arkisto:

joulukuu 2018

Vuoden 2018 luetuimmat blogikirjoitukset

On vuoden viimeinen päivä ja aika listata kuluneen vuoden suosituimmat blogikirjoitukset. En ole mikään ahkera analytiikan tuijottaja (vaikka ammattilaiset tietysti neuvovat toista), joten myös itselleni tulee yllätyksenä, millaisia juttuja on luettu ja selattu ahkerimmin.

1. 4 tapaa tehdä nuttura

Tämä jaksaa naurattaa! Edelleen, vuodesta toiseen, kärkipaikkaa kaikkein suosituimpana pitää nuttura-tutoriaalini vuodelta 2013. Oi, te nutturoiden googlailijat: on ilo olla hakutulosten kärjessä paljettipaitoineni ja lämpimine kulmakarvoineni!

2. Aivan ihana äitienpäivälahja: Äiti kerro minulle -kirja

No tämä yllätti! Toiseksi suosituin kirjoitus koko vuonna oli äitienpäivälahjavinkkini kirjasta, johon ihastuin niin kovasti, että hankin isä-version isälleni marraskuussa isänpäivänä.

3. Tuhoan maailmaa työkseni – lentämisen epäekologisuudesta

Tämä on hieno juttu. Maaliskuussa kirjoittamani juttu ilmastoahdistuksesta ja omien matkailuajatusteni muuttumisesta oli vuoden kolmanneksi suosituin kaikista. On myös omituista ja toisaalta siistiä lukea jälkeenpäin kirjoitustaan ja tajuta, miten paljon omissa ajatuksissa ja arvoissakin voi päästä eteenpäin lyhyessä ajassa. Aiheesta on tulossa lisäkirjoitusta, todellakin.

Kannattaa muuten lukea tuon kirjoituksen kommenttiboksi, sillä siellä on erinomaista keskustelua. (Siitäkin huolimatta, että sain myös eniten lokaa päälleni kyseisestä jutusta. Tai ehkä juuri siksi.)

4. Uusi, ihana pellavavaatesarja (+ Nanson vaatearvonta)

Nanso julkaisi iki-ihanan pellavavaatemalliston, joissa poseeraan Tansanian Sansibarilla viime uuden vuoden vaihteen aikaan, melko tismalleen vuosi sitten. Vaatteet ovat edelleen tiuhassa käytössä ja fiilistelen niitä vielä vähän enemmän kuin silloin.

5. Onnistuneen Norjanmatkan ABC

Ilmeisesti lähimatkailu ja Pohjoismaat kiinnostavat suomalaisia yhä enemmän (hurraa!), sillä viidenneksi suosituimmaksi jutuksi nousi vuoden 2016 kirjoitus Norjan roadtripistä Ruotsin kautta Geirangerille ja takaisin.

6. Trans-Siperia aasta ööhön: käytännön ohjeet junamatkalle

Tein itse tänä vuonna elämäni toisen Trans-Siperian ja -Mongolian junamatkan. Tällä kertaa päätepysäkki oli Pekingin sijaan Venäjän Vladivostok, mutta vuoden 2015 pätevät edelleen hyvin: suosituin niistä on käytännön ohjeet Siperian junamatkasta haaveileville.

7. Neljä erilaista asukokonaisuutta tammikuun arjesta

Jos vuoden 20 suosituinta kirjoitusta sisältää 5 juttua, jotka on tehty yhteistyössä Nanson kanssa, niin se kertoo oman innostuksen lisäksi siitäkin, että Nanso ja Nanson fanit ovat uskoneet tekemiseeni. Nanso onkin jakanut aktiivisesti yhteistyökirjoituksiani myös omissa kanavissaan, mikä on ollut huippua. Nanso oli toinen vuoden pääyhteistyökumppaneistani, mistä olen ollut tosi iloinen.

8. Vihdoin voi pukea jotain ihanaa päälle! 

Nansoa, nansoa! Arvatkaa, mistä Nanso-juttujen suosio myös kertoo? Suomalaiset rakastavat arvontoja. Nanso-kirjoituksissa on useiden vaatekokonaisuuksien lisäksi ollut aina vaatearvonta, mikä on laittanut aina sadat tyypit jättämään kivoja kommenttejaan.

9. Mies saa olla poissa, ja nainenkin vähän

Feministinen turhautumisjuttuni siitä, miksi naiset ja miehet nähdään eri tavoin, kun kyse on lähtemisestä ja reissaamisesta. Uteliaat kautta rantain (ei suinkaan suoraan) kyselijät alkoivat jossain vaiheessa rasittaa, mistä sai liekkinsä tämä kirjoitus.

10. Turun parhaat kahvilat

Auta armias tätä juttua! Alkuvuoden 2016 kirjoitus ei suinkaan kerro Turun parhaista kahviloista, vaan siitä, kuinka yritimme löytää ne onnistumatta. Mutta otsikon vuoksi linjoille löytää edelleen asiantuntijoita kertomaan, mikä on kulloinkin paras kahvimesta. Pitäisi NIIN päivittää tämä juttu.

Paikat 11–20 anastivat seuraavat kirjoitukset:

11. Naisen terveyskatsaus: 17 laboratoriotutkimusta kerralla selville
12. Kahden kodin välissä
13. Syksyllä opiskelemaan – tuleva erä- ja luonto-opas!
14. 5 x yhteneväisyyttä minussa ja äidissäni
15. Vihdoin sopiva matto olohuoneeseen
16. Monia lähtöjä ja isoa ikävää
17. 5 tapaa käyttää huivia hiuksissa
18. Mossa-luonnonkosmetiikan kokeilukokemuksia
19. Ensimmäistä kertaa yöksi luontoon: mitä pitää ottaa huomioon + telttaretken pakkauslista
20. Kesä tulee – Etsinnässä matkavinkit Suomi-roadtripille

Omia suosikkijuttujani tässä ei ollut kuin muutamia. Google-haku kun harvoin suosii sydämestä kirjoitettuja kirjoituksia, joilla ei ole varsinaista aihetta, ei päätä eikä häntää. Mutta näistä lempparini on ehdottomasti tuo kuudestoista. En edes muistanut kirjoittaneeni sitä, mutta nyt kun luin sen uudestaan, koin tunteet melkein yhtä syvinä kuin kirjoituksen hetkellä. Tiedän, miltä minusta tuntui. Myös Partioaitalle kirjoittamani juttu numero 19 oli itselleni tärkeä. Sen lisäksi, että siitä kiiteltiin kovasti, on se itsellänikin käytössä kuukausittain pakkauslistana.

Onko teille jäänyt joku vuoden kirjoituksistani mieleen? Hyvässä tai pahassa. Kyselen myöhemmin erikseen ideoita tulevaan vuoteen, sillä en malta odottaa, että pääsen paneutumaan muun muassa äitini urapolkuun, #kestäväreissu vol 2:seen, talviretkeilyyn, ihmissuhteisiin ja ystävyyteen, sekä yhä syvenevään introverttiyteen kaiken extroverttiyden keskellä.

-Henriikka

Lue vuoden 2017 luetuimmat blogijutut

Never met a boy I didn’t like

Henriikka: ”Joskus mä mietin, että jos sä kuolisit, niin mitä mä tekisin, ja että kuinka nopeasti mä alkaisin deittailla muita.

Janne: ”No, monelta?”

Saattaisi itkettää, jos ei naurattaisi niin kamalasti.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Tunnen olevani vihdoin levännyt (eli en vielä todellakaan ole)

Lomilla tulee aina se hetki (tai siis ainakin minulle tulee), kun tajuaa, että nyt on levännyt. Olen virtaa ja uutta energiaa täynnä. Elämä ja tulevaisuus odottavat glitterkuvioisena superpallona edessä ja sitä tekee mieli alkaa pomputella vimmaisesti samantien.

Mutta arvatkaa mitä? Olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että kun tämä olo tulee, niin tarvitaan ainakin viikko vielä lepoa. Tai oikeastaan se menee niin, että tarvitaan aina tuplamäärä. Jos päivän loma saa minut taas takaisin vireäksi, tarvitaan toinenkin päivä. Jos viikko tuo voimat takaisin, kannattaa päälle lätkäistä toinen samanmoinen. Tällaiselle kaltaiselleni levottomalle sielulle, sinne tänne säntäilijälle, on tultava vähän tylsää.

Otin tänään pari tuntia omaa aikaa kesken viimeisen kokonaisen perhepäivän. Istuin iltapäivää Tampereella Kahvila Runossa ja kirjoitin. Enkä kirjoittanut tällä kertaa teille. Kirjoitin itselleni.

Kaikki nämä vuodet siitä lähtien, kun täytin 12 vuotta, olen kirjoittanut päiväkirjaa ja rakastanut sitä sydämeni pohjasta. Tänään annoin tekstin taas tulla pitkästä aikaa hartaudella, pakottamatta. Sydämellä ja mielessä oli niin paljon kaikkea, joka ei vielä ollut löytänyt sanoja, eivätkä sitä kautta merkitystäkään. Sanat tarkoittavat minulle usein merkitystä. Sanallistamisen taikaa.

Kirjoitin kaksi ja puoli tuntia enkä millään olisi tohtinut nousta, kun kyyti saapui pihalle hakemaan. Olin porkkanakakkuni, kolmannen kahvikupilliseni ja etenkin kirjoittamisen lumoissa. Sosiaalinen detoxini oli kaiken ylisosiaalisuuden jälkeen pieni taivas, joka maistui makelta ja tuoksui vastaleivolta pullalta. Kahvilan seinien sisäpuolella ihmiset vaihtuivat, mutta turvallinen olo pysyi. Sain itsestäni selvää.

Huomenna ajelemme laina-autolla takaisin Helsinkiin. Palautuneet energiat odottavat käyttöään, joten voisin askarrella ainakin unelmakartan ja käydä taas kerran läpi kaiken omistamani. Yksi loma-aikojeni muuttumattomista aatteista on ”voisinpa myydä ainakin puolet kaikesta.” (Se innostus kannattaa todellakin aina hyödyntää, vaikka toisinaan tulen lahjoittaneeksi tai myyneeksi asioita, joita todellisuudella vielä tarvitsisin. Saatan vielä joskus myydä vahingossa ihan kaiken.)

Lisäksi pitäisi käydä sporttidivarissa löytämässä itselleni hokkarit, sillä Tammelan pipolätkäpelit odottavat heti tammikuussa. Mitään muuta en sitten olekaan keksinyt tarvitsevani ja ajattelin kiertää alennusmyynnit aika kaukaa.

Olen lukenut lomalla vasta yhden kirjan. Haluaisin olla tavoitteeton, mutta silti tekisi mieli ennättää lukea vielä ainakin kaksi lisää.

Mutta tärkeintä on, että nukun. Nukun tylsyyteen saakka. Nukun ja lepään, vaikka en millään malttaisi. Lepään ja tylsistyn. Kerään voimia niin, että lopulta vaikerran täyden, kirkkaanvihreän energiatolppani kanssa. Tavoitteeni on olla sellainen vanha metallilelu, jonka selässä oleva viritystappi on niin äärimmilleen kierretty, että lelu oikein tärisee odottaen pääsyä liikkeelle.

– Ja sitten minulle taatusti käy niin kuin niille leluillekin aina: irti päästettäessä ne lähtevät niin hirveällä voimalla liikkeelle, että käyttävät kaiken viritetyn energian hetkessä loppuun. Tai mikä todennäköisempaa, kaatuvat tärinöissään samantien.

No, lepäillään sitten taas lisää, kun pötkötellään kyljellä viritystappi tippuneena, ja voimat kaukana poissa.

-Henriikka

nahkahanskat/Sauso (saatu), reppu/Pihka collection (saatu), huivi/Peak Performance, takki-kengät-farkut-kauluspaita-pipo/second hand

Ohikiitänyt, onnellinen perhejoulu

Se oli juuri tässä. Ja yhtäkkiä ei enää ole. Joulu on niin outo juttu. Se on niin pitkään hakusessa, hyppysissä ihan hetken ja jo seuraavassa hetkessä kiitänyt ohi.

Kahta ulkomailla vietettyä vuotta lukuun ottamatta kaikki joulut ovat olleet tismalleen samanlaisia. Tiedän, kuinka ne kulkevat, tiedän millaisia tunteita ne minussa nostattavat ja mitä missäkin kohtaa kuuluu tehdä ja ennättää.

Varmasti joskus tulee vielä jotain, mikä laittaa kaiken raiteiltaan, paketin uuteen uskoon, mutta vielä ei ole sen aika. Nyt kaikki kipittää eteenpäin tutusti ja mukavasti.

Ensi kertaa kolmeen vuoteen olin kotona joulunpyhät. Ja kun puhun tässä kohtaa kodista, puhun lapsuudenkodista. Talosta, johon synnyin ja jossa kasvoin ensimmäiset 18 vuotta, kunnes otin ja hyppäsin maailmaan tuuliin. Onneksi ne tuulet aina välillä puhaltavat takaisin kotiportaille kolkuttelemaan.

Olen huomannut syksyn aikana, että käytän kolmesta eri paikasta nimitystä ”koti” ja oletan kuulijoiden ja lukijoiden vain ymmärtävän asiayhteydestä, mikä koti on kyseessä. Yleensä he ymmärtävätkin, ihan aina eivät.

Viimeiset kahdeksan vuotta, naimisissaolo-aikamme, olemme vuorotelleet lapsuudenkotiemme välillä aaton viettoa. Viime vuoden yhteinen reissu pisti kuitenkin rytmin sekaisin ja siksi skippasimme perheeni viimeksi, kun olisi ollut heidän vuoronsa.

Toisaalta tänä vuonna taas tuntui, ettei mitään taukoa koskaan olisi ollutkaan.

Joulukuun 22. päivä vietimme Jannen kanssa ihkaoman joulun. Söimme sushia, joimme gin tonicia ja jaoimme parit lahjat. Se oli ihanaa. Ihan oikeasti, niin ihanaa. Parituntisen kotijuhlamme (huom! Helsinki-koti) latasimme akkuja kaikkia 12 tärkeää, rakasta perheenjäsentä varten. Tuntui, että oli tärkeää ensin katsoa toisia silmiin, ennen kuin edessä on 24 lisäsilmää. (Hahaha, voin jo nyt kuvitella, kuinka moni lukee ”lasisilmää.”)

Jaksoinkin sitten paremmin, kun koskaan aiemmin olen – sosiaaliset voimani ovat aika ehtyväiset tällaisen intensiivisen, sosiaalisen piirin saartaessa, vaikka yhteiselo olisi miten ihanaa tahansa. Eilen totesin Jannelle, että olisi hyvin voinut vielä jäädä, mikä on aika harvinaista suustani.

Sitten totuus taas potkaisi jälkikäteen: tänään anoppilaan vaihtaessamme tajusin, että tarvitsen yksinoloa än-yy-tee-nyt, enkä mitään pientä hetkeä, vaan useita tunteja. Täällä sitä sitten kökitään luurit päässä ja kirjoitetaan. Rantasaunan jälkeen olen varmasti taas uusi ihminen ja valmis nauttimaan muidenkin kuin itseni seurasta.

Ihaninta joulun pyhissä oli yhdessä olo – ja nimenomaan sellainen yhdessä olo, että ollaan samassa tilassa, mutta ei koko ajan jutella tai tehdä asioita yhdessä. Vaikka pelasin tietysti minipingistäkin, vaihdoin kuulumisia ja painin sekä temmelsin vähän.

Muita ihania asioita oli paksu, valkea riisipuuro, aattoillan kalapöytä, konvehdit ja vihreät kuulat, sekä valtava porkkanakakku, jonka Jannen kanssa teimme. Kerrankin oli kunnolla täytettä!

Ja sitten olivat tietysti viimehetken tunnelmallinen, vimmainen lahjojen paketointi ja kaikki tuhannet typerät vitsit. Sekä aaton jouluhartaus lähikirkossa kaikkien samojen perheiden ja tuttujen kanssa, jotka ovat istuneet siellä niin kauan kuin muistan, ja joita en koskaan muulloin näe. Ja sanomalehtiin käärityt joulupaketit, keskiyön joulumessu ja sen jälkeiset kahvit, jotka venyvät aina yli keskiyön.

Olen lukenut: kesken on kirja nimeltä ”Idiootit ympärilläni.” Vihdoin luen sen ajatuksella ja ajan kanssa.

Olen nukkunut: mikä onni onkaan, kun ei ole kiire nousta ja saa mennä nukkumaan, kun tahtoo.

Siivoaminen on odottanut Helsingin kotia ja urheilu energisempiä, flunssattomia päiviä. Mutta näiden aikakin varmasti vielä lomalla koittaa. Sitten olisikin kaikki lomatavoitteet rastittu.

Ja jos joku jää rastimatta, niin aivan sama. (Tai siis niin yritän ainakin itselleni uskotella, vaikka todellisuudella kokisin pientä painetta. Tästä paineesta haluan nimenomaan eroon.)

On outoa ja etuoikeutettua, että on joka vuosi kaksi onnellista joulua. On etuoikeutettua, että on edes yksi.

Nyt ulkona odottaa anoppilan rantasauna, jääkaapissa kaikki herkut ja jouluruoan tähteet, jotka todellakin maistuvat vielä. Ensin sauna, sitten ruoka.

Sitä paitsi tuntuu siltä, että sosiaaliset patterini on taas ladattu täyteen. Olen valmis lautapeleihin, pleikkaan, kuulumisten kiivaaseen vaihtoon ja eritoten juustotarjottimeen viinirypäleineen. Jei!

-Henriikka

Jos jotain jouluksi toivon, niin levollisuutta ja rauhaa

Olen saapunut lapsuudenkotiin. Pehmeät, tutut, taivaansiniset lakanat on laitettu sänkyymme, ja täälläkin saamme nukkua tuplakokoisen peiton alla. Helsingistä lähtiessä joulua sai vielä nuuskimalla nuuskia, mutta täällä joulu tuntuu kaikkialla. On lapsuudesta tutut koristeet, kuvankaunis kuusi ja vähän väliä glögi- tai glühwein-tarjoilu. Ja niiden kanssa tietysti aina herkkuja; mutakakkua, After Eightiä tai nougat-jäätelöä.

Olen oikeasti aivan raato. Sellainen maidonhajuinen, vanha rätti, joka ei tule ojennukseen edes kunnon pesuohjelmalla.

Olen yksinkertaisen väsynyt tästä syksystä. Joulukuu oli niin täynnä ohjelmaa (onneksi vain kaikkea kivaa), että nyt loman alkaessa en ole kyennyt mihinkään – siis oikeasti mihinkään. Kun perjantai-iltana bussi lähti Tammelasta Helsinkiä kohti, lagasin koko parituntisen tuntia bussissa ja jatkoin samaa mallia saapuessani Kamppiin. Lauantain upein uroteko oli torkuttaa tunti ja käydä eräässä designkaupassa ostamassa yksi ainoa joululahja. Se sai riittää. Tänään sain pakattua laukkuni joululomaa varten, hypättyä junaan ja siinä se. Asemalla nostalgisessa Nissanissa odotti isä, joka toi tänne täysihoitoon.

Flunssa iski aamulla päälle, totta kai, ja olen aivastanut tänään jo ainakin 30 kertaa. Minun piti leipoa aattoillaksi porkkanakakkua, mutta Jannehan se tuolla sähkövatkainta hurruuttaa. Minun piti lähettää vielä joitain viestejä ja raportteja asiakkaille, mutta siirsin ne välipäiviin. Minun piti jaksaa heti ensimmäisenä iltana halata sisarukseni ruttuun, osallistua ensimmäisiin lautapeleihin, mutta täällä minä vain istun ja odotan saunaa. Ja taas tuli kolme aivastusta. Ärsyttää, kun ne tulevat aina niin peräjälkeen. Olisi kiva, että olisi kunnon väli ja saisi ladata autuaasti. Hyvä aivastus on ilo koko kropalle.

Mutta niin, tämä kuva. Auta armias, rakasta 90-lukua. Siellä me koko perheen voimin näyttelemme jouluevankeliumia läpi isovanhemmillemme, jotka istuvat ruskeilla, samettisilla ysärisohvilla odottaen, koska saavat puhjeta aplodeihin.

Muistan nuo aattoesitykset hyvin. Ne olivat ihan parhaita. Tuona jouluna sain olla paimen, joskus tähti, joskus lukija. Turvaistuimessa (öh, siis seimessä!) pötköttävä sisareni naurattaa. Jeesushan se siellä! Joulun ihme pullaposkissaan ja turpeissa vauvanreisissään.

On myös hauskaa, että ajattelin lapsena, että totta kai kaikissa muissakin perheissä esitetään jouluevankeliumi joka vuosi. Kyselin tarhassa, että ”minkäs roolin olet tänä vuonna saanut”, aivan kuin kaikki castattaisiin evankeliumin riemuun niin kuin meillä. Jälkikäteen olen nauranut viljelemälleni hämmennykselle. Puolustaudun kuitenkin sillä, että lasten synnystä ja pippelien ja pimppien luonnollisesti yhteenliittymästä tiesin jo 2-vuotiaana. Ja se oli minusta ihan perus ja hieno rakkauden ele. Kullakin tietonsa ja taitonsa.

Sivuraiteilta palaan otsikkoon: Jos jotain teille ja itselleni täksi jouluksi toivon, niin levollisuutta ja rauhaa. En herkkuja, en lahjoja, en riehumista, vaan rauhaa. Sellaista, joka lopulta kumpuaa sisältä ulos ja tyynnyttää kokonaisvaltaisesti.

Levollista joulunaikaa kaikille.

-Henriikka

Joululahjaksi pienpaahtimoiden kahvia kotiinkuljetuksella?

Kaupallinen yhteistyö: Slurp & Asennemedia

Ainahan se on mielessä. Kahvi. Olenhan kertonut, että kahvi on yksi elämäni suosikkiasioista heti seikkailun ja pussailun jälkeen.

Olen kuitenkin pyrkinyt muuttamaan kahvinjuontitapojani. Tai jos en aivan muuttamaan, niin ainakin hivenen fiksaamaan. Olen nimittäin ollut pahimmillaan sellainen kolmen litran tonkasta kurkkuun kaataja, juuri sellainen, joka ei edes mieti miltä kahvi maistuu. Viime vuosien aikana olen pyrkinyt vaihtamaan ajatteluani: kahvia ei juoda, vaan nautitaan. En ajattele kahvia niinkään juomana, vaan herkkuna. Viimeistään uutisointi kahvin tulevaisuudesta on laittanut pohtimaan kunnolla. Mieluummin vähemmän ja parempaa.

Ajattelun muutos on tuonut mukanaan myös ostokäyttäytymisen muutosta, niin kuin ideaalitilanteessa usein käykin.

Tänä syksyn kotiimme ei ollakaan ostettu alennuksesta paketeittain kahvia, vaan kahvi on tippunut postiluukustamme joka toinen viikko kotiimme. Eikä kahvi ole ollut aina sitä tutuinta kaupan kahvia, vaan yllätyksellisempää ja ennen kaikkea eettisempää: Kahvista on vastannut Slurp, joka yhteistyössä 20 suomalaisen pienpaahtimon kanssa toimittaa koteihin ja yrityksiin käsityönä vastapaahdettuja kahveja ja tukee samalla kestävämpää kahvintuotantoa.

Tuollaiset alla näkyvät pahvipaketit kahvipusseineen ovat meitä nyt muutaman kuukauden jo ilahduttaneet.

Slurpilta voi valita, haluaako vaalea- vai tummapaahtoista, millä laitteella kahvia valmistaa ja haluaako kahvin papuina vai jauhettuna. Itse halusimme sekä tummaa- että vaaleapaahtoista, joten valitsimme niiden miksin. Laitteeksi valitsimme suodatinkeittimen, ja kahvi tulee meille valmiiksi jauhettuna. Meillä on kahvimyllykin, mutta kun kahvi on noin tuoretta, ei häiritse että se on valmiiksi jauhettua.

Sen lisäksi määritellään tietysti arvioitu kahvin kulutus, mikä meillä on tällä hetkellä Helsingin kotona verraittain pientä, kun olen itse vain pitkät viikonloput kotona. Noin kahden kupin keskimääräsellä päiväkulutuksella hintaa kahden viikon tilakselle tulee vajaa 10 euroa. Noin neljän kupin päiväkulutuksella saman kahden viikon hinta olisi vajaa 17 euroa ja kuudella kupilla noin 24 euroa.

Tuntuu se kyllä (ja onhan se!) ihan äärimmäiseltä luksukselta, kun erilaisia, eri pienpaahtimoiden kahveja löytyy eteisen matolta paketista saapuessaan kotiin.

Onko Slurp teille entuudestaan tuttu?

Itse olen somesta seurannut jo jonkin aikaa heidän matkaansa, mutta vasta nyt syksyllä tutustunut palveluun oikeasti.

Slurp on vuonna 2014 perustettu suomalainen firma, jonka missiona on tehdä pienpaahtimokahvin nauttimisesta niin helppoa ja vaivatonta kuin mahdollista. Tällä hetkellä Slurpin tekee yhteistyöpaahtimoita on aina Rovaniemeltä Kustavin saaristoon saakka.

Kestävä kehitys tuntuu olevan vähän kaikkien yritysten ykkösasia tällä hetkellä, vähintään puheentasolla, mutta teot ratkaisevat: Slurpin raakapapujen matkaa pystyy seuraamaan aina kahvitilalle saakka, millä pystytään varmistamaan läpinäkyvyys myös viljelijän saamasta palkkiosta, ja varmistamaan kahvin laatu.

Yrityksen ydintuote on nimenomaan tämä kotiinkuljetettu SLURP kahvielämys. Kaikki kahvit paahdetaan suoraan tilauksesta ja toimitetaan suoraan paahtimolta postiluukkuun. Kahvi on asiakkaalla aina noin viikon kuluessa paahdosta.

On muuten mainittava seikka, että huomasin asiakkaana Slurpin asiakaspalvelun toimivan aika hienosti. Marraskuun lopussa mailiini kilahti viesti:

”Olemme huomanneet tämän viikon kahvitoimituksen tuotannossa virheen, josta halusimme laittaa viestiä heti virheen huomattuamme.

Kahvisi saapuu tällä viikolla Roger’s Coffeelta Pietarsaaresta, mutta valitettavasti kahvipussistasi on jäänyt puuttumaan etiketti. – – Tämän lisäksi kahvipussin saumaus on voinut jäädä puutteelliseksi, mikä tarkoittaa sitä, että saapuessaan pussi saattaa olla raollaan. Kahvi on tästä huolimatta täysin juomakelpoista, joten sen voi huoletta nautiskella ja siirtää ilmatiiviiseen pakkaukseen.

Hyvityksenä aiheutuneesta harmista ja asian korjaamiseksi parhain päin Roger Snellman paahtaa sinulle uuden korvaavan kahvin.”

En varsinaisesti kitissyt extrakahvista. Hah.

Mutta niin kuin jo otsikkoon kirjoitin, niin minusta tämä on erinomainen joululahjaidea. Ainakin itse arvostaisin tällaista lahjaa tosi paljon ja saatanpa kuulkaas tilatakin eräälle ystävälle kuukauden tai parin päivät kahvia kotiin.

Aamukahvilla-blogin ja -Instagram seuraajille on myös spesiaalialennus: palvelusta saa nyt 5 euroa alennusta alekoodilla ”aamukahvilla”. Kahden viikon kahvit saa siis edullisimmillaan alle viidellä eurolla.

Helpoimmalla pääset, kun klikkaat itsesi sivulle, jonka Slurp on ihan varta vasten tätä yhteistyötä varten luonut. (Tuo sivun yläbannerin punataustainen kuva on muuten jollain merkillisellä tavalla tosi rauhoittava.)

Siis en oikeasti kestä, kuinka olen oman mainontani pahin uhri. Tänäkin syksynä olen itse hykkerrellen nauttinut monta kertaa omajakamistani alekoodeista ja kävellyt kauppaan erilaisten yhteistyökampanjoiden jälkeen. No, voinpa ainakin seisoa juttujeni takana.

Tämän kirjoituksen myötä alkoi tehdä niin paljon mieli kahvia, että kohta irtoaa pää. Se olisi sitten kahvit masiinaan, vähän kakkua pakkasesta (kyllä, pakastin syntymäpäiväkakkuani) ja pieni lepohetki. Johan tässä menikin ne päivän kaksi valoisaa tuntia, joten voi hyvin vaihtaa pyjaman päälle.

-Henriikka

Hetkiä nutturamieheni kanssa

Viikonloput nutturamieheni kanssa. Asia, josta välitän.

Yhteiset hetkemme viuhahtelevat ohi niin, ettei perässä pysy. Joskus palaan hetkiin ja keskusteluihin takautuvasti ja monille dialogeille muistan nauraa vasta jälkikäteen. Kun toisen seuraan on tottunut, ei tilannekomiikkaan tai yhteiselon erityisyyteen ymmärrä välttämättä tarttua.

Siksi ajattelin kirjoittaa nyt ylös muutaman spesiaalin, jotka ovat parina viime viikkona jääneet mielen päälle. Hahaha, typerät sydämet.

Olen itse hyvä herääjä, jos on syytä herätä, mutta syyttä herääminen on minulle mahdotonta. Jollain tapaa unenpöpperössäkin tiedostan, ettei minun tarvitsisi oikeasti vielä nousta.

Tänään aamulla kello herätti meidät klo 07:30. Janne kurottautui sängyn laidan yli puhelinta kohti, mutta nappasin hänet unissani niin kovaan lusikkaan, että hänen piti rimpuilla päästäkseen painamaan torkkua.

Sama toistui vielä kahdesti uudestaan, enkä muistanut väkivaltaisesta rakkaudestani mitään herätessäni kunnolla uuteen päivään.

Olimme äsken glögillä ja kahvilla eräässä Kampin kahvilassa. Soitin pari tuntia sitten Jannelle, missä hän kulkee. Että jos hän sattuisi olemaan kotona ja kipittäisi kanssani kirpputorille ja kahville. Niin mukavaa, että hän tuli.

Kahvilan tiskillä kyselin, että olisiko heillä mitään gluteenitonta makeaa. Valitettavasti tarjolla ei ollut mitään. Katsoin naama teatraalisen nurinpäin Jannea, joka vastasi:

”Ei se haittaa. Meillä on jääkaapissa kakkua. Ostin juuri kakkugalleriasta muutaman palan meille, kun ajattelin, että se olisi kiva idea. Syödään sitten kotona.”

Olin kirpputorilla etsimässä tarpeita eräisiin tuleviin juhliin. Olimme juhlatiimin kanssa keksineet juhliin loistavan idean, joka minun oli pakko päästä toteuttamaan.

Kassalla Janne tuijotti minua selkeän syyllistävästi kassapojun latoessa ostoksiani kassiin:

”Aiotko nyt oikeasti käyttää useita kymppejä hyvään läppään?”

Sisimmässäni roihahti julkisesta syyllistämisestä, ja sanansäilä viilsi samantien salamannopeasti (jäin itsekin ihmettelemään, kun sanat kulkivat valtavaa tahtia, paljon ajatusta nopeammin):

”Yhdessä ollaan järjestelytiimin kanssa asiasta sovittu ja nämä maksetaan yhteisestä budjetista. Sait just itse 170 euron nopeussakot ja mitäs siitä jäi sitten käteen? Ei niin mitään!”

Kassapoju ei tiennyt nauraako vai järkyttyä. Hän sitten totesi hiljentyneen Jannen vuorolla: ”Jäihän siitä kokemus.”

Tulistumisessani parasta taitaa olla samantempoinen kipinän sammuminen. Pihalla käytiin jo keskustelu uudessa hengessä:

H: ”Inhottaa niin paljon, että tuolla lailla julkisesti alat osoittaa mieltäsi.”
J: ”Ajattelin just samoin, kun sä aloit tykittää. Mutta sit tajusin, että itsepä aloitin.”
H: ”Niin teit. Nautin niin paljon, kun sain kunnolla kostaa! Vaikka taisi olla aika typerä riita?”
J: ”Niin taisi.”

Ja sitten nauroimme yhdessä, kun kävelimme käsi kädessä kotiin.

Eniten yksittäisistä sitaateista olen nauranut Jannen kommentille hänen aktiivisen salitreeninsä tuloksista. TFW Stadi -sali on pistänyt pientä ja tärkeää miestä uuteen uskoon, jonka hän itsekin noteerasi eilen kotona töitä tehdessään:

”Mun hauis on oikeesti kasvanut! En ihan oikeesti tunnista sitä. Katsoin tästä sivusilmällä, että mikä mun silmäkulmaan oikein hyppii?”

Pari viikkoa sitten, Jannen auttaessa minua synttäribrunssini valmisteluissa, totesin hänelle kiitollisena ääneen:

”Joskus mä mietin, että aika harva mies kestäis mua, mutta sä vaan kestät.”

Valmistauduin ottamaan vastaan lämpimän halauksen, vähätteleviä rakkaudensanoja, vaan vastaus kuuluikin:

”Joo, joskus miettinyt samaa itsekin.”

Elämä nutturamiehen kanssa. Ei valittamista. Yleensä. Joskus on kyllä vähän.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Rakas joulupukki, tässä lahjalistani

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Olemme päättäneet perheeni kanssa, että toisille saa ostaa tai hankkia lahjoja vain, jos tulee jotain osuvaa eteen. Toinen sääntö on, ettei lahjansaaja saa kokea huonoa omatuntoa, jos itse ei ole hankkinut antajalle mitään. Toisen perheen linja pitääkin vielä tarkistaa, mutta muistaakseni samoilla linjoilla mennään – kaikille maksimissaan jotain pientä ja kivaa.

Rakastan itse lahjoja. Jos väittäisin muuta, niin valehtelisin. Mutta turhat lahjat saavat ahdistumaan isosti: siis sellaiset, että on vain väkivängällä rämpäisty jotain johonkin muovikääreeseen ja käkerretty jotkut synteettiset lahjanarut päältä kikkuralle. Että on vain ostamisen vuoksi ostettu, vieläpä jotain epäkestävää.

Mutta osuvat lahjat, ne voivat sanoa paljon. Mikä ilo onkaan löytää tai saada nappilahja.

Meillä on kotona yllinkyllin kaikkea ja yritämme olla hankkimatta mitään, mille ei ole käyttöä. (Joo, ostan välillä kirppikseltä jonkun keraamisen kissan, mutta hyvä mieli ja estetiikka ovat tietynlaista käyttöä nekin.) Siksi Janne kirjoittaa joka kerta ylös puhelimeensa, kun heitän jonkun idean arjessamme:

”Pitäisi kyllä ostaa viinilasit. Meillähän ei ole lainkaan laseja.”
”En jaksa, kun mulla on vain nämä kolmet merinovillakalsarit. Koko ajan pitää olla pyykkäämässä.”

Viimeisin keksimäni lahjatoive on nahkapaska. Anteeksi, ruma sana, mutten tiedä sille mitään virallista termiä. Kyse on sellaisesta vekottimesta, jolla tehdään nahkaan sieviä, symmetrisiä reikiä. Minulla olisi sellaiselle kosolti käyttöä.

Varmaan arvaattekin, että eniten lahjaideoita on virinnyt outdoor-puolen vermeistä. Uusi elämänvaiheeni, ja voisiko jopa sanoa elämäntyylini, on luonut tarpeita vaikka minkälaiselle pelille ja rensselille.

On sellaisia tarpeita, jotka eivät oikeasti ole tarpeita vaan elämää helpottavia tai isosti ilahduttavia asioita, niin kuin takapuoliluukulliset toppahousut, lyhty teltan kattoon ja lämpömittari rinkkaan roikkumaan. Mutta sitten on tarpeita, jotka ovat ihan oikeasti tarpeita, niin kuin riittävän lämmin makuualusta tai hyvä retkipyyhe. Välillä tuntuu mahdottomalta miettiä, kumpaan kategoriaan joku mielihalu tipahtaa, mutta yritän pitää järjen päässäni.

Myös perheenjäseneni ovat varovasti kyselleet, onko jotain, mitä oikeasti tarvitsisin. Tähän mennessä olen osannut kertoa kaksi: 1) untuvapussukka puhelimelle – mutta tämän lopulta ostin kuitenkin itse (kategoria 1) 2) kakkalapio retkille (kategoria 2). Toivon mukaan en kuitenkaan saa lahjaksi 14 kakkalapiota.

Tämän kirjoituksen kuvissa näette oman joululahjalistani Partioaitalta. Olen ollut erittäin innoissani, etteivät he lähteneet Black Fridayn alennuskarkeloihin ja että nyt joulusesonkina mainonnassa nostetaan esiin vastuullisempia, vihreämpiä lahjoja. Ilolla kerron, että jatkan heidän kanssaan yhteistyötä myös ensi vuonna. Sydän sydän.

Rakas joulupukki…

Tänä vuonna löytäisin lahjasäkistä mieluusti jotain näistä:

Partioaitta X Lapuan Kankurit -retkipyyhe
Pellava-tencel-pyyhe on kaunis ja kevyt.

Hestra NJORD Unisex -työkäsineet
Lämpimät ja erittäin kestävät työkäsineet kylmälle säälle.

SIGG Original Copper 0,5l -juomapullo
Tosi kevyt ja kuparinsävyinen pullo, joka on kätevä ja ilo silmälle.

Fjällräven NORDIC HEATER -karvalakki
Hattu joka kestää sekä napaseudun ilmastoa että purevia tuulia. Olen ihaillut usean vuoden veljeni samankaltaista lakkia.

Sherpa MENS DUMJI -villapaita
Mount Everestin vuoristosta inspiraation saanut merinovillaneule, jonka nimi viittaa vuotuiseen sherpa-yhteisön juhlaan. Villalahjat ovat omia suosikkejani.

Warmpeace DRAKE -toppaliivi
Erittäin kevyt ja pieneen tilaan pakkautuva untuvaliivi.

Sorel WINTER CARNIVAL -talvikengät
Kanadalaisen Sorelin muhkeat ja lämpimät kangasvartiset talvikengät. En siedä, jos varpaita palelee pilkillä tai kävelyllä.

Icebreaker WMNS SPRITE HOT PANTS -merinovillakalsarit
Naisten hipster-malliset, pehmeät ja mukavat merinovilla-alushousut. Todetusti hyvin istuvat ja kestävät.

Thermo poc – puhelimen lämpöpussi
Untuvatäytteinen pussukka pitää puhelimen lämpimänä ja suojassa talviretkillä. Joojoo, eihän ihminen tällaista periaatteessa tarvitsisi, mutta hitsi tämä helpottaa elämää.

Klean Kanteen 473ML -ruokatermos
Eristävä ruokatermari, joka pitää kuuman ruoan kuumana tai kylmän kylmänä jopa 8 tuntia.

Hestra BASIC WOOL MITT -lapaset
Klassiset villalapaset laadukkaasta shetlannin lampaan villasta.

Sasta MIDLAND -flanellipaita
Pitkähihainen miesten puuvillaflanellipaita ruutukuosilla. (Lähes kaikki flanellini, ja niitähän riittää, ovat kirppiksiltä tai miestenosastolta.)

Therm-a-Rest Z-LITE SOL REGULAR -makuualusta
Todella kevyt ja hyvin eristävä makuualusta talviretkille ilmatäytteisen rinnalle.

Thermos FBB 750 -termari
Testeissä menestynyt Thermoksen laadukas termospullo. Kaverini koira juoksi täysillä päin edellistä termospulloani, mikä ei koitunut kummankaan parhaaksi. Koira sentään selvisi pienemmillä kolhuilla.

Toiset haluavat ostaa tarpeelliset tavarat ihan itse, toiset nauttivat, että saavat ne yllätyksenä paketista. Kun läheisiään oppii tuntemaan, alkaa oppia myös, kuka odottaa yllätystä, ja kenen lahjahevosen suuhun kannattaa kurkata ja kenen ei.

On ihanaa, että kulutusjoulun sijaan koko ajan enemmän rinnalla kulkee keskustelu kestävyydestä, käytetyistä lahjoista, aineettomista lahjoista, ja joulun merkityksestä ilman tavaraa ja lahjoja.

Jestas! Jouluhan on jo aivan pian, ja joululomani alkaa viikon päästä. I-ha-naa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (kotisivut, Facebook, Instagram)

Siivoa jouluksi sen verran, että se riittää itsellesi

Kaupallinen yhteistyö: Sinituote, sisältää arvonnan

Joulusiivous. Siinä sana, joka varmasti herättää erilaisia mielikuvia eri ihmisissä.

Itselleni se kuulostaa korvaan kivalta, vähän kuin kutsulta juhlaan. Koko kodissa tuoksuu ihanan raikkaalta, petivaatteet ovat pakkasesta viileät ja kaikkialla on jouluntaikaa. Saunaveteen on lisätty tervatippoja, jotka levittävät löylyjen mukana tuoksuansa. On levännyt lomaolo.

Olen kuitenkin huomannut, että toisille joulusiivouksesta keskustelu saa aikaan traumaattisia muistoja lapsuudesta: pakasterasioita on puunattu puhtaiksi ja aseteltu aakkosjärjestykseen, koko kellari on inventoitu ja mattohapsuja on kammattu piikkisuoriksi. Voin kuvitella, ettei tällainen tausta varsinaisesti herätä esiin rentoutta ja huolettomuutta, mutta sitä on vaikea ymmärtää, kun omaan jouluumme ei ole koskaan kuulunut stressi.

Tuntuu että meillä, siis minulla ja Jannella, on juuri sellainen välivaihe elämässämme menossa joulusiivouksen suhteen. En ole osannut ennen soveltaa sitä ihkaomaan kotiimme, koska emme kuitenkaan ole viettämään siellä joulua. Toisaalta, emme ole osallistuneet kummankaan lapsuudenkodin joulusiivoukseenkaan.

Tänä vuonna tulen kuitenkin Helsingin kotiimme joululomalle. Opinnoista on kahden viikon tauko ja täytenä yllätyksenä itsellenikin, yksi eniten odottamistani asioista on siivoaminen, siis oikea joulusiivous! Siivoaminen, urheilu, lukeminen, lepo. Siinä neljä tärkeintä, jotka tuntuvat kaikki rentouttavilta, ihanilta asioilta.

Haluan, että saan levätä ja lukea kodissa, joka tuoksuu puhtaalta ja on puhdas. Jossa ei mene nenä pölystä tukkoon ja joka on hetken breikki savunhajuisista laavuista ja hirsimökkisoluelämästä. Lupa luovuttaa ja löysäillä.

Oma vinkkini joulusiivoukseen on, että tee sen verran, että se riittää. Ja että se riittää nimenomaan itsellesi, ei esimerkiksi vanhemmillesi, appivanhemmillesi tai ystävillesi. Ja jos mitenkään mahdollista, niin siivoa levosta käsin. Jos joku asia jää hoitamatta, niin se kyllä odottaa joulun yli.

Yleensä joulusiivouksellekin kannattaa jättää kalenteriin aikaa ja silloin siivous on nimenomaan terapeuttista, rauhoittavaa ja mukavaa – tai siis voi olla! Eihän se jollekin koskaan ole sellaista, mutta ehkä lopputulos on vähintään kiva palkkio kaiken tuskastelun päätteeksi. Itse nautin molemmista, mutta tietysti kaikkein parasta on, kun siivous on hoidettu ja kodissa vallitsee siivouksen jälkeinen euforia.

Meidän pienen kotimme joulusiivous on raksittu kalenteriin viimeiselle viikonlopulle ennen joulua ja odotan sitä niin kovasti. Jouluradio soimaan, hyvät eväät siivouksen ajaksi ja ihana illallinen kaiken päätteeksi. Kelpaa! Jos akkuporakoneella saisi vielä laitettua muutamat lattialla marhunneet taulutkin samalla seinälle, niin vielä parempi, mutta siitä(kään) en ota stressiä.

Kirjoitin loppukesällä pienen kodin siivouksesta. Silloin esillä oli kierrätysmuovisia, pieneen kotiin sopivia siivoustuotteita. Jatkan samalla linjalla tämän kunkun siivousämpärin kanssa: Sinisangossa on kätevää säilyttää siivousvälineet ja ottaa ne sitten komerosta esille. Nauroin nettisivuilla myös Siniämpärin sloganille, joka kuuluu ”Tätä ämpäriä ei jaeta ilmaiseksi.”

Sinisanko on 15 litran vetoinen tekninen siivousämpäri täynnä monia siivousspesifejä yksityiskohtia, jotka helpottavat siivouksen aikana ja säilytyksessä:

– Setissä on kuppipuristin ja ikkunanpesuväline-teline (Ai että! Aina iloa oppia uusia sanoja)
– Kahva on ylöslukittuva ja siinä on reikä varrelle, sekä paikka mopille
– Mitta-asteikko
– Ämpärin sisäpohjassa on kolo varrelle ja ulkopohjassa kantourat veden kaatamiseen
– Nurkissa kaatonokat
– Irroitettava pidike ikkunanpesimelle ja -kuivaimelle

Sinisanko on Suomessa valmistettu Avainlipputuote. Jos ei ämpärin salat avaudu muuten, niin täältä videolta voi tsekata lisää.

Jos mietin tarkempia joulusiivousvinkkejäni, niin tässä olisi muutama:

Viherkasvit, sälekaihtimet, hyllynpäälliset ja muut irtotavarat kannattaa ennen imurointia pyyhkiä pölystä pölyhuiskalla. Olen pölyhuiskafanaatikko, en ymmärrä pölyrätti-ihmisiä. Kuvissa näkyvä lampaanvillainen huiska on toimiva, mutta riittävän hellävarainen kasveillekin.

Jos mitenkään mahdollista, vie petivaatteet ja vaikka tulevat, puhtaat lakanatkin ulos pakkaseen. Lapsena raahasin ulos kaiken tekstiilin mattoineen ja pehmoleluineen päivineen ja pakkasen tunne tekstiileissä on ehkä se isoin asia, mitä olen kaivannut oman, pihattoman kotimme siivouksessa.

Jalkalistat keräävät yleensä pölyä ja likaa yllättävän paljon. Ne on helppo käydä läpi ensin imurin letkulla, josta varsinainen pää on irrotettu. Loput saa helposti mopattua riittävän pienikokoisella, taipuvaisella mopilla.

Lattiakaivoissa kannattaa aina käyttää lattiakaivosuodinta, joka kerää hiukset ja roskat (HIUSPINNIT), eikä viemärin tukkeutumisesta ole vaaraa.

Laita uuniin pienellä lämmöllä kanelitanko, niin se levittää koko huusholliin jouluntuoksua.

Mikä on teidän paras vinkkinne joulusiivoukseen? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan 3 kpl Sinisanko-settejä, joihin kuuluu Sinisanko, musta siivousliina, sekä ikkunanpesusetti.
Jätä kommenttisi viikon sisään, viimeistään 19.12. Onnea kaikille arvontaan ja kommenttejanne odottaen. Saas nähdä, onko linjoilla siivousintoilijoita vai -inhoilijoita.

Olen miettinyt tänä vuonna, että onko se nyt vihdoin sellaista aikuismaista käytöstä, kun odottaa joulussa enemmän seesteistä siivoilua kuin lahjoja.

Äiti sentään soitti viime viikolla ja kertoi, että lakanat ovat kyllä valmiina sängyssä, kun aatonaattona saavutaan. Niin aikuiseksi en koskaan kasva, ettei se ilahduttaisi.

-Henriikka

Ulkona kaikesta

Meillä on koulussa eräperinneviikko. Linnottauduimme muuan Metsäukon tiluksille Hollolaan ja täällä sitä sitten kökitään loppuviikko. Tuntuu kuin olisi puolessatoista vuorokaudessa muuttanut täysin henkistä tilaansa – kuin olisin tippunut ulkopuolelle kaikesta, mitä elämässäni yleensä tapahtuu. Mitä elämässäni yleensä tapahtuu?

Olemme käyneet läpi perinnemetsästystä ja -kalastusta, sekä käsitöitä. Eilen tutustuimme nahkan parkitsemiseen ja lämmitimme illan päätteeksi pihasaunan. Olen tehnyt jo pienen kolikkopussin vanhasta nahkatakistani, sekä vuollut alkuun ensimmäisen itsetehdyn puukkoni. Pian nähdään, halkeaako kahva, kun saan terän laitettua paikoilleen. Sen lisäksi vuolin lounekoukun ja puulusikan alkuun. Asioita, joita en suoraan sanoen koskaan ajatellut tekeväni. Osa on väsännyt luusta, sarvista ja pajusta unisieppareita, toiset ovat tehneet koruja. Tuntuu kuin olisi nostettu omasta elämästä jonnekin hirsiseen taikataloon, Joulupukin pajaan, jossa mikä tahansa on mahdollista.

Huomenna olisi luvassa tervantekoa, pellavasta ja villasta langan vääntämistä ja lisää positiivista tuskastelua puukkoprojektin kanssa.

Jotenkin minusta tuntuu, että tämän kaltainen elämä tulee joskus olemaan vielä minun elämääni. Enkä nyt tarkoita vuoden eräopaskoulua, vaan jotain pidempiaikaista.

Vielä en osaa sanoa mitä, mutta yleensä tällaiset pienet tunteet ennustavat kohdallani jotain pysyvämpää. Voi myös olla, että tuntumani on väärässä, mutta yleensä se ei ole.

Sen tiedän, että olen niin onnellinen täällä. Ja olin onnellinen kuvan hetkelläkin, joka otettiin aiemmin syksyllä survival-retkellämme. Rakensimme tiimini kanssa tuon takanani näkyvän laavun ihan itse, pelkästään luonnonmateriaaleja käyttäen. Olimme voitonriemuisia, kun yöksi ei luvattu edes sadetta, eikä pressujakaan tarvinnut levittää katon suojaksi. Kuvassa minä sitten paistan tervalepän lehdillä maustettuja juureksia ja pannuleipää avoliekillä. Muistan hyvin, kuinka meinasin taas kerran tuntea heikkoa oloa onnesta.

Mitä käsitöihin tulee, niissä olen vielä melko huono. En muista, koska olisin pitänyt viimeksi neulaa ja lankaa kädessäni, saati tehnyt puutöitä. Kärsivällisyyteni on vieläkin huonompaa. Mutta olen oppinut turhempiakin asioita vikkelästi sisäisen motivaation avulla, joten ehkä kirjoitan tätä blogia muutaman vuoden päästä omatekemäni pirtinpöydän äärestä.

Terveisiä joulupukinpajasta! Olkaattes uskollisia perstuntumalle.

-Henriikka

pipo/Vaiko, flanellipaita/Sasta, kirves/Fiskars

Kuva: Toni Eskelinen (Instagram, kotisivut)

Treffipäivä ja joulusauna Tuomaan Markkinoilla ja Torikortteleissa

Kaupallinen yhteistyö: Tuomaan Markkinat, Torikorttelit & Asennemedia

Meillä oli lauantaina Jannen kanssa treffipäivä. Siis ei mitkään pienet iltadeitit, vaan ihan oikeasti kokonainen päivä. Tuntui tärkeältä irrottaa vuoden kiireisimpänä aikana kunnolla aikaa yhdessäoloon.

Rauhallisen kotiaamiaisen jälkeen suuntasimme Tuomaan Markkinoille Helsingin Senaatintorille, sekä historiallisten, mutta urbaanien Torikortteleiden salamyhkäiseen ja tunnelmalliseen joulutunnelmaan. Olen pyörinyt kortteleissa aktiivisesti siitä lähtien, kun ne taas joitain vuosia sitten herätettiin takaisin eloon. El Fant -kahvila, Lapuan Kankureiden kaunis liike sekä Kiseleffin talon nostalgiset ja sopivan kuluneet, värikkäät maalipinnat talojen seinissä luovat ihan oman henkensä Kauppatorin viereisiin kortteleihin.

Ilmahan oli stereotyyppisen ajattelun mukaan totaalisen hirveä. Lähes koko päivän satoi kaatamalla vettä. Mutta koska sääseikka oli etukäteen tiedossa, oli meillä simmarit, sammarit, kummarit ja pipot, eivätkä ilmasto-olosuhteet lannistaneet. Ja oli jollain tavalla yhteisöllistä naureskella muille markkinatsemppaajille, jotka olivat myös saapuneet joulumielellä paikalle pienestä ropinasta piittaamatta.

Päivä kului vikkelästi, vaikka jälkikäteen ajateltuna en oikein tiedä, mihin kaikki ne tunnit hupsahtivat.

Söimme spiraaliperunoita vanhan huvipuiston tapaan paperitötteröstä omena-habanerodipin kanssa, ja kahvit valitsimme söpöimmän kojun perusteella. Kalles Fisk tarjoili ehdottomasti humoristisimman myyntipuheen, mikä sai ostamaan savulohipalan kotiin saakka. Fudge-harkoista valitsin sitruuna-salmiakin.

Joulumieli kirkastui viimeistään silloin, kun näki ihmisten tuulen ja tuiskun läpi tuovan hyväntekeväisyys-joululahjakeräykseen pikkuisen kastuneita lahjapaketteja.

Ostin jopa pienen joululahjan itselleni: veistelypuukon. Terään päätin spontaanisti ottaa kaiverruksen humoristisesta lempinimestäni, joka on syntynyt kouluvuoden aikana monen mutkan kautta. Ehkä ”Henriikka” olisi ollut klassisempi, mutta kun kuului kaupan päälle, niin en innostuksissani ehtinyt niin pitkälle ajatella. ”Päällikkö” olkoon siis hyvä, puukkomestarin huvittuneesta ilmeestä huolimatta.

Nauratti, kun puukon ostaessani toinen puukkoja katsellut, muuan seniorimies totesi minulle hymyssä suin innoissaan: ”Kyllä puukko on suomalaiselle tärkeä!” Olisi tehnyt mieli kysyä, että miten niin, mutta huomasin vain vastaavani naama virneessä myöntävästi. Apua.

Gluteenitonta ruokaa markkinoilla oli aika vähän, mutta Ravintola Kolmosessa löytyi onneksi kalasoppaa ja kalalautanen täynnä herkkuja. Ravintola Nollan puukoppiravintolaan kipitimme sen sijaan jossain vaiheessa sadetta pitelemään, kun olimme kuulleet sieltä löytyvän parhaat glögit. Vaalea omenaglögi olikin ihan taivaallisen hyvää (ja myös Viena oli maininnut sen omassa kirjoituksessaan eilen!)

Olen lapsesta asti rakastanut joulumarkkinoita. Lukioikäisenä muistan saksan tunnilla olleen puhetta saksalaisista joulumarkkinoista höyryvetureineen, luistelukenttineen ja karamellimanteleineen. Siinähän kävikin sitten niin, että siitä parin vuoden päästä pakotin perheeni Frankfurtiin joulua ihastelemaan.

Nyt on ihanaa, että sama tunnelma löytyy Helsingistä. Aluksi vaatimattomina startanneet Tuomaan Markkinat ovat olleet jo monta vuotta joulukuun vakio-ohjelmassani. On totta, että huurteinen pakkaskeli saattaisi olla vielä himpun verran suloisempaa, mutta löytyy sitä romantiikkaa rännästäkin.

Markkinoiden jälkeen katosimme Torikortteleihin. Katariinankatu näytti niin houkuttelevalta, että suuntasimme heti Lapun Kankureitten liikkeeseen. Siellä menikin toki, sillä se on kyllä ehdottomia suosikkikauppojani Helsingissä. Kaikki villat ja pellavat, kaikki kaunis, laadukas ja harkittu. Hypistelin sitä sun tätä, vaan en ostanut mitään. Yritin kyllä melko suoraan vihjailla Jannelle, että joululahjaksi lahjakortti kyseiseen liikkeeseen ei olisi mikään ikävä yllätys.

Lapuan Kankureiden työntekijät vinkkasit meidät seuraavaan paikkaan, Aleksanterinkadulle, Kiseleffin talon pääoven viereiseen ”leluliikkeeseen”, joka on käsityöputiikki Okran yhteydessä. Anni ja Aleksi myy kauniita leluja ja muita lapsekasta – itse ostimme juuri syntyneelle kummipojallemme puisen kilpa-auton, ja jäin ihastelemaan myös perinteisiä paperitonttukoristeita.

Kaikkein käytännöllisin ja tarpeellisin joululahja löytyi kuitenkin Christmas TRE:n joulupuodista Kiseleffin talosta. Tikaun retkipyyhe (alla kuvassa) meni hankintalistalle keveytensä ja kauneutensa vuoksi. Tuollainen olisi hyvä niin metsäreissuun kuin lomamatkalle. Joulupuoti oli muutenkin tupaten täynnä kaikkea kivaa ja hurmasi sisustuksellaan: seinällä roikkuvat ryijyt sopivat upeisiin, vanhoihin koristepuuoviin täydellisesti.

Kauppojen lisäksi kiertelimme kujilla ja sisäpihoilla spotaten kauniita sävyjä seinissä ja sopivia salapaikkoja. Katariinankadun ja Sofiankadun välinen kaupungintalon sisäpiha on sympaattinen kaupungin ulko-olohuone, jossa voi kauniilla säällä istua kaakaokupillisen kanssa rauhakseltaan. Joku paistoi kiviportailla kalaan iltaa varten, rosoisen keltainen seinä oli täydellinen Instagram-seinä ja löytyipä kaiken keskeltä lasiseinäinen, värikäs pussauskoppikin.

Mutta sitten tuli päivän ehdottomasti paras asia! Sauna Senaatintorilla. Niin hyvä kokemus, että haluisin heti uudestaan lauteille kököttämään.

Viiden euron hintaan kuului pyyhe ja tohvelitkin, saunabaarista sai kipitettyä GT:tä, ja suihkukopeista löytyi jopa pesuaineet. Kerrallaan saunaan mahtui 15 henkeä, eikä missään vaiheessa tullut liian ahdasta, kun osa porukasta vilvoitteli pihamaalla.

Muutama saunojista oli turisteja, suurin osa suomalaisia. Juttelimme niitä näitä ja totesimme Jannen kanssa tällaisen olevan parasta suomalaista yhteisöllisyyttä. Höyrytä nyt yhdessä miltei ilkosillaan Tuomiokirkon nurkilla. Best.

Ennen illallista pidimme syksyllä avatun Sofia Future Farmin Teesalongissa pienen työhetken riisipuuroannoksen kera. Ei ole muuten neljän euron riisipuuroannos hassumpi! Mutta tunti sai riittää työnteolle, sillä treffipäissään oli vaikea keskittyä mihinkään toffeepalaa vakavampaan.

Pieni illallisemme nautittiin neljättä päivää auki olevassa sake- ja viinibaari Gohanissa Sofiankadulla, jonka taustalla ovat Fat Ramenin ravintoloitsijat. Ai että, mitä makuja! En ymmärtänyt puoliakaan hienoista termeistä tai ainesosista, joita ruokamme pitivät sisällään, mutta sen ymmärsin, että ruokaa arvostettiin ja se oli superhyvää. Puolukkajälkiruoallekin erityismaininta.

Janne otti ruoan kanssa Sakea, itse nautin roseeta. Oli kiva istua rauhassa lämpimässä hämyssä, kun pihalla oli pilkkopimeää ja sateista. Tänne on palattava toistekin juomaan viiniä ja ottamaan santseja annoksista, sillä nyt oli karattava melko äkkiä, kun Savoy-teatterissa alkoi ennen kahdeksaan Imogen Heapin keikka, jota olimme odottaneet monta kuukautta.

Niin kuin moni teistäkin kommentoi Instagram stooreihini päivän jälkeen, niin kaiken kaikkiaan ihan täydellinen päivä. Kyllä treffipäivät aina treffi-illat voittaa.

Jos jotain tästä kaikesta suosittelisin vielä aivan erityisesti, niin on se tuo sauna.

Ystäväni lähetti minulle huomatessaan Instagramissa saunahehkutukseni: ”Olin tuolla viikko sitten ja mietin että meneeköhän kukaan oikeasti tuonne saunaan!!! I should have known!”

Miksi matkustaa kauas, kun voi matkustaa raitiovaunulla Senaatorintorille?

-Henriikka

Tuomaan Markkinat avoinna 22.12. saakka, ma–pe klo 11–20, la-su 10–19. Joulusauna avoinna ke–pe klo 15–20 ja la-su klo 14–19.

Kuka haluaa olla kaikkein kaunein, kun voi olla kesyttämätön?

Kaupallinen yhteistyö: Kalevala Koru

Pidin viime viikolla koulussa Kalevala Korun Kuutar-korvakoruja. Juuri samanlaisia kuin äidilläni joskus oli, kun olin pieni. Minua parikymmentä vuotta vanhempi luokkakaverini kysyi: ”Mitä? Ovatko nuo taas muodissa? Pitääkin kaivaa omat koruvarastot esiin.”

Siihen en osaa vastata, ovatko ne taas muodissa, enkä oikeastaan ole siitä niin kiinnostunutkaan. Luulen, että nämä ovat koruja, jotka kestävät aikaa, eivätkä piittaa sesongeista. Yritän parhaani mukaan itsekin olla sellainen.

Mutta se on ihanaa, että niin moni on säästänyt vanhat korunsa ja perintökorunsa. Nimenomaan Kalevala Koruun monella on varmasti niin vahva nostalginen suhde, ettei Suomesta löydy toista samanlaista. Olen perinyt itsekin mummiltani useita heidän korujaan ja kannan niitä ylpeydellä. Tuntuu kuin ne korut olisivat rakentanut mummini kaulassa maailmaa tähän pisteen kuin se nyt on.

Alla kuvassa: Pronssiset Kuutar-korvakorut ovat hyvä esimerkki korusta, jonka muistan hyvin äitini käytössä, kun olin lapsi.

Kesyttämätöntä kauneutta

Mutta se, miksi arvostan Kalevala Korua erityisen paljon, eivät ole heidän upeat korunsa. Syynä on arvot ja tarina kaiken takana. Lupaan, että inspiroidut, jos yrityksen tausta tai sanoma ei ole sinulle vielä tuttu.

Tuntuu, että Kalevala Koru on noussut taas aivan uudelle tasolle viimeisen parin vuoden aikana. Se ei johdu siitä, etteikö asioita olisi tehty hyvin ja päättäväisesti jo vuodesta 1937 saakka, vaan siitä, että viime vuodesta lähtien sitä viestiä on kerrottu avoimemmin.

Kaikki lähti isosti liikkeelle siitä, kun tämä video julkaistiin toukokuussa 2017, yrityksen 80-vuotisjuhlavuonna. Siitä lähtien olen itsekin seurannut Kalevala Korun tekemisiä tarkasti.

Yllä kuvassa: Hopeiset Lumikukka-korvakorut eivät huuda huomiota. Ne ovat herkät ja kauniit.

Kaiken keskiössä on kesyttämätön kauneus. Siinä sellainen sanapari, jonka merkitys tuntuu sydämessä saakka. Tuntuu niin vapauttavalta, ettei tarvitse mahtua mihinkään muottiin, purkkiin, rooliin, odotuksiin. Että voi olla mitä on ja alati muuttuva. Vapaa kuin leijona häkittä.

”Kesyttämättömyys tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja tehdä ne juuri omat valinnat elämässä. Nostamme tällä esiin varsinkin naisiin kohdistuvia odotuksia ja stereotypioita. Tämä ei siis koske ainoastaan ulkonäköä, vaan kesyttämättömyys on tietty asenne, jolla haluamme voimaannuttaa korun kantajaa”, kuvailtiin Kalevala Korulta, kun olimme yhteydessä yhteistyöstä.

Alla kuvassa: Ostin viime kesänä Suomi-roadtripillämme klassisen leijonariipuksen ajatuksella, että nyt on kyllä aika vallata leijona takaisin. Jos olisin tiennyt, että Suomen naarasleijona tullaan lanseeraamaan, olisin odottanut. Tämä on NIIN hieno voimanaisten kunnianosoitus.
    

Kalevala Koru sai alkunsa vaikuttajanaisten voimasta ja visiosta

Kalevala Koru sai alkunsa yli kahdeksan vuosikymmentä sitten. ”Villeillä visioilla voi olla kauaskantoisia seurauksia”, kuten heidän nettisivuillaan sanotaan.

(Anteeksi nyt vain, kun tämä koko kirjoitus on yhtä hehkutusta, mutta tällainen stoori ansaitsee vähän suitsutusta. Käytin isoäitini antamia ja häneltä perittyjä koruja liian kauan tietämättä niiden historiaa, joten yritän estää teitä kokemasta samaa kohtaloa.)

Yrityksen syntytarina kuuluu näin:

Vuonna 1935 kirjailija Elsa Heporauta (1883–1960) sai Kalevalan 100-vuotisjuhlan innoittamana ajatuksen patsaan pystyttämisestä suomalaisille naisille. Hankkeen toteuttamiseksi Heporauta perusti muistomerkkitoimikunnan, johon kuului aikansa edistyksellisiä vaikuttajanaisia. (En malta olla ajattelematta, keitä nykypäivän Heporauta pyytäisi joukkoonsa!)

Toimikunta päätti rahoittaa patsaan teettämällä myyntiin koruja, jotka olivat mukaelmia Kansallismuseon kokoelmista valituista muinaiskoruista. Ensimmäinen 40 korun mallisto esiteltiin joulukuussa 1937, ja se saavutti välittömästi valtaisan suosion. Toiminta laajeni, ja varainkeruuprojektina aloitetusta koruvalmistuksesta kasvoi Suomen rakastetuin korumerkki, patsasta paljon suurempi ja näkyvämpi kunnianosoitus suomalaisille naisille.

Yllä kuvassa: Kosmos-korvakorut ovat niin tutun tuntuiset korvissani, että tuntuu kuin ne olisivat kuuluneet tyyliini jo vuosia. Samoja korviksia tehdän myös turkoosilla kivillä.

Aika hieno stoori. Kysyin itse heti kuullessani sen käydessäni Kalevala Korun tehtaalla, että tehtiinkö patsaskin lopulta menestyksekkään korufirman rinnalle. Sain myöntävän vastauksen. Tosin patsaasta tuli pienempi kuin oli alunperin ajateltu. Nykyisin sen koti on Kalevala Korun omistajan, suomalaista kulttuuriperintöä vaalivan Kalevalaisten Naisten Liiton toimitiloissa Helsingin Kalliossa.

Kalevala Koru lähti siis naisten voimasta ja visiosta, ja yritys on edelleenkin naisten omistama ja johtama. Yläfemmat!

Alla kahdessa kuvassa: Lahjarasiaan pakattuun Canth-joulusettiin kuuluu korvikset ja näyttävä riipus, jotka juhlistavat Minna Canthin syntymän 175-vuotisjuhlavuotta.

Kestäviä ja kestäviä koruja

Vierailin yhteistyön tiimoilta Kalevala Korun tehtaalla Helsingin Konalassa kahdesti marraskuun aikana. Hävettää myöntää, etten ennen tiennyt, että kaikki korut tosiaan valmistetaan Suomessa, meidän kotoa bussimatkan päässä.

Julkaisin tänään myös tehdasvierailultani Instagram Stories -kokonaisuuden, jossa perehdytään Suunto Guiding Star -riipuksen valmistukseen vaihe vaiheelta. Olin aivan hökeltyneenä kaikesta, kun enhän minä koruvalmistuksesta mitään tiedä – sitäkään vähää, mitä luulin tietäväni.

Kalevala Korun koruissa käytetään 100 % kierrätettyä kultaa ja myös noin 70 % käytetystä hopeasta on kierrätettyä. Loput 30 % on peräisin pohjoismaisista kaivoksista. Koruissa käytetyt timantit tulevat kumppaneilta, jotka ovat sitoutuneet Kimberleyn sopimukseen, mikä takaa läpinäkyvän toimitusketjun timanttikaivokselta loppukuluttajalle.

Minusta tehdaskierroksen visuaalisimpia juttuja oli astiat, joissa oli kierrätykseen menevää kultaa tai hopeaa. Oli jollain tavalla hypnoottista tuijotella kauniita ylijäämäpaloja, joiden tiesi päätyvän tulevaisuudessa johonkin uuteen muotoon.

Lue muista vastuullisuuden toimintaperiaatteista täältä.

Yllä ja alla kuvissa: Suunto Guiding Star -riipus tuntui merkitykselliseltä juuri meneillä olevan eräopasvuoden vuoksi. Luulen, että tulen muistamaan erityislaatuisen vuoden korun kautta vielä mummonakin.

Joululahjaksi kesyttämätöntä, kestävää kauneutta ja pala vaikuttajanaisten historiaa

Siis rakastan näitä postauksen kuvia! Nämä ovat aivan mielettömiä. En lakkaa ihmettelemästä, miten taitava Eeva on.

Kävimme kuvaamassa näitä viikko sitten Espoossa. Oli pakkaspäivä ja vaikka olenkin kesytön, unohdin vähän, että pakkanen puree yhtä lailla minuunkin. Varpaani jäätyivät melkein kenkiini kiinni, kun tuuli tuiversi ympärillä loikkiessani rantakaislikossa. Mutta halusimme kuviin luontoa, sillä se on aidointa ja autenttisinta. Täysin kesyttämätöntä ja hallitsematonta myös. En voi vääntää patterinnupista pakkasta pienemmälle.

Yllä kuvassa: Hehku-korvakorut ja –riipus ovat pronssia ja Swarovski-lasia. Olisin periaatteessa voinut kiintyä vihreisiin versioihinkin, mutta kyllä punainen aina vain hehkuu ihan omalla tavallaan.

Olen valinnut kuviin omia suosikkejani. Suomen naarasleijona on mieletön voimakoru, Kuutar-korvikset sopivat lähes jokaiseen asukokonaisuuteeni ja pinkissä joulurasiassa myytävässä Canth-combossa (riipus + korvikset) on erityistä historiallista painoarvoa nimensä vuoksi. Tulee ylpeä olo, kun kantaa jotain hyvin, huolella ja ajatuksella tehtyä.

Kestävintä on tietysti aina se, että tuotteet pysyvät pitkään käytössä. Palaankin taas siihen viestiin, minkä jakamisen jo marraskuussa aloitin: jos hankit joululahjoja, hanki kestävää ja ajatonta. Joskus joululahja osuu myös paremmin saajan mieltymyksiin, kun lahjana antaja ja saaja on sama. Tärkeintä, että lahja jäisi käyttöön ja säilyisi käytössä pitkään.

Kamoon. Onhan nää nyt ihan super hienoja.

Vaikuttajanaisten raivaamilla teillä täällä nyt sitten talsitaan. Toivon mukaan pystyn itsekin raivaamaan tänne joskus jotain, vaikka vain pienen kinttupolun jonnekin havumetsään.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (kotisivut, Facebook, Instagram)

Todisteita siitä, että musiikkimakuni on vähän pimeä

Olen jollain pimeällä tavalla aina hävennyt musiikkimakuani. Se ei totta tosiaan ole tolkun ihmisen musiikkimaku, eikä ole koskaan ollutkaan. Tässä muutama todiste.

Lapsena kuuntelin lähinnä lastenlauluja, kristillistä musiikkia ja ehtaa iskelmää. Näistä kolmesta genrestä osaan ulkoa lähes kaiken suomenkielisen. Kotonamme ei edes kuunneltu kovasti iskelmää, mutta minulle kaikki Tähtitaivas-levyt olivat niin tärkeitä, että luukutin ne naarmuille mankassani. Jotenkin minulle iskostui ajatus, että aikuiset kuuntelevat lähinnä iskelmää – että on kyllä olemassa jotain pienten piirien rokki- ja poppijuttukin, mutta se musiikkimaailman vanilja on iskelmä. Edelleenkin Jannea naurattaa, kun Marita Taavitsaisen André tai Anna Hanskin Kotiviini irtoaa ulkoa sanasta sanaan ja tunteella tulkittuna.

Teininä tykkäsin kaikesta, mistä ei saanut: Antti Tuiskusta, ranskalaisesta elokuvamusiikista, poikabändeistä, riparilauluista, Dingosta, Don Huonoista ja The Beatlesista. Kuuntelin salaa iskelmääkin, vaikka sehän oli vihoviimeistä. Aika montaa biisiä ja artistia kuuntelin huuteluista huolimatta rinta rottingilla, mutta Antti Tuiskun keikalle ostin sentään keikkaliput ”ihan läpällä”.

Lempimusiikkiani on musiikki, joka räydyttää. Kaikki mikä saa kulmani, otsani ja sydämeni suuresta tunteesta vähän ruttuun. Korjaan: paljon, ei vähän. Oma suosikkibiisieni soittolista on 90-prosenttisesti melankolista tai jotain sinne päin kallellaan olevaa. Sellaista musiikkia, joka sattuu henkisesti paljon, ja fyysisestikin vähän. On ihan todella omituista tajuta, etten oikeastaan edes välitä, onko biisi hyvä, jos se herättää tunteita. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, mutta eivät aina.

Kuuntelen aina kaiken hyvän musiikin aivan loppuun. Jos löydän hyvän kappaleen, kuuntelen sen keskimäärin 180 kertaa läpi. Putkeen. Saatan kuunnella vähän jotain toistakin artistia väliin, mutta pääasiassa Spotify pyörittää samaa kappaletta tai levyä uudestaan ja uudestaan läpi. Kyllä, kyllästyn lopulta joka kerta. Ja sittenkin kuuntelen vielä kerran kyllästymisen päälle.

Tällä viikolla ilmestyivät Spotifyn kuuntelutiedot palvelun käyttäjille. Janne nauroi (kirosi), kun hänen tietonsa olivat taas sekaisin, kun sain oman Spotify-tilin vasta kesällä (sain = jaksoin perustaa). Hänen vuoden ensimmäinen soitettu kappale oli Mikael Gabrielin Liikaa sussa kii, ja voin kertoa, ettei Janne sitä ole kyllä koskaan kuunnellut. Minä taas noin 232 kertaa.

Oma ensin soitettu kappale Kanye Westin Lost in the World. Se on kyl kova. Sitä ei voi hävetä. Paitsi ehkä Kanyen sovinistia juttuja, jotka kyllä osaavat oksettaa toisinaan.

Mutta taas kerran omituisen musiikkimakuni todisteena on viisi kuunnelluinta artistia: Anna Puu, Paperi T, Dustin Tebbutt, Olavi Uusivirta ja PEPE WILLBERG. Mitä?! Olen kyllä tiennyt rakastavani häntä, mutta että noin paljon. Hän taitaa kyllä olla kaikkien aikojen lempiartistini. Bändisuosikin vie Lake Jons.

Mutta kai se on lopetettava häpeäminen ja todettava, että tätä tämä nyt on. Lakkaamatonta luukutusta ja suosikkeja, joita ei voi millään ennustaa.

Muut voivat jakaa ihania screenshotteja upeista, kuratoiduista lemppareistaan. Minä heitän kaikkien megatrendikkäiden artistien rinnalle vähän Hectoria ja Gimmeliä.

-Henriikka

Miksi vihaan ja rakastan Suomea?

Muistan, kuinka parikymppisenä koin, että identiteetissäni on todella vähän suomalaisuutta. Vaikka ulkomailla minut yhdistettiin helposti Pohjoismaihin, ja vaikka olin ollut aina tyytyväinen Suomessa, enkä harkinnut pysyvää muuttoa muualle, koin Suomen olevan vain melko pieni osa minua – lottovoittoa syntymämaana, mutta periaatteessa kuitenkin vain onnellista sattumaa minussa.

Koin olevani pohjoismaalainen, ehkä eurooppalainenkin, mutten kovin suomalainen. Ennen kaikkea koin maailmankansalaisuutta, olevani yhteydessä kaikkiin ja kaikkeen planeetallamme, joka aurinkoa niin kauniisti kiertää.

Meni useita vuosia, ja tunne muuttui. Jossain vaiheessa vain muistin entiset ajatukseni ja jäin ihmettelemään, kuinka ne saattoivat olla minulle silloin niin tosia. Nykyisin identiteettini kun on kovin voimakkaasti ankkuroitu kotimaahan ja Suomeen.

Siinä missä Suomi-sana sai ennen vähän omituista ja yli-patriarkaalista ajatuksenjuoksua aikaan, nykyisin tunnen sen edessä turvaa. Suomi on osa minua – se on hiuksissani, ihossani, sielussa ja sydämessäni. Se kasvaa lujaan kiinni, erottomattomana osana minuun, ja pysyy siellä, vaikka huitelisin maailman tuulissa.

Vihaan sitä, että tuolla kaduilla saa kulkea hakaristit heiluen, ja että Suomi on rankattu Euroopan rasistisimmaksi maaksi. Vihaan sitä, että luontoon ja kadulle heitetään välinpitämättömästi roskaa, ja ympäristöstä ja luonnosta huolehditaan muutenkin paljon heikommin kuin se ansaitsisi. Vihaan sitä, että naiset eivät edelleenkään pelaa samalla vallan määrällä kuin miehet, ettei vanhuksia kunnioiteta ja heikommasta huolehdita riittävästi.

Tunnen silti käsittämätöntä ylpeyttä Suomesta. Sinnikkäästä, sympaattisen tavallisesta Suomesta. Sen keskinkertaisen kokoiset luonnonihmeet ja sopivasti säväyttävät maisemat tyynnyttävät pulssini.

Pidän pääkaupungistamme. Rakastan sitä, että Helsingissä saattaa yöllä raitiovaunua odottaessa nähdä ketun juoksemassa keskustassa. Ja sitä, että minne tahansa suuntaan lähteekään ajelemaan bussilla, on puolessa tunnissa pöpelikössä. Pidän siitä, että järviä on tuhatpäin ja metsää ihan kamalasti. Ja soita viidenneosa koko maan kokonaispinta-alasta! Suot ovat vähän sellaisia, ettei niitä kukaan oikein rakasta. Ja minusta on kiva rakastaa juuri sellaista.

Meillä oli eilen luokkakavereittemme kanssa aivan ihanat itsenäisyyspäiväjuhlat, joissa kaksi luokkalaistani piti juhlapuheen. Siinä sanottiin osuvasti:

”Viime vuoden 100-vuotispäivänä lähinnä muisteltin menneitä, mutta nyt on aika suunnata katse tulevaan ja uusiin sankaritarinoihin.”

Että ne pellet voisi nyt lopettaa sen lippujenheiluttelun, voisimme kaikki alkaa pikkuhiljaa suojelemaan tosissamme tätä elintilaamme ja sen lisäksi voisimme lakata lykkäämästä kapuloita positiivisen muutoksen rattaisiin.

Ymmärrystä tai sen yrittämistä, avoimuutta ja avarakatseisuutta, muutosta kohti uutta ja parempaa. Sitä toivon 101-vuotiaalta Suomelta.

-Henriikka

Kuvat: Marinella Himari, Kaukokaipuu & @suomiretki

Tytöt turvaan

Epäkaupallinen yhteistyö: Solidaarisuus

Kun ajattelen lapsuuteni joululomia, mieleeni tulee jännittävä joulujuhla ja sitä seurannut todistuksen jako. Todistus pokattiin kättelemällä, opettajaa tuli katsoa silmiin. ”Saa tietysti hymyilläkin, jos siltä tuntuu”, neuvoi äitini, kun kysyin häneltä asiasta. Todistuksen kanssa sai Fazerin sinisen suklaalevyn (maidottomille oli Talousuklaa, mikä aina säälitti), mutta mikä parasta: vapauden tehdä seuraavien viikkojen aikana mitä tahansa. Oli vapaus, taianomainen joulunaika ja kerrankin aikaa leikkiä ja levätä.

Minun muistoissani joululoma on lupa olla rauhassa. Olla vapaa. Kaikkialla näin ei ole. Moni tyttö saa joululahjakseen ihmisoikeusrikoksen. Tänäkin jouluna moni tyttö on vaarassa joutua sukuelinten silpomisen uhriksi.

Miksi joulu on sitten erityisen vaarallista aikaa näille pienille, arvokkaille tytöille? Koska iso osa sukuelinten silpomisista tehdään joululomien aikana, kun tytöillä on aikaa toipua leikkauksen aiheuttamista vammoista. Joululoma on siksi yksi leikkaussesongeista.

Riittääkö joululoma sitten todellisuudessa parantamaan leikkauksen fyysisistä vammoista? Ei todellakaan.

Likaiset välineet levittävät HIV-tartuntaa ja tulevista synnytyksistä tulee hengenvaarallisia sekä äidille että vauvalle. Sisäsynnytintulehdukset ovat yleisiä, samoin krooniset virtsatieinfektiot. Virtsa voi pakkautua niin sanotuiksi vaginakiviksi ja kuukautisveri voi pakkautua ja aiheuttaa tulehduksia ja kovia kipuja.

Seksuaalisen nautinnon saaminen on vaikeaa, usein mahdotonta. Äärimmäisen muodon läpikäynneillä virtsaaminen on hidasta ja yhdynnät äärimmäisen vaikeita.

Mutta vielä järkyttävämpää kaikesta tekee tytöille jäävät henkiset vammat. Itse silpomisesta johtuneen tuskan ja välittömien komplikaatioiden, kuten verenhukan, verenmyrkytyksen ja kipushokin lisäksi toimenpiteestä seuraa pysyvät henkiset ja psyykkiset traumat sekä lukuisia muita terveyshaittoja. Tyttöjen sukuelinten silpominen on järjestelmällistä, perinteisiin ja vanhoihin uskomuksiin pohjautuvaa väkivaltaa tyttöjä ja naisia kohtaan. Traumat ja vammat seuraavat tyttöjä koko elämän ja silpominen johtaa pahimmillaan kuolemaan.

Solidaarisuus kirjoittaa Silpomaton-kampanjan myötä blogissaan paljon aiheeseen liittyvää tietoa ja tosikertomuksia. Olen itse nyt ollut pian kolme vuotta vakituinen Solidaarisuuden lahjoittaja ja pyrin nostamaan silpomisen vastaista sanomaa esille kanavissani tasaisesti. Haluan bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina vaikuttaa näennäisesti turhien ja viihdearvollisen asioiden rinnalla myös todella tärkeisiin asioihin. Tämä on yksi aiheista, joka on sydämeni päällä lujasti.

Aiheeseen paneutuminen ei ole koskaan kivaa – inhottaa lukea aiheesta ja olisi kivempi katsoa kissa- ja skeittimoka-videoita Youtubesta. Mutta aihe on äärimmäisen tärkeä ja myös vahvasti feministisen elämänpaloni kanssa käsi kädessä. Nämä tytöt on saatava turvaan, vanha perinne on saatava katkeamaan mahdollisimman pian.

Tuntuu niin käsittämättömältä, että syvin perustelu silpomiselle on äidin rakkaus lastaan kohtaan. Vaihtoehtoja ei nähdä, jos tytölle halutaan turvata hyvä tulevaisuus. Toisaalta rakkauden ollessa argumenttina, uskon myös, että muutos on mahdollista. Mahdollisempaa kuin jos rakkauden ja suojelun tilalla olisi vihaa.

”Pikkutyttö, jonka kuuluisi saada rakastavaa huolenpitoa ja suojelua, joutuu kohtaamaan mitä julminta väkivaltaa niiltä ihmisiltä, joita hän eniten rakastaa ja joihin hän luottaa. — Vanhemmat ja muut huoltajat ovat miettineet jo nyt tarkkaan, kuinka toimenpide saadaan tehtyä. Kaikki tietävät varsin hyvin silpomisperinteen olevan täällä laissa kielletty ja sen vuoksi suunnitelmat tehdään hiljaisuudessa ja salaa. Huoltajat ovat määritelleet, ketkä tytöistä ympärileikataan tällä lomalla ja yleisenä tapana on, ettei valituille tytöille hiiskuta suunnitelmista etukäteen, jotteivat he karkaisi. Yhteisö auttaa perheitä rahallisesti, kuten hankkimaan upouuden prinsessamekon ja hyvää ruokaa ympärileikatulle tytölle.”

Silpomaton-kampanjan aktiivi, Kenian hanketyöntekijä Grace Kerubo The Black Holidays -blogikirjoituksessaan

”Olin 12-vuotias, kun minut leikattiin. Meitä oli 20-30 tyttöä ja heräsimme aikaisin aamulla. Teimme jonon, ja joku tytöistä yritti juosta karkuun. Hänet otettiin kiinni ja tuotiin takaisin. Jos lapsi ei suostu leikattavaksi, hänet ajetaan yhteisön ulkopuolelle. Ei ole mitään mahdollisuutta paeta, vaan leikkaus on pakotettu. Leikkaukseen käytettiin veistä ja partakoneenterää. Näin lapsuuteni aikana, kuinka jotkut tytöistä kuolivat – he vuotivat kuiviin. Joskus vuotaminen yritettiin lopettaa työntämällä maan multaa haavaan. — Leikkauksen jälkeen pysyin sisällä puolitoista kuukautta. Tytär ei saa nähdä ketään miespuolista henkilöä, ei edes isäänsä tai veljiänsä. Tytön täytyy olla täydellisessä eristyksessä muusta maailmasta.”

Rachel Ongiri Meeri Koutaniemen haastattelussa

”Kenian kisii-heimon tytöistä lähes jokainen käy läpi ympärileikkauksen. Äiti, isoäidit ja suvun naiset laulavat tytölle leikkauksen ja pitkän toipumisen aikana lauluja, joissa opetetaan, miten tyttö on nyt nainen ja kuinka hänen kuuluu tästä eteenpäin palvella miehiä ja olla mahdollisimman miellyttävä. Tytön kunniaksi järjestetään juhlat ja hän saa lahjoja.

Ympärileikkauksen jälkeen tyttöä pidetään avioliittokelpoisena ja hänet nähdään kunniallisena naisena. Silpomaton tyttö voidaan sulkea yhteisön ulkopuolelle ja hänen mahdollisuutensa päästä naimisiin ovat heikommat. Silpomattoman tytön uskotaan ajautuvan huonoille teille ja juoksevan miesten perässä.

”Jotkut tytöt oma-aloitteisesti kysyvät ‘milloin minut ympärileikataan, jotta voin olla kuten kaikki muut ja sovin osaksi yhteisöä, eikä minua pilkata”

Solidaarisuuden blogikirjoitus

Mutta se asia, mihin teiltä pyydän apua, on nimenomaan Silpomaton-kampanjaan lahjoittaminen. Skippaa muutama kakkupala, uuden t-paidan hankkiminen tai nappaa vaikka lomasäästöistä, mutta auta tyttöjä turvaan lahjoittamalla kampanjaan.

Solidaarisuus järjestää leirejä joululoman ajalle, joilla tytöt saavat olla turvassa ja oppivat samalla omista oikeuksistaan. Tämän lisäksi Solidaarisuus kouluttaa tyttöjen vanhempia, viranomaisia, johtajia, terveydenhoitajia ja lääkäreitä silpomisen haitoista.

Esimerkkejä rahasummien käytössä kampanjassa:

10€ – nuori pääsee silpomista käsittelevään työpajaan, jossa hän oppii puolustamaan oikeuksiaan.

30€ – tyttö pääsee leirille aikana, jolloin hän olisi vaarassa joutua silvotuksi.

100€ – tyttöjen vanhempia koulutetaan silpomisen haitoista, jotta he säästäisivät tyttärensä silpomiselta.

Anna lahjaksi turvallinen joulu. Auta tytöt turvaan. Ja tee lahjoitus nyt, kun kuitenkin unohdat myöhemmin.

Lupaan myös viime vuoden tapaan lahjoittaa jokaisesta kuukausilahjoittajaksi ryhtyneestä ylimääräiset 10 euroa kampanjalle, joten hihkaisehan kommenttiboksissa tai somekanavissa (vaikka anonyymisti), tai laita sähköpostia tulemaan, jos päätit ryhtyä lahjoittajaksi.

Arvioiden mukaan 200 miljoonaa tyttöä tai naista elää silvottuna. Toivottavasti tulevaisuudessa ei yksikään.

Lempeää, vapaata, levollista joulua kaikille. Erityisesti tytöille. Saamme jokainen päättää omasta kehostamme.

-Henriikka

Lue edellisiä kirjoituksiani aiheesta:

Naisilla on oikeus päättää omasta kehostaan 
Joululahjaksi ihmisoikeusrikos
Koska minäkin saan päättää omasta kehostani

Lisää aiheesta:
www.silpomaton.fi

Kuvat:
Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Kaksi runoa, jotka itkettivät 28-vuotiasta

Minulla oli eilen syntymäpäivä. Se ei varmasti ole jäänyt huomaamatta keneltäkään, joka on kanssani yhtään missään, kaukaisissakaan tekemisissä.

Täytin 28 vuotta, mikä tuntuu aika hullulta, sillä olen 25-vuotiaasta lähtien pyöristänyt ikäni seuraavaan kymppiin. Joka vuosi yllättää: ”Ei vieläkään 30!” Ehkä voin pitää 30-vuotisjuhlani jo ensi vuonna, sillä eihän tässä jaksa pian enää odotella.

Pidin eilen syntymäpäiväbrunssin, tällä kertaa vaatimattoman, sillä en vain jaksanut isompaa porukkaa. Perheenjäsenten lisäksi pari ystävää.

Olin spesiaalijuttuna pyytänyt äitiäni lukemaan muutaman, omavalitsemansa runon. Tiesin tietenkin, että äiti valitsisi hyvin, ja että tilanne olisi koskettava. Mutta en osannut arvata, että jo ensimmäisen lauseen kohdalla puhkeisin liikutuksesta itkuun, eikä siitä tulisi loppua.

Uskallan olla se joka olen

Minä uskallan
löytää sen, mikä minussa
on valmista muuttumaan.
Joskus se on ahdistavaa
koska totunnaiset ajatusmallini
kamppailevat vastaan.
Hetken verran tuomitsen itseni,
mutta sitten löydän jälleen luottamuksen
ja kuuntelen sisäistä opettajaani.

Minä luovun aiempien kokemusteni suomasta helppoudesta.
En halua alati itseäni toistamalla
muuttua harmaaksi ja elottomaksi.
Vanhoissa, kuolleissa ajatuksissa riippuminen
kovertaa minut ontoksi.

Minä uskaltaudun uusille teille
ja toivon, että sen pinnan alla,
jonka minä kuorin,
kasvaa jo uusi, herkkä iho.

Ulrich Schaffer
Uskallan… kohdata elämän kasvoista kasvoihin
(Lasten keskus, 1988)


NAISELLISUUS

(alkuper. Luovuus)

on nautintoa ja naurua.
Naura, kunnes naurat pelkästä
ilosta olla olemassa.
Sen jälkeen itke ja hyräile.
Naura niille, jotka haluavat
tehdä sinut lyhyeksi:
Ottaa pääsi pois pilvistä
ja kiskoa jalkasi irti maasta.
Mitään ne eivät niin pelkää
kuin naurua.
Sinun iloinen naurusi
on peili
johon kukaan
iloton ei haluaisi katsoa.
Juuri siksi sinun on naurettava,
ja jotta voisit rauhassa
Itkeä ja hyräillä.

Luovuuden lumous
Jussi T. Koski & Tommy Tabermann

Jotenkin äidin ääni, sanat ja koko tunnelma. Niin paljon tunnetta ja rakkautta samassa tilanteessa. Voi äiti, minkä teit.

On hienoa olla 28-vuotias. Minä uskaltaudun uusille teille ja toivon, että sen pinnan alla, jonka minä kuorin, kasvaa jo uusi, herkkä iho.

-Henriikka

mekko / Nokonen, kakku / Say It With a Cake, kruunu ostettu H&M:n lastenosastolta monta vuotta sitten

Ihania asioita marraskuulta

Olen rakastanut marraskuuta tänä vuonna enemmän kuin olen koskaan rakastanut. Olen monesti väittänyt rakastavani sitä vankasti, mutten ole näin jälkikäteen varma, onko se kuitenkin ollut vain elämänhallintakeino, selviytymistapa. Mutta tänä marraskuuna olen kävellyt Hämeen rämeitä, tuntenut saappaani uppoavan paksuun sammaleeseen ja haistanut suopursun tuoksun. Sydämeni on muljahdellut sillä lailla mukavasti, vatsanpohjassa on ollut loppusyksyn perhosia ja siniset silmäni ovat tuikkineet harmaiden sävyjen vallitessa. Marraskuu on ollut ihan oikeasti rakas, oikeasti taianomainen.

Mietin ihania asioita marraskuun viime hetkiltä ja seuraavat melko spesifit seikat muistuivat mieleeni selkeimmin:

Komeetta Virtanen

Kaksi muuan vanhempaa herrasmiestä pitivät meille koulussa tähtitieteen päivän. He olivat sanoissaan hitaita, mutta sitäkin tietävämpiä. Kuuntelin silmät pyöreinä erityisesti, kun he kertoivat tähtitieteen haaveistaan, urapoluistaan ja muistettavimmista hetkistään tähtitieteen saralla.

Mutta täysin irrallisena muistan, että erään komeetan nimi on Virtanen. Mitä ihmettä? Onko olemassa sympaattisempaa nimeä komeetalle kuin Virtanen?

Luokkakaverin lentouni

Luokkakaverini (jota myös eräkummikseni kutsun) oli nähnyt viime viikolla unta, että lensimme yhdessä. Otimme vain siivet allemme ja lensimme minne huvitti. Oli kuulemma ihanaa ja kevyttä. Yläilmoista näimme hänen juhlilleen täydellisen italialaisen vuokravillan ja laskeuduimme turkoosiin, virkistävään veteen kylpemään.

Voi, miten ihana olla mukana tällaisessa unessa jonkun kamalan painajaisen sijaan.

Pitkät iltakeskustelut

Marraskuussa käytiin tähänastisen kämppiselämäni pisimpiä keskusteluita soluhirsimökissämme. Aiheina olivat muun muassa persoonallisuustyypit, pelot, shamanismi, ihokarvat, eräkakka, seksuaalisuus ja onko Jumalaa tai jumalaa olemassa. Kun samaan puupurkkiin laitetaan asumaan kuusi keskenään erilaista ja toisilleen tuntematonta, saattaa välillä lentää kipinääkin, mutta useimmiten keskustelu on rikasta ja avartavaa. Miten pidänkään heistä kaikista!

Yösuunnistus ja rantasauna

En tiedä uskonko itsekään, että olen oppinut vähän suunnistamaan. Enkä ole pelännyt pilkkopimeässä hetkeäkään. Yösuunnistusta on ollut viime viikkoina useana iltana ja otsalamput kirkkaina olemme sännänneet pimeään metsään rasteja hakemaan.

Siinä missä suunnistuksesta on jäänyt kiva maku suuhun, risuja hiuksiin ja polte reisiin, on vähintään yhtä kivaa ollut sen jälkeen varattu rantasauna. Möykyssä lauteilla ei ole tarvinnut ajatella mitään muuta kuin sitä, että onpa ihanaa.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (joka on uskomattomalla innolla ja intohimolla kuvannut eräarkeamme Tammelassa. Olkoon hän kuvinensa yksi marraskuun ihanimpia asioita – Vaikka sisarellisen suhteen syventämiseksi totean, että taatusti myös ärsyttävimpiä.)

Modernin maalaistalon pikkujoulupöytä

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Tunnistatteko tilanteen, tiedättekö tunteen? On ollut vieraita kylässä ja illalla kotiin viemisiksi annetaan mukaan notkuvan pöydän viimeiset herkut. Aamulla on päällä hirveä nurina ja katumus, kun tekisi niin paljon mieli sitä mukaan annettua herkkua.

No minä tunnistan! Olen juuri se, joka ähkyoloissaan pyytää piilottamaan karkkipussin (tai heittää sen roskiin) tai antaa vieraille illalla mukaan avokätisesti jäljelle jääneitä ruokia, mutta joka sitten heti herättyään muistaa edellispäivän herkut ja suree syvästi.

Vielä tälläkin viikolla olen monesti puistellut päätä mielessäni: miksi annoin loput hedelmäkakut brunssivieraan matkaan lauantaina?

(Eikö olekin jotenkin huvittavan näköiset varpaat minulla tässä yllä?)

Meillä oli viime lauantaina pikkujouluvieraita. Itse asiassa sellainen kokoonpano, jota ei oltu saman pöydän ääressä vielä nähtykään: minä, Janne ja meidän molempien pikkusiskot. Mikä ihana yhdistelmä! Nyt kun Heidi on saatu taas vähä lähemmäs asumaan, pystyy viettämään perherajoja rikkovia sisarusiltoja. Mikä onni onkaan, että on kaksi perhettä.

Ja vaikka nautinkin siitä, että pikkujouluissa tarjoillaan usein pieniä sipertelyruokia ja hienoja peukalonpäänkokoisia annoksia, olen suurpiirteisempi tarjoilujeni kanssa. Tällä kertaa katoimme pikkujoulupöydän modernin maalaistalon pöydän inspiroimana.

Pikkujoulupöydän menu:

Vuohelan Herkulta:

– piimälimppu
– taateli- ja hedelmäkakku
– joulutortut
– riihiluoto (saaristolaisleipä)
– piparit

Muut:

– Keitettyjä kananmunia
– Savulohta ja sitruunaa
– Timjamia
– Tomaattia
– Juustoa
– Sinihomejuustoa
– Mandariineja, viinirypäleitä, persimoneja
– Tummaa suklaata
– Tuorepuristettua omenamehua
– Glögiä

Alkuperäinen kunnianhimoinen tavoite oli valmistaa itse gluteenittomat piparit pakastepiparitaikina ja tehdä sieni- tai lohipiirasta rahkavoitaikinasta, vaan hehe, ei aivan onnistunut. Kun aika loppui totaalisesti kesken, niin voidaan todellakin puhua modernista kaupunkilaismaalaispöydästä, joka nuokkuu valmistamisen helppoutta ja jouluiloa hartaan kypsyttelyn ja järjestelyn sijasta.

Oli kyllä iloinen hetki. Jouluradio soi, välillä joku lauloi mukana ja välillä päälle. Minulla oli vähän (paljon) huulipunaa hampaissa ja sen sellaista, mutta olo oli kiva.

On myös ihanaa, kun sisarusten kanssa ei tarvitse niin välittää. Läheisten ystävienkin kanssa voi olla aivan rennosti, mutta sisarukset ovat aina jollain tavalla oman itsensä jatkeita ja sinä heidän. He kyllä tietävät millainen on (ja heitä voi kehottaa laittamaan astioita astianpesukoneeseen ja hymyilemään muutamaan kuvaan.)

Kaikki pöydässä oli gluteenitonta, mikä tuntui itselle huojentavalta ja toisaalta omituiselta: nyt kun olen taas elänyt Tammelassa gluteenillista kämppiselämää, niin pöytätasoilla ja ruokapöydällä olevat muruset ovat minulle kuin vihollisia. Keliaakikon sydän läikähteli, kun tajusin kaikkien pikkujoulupöytämme murujen olevan turvallisia. On ihanaa tehdä kaikille samaa, ja että koko pöytä on sopiva kaikille.

Nyt muuten keksin! Kun lähetin typeränä hedelmäkakun jämän Heidin mukana luotani pois, voisin yrittääkin etsiä vielä pöytäliinasta syötäviä murusia. (Ööö tai hakea uuden kakun.)

Toinen suosikkituote oli saaristolaisleipä. Makea, mutta kuitenkin suolaiseksi leiväksi erinomaisesti sopiva tuoreleipä on ihan järkyttävän hyvää. Saman leivän mahtavuudesta jakoi Ida muuten IG stooriinsa juuri viime viikolla.

Jouluherkuista en ole koskaan ymmärtänyt joulutorttua, siis sitä perinteistä luumuhilloista. Me sisaret onneksi tasapainotamme toisiamme, ja Roosaliina kiskoi nätisti useamman naamaansa.

  On ihanaa, kun on erilaisia pikkujouluja. Tällaisia rentoja ja sitten sellaisia fiinimpiä, joissa pyöritään korkkarit jalassa, tanssitaan ensin maltillisesti ja myöhemmin villisti ja syödään tikun päästä katkarapuja.

Itse asiassa nyt kun kirjoitan, tajuan miten paljon enemmän pidänkään ensin mainituista. Siitä, että huulipuna hampaassa naurattaa, eikä nolota.

Ihanaa pikkujoulukautta!

-Henriikka

Mikä hitsi tässäkin nyt taas jännittää?

Meillä on huomenna ja ylihuomenna koulussa 36-tuntinen luontohaaste. Kertoisin enemmän, jos voisin, mutta en tiedä siitä mitään.

Tai tiedän sen verran, että mukana on oltava täysi eräoppaan varustus ja että yövymme hyvin oletettavasti ulkona. Ja että fyysisiä ja henkisiä rajojamme on tarkoitus vähän kokeilla ja ravistella. Tiedän myös, että pysymme maalla. Siinä onkin kaikki, mitä tiedän. Muusta tietävät vain opettajamme.

Luultavasti homma on helpompi ja kepeämpi kuin mielikuvitukseni kuvittelee. Mielikuvitukseni pystyy nimittäin keksimään sellaisia retkiä ja reittejä, ettei niistä säilyisi hengissä:

”Kaikki tarvikkeemme ja ruokamme varmaan otetaan ja meidät laitetaan kaikki kahdeksi vuorokaudeksi pimeään, suljettuun luolaan.”

”Joudumme rakentamaan itse lautan vesikanistereista ja tukeista ja yritämme soutaa saareen yöksi.”

On jotenkin huvittaa, kuinka silti jännittää. Vaikka tiedän, että jäämme eloon, ja että mielikuvitukseni piirtelee reittisuunnitelmia, jotka ovat melko kaukana todellisuudesta. Nuo äsken kirjoittamani olivat kepeimpiä keksimiäni.

Jännitän jännittämistä. Ennakkovalmisteluja. Tietämättömyyttä. Valmistautumista ylipäänsä. Sitä kaikkea, mikä tapahtuu ennen itse h-hetkeä. Eli periaatteessa kaikkea, mikä ei liity itse suorittamiseen tai suoritukseen mitenkään. Minähän olin se, joka ehdotti opettajalle ”riutumis-harjoitusta” – että voisimme lähteä matkaan ilman mitään ruokaa tai varusteita.

Joka kerta sama juttu. Ihan sama, onko kyseessä uimahalliin meneminen tai tällainen totaaliyllätyskeikka, niin jännitän etukäteen. On muuten ihan sairaan rasittavaa. En siis jännitä sitä, etten pärjäisi, vaan odottamista ja kaikkea etukäteistä.

On huvittavaa, kun sivusta seuraajat saattavat sitten ”lohduttaa” tai todeta rohkaisevasti: ”Hyvin se menee! Ei mitään hätää. Kyllä sä pärjäät.” Vaikka enhän minä koskaan ole ajattelutkaan, että pärjäisi tai pystyisi. Pyörin ja hyörin kuin väkkärä, koska inhoan sitä ennakko-odottelua ja -valmistelua, sitä kaikkea nihkeää suunnittelua. Odotan, että pääsen hommiin.

Joten i-ha-naa, kun huomenna pääsee vihdoin sinne luontoon haastamaan itseään ja pistämään puhelimen syvälle rinkkaan. Ja tämä maailman typerin odottelu on ohi. Eväät on hyvät ja pari mainio, ja meidän on luvattu pitää elossa.

Alles gut. All good everything. Kaik hyvi.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Liian aikaisin saapunut maanantai

Yksi teiniaikojeni lempibiiseistä oli Apulannan Maanantai.

Biisissä laulettiin apinoista, kivisistä kauluksista ja kaikesta, mistä en ymmärtänyt mitään. En tietenkään kertonut sitä kenellekään, vaan korostin entistä enemmän vanhan Apulannan ylivertaisuutta uusiin pilipalikappaleisiin verrattuna.

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu

Hoilasin ja ajattelin, että nyt kyllä tuntuu. Ai että, kuinka tuntuu. Ymmärsin tasan sen, että maanantai saapui laulajalle taas liian aikaisin, mutten pystynyt samaistumaan edes siihen.

Mutta tänään vihdoin pystyn. Tänään tuntuu, että maanantai tuli aivan liian varkain. On tässä vierähtänytkin sellaiset 15 vuotta.

Nämä ovat ihania kuvia. Makaamme hotellihuoneessamme viime heinäkuussa Italian Salossa. Kaikki ikunat ovat auki, tuuli puhaltaa kunnolla sisään heiluttaen ikkunaruutuja. Mutta tuuli on lämmintä ja lempeää, sellaista joka saa luvalla tulla iholle.

Ulkona on yli 30 astetta lämmintä. Pihalla on turkoosi uima-allas, jota ei saa käyttää. Näiden kahden tosiasian yhdistelmän ylipääseminen otti aikansa – parisen tuntia tarkalleen. Syvän ensijärkytyksen jälkeen totesimme, ettei viileissä lakanoissa uiminen ole hassumpaa sekään. Janne oli käynyt kaupassa ja tuonut sipsiä, sekä valtavan makeita ja suuria persikoita, joita syön aina keski-Euroopassa vatsani killilleen. Suomen persikat ovat vain kauniita ajatuksia noista. No, onneksi täällä on monia muita ihania hedelmiä. Niin kuin vaikka.. hmmm… nauris.

Kaipaisin tähän maanantaiaamuun tällaista hetkeä. Väsyttää. Kello on 07:20 ja ulkona on pilkkopimeää. Ja ei sellaista pilkkopimeää, niin kuin Helsingin kodissamme on, kun on yö. Siellähän katuvalot, eikä kaupungin valosaaste koskaan salli oikeaa pimeyttä, hämärän hyssyä vain. (Rakastan sanaparia hämärän hyssy. Tekisi mieli kirjoittaa se vielä monesti uudestaan.) Mutta täällä Tammelan kotona pimeys on mustaa. Silmät eivät näe sen läpi. Tiedän, että ulkona olija näkisi minut isojen ikkunoiden läpi ylisuuressa, vaaleansinisessä paidassani teutaroimassa, mutta minä en näe häntä. Tai ylipäänsä mitään.

Minua väsyttää. Joka atomia, solua, molekyyliä väsyttää. En tiedä, mikä noista kolmee osuu lähimmäksi totuutta. En jaksaisi laittaa aamiaista, pukea, enkä kävellä kouluun. En jaksaisi taas pitää uutta viikkoa huolta itsestäni.

En tiedä miksi olen aina ollut sellainen, että vedän täysillä ja aika lailla 100-prosenttisen hyvällä tuulella, kunnes tajuan että olen väsynyt. Ja sitten olenkin melkein 100 prosenttia väsynyt. Herään jälkikäteen ymmärtämään, että niin totta! Ne merkit kaksi kuukautta sitten saattoivat viitata siihen, että höllää vähän. Hidasta tahtia.

Mutta minä käännän usein vain musiikkia lujemmalla ja poljen kahta kovemmin. Koska sillähän se unohtuu, että nukkuu vain vähän vähemmän. Menee myöhemmin nukkumaan ja herää vähän aikaisemmin kuin ennen. Sitten ehtii kaiken. Ja syö vähän huonommin ja epäsäännöllisemmin, liikkuu joskus kuin ehtii. Ja sitten kun päättää liikkua, niin vetää aivan täysiä, että on kolme viikkoa koko kroppa täysin jumissa. Ja siihen kaikkein paras lääke on, jos datailee mahdollisimman paljon ja roikkuu puhelimella ilman hyvää syytä. Siinä ne kroppa ja mieli sitten rentoutuvat.

Ennen kivisisiä kauluksia, Apulanta laulaa ”en halunnut muuta kuin kaiken”. Sen ymmärrän kyllä. Ja sen, että minua väsyttää.

Neljän viikon päästä on joululoma. Pidän sen mielessäni ja lupaan höllätä silloin, vaikka tiedän tietysti, että pitäisi jo nyt.

Joululahjaksi toivon pitkiä unia ja sitä, että äiti laittaisi lakanat valmiiksi.

-Henriikka