Kun elämä tyrmää, kun elämä kantaa

Joskus elämä, ihan sellaisenaan, vetää maton jalkojen alta ihan yllättäen. Tai tekijäksi luulee elämää silloin, kun kaikki tapahtuu. Useimmiten jälkikäteen ymmärtää, että maton päälle on ihan itse astellut ja koko shöwstä on ihan itse vastuussa.

Eilen oli kamala päivä.

Tekisi mieli heti kirjoittaa, että kylläkyllä olen elämästä kiitollinen, ei ei en tiedä mitään todellisuudesta kurjuudesta. Mutta hyvänen aika, niin se vain on, että eilinen oli minulle kamala. Minulle vain, ei yleisesti koko universumille tai mittavasti koko kansakunnalle.

Mistä kamaluus johtui? Yksin töistä. Yksin liiasta töistä. En ikinä haluaisi kuulla itseni sanovan tätä lausetta, en haluaisi ikinä kirjoittaa tätä lausetta, mutta niin se vain oli.

Ei mitään dramaattista, ei mitään vakavaa. Työtkin itsessään ovat kaikki hienoja. Olen vain rakentanut alkuvuoteni työkalenterin sellaiseksi korttitaloksi, joka kyllä näyttää mahtavalta, jos mikään tuuli ei puhalla koskaan pienintäkään tuulenvirettä sitä päin. Mutta joka musertuu täysin, jos pikkuinen puhuri käy, tai jos yksi kortti kiskaistaan yllättäen välistä.

Ärsyttää niin paljon löytää itseni tilanteesta, jossa olen priorisoinut rahaa ja hienoja projekteja vapauden ohi. Eihän tämän näin pitänyt mennä. En oikein tiedä mitä olen taas ajatellut, sillä tätähän minä nimenomaan en halunnut.

Eilen sitten pari korttitalon korttia lähti yhtäkkisen tuulenpuuskan mukana, mikä sai aikaan elämän täystyrmäyksen. Katsoin kalenteriani, mietin itseäni ja resurssejani. Kaikki tuntui mahdottomalta. Stressi laukaisi järkyttävän pääkivun, 14-tuntinen läppärityöpäivä ja ruudulta heijastuva valo tuntuivat niin syvällä silmänpohjissa saakka, että luulin oksentavani ja pyörtyväni perään.

Päivän päätteksi makasin sikiöasennossa maassa ja yritin toistella itselleni, että huomenna on uusi päivä. Että iloni ei ole lopullisesti poissa.

Kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei tosiaan ollut kuin hetkellisesti. Näin huonoja päiviä minulla ei onneksi ole kuin ehkä kerran vuodessa – nukahdan hyvin harvoin nyyhkyttäen. On vain todella ikävä tunne tajuta, etten ehkä pysty-ehdi-kykene. Että paletti on mahdoton, enkä voi tai halua tehdä mitään puolivillaisesti.

Ja tiedättekö mikä saattoi osaltaan olla vahvistamassa kierrettä? Kontrastit. Se, että maanantai oli niin hyvä päivä. Niin taianomaisen loistava, nämä kuvat on otettu silloin. Saunoimme ja uimme avannossa sunnuntaina, nukuimme hyvin ja maanantain olimme Eevan kanssa koko päivän ulkona. En välittänyt, vaikka auto jäi jumiin lumiselle metsätielle ja lapioimme vimmatusti puoli tuntia, en välittänyt vaikka varpaita vähän paleli. Nautin joka solullani, kun ympärillä oli metsää eikä lisäksemme ainoatakaan ihmistä.

Sitä vapautta minä halusin, kun aloin yrittäjäksi. En itkua iltaisin. Sellaisen vähän huojuvan, mutta perustuksiltaan varman korttitalon. Jonne voi tuulla sisään, eikä paljon hetkauta.

Eilisen lohtu oli, että huomenna on uusi päivä. Tänään avasin silmäni uuteen päivään vähän jännityksissäni. Hengitin syvään ennen kuin hyppäsin laivasängystämme alas. Katsoin kylpyhuoneen peilistä itseäni, ja silmäpussien ja vaalean hiuspehkon lisäksi hymy oli tallella.

Onneksi oli.

-Henriikka

Kuvat: the Eeva Mäkinen, jälleen kerran

villapaita/Devold (Partioaitta), pipo/Samsoe&Samsoe

Kategoriat: elämä, oma tyyli, outdoor 6 kommenttia

Kun elämä tyrmää, kun elämä kantaa

6 kommenttia

  • Sami Kosola sanoo:

    Kiitos.

  • Emppu sanoo:

    Niin klisee mutta kyllä se siitä! Mulla sitten taas maanantai oli painajaispäivä kun iski norovirus ja jouduin pari päivää olemaan pois töistä mutta nyt alkaa taas aurinko paistaa tähänkin risukasaan. :)

  • HANNA sanoo:

    Vau, upeat kuvat!

  • Dips sanoo:

    Hei! En ole aktiivinen lukijasi mutta tämä kirjoitus osui. Itse en ole yrittäjä, mutta olen vakavasti harkinnut sitä vaihtoehtoa, koska en mielestäni pysty palkkatyöläisenä vaikuttamaan tarpeeksi omaan työhöni enkä voi tehdä sitä omien standardien mukaan. Ahdistavaa.
    Mutta sitten taas palkollisena kuvailemiesi päivien tukena on ihanat työkaverit, joille voi purkaa epäonnistumisia ja ahdistusta, minkä jälkeen huonot päivät eivät tunnukaan niin huonoilta. Olen töissä isossa asiantuntijayrityksessä, ja kaikki on vielä uutta mutta helpottavaa on että voin myös vähän jakaa työtaakkaani.

    Mutta ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun on joutunut itkemään stressin takia ja siitä haluaisin kyllä täysin eroon. Tuntuu vaan että nykyajan työelämässä ei ole sellaiseen mahdollisuutta :(

  • AnKa sanoo:

    Siis niin hienot kuvat! Ihanat toisiinsa kietoutuvat sävyt ja sun kasvoilla ilo. Onneksi tyrmäykset on yleensä lyhytkestoisia. Tykkään sun tyylistä kirjoittaa, näistäkin huonoista asioista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *