Ajatuksia impulsiivisuudesta

”Sometimes the smallest step in the right direction ends up being the biggest step of your life.”

Impulsiivisuus. Mikä ihana sana. Tai sitä se on ainakin minulle, sinusta en tiedä.

Monille impulsiivisuus on pelottavaa, jotkut pitävät sitä jopa paheena. Osa ihmisistä kehrää sanalle samantien, toisille se särähtää korvaan suoralta tuholta tai vähintään tieltä suistumiselta.

Taidan olla melko impulsiivinen. Lähdin 6-vuotiaana tyttöleirille saatuani koulusta leirin mainoslapun. En tiennyt yhtään, ketä muita leirille tulisi, mutta löysin sopivat huonekaverit menomatkalla bussista. Tokaluokkalaisena aloitin koripallon pelaamisen vain, koska siitäkin jaettiin koulussa lappu. Pelasin korista kahdeksan vuotta. Välillä mietin, olisinko tarttunut kaikkiin asioihin, joista ilmoitettiin koulun kautta paperilapulla.

Lopetin yliopiston vuoden jälkeen, kun opiskelu ei tuntunut omalta. Jäin yrittäjäksi niin nopeasti, että moni ympärillä mietti, että kannattaisiko kuitenkin jäädä luomaan uraa vielä hetkeksi toimistoon. Kun perustin päättää blogin, halusin tehdä sen heti isosti.

Minulle impulsiivisuus tuntuu ihanalta, vapaudelta. Se on lupaus siitä, ettei tarvitse jämähtää, että aina saa uudistua.

Toisaalta en lopettanut koripalloa kahdeksaan vuoteen, vaikken ollut siitä mitenkään erinomainen. Toisaalta suunnittelin blogia kaksi vuotta ennen kuin julkaisin sen ja aloitin. Toisaalta istuin Jyväskylän yliopiston saleissa sen vuoden, ennen kuin siirryin uuteen opinahjoon. Ja jos en olisi päässyt uuteen, olisin jäänyt sinne.

Minun impulsiivisuuteni on kuitenkin niin monien ajatusten, niin syvän ja alati hyrräävän meta-analyysin viimeinen pisara, että se on lopulta melko harkittua. Omat impulsiiviset päätökseni ovatkin oikeastaan vain oivalluksia pitkän harkinnan jälkeen. Sellaisia vuorenhuippuja, joille vihdoin löytää pitkän pilviverhon jälkeen. Kirkkaita näkymiä usvaverhon takaa. Mutta kun niihin pisteisiin päästään, en malta enää odottaa.

Minun piti odottaa irtisanoutumista vielä muutama seesteinen päivä, mutta en malttanut ja lopulta hökäisin sanani ulos ensimmäisenä päivänä loman jälkeen. En yksinkertaisesti pystynyt enää odottamaan, vaikka olin tehnyt lopullisen päätökseni vasta edellispäivänä. Kun lapsena sain sen leirilapun koulusta, olin varmasti leirielämästä jo pitkään haaveillutkin. Tai ainakin jostain vastaavasta. Kun muutama vuosi sitten ymmärsin, että haluan olla enemmän luonnossa, tuntui että oli saatava kaikki heti. Sydämeni paloi ilmiliekillä samantien ja tuntui käsittämättömältä, etten ollut ennen juonut aamukahviani kuksasta.

Totuus siis on, etten taida olla kovin impulsiivinen. Taidan vain ajatella ja suunnitella koko ajan tiedostaen ja tiedostomatta