arkisto:

helmikuu 2018

Yksinkertaista elämää

Olen miettinyt lähipäivinä, itse asiassa lähiaikoina, yksinkertaista elämää. Simple life – se kuulostaa englanniksi niin hyvältä, eikä oikein käänny suomeksi täydellisesti, mutta kyllä te tiedätte mitä tarkoitan: keskittymistä olennaiseen, olemista ja ajan käyttämistä perusasioiden äärellä.

En itse elä tällä hetkellä kovin simppelisti. Ihannoin kyllä sellaista elämäntapaa, mutten ole ollut vielä tarpeeksi rohkea pistämään elämää enempää uusiksi, ja mikä vielä olennaisempaa,  yksinkertaisemmaksi.

Sellainen yksinkertainen elämä on tietysti harvalle valinta. Ollaan taas etuoikeutetussa porukassa, jos siitä voi itse päättää – että pyykkää pyykin ja jauhaa kahvin käsin ja leipoo leivän itse, omistaa vain vähän materiaa ja käyttää vapaa-aikansa kävellen lähikortteleissa ja -metsässä.

Mutta jotenkin kaihertaa, että jos siihen kerran on mahdollisuus, niin miksei sitä mahdollisuutta käyttäisi? Tuntuu, että aidoin onnellisuus kumpuaa aina perusasioita. All the best things are wild and free.

Olisi otettava itseään niskasta kiinni ja yksinkertaistettava. Pelättävä vähemmän. Rakastettava ja oltava kiitollisia yhä enemmän.

Nämä kuvat ovat Suomenlinnasta, Doritin kotoa. Näitä kuvia katsellessani tajusin, mikä ystävyydessämme on erityislaatuista, ja siksi valitsin kuvan myös tähän juttuun. Meidän ystävyytemme on yksinkertaista.

Emme koskaan erityisemmin tutustuneet, vaan pidimme toisistamme samantien älyttömästi. Lähes ensi kerran nähtyämme menin Doritille yökylään, kysyin vaan suoraan, että voinko tulla. Nukuimme heti vieretysten kuin olisimme aina nukkuneet. Välillä olemme yksin yhdessä, muttemme koskaan yhdessä yksin. Juomme lähinnä kahvia, käymme kaupassa. Olemme Doritin poikien kanssa.

Olemme eri-ikäisiä, eri elämäntilanteissa, emmekä oikeastaan tunne edes kovin hyvin. Mutta riittävän hyvin, että pystyn sanoa silmät kirkkaina, että olemme aina ystäviä.

Ärsyttää, että vaikka kokee olevansa rohkea, niin silti pelkää. En uskalla yksinkertaistaa, en uskalla luottaa elämän sellaisenaan riittävän. En meinaa uskoa, että itse riitän, en meinaa uskoa että elämäni puitteet riittävät ja kantavat. Vaikka tietenkin ne riittävät, tietenkin ne kantavat! Eikä materia tai rakennettuihin puitteisiin tarraaminen ainakaan kanna, jos se on vaihtoehto.

Pitäisi varmaan muuttaa Suomenlinnaa, eläisin siellä seesteistä elämää, huomaan ajattelevani. Mutta tuossahan se ongelma onkin: en ikinä tyydy siihen, mitä minulla jo on.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit

Sykähdyttäviä reissuhetkiä: Nepalin Bandipur Old Inn

Joskus reissatessa tapahtuu jotain pysäyttävää – ja tarkoitan nyt pelkästään positiivista, jotain niin ihanaa, että hetki seisahtuu. Tänään sain sellaisen hetken, kun astuimme seuraavien kahden yön yöpaikkaamme, Bandibur Old Inn -majataloon.

Bandiburin kylässä asuu noin 2000 ihmistä. Kylä on kukkulan huipulla ja ylös hotellille eivät pääse edes autot, joten kävelimme loppumatkan. Sympaattinen majapaikkamme tarjoili tervetuliaisjuomiksi sitruunasoodaa ja esitteli huoneemme. Saimme kaikki mielettömät, vanhat huoneet, mutta minä sain kivuta majapaikan korkeimpaan kerrokseen, kattoterassihuoneeseen.

Vaikka olen päivän ajomatkasta vähän räytynyt ja ihan mitkä sattuu vaatteet päällä, tunnen olevani prinsessa. Ja voin kertoa, että tunnen olevani prinsessa hyvin, hyvin harvoin.

Ihailin katunäkymää pieneltä puuparvekkeelta ja Himalajan huippuja kattoterassilta. Illaksi sytytin kynttilänkin. Olen tallustellut täällä pehmeissä sukissani kylmillä kivilattioilla ja nuuhkutellut tervan ja vanhojen puurakenteiden tuoksua. Kiviset seinät ovat varastoineet niin ihanasti kylmää ilmaa, että voin istua villapaita päällä ja kuvitella itseni jonnekkin vähän lähemmäs keskiaikaa.

Majatalossa ei ole varmaan pieniä huoneita, sillä minullakin on kolme sänkyä. Yksi on vain ja ainoastaan nukkumiselle, yksi on prosesseja varten (esim. tavaroiden pakkaus, asioiden säätö) ja yksi on pehmeä työtilani minulle ja läppärilleni.

Pihalta kuuluu reilusti koirien haukuntaa ja ulvontaa. Autojen ääntä ei yhtään. Viettäessäni kolme kuukautta Etiopiassa, totuin hyyenojen huutoon iltaisin, mutta nämä koirat iskevät vielä parin yön jälkeen aika reilusti tajuntaan. Siitäkin huolimatta, pidän kruununi.

Kello tulee juuri kymmenen. Tiedän iltapäivähaahuiluni perusteella, että koirien lisäksi kaduilla kulkevat myös kanat, kukot ja pikkutiput, sekä lehmät ja puhvelit. Lapset ovat menneet jo ajat sitten nukkumaan, niin kuin varmaan aikuisetkin: perusnepalilaiset kun kuulemma heräävät siinä viiden maissa. Naisilla ei ole ollut ulos asiaa muutamaan tuntiin, onhan pimeä.

  Näitä samoja tähtihetkiä elää niin arjessa kuin reissussakin, mutta matkalla pääsee ehkä helpommin pysähtymään eteen sattuneen hyvän eteen. Tänään en edes välitä, ettei vesihanasta välttämättä tule kuumaa vettä, sillä minulla on täällä turva, oma katonrajan salapaikka. Pidin Katmandoon modernistakin hotellista, mutta voi veljet, kyllä vanha pieksee lähes aina uuden. Sitä paitsi kahvikin kuuluu hotellin hintaan!

Koirat lopettivat haukkumisen, eikä wifikään kanna huoneeseeni asti, joten kaikki häiriötekijät on eliminoitu. Kipaisen nopeasti ala-aulaan julkaisemaan kirjoituksen ja käyn prinsessaunilleni.

Tähtihetkiä kaikille.

-Henriikka

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

7 isoa oivallusta ihonhoidosta

Kaupallinen yhteistyö: Mossa & Asennemedia

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, iho on ihmisen suurin elin. Sitä kannattaa siis hoitaa hyvin ja huolella. No, hoidanko itse? Niin kuin tiedätte, niin en turhan ahkerasti, enkä ainakaan turhan säännönmukaisesti, mutta koko ajan vähän paremmin. Toisaalta niin minun yksinkertaisesti pitääkin. Minä en nuorru ja tiedän, ettei auringon alla ja talven viimassa kouliintunut ihoni nuorru sekään.

Näissä kuvissa näkyy yksi suosikkisarjoistani: Mossa. Olen käyttänyt Mossaa siitä lähtien, kun se tuli Suomen markkinoille tammikuussa 2016. Vaikka käytänkin aina useita merkkejä samaan aikaan, sen jälkeen olen ostanut ylivoimaisesti eniten Mossan kosmetiikkapurkkeja kotiini. Voin ihan rehellisesti todeta, että Mossa on muodostanut sellaisen tietyn perustan ihonhoidolleni viimeisen kahden vuoden ajan. Se on edullista ja mutkatonta, ei mitään turhaa kikkailua, mikä sopii minulle erinomaisesti. Lisäksi se on tietysti luonnonkosmetiikkaa.

Mutta kun puhutaan yleisesti ihonhoidosta, niin ajatukseni toki laajenevat kosmetiikkapurkeista laajempiin teemoihin. Ajattelin teillekin olevan hyötyä siitä, että kasaan isoimmat oivallukseni ihonhoidosta napakkaan seitsemän kohdan listaan.

7 oivallusta ihonhoidosta

1.    Öljyn käyttö ei tee ihosta rasvaista

Rasva on eri asia kuin kosteus. Löysin öljyt verrattain myöhään, itse asiassa sen jälkeen, kun joku asiantuntija kommentoi tammikuun 2016 postaustani Mossan suosikeista. Hän kehotti kuvailuni perusteella kokeilemaan öljyä, edes muutamaa tippaa kasvovoiteen sekaan. Skeptisenä öljyihmisenä olin aina ajatellut, että helposti kiiltelevä ihoni rasvoittuisi öljyistä liikaa, mutta mitä vielä! Öljyt ovat korjanneet ihon kosteustasapainoa älyttömästi.

Kesäisin voin mennä pelkällä voiteella, mutta kylmemmillä ilmoilla illalla levitetty öljy on ihan ehdoton. Lisäksi tajusin, että öljy jäi joskus aiemmin ihon pintaani killumaan myös sen vuoksi, että iho oli niin kuiva, ettei öljy päässyt läpäisemään ihon päällimmäistä kerrosta kunnolla. Oikein käytettynä öljyt muodostavat ihon pinnalle suojaavan kalvon, joka auttaa pitämään kosteuden ihossa.

2.    Öljy levitetään kostelle iholle

Tämän opin kaksi viikkoa sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Öljy levitetään lämpimälle ja vedestä kostealle iholle, silloin se kosteuttaa eniten sitomalla eniten vettä. Parhaiten kasvoöljy imeytyy kuorittuun ja puhdistettuun ihoon, kun ihohuokoset ovat avoinna. Itselläni on tällä hetkellä käytössä tuo Mossan Vitamin Oil Cocktail, joka on hinta-laatusuhteeltaan paras löytämäni öljy.

3.    Rasvavaatteet

Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin! Ihan mieletön ex-kollegaltani oppima, simppeli konsepti: hanki erilliset rasvavaatteet, jotka voivat rauhassa tuhriintua rasvaan. Näin et skippaa kropan rasvaamista sen vuoksi, ettet halua sotkea vaatteitasi, muttet jaksa myöskään odottaa nakupellenä rasvan imeytymistä.



4.    Minun ei tarvitse tehdä kompromisseja vaihtaessani luonnonkosmetiikkaan

Yksi suurimpia oivalluksia ihonhoidossa oli, että voin saada yhtä hyvää ja parempaa hoitoa iholleni, jos vaihdan luonnonkosmetiikkaan. Eikä kyse ole pelkästään maailman hyvinvoinnista, vaan myös ihan oikeasti siitä konkreettisesta ihon hyvinvoinnista.

Jostain 2000-luvun alusta monen päähän on pinttynyt ajatus, että kaikki eettisempi ja ekologisempi on myös laadultaan vähän kehnompaa. Onneksi näin ei todellakaan aina ole.

5.    Harvoin on useammin kuin ei koskaan

Muistan (jaksan) aika harvoin käyttää niin sanottuja erikoistuotteita, jotka toisille ovat ihan rutiininomaisia tuotteita: kuoria, tehdä naamioita, käyttää kasvovettä… Jossain vaiheessa morkkistelin ja mollasin itseäni, kun käytän lähinnä vain tehokaksikkoa puhdistusaine + kosteusvoide/öljy.

Harvoin on kuitenkin useammin kuin ei koskaan. Vaikka edelleen haluaisin oppia vähän aktiivisemmaksi, yritän ajatella nuo harvatkin kerrat positiivisena. Niin kuin urheilussakin: lyhytkin treeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan.

6.    Likaiset kädet voivat olla este hyvälle kasvojen puhdistamiselle

Yllättävän usein ihmiset pesevät kasvojaan likaisin käsin. Se tapahtuu varmasti huomaamatta, kun väsyneenä yrittää hoitaa iltapesun alta pois. Mutta voitte kuvitella, miten paljon bakteereita käsissä on pitkän päivän jälkeen. Kasvojen hyvälle puhdistukselle lienee siis parempi, että kädet pestään ensin ja kasvot vasta sitten.

Kesällä käytän myös puhdistusvaahtoa, mutta talvella se on usein liian rajua, joten käytössä on usein puhdistusemulsio. Tulevaisuuden haaveissa on vihdoin vakinaistaa miselliveden käyttö.

7.    Sisäinen hoito

Kosmetiikkaa voi lätratä loputtomiin, mutta tehokkainta käyttö on, jos niiden rinnalla ihoa ruokkii ja hoitaa myös sisäisin keinoin. Ruokavalio, riittävä vedenjuonti ja vitamiinit sekä lisäravinteet luovat pohjan kokonaisvaltaiselle ihon hyvinvoinnille. Tiedätte ehkä sipsisilmäpussit tai suklaasta kukkivan ihon? Tai sen, kuinka iho näyttää ravintoköyhältä, kun on unohtanut juoda vettä? Sisäinen hoito ei ole mitään huuhaahommaa, vaan luovat yhdessä oikeiden tuotteiden kanssa mahdollisuudet terveelle, hehkuvalle iholle.

En ole erityisen kiinnostunut kosmetiikasta, mutta olen kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja maailman hyvinvoinnista. Ja kyllä, omasta ulkonäöstänikin aika lailla. En varmaan käyttäisi kosmetiikkaa ollenkaan, ellen tietäisi sen olevan niin ratkaisevassa osassa hyvinvointiini ja ulkonäkööni, eli elämänlaatuuni ylipäänsä. Kun siis jotain kosmetiikkaa on käytettävä, käytän mielelläni jotain yhtä simppeliä ja toimivaa kuin Mossa.

Ja kun tarkemmin pohdin, niin onhan se aika ihanaa levittää jotain ihanalta tuoksuvaa voidetta saunan jälkeen iholle tai rasvata jalat kerrankin kunnolla ja sujauttaa ne puuvillasukkiin.

Mitkä ovat teidän vinkit ja oivallukset ihonhoidosta? Tämä ei ole nyt mikään retorinen kysymys, vaan oikeasti uteliaan ja oppimishaluisen ihmisen kysymys teille. Motivaattorina arvon kaikkien vastanneiden kesken reilun Vitamin Cocktail –tuotepaketin viikon päästä, 1.3.

-Henriikka

Ps. Vinkiksi, että Sokoksella on katalogikampanja 4.3. asti, jossa Mossalta tarjouksessa on uudet kasvovedet, kuorinta-aine ja hehkuttamani kasvoöljy.

Suuntana Nepal: kiertomatkalle 12 hengen ryhmän kanssa

(teksti kirjoitettu eilen, perjantaina 23.2. klo 20 maissa)

Jännittää. Väsyttää. Istun lentokoneessa välillä Helsinki-Istanbul ja juon punaviiniä pienestä, suloisesta lentokonepullosta. Tilasin valkoista, mutta huomasin erheeni vasta kierrekorkin avattuani, niin en hennonnut valittaa. Onpahan unilääke.

Miten kokonaisvaltaisen hyvä fiilis onkaan, kun saa tiputtaa lentokentällä matkatavarat hihnalle ja jäljelle jäävät vain käsimatkatavarat ja boarding pass. Sellainen fiilis minulla oli pari tuntia sitten, kun 14,6 kiloa matkatavaroita katosi kumista linjastoa pitkin näkymättömiin.

Tällä hetkellä lentokone on matkalla Istanbuliin, mutta sieltä on tarkoitus jatkaa yöllä kahden maissa kohti Kathmanduuta.

Ei ole totta, että pääsen sinne. Olen haaveillut Nepalista siitä lähtien, kun olin 15-vuotias, ja 10 vuotta itseäni vanhempi ystävä oli ollut siellä vapaaehtoistöissä. Hän puhui maasta aina niin kauniisti, näytti kauniita kuvia ja kaipasi sinne. Tuntuu melkein siltä kuin olisin kokenut samaa kaipuuta, vaikka en ole koskaan edes käynyt siellä.

Kerroin tänään vakkariravintolani työntekijöille, että suuntaan illalla Nepaliin. Toinen heistä totesi, ettei ole koskaan vielä kuullut ihmisestä, joka olisi käynyt Nepalissa, mutta ei olisi sen jälkeen palannut sinne. Iik, mikä maa minua odottaa. Tuntematon, kaunis vuoristomaa.

Matka on senkin vuoksi uudenlainen, etten ole aiemmin ollut vastaavalla reissulla. Kyseessä on Mandala Travelin Nepalin kiertomatka, jonne osallistun heidän sekä Partioaitan yhteistyöbloggaajana.

Olen 12 hengen matkaseurueesta se kahdestoista, minkä lisäksi meitä on hostaamassa suomalainen, mutta Nepalissa asunut ja kieltä taitava ryhmänjohtaja. Yhden hengen huoneissa nukkuu minun ja oppaan lisäksi kolme muutakin, joten en ole ainoa erakko. Loput 8 ovat parivaljakoissa.

Näin muita lentokentällä vain nopean vilauksen, joten voin ainoastaan todeta, että ryhmä on taatusti värikäs: eri ikäisiä ja eri elämäntilanteista, naisia sekä miehiä, vanhempi-lapsi-kaksikkoja, sekä pariskuntia. Sen huomasin, että olen ryhmän junioreja. Saapa nähdä, kuinka 8 kokonaisen päivän yhteiselomme taittuu.

Itse odotan innolla tutustumista, vaikka se onkin tosi jännittävää ja vie paljon voimia. Omasta kuplastaan ei ole aina vain kovin helppo irrottautua arjessa, joten on mukavaa saada ympärille ihan uudenlaisia ihmisiä, joista ei tiedä mitään ja jotka eivät tiedä sinusta mitään. Jos ennakkoluuloja on ehtinyt kertyä, niin ne ovat vain näiltä ensivilauksilta. (Voi olla, että joku on ihmetellyt villaista lierihattuani, kun perillä on kuitenkin päivisin yli 20 astetta lämmintä.)

Nämä kuvat ovat eiliseltä, lähtöä edeltävältä päivältä. Tämä viikko on ollut taas aikamoista vouhotusta: maanantaina saavuin Lapista, tiistaina heräsin 05:30 ja lähdin koko päiväksi projektipäälliköksi erään asiakkaan kuvauksiin. Keskiviikko meni asioita hoitaessa ja eilinen oli pyhitetty pakkaamiselle ja projektien paketoimiselle ja sijaistuksien briiffaamiselle. Koko kämppä oli pommin jäljiltä ja pakkauksessa kesti miljoona tuntia liikaa. Hälytin siskon apuuni, ja voitteko uskoa, että hän oli apukätenäni koko iltapäivän!

Mutta niin vain kävi, että kaikki asiat hoituivat ja tänään oli rauha maassa. Laukku makasi maassa pakattuna, ehdin syödä lounaan ja juoda päiväkahvitkin rauhassa. Varmistelin matkavakuutuksen, tsekkasin pankkitilit, tyhjensin muistikortit ja varmuuskopioin koneen. Sitten hyppäsin seesteisenä raitiovaunuun ja siitä lentoasemalle vievään lähijunaan.

Toisin kuin Nepalista voisi kuvitella, tulevan viikon ohjelmassa ei ole rankkaa vaellusta. Itse asiassa joitain kevyitä patikkahetkiä lukuun ottamatta vaellusta ei ole ollenkaan. Jätinkin lopulta uudet Hanwag Tatrani kotiin, vaikka olin alun perin ajatellut ajaa ne sisään reissullani.

Sen sijaan otin uutukaiset Salomonin lenkkarini ja nahkasandaalini, joilla pääsen varmasti tallaamaan ihan kunnolla. Matkalaukku täyttyi kuitenkin lähinnä t-paidoista ja lämpimän kelin rennoista mekoista, muutamasta pitkähihaisesta, aurinkolaseista sekä aurinkorasvasta ja muusta kosmetiikasta. Heittelin kaikki duffeliini minigrip-pusseissa, sekä muutamissa packing cubeissa, joihin olen jäänyt koukkuun. Tuo valtava musta möllykkä tavaran keskellä on prämeä niskatyynyni yölentoja varten.

Oli oikeastaan vähän haastavaa pakata, kun ihan vastaavasta maasta ei ole kokemusta. Päivisin voi olla tosi lämmin, +25 astetta, vaan yöksi voi tipahtaa alle kymmenen, vuorilla jopa nollaan. Pipot ovat tietysti mukana.

Kaikista eniten odotan, että näen itse, mistä Nepalissa on kyse. Odotan, että pääsen harhailemaan tuntemattomiin paikkoihin ja juomaan monta kuppia teetä, odotan taivaallista ruokaa, upeita maisemia, paksun kirjan aloittamista (Napoli-sarjan kakkonen!), ja että päiväkirjasta loppuu sivut. Odotan sitä, että muistan ryhmäläisteni nimet ja että reissun jälkeen Helsinki-Vantaalla voin todeta, että olipahan taas upeaa.

-Henriikka

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

Uudenvuodenlupaus 2018: elämää isommalla vaihteella

Kaupallinen yhteistyö: Arla & Asennemedia

Tein vuodenvaihteessa yhden lupauksen: Do more exciting things. Tiedän, se on englanniksi ja siksi vähän hassu, mutta asiaa on vaikeaa kääntää suomeksi niin, että se säilyisi täysin samana. Elä elämää isommalla vaihteella? Tee enemmän asioita, jotka saavat sinut innostumaan? Exciting on vähän haastava sana, kun englanniksi se pitää sisällään vielä paljon enemmän. Vähän niin kuin kind. Tai cozy.

Joka tapauksessa lupasin itselleni parempaa elämää. Ja elämäni on parhaimmillaan, kun teen asioita, jotka saavat sydämeni sykkimään, sykkeeni kohoamaan ja silmäni tuikkimaan. Usein nämä asiat vaativat kuitenkin valmistelua ja viitseliäisyyttä – kliseistä sanoa, mutta upeimmat asiat tapahtuvat harvoin mukavuusalueella.

Vuoden 2018 uudenvuodenlupaukseni haastaa itseni pois kotisohvalta leffojen ja jäätelön äärestä kokemaan elämää isommalla vaihteella – ilman paineita, mutta herätellen sopivasti sen ääreen, mikä tuo itselleni taatut euforiat ja ikimuistoisimmat hetket.

Koska haaveen toteutumiseen tarvitaan lähes aina myös systemaattisuutta, laadin yhteistyössä Arlan kanssa vuoden alkuun 12 viikon suunnitelman kunnon startiksi lupaukselle. Suunnitelma kestää aina 1. huhtikuuta saakka ja pitää sisällään kuusi kohtaa – siis aina yksi kohta kahdelle viikolle. Olenkin instan ja instastoorin puolella selostanut homman etenemistä (sori, homma on lähtenyt välillä vähän lapasesta…). Koska aloitin suunnitelmani helmikuun toinen viikko, tällä hetkellä mennään viikossa 7.

Suunnitelmani tavoitteen toteutumiseen tiivistetysti:

Viikko 1–2: Opettele uusi taito!
– Itselleni tämä oli käsinseisonta, jonka oppimista olen havitellut lapsesta asti, vaan en ole koskaan nähnyt kunnolla vaivaa sen eteen.

Viikko 3–4: Tee jotain, mistä nautit, mutta mitä et ole aikoihin tehnyt!
– Vähän nolona myönnän, etten tehnyt näiden viikkojen leipomishaastettani, täydellistä pitsataikinaa. Aina ei voi onnistua.

Viikko 5–6: Tee jotain mitä et ole koskaan ennen tehnyt!
– Minulle tämä oli retki autiotupaan! Ja voi katsokaa ensimmäistä kuvaa. Siellä minä nyt nökötän ensi kerran autiotuvan lämmössä.

Viikko 7–8: Kokeile uutta liikuntalajia!
– Bluffasin vähän, kun valitsin lajiksi kiipeilyn. Olen nimittäin käynyt muutamia kertoja boulderoimassa ja kiipeilemässä valjaissa. Nykyisten viikkojen tavoitteenani on ollut aktivoida tuo hetken innostus uudelleen.

Viikko 9–10: Ota aikaa sille, mitä eniten tarvitset!
Exciting ei todellakaan aina tarkoita fyysistä, aktiivista tai toiminnallista. Laitoin itselleni suunnitelmaan relaamisen ja rentoutusharjoitukset, jotka jäävät itseltäni aina ensiksi arjesta pois kiireessä.

Viikko 11–12: Tee innostavia asioita lähimmäistesi kanssa!
– Perheen kanssa Lappiin! En voi uskoa, että saimme tämän kaikkien kalentereihin. Tervetuloa lumilautailu, -kenkäily ja -sota, laavuretket, pulinantäyteiset aamiaiset ja ihanat pienet perhekinat.

Tietysti suunnitelman kohtien toteutumisen lisäksi on ja ollut olennaisinta, että mieleni pysyy lupauksen mukaisessa tahtotilassa ja sydän läpättäen teen innostavia asioita listan ulkopuoleltakin.

On ollut ihan mieletöntä huomata, että tällainenkin on henkinen laji, päätöskysymys. Kun olen tehnyt uudenvuodenlupaukseni, olen ollut ikään kuin pakotettu olemaan sille lojaali. Esimerkiksi erään kerran olimme saunomassa ystävän kanssa ja pihalla oli avanto. Ensin emme todellakaan olleet menossa sinne, vaan mieleen jäi kaikumaan lupaukseni. Lopulta hypimme laiturille ja laskeuduimme urheasti avantoon – ja kyllä kannatti.


Olen näiden vuoden ensimmäisten kahden kuukauden aikana ennättänyt jo vaikka mitä.

Olen aloittanut vuoteni Tansaniasta, viettänyt viikon Lapissa ja  käynyt Turussa ja Turun saaristossa. Olen luistellut rautatientorilla, syönyt lounaaksi nuotiolla paistettua pitsaa ja käynyt neljästi avannossa, aina eri paikassa, kolmesti meressä ja kerran järvessä. Olen nukkunut autiotuvassa ja laavulla ensi kertaa elämässäni, ja rakentanut lumiukon ensi kertaa yli kymmeneen vuoteen. Olen juonut kahvia milloin missäkin, viettänyt aikaa ystävien, perheen ja kummitytön kanssa ja tutustunut reilusti uusiin ihmisiin. Olen tehnyt innostavampia työprojekteja kuin koskaan ja haaveillut tulevasta. Huomenna lähden Nepaliin.

Yritän pysyä lujana, lojaalina lupaukselleni. Yritä sinäkin.

-Henriikka

1.kuva: Eeva Mäkinen

Onko mikään tylsempää kuin asioiden hoitaminen?

Aikaansaaminen innostaa, asioiden hoitaminen puuduttaa. Onko oikeasti mitään tylsempää kuin asioiden hoitaminen? Sellaisten pakollisten asioiden saattaaminen päätökseen tehtävälistalta: hammaslääkärissä käynti, uusien sukkien (ja kaiken muun aika tylsän mutta tarpeellisen) osto, tulostinmusteen uusinta, tietokoneen perusputsaus ja akun vaihto… ja puhun nyt nimenomaan sellaisista asioista, jotka vaativat poistumista kotoa.

Tänään olen hoitanut asioita. Olen huomannut, että pienten, yksittäisten asioiden hoitaminen silloin tällöin ei tuo arkeen yhtään iloa. Se on pelkkää lisävaivaa. Mutta kun asioita hoitaa monta tuntia putkeen organisoidusti, niin asioita oikeasti tapahtuu tehokkaasti ja niin, että käytettyjen tuntien jälkeen on olo, että johan tässä saatiin aikaan!

Lista asioista, jotka hoidin tänään välillä 12.00–15.00:

– Uusien mustien rintsikoiden osto. Kolmet samalla kertaa ja vanhat tekstiilikierrätykseen
– Facebook-kirppikseltä ostetun vihreän villapaidan haku
– Facebook-kirppikseltä Stellalta ostetun lasisetin ja joogamaton haku
– Kahden varaamani kirjan nouto kirjakaupasta (Napoli-sarjan kakkonen & Kaikki Anteeksi)
– Puhelimen vienti huoltoon ja akunvaihtoon (Eerikinkadun iTapsa, hah)
– Varattujen sandaalien haku Partioaitasta
– Pienten korvisnappien osto kultakaupasta kaikkien kadonneiden tilalle
– Kaksien uusien hanskojen osto: yhdet eräilyyn, toisen kaupunkimenoon
– Reikäkansion muovitaskujen etsintä Granitista – ei ollut
– Puhelimen haku huollosta
– Kahden paketin haku Postista (aamutakki ja rautakuuri)
– Reikäkansion muovitaskujen etsintä Verkkokauppa-comista – ei ollut

Periaatteessa aivan jäätävän tylsiä toimenpiteitä, mutta näin kerralla hoidettuna valmiista paketista saa yllättävän paljon kiksejä.

Vielä pitäisi esimerkiksi viedä muutama vaate pesulaan (ja pyykätä loput eri ohjelmilla) ja reppu korjaukseen vetoketjun vuoksi, kiikuttaa parit kengät suutarille (ja lankata sekä huoltaa loput), kantaa kassillinen kestokasseja kierrätykseen, kantaa kassillinen vaatteita kierrätykseen, huoltaa toinen pyörä ja kantaa pyörävarastoon, käydä tekemässä viisumihakemukset Venäjälle ja Mongoliaan, käydä nostamassa rahaa Nepalin viisumia varten, viedä kesäkengät ja -takit kanahäkkiin, käydä teroittamassa luistimet… Ja käydä ostamassa niitä reikäkansion muovitaskuja jostain, missä niitä oikeasti on.

Lisäksi miljoona muuta asiaa, jotka alkavatkin jo pian ahdistaa, jos vielä keksin lisää.

Yhden Facebook-kirppiksen noudon ajattelin ulkoistaa Jannelle. Terveisiä vaan! Sieltä olisi tulossa meille hieno lasikannu, muutama lasit ja yhdet ottimet. Ilahdut taatusti.

-Henriikka

Muutama päivä aikaa sylissä

Toivoisin, etten aina tuntis kaipausta.
sietäisin kysymyksen ilman vastausta.
Kulkisin aina tyynenä kuin Dalai-lama.

Öisin, yksin valvon kirjoitan tarinoita laulan tanssin juovun luukutan stereoita
vahva kaunis viisas sisukas ja pelkäämätön oon
Kunnes taas

Toivoisin etten olisi niin haavoittuva
sietäisin tätä musertavaa vastuuta
olkoonkin etten aina tietäis ratkaisua

Öisin, yksin valvon kirjoitan tarinoita, laulan, tanssin, juovun luukutan stereoita
vahva kaunis viisas sisukas ja pelkäämätön oon, kunnes taas, haparoin. 

Emma Salokoski – Dalai Lama

Olen niin onnellinen kanssasi taas muutaman päivän. Sitten taas menen ja toivon, etten aina tuntisi kaipautta.

-Henriikka

Ensimmäinen lumiukkoni yli kymmeneen vuoteen

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Latu, #UlkonaKuinLumiukko

Teimme keskiviikkona lumiukon. En todellakaan muista, koska olisin tehnyt sellaisen viimeksi. Siitä on taatusti yli kymmenen vuotta, varmaan 15. Tämänviikkoisen rakennusprosessin jälkeen tunnen miltei surua näiden vuosien vuoksi – miten hauskaa voikaan olla rakennella lumesta ihmistä muistuttava hahmo, johon alkaa kiintyä jo ennen sen ollessa täysin valmis.

Rakensimme ukkomme varsin jylhään miljööseen, Kuusamon Myllykoskelle. Koski pauhasi komeasti taustalla, kun luminen ukkeli valmistui. Syy yhtäkkiseen rakenteluun ei ollut vähemmän juhlava sekään – Suomen Latu täyttää tänä vuonna 80 vuotta ja innostaa juhlavuotensa kunniaksi kaikki lumiukon tekoon.

Suunnittelimme Eevan kanssa lumiukkomme tekoa huvittavan hartaasti. Odotimme kärsivällisesti, että olisimme yhdessä reissun päällä pohjoisemmassa, jotta saisimme lumivalkoisen, huurteisen synnyinsijan uudelle ystävällemme. Koska pakkaslukemat olivat kuitenkin reilut, ei suojalumesta ollut tietoakaan, eikä pallojen pyörittämisestä tullut mitään. Niinpä otimme pakkaslumen vaatimat keinot käyttöön – kävimme ajomatkalla paikallisesta marketista kyselemässä turhaa pahvilaatikkoa. Vaan lähdimme lopulta oikean supertyövälineen kanssa: vanha mainostötterö oli täydellinen muotti lumelle.

Kun hienoin lumiukko-spotti oli paikannettu, asetimme tötterön paikalleen ja kuljetimme muovipussissa ja lapiossa lunta pötkön täyteen. Sen jälkeen Eeva nosti minut rosvontikkailla sen sisään, ja tamppailin ja pompin aikani lumen päällä, jotta se tiivistyisi veisteltäväksi.

(Sain Instastooryssa muutamia huolestuneita viestejä pomppimisesta huojuvassa tornissa kylmän kosken vierellä. Tiedoksi kuitenkin, että kaikki oli kontrollissa ja vieressämme kaiken lisäksi oranssi pelastusrengas.)

Kun tötterö oli täynnä, pidimme kahvitauon ja odottelimme lumiukkorunkomme jäätymistä.


Olin ihan jännityksissäni, kun nostin pahvipötkön paikoiltaan. Onneksemme sen sisältä paljastui ehta lumiukonraakile, jota kävin heti innolla veistelemään.

Luulen, että Eevaa vähän nauratti, kuinka innoissani olin. Hän kuvasi, kun veistelin, silittelin ja tasoittelin. Kääntelin päätäni arvioitsevasti, taputtelin lumipaakkuja sileäksi. Uppouduin ihan tosissani lumiukko-flowhun. Kaiken häsäämisen jälkeen lumiköntistä syntyi pää, vartalo ja kengät.

Kerroin, että lopputuloksena tulee olemaan sellainen Instagram-husband, että oksat pois. Rakastettava flanellipaitapoju.

Kun Eevan pipo ja oma flanellipaitani aseteltiin päälle, alkoi hahmo saada jo elävää fiilistä. Ristimme sen Kaarloksi ja aloimme pitää siitä silmittäkin huolestuttavan paljon. Outdoor-uskottavuutta tuotiin vyöllä ja puukolla, sekä termarilla ja omalla erärepulla. Kuksaan kaadettiin vielä kuumat juomatkin, jottei tarvitse suu kuivana katsella kauniita maisemia.

Silmät tehtiin suklaapalloista, nenä porkkanasta. Kengännauhat solmin risunpätkistä. Siinä se nyt oli, varsin uskottava ja sympaattinen Kaarlo.

Kun yhteistä aikaa oli vietetty tovi ja selfiet oli otettu, jatkoimme autollamme seuraavaan paikkaan. Naurattaa ja itkettää vähän, miten karulta tuntui jättää ukko ilkosilleen lumisiin maisemiin. Totesimme, että Patagoanian flanelli ja muut vermeet ovat kuitenkin hitusen liian arvokkaita lumiukon vakituisiksi vaatteiksi.

Iloksemme löysimme kuitenkin myöhemmin somesta kuvia, joissa Kaarlo oli päässyt mukaan meininkeihin, esimerkiksi kamerajalustana. Paikallinen meitä jututtamaan tullut opaskin oli pukenut Kaarlolle hetkeksi omat kamppeensa lumikenkineen kaikkineen.

Niin ne jäiset miehet yhdistää!

Oma mummini oli kova Suomen Latu –intoilija. Joka talvi hän oli kaatamassa kuumaa mehua heidän tapahtumissaan sininen Sastan anorakki päällä. Hauska ajatella, että nyt minä Suomen Ladun inspiroimana kyhään omaa lumiukkoani kasaan keltaisessa Sastassani.

Suomen Latu on liikuttanut suomalaisia ja innostanut ulkoilemaan 80 vuoden ajan. Sen lisäksi, että he haluavat tarjota virikkeitä ulkoiluun, nostetaan lumiukoilla esille myös karu tosiasia: Ilmaston lämmetessä Suomen lumipeite jää ohuemmaksi ja luminen vuodenaika lyhenee. Todennäköisesti talvilajit lähiliikuntana ja -ulkoiluna eivät enää ole tulevaisuudessa mahdollisia ainakaan Etelä-Suomessa. Ilmatieteen laitoksen mukaan Etelä- ja Länsi-Suomessa lumiset päivät saattavat vähetä jopa puoleen nykyisestä tällä vuosisadalla. Lumiukkojen myötä Suomen Latu toivoo myös, että saamme nauttia lumisista talvista myös 80 vuoden kuluttua. Pistetään itsemme likoon.

Mutta niin – nyt on minun vuoroni innostaa teitä. Kyhääpä oma lumiukkosi, mahtipohtinen, klassinen tai ihan vaikka vaatimaton, ja jaa oma kuvasi somessa #ulkonakuinlumiukko.

Ja jos satut liikkumaan Kuusamossa, niin käyhän katsomassa, onko Kaarlolla kaikki okei.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Ajatuksia impulsiivisuudesta

”Sometimes the smallest step in the right direction ends up being the biggest step of your life.”

Impulsiivisuus. Mikä ihana sana. Tai sitä se on ainakin minulle, sinusta en tiedä.

Monille impulsiivisuus on pelottavaa, jotkut pitävät sitä jopa paheena. Osa ihmisistä kehrää sanalle samantien, toisille se särähtää korvaan suoralta tuholta tai vähintään tieltä suistumiselta.

Taidan olla melko impulsiivinen. Lähdin 6-vuotiaana tyttöleirille saatuani koulusta leirin mainoslapun. En tiennyt yhtään, ketä muita leirille tulisi, mutta löysin sopivat huonekaverit menomatkalla bussista. Tokaluokkalaisena aloitin koripallon pelaamisen vain, koska siitäkin jaettiin koulussa lappu. Pelasin korista kahdeksan vuotta. Välillä mietin, olisinko tarttunut kaikkiin asioihin, joista ilmoitettiin koulun kautta paperilapulla.

Lopetin yliopiston vuoden jälkeen, kun opiskelu ei tuntunut omalta. Jäin yrittäjäksi niin nopeasti, että moni ympärillä mietti, että kannattaisiko kuitenkin jäädä luomaan uraa vielä hetkeksi toimistoon. Kun perustin päättää blogin, halusin tehdä sen heti isosti.

Minulle impulsiivisuus tuntuu ihanalta, vapaudelta. Se on lupaus siitä, ettei tarvitse jämähtää, että aina saa uudistua.

Toisaalta en lopettanut koripalloa kahdeksaan vuoteen, vaikken ollut siitä mitenkään erinomainen. Toisaalta suunnittelin blogia kaksi vuotta ennen kuin julkaisin sen ja aloitin. Toisaalta istuin Jyväskylän yliopiston saleissa sen vuoden, ennen kuin siirryin uuteen opinahjoon. Ja jos en olisi päässyt uuteen, olisin jäänyt sinne.

Minun impulsiivisuuteni on kuitenkin niin monien ajatusten, niin syvän ja alati hyrräävän meta-analyysin viimeinen pisara, että se on lopulta melko harkittua. Omat impulsiiviset päätökseni ovatkin oikeastaan vain oivalluksia pitkän harkinnan jälkeen. Sellaisia vuorenhuippuja, joille vihdoin löytää pitkän pilviverhon jälkeen. Kirkkaita näkymiä usvaverhon takaa. Mutta kun niihin pisteisiin päästään, en malta enää odottaa.

Minun piti odottaa irtisanoutumista vielä muutama seesteinen päivä, mutta en malttanut ja lopulta hökäisin sanani ulos ensimmäisenä päivänä loman jälkeen. En yksinkertaisesti pystynyt enää odottamaan, vaikka olin tehnyt lopullisen päätökseni vasta edellispäivänä. Kun lapsena sain sen leirilapun koulusta, olin varmasti leirielämästä jo pitkään haaveillutkin. Tai ainakin jostain vastaavasta. Kun muutama vuosi sitten ymmärsin, että haluan olla enemmän luonnossa, tuntui että oli saatava kaikki heti. Sydämeni paloi ilmiliekillä samantien ja tuntui käsittämättömältä, etten ollut ennen juonut aamukahviani kuksasta.

Totuus siis on, etten taida olla kovin impulsiivinen. Taidan vain ajatella ja suunnitella koko ajan tiedostaen ja tiedostomatta niin hirveästi, että kun joku päätös lopulta kiteytyy kaikelle kansalle kerrottavaksi, näyttäytyy se hetkessä tehdyltä ratkaisulta.

Luulen, että olen impulsiivisuuden sijaan rohkea kulkemaan kohti sitä, mikä tuntuu oikealta. En suinkaan sitä, mikä on oikeaa, vaan mikä tuntuu oikealta. Tässä järkeä tunteen yli korostavassa maailmassa sekin saatetaan helposti sekoittaa impulsiivisuuteen.

Joskus tunne kantaa, joskus ei. Koripalloura ei ottanut kovin komeita siipiä alleen, mutta yritys on edelleen voimissaan ja rakkaus luontoon ei näytä hiljenemisen merkkejä.

-Henriikka

Kuva: Eeva Mäkinen
– tuo ensimmäinen on muuten ehdoton suosikkikuvani tältä vuodelta

Kuin ei tarvitsisi nukkua lainkaan

Olen elänyt tämän viikon illuusiossa, etten tarvitsisi unta lainkaan. Tuntuu samalta kuin lapsena jouluna – aattoiltana, lahjojen avaamisen jälkeen oli hurmiollisessa tilassa, eikä uni tullut ollenkaan. Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen palasi taas palapelien, autoratojen ja uusien liukurien pariin präniköissä pyjamissa, ja parit nukutut yöunet tuntuivat täysin turhilta.

Saavuin Rovaniemelle sunnuntaina. Jatkoimme siitä Kuusamoon ja sieltä Kemijärven kautta Pyhälle. Täällä aiomme viihtyä maanantai-aamuun saakka.

Koko viikon on ollut tuo sama hurmiotila. Eevan käydessä nukkumaan, olen saattanut istua vielä silmät lautasina sohvalla ja tuntea koko kroppaa hallitsevaa kaikkivoipaisuutta. Vajaidenkin yöunien jälkeen olen päässyt sata kertaa helpommin ylös kuin normaalina aamuna Helsingissä, eikä päiväsaikaan nuokuta.

Koko pohjoinen on kuin iso lahjapaketti ja kun olen saanut sen taas avata, niin unet tuntuvat turhilta. Imen energiaa tykkypuista, jäisestä koskesta ja kuksakahveista. Ammennan yöunien sijaan savuntuoksusta vaatteissa, lämmöstä makuupussin sisällä ja perässä kulkevasta ahkiosta.

Automatkoilla on kuunneltu Vestaa ja M:ää. Toissailtana rullasimme monesti peräkkäin Pyhimyksen Jättiläisen. Ajattelin, että olisipa ihana jakaa vähän lyriikoita biiseistä, jotka ovat reissulla koskettaneet. Vaan sanat olivat pelkkää koksua ja oksua, riutumista, tuskaa ja katkeruutta, joten ei ne nyt sitten taaskaan sopineet.

Eilisyön vietimme lumisella laavulla, lumisten puiden keskellä. Halot meinasivat palaa aluksi heikosti, kun olivat vähän kylmissään, mutta lopulta meitä lämmittivät kunnon roihut. Viimeiset kolme yötä menee turvallisen mökin suojissa, joten paksun, ihanan makuupussin voi taas hetkeksi pakata pois silmistä. Vaikka pitkään aikaan ei ole kyllä tuntunut niin ihanalta kuin tänään untuvatoukkana herätessä.

Tällaista rauhallista hurmioelämää täällä. Toivon mukaan muistan, että unettomuus tuskin on hyväksi hurmiossakaan.

Rakkautta, rauhaa.

-Henriikka

Kuvat: reissukaverini Eeva Mäkinen (Instagram, Facebook)

takki/Sasta (saatu), pipo/Samsoe&Samsoe, kuksa/Kupilka

Selviääkö talvesta vain romantiikalla?

Talvi naurattaa joka vuosi. Onhan se nyt ihan älytön juttu, että yhtäkkiä lämpöasteet heittelevät nollan ja monen kymmenen pakkasasteen välillä, taivaalta tulee lunta, ja ihmiset vuorautuvat villaan ja toppaan.

Onko se niin, että tästä kummallisesta vuodenajasta selviää vain romantisoimalla tämän kaiken ihanaksi? Itsehän ainakin väitän olevani talven rakastaja, mutta pitääköhän se oikeasti paikkaansa? On vaikea arvioida objektiivisesti, nautinko oikeasti luistella lumimyräkässä, vaeltaa lumikengillä autiotupaan ja hyristä iltanuotiolla. Eikö kaikki olisi kuitenkin aika paljon ihanampaa, jos asteita olisi vaikka plus 20?

Syntymäpäiväni ovat joulukussa. Lapsena synttärit ja niiden ajankohta tuntuivat rakentavan koko henkilökohtaisen vuosikalenterini (voin ainakin väittää, ettei näin enää ole…) ja siksi ristin talven lempivuodenajakseni. Fiilistelin lumisotaa ja luistelua, olin ensi kertaa laskettelemassa ollessani kolme ja laudalla 7-vuotiaana. Nappasin kielen päälle lumihiutaleita, kun ensilumi satoi, ja elin talven riemuja todeksi sydän palolla.

Lumien alkaessa sulaa tunsin salaa tyytyväisyyttä. Talvitakki laitettiin varastoon vuodeksi ja rattikelkan tilalle sai etsiä hyppynarun. Talven loppuminen oli tietynlainen huojennus.

(rakastan ylläolevaa kuvaa Beasta!)

Tänä talvena olen ollut taas sellainen lapsi, joka tykittää talvea menemään. On parasta ikinä. Pohjoisen reissuja on tämän käynnissä olevan rinnalla tulossa vielä kaksi lisää – lumilautailua huru mykket ja talven ihmemaan riemuja täydellä lastilla. Ensi yöksi olemme taas menossa maastoon yöksi. Viikonloppuna pääsen Pyhällä talven ensikertaa lumilaudan päälle.

Ainakin luulen rakastavani tätä ihan hirveästi. Mutta luulenko vain? Onko tämä nyt vain sitä kamaluuden kuorruttamista? Ehkä nauttisin oikeasti enemmän yöttömästä yöstä ja lämpimästä kesäillasta, kun saisi pulahtaa saunan jälkeen järveen.

Oli miten oli, niin jatkan kuorruttamista. Jos elämästä tulee ihanampaa romantisoiden, niin kannattaa jatkaa. Kun jaksaa pari kuukautta kuorruttaa, voi taas kokea lapsuudesta tutun huojennuksen, kun talvi väistyy kevään tieltä.

Sitä paitsi huomaatteko porsaanreiäin? Puhun kesästäkin kuin Suomen kesä olisi muka joku lämpimien kesäiltojen sammio. Samaa räntää ja tasaista kymmentä astetta sekin yleensä vain on.

Samaa ihanaa kaikki tyynni. Antaa tulla vaan.

-Henriikka

Uusi, ihana pellavavaatesarja (+ Nanson vaatearvonta)

Kaupallinen yhteistyö: Nanso

Välillä tuntuu, etten malta odottaa, että pääsen kirjoittamaan jostain asiasta. Nämä Nanson uudet pellavavaatteet ovat juuri sellainen asia (etenkin takki!).

Tällä hetkellä vietän viikkoani Lapin pakkasissa, mutta äsken etsin Tansanian kuvat käsiini. Otimme pellavista kuvia joulu-tammikuun taitteessa Sansibarin saarella. Lämpöasteita oli 30, iho oli auringossa paahtunut ja hiukset sopivasti suolavedessä.

Ilmastointi toimi aina kun sille päälle sattui, mutta muutaman päivän olon jälkeen ei ollut enää niin väliäkään, oliko olo viileä vai tulikuuma.

Olimme ensin kiertäneet viikon manner-Tansaniaa: Kilimanjaron aluetta vesiputouksineen ja kylineen, sekä jatkaneet autolla Ngorongoron ja Serengetin suojelualueiden ja Arushan läpi aina Mwanzaan saakka. Siellä vietimme joulun auringon paistaessa kovaa ja korkealta.

Toinen viikko oli tämä kiireetön lomaviikko paratiisisaarella – ei mitään suunnitelmia, eikä meidän hotellimme lähellä juuri mitään tehtävääkään. Join jääkylmää passion- ja mangomehua, tuoreista hedelmistä tehtyä, ja jos halusin vaihtelua, niin tilasin inkiväärilimsaa.

Pelasimme mukana olleen appiperheen kanssa beachvolleyta ainakin kahdesti päivässä ja kahlasimme laskuveden aikaan pitkälle Intian valtamereen. (Tuntui, että meren puoleen väliin saakka, vaikka todellisuudessa vain sen alkutyrskyihin.)

Ensimmäiset päivät kuluivat hitaasti, kunnes kolmantena päivänä vauhti kiihtyi, ja yhtäkkiä viikko oli jo ohi. Viimeinen päivä oli kuin sormien napsautus.

Aluksi ilmastoinnista otti kaiken irti, hiekat pudisteli tarkasti varpaista pois ennen huoneeseen astumista ja hiukset harjasi uskollisesti jokaisen meripulahduksen jälkeen.

Noh, lopuksi homma ei mennyt aivan samalla lailla. Ilmastointi oli mukava plussa, tärkeintä oli, ettei hiekkaa löytänyt silmästä tai liikaa tyynyltä, ja hiukset olivat lopulta leijonanharjana omassa lomakuosissaan. (Jälkimmäinen tapa toimia oli paljon huolettomampi!)

Ja näissä kuvissa on nyt juuri niitä uusia Nanson pellavavaatteita. Minulla on entuudestaan viime vuodelta Nanson pellavakauluspaitoja, joita kävin ostamassa kerran kerralla kolme kappaletta: mustan, valkoisen ja ”pellavanvärisen”. Olen käyttänyt noita paitoja viikottain ja erityisesti reissuissa.

Siksi olinkin iki-iloinen, kun kuulin uusista Sarastus-sarjan vaatteista: rennoista pellavaisista housuista, mekosta, vyöllä sidottavasta takista ja tunikasta.

Kaikkia sarjan tuotteita on kahdessa värissä: puhtaanvalkoisena ja tummansinisenä. Mielestäni tuo sininen sävy on vähän selkeämmin sininen kuin Nanson nettisivujen tuotekuvissa, mutta tummanpuhuva se kyllä on. Valkoinen on juuri niin valkoinen kuin kuvista hohkaa.

Näitä kuvia katsoessa on hyvä muistaa, että olen itse alle 160-senttinen, joten esimerkiksi housut näyttävät minulla kovin pitkiltä – tosin rakastinkin niitä juuri sellaisina.

Aamutakki on kyllä ihan ehdoton suosikkini näistä, vaikka tykkäänkin yhdistellä myös tunikaa ja mekkoa housujen kanssa. Valkoisessa takissa on sellaista ylellisyyttä, sinisessä uskaltaa syödä aamuisin mustikkarahkaakin. Ja vaikka kutsuinkin takkia aamutakiksi, olen kyllä ajatellut ottaa etenkin sinisen ihan arkikäyttöön. En ole vielä kokeillut, mutta uskoisin sen toimivan tosi hyvin esimerkiksi farkkujen ja silkkikauluspaidan kanssa.

On tosin kerrottava, että Tansanian lämmöissä pitkät lahkeet ja hihat tulivat tarpeeseen vasta auringonlaskun jälkeen: sitä ennen mentiin pitkälti uima-asuissa meressä kelluen. Nyt tämänhetkisiin Lapin asteisiin ottaisin taas mielelläni pellavani, sillä siinä missä pellava tuntuu kuumassa viileältä, lämmittää se kivasti kylmällä. Autiotuparetkille otan kyllä suosiolla merinovillakerrastot.

Huomenna on ystävänpäivä, ei pellavaisista löytyisi lahjaa ystävälle? Tai ehkä itsellesi, ystävistä parhaimmalle. Jos houkuttelee, niin tämän viikon  13.–18.2. Nanson verkkokaupassa on kaikista tuotteista -15% alennus. Myymälöissä on meneillään myös tasarahapäivät keskusvaraston tyhjennysmyynnin vuoksi, eli vaatteita myydään niissä tosi edullisesti tällä hetkellä.

Mutta nyt otsikossa luvatun arvonnan aika, joka alkaakin ehkä jo tulla tutuksi näistä Nanso-kirjotuksista: Kerro kommenttipoksissa mikä uusista pellavavaatteista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kolme voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 20.2. mennessä.

Tuntuu oikeasti todella absurdilta katsoa näitä paratiisikuvia, kun istuu paksuissa merinovillakalsareissa Kuusamossa ja  haisee  tuoksuu nuotiolta. Simpukat ovat vaihtuneet käpyihin ja valkoinen hiekka tykkylumeen.

Katsokaapa muuten tuota viimeistä kuvaa: kun tarkkaan tiiraa, näkee hiekassa ravun tekemiä koloja. Hiekassa olevat pienet hiekkarakeet ovat rapujen pyörittämiä palloja, joita he ovat tuoneet tunneleistaan maan pinnalle, jotta ovat päässeet syvemmälle hiekkaan. Voisin kokeilla samaa lumella.

-Henriikka

Levoton ystävä

Istuimme eilen iltapäivää ystäviemme kanssa. Sohvapöydän ympärille kasattiin tuoleja, tyynyjä ja viltti kolmekuiselle.

Olimme säätäneet ruokia koko aamupäivän, vaikka tarjolla ei edes ollut mitään sen gourmetimpaa. Paria salaattia, croissanteja, leipää ja juustoja, hedelmiä ja vähän tummaa suklaata. Se sama setti, joka on todettu toimivaksi jo monta kertaa. Häsääminen tuntui luonnolliselta – päämääränä oli saada ystäville hyvä mieli ja iloinen lauantaibrunssi. Tietysti ravitakin meidät kaikki siinä samalla.

Kun sitten istuimme ruoan kanssa alas ja aloimme vaihtaa pitkästä aikaa ajan kanssa kuulumisia, tuntui äkkiä oudolta. Niin levollinen kuin hetki olikin, tuntui levottomalta. Kun tarjottavat olivat pöydässä ja kaikilla kahvia kupeissa sekä juomaa lasissa, en voinut enää hääriä huonetta ympäri ja palvella. Ymmärsin, että oudolta tuntui nimenomaan se pysähtyminen. Oli omituista, että hetken päätarkoitus oli vain olla niiden ympärillä olevien ystävien kanssa, olla omana itsenään läsnä siinä tilanteessa.

Oma mielensisäinen ongelmani on tuossa viimeisessä lauseessa, toiseksi viimeisessä virkkeessä: ”Hetken päätarkoitus oli VAIN olla niiden ympärillä olevien ystävien kanssa.”

Miten niin vain? En muista koskaan puhuneeni esimerkiksi töistäni samalla tavalla vähätellen. Eilinen hetkeni oli varmaan viikkoni tärkein, ja silti löysin itseni miettimästä, mitä kaikkea ehtisin saada valmiiksi ja voisin saada aikaseksi, jos nousisin ruokalautaseni ääreltä, ystävieni luota ja ryhtyisin hommiin. Ei ole totta! En haluaisi löytää itseäni ajattelemasta näin.

Toinen levottomuutta lisääväni seikka on viimeisessä lauseessa, viimeisessä virkkeessä: ”Olla omana itsenään läsnä siinä tilanteessa.”

Olen niin tottunut kantamaan erilaisia rooleja, että eilenkin huomasin, että oli vaikea rentoutua ja ymmärtää, että nyt voin olla ihan rauhassa vain. En ole myymässä mitään, en ole edustamassa mitään. Ystäväni kyllä tietävät millainen minä olen. Erilaiset roolit elämässä ovat tietenkin myös minua, mutta usein vain kapea sektori kaikesta. Ystävien rinnalla voin maskeitta ihan koko spektrin loistossa – hyvässä ja pahassa.

Eikö kuulostakin siltä, että analysoin varsin kevyitä omassa mielessäni siinä brunssin aikana? Onneksi sentään sain itse itseni kiinni ajatuksista, minkä jälkeen häntiä on helpompi ottaa kiinni ja tehdä asioille jotain.

Pistin puhelimeni toiselle pöydälle, otin ison hörpyn kahvia ja aloin kysyä ystäviltä tarkentavia heidän elämästään. Tajusin, miten paljon heidänkin kuulumiset minulle merkitsevät. Mieli tasaantui, halusin keskittyä yhteiseen brunssiimme, enkä siihen, että illalla olisi edessä vielä töitä ja pakkaamista. Pidin sylissä hikottelevaa vauvaa, jolla oli keltainen paita niin kuin minulla. ”Voimaväri”, sanoi ystäväni, ihanan pojan äiti.

Kesken kaiken Janne sanoi, että tuntuu oudolta. Ettei hän oikein tiedä, kuinka kuuluisi olla tai missä istua, kun on muutama ystävä kylässä. Hymähtelin, että hän aisti samaa omituista oloa, niin kuin minäkin. Olemme järjestäneet niin paljon isoja juhlia ja yltäkylläisiä brunsseja, että oli vaikea asettautua muutaman ihmisen asetelmaan. Olla sillä lailla rauhassa ja intensiivisesti kaikkien kanssa, jotka ovat paikalla.

Nyt kun ajattelen, niin voi tosiaan olla, että ystävämmekin ihmettelivät sitä, ettei meillä ollut mihinkään kiire. Että istuimme siinä useita tunteja ilman mitään muuta agendaa.

Brunssihetkemme oli kyllä varmasti viikon paras. Etenkin sen jälkeen, kun pääsin omasta turhasta tehokkuusajattelusta eroon, tai pikemminkin ymmärsin, että ystävät vasta ovatkin voimanlähde. Tuntuu, että voisimme todella panostaa tänä keväänä siihen, että kutsumme kylään vain muutamia ystäviä kerrallaan.

Panostaisimme määrän sijasta laatuun, niin kuin jaksan jauhaa kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Miksei tälläkin.

-Henriikka

Kuuman saunan voittaa vain kylmä sauna

Paras paikka rentoutumiselle taitaa olla lämmittämätön sauna. Tajusin viime viikonloppuna kotona ollessani, että saunan kylmille lauteillehan olen kiivennyt lapsesta asti ottamaan pienen breikin. Olen maannut vaatteet päällä saunassa puiden syntyjä syviä, olen soitellut lauteilta pitkiä puheluita pojille ja ottanut joskus kaverinkin mukaan, jotta saamme jakaa ajatuksiamme rauhassa.

Lämmittämätön saunahan on nerokas paikka – ei aktiviteetteja, ei turhia mukavuuksia. Simppelit puupenkit ja maksimissaan laudeliina ja kiulu. Kun kiulua on kokeillut kerran päähänsä, niin sekin muuttuu turhaksi. Saunassa voi keskittyä olemiseen, hetkeen, läsnäoloon. Ja kun kiuas ei hohkaa kuumana, jaksaa mukavissa vaatteissa pötkötellä vaikka kuinka pitkään.

Tänään olen kaivannut saunaa, lämmintä tai kylmää, kun olen suhannut menemään.

Lounastreeneissä niska veti itsensä sellaiseen jökkiin ainiaasta tietokoneella istumisesta, että sain vuoden pahimman hedarin ja pyörin lopputunnin tennispallon ja foamroallerin kanssa kahvakuulien sijaan. Huomasin myös alkukantaisuuteni, kun tajusin jälkikäteen kiukutelleeni valmentajalle kuin äidilleni. (Anteeksi siitä.)

Pillerin voimalla pyyhälsin bussilla palaveriin, joka onneksi innosti niin, että unohdin kalvavan kallonpohjani. Palaverista körötin Itäkeskuksen Partioaittaan hakemaan tilaamani tuotteet, joista osaa tarvitsen sunnuntaina Lappiin lähtiessäni. Sieltä viiletin metrolla kotiin ja nyt kotona mietin, mihin kaikki aika tästäkin päivästä oikein katosi. Sillä saattaa olla vaikutusta, että testailin tunnin vaelluskenkiä ja kuorivaatteita. Ja sillä, että istuin tänään yli kaksi tuntia julkisissa.

Mutta arvatkaa mikä tekee illasta niin erityisen? Roosaliina vie minut illalla syömään. Voitteko kuvitella, että minun pienenpieni ja kovin rakas pikkusiskoni on jo niin aikuinen, että hän voi viedä minut illalliselle? Uskomaton juttu. Siis tarkoitan, että hän ihan oikeasti maksaakin ja kaikkea. (Ei pysty kyllä ymmärtämään. Paras ottaa kuitenkin varmuudeksi lompakko.)

Illallisen jälkeen käpertyisin mielelläni viltin sisään ja saunan lauteille. Mutta sellaista luksusta ei taida nyt olla tarjolla. Vaan taidanpa patistaa Jannen hieromaan harteitani, etten saa taas samanlaista niskaslaagia kuin tänään. Paras olisi olla kunnossa, kun karkaan sunnuntaina nukkumaan lumen saartamiin autiotupiin.

Rentouttavaa viikinloppua kaikille.

-Henriikka

Lista vuoden 2018 matkasuunnitelmista

Viime vuosi oli matkailun suhteen älytön. Yhtäkkiä tajusin eläväni unelmaa, jota olin kantanut vuositolkulla – olin menossa, reissussa, seikkailulla. Matkustin työkseni. Kävin viime vuonna 14 maassa ja 4 maanosassa. Ulkomaanmatkojen rinnalla kulkivat kotimaan matkat, joista kirjoitinkin jo laajan sepustuksen joulukuussa.

Niin kuin olen monesti kirjoittanut, tämän vuoden otan vähän rauhallisemmin. Tajusin loppuvuonna, että mahdollisuuksista sokeutuneena olin vaan lähtenyt paikkoihin lähtemisen riemusta, en niinkään perilläolon vuoksi, enkä halua olla sellainen matkailija – ainakaan, jos on lähdettävä lentäen.

Sitä paitsi olen rakastunut syvästi juuri Suomeen ja haluan löytää täältä koko ajan uutta ja toisaalta puhua kotimaan matkailusta yhtä lailla arvokkaina ulkomaan matkojen rinnalla.

Tämän vuoden reissukalenterini näyttää tällä hetkellä tältä:

Kevät 2018:

Lappi, 8 päivää, helmikuu

Tämän viikon sunnuntaina koittaa kauan odotettu viikko, kun lähden tallaamaan kunnon hankia Suomen Lappiin. Eeva kysyi minua loppuvuonna kaverikseen, ja suostuin samantien. Suunnitelmissa ovat ehkä Kuusamo-Ruoka tai Syöte, joka tapauksessa päätämme viikkomme Pyhälle. Lumikenkäilyä, valokuvailua, kymmeniä tunteja ulkoilua. Kävin juuri tänään ostamassa kunnon talvikengät. Pääsen myös elämäni ensimmäistä kertaa yöksi autiotupaan. Työnteon lomassa aion tehdä töitäkin, joten täydestä lomasta en voi puhua, mutta läppärikin näyttää varmasti kauniimmalta hankien hohteessa.

Nepal, 9 päivää, helmi-maaliskuun vaihde

Osallistun kuun vaihteessa elämäni ensimmäistä kertaa paketoidulle ryhmämatkalle ja pääsen myös ensi kertaa Nepaliin, josta olen haaveillut paljon. Reissu sijoittuu Katmanduhun ja Himalajalle, ja odotan maisemilta (sekä ruoalta!) tosi paljon. Reissu on Mandala Travelin ja lähden matkalle Partioaitan yhteistyökumppanina. En tunne porukasta ketään, joten sormet ristiin hyvästä reissuseurasta.

Pyhä, 7 päivää, maaliskuu

Perheen kanssa Lappiin! Tätä on suunniteltu jo vuoden päivät. Pääsemme pitkästä aikaa koko konkkaronkalla rymyämään rinteitä ja eritoten kaikkea niiden ulkopuolella. Kun olin lapsi, teimme joka vuosi vähintään yhden kunnon laskuloman, joten hiihtohississä riittää paljon muisteltavaa. Päädyimme Pyhään, sillä halusimme mieluummin rauhallisemman Lappi-kohteen ja Pyhältä löysimme edullisen, kivan ja 8 henkilöä vetävän vuokramökin.

Levi, 3–6 päivää, huhtikuu

Viimeinen lumilautaloma on huhtikuussa, kun lähden Leville. En ole itse asiassa koskaan ollut Levillä. Päivien lukumäärät ovat vielä vähän arpapeliä, sillä yritän pelata itselleni muutaman lisälaskupäivän. Reissuporukamme on hyvin random, mutta onneksi myös hyvin innostava: lisäkseni meiningeissä ovat Joonas, Sara ja Arttu. Meinaan kuolla itse itselleni kateudesta, sillä pääsen yöpymään kuuluisassa igluhotellissa! Olen miettinyt paljon, että kuinkahan puhtaana iglun ikkunoita pidetään, joten nyt pääsen vihdoin myös tarkistamaan tämän asian ihan itse.

Transsiperia ja Mongolia, noin 2 viikkoa, huhti-toukokuun vaihde

JOOOOOOO! Transsiperia kutsuu toista kertaa. Vuonna 2015 junailimme ystäväporukan kanssa Helsingistä Pekingiin, tällä kertaa päätepysäkkinä on Venäjän Vladivostok. Ja arvatkaa kenet kysyin mukaani reissuseuraksi? Oman isäni. Mongolia on varmaan eniten suosittelemani maa, ja Venäjä kiinnostaa tällä hetkellä itseäni ehkä kaikkein eniten. Ja se on kyllä varmaa, että tämä reissu on koko vuoden odotetuin.

Tuntematon seikkailu, 1–2 viikkoa, kesäkuu

Kesäkuun alun tuntematon seikkailu on vasta suunnittelutasolla. Olemme vain päättäneet Eevan kanssa, että lähdemme jonnekkin, jos keksimme riittävän kiinnostavan ja merkityksellisen paikan. Suomen kesä on upea, eikä siitä haluta missata viikkoakaan vain matkustelun ilosta. Aluksi suunnittelimme Grönlantia, kunnes tajusimme sen olevan kauneimmillaan vasta myöhemmin.

Italian roadtrip, noin viikon, heinäkuu

Ihanat ystävämme vihitään heinäkuun lopussa Italiassa. Saimme kutsun ja aiomme tietysti matkustaa paikan päälle. Italiaan lähteminen yhden tai parin päivän vuoksi tuntuisi hassulta, joten yhdistämme reissuun muutamia lisäpäiviä. Tutustuin pari vuotta sitten ihanaan italialaispariskuntaan, kansainvälisiä matkabloggaajia täällä Suomessa hostatessani, ja luultavasti reissaamme heidän kanssaan.

Syksy 2018:

Tiedossa ei ole mitään, enkä näillä näkymin ajatellut matkustaa yhtään minnekään. Paitsi ehkä Tallinnaan tai Tukholmaan joulutoria katsomaan.Vaan saapa nähdä.

Mitäs sanotte? Miltä suunnitelmat kuulostavat? Onko listalla samoja kuin teillä? Näiden väliin yritän tietysti tunkea Suomi-matkailua niin paljon kuin mahdollista, eivätkä suunnitelmani muutenkaan ole koskaan menneet niin kuin alunperin oletin.

-Henriikka

Valoa, nyt äkkiä sitä valoa

Valo tuli tänään ensi kertaa käymään kaamosajan jälkeen. Yhtäkkiä se vain karkasi ikkunasta sisään ja seinille lohdullisiksi raidoiksi ja läiskiksi varjojen väliin. Ai että, miten se tuntui ihanalta.

Katsoin valoa jääkaapin ovessa, valoa lankkupöydän päällä ja valoa ikkunalaudoilla. Tuntui kuin hohtavaa energiaa olisi jaossa nähtävässä muodossa, kuin voimaa olisi siinä käden ulottuvilla. Teki mieli siirtyä valoon, jotta raidat tarttuisivat vaatteisiinkin, minuunkin.

Ja hyvänen aika, minähän olin joulun ja uuden vuoden Tansaniassa, syksylläkin auringon alla. Nämä kuvat ovat Singaporesta, erään hotellin aulasta, jossa valo asettui niin kauniisti tilaan, että oli pakko etsiä kamera käsiin.

Että jos minäkin tässä hyrisen, niin niille on kyllä nostettava hattu korkealle, jotka ovat täällä tuulessa ja tuiskeessa painelleet menemään läpi viimeisen vuosikvartaalin. Heitän villaisen lierihattuni ilmaan kaikille, jotka malttoivat odottaa, että pimeyden jälkeen pilkisti taas vähän valoa.

Joskus naurattaa itseänikin, kun istun keväisin mytyssä lattialla siinä kohtaa, mihin valo piirtää sopivan kokoisen istumapaikan. Tai kun siirryn ikkunan ääreen silmät suljettuina kuin addikti, kun valo ilmestyy vastapäisen kerrostalon takaa.

Tänään lähdin kotoa vartin yli neljä, ja hohtavan oranssi aurinko mollotti kaukana kadun päässä. Se oli siis vielä ylhäällä, eikä valo ollut vieläkään kadonnut. Uskomatonta.

Yritin etsiä mielestäni jotain sopivia lyriikoita keväästä ja valosta, vaan tajusin, että kaikki muistamani laulut ovat kylmiä ja kyynisiä (Laura Närhen Julma valo, Ultra Bran Heikko valo, PMMP:n Kevään valo, Vestan Kevät, Pariisin Kevään Kevät…). Enkä minä sellaista tunnelmaa halunnut virittää. Jopa Heidi Kyrön retroveisu (Kevät, kuljen Hakaniemen rantaa…) on sanoitukseltaan aika masentava.

Ei auta kuin pitää ryhti suorana ilman lyyristä rohkaisua.

-Henriikka

Oikeastaan olemme jo lapsena samanlaisia kuin aikuisina

Olin riehakas lapsi – meno, ja erityisesti show, päällä ja sosiaalinen hööki ylimmillään. Juoksin, leikin ja pelasin, kilpailin ja tappelin. Kahden isoveljen perässä piti pysyä hinnalla millä hyvänsä, sillä se oli ainoa pääsylippu mukaan leikkeihin. Pienestä ei saanut itkeä. Suurimman osan ajasta olin paljon puhuva ja nauravainen, seuraa rakastava. Pussailin isoveljieni kavereita synttäreillä, piilotin kiukuspäissäni isän kotiavaimet legolaatikon pohjalle ja huijasin pikkusiskolta järkyttävän määrän karkkia. Oikeasti olin aika kilttikin, vaikka välillä homma saattoi vähän kuohua yli äyräiden.

Sitten oli se toinen puoli. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ollessani 7-vuotias. Piirtelin omassa hiljaisuudessani, piilouduin komeroon, kun en enää jaksanut ketään. Kuvittelin olevani orava ja juoksin metsässä tuntikausia. Poljin polkupyörällä kirjastoon, lainasin niin monta kirjaa, että reppu ja tarakka olivat täynnä, minkä jälkeen sulkeudun huoneeseeni lukemaan koko viikonlopuksi. Rakensin peitoista ja tyynyistä majoja, kutsuin pehmolelukaverini vierailulle ja kerroin heille salaisuuksia.

Muistan edelleen, että saatoin leikkiä niin, että istuin huoneessani ja kuvittelin leikin päässäni. En siis edes oikeasti tehnyt mitään, mielikuvitukseni vain rakensi koko leikin ja piti sitä elossa.

Joskus kerroin kavereilleni keksittyjä tarinoita totuuksina ja uskoin niihin itsekin. Kun puhuin niitä ääneen, niistä ikään kuin muuttui tosia. En edelleenkään tiedä kaikista lapsuudenmuistoistani, ovatko ne oikeita vai silloin tai myöhemmin keksimiäni.

Yksi leikki, jota kovasti taannoin ihmeteltiin ja joka on lietsonut ilmoille pientä kuittailua perhepiirissäni myöhemmin, on kalastus.

Istuin kotimme edustalla olevalla pikkuruisella kallionkielekkeellä, päälläni nyt mitä sattuu vaatetta, jotka sai rauhassa likaantua. Istuin kielekkeellä jalkojani riiputtaen ja kalastin. Onki oli maasta löydetty keppi, josta roikkui narunpätkä. Kalastin asfalttitien vieressä sanaakaan sanomatta monta tuntia. Ohikulkijat kävelivät hymyillen ohi, ja vanhempani huutelivat ikkunasta, mutta minä vain kalastin.

Tai siis noin minä sitä nyt kuvailisin! Todellisuudessa olin urhea kalastaja. Istuin hurjassa aallokossa jylhällä kalliolla, jota vasten tyrskyt löivät. Minun oli saalistettava päivän ateria tai ruokaa ei olisi. Majakassa kajasti valo, eikä minun sen vuoksi tarvinnut istua ihan pilkkopimeässä. Yksin aavan, tummanpuhuvan meren äärellä oli aikaa ajatella. Säätilat vaihtelivat hurjista myrskyistä toiveikkaaseen auringonpaisteeseen. Onkeni oli ottanut kuluneiden kalavuosien johdosta vähän osumaa, mutta kala onneksi tarrasi ruosteisessa koukussa kiemurtelevaan matoon yhä.

Minä tunnistan nuo kaksi puolta itsessäni yhä. Toinen on karusti lajiteltuna vahva ekstrovertti, toinen syvä introvertti. Molemmat puolet elävät minussa edelleen vahvasti, vaikka tiedän tietysti, että eihän ihmistä pysty tai kannatakaan jakaa näin selkeästi kahtia.

Nuoruuden vuodet toivat esille melkeinpä vain tuota iloista hurjapäätä, sosiaalisilta voimavaroiltaan ehtymätöntä. Runotytöt, lukutoukat eivätkä yksin metsissä vaeltelevat olleet kovassa huudossa etenkään urheiluluokilla.

Vaan kaikkien vuosien jälkeen tuntuu, että nämä kaksi ovat löytäneet taas tasapainon minussa. Pieni kalastaja on taas ottanut jalansijaa viimeisinä vuosina, ja kuinka iloitsenkaan siitä, ettei ihmisen tarvitse olla tarkoilla ääriviivoilla piirretty karikatyyri. Voin juosta ja kuohua yli äyräiden, jonka jälkeen kalastaa koko sunnuntain vastapainoksi.

Ja jos kohoa ei löydy, voin aina kuvitella sen.

-Henriikka

Suomalainen hygge: Outdoor-pitsaa ja perhe, joka pitää huolta

Saavuin keskiviikkona vanhempieni turvalliseen suojeluun kutsuen muutaman päivän karkumatkaa Helsingistä leikkimielisesti nimellä hermoloma. On nimessä totuudensiementäkin, kun muistaa tiistain olotilani.

Ilokseni kirjoitan ja huomaan, että alkaa helpottaa. Tuntuu, että stressitasot alkoivat laskea samantien, kun nousin keskiviikkona alkuyöstä bussiin ja keskiyöllä Kouvolan keskustan tyhjyyteen. Lapsuudenkotona oli valmiiksi laitettu peti valmiina, jonka päällä odottivat yöpuku, villasukat ja lapsuuden lempipehmolelu: kana nimeltä Ankka. Edelleen tuntuu, että sillä olisi tunteet niin kuin minullakin.

Olen käynyt jo kolmesti saunassa. Eikä riitä. Helsingissä meillä ei ole saunaa edes talossamme.

Pidimme torstaina äidin kanssa leffaillan. Valinta oli ikuinen suosikkini Ylpeys ja Ennakkoluulo. Äitiä nauratti, kun reagoin kaikkeen etukäteen, kun muistin kaiken ulkoa. Lizzie oli nuoruuteni voimaeläin – toivon niin paljon olevani joskus yhtä vahva kuin hän. Elokuvaa katsoessani mietin myös ihmisten välistä kommunikaatiota ja huomasin toivovani, että nykyisinkin lauseisiin kätkettäisiin yhtä paljon sanomattomia sanoja ja tunnetta. Nykyään hökäistään vain kaikki ulos. Pidän sellaisesta sopivasta latauksesta.

Perjantaina isä pakotti minut kanssaan hiihtämään. 12 kilometriä lensi siivillä. NOT, mutta itse asiassa nautin kyllä. Harjoittelimme yhdenjalanliukuja, suksitemppuja ja perustekniikoita, ja tajusin liian hyvin, kuinka surkeaksi tekniikkani on ruostunut viimeisen 15 vuoden aikana. Pitäisi varmaan vielä kerran antaa mahdollisuus tälle maailman toiseksi surkeimmalle liikuntalajille ja harjoitella kunnolla.

Eilen perhe laajeni ja pidimme pitsailtaa. Tänään aamu valkeni niin kirkkaana ja pakkasesta paukkuvana, että päätimme lähteä lämmittämään lounaamme nuotiolla. Edellisillan pitsat lämpenivät oksanhaaroissa, ja pari tuntia hujahti. Varpaat ja sormet lämpenivät kunnolla vasta autossa, kun hurautimme retkeilyn jälkeen kaupan kautta vanhaan kunnon videovuokraamoon.

Vuokraamosta löytyi 1999 vuoden Tarzan, kaupasta Runebergintorttuja. Pian käymme yhdessä elokuvan ääreen kahvikuppiemme kanssa ja fiilistelemme nostalgiahoureissamme, miten mahtavia elokuvia Disney taannoin teki. Laulamme kukin salaa mukana ja kuvittelemme itsemme surffaamassa viidakon oksilla.

Niin se piti vielä sanoa, että jos joskus luulin olevani stressaantunut, niin en ole enää.

-Henriikka

Lempimusiikki: kaikki, joka räydyttää

Olen tajunnut sen selvästi. Lempimusiikkiani on kaikki musiikki, joka räydyttää minua. Kaikki mikä saa kulmani, otsani ja sydämeni suuresta tunteesta vähän ruttuun. Korjaan: paljon, ei vähän.

Tällä hetkellä Spotifystä soi lista nimeltä ”Itketysbiisit”. Olen oikein hyvällä tuulella. Kertoo kai jotain siitä, millainen musiikki on suosiossani.

Oma suosikkibiisieni soittolista on 90-prosenttisesti melankolista tai jotain sinne päin kallellaan olevaa. Rakastan Mikael Gabrielin Riippumatto- ja Maailman Laidalla -biisejäkin sen vuoksi niin suuresti, että niissä kuuluu niin suuri kaipuu johonkin.

Yleensä musiikki on suomenkielistä, silloin tunteeseen pääsee syvemmälle. Ei kuitenkaan aina. Esimerkiksi tänään olen rullannut i hate you, i love youuta ja A great big worldin ja Christina Aguileran Say Something -biisiä.

On ihan todella omituista tajuta, etten oikeastaan edes välitä, onko biisi hyvä, jos se herättää tunteita. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, mutta eivät aina.

En kuuntele biisejä useinkaan uudestaan sen vuoksi, että saisin kuulla biisin uudestaan. Vaan sen vuoksi, että saisin kokea taas sen tuoman tunteen.

Ja on todella omituista tajuta, että oikeastaan rakastaa vähän räytyä. Olla sydän tunteesta mutkalla, kippuralla. Vaikka se tunnekin on usein musiikin luomaa illuusiota.

En ole monta henkilökohtaisempaa asiaa kuin se, että joku kertoo jonkun kappaleen muistuttavan häntä minusta. Muistan taatusti jokaisen kerran, kun joku on sanonut minulle niin. Onneksi moni biisi on ollut ihana, ihan aina ei.

Kun täytin 15, sain levyllisen biisejä. Itsepoltetun cd:n tietysti. Itsekoristellut kannet ja kaikki. Kuuntelin ja kuuntelen sitä edelleen, ja pidän jokaisesta kappaleesta, koska muistan niiden kautta, mitä tunsin silloin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit