Minä rakastan suomen kieltä

Minä rakastan suomen kieltä. Rakastan sitä, kuinka se vääntyy ja kääntyy, kuinka sitä voi itse keksiä. Kuinka sanan unohtuessa tilalle voi heittää jotakin sinne päin ja tulee siitäkin huolimatta lähes aina ymmärretyksi.

Nautin siitä, kuinka sanat kuvastavat usein juuri prikulleen sitä mitä ne tarkoittavat: korista, lorista, litistä, lätistä, raakkua, vaakkua. Ja siitäkin, kun joskus sanat ovat aivan päästä kiskaistuja: rrrrrrrrrakastaa. Pidän rajusta ärrästä ja yhdestä ainoasta ässästä. Se voi suhista miten tahansa ja on silti aina S. Pidän salaisista asioista kirjainten ja sanojen välissä, joita on olemassa, vaikka väitetään, että suomea lausutaan juuri kuin kirjoitetaan. Hernekeitto, hernekkeitto.

Pidän kielen juurista, sen syntytarinasta. Pidän siitä, että sisukas kansanääni kuuluu, eikä kieli ole turhan fiini ja siloteltu. Ettei se ole sitä juuri yhtään. Pidän uhosta sanoissa, terävyydestä ja kovuudesta lauseissa. Ja toisaalta siitäkin, että välillä hempeillään huolella – kaipuuta illalla, kuunvalossa sillalla. Pidän siitä, että suomeksi on nähtävä vaivaa, jos haluaa olla romanttinen. Rrrrrrrromanttinen! Sana taklaa jo itse itsensä.

Opin melko myöhään lukemaan sujuvasti, toisella luokalla. Sen jälkeen pyöräilinkin lähes joka viikko kirjastoon ja kannoin valtavassa repussa pinoittain kirjoja kotiin. Muistan, kuinka adidas-reppuni saumat meinasivat aukeilla. Luin toisinaan niin suurella innolla, etten meinannut malttaa syödä. Vihreitä Variksia, Annoja, Tiinoja, Lasseja, Bertin päiväkirjoja, Pikku Vampyyreita, Susikoira Roita, Poliisikoira Rexejä, Viisikkoja… Luin toisinaan isoveljeni lainaamia kirjoja samassa tahdissa, kun hän sai niitä päätökseen. Oli upeaa, kun pystyi itse lukemaan. En miettinyt tiedonkeräämistä pätkääkään, mietin viihdettä: pääsin uusiin maailmoihin, nauraa hihitin ja liikutuinkin joskus.

Seitsemännellä luokalla koulussa luettiin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Se oli kirja, jonka kautta tajusin jollain tavalla itseni ja maailman uudestaan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen. Sanat soljuivat niin nokkelasti, teksti oli nerokasta. Tunteita kuvattiin tavalla, joihin lukemani lasten- ja nuortenkirjasarjat eivät olleet pystyneet. Ymmärsin kirjan kautta oikeastaan sen, miten vahvasti tunnen. Miten paljon tunteita minulla on sisälläni – sellaisiakin, joita en vielä tunnistanut. Sain alun sille, että opin sanoittamaan tunteitani.

(Parin vuoden päästä siitä luin kirjan uudestaan. Ei ollut erityisen hyvä. Sille oli kuitenkin selkeästi hetkensä.)

Häräntappoaseen jälkeen uskalsin mennä lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Enkä nyt puhu mistään K18-osastosta, vaan kirjaston kaikista hyllyistä. Oli jollain tapaa huojentavaa tajuta, ettei lukuintoni ollutkaan karissut ala-asteen viimeisinä vuosina, en vaan jaksanut enää keltaisia kukkoja ja vihreitä variksia. Ymmärsin jo enemmän, halusin enemmän. Yläasteen muita vaikuttaneita teoksia olivat esimerkiksi Tiikerin lapsi (ja kaikki muut Torey Haydenin kirjat), Eikä yksikään pelastunut ja Appelsiinin tuoksu. Etsin kaunista, kuvailevaa tekstiä ja etsin yhä.

Innostukseni kirjoittamiseen kulki käsi kädessä lukemaan oppimisen rinnalla. Aloitin ensimmäisen päiväkirjani ekaluokkalaisena, ja vaikka tekstit olivat tasoa ”koulusa oli ruokana manapuuroa”, niin ne olivat silti minun. Ainekirjoituksesta ei meinannut tulla mitään, kun jutut eivät ottaneet loppuakseen. Viidesluokkalaisena kirjoitin 24-sivuisen aineen Angelican ja hänen ystäviensä pyjamajuhlista kummitustalossa. Opettaja käski lopulta minun päättämään kirjoittamiseni kesken, sillä en osannut lopettaa sitä mitenkään. Kirjoituksissani ei usein ollut päätä eikä häntää, kynä vain kirjoitti kirjoittamistaan.

Yläasteella opin jäsentelyn. Opin alut, loput ja sain hommaan järjenhiventä. Hahmottelin kirjoituksiani ajatuskartoiksi ja suhtauduin teksteihin kunnianhimoisesti. Muistan 9-luokkalaisena jännittäneeni, kun kirjoitin erään aineeni runomuotoisella lauserakenteella. En tiennyt yhtään, miten sellaiseen päätökseen suhtauduttaisiin. Sain kirjoituksesta täydet pisteet ja pääsin lukemaan sen koko luokan edessä. Oli parasta, kun aineenpalautuspäivinä osa kirjoituksista luettiin koko luokalle – halusin joka kerta päästä eteen, vaikka sitä ei tietenkään saanut silloin paljastaa, urheiluluokilla kun ei ollut varsinaisesti sellainen kaunokirjallisuuden pariin kannustava ilmapiiri. ”Eiiiiii, mä joudun lukemaan. Eiiiiiii. Onks pakko?” ja päälle teatraalisen vastentahtoinen laahustaminen eteen, vaikka piilossa rinnan alla pamppasi ylpeä sydän.

Koko yläasteen ja lukion kirjoitin päiväkirjaa niin paljon ja niin suurella tunteenpalolla, että sydämeni oli usein vähän solmussa ja oikea ranteeni jännetuppitulehduksella. Sen lisäksi avasin Livejournaliin blogin kaltaisen sivun nimeltä ”Hassunkurisin” ja julkaisin anonyymina runojani rakkausrunot.comissa. Vaikka olisin salaa tahtonut olla vasenkätinen, oikealla oli helpompi kirjoittaa paljon, kun ei sotkenut kämmensyrjäänsä musteeseen. Hamstrasin vihkoja, täytin muistikirjoja kerta toisena jälkeen täyteen. Luojan kiitos ymmärsin parin vuoden uurastuksen jälkeen, ettei jok’ikista tekstiviestiä tarvitse kirjoittaa muistiin: Enni 21.3.2002 ”Tuutko tänään meille?”, Heidi 21.3.2002 ”Ei tullu mitään läxyy. Kerron huomen mitä tehtiin.”

Viimeinen lukion äidinkielenopettajani oli niin kannustava, että viimeistään silloin ymmärsin olevani kirjoittamisessa ihan hyvä. Hyvä. Tosi hyvä. Tajusin, ettei pilkkujen paikoilla tai ylioppilaskirjoituksilla ole merkitystä sen rinnalla, miten suuret mahdollisuudet kieli itsessään elämään antaa. Miten paljon sillä voi tehdä, saada ja vaikuttaa. Miten paljon se voi tuhota ja toisaalta rakentaa.

Hain ja pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon suomen kieltä ja kirjallisuutta. Aloitin opiskelut välivuoden jälkeen. Parin kuukauden jälkeen tajusin turhautumiseni ja vuoden opiskelun jälkeen vaihdoin alaa tajutessani, ettei kieli kiinnosta minua itseisarvollisesti. Tajusin olevani pikemminkin kiinnostunut siitä, mitä sillä voi tehdä ja kuinka se elää rinta rinnan kieltä käyttävän ihmisen kanssa. Kirjallisuuden opinnot tosin kiinnostivat, mutten halunnut siitäkään ammattia. En halunnut lukea romaaneja työkseni.

Mutta kuvitella, minusta olisi voinut valmistua äidinkielenopettaja! Kunpa olisin ollut sellainen kannustava kuin se oma viimeinen opettajani.

Kiintymykseni suomen kieleen on tuonut elämääni väistämättä myös haasteita. On vaikeampi motivoida itseään oppimaan uusia kieliä, kun kokee oman persoonansa ja koko olemisensa olevan pitkälti kiinni niissä nyansseissa, joihin suomen kielellä pystyy. Koen verbaalisen ilmaisun olevan niin suuri osa itseäni, ja esimerkiksi huumoriani, että englanniksi, ruotsiksi tai saksaksi (saati amharaksi!) olen ollut aina ainakin 10 kertaa itseäni tyhmempi.

