voi halutessaan lähteä tekemään asialle jotain. Luulen että me kaikki puhumme aina ajoittain toisista ihmisistä (usein juuri niistä, jotka eivät ole läsnä) sekä hyvässä että pahassa.

    Raja pahan puhumisen ja ärsyttävän käytöksen ihmettelyn välillä on joskus häilyvä. Jotenkin pitäisi yrittää muistaa että emme koskaan tiedä mitä kaikkea se puheen kohde voi läpikäydä elämässään. Toisaalta voisi myös miettiä miksi me ärsyynnymme joistain piirteistä toisessa ihmisessä ja mihin toisen ihmisen ärsyttävyyden esille ottamisella oikeastaan pyrimme (onko se ns. huviksi vai hyödyksi, eli esim. ongelman ratkaisemiseksi ryhmätyötoiminnassa).

    t. Koulukiusattu ja korkeakoulussa toisista kuittailuun syyllistynyt :-)

    • Henriikka sanoo:

      Heippahei Saara,

      Hei, kiva kuulla. Kiiiiitos kovasti. Kirppisasujuttuja tulee nykyään kyllä kieltämättä aika hitaalla tahdilla, hahah.

      Mäkin koen, että tossa kiusaamisasiassa on tosi tärkeää just se tiedostaminen ja se, että tahtoo tehdä asialle jotain. Että ymmärtää tehneensä ja tekevänsä väärin. Ihan varmasti sillä on jo vaikutusta omaan toimintaan.

  • Saija sanoo:

    Nuo kommentit on varmaankin suurimmaksi osaksi kuitenkin tarkoitettu kuvailemaan blogiasi (eli työtäsi), ja sitä kai kuitenkin saa kritisoida saamatta kiusaajan viittaa ylleen? ”Suurimmaksi osaksi” siksi, että toki joukossa on myös sinuun henkilönä viittaavia kommentteja, ja ne ovatkin ikäviä, harmillista että oot joutunut niitä lukemaan.

    • Henriikka sanoo:

      Hei! Joo, tämä on tosi olennainen asia. Hyvä, että nousi esiin. Tuossa ylempänä kirjoitinkin, etten tarpeeksi selkeästi kirjoittanut, etten pitänyt itsestäni kirjoitettavia asioita kiusaamisena, vaan kritiikkinä. Mutta NEKIN tekivät surulliseksi, joten oma tekoni näyttäytyy vielä turhempana ja ikävämpänä.

      En ole yhtä kuin blogini ja työni, se on hyvä muistaa. Ja se, että asiavirheitäkin usein löytyy. En esim. ole edes täyspäiväinen bloggaaja, vaan teen edelleen samankaltaisia, jopa samoja projekteja yrittäjänä kuin tein viimeisessä työpaikassani.

  • Essi sanoo:

    Oman ajatusmaailmani kiusaamisen suhteen muutti vasta todenteolla oman lapsen saaminen. Olin ala-asteella itse vähän sellainen piilokiusattu, ja myöhemmin korkeakouluikäisenä (!!!) syyllistyin itse kiusaamiseen vaikka tiesin kokemuksesta kuinka kurjalta se kiusauksen kohteeksi joutuneesta tuntuu. Muutamaa vuotta myöhemmin sain oman lapsen, ja sitä täydellistä pientä ihmisalkua ihastellessa tuli yhtäkkiä mieleen ajatus, että mitä jos hän tuleekin olemaan kiusattu lapsena. Että miten julmia lapset ja aikuisetkin toisilleen joskus ovat. Että miten järisyttävän hirveältä minusta tuon ihanimman lapsen äitinä tuntuisi, jos joutuisin joskus kuulla hänen olevan syrjitty tai kiusattu vaikkapa koulussa tai missä tahansa. Näitä asioita mietittyäni viimeistään olen syvästi katunut sitä, että olen itse kiusannut, vaikka itse kiusaukseni kohde ei ole kiusaamisestani välttämättä edes tietoinen eikä näin ollen siitä ole ehkä juurikaan kärsinyt. Mutta itse olen kärsinyt, jo pelkkä ajatus moisesta julmuudesta saa melkein itkemään, kun ajattelen asiaa tuon kiusaamani henkilön äidin näkökulmasta. Onhan tuo kiusaamani henkilö todennäköisesti äidilleen aivan yhtä rakas olento kuin oma lapseni on minulle. Ja sen henkilön äidistä tuntuisi varmaankin myös ihan hirvittävän pahalta, jos saisi tietää lapsensa olevan kiusattu. Näiden ajatusten jälkeen en tätä nykyä pysty ajattelemaan edes vanhasta vastaan tulevasta rupsahtaneesta variksesta pahaa. Täältä äiti-aspektista katsoo montaa muutakin asiaa niin eri tavalla ja joitakin menneisyyden omia tekoja katuen, että meinaa ihan rankaksi käydä.

    • Henriikka sanoo:

      Voi, miten ihanasti kirjoitettu. Kiitos paljon, että kommentoit. Tää avasi taas vähän enemmän munkin (ja toivottavasti myös jonkun muunkin) silmiä, vaikka mulla ei oo äitinä olemisesta omakohtaista kokemusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *