arkisto:

marraskuu 2017

Pimeä bisnes, johon äiti puuttui

Olen nauranut tänään kuollakseni lapsuusmuistoa, joka yhtäkkiä pomppasi mieleeni puhuttuamme ystävieni kanssa raha-asioista. Olen tyrskähdellyt vähän väliä nauruun niin kotona kuin raitiovaunussakin.  On aika kertoa hilpeä tarina teillekin.

Näette ehkä yllä olevassa kuvassa minut ja molemmat veljeni vanhempiemme vaatteissa. Näin ei kuitenkaan ole. Kuvassa on nimittäin kivenkova bisnesmies, uraansa aloitteleva taidesijoittaja ja kylän kuuluisin kommunisti.

Olin arviolta kolmen vanha, kun päätin, että paras tapa käyttää rahansa, on ostaa taidetta. Lempitaiteilijani  oli vielä tuohon aikaan  on tietysti nuorempi isoveljeni. Pyysin 5-vuotiaalta Oskarilta tilaustyönä Leenu, Liinu ja Tiinu -piirroksen. Ääriviivat piirrettiin läpi, väritys oli täysin taiteilijan itsensä – juuri ja juuri ääriviivojen sisäpuolella. Ai että oli hieno!

Olin kerännyt pihalta käpyjä ämpäriin haravoinnin tieltä tienaten vähän ja säästänyt lahjaksi saamani rahaa. Joka tapauksessa vanhempien huoneessa oli lompakkoni, jonne olin onnistunut saamaan talteen sadan markan setelin. Oskari ehdotti, että huntti voisi olla sopiva hinta taideteokselle. Hinta kuulosti kohtuulliselta, jopa edulliselta. Yksi vaivainen paperinpala. Hänen ehdotuksestaan varsin avoin kauppatilanne toteutettiin pimeässä saunassa. En saanut kertoa bisneksestä kenellekään. Olin oikein tyytyväinen – nyt hierotaan kerrassaan hyvät kaupat.

Valtteri-veli, kuvan oikeanpuoleinen, sai kuitenkin jostain kautta tietää saunatapaamisestamme. Epäilen, että lompakon saaminen ylähyllyltä oli niin kovan kiipeämisen takana, että hän ennätti arvata aikeemme. Otin tänään, kaikkien tuskanvuosien jälkeen asian puheeksi Oskarin kanssa, ja hän tilitti viestissään:

”Valtteri käräytti meidän bisnekset. Mä tiesin, että täs ehkä liikkuu turhan iso raha suhteessa taiteen tasoon ja osasin pelätä vastalauseita. Niinpä lukitsin saunan oven. Valtteri tuli urkkimaan ja hälyytti äidin. Mun taide oli siihen aikaan arvostettua. Ja mulla oli pienet tulot. Se olis ollut molempien voitto, et se 100 mk ois siirtynyt mun kouraan ja taide sulle.”

Naurattaa edelleen niin paljon. Kyseinen tilanne on varhaisimpia lapsuusmuistojani. Muistan kuinka saunan ovi aukesi, ja äiti komensi vihaisesti veljeäni. Itse olin ojentamassa juhlallisesti Sibeliuksen naamalla koristeltua, vihreää seteliä. Harmitti, että piirroksen omistajuus ei koskaan siirtynyt virallisesti minulle.

Satasta vaille jäänyt veljeni kiteytti tänään muiston hyvin:

”Toi on kyllä jälkikäteen yks herkullisimmasta lapsuusmuistoista. Kaikki parhaat elementit kasassa: Henua höynäytetään, Valtteri äitikanana paikalla ja Roosaliina tarpeeton taapero poissa kuvioista.”

Ties millainen taidekokoelma minulla nyt olisi, jos olisin tuolloin saanut käsiini himoitun Leenun, Liinun ja Tiinun.

-Henriikka

12

Kaasojen salainen salatapaaminen

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Vietin eilen niin salaisen lounastapaamisen, että aion jo tänään julkistaa sen koko maailmalle. Pidin kuitenkin salaisuuden tähän saakka visusti!

Tapasimme kaasojen kesken, minä ja Tia. Olemme tulevana kesänä onnellisia kaasoja vieläkin onnellisemmalle morsiamelle, Bealle. Kyllä te hänet muistatte.

(Voi veljet! Palasin taas ajatuksissani faktaan, että on se absurdia ja absurdin ihanaa, kun ystävä löytää sielunkumppaninsa)

Eilen oli ensimmäinen kerta, kun istuimme Tian kanssa saman pöydän ääreen juonimaan häistä. Ja polttareista, jos sellaisia nyt edes järjestetään… kröhöm.

Olin kattanut lounaspöydän meille valmiiksi, ja Janne tuli ottamaan muutaman kuvan ennen paluuta töihin. Artica-astioista tarjoiltiin vietnamilaisia kesärullia ja punajuuri-fenkoli-inkivääri-linssikeittoa. Jälkiruoaksi Finlandia-marmeladeja, joita yritän rakastaa vähän vähemmän.

Tajusin vasta nyt, että taisi todella olla ylipäänsä ensimmäinen kerta, kun näemme Tian kanssa kaksin. Olemme kyllä tehneet vaikka mitä yhdessä; matkustaneet Botswanassa, pomppineet trampoliinipuistossa, suunnitelleet noin 10 vuotta kirjakerhoa ja jakaneet iloja, murheita sekä vankkumattomia feministipalopuheita. Vaan emme ole koskaan tavanneet kahdestaan! Oli korkea aikakin.

Ensitreffit siis. Iik! Unohdin jännittää.

Bea soitti jossain vaiheessa ja minä muka hihitellen vastasin ja sanoin tekeväni töitä. Ikään kuin olisi jotenkin suuri ongelma, että hän tietää meidän näkevän. Ehkä tämä onkin testi hänelle, jotta tiedän lukeeko hän edes juttujani: Bea, kommentoi sydämiä, jos näet tämän!

Kattaus oli suosikkini pitkään aikaan. Rakastan Arctica-sarjaa ja olin yhdistänyt nyt valkoista ja graniittia Arcticaa. Pähkinä- ja kalakastikkeen kaadoin kirpputorilta joskus löydettyihin Arabian vanhoihin kahviasetteihin, sillä olin myynyt kirppisvimmassani kaikki pienet maustekuppini pois. Wuups.

Ruoka ei todellakaan ollut omatekemääni, vaan ihan rehellisesti parin korttelin päästä kipaistua. Hiki laiskan syödessä, sanoisi vanha kansa, vaan heidän juttunsa menevät muutenkin välillä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Helpossa vara parempi, kuuluu uudistamani sanonta.

  Tästä eteenpäin emme kerrokaan Bealle enää mitään. Nyt hän tietää, että olemme lämpimissä väleissä ja prosessi on vierähtänyt käyntiin. Sen verran vielä paljastan, että benji-hyppy on nyt varattu! Sitä hän eniten toivoi.

No ei vaan. Mutta voi veljet. Että naimisiin! Kuka ihme nyt sellaista.

-Henriikka

Jotta varmasti uskoisitte, että olin punaista glitteriä päästä varpaisiin

Jotta varmasti uskoisitte, että olin lauantaina punaista glitteriä päästä varpaisiin. Kun oli kerrankin vaivalla väkerretyt hiukset.

Kun ei oikeastaan tuntenut ketään ja toisaalta kaikki. Kun on kaiken uuden ja kaikkien uusien edessä periaatteessa kuin kotonaan ja toisaalta täysin paniikissa. Ja silti on sikakivaa.

Kun oikeastaan väsytti aika lailla, mutta sitten kuitenkin reivasi kahdeksasta neljään. Sellaiset oli lauantain juhlat.

Kyseessä oli gaala, jossa yhdistyivät reivien, salakapakan ja letkajenkan parhaat puolet.

Paikalla oli parinkymmenen hengen kasa somen kautta toisiinsa tutustuneita – genret, elämäntilanne tai samanlaiset mielenkiinnonkohteet eivät tällä kertaa yhdistäneet, vaan joku paljon tärkeämpi: samankaltainen tapa suhtautua ympärillä olevaan ja oleviin. Kukaan ei ole toisen yläpuolella. Itseironia. Kyky nauraa itselleen. Rentoilu.

– Tai no, en minä kaikkien kanssa ehtinyt niin pitkään jutella, että voisin olla ihan varma. Voihan joku parhaillaan valittaa jossain Suomen kolkassa, että se punamekkoinen hobitti oli kyllä sellainen maan rasite.

Vaan huntista vetoa, että ei.

-Henriikka

Muiden juttuja Varjoawardseista:
Hanne / Kaisa / Laura / Emmi / Päivi / Arttu / Henna / Eino / Linda / Mamma / Maiju
(toivon mukaan olen huomannut kaikki)

Kaikki upeat kuvat: Eino Nurmisto & Arttu Mustonen

Olipahan taas.

Vietin viikonlopun Turussa. Ensin lungia aikaa ihanien ystävien ja puolitoistavuotiaan beibeläisen kanssa, ja eilen juhlittiin Varjoawardseja – kepeää ja riehakasta gaalailtaa pilke silmäkulmassa. Olipahan taas.

Eilen olin tähän aikaan jo täydessä tanssivauhdissa täyspitkässä, huutavanpunaisessa glittermekossani. Iltani Jessica Rabbittina. Sama vauhti jatkuikin aina aamuneljään saakka, jonka jälkeen suuntasimme Hannen, Joonaksen ja Pajun kanssa Hesburgeriin kurkkumajoneesille ja kinuskisundaelle, ennen kuin taivalsimme parin kilometrin yökävelyllä nukkumaan Lauran residenssiin. Minulla oli oma heteka varattuna sopivasti jääkaapin vierestä.

Mutta olipa ihanaa tanssia. (Tänään reisissä on sellaista sopivaa lihaskipua muistuttamassa, että kylläpä eilen kyykättiin.) Kaiuttimista soi milloin Gimmel, milloin Tuisku. Välillä jotain kansainvälisempääkin. Löysin jonkun kauan kadotetun taikalokeron muististani, kun lauloin koko Janen Perhosen ulkoa, C-osankin.

Tänään myöhäisen aamun, brunssin ja juhlapaikan siivouksen jälkeen hurautimme Helsinkiin. Ihme, että pysyin pelkääjänpaikalla pilkkimättä. Turku heitti jäähyväiset uskomattomalla auringonlaskulla ja usvalla, joka kiemurteli pelloilla ja talojen välissä. Auringon jälkeen jäi pimeä, tunnelmallinen sunnuntai ja hymähtelyä aiheuttavia muistoja siitä, kuinka kivaa oli.

-Henriikka

Joululahjaksi ihmisoikeusrikos

”Rakas joulupukki… tahtoisin joululahjaksi nukenvaunut ja 3D-palapelin… ja ei silpomista.”

Kylmät väreet kulkivat koko kehon läpi, kun katsoin Solidaarisuuden Tytöt turvaan –kampanjan mainosvideon. Tekisi mieli lamaantua, hukkua maailmantuskaan. Tekisi mieli huutaa: tämä on niin väärin!

Ja se on niin väärin kuin vain voi olla. Tänäkin jouluna moni tyttö on vaarassa joutua sukuelinten silpomisen uhriksi. Joulu on vaarallista aikaa esimerkiksi Kenian kisii-yhteisön tytöille, sillä iso osa tyttöjen sukuelinten silpomisista tehdään juuri joululomien aikana. Ei joulun vuoksi, vaan sen takia, että on ylipäänsä lomaa.

Kuvitelkaa, että tuo meidän mielestä ihana aika on niin monissa paikoissa nimenomaan kivun ja pelon aikaa.

Keniassa silpominen on lailla kielletty. Vuosikymmenen alusta myös siinä avustaminen on ollut kiellettyä. Lakimuutokset eivät kuitenkaan ole tuoneet asiaan muutosta, vaan tytöt vain silvotaan entistä nuorempina ja heidät lähetetään naapurikyliin tai jopa naapurimaihin operaatiota varten.

Asian ymmärtäminen laaja-alaisesti on vaikeaa, sillä siihen liittyy valtavasti eri syitä ja taustoja. Olen kirjoittanut silpomisesta yleisesti ennenkin, laajimmin täällä. Perimmäinen syy silpomiselle on kuitenkin vanhempien, erityisesti äidin, rakkaus lastaan kohtaan. Silpomisella tytöstä halutaan siveellinen ja hänelle halutaan varmistaa hyvä tulevaisuus. Fyysisen toimenpiteen sijasta kyse on paljon nimenomaan aikuistumisriitistä – lapsuuden päättymisestä.

En meinannut uskoa korviani, kun kuulin tästä. Joskus tytön silpomiselta pelastava asia voi olla joku vaihtoehtoinen aikuistumisen siirtymäriitti: esimerkiksi lomakaudella järjestetty leiri. Perinne aikuistumisriitistä on niin syvällä kulttuurissa, että on usein paljon helpompaa vaihtaa silpominen johonkin, joka tulee ottamaan paikkaa vanhan kulttuurisen tavan syiltä, kuin yrittää poistaa se täysin.

Kävin itse rippikoulun sinä vuonna, kun täytin 15. Osa kävi Prometheus-leirin. Jollain tapaa 10 päivän leiri oli itsellenikin aikuistumisen alku. Kaveripiiri laajeni, kotiintuloajat löyhenivät, sain vanhemmilta enemmän vastuuta ja otin sitä myös itse. Vaikka riparista harvemmin puhuttiin aikuistumiseen liittyvänä asiana, kohtelu sen jälkeen oli jollain tapaa erilaista. Ja mikä parasta: omasta mielestäni riparilla oli aivan mahtavaa. Sieltä on edelleen ihmisiä elämässä mukana ja niin paljon hyviä muistoja.

Voi kunpa voisin luvata kaikille silpomisen vaarassa oleville tytöille veitsenterän ja ihmisoikeusrikoksen sijaan ihania leirimuistoja. Miettikää nyt, tämä maailma on sitten julma. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi aikuistua väkisin väkivallalla.

Tärkeää olisi, että kaikki ihanat tytöt voivat aikuistua rauhassa ja saada yhteisön hyväksynnän ilman silpomista. Asennemuutos on kuitenkin hidasta, sillä sosiaaliset normit ovat vieläkin tiukemmassa kuin laki. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei muutosta koko ajan tapahtuisi.

Solidaarisuuden tuella koulujen loma-aikoihin ajoittuvat leirit voivat parhaimmillaan toimia vaihtoehtoisena siirtymäriittinä.

Lomat ovat vaaran aika tytöille, mutta ne voivat myös olla mahdollisuus johonkin hyvään. Lomalla tytöillä on mahdollisuus osallistua leirille, oppia silpomisen haitoista ja omista oikeuksistaan. Vaikka moni tyttö on tänäkin jouluna vaarassa joutua silvottavaksi, samalla moni tyttö voi pelastua turhalta leikkaukselta”, kirjoittaa Vilma Vuorio Solidaarisuuden artikkelissa ”Miksi joulu on tytöille vaarallista aikaa?

Solidaarisuus tekee tärkeää työtä, jota olen tukenut kuukausilahjoituksin jo yli vuoden päivät. Siitä lähtien, kun aiheeseen kunnolla tutustuin. Heidän hankkeissaan silpomista lähestytään monitahoisesti konkreettisten terveyshaittojen, kansallisten lakien ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Muutos ei tapahdu pelkästään tiedottamalla laista vaan muuttamalla taustalla olevia epätasa-arvoisia asenteita ja kertomalla silpomisen haitoista. Samalla puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja naisten oikeuksista laajemminkin, mikä on tietysti itselleni yksi suurista sydämen tilaa vievistä asioista.

10 eurolla nuori pääsee silpomista käsittelevään koulutukseen.
30 eurolla äiti koulutetaan silpomisen haittavaikutuksista.
100 eurolla tyttö pääsee leirille aikana, jolloin hän olisi vaarassa joutua silvotuksi.

Ehkä voisit tänä vuonna jättää parit joululahjat, glögitölkit, pikkujoulumekot tai vaikka lounaat ostamatta ja laittaa rahat lahjoituksena Tytöt turvaan -kampanjalle. Ja tee se nyt, kun kuitenkin unohdat myöhemmin. Lupaan myös lahjoittaa jokaisesta kuukausilahjoittajaksi ryhtyneestä ylimääräiset 10 euroa kampanjalle, joten hihkaisehan kommenttiboksissa tai somekanavissa (vaikka anonyymisti), tai laita sähköpostia tulemaan, jos päätit ryhtyä lahjoittajaksi.

Anna lahjaksi turvallinen joulu. Auta tytöt turvaan. Kirkkaampaa tulevaisuutta ja joulunodotusta niin tänne kuin kaikkialle maailmaan.

-Henriikka

Kuvat: Meeri Koutaniemi

Lähteet ja lisätietoa:
https://silpomaton.fi/
http://www.solidaarisuus.fi/miksi-joulu-tytoille-vaarallista-aikaa/
http://www.solidaarisuus.fi/silpomisen-kieltava-laki-ei-yksin-ehkaise-perinnetta/
http://www.solidaarisuus.fi/silpominen-este-tyttojen-koulutukselle/
https://antroblogi.fi/2017/08/silpominen-keta-laki-suojelee/

Tällaista on varmaan lapsiperheen arki

Aina ei tanssita ruusuilla, mene täysin timanttisesti. Aina ei kulje aivan putkeen, suju ihan nappiin. Ei edes viereiseen nappiin.

Jaoin eilen pikkujoulutarjoilujen kuvia. Otimme kyseisiä juustotarjotinkuvia Jannen kanssa maanantaina. Hirveä kiire, kauhea säätö. Toivottuja kuvia tallentui kuitenkin muistikortille. Lopulta päätimme, että siirrämme vielä ruokapöytää vähän viimeistä kuvaa varten – huoneen nurkassa seinää pitkin kulkevat putket häiritsivät.

Tartuin toiseen päähän pöytää, Janne toiseen. Tarkoitus oli siirtää pöytää puolisen metriä. Yhtäkkiä kuulen hirveän räsähdyksen ja tilanne kulkee verkkokalvoillani kuin hidastettu. Viinilasit kaatuvat ja lentävät lattialle ja seinään, niiden sisällä olevat punaviinit lentävät seinille ja räiskyvät pöydälle, lattialle ja lattialla olevien tavaroiden päälle. Pellavainen pöytäliina on viinistä läpimärkä ja kaikki ruoka pötköttää sekalaisessa kasassa pöydällä ja lattialla.

Pöydän pukkijalat ovat päässeet jotenkin kaatumaan pöytälevyn alta ja koko pöytä on keikahtanut kumoon. Seuraa hetken lamaannus. Katsomme toisiamme. Sitten alkaa vimmattu siivous.

”Nopee nopee, viini imeytyy. Tsekkaa matto. Rullaa pöytäliina.”

”Pyyhi sä seinät. Tossa lisää talouspaperia. Tossa pesuainetta. Pese toistamiseen. Pelasta sähkölaitteet. Pitääks sun jo juosta töihin?”

”Ja ikuista nyt nopeesti parilla kuvalla tää katastrofi.”

Konttaamme ja pyörimme lattialla lasinsirujen keskellä ja pelastamme pelastettavissa olevan. Heitän viinistä painavan pöytäliinan tyhjän Ikea-kassin pohjalle. Jatkan siivoamista. Jostain hetken mielijohteesta pelastan kaiken hullunmyllyn keskellä viinissä lilluvia vadelmia suuhuni.

Parin tunnin päästä on rauha maassa. Jollain käsittämättömälä säkällä lattialla on ollut lähinnä kirpputoritavaroita, joiden sotkeutuminen ei ole maailman suurin kriisi. Puinen pöytä ei ole ehtinyt imeä viiniä itseensä, valkoiset seinät ja lattiatkin näyttävät yllättävän valkoisilta. Uskomattomalla säkällä punaviini lensi parin sentin päähän vaaleasta villamatosta. Pellavaliina pyörii pesukoneessa, roskat on viety. Ilmassa leijuu eilisten pikkujoulujen aromi.

Janne sanoo: ”Sehän meni oikeastaan aika hyvin. Mä olin ihan varma, että sä pimahdat.”

Nauroin ja kehuin hyvää tiimityötä. Pistimme yläfemmat.

– Vaan enpä vielä silloin tiennyt, että olin heittänyt pesukoneeseen pyörimään liinan kaverina puoli pelllillistä siemennäkkileipää ja nostaisin seuraavat viikot pyykkien seassa homeista siementä ropisten kuin sadonkorjuuaikana konsanaan.

-Henriikka

12

2 x helpot pikkujoulutarjoilut: rennommin & tyylikkäämmin

Kaupallinen yhteistyö: Risenta & Asennemedia

Jouluaatto on kuukauden ja päivän päästä. Pikkujoulukausi on pyörinyt jo lokakuusta lähtien, eikä ravintoloihin mahdu enää perjantai-iltaisin syömään, kun ne ovat työporukkojen loppuun varaamia.

Onneksi aina ei tarvitse lähteä minnekään, vaan pikkujoulut saa helposti luotua omaan kotiinkin. Olen myös huomannut omalla kohdallani, että pikkujoulut tarkoittavat yhä harvemmin sitä vaatekauppojen mainoksista tuttua glitter-ilottelua ja skumppapullojen poksahtelua. Pikkujouluista on tullut hyvä syy laittaa kalenteriin aikaa ystävälle – vaikka ihan rauhassa kahdestaan, ilman prämeän notkuvia pöytiä tai tähtisädetikkuja.

Tässä kaksi vinkkiä toisistaan poikkeaviin, mutta helppoihin pikkujoulutarjoiluihin.

Ystävien kaakaohetki

Vastaleivottujen sämpylöiden tuoksu on yksi parhaita maailmassa! Ensimmäinen pikkujoulukattaus on lämmin ja rehellinen: vuoassa on vastaleivotut durrasämpylät, pöydällä voipaketti ja kulhossa mandariineja. Kupissa höyryää kunnon kaakaot.

Leivoin durrasämpylöitä ensimmäistä kertaa. Reseptin löysin Risentan sivuilta ja taikinaan tuli sekä durra- että riisijauhoa. Löysät taikinapallot pyöriteltiin siemenissä ja nostettiin leivinpaperilla vuorattuun vuokaan. Nostin leivinpaperin paiston jälkeen välistä pois, sillä sämpylät näyttävät niin suloisilta vieri vierin valkoisessa vuoassa.

Näistä tarjoiluista on konfetit kaukana, mutta itse asiassa uskoisin monissa juhlissani nautittavan tällaisesta rentoudesta. Päällä voi olla iso villapaita ja jalassa villasukat, jälkiruoaksi toinen kupillinen kaakaota.

Vaikka oma pikkujoulukulttuurini on muuttunut vuosi vuodelta seesteisempään suuntaan (”käydäänkö yhdeksältä nukkumaan?”), se ei tarkoita, etten aika ajoin nauttisi myös huulien punaamisesta, mekon valitsemisesta tarkkaan ja pullon poksahduksen äänestä.

Onneksi pikkujoulut voi suunnitella ihan juuri sellaiseksi kuin itse tahtoo. Varasin juuri kalenterista ajan oman firmani pikkujouluille. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että voin päättää itse kaikkea ihanaa mitä teen ja firma maksaa. Siis minä maksan, kröhöm, mutta kai sen voi päiväksi unohtaa.

Joulutunnelmointia yhdessä

Tämän toisen kattauksen pystyn helposti kuvittelemaan hetkeen, jossa ystäväporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa ajan kanssa ja viettää keskenään pitkää iltaa. Toisaalta tämä on myös simppeli etkotarjotin niille, jotka kotihetken jälkeen aikovat suunnata vielä muualle.

Marjoja, tummaa suklaata, juustoja ja siemennäkkäreitä. Ihan yksinkertaisesti ja tosi helposti, mutta tyylikkäästi.

Ystäväni tietävät, miten usein tarjoan siemennäkkileipää. Tuntuu, ettei koskaan ole parempaa vaihtoehtoa. Olen ostanut Risentan siemennäkkärisekoituspusseja kymmeniä ja kymmeniä, vaan yleensä olen tarttunut ihan siihen perinteiseen chiaa sisältävään sekoitukseen. Nyt kauppojen hyllyille ovat tulleet myös juures- ja lehtikaalisiemennäkkileipäsekoitukset.

Tekisi melkein mieli luvata rahat takaisin, jos ette ole tyytyväisiä ostaessani sekoituksia kokeiluun. Mutta ehkä se ei nyt ole minun asiani. Hahaha.

Toivottavasti näistä vinkeistä oli apua ja inspiraatiota teidän juhlahulinaanne.

Kuukausi takaperin marisin, että ainoitakaan pikkujouluja ei ole vielä tiedossa. Nyt kalenteriin tupsahtivat näiden oman firman kemujeni lisäksi Asennemedian pikkujoulut ja tänä viikonloppuna lähden Turkuun hippastelemaan. Yritämme myös vanhempiemme sekä muutaman ystäväni kanssa kuumeisesti sovittaa kalentereitamme, että voisimme tehdä jotain spesiaalia yhdessä ennen joulua. Vaan mitäpä se haittaa, jos aikataulu siirtyy alkuvuoteen. Ensimmäinen kattaushan on erinomainen laskiaspäivän pöytä!

Tunnelmallisia pikkujouluja kaikille!

-Henriikka

2

Miten tekstini syntyvät?

Yksi kaikkien aikojen kysytyimmistä kysymyksistä täällä blogissa on, kuinka blogitekstini syntyvät? Olen kirjoittanut ylös itselleni esitettyjä kysymyksiä, joihin ajattelin nyt kaivautua: Miten kirjoitusprosessini toimii? Kuinka kuvat tulevat teksteihin? Luonnosteletko vai teetkö kaiken yhdellä rysäyksellä valmiiksi? 

Nämä kysymykset kuulostavat niin hienoilta, että ensiajatuksella tulee sellainen olo, etteivät nämä edes kosketa itseäni. Minähän kirjoitan vain blogia.

Vaan kyllä se on niin, että kirjoittamista se on nopeatempoisuudestaan ja alustasta huolimattaan tämäkin. Ja kirjoitusprosessi se on sekin, vaikka olisi vain keskimäärin A4-mittainen.

Mutta ollaanpa nyt ihan rehellisiä. Viime vuonna kirjoitin 297 blogikirjoitusta. Se tekee keskimäärin kuusi kirjoitusta viikkoon. Ei, en syvenny jokaiseen kirjoitukseen mielettömällä energialla ja panostuksella.

Blogini on pitkälti ajatuksenvirtaa, kevyt hipaisu siitä kaikesta, mitä mielessäni tapahtuu. Osa kirjotuksistanihan on aivan täyttä kuraa. Tai ei täyttä kuraa, mutta on vain kepeää viihdettä: Ei jätä jälkeä, ei kosketa, ei herätä ajatuksia, ei aseta samaistumispintaa. Eikä varmasti muistu mieleen jälkikäteen, ainakaan hyvällä. Sellaistakin tosin tarvitaan! Netflixin kilpailijoita.

Vaan sitten on myös niitä onnistuneita tekstejä, joista muistan esimerkiksi parin viikon takaisen Minä rakastan suomen kieltä, huhtikuun Milloin mielettömyydestä tuli ainoa motiivi?, viime vuoden Puhu hyvää selän takana ja elokuun 2015 Muuttolintuja. Näistäkin kaikki ovat syntyneet ajatuksenvirralla, mutta se ei tarkoita, ettenkö silti olisi ajatellut niitä paljon. Erityisesti kolmea ensimmäistä yhdistää myös se, että olin pyöritellyt aihetta niin paljon ja intensiivisesti omassa mielessäni, ja kirjoitus on ollut ikään kuin kaiken avaaminen luettavaan muotoon.

Mutta tietysti laitan myös toisiin kirjoituksiini valtavasti paukkuja. Teen taustatutkimusta, haen oikeita linkkejä, luen asiat moneen kertaan läpi. Matkavinkkien kokoamisessa on usein hirveä homma. Lokakuussa 2016 kirjoitin Silpomaton-kampanjaan liittyvän kirjoituksen Naisilla on oikeus päättää kehostaan. Tekstin kirjoittaminen vei sen tärkeyden ja aiheen syvyyden vuoksi tuntikausia.

Parhaita postauksiani yhdistää yksi asia: ne lähtevät aina tekstistä. Korjaan! Kirjoitus kantaa niitä kaikkia. Yksikään omasta mielestä onnistunut postaus ei ole onnistunut sen vuoksi, että kuvat olisivat todella hyviä. Joskus kuvat ovat kyllä ensin ja antavat aiheen tekstille, mutta teksti on lopulta aina se, joka kannattelee.

Usein onnistuneimmat postaukset syntyvät myös silloin, kun ottaa aikaa postaukselle ja keskittyy siihen täysillä. On intohimoinen jutun suhteen ja yrittä kaikkensa, että saa asiansa sanotuksi.

Blogini perustuu kuitenkin paljon visuaalisuudelle ja kuville, joten kuvat ovat kyllä lähes aina postauksen lähtökohta. En ehdi joka päivä kuvata, eikä ehdi Jannekaan, joten kuvia käytetään toisinaan varastosta. Nämäkin kuvat ovat parin kuukauden takaa, kun päätin vihdoin kirjoittaa tästä aiheesta. Niin kuin näkyy, niin vaikka usein juttuni syntyvät nopeasti, ei turhan nopeasti onnistunut tämäkään.

Joskus valitsen aiheen, josta haluan kirjoittaa. Sen rinnalle pyrin ottamaan kuvat tai löytämään jo otetuista sopivat. Joskus katson jo ottamiani kuvia ja ne tuovat kirjoituksen aiheen tai aiheita mieleen. Joskus hädässä liitän vähän kehnosti tekstiin sopivat kuvat postaukseen, mikä on kyllä aina nihkeää. Pahinta on, kun ei ole aikoihin päivittänyt blogia ja haluaa julkaista jotain ikään kuin pakon edessä (vaikka kukaan ei edes pakota), mutta mitään julkaistavaa ei ole. Ne jutut ovat usein niitä kurakakkuja.

En ajasta kirjoituksiani juuri koskaan, vaan ne syntyvät siinä hetkessä. Se sopii minulle. Kuvia saatan hyvinkin käsitellä ja valita ennakkoon. Tietokoneeni työpöytä onkin täynnä kansioita postauksille: oikeassa yläreunassa on kuvasarjoja, joihin ei ole vielä teksti-ideaa. Vasemmassa yläreunassa on tulevien yhteistyöjuttujen otettuja kuvia. Keskellä on kuvakansioita valmiista ideoista, joiden tekstiaiheen olen kehitellyt jo mieleeni.

Kirjoitan lähes aina kaiken ykkösellä purkkiin, lähes aina suoraan WordPressiin, jonka jälkeen luen tekstin uudelleen nopeasti läpi oikolukien sen samalla. Usein korjaan muutaman typon, vaihdan ehkä vähän sanajärjestystä. Jos Janne on paikalla, hän lukee toisen kierroksen puolestani, sillä hän lukisi tekstini joka tapauksessa.

Toivoisin olevani parempi suunnittelija. Tiedän monilla bloggaajilla olevan julkaisukalenterit ja suunnitelmat, joihin he merkitsevät mitä milloinkin on tulossa ulos. Jotkut kirjoittavat koko viikon juttunsa valmiiksi yhden päivän aikana! Minulla ei ole kuin tarkat tai löyhät päivämäärät yhteistyökirjoituksille. Toisaalta ehkä hetkessä oleminen on aina ollut yksi blogini vahvuuksiakin.

Joku keskitien ratkaisu varmaan sopisi parhaiten – saisin itsestänikin enemmän irti. Iltaisin väsyneenä ilman suunnitelmaa on niin paljon helpompi tarttua johonkin kevyeen parin kuvan juttuun kuin kantaaottaavaan satiiriin.

Blogin kirjoittaminen on minulle kuin puhumista. Näppäimistölle ennättää vähintään yhtä paljon asiaa kuin ehdin ääneen sanoa. En siis juurikaan koe writer’s blockia, vaikka ehkä kerran puolessa vuodessa saatan tuskastella muutaman hetken.

Tosin tiedän, että vältyn siltä myös paljon sen vuoksi, että nimenomaan bloggaan. Ja että bloggaan aktiivisesti. Jos julkaisisin vain kerran viikossa, saati jos kirjoittaisin jotain kuukausittaista kolumnia, miettisin paljon enemmän ja ahdistuisin. Paineet kasvaisivat, kun kirjoituksia ehdittäisiin odottaa. Kirjoitan monille asiakkailleni esimerkiksi tiedotteita ja tottahan toki viilaan ja suunnittelen niitä aivan eri tavalla kuin blogipostauksiani. Se olisikin aivan toinen tarina, miten joku muu teksti syntyisi.

Tässä juoksevaa ajatusta blogitekstieni synnystä. Saa kysyä, jos joku asia jäi mietityttämään.

Se on kuitenkin varmaan, että kaikkein vaikeinta on keksiä hyvä Instagram-kuvateksti.

-Henriikka

8

Postikortteja Berliinistä

Kaupallinen yhteistyö: Nordic TB & Germany Tourism #citybreakgermany

Lokakuinen Berliini tulvahti kertaheitolla takaisin mieleeni, kun valitsin vielä 20 kuvaa ja hetkeä tätä viiimeistä Berliini-kirjoitusta varten. Useamman matkakohteen kirjoitukset odottavat vielä julkaisuaan (Islanti, Jenkit-Kanada, Kreikka, Skotlanti.. woops), joten yhtä reissua ei voi jäädä pyörittelemään liian pitkäksi aikaa.

En niinkään välitä siitä, mitä matkalla tapahtuu ja tai mitä matkalla tehdään. Olen enemmän kiinnostunut siitä, miltä matkalla tuntuu.

Kun selasin näitä kuvia, muistin hyvin millaisiin tunnelmiin olin Berliinissä kiedottu. Tunsin oloni aikuiseksi, tunsin oloni tyyneksi. Silmäni ja aistini olivat auki ympäristölle, ja koin olevani oivallisella tavalla ulkopuolinen – riittävän ulkona nähdäkseni ympäristön ja asiat objektiivisemmin. Tunsin olevani ihanan yksin, muutaman kerran myös yksinäinen.

Muistan kahvin maun suussani. Miten monessa Berliinin paikassa osataankin tehdä hyvää kahvia! (Ja miten valitettavan monessa surkeaa…)

Berliinin parhaita kahvipaikkoja ovat esimerkiksi:

Silo Coffee
The Barn
Bonanza Coffee

Kahdesta jälkimmäisestä kirjoitin jo vuonna 2014 ylistävästi.

Ja lisäksi olen kuullut luotettavalta lähteeltä, Helsingin Kahvila Blossomin pitäjältä, että Roamers Berlin on hänen lempikahvilansa maailmassa. Sen on siis oltava hyvä, vaikken ole vielä itse päässyt siellä käymään.

Hotellin hohtavan valkoiset, rapeat lakanat muistaa myös helposti. Toiset lähtevät reissuilleen tutustuakseen yöelämään ja juhliakseen kunnolla, minulle matkat ovat usein pelkkää pitkää päiväunta. Voin helposti nukkua viikonkin putkeen kymmenen tuntia yössä.

Tällä kertaa majoituin kauniissa Bio Hotel Almodovarissa, joka on muuten mainio vinkki kaikille, jotka tahtovat matkustaa kestävämmin. Lisäksi paikka on omiaan vegaaneille, sillä hotellin ravintola on luomu-vegaanibistro. Aamiaisen lisäksi söin siellä yhden illallisen ja yhden lounaankin.

Muistoihin jäi kirkkaasti myös muutamia suosikkisalapaikkoja, joista syystä tai toisesta löysin itseni:

Briefmarken Weine – aivan ihana, tunnelmallinen ja kotoisa viinibaari, jossa nautin myös toisen illalliseni. Ovesta sisään astuessaan tuntuu kuin matkustaisi joitain vuosikymmeniä taaksepäin fiiniin salakapakkaan. Seinälle on heijastettua mustavalkoelokuvaa ja työntekijät tietävät taatusti viineistään. Varaus kannattaa tehdä, sillä paikka ei ole iso.

ORA Berlin – ”Oranien Apotheke” Jos kaipaa mitä vain lasillisen ja illallisen väliltä, niin vanhaan apteekkirakennukseen tehty ravintola ajaa asian.

Cafe Godot – tuntuu, että söin koko reissun ajan vain aamiaista. Yhden lounaan sijasta nautitun aamupalan söin Godotissa: jugurttia, hedelmäsalaattia, leipää, hilloja, vihanneksia, juustoja. Oi että, oli niin hyvää. Paikka on aika rapistunut, mutta se kuuluu asiaan.

Ja yksi parhaista asioista oli tietysti laahustaminen pienissä putiikeissa, jotka sattumalta osuivat tielleni, joiden nimiä en enää muista, ja joiden omistajilla oli aikaa jutella. Näin kauniita keraamisia vaatteita, paljon paikan päällä tehtyjä design-vaatteita, joulukoristeita, mattoja ja muita tekstiileitä.

Sekä tietysti käsintehdyt konvehdit ja macaron-leivokset, joita ostin yhtäkkiä, kun mieli teki. On se hyvä, että vaikka makkarakiskat ovat paikoillaan, on Berliinistä tullut koko ajan monipuolisempi kulinaristikaupunki.

Paljon jäi näkemättä, mutta niin jää aina. Paljon jää kokemattakin, tuntemattakin, eikä oma kapasiteettinikaan ole niin suuri, että pystyisin muutaman päivän sisään ottamaan vastaan kaiken mitä on ympärillä.

Kirjoitin jo aiemmin, mitä kertoisin Berliinistä ystävilleni. Ja vinkkasin kahdesta vaihtoehdosta perinteiselle hop on hop off -bussille. Ehkä itseäni olisi kiinnostanut vielä enemmän selvittää, mitkä ovat kaupungin tämänhetkiset ykkösbrunssit, vaan kolmen päivän aikana en ehtinyt tutkimustyöhön. Lisäksi historia on Berliinin kantava kiinnostava teema, sillä se huokuu päälle ovenkarmeista, tienvarsista ja ikkunalaudoista.

Berliinistä jäi tosi hyvä, mutta edelleen erikoinen fiilis – en saa oikein otetta, mikä on kaupungin todellinen tuntu, todellinen sielu. Ehkä se on todella niin muuttuva, ettei siitä pystykään saamaan kiinni. Berliini on liukas saippuapala, jota rakastaa käyttää silloin tällöin, mutta jonka rinnalle kaipaa helppoa nestesaippaa. Ha haha.

Äitini ja isäni lähtevät Berliiniin ensi viikolla. Saa nähdä mitä he minulle kertovat. Mutta voi jumpe, he saavat ainakin kokea joulumarkkinat!

-Henriikka

Mitä kaikkea tänään tunsin?

Tunsin väsymystä, kun aamulla heräsin. Tunsin kurkkukipuakin. Ääni ei kulkenut, ja ymmärsin vilustuttaneeni itseni oikein kunnolla Arthur’s Seatilla Skotlannissa. Aamukahvin jälkeenkin minusta kuului vain vaivaista pihinää.

Kipitin aamupäivän aikana portaita pitkin muutamat FB-kirpputoriostokset kadulle. Hävetti vähän, kun vingahtelin.

Tunsin lämpöä, kun vakiolounaspaikkani työntekijä hymyili ja oli jälleen niin kovin ystävällinen, kun hain lounaaksi chevre-salaatin hummuksella, ilman leipää. Tunsin kiintymystä kyseiseen paikkaan ja ruokalistaan, työntekijäänkin.

Nauratti, kun olin kiireessä napannut maksuvälineeksi robotinmallisen säästöpossun, jonka pään irrottamalla kaivoin kassalla sopivan määrän kolikoita maksuksi. Viisisenttinen pyörähti lattialle:

”Tämä taitaa kuulua vielä sun robottiin?”

Nautiskelin aivottomana höröttäen, kun katsoin taas kerran People are Awesome -videoita ja löysin tämän. Hehehehehee.

Tunsin ylpeyttä ja isoa iloa sekä kiitollisuutta, kun istuin muutamassa erittän onnistuneessa ja miellyttävässä palaverissa. Tunsin myös voitonriemua siitä, että saan itse päättää, kenen kanssa teen töitä.

Tunsin oloni epämiellyttäväksi, kun raitiovaunun viereisen penkkirivin laitapuolen kulkija oksensi melkein päälleni. Tunsin ihmetystä, kun katsahdin häneen, ja hän alkoi samantien huutaa: ”Onks jotain sanottavaa, häh?”. Jonka jälkeen tunsinkin nopeasti pelkoa, kun hän alkoi karjua täyttä kurkkua ja luetella suunnitelmaansa raiskaamisestani. Vaihdoin paikkaa, ja hän huusi huoraa perään.

Tunsin vihaa ja surua.

Tunsin pinnallista iloa porkkanakakun palasta, jonka tilasin Rupla-kahvilasta palaverien välissä. Ostin Jannelle yllätyksenä palan kotiin. Tunsin huvittuneisuutta, kun kannoin eväsrasiani mukanani seuraavaan tapaamiseen ja jätin sen hattuhyllylle.

Tunsin kotimatkalla loskasateessa kurkkuni irtoavan. Tunsin huojentuneisuutta, kun Janne lupasi käydä kaupassa. Ja tunsin helpottuneisuutta, kun taas kuljin portaat alas viemään muutamia kirpputorikamoja ostajilleen, eikä minun tarvinnut seistä enää kadulla sateessa.

Harmistuin, kun jouduin jättämään välistä illanistujaiset enkä pääse katsomaan rakkaiden ystävien vajaa viikkoista vauvaa. Enkä niitä vauvan ympärillä häärääviä ystäviäkään. Enkä syömään niitä herkkujakaan.

Tällä hetkellä taas huvittaa seuraavan keskustelun johdosta:
”Janne, et vaikuta siltä, että tekisit sitä koulujuttua. Katsotko People are awesome -videoita?”
”En..”
”No, mitä teet?”
”Katon änäri-hailaitteja. Teuvo Teräväinen oli näköjään valittu viime viikon parhaaksi pelaajaksi NHL:ssa.”

Tavallainen maanantaipäivä siis. Vaikka harmittaa tajuta kirjoittaessaan, että päivään voi kuvata tavalliseksi, jos siihen kuuluu yksi maailmanluokan mulkku (siis se sporakaveri, ei Janne!) Toivottavasti asiat muuttuu ja pian voin tajuta, ettei vastaavanlainen ääliömäisyys ole mitään, mitä voi kuvata tavalliseksi.

-Henriikka

4

Kiitti rakas.

Tulin yöllä reissusta kotiin. Nukuimme pitkään ja hetki sitten söimme yhdessä aamupalaa. Mukava nähdä pitkästä aikaa, etenkin kun Janne ilahdutti aamuani tällaisella kohteliaisuudella:

”Heti kun sun kädestä loppuu ruoka, otat puhelimen.”

Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä musertunut hiukan. Tai vetänyt dunkkuun. Nyt purskahdin nauruun: ”Huomasitko edes miten kauniisti sä mulle puhuit?” Itsepä on päättänyt, kenen vierellä kulkee.

-Henriikka

4

Lempivärini? Keltainen Lempiruokani? Makaronilaatikko

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Lempiaineeni? Liikka ja kuvis. Lempivärini? Keltainen. Lempiruokani? Makaronilaatikko. Näin kuului rimpsuni ala-asteen täytettyjen ystäväkirjojen sivuilla.

Päätin yllättää rakkaan suomenlinnalaisen ystäväni lapsuuden lempiruoallani viime viikolla: ”Mitä jos tulisin teille torstaina ja toisin lounaan mukanani? Voin tuoda niin reilusti, että pojillekin riittää.”

Ilahtunut Dorit suostui tarjoukseen.

En ollut tehnyt makaronilaatikkoa kai yläasteen kotitaloustuntien jälkeen. Arjessa syön usein lounaani ulkona ja illalliseksi teemme harvoin mitään suurta ruokaa, usein vain salaattia tai sellaista. Suoraan sanoen en ole ollut viime vuosina mikään kodin, saati keittiön, hengetär.

Torstaina asian laita oli kuitenkin toinen. Lähdin heti herättyäni kauppaan ostamaan laatikkotarpeita. Ettei saapumiseni Suomenlinnaan jäisi valjuksi, päätin leipoa samaan syssyyn mustikkapiiraankin, toisen vahvan lapsuusmuiston. Ollessamme lapsia äiti lupasi usein leipoa piirasta, jos vain kävisimme itse poimimassa mustikat. Näin marraskuussa pakkasmarjat tuntuivat kuitenkin ihan hyvältä vaihtoehdolta sellaiselle luksukselle.

90-luvun version jauheliha vaihtui soijarouheeseen, ja normaali makaroni gluteenittomaan. Päätin kuitenkin tehdä klassisen muna-maitoliuoksen ja juustokuorrutteen. Mausteita saisi nyt olla enemmän, hankin sipulia ja valkosipuliakin ruokaa varten.

Olin optimisesti arvioinut, että klo 11 mennessä olen leipaissut niin laatikon kuin piirakan, eikä mitään hoppua tule. Totuus oli, että puoli kahdentoista maissa lähdin kotoa unohtaen arviolta kaikki tavarani kotiin, kantaen valtavaa, vielä lämmintä makaroonilaatikkoa ja vielä paistamatonta mustikkapiirasta. En ollut hoksanut, ettei neljälle ihmiselle tarvitse suinkaan tehdä 12 hengen laatikkoa. Nyt juoksin raitiovaunuun hiki päässä ehtiäkseni klo 12 lauttaan. Kuumuuttani ei helpottanut sylissä monta kiloa painava, uunin kuumuutta hohtava vuoka ruokineen.

Voin kertoa, että niin raitiovaunukuskia kuin kanssamatkustajia nauratti. Niin ratikassa kuin lautassakin ympärilläni leijaili lisäksi lapsuudesta tuttu tuoksu. Jouduin laskemaan laatikon aina tasaisin väliajoin johonkin puistonpenkille, kun voimani ehtyivät. Kun pääsin taakkani kanssa vihdoin perille Doritin tuttuun pihaan, päivän käsitreeni oli todellakin tehty. Purskahdimme nauruun molemmat.

Valmistin mustikkapiiraaseen vielä täyteseoksen ja sujautin sen uuniin. Doritin koulusta kotiin saapuvat pojat olivat jostain syystä huomattavan paljon kiinnostuneempia jälkiruoasta kuin makaroonilaatikosta. Heille aika ei ole kullannut muistoja makaroonivuoan ihmeellisyydestä.

Isossa osassa torstain lounashetkeä olivat myös astiat, jotka omalta osaltaan loivat siltaa lapsuuteen. Niin laatikko kuin piiras oli tehty Arabian Uunikokki –sarjan vuokiin; makarooni oli vuoassa, ja mustikkapiiras luonnollisesti piirasvuoassa. Jos olisin ollut järkevä, niin olisin todellakin tehnyt vähän pienemmän laatikon, mutta pitipä nyt koittaa sisulla tuota uutta 2,5-litran vuokaa. Mutta olisipa se käsitreeni jäänyt sitten tekemättä. Ja nyt sain kaiken lisäksi ruokaa moneksi päiväksi.

Noita Uunikokki-sarjan vuokia on lähes aina ollut taloudessa, jossa kulloinkin olen elänyt. Elin vuoden Jyväskylässä pienessä yksiössäni, ja siellä minulla ei ollut ainoatakaan, eikä liioin ulkomailla elellessäni, mutta muuten. Valkoiset, tutun näköiset ja nostalgiset vuoat tuovat mieleen juuri lapsuuden ruoat: kinkkukiusauksen, lihamurekkeen, makaronilaatikon, lukuisat makeat ja suolaiset piirakat sekä monet joululaatikot.

Vanhempieni kotoa löytyy edelleen useampi vuoka, niin pyöreä kuin neliskanttinen, ja itsellemmikin on kertynyt viime vuosina taas erikokoisia versioita eri käyttötarkoituksiin. Nostalgiset reseptit haluaa tietysti säilyttää, mutta niiden rinnalle on alkanut kerääntyä omia suosikkeja, esimerkiksi uuniriisipuuro ja nachomättö. Olen tehnyt myös pieniin Uunikokki-annosvuokiin jotain suloisia jälkiruokia, niin kuin sitruuna-marenkipaistosta.

Meillä oli ihana, rento päivä. Vaihdoimme pitkästä aikaa kunnolla kuulumisia, nauroimme Manda-koiran hönöilylle ja suunnittelimme taas kerran, mitä kaikkea upeaa ja taianomaista saamme tulevaisuudessa aikaan. Oli kyllä varsinaista retroa, kun piirtelimme ketsupilla raitoja annostemme päälle ja nautimme jälkiruokaamme vaniljajäätelön kanssa.

Tällaisia kunnon kotiruokahetkiä pitäisi järjestää ystävien kanssa useamminkin – näissähän on monesti enemmän hehkua ja itua kuin noudetussa lounasruoassa.

Ensi kerrallahan Dorit voi kantaa minun luokseni vaikka 20 hengen uunipuuron. Että varmasti riittää.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

6

Lopulta päädyn kuitenkin perille

Saavuin tänään Edinburghiin, yli lentokoneen ikkunasta näkyvien vihreiden ylämaiden.

Olin tehnyt taas kerran ennakkovalmisteluni kehnosti, mutta niin kuin aina tähänkin mennessä, haahuilin onneksi lauman mukana oikeaan, keskustaan menevään bussiin. Koko bussimatkan ja vielä keskustassakin kuljin huuli pyöreänä ihmetellen, miten talot näyttävät linnoilta ja miten kaikki on niin kerrassaan potteria.

Kuljin minilaukkuni kanssa pitkin Princess Streetiä ja kyselin, missähän mahtaa olla Marks & Spencer. Sieltä lähti bussini kohti majapaikkaa. Bussikuskilta kyselin, missähän mahtaa olla Cameron Toll. Se oli minun pysäkkini. Hän sitten avuliaasti kuulutti koko kerrosbussille, kun olimme perille.

Raahustin mukulakiviä pitkin muutaman korttelin ja löysin suloisen bed & breakfast -paikkani, no 45:sen.

Kliiniset, toisiaan toistavat hotellit on niin nähty. Tai siis, kun nehän ovat tosiaan jo kerralla nähty. Kun näet yhden, näet kaikki. Se ei tarkoita, etteivätkö sellaiset voisi olla myös ihania keidaspaikkoja, mutta useimmiten nautin siitä, kun voi etsiä jonkun uniikin yöpaikan.

Tällä kertaa selatessani momondosta hotelleja näille kolmelle yölle, halusin päästä halvalla. Halusin kuitenkin oman huoneen ja mieluusti makuuhuoneenkin. Tämän pienen, pariskunnan ylläpitämän majapaikan kuvat pomppasivat sympaattisuudellaan ruudulta. Kiva päästä kokemaan taas jotain erilaista.

Minua oli vastassa suloinen papparainen, joka ohjasi huoneeseen ja kertoi ohjeet. Sain noin puolesta selvää, sen verran hyvin menee ohi tuo Skotlannin äxentti. Kyselin vielä tukun kysymyksiä itse, ja ymmärsin noin puolet vastauksista.

Pöydällä odotti tarpeet iltapäiväteetä varten ja kun tajusin tehneeni klassisen mokan, sama pappa auttoi taas. (Olin ostanut ahkerana likkana adapterit lentokentältä valmiiksi. Huoneessa tajusin, että ne ovat varsin oivalliset silloin, jos olet täältä kotoisin ja matkustamassa Eurooppaan, ei toisinpäin) Sain majapaikalta lainaksi oikean adapterin.

Tuntuu, että pimeä tuli tänne jo kolmelta ja on vielä puolta pimeämpää kuin Suomessa. Ulkomailla aina hätkähtää, jos lapset kulkevat kotiin pimeässä, kunnes muistaa, että niinhän kotonakin tehdään. Siihen on vain tottunut. Hyvin harvoin tulee ylipäänsä matkustettua maihin, jossa pimeys tulisi yhtä aikaisin (tai ainakaan aiemmin!) kuin Suomessa.

Illalliseksi söin valtavan kiekon vuohenjuustoa ja piripintaan kaadetun rosé-lasillisen. Luulin tilaavani jotain terveellistä, mutta en varsinaisesti tuskastellut ateriani äärellä. Olen jo lukenut puolet kokonaista kirjaa, joten seuraaville kolmelle päivälle jää vain laskettelu loppuun saakka.

Kaikki hyvin Skotlannissa.

-Henriikka

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Huomenna Edinburghiin!

Lähden huomenna Skotlantiin. En ole koskaan käynyt siellä ja koko Iso-Britannian alueellakin vain kerran Lontoossa tasan viisi vuotta sitten. Kuvittelen mielessäni sateisen Edinburghin, Harry Potter -henkiset linnat ja suloisen pimeät kahvilat ja olutbaarit. Keltaista valoa hohkavat katulamput, jylhät puistot ja huonot lämmitykset kodeissa. Pianhan se nähdään, onko mieleni kartalla.

Lähden reissuun omineni ja tulen lauantai–sunnuntai-välisenä yönä takaisin. Olen buukannut momondon kautta muuan suloisesta bed & breakfast -paikasta itselleni edullisen huoneen, ja siinä onkin kaikki mitä matkasta tiedän. Kyseessä on momondo ambassador -vuoden viimeinen matka, joten momondo on toki henkisesti mukanani.

Haluan lukea kokonaisen kirjan, kirjoittaa ainakin sata sivua päiväkirjaa, nukkua mukavasti ja löytää uutta. Haluan istua kahvilannurkassa ja tarkkailla. Hymyillä mummoille ja hakea santsikupin. Hukkua Skotlannin tunnelmaan ja unohtaa hetkeksi, että olen Suomesta kotoisin ja tänne pian palaava.

Mutta tietäjät! Olisiko kenelläkään Edinburgh-vinkkejä ensikertalaiselle? Kaikki otetaan isolla kiitollisuudella vastaan.

-Henriikka

Kuva: Dance it out / lavenderlights.tumblr.com

Kun jää itselleen kiinni luuseriasenteesta

Olin eilen treeneissä. Meillä on treeniryhmässämme sellainen tapa, että kun on kunkin treenaajan sadas treeni, niin se kyseinen treenaaja saa päättää tunnin sisällöstä. (Kanerva sen tavan on varmaan keksinyt, tai joku toinen Coren valmentaja.) Eilen oli erään ryhmäläisemme juhlatreeni, ja pääsimme muut nauttimaan hänen toivomuksistaan.

Luvassa oli aikamoinen setti: koko tunti leuanvetoa, punnerrusta, soutua ja toes to bar -vatsalihasliikkeitä, jotka tehdään rekillä roikkumalla nostaen varpaita tankoon kiinni. Sata kappaletta per liike.

Kommentoin treenikaverilleni: ”Hei oot valinnut ihan mahtavia liikkeitä!”

Hän kuitenkin vastasi itselleni yllätykseksi: ”Joo. Nää liikkeet on mulle niin vaikeita, kun mulla ei ole niin paljon voimaa, niin halusin just tehdä näitä paljon.”

Ja niin arkinen kuin tilanne olikin, niin tajusin heti: vau. Minä olisin aivan varmasti valinnut liikkeet, jotka ovat minulle niistä kaikista helpoimpia. Sellaiset liikkeet, jotka tuntuvat kivoilta ja jotka osaan jo niin hyvin, että muutkin näkevät, miten hienosti teen.

Vaan treenikaverini teki koko homman paljon hienommin. Kehuin eilistä treeniä, koska liikkeet olivat juuri niitä itselleni kevyimpiä ja luontaisesti helppoja. Ja oletin hänellekin olevan. Mutta hän valitsikin liikkeet, jotka olivat hänelle vaikeita. Vaikeimpia. Hän oli oivaltanut, että kehittyäkseen hänen tulee treenata ja harjoitella, ei suinkaan tehdä helpoimman kautta. Niin kuin minä olisin tehnyt.

Aion ottaa treenitoverista mallia. Pyrkiä nauttimaan ja ottamaan yhä enemmän irti myös siitä, mikä on vaikeaa. Kehityskin tuntuu usein paljon hienommalta, kun alkupisteessä ei ole ollut kehuttavaa.

Minun sadas treenini ei siis tulekaan olemaan alkuperäisten suunnitelmien mukaan leukoja, punnerruksia, burbeita ja päälläseisontaa, jotka handlaan liikkeistä parhaiten, vaan mountain climbereita, turkish get uppeja, linkkareita ja push pressejä.

Yäh, onneksi ne treenit eivät ole vielä. Kuulostaa ihan hirveältä tunnilta.  Ehkä en edes osallistu. Odotan kuitenkin innolla!

-Henriikka

Ps. Kuvat ovat Ylläkseltä, Äkäslompolojärveltä syyskuussa, kun killuin onnellisena, tuskanhiestä tietämättömänä, inkkarikanootissa.

10

Äidin ja tyttärien 6 tyyliä (+Nanso-arvonta)

Kaupallinen yhteistyö: Nanso

Meidän perheen tyttöjen kesken on aina puhuttu tyylistä ja vaatteista. Olemme aina kyselleet neuvoa ja mielipiteitä, sekä jakaneet tyylimietteitä toisillemme. Usein sovussa, aina ei.

Kun olimme lapsia, äiti vei meidät kerran vuodessa junalla tyttöjen reissulla Helsinkiin, jossa saimme valita muutamia suosikkivaatteitamme. Ne tuntuvat muistojenkirjossa jollain tapaa sellaisilta taianhohtoisilta päiviltä. Kiertelimme suurkaupungin kauppoja, kävimme pitsalla ja jätskeillä ja tunnistimme ylpeinä Kolmen sepän patsaan.

Puhumme edelleen paljon vaatteista yhdessä. Se ei ole koskaan ollut elämän tärkein asia tai harrastus, mutta kaikille olennainen osa omakuvaa ja viihtymistä. Näissä kuvissa näette kuusi tyyliä, jotka suunnittelimme Nanson syksyn uutuuksista.

Henriikka:

Oma tyylini on muodostunut monenlaisten kokeiluvaiheiden jälkeen nykyiselleen: klassisia, selkeitä vaatekappaleita yhdistettynä huomiotaherättäviin yksityiskohtiin, esimerkiksi kirkkaaseen huulipunaan, isoihin koruihin tai päähineeseen. Muutos on toki pysyvää.

Rakastan luonnonmateriaaleja ja helppohoitoisuutta – olen surkea silittäjä ja pyykkääjä. Innostun väreistä, mutta niiden rinnalle olen löytänyt myös valkoisen ja harmaan sävyt. Graafiset, kekseliäät leikkaukset herättävät usein huomioni. Sekoitan tyylissäni uutta ja vanhaa, sillä uudet vaatekappaleet heräävät usein parhaiten eloon kirppislöytöjen rinnalla.

Pirkko:

Vaatteet on mun aatteet. No ei tod. Viihdyn rennoissa, mukavissa vaatteissa. En kaipaa merkkituotteita, mutta laadukkuus ja ajattomuus ovat nykyisin selvästi aiempaa tärkeämpää. Ajattomuus paljon myös sen vuoksi, ku en enää viitsi käydä kovinkaan usein vaatekaupassa. Vaatteiden on hyvä joustaa, jotta voin vaikka kesken päivän venytellä rennosti. Pidän paljon liikkumisesta ja ulkoilusta, ja se määrittää paljon pukeutumistani – esimerkiksi työmatkat pyöräilen, ja vaatetus on sen mukaista.

En todellakaan halua olla kertakäyttökuluttaja ja toivon, että laadukkuus, luonnonsuojelu ja erityisesti työntekijöiden hyvinvointi ja oikeusturva esimerkiksi vaatetehtaissa näkyisivät entistä enemmän vaatevalinnoisssni.

Roosaliina:

Tyylini on, ja on varmaan aina ollut, aika simppeli. Tykkään käyttää vaatteita, jotka ovat mukavia päällä ja päälläni on usein maanläheisiä, murrettuja värejä. Raitapaitoja omistan toista kymmentä – ne on aina varma valinta, vaikka välillä tuntuu, että päälläni on raitaa joka päivä. Ja vielä öisinkin. Olen vähän sellainen, että tykästyessäni johonkin vaatteeseen, käytän sitä ihan hirveän paljon.

Tykkään miettiä suht tarkkaan, mitä laitan päälleni ja olen myös aika nirso shoppailija. Jos olemme kaupoilla, Henriikalla menee välillä hermo, kun minulle ei kelpaa mikään. Olen usein etukäteen ajatellut päässäni tietynlaisia vaatteita, ja jos sellaisia ei löydy, en osta mitään. Voisi ehkä tehdä hyvää hypätä välillä omalta mukavuusalueelta pois.

Ensimmäisten tyylien vaatteet:

Henriikka:
Huurre-housut
Huurre-jakku
Tasku-T-paita

Roosaliina:
Knoppi-mekko

Pirkko:
Tasku-T-paita
Kuiske-huivi
Vekki-hame

Henriikka:

Äiti ja Roosaliina ovat joskus hauskan varovaisia miettiessään vaatteitaan. Olen itse jo tehnyt kymmenen päätöstä, kun he vielä mutisevat ensimmäisen äärellä. Toisaalta olisin itse välttynyt monelta hutiostokselta, jos olisin kuunnellut heitä ja noudatellut heidän valintaprosessiaan. Olen ehdottomasti meistä kolmesta se, joka innostuu ja sekoaa ostoksilla ensimmäisenä (ainoana).

Siskoltani olen oppinut, että hyvä ja hyvin valittu vaate kestää aikaa. Äitini vuoksi en jännitä, ettenkö voisi vielä 50-vuotiaanakin käyttää juuri niitä vaatteita kuin itse haluan.

Pirkko:

Kuulin tyttäriltäni reilu kymmenen vuotta, että pukeutumiseni on tylsää ja jopa noloa, kunnes aloin vähitellen huomata, että he lainaavatkin mielellään vaatteitani. Kas kummaa, pukeutumiseni olikin ”muuttunut” ihan hyväksi (ja nuoret kasvaneet aikuisiksi). Nykyisin onkin mukavaa, kun voimme lainata vaatekappaleita toisiltamme. Saan joskus myös kivoja vinkkejä heiltä vaatevalintoihini.

Roosaliina:

Henriikan tyyli on omaan tyyliini verrattuna usein aika paljon asiallisempi. Hän näyttää aina siltä, että voisi lähteä siltä seisomalta pressitilaisuuteen. Jos tyylit olisivat ihmisiä, omani olisi varmaan lapsi ja Henriikan aikuinen. Henriikka kokeilee rohkeammin uusia vaatteita ja käyttää vaatteita, joita mulla ei tulisi edes mieleen käyttää. Välillä tulee ohilyöntejä (anteeksi sisko rakas!), mutta usein kokeileminen kannattaa.

Äitin tyyli on myös aika yksinkertainen, niin kuin minunkin. On hauskaa, että voin käydä äidin vaatekaapilla ja käyttää samanlaisia vaatteita. Äitikään ei ole niin innokas leikkimään vaatteilla, vaan luottaa omaan perustyyliinsä. Ja sehän toimii!

Toisten tyylien vaatteet:

Roosaliina:
Selja-mekko
Basic-legginssit
Kuiske-huivi

Henriikka:
Kuiske-mekko

Pirkko:
Lumo-tunika
Kampa-housut
Huivi (ruskea)

Ja lopuksi otsikossa luvattu arvonta lukijoille: Kerro kommenttipoksissa mikä asukokonaisuuksista tai vaatekappaleista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kolme voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 19.11. mennessä.

Ihana äiti, ihana sisko! On kivaa, kun voi jakaa niin pieniä kuin suuriakin asioita rehellisesti tuttujen naisten kesken. Itse asiassa vietämme rentoa perheaikaa tänäkin viikonloppuna, kun samaan syssyyn sattui isänpäivän lisäksi perhepiirin kahdet synttärit ja kahdet valmistujaiset. Kakkua luvassa!

-Henriikka

Minä rakastan suomen kieltä

Minä rakastan suomen kieltä. Rakastan sitä, kuinka se vääntyy ja kääntyy, kuinka sitä voi itse keksiä. Kuinka sanan unohtuessa tilalle voi heittää jotakin sinne päin ja tulee siitäkin huolimatta lähes aina ymmärretyksi.

Nautin siitä, kuinka sanat kuvastavat usein juuri prikulleen sitä mitä ne tarkoittavat: korista, lorista, litistä, lätistä, raakkua, vaakkua. Ja siitäkin, kun joskus sanat ovat aivan päästä kiskaistuja: rrrrrrrrrakastaa. Pidän rajusta ärrästä ja yhdestä ainoasta ässästä. Se voi suhista miten tahansa ja on silti aina S. Pidän salaisista asioista kirjainten ja sanojen välissä, joita on olemassa, vaikka väitetään, että suomea lausutaan juuri kuin kirjoitetaan. Hernekeitto, hernekkeitto.

Pidän kielen juurista, sen syntytarinasta. Pidän siitä, että sisukas kansanääni kuuluu, eikä kieli ole turhan fiini ja siloteltu. Ettei se ole sitä juuri yhtään. Pidän uhosta sanoissa, terävyydestä ja kovuudesta lauseissa. Ja toisaalta siitäkin, että välillä hempeillään huolella – kaipuuta illalla, kuunvalossa sillalla. Pidän siitä, että suomeksi on nähtävä vaivaa, jos haluaa olla romanttinen. Rrrrrrrromanttinen! Sana taklaa jo itse itsensä.

Opin melko myöhään lukemaan sujuvasti, toisella luokalla. Sen jälkeen pyöräilinkin lähes joka viikko kirjastoon ja kannoin valtavassa repussa pinoittain kirjoja kotiin. Muistan, kuinka adidas-reppuni saumat meinasivat aukeilla. Luin toisinaan niin suurella innolla, etten meinannut malttaa syödä. Vihreitä Variksia, Annoja, Tiinoja, Lasseja, Bertin päiväkirjoja, Pikku Vampyyreita, Susikoira Roita, Poliisikoira Rexejä, Viisikkoja… Luin toisinaan isoveljeni lainaamia kirjoja samassa tahdissa, kun hän sai niitä päätökseen. Oli upeaa, kun pystyi itse lukemaan. En miettinyt tiedonkeräämistä pätkääkään, mietin viihdettä: pääsin uusiin maailmoihin, nauraa hihitin ja liikutuinkin joskus.

Seitsemännellä luokalla koulussa luettiin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Se oli kirja, jonka kautta tajusin jollain tavalla itseni ja maailman uudestaan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen. Sanat soljuivat niin nokkelasti, teksti oli nerokasta. Tunteita kuvattiin tavalla, joihin lukemani lasten- ja nuortenkirjasarjat eivät olleet pystyneet. Ymmärsin kirjan kautta oikeastaan sen, miten vahvasti tunnen. Miten paljon tunteita minulla on sisälläni – sellaisiakin, joita en vielä tunnistanut. Sain alun sille, että opin sanoittamaan tunteitani.

(Parin vuoden päästä siitä luin kirjan uudestaan. Ei ollut erityisen hyvä. Sille oli kuitenkin selkeästi hetkensä.)

Häräntappoaseen jälkeen uskalsin mennä lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Enkä nyt puhu mistään K18-osastosta, vaan kirjaston kaikista hyllyistä. Oli jollain tapaa huojentavaa tajuta, ettei lukuintoni ollutkaan karissut ala-asteen viimeisinä vuosina, en vaan jaksanut enää keltaisia kukkoja ja vihreitä variksia. Ymmärsin jo enemmän, halusin enemmän. Yläasteen muita vaikuttaneita teoksia olivat esimerkiksi Tiikerin lapsi (ja kaikki muut Torey Haydenin kirjat), Eikä yksikään pelastunut ja Appelsiinin tuoksu. Etsin kaunista, kuvailevaa tekstiä ja etsin yhä.

Innostukseni kirjoittamiseen kulki käsi kädessä lukemaan oppimisen rinnalla. Aloitin ensimmäisen päiväkirjani ekaluokkalaisena, ja vaikka tekstit olivat tasoa ”koulusa oli ruokana manapuuroa”, niin ne olivat silti minun. Ainekirjoituksesta ei meinannut tulla mitään, kun jutut eivät ottaneet loppuakseen. Viidesluokkalaisena kirjoitin 24-sivuisen aineen Angelican ja hänen ystäviensä pyjamajuhlista kummitustalossa. Opettaja käski lopulta minun päättämään kirjoittamiseni kesken, sillä en osannut lopettaa sitä mitenkään. Kirjoituksissani ei usein ollut päätä eikä häntää, kynä vain kirjoitti kirjoittamistaan.

Yläasteella opin jäsentelyn. Opin alut, loput ja sain hommaan järjenhiventä. Hahmottelin kirjoituksiani ajatuskartoiksi ja suhtauduin teksteihin kunnianhimoisesti. Muistan 9-luokkalaisena jännittäneeni, kun kirjoitin erään aineeni runomuotoisella lauserakenteella. En tiennyt yhtään, miten sellaiseen päätökseen suhtauduttaisiin. Sain kirjoituksesta täydet pisteet ja pääsin lukemaan sen koko luokan edessä. Oli parasta, kun aineenpalautuspäivinä osa kirjoituksista luettiin koko luokalle – halusin joka kerta päästä eteen, vaikka sitä ei tietenkään saanut silloin paljastaa, urheiluluokilla kun ei ollut varsinaisesti sellainen kaunokirjallisuuden pariin kannustava ilmapiiri. ”Eiiiiii, mä joudun lukemaan. Eiiiiiii. Onks pakko?” ja päälle teatraalisen vastentahtoinen laahustaminen eteen, vaikka piilossa rinnan alla pamppasi ylpeä sydän.

Koko yläasteen ja lukion kirjoitin päiväkirjaa niin paljon ja niin suurella tunteenpalolla, että sydämeni oli usein vähän solmussa ja oikea ranteeni jännetuppitulehduksella. Sen lisäksi avasin Livejournaliin blogin kaltaisen sivun nimeltä ”Hassunkurisin” ja julkaisin anonyymina runojani rakkausrunot.comissa. Vaikka olisin salaa tahtonut olla vasenkätinen, oikealla oli helpompi kirjoittaa paljon, kun ei sotkenut kämmensyrjäänsä musteeseen. Hamstrasin vihkoja, täytin muistikirjoja kerta toisena jälkeen täyteen. Luojan kiitos ymmärsin parin vuoden uurastuksen jälkeen, ettei jok’ikista tekstiviestiä tarvitse kirjoittaa muistiin: Enni 21.3.2002 ”Tuutko tänään meille?”, Heidi 21.3.2002 ”Ei tullu mitään läxyy. Kerron huomen mitä tehtiin.”

Viimeinen lukion äidinkielenopettajani oli niin kannustava, että viimeistään silloin ymmärsin olevani kirjoittamisessa ihan hyvä. Hyvä. Tosi hyvä. Tajusin, ettei pilkkujen paikoilla tai ylioppilaskirjoituksilla ole merkitystä sen rinnalla, miten suuret mahdollisuudet kieli itsessään elämään antaa. Miten paljon sillä voi tehdä, saada ja vaikuttaa. Miten paljon se voi tuhota ja toisaalta rakentaa.

Hain ja pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta. Aloitin opiskelut välivuoden jälkeen. Parin kuukauden jälkeen tajusin turhautumiseni ja vuoden opiskelun jälkeen vaihdoin alaa tajutessani, ettei kieli kiinnosta minua itseisarvollisesti. Tajusin olevani pikemminkin kiinnostunut siitä, mitä sillä voi tehdä ja kuinka se elää rinta rinnan kieltä käyttävän ihmisen kanssa. Kirjallisuuden opinnot tosin kiinnostivat, mutten halunnut siitäkään ammattia. En halunnut lukea romaaneja työkseni.

Mutta kuvitella, minusta olisi voinut valmistua äidinkielenopettaja! Kunpa olisin ollut sellainen kannustava kuin se oma viimeinen opettajani.

Kiintymykseni suomen kieleen on tuonut elämääni väistämättä myös haasteita. On vaikeampi motivoida itseään oppimaan uusia kieliä, kun kokee oman persoonansa ja koko olemisensa olevan pitkälti kiinni niissä nyansseissa, joihin suomen kielellä pystyy. Koen verbaalisen ilmaisun olevan niin suuri osa itseäni, ja esimerkiksi huumoriani, että englanniksi, ruotsiksi tai saksaksi (saati amharaksi!) olen ollut aina ainakin 10 kertaa itseäni tyhmempi.

Tämän asenteen olen onneksi saanut korjattua itseltäni viime vuosien aikana. Olen ymmärtänyt eri kielien ja niiden myötä kosketettavien kulttuurien nostavan vain eri piirteitä esiin. Olin ja olen tottunut ja tykästynyt itseeni suomeksi, mutta uudet kielet, niin kuin paikatkin, nostavat ihan uusia mahdollisuuksia löytää itsestään, muista ja ylipäänsä elämästä esiin aivan uusia puolia. Välillä huomaan palaavani taas ajatukseen ”kunpa voisin tutustua tähän tyyppiin suomeksi”, kunnes tajuan, ettei rikkaus piile aina siinä, että pystyy aina heti ja mahdollisimman helposti sukeltamaan syvään päähän.

Toinen todellinen haaste itselleni suomen kielen kanssa on mielikuvituksen ja todellisuuden rajan hälveneminen. Kun kirjoitan, meinaan toisinaan pakahtua sanoista, joita olen vasta löytänyt tai oppinut käyttämään, tai jotka juolahtavat mieleeni jostain kaukaa menneestä. Kun kirjoitan, niin kirjoitan toisinaan niin intensiivisesti, että on vaikea pysyä kiinni siinä, mikä on totta. Liioittelen, väritän, kuvittelen ja kuvailen – kirjoitan niin uppoutuneesti esimerkiksi tunteistani päiväkirjaani, etten toisinaan tiedä, kumpi muokkaa kumpaa enemmän. Kirjoitanko todella tunteistani vai kirjoitanko tunteitani? Pystynkö ikään kuin kirjoittamalla muokkaamaan sitä, mitä tunnen ja jos pystyn, johdanko omia tunteitani harhaan? Jälkikäteen päiväkirjaa lukiessani en välttämättä aina tiedä, onko tunne ollut sama jo ennen kynään tarttumista.

Tästä syystä läheiseni eivät voisi missään olosuhteissa lukea päiväkirjojani. En nimittäin ole aivan varma, onko niihin kirjoitettu asia edes todenperäistä vai jotain mieleni toisen tason maailmaa, jota luon sanoillani kirjoitushetkellä. Joskus tuntuu, että voisin helposti tulla hulluksi, kun kirjoitan. Päädyn kuitenkin aina siihen, että tulen helpommin hulluksi, jos en.

Minä rakastan suomen kieltä. Kuinka se kätkee niin suuria salaisuuksia, kuinka se kuiskii luonnon kauneutta ja kuinka se kantaa mukanaan Suomen historiaa. Minä rakastan, kuinka se muuttuu, kuinka sen annetaan muuttua. En aio asettua poikkipuuksi, vaikka tuleva sukupolvi laittaisi sen aivan uusiksi. Kielihän kehittyy aina niin, että se palvelee paremmin. Kieli on ihmistä varten, ei toisinpäin.

Toivon, etten milloinkaan unohda, miten mukavalta m-kirjan tuntuu huulilla, kun tavataan marjapiirakkaa, ja miten suloisesti sisiliskon ässä suhahtaa. Ja kyllä minä toivon, että jos vanhukseksi asti pääsen, niin sanavarastoni on kasvanut niin suureksi, ja verbaaliset ja nonverbaaliset kielelliset kykyni hiotuneet niin kelvollisiksi, että pystyn helposti ilmaisemaan vanhainkodin nuorille ja päteville likoille ja pojille, miltä milloinkin tuntuu. (Sillä sehän on turha toivo, että he ymmärtäisivät kaunokirjaimiani, kun nykyiset 15-kesäisetkään eivät.)

Ja kun he sitten ovat tarjoilleet iltapäiväkahvin, niin minä vain keinuttelen kiikkutuolissani ja luen kaikki kirjat, joita en koskaan ehtinyt lukea. Osan luen Jannelle ääneen, ettei hän höperry. Imen itseeni kaiken kielellisen taidon ja kauneuden, jota ilman olen joutunut elämään. Ja kirjoitan kaiken päätteeksi sen novellikokoelman, kun on vihdoinkin riittävästi elämänkokemusta, josta ammentaa. Eikä pelkoa siitä, että todelliset tunteeni paljastuisivat tekstini kautta, sillä pianhan siitä minun päiväkirjanikin jäävät seuraavien sukupolvien ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Minun mieleni toisen tason maailma.

-Henriikka

48

Kirkkaankeltainen huivi

Olin lähdössä tiistai-aamuna Arabian lehdistötilaisuuteen. Katsoin itseäni peilistä ja näytin kertakaikkisen tylsältä, harmaalta, ankealta. Vaikka päällä oli ihana mekko, kasvoilla perusmeikki ja hiuksetkin juuri pesty, niin peilikuva näytti siltä kuin sitä ei edes olisi.

Kokeilin näyttäviä korviksia, värikkäitä kenkiä ja hassuja hattuja. Mikään ei iskenyt. Lopulta bongasin eteisen ullakkovarastoon menossa olevasta muovilaatikosta kirkkaankeltaisen kesähuivini. Oi-jo-joi! Siinä se oli. Nappasin huivin laatikosta ja kietaisin kaulaani. Tunnistin itseni taas itsekseni.

Keltainen huivini ei ole mikään tavallinen huivi – ostin sen eräs heinäkuinen päivä kolme vuotta sitten. Luulen, että se päivä on ollut elämäni paras päivä tähän astisista (Miksi? Se onkin sitten jo toisen kokonaisen blogitekstin aihe). Nyt huivi muistuttaa tuosta päivästä ja tuo samoja ilon ja innostuksen tunteita pintaan, kuin silloin koin.

Rakastan tuota keltaisen sävyä. Se on lempivärini. Parhaimpina päivinäni minusta tuntuu, että minulla on juuri tuon keltainen sielu.

Aina kun käytän lempiväriäni vaatteissa tai asusteissa, joku kehuu kyseistä vaatekappaletta tai asukokonaisuuttani. En usko, että keltainen on värioppien mukaan minulle tai ihoni sävylle kaikkein paras valinta. Luulen kuitenkin, että sitä käyttäessäni minusta huokuu ilo ja itsevarmuus – ja sitä ne ihmiset luultavasti todellisuudessa kommentoivat.

Monille musta antaa itsevarmuutta, minulle se tuo epävarmuutta. Tosin erilaiset materiaalit tuovat mustasta esiin niin paljon sävyjä, että esimerkiksi musta nahka toimii lähes aina. Ja usein kadulla kävelee vastaan niin upeita mustia tyylejä, että alan aina uudestaan hamutella mustaa vaatekaappia, kunnes kerta toisensa jälkeen tajuan, että viihdyn väripaletissani – keltaisessa huivissa, oransseissa huulissa, limenvihreässä hamessaa ja kirkkaanpunaisessa kuoritakissa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

6

Joulu hiipii hiljaa mieleen, mattoon ja lakanoihin

Kaupallinen yhteistyö: Vallila Interior & Asennemedia

Pidän kirkkaanpunaisesta väristä, mutta punaposkiset tai -lakkiset joulutontut tai joulupukit eivät saa paraatipaikkaa sisustuksessamme edes joulun alla. Saatan joskus hankkia jonkun huomiotaherättävän tonttuyksityiskohdan, mutta omaan kotiimme tuskin koskaan ripustetaan huutavanpunaisia jouluverhoja, joissa muori hämmentää puuropataa.

Joulu saa kuitenkin näkyä kodissamme, ehdottomasti. Se hiipii hiljaa mukaan pieninä yksityiskohtina: valkoisina ja joulukuussa jo punaisinakin kukkina, pöydälle jääneinä glögilaseina ja muutaman, tarkkaan valitun koristeen muodossa. Joulun odotusta on myös ihana korostaa tekstiileihin: joulutunnelma saa näkyä omalla hiljaisella tavallaan pyyhkeissä, matossa, pöytäliinoissa ja lakanoissa.

Ensimmäisessä kuvassa näkyy vähän joulukotimme ensiaskeleita. Ikkunalaudalla on reilusti kynttilöitä, glögimuki on pöydällä, ja tyynynpäällinen on vaihtunut talvisempaan. Lattialla on uusi matto.

Varmasti moni muistaa, että löysin olohuoneeseen kesällä juuri sopivan juuttimaton. Tilasinkin tämän uuden, Vallilan villaisen Ilari-maton makuuhuoneeseen. Kuitenkin sovittellessani sitä sinne, se ei löytänyt paikkaansa. Olohuoneeseen se taas istui niin kauniisti, että nyt on sitten perusmaton rinnalla vaaleampikin vaihtoehto.

Vihreät Tippa-pyyhkeet otimme marraskuun alusta käyttöön. Samoja pyyhkeitä on myytävänä kirkkaanpunaisinakin, mutta nuo sopivat meidän kotimme vihreän katon alle liian hyvin harkitaksemme edes toisia.

Tekstiileiden lisäksi rauhakseen siivoaminen laskee joulutunnelman kotiin. Tosin eilen meinasi kyllä mennä usko asiaan, kun keskustelin Jannen kanssa:

H: ”Täällähän on hei tosi paljon pölyä. Voitaisiin muutenkin pitää sellainen täysi siivouspäivä. Merkitään kalenteriin yksi kokonainen päivä, kun ei tehdä muuta kuin siivotaan.”

J: ”Sopii hyvin. Miten olisi se meidän reissun jälkeen?”

H: ”Mitä? Mehän tullaan vasta tammikuussa!”

J: ”No, mutta eihän me ennen sitä haluta käyttää aikaa siivoamiseen, kun kiva nähdä just perhettä ja ystäviä.”

Muistan lapsena, kuinka äiti taikoi joulun kotiin nimenomaan verhojen ja mattojen avulla. Meidän kodissamme neliöitä on tiukasti, eikä roikkuvia verhoja ole lainkaan. Itse tulen ehkä joskus olemaan se mutsi, joka muistetaan pöytäliinoistaan – on ihana heittää tutun pöydän päälle uudennäköinen, rohkea tai seesteisempi kangas, joka muuttaa tilan ilmeen täysin.

Ensimmäisen kuvan Ropina-kangas rauhoittaa vaalealla värillä ja leikkisyydellään. Toisen kuvan sinisävyinen Iltalento taas tuo luonnon lähelle jopa sellaisella isänmaallisella tavalla – pidän Vallilan syksyn mallistosta muutenkin erityisesti, sillä luonto on siitä tosi lähellä. Malliston nimikin on Uljas Suomi. Kolmannen kuvan Harju-pöytäliina kiinnittää huomion tilasta. Se kaipaa rinnalleen tilaa ja selkeitä astioita.

Kaikki pöytäliinat ovat yksinkertaisesti kangaspaloja. En usein jaksa edes ommella reunoja, vaan kangaspalat voivat roikkua sellaisenaan pöydän yli.

Luulen, että joulu on itselleni enemmänkin mielentila kuin mitään selkeitä konkreettisia tekoja. Kun petaan Tiira-lakanat sänkyyni ja ajattelen niiden liittyvän itselleäni joulunodotukseen, niin niistä tulee tärkeä osa sitä. Kun käytän joulun alla vihreää pyyhettä, niin se tuntuu omien ajatusteni vuoksi ihan eriltä kuin saman pyyhkeen käyttäminen keskikesällä. Huijaan mieltä usein ja lempeästi.

Vallilalla on auennut tämän viikon alussa joulukauppa niin verkossa kuin myymälöissäkin. Tuotevalikoimassa on vaikka mitä ihanaa (Himmeli-vahakangas, Iltalento-pussilakanat, Kerttu-ostoskassi…). Mutta niin kuin kirjoitin, mikään ei tietysti estä ajattelemasta kaikkea ja kaikkia jouluisena. Huomaan aivojenikin muuttuvan koko ajan vähän enemmän jouluisiksi.

Vaikka kyllä minä sitten lähempänä joulua laitan enemmän ranttaliksi: hankin hehkuvanpunaisen joulutähden, nostan yhden olkipukin ikkunanreunalle ja harkitsen himmelin hankkimista, niin kuin joka vuosi. Vaan marraskuussa vasta laskeudutaan, joulukuussa sitten hullaannutaan.

Onko teillä joulumattoja, jouluverhoja, joululakanoita…? Tunnen kyllä myös pientä haikeutta siitä, että tänä vuonna ollessani joulun ulkomailla, en näe niitä tuttuja koristeita, jotka äiti nostaa joka vuosi esille lapsuudenkotiin.

Onnellista päivää kaikille.

-Henriikka

2