Tämän asenteen olen onneksi saanut korjattua itseltäni viime vuosien aikana. Olen ymmärtänyt eri kielien ja niiden myötä kosketettavien kulttuurien nostavan vain eri piirteitä esiin. Olin ja olen tottunut ja tykästynyt itseeni suomeksi, mutta uudet kielet, niin kuin paikatkin, nostavat ihan uusia mahdollisuuksia löytää itsestään, muista ja ylipäänsä elämästä esiin aivan uusia puolia. Välillä huomaan palaavani taas ajatukseen ”kunpa voisin tutustua tähän tyyppiin suomeksi”, kunnes tajuan, ettei rikkaus piile aina siinä, että pystyy aina heti ja mahdollisimman helposti sukeltamaan syvään päähän.

Toinen todellinen haaste itselleni suomen kielen kanssa on mielikuvituksen ja todellisuuden rajan hälveneminen. Kun kirjoitan, meinaan toisinaan pakahtua sanoista, joita olen vasta löytänyt tai oppinut käyttämään, tai jotka juolahtavat mieleeni jostain kaukaa menneestä. Kun kirjoitan, niin kirjoitan toisinaan niin intensiivisesti, että on vaikea pysyä kiinni siinä, mikä on totta. Liioittelen, väritän, kuvittelen ja kuvailen – kirjoitan niin uppoutuneesti esimerkiksi tunteistani päiväkirjaani, etten toisinaan tiedä, kumpi muokkaa kumpaa enemmän. Kirjoitanko todella tunteistani vai kirjoitanko tunteitani? Pystynkö ikään kuin kirjoittamalla muokkaamaan sitä, mitä tunnen ja jos pystyn, johdanko omia tunteitani harhaan? Jälkikäteen päiväkirjaa lukiessani en välttämättä aina tiedä, onko tunne ollut sama jo ennen kynään tarttumista.

Tästä syystä läheiseni eivät voisi missään olosuhteissa lukea päiväkirjojani. En nimittäin ole aivan varma, onko niihin kirjoitettu asia edes todenperäistä vai jotain mieleni toisen tason maailmaa, jota luon sanoillani kirjoitushetkellä. Joskus tuntuu, että voisin helposti tulla hulluksi, kun kirjoitan. Päädyn kuitenkin aina siihen, että tulen helpommin hulluksi, jos en.

Minä rakastan suomen kieltä. Kuinka se kätkee niin suuria salaisuuksia, kuinka se kuiskii luonnon kauneutta ja kuinka se kantaa mukanaan Suomen historiaa. Minä rakastan, kuinka se muuttuu, kuinka sen annetaan muuttua. En aio asettua poikkipuuksi, vaikka tuleva sukupolvi laittaisi sen aivan uusiksi. Kielihän kehittyy aina niin, että se palvelee paremmin. Kieli on ihmistä varten, ei toisinpäin.

Toivon, etten milloinkaan unohda, miten mukavalta m-kirjan tuntuu huulilla, kun tavataan marjapiirakkaa, ja miten suloisesti sisiliskon ässä suhahtaa. Ja kyllä minä toivon, että jos vanhukseksi asti pääsen, niin sanavarastoni on kasvanut niin suureksi, ja verbaaliset ja nonverbaaliset kielelliset kykyni hiotuneet niin kelvollisiksi, että pystyn helposti ilmaisemaan vanhainkodin nuorille ja päteville likoille ja pojille, miltä milloinkin tuntuu. (Sillä sehän on turha toivo, että he ymmärtäisivät kaunokirjaimiani, kun nykyiset 15-kesäisetkään eivät.)

Ja kun he sitten ovat tarjoilleet iltapäiväkahvin, niin minä vain keinuttelen kiikkutuolissani ja luen kaikki kirjat, joita en koskaan ehtinyt lukea. Osan luen Jannelle ääneen, ettei hän höperry. Imen itseeni kaiken kielellisen taidon ja kauneuden, jota ilman olen joutunut elämään. Ja kirjoitan kaiken päätteeksi sen novellikokoelman, kun on vihdoinkin riittävästi elämänkokemusta, josta ammentaa. Eikä pelkoa siitä, että todelliset tunteeni paljastuisivat tekstini kautta, sillä pianhan siitä minun päiväkirjanikin jäävät seuraavien sukupolvien ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Minun mieleni toisen tason maailma.

-Henriikka

Kategoriat: kirjat 46 kommenttia

Minä rakastan suomen kieltä

46 kommenttia

  • Veera sanoo:

    Upea kirjoitus ja hienoja, tarkkanäköisiä havaintoja oman kielellisyyden (?) kehittymisestä, kiitos siitä!

  • IlonaK sanoo:

    Miten riemastuttava teksti! Luin sen haltioituneena. Osaat ilmaista itseäsi kirjallisesti todella upealla tavalla.

  • A sanoo:

    Mikä ihana teksti!! Täällä toinen suomen kielen yltiöpäinen rakastaja! :)

  • Petra sanoo:

    Hei Henriikka, ihana teksti.

    Oot selvästi löytänyt paikkasi sanojen käyttäjänä, mut hitsi – oisitpa ehtinyt jatkaa sen vuoden jälkeen niitä opintojakin! Siellä nimittäin edettiin paljolti just tohon suuntaan – miten sä rakennat sillä kielellä ne kaikki maailmat. Se on kyllä nimittäin ihan älyttömän siistiä. Suomen kieli best.

    Mutta ihanaa, että sä just kirjoitat. Se tuo meille kaikille todennäköisesti niin paljon enemmän – tutkijoita riittää kyllä. Ei muuta. Terveisiä yliopistolta!

    • Henriikka sanoo:

      Aivan mainio kommentti. Kiiiiitos Petra.

      Vaikka oon tyytyväinen tekemääni päätökseen, niin kyllähän tuo, mihin suuntaan opinnot olis jatkunut, kuulostaa ihan hyvältä. Onneksi kuitenkin pääsen nytkin kirjoittamaan ja luomaan sillä maailmoja. Suomen kieli todellakin best.

      Terveisiä yliopistolle!

  • U sanoo:

    Voi kuinka kaunis rakkauskirje suomen kielelle! Kiitos työmatkan piristyksestä!

  • Mari sanoo:

    Ihana teksti, vau! Löysin monesta kohtaa myös itseni. Työskentelen itse puheterapeuttina lasten kanssa kieltä rakentaen, tutkien, siihen tutustuen ja ihastuen. Sellaisten lasten kanssa, kenelle kielen omaksuminen ja käyttäminen on poikkeuksellisen vaikeaa… Kuinka tärkeä osa minuuden kehitystä ja ihmisyyttä se on, kieli.

    Olisipa mukava myös kuulla kirjavinkkejäsi! Kirjoista, joiden kieli on niin kaunista, että välillä täytyy pysähtyä hengittämään..

  • Marjut sanoo:

    Voi Henriikka, kuinka ihana teksti! <3 Olisi kiva tietää kuvissa olevien kirjojen nimet. :)

    • Henriikka sanoo:

      Oivoi, nyt pistit kyllä pahan. Enhän mä enää noita muista… Paitsi yksi noista on ainakin Tristania! Sen muistan.

      Ja hei kiitos kovasti Marjut. Tätä oli ilo kirjoitella.

  • Ella sanoo:

    Kyllä! Suomi on ihan kieli. Asun nyt seitsemättä vuotta ulkomailla ja kaipaan Suomesta eniten kieltä. Sitten valoisia kesiä, lunta, luontoa… Koen, että suomeksi olen eniten minä ja muilla kielillä vähän vajavainen ja vähemmän hauska. Onneksi joulu on ihan kohta :)

    • Henriikka sanoo:

      Suomen kieli on aivan vertaansa vailla. En tosin tunne muita kieliä niin hyvin, että voisin oikeasti vertailla niitä, mutta kyllä mulla on vahva tunne suomen ylivertaisuudesta. Ainakin minä ja suomen kieli sovitaan hyvin yhteen. Ja toi on kyllä niin tuttu tunne, ettei muilla kielillä oikein oo se oma itsensä vaan ihan vaan pieni osa siitä.

  • N sanoo:

    Aivan mahtava teksti! Jotenkin kuvastaa niin hyvin sitä ajatusta, joka mulla on tästä ihanan kamalan kimurantista äidinkielestä. Itsekin opiskelen lukiossa useampaa vierasta kieltä ja vietin vuoden vaihdossa Ranskassa, ja jotenkin niin paljon kun rakastankin kielten oppimista, niin aina palaan siihen, miten ihana suomen kieli on. Oon myös vähän hukassa opiskeluvalintojen kanssa ja nyt ihan viime aikoina mieleen on alkanut hiipiä ajatus siitä, että ehkä kaikkien vieraan kielen opiskelun suunnitelmien jälkeen lähdenkin opiskelemaan suomea. Saas nähdä, mutta tämä postaus oli tekstinä yks hienoimmista, jonka olen viime aikoina lukenut!

    • Henriikka sanoo:

      Voi että. Melkein tuli kyyneleet, kun luin tätä. Kiitos miljoonasti.

      Toivottavasti sulle selkenee jatko-opintosuunnitelmat. Suomen kieli ja kirjallisuus ei varmastikaan oo yhtään huono vaihtoehto.

  • Ananasaika sanoo:

    Oi mikä teksti! Joo, suomen kielen alkuopinnot olivat ainakin 1980-luvun lopulla vähän tylsiä, yleisopinnoissa kun harvoin on ihan huippuopettajia työvuorossa! Noin kolmantena vuonna, ja minulla oli kielen käytön ja tutkimuksen linja, pääsi sitten siihen toivomaansa…

    Jännä reaktio tuo, että olet vierastanut muita kieliä. Tosin vaatii hirmuista sinnikkyyttä päästä siihen ajattelutavan tasoon asti, mutta joskus vieras kieli on avannut minulle ajatuksen, kun sanassa tai ilmaisussa on ollut jokin viiste, joka on valalissut äidinkielellä hämäräksi jääneen nurkan.

    • Henriikka sanoo:

      Voi kiitos paljon kommentista.

      Ehkä mä en ole ikinä muiden kielten kanssa päässyt niin pitkälle, että olisin päässyt valaisemaan äidinkielen nurkkia ja sen takia oon vierastanut niitä. Vieraan kielen jälkeen on myös aina niin helpottavaa ja kevyttä palata takaisin suomeen, jonka tunnen lähes läpikotaisin. Ikinä ei tarvitse miettiä, miten jokin asia sanotaan ja kielellä pääsee leikittelemäänkin.

  • Anna sanoo:

    Kiitos tästä tekstistä! Pystyin samaistumaan moneen kohtaan. Taidanpa olla kolunnut läpi lähes kaikki samat kirjat, kuin sinäkin lapsena. Nyttemmin lukemisharrastus meinaa hiipua, mutta aina kun hyvään kirjaan tarttuu, niin flow-tila löytyy helposti. Itselläni myös on takana suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja, jotka vaihtuivat muihin opintoihin tänä syksynä juurikin samojen ajatuskulkujen kautta kuin sinulla. Tämä kirjoituksesi kertoo myös paljon siitä, miksi olen seurannut blogiasi aktiivisesti jo useita vuosia, ja suositellut muitakin lukemaan. Tekstisi on vain niin nautittavaa lukea, aina hyväkielistä, ja rakkaus suomen kieltä kohtaan näkyy. Itse koen olevani hyvin asiapitoinen kirjoittaja, mutta sitä enemmän nautin muiden luovista tuotoksista ja värikkäästä sanankäytöstä. Jos joskus sen novellikokoelman julkaiset, saat minusta varmasti lukijan!

    • Henriikka sanoo:

      Suurkiitokset sulle kommentista ja myös siitä, että oot suositellut kirjoituksiani myös muille. Miten ilahduttavaa! Ja musta on aivan mahtavaa, miten monenlaisia erilaisia kirjoittajia on ja miten kaikenlaisia tarvitaan.

      Lupaan pistää tietoa jakoon, jos novellikokoelma joskus valmistuu!

  • Milla sanoo:

    Samoin minä.
    Ihan paras teksti!

  • Suvi sanoo:

    Aivan upea teksti, ylistyslaulu suomen kielelle! Pakko sanoa, että tää on ehkä paras sun koskaan kirjoittama teksti. Täynnä luovaa ajattelua, kekseliäitä sanavalintoja ja mielikuvituksellisuutta. Kiitos, että jaksat aina ja edelleen panostaa sun blogissa myös tekstiin ja kieleen etkä anna sen jäädä visuaalisuuden varjoon. Se saa sun blogin erottumaan positiivisesti muista! ❤

    • Henriikka sanoo:

      Oodi suomelle, indeed. Suomen kieli on sen ansainnut.

      Mutta siis huh mikä kommentti. Ihan huikea. Tulin niin hyvälle mielelle, kun sen ekan kerran luin ja nyt uudestaan. Kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos.

  • Saarai sanoo:

    Kuten muutkin ennen minua kommentoineet, olen aivan myyty tästä kirjoituksesta. Suomen kieli on kyllä ihana ja rakas, enkä ilman sitä tuntisi itseäni samaksi. Kielen avulla voi tehdä niin paljon, sanoittaa itsensä ja ympäristönsä ja luoda uutta. Tämä kirjoituksesi on varmasti yksi kauneimmista, johon olen törmännyt, ja yleisesti ottaenkin rakastan teksteissäsi usein juuri kielenkäyttöä, sen harkittua asettelua ja syvyyttä, vaikka aihe olisikin kepeä. Tästä kunnianosoituksesta suomen kielelle inspiroituneena pääsen tänään aloittamaan uuden romaanin lukemisen, eilisiltana kun sain edellisen päätökseen. Lukeminen, kirjoittaminen ja sanat ovat niin suuri lahja, onneksi niistä voi nauttia loputtomiin!

    • Henriikka sanoo:

      Ja mä olen myyty sun kommentista. Tässähän meinaa nousta ihan hattuun tai vähintään puna poskille, kun näitä kommentteja lukee. Mutta yritän kuitenkin pysyä ihan vaan jalat maassa.

      Niin se vaan on, että rakastan suomen kieltä aivan hurjan paljon enkä oikeasti ihan tiedä, mitä tapahtuisi, jos se kiellettäisiin multa (ei sillä, että osaisin nimetä jonkun realistisen tilanteen, jossa niin kävisi). Niin kuin sanoit, lukeminen, kirjoittaminen ja sanat on onneksi loputon lahja, josta saadaan iloita. Hurraa suomen kieli!

  • Ansku sanoo:

    Ooh miten kaunis teksti! Tunnistan itseni tuosta, kun lapsena ei malttanut oikein tehdä muuta kun halusi lukea. Nimim. Luin kirjaa samalla kun pyöräilin kirjastosta kotiin. Mullekin rakkaudesta suomen kieleen tuli ammatti, oon äikän opena yläkoulussa, ja rakastan työtäni. Voisin käyttääkin tätä tekstiäsi jollakin tunnilla materiaalina, jos vaan sopii!

    • Henriikka sanoo:

      Kiiiitos Ansku. Ei vitsi, olisin niin mielelläni ollut näkemässä, kun sä poljit samalla kun luit kirjaa. Toivottavasti sillä tarinalla on onnellinen loppu.

      Mutta siis ihana kuulla, että oot saanut työn, jota rakastat. Ja ilomielin voit käyttää tätä mun tekstiä tunneillasi :-)

  • Evi sanoo:

    Ihana (ja liikuttavan samaistuttava) kirjoitus! Ihania ja kauniisti kerrottuja oivalluksia! Rakastan tällaista verbaalisuutta, joka ei ole itsetarkoituksellisen nokkelaa, vaan osaat nimenomaan pukea ajatukset upeasti sanoiksi. Juuri kuten sanoit, kieli on kiinnostava sen kautta mitä kaikkea sillä voi välittää! Kiitos kun kirjoitat :)

  • Amanda sanoo:

    Komppailen tässä täysin persoonattomasti muita kommentoijia, mutta silti: WAU, Henriikka! Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut ja kaunis teksti. Kirjoittaisitpa sen novellikokoelman.

    • Henriikka sanoo:

      Hahah, mun mielestä sun kommentti ei ollut yhtään persoonaton. Tai jos olikin, niin se toi mulle silti paljon paljon iloa. KIITOS.

  • Laura sanoo:

    Olen sanaton. Onneksi niin monet ovat sanoittaneet tuntojani jo edellä. Huikea Henriikka, huikea kieli meillä.

  • Jasu sanoo:

    Tykkäsin tästä kirjoituksesta tosi paljon. Ihana ja inspiroiva!

  • Maija sanoo:

    Upea teksti!

  • tupu sanoo:

    No mitä ihmettä kun kyyneleet kihosi silmiin kun luin lopun ’Minun mieleni toisen tason maailma’. Eli sanoisin hieno teksti ja ymmärrän myös tuon hulluus -tunteen ja todellisuuden rajan hämäryyden.

  • M sanoo:

    Yksi parhaimmista ja mielenkiintoisimmista teksteistäsi. Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.