Olisipa elämä kuin Megazone

Pelasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa laser-sotaa. Olimme viettämässä siskoni synttäreitä hänen kauniin ja komean kaveriporukkansa kanssa Salmisaaren Megazonessa.

Ai että se oli kivaa! Olin yrittänyt keksiä tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä. Paineensietokykyni ja kilpailuhenkisyyteni tasapaino on niin kehno ja kieroutunut (siis ihan oikeasti), että pelkäsin saavani sydänkohtauksen.

Roosaliina ei kuitenkaan luovuttanut:

H: ”Asteikolla 4–10 kuinka tärkeää sulle on, että tuun?”
R: ”10.”
H: ”No pahus. Raahaatko mut sitten kentältä pois, jos en vaan kestä sitä painetta?”
R: ”Raahaan.”

Siellä sitä sitten oltiin. Lähdettiin laserliivit päällä, laser-asetta täysin voimin puristaen beissiltä taistoon.

Yhtäkkiä summerin soidessa olin tunnin kuin uudessa maailmassa. Hypin, vaanin ja hyökkäsin. Ammuin laseria ja punoin juonia. Pysyttelin selkä seinää vasten ja tulitin yllättäen nurkan takaa. Liittoudun Roosaliinan kanssa ja tuhosin vastustajien beissin. En ole varmaan koskaan hikoillut yhtä paljon, enkä todellakaan muistanut mitään mustan valotilan ulkopuolisesta maailmasta. Olin täysin peloton, intoa ja tunnetta täynnä.

(Meidän jengi voitti molemmat pelit. Mutta se on tietysti epäolennaista. Parastahan on reilu kilpa ja kivat kaverit…)

Jälkikäteen mietin ajatusmaailmalleni ominaisella aasinsillalla, miten Megazone-jännityksen voi skaalata melko helposti moneen, lähes kaikkeen, mitä teen elämässäni. Mutisen, vaikeroin henkisesti ja jännitän etukäteen, vaikka sydämessäni tiedän aikovani kuitenkin yrittää. Ja sitten kun yritän, hyppään hommaan samantien täysillä kiinni ja nautin joka hetkestä.

Oi miksi miksi minun pitää siis käydä tuo vaikerointivaihe läpi? Enkö vaan voisi tarttua uuteen ja kiinnostavaan, vaikka vähän jännittäväänkin, heti sata lasissa?

Voisin ottaa käyttöön sellaisen henkisen välineen, että kuvittelisin summerin soivan. Summerin äänestä lähtisi peloton ykkösvaihde päälle. Toimisikohan?

-Henriikka

Ps. Kuvat eivät nyt aivan tue Megazone-ajatusta, mutta niissä on kuitenkin samaa intoa mukana. Tyttöjen päivän toinen aktiviteetti laserhommien lisäksi oli retkeily Liesjärven kansallispuistossa, jossa Eeva taas ikuisti unelmakuvia.

Kuvat: Eeva Mäkinen

Kategoriat: elämä 6 kommenttia

Olisipa elämä kuin Megazone

6 kommenttia

  • Pipsa sanoo:

    Tunnistin itseni! Oon aina jättäny menemättä Megazoneen kun muut menee. Just sen takia, että jännitän kaikkea uutta koko ajan, vaikka sitten kyllä yleensä nautin kaikesta mitä teen. :D

    • Henriikka sanoo:

      No jep! Kyllähän se nyt pelottaa etukäteen ihan hirveän paljon. Mutta onneksi loppujenlopuksi on yleensä superhauskaa. Niinkuin tää Megazonekin. Suosittelen joku kerta lähtemään mukaan, kun muut on menossa.

  • H sanoo:

    Megazone on ihan huippu, mutta musta on vielä huikeampaa, että te retkeilette niin usein Liesjärven kansallispuistossa! Olen itse kotoisin Liesjärven kylästä ja sydämessäni läikähtää lämpö, kun kirjoitat tuosta kansallispuistosta niin kauniisti.

    • Henriikka sanoo:

      Ihana kommentti. Sekä Magazone että Liesjärven kansallispuisto on aivan ylivetoja. Mutta kuitenkin, jos jompikumpi pitäisi valita, niin se olis kyllä ehdottomasti Liesjärvi.

  • Karoliina sanoo:

    Täälläkin viittaa jännittäjä!
    Megazonea olen kokeillut, samoin keilausta, golfia yms, mutta ne jäävät siihen. Jännitys jo koettujakin asioita kohtaan on riittävä. Eikä tässä kyse ole toki vain jännityksestä, sillä en pidä peleistä taikka kisoista ollenkaan.
    Tämä käytös näkyy kuitenkin monessa muussakin.
    Jätän juhlat väliin, jos tuntemattomia on liikaa.
    En ala luetella niitä kaikkia, mutta emmin hyvinkin paljon asioita, vaikka toinen puoli minusta on ystäväpiirini rohkein!
    Olen myös yrittänyt parhaani mukaan heittäytyä, mutta minkäs sille mahtaa jos mukavuusalueen ulkopuolelle loikkaaminen on vaan hyvin epämukavaa :-D

    • Henriikka sanoo:

      Hauska kuulla, että muillakin on ihan samoja jännityksiä kuin itellänikin on. Välillä tuntuu, että oon ainoa ja muut viilettää menemään, minkä kerkiää. Voi tietysti myös olla, että mäkin vaikutan sellaiselta aina, kun oon saanut lähdettyä ja ehdin innostua. Mutta onneksi meitä on niin montaa eri laatua. Olis kauhean tylsää, jos oltais kaikki samanlaisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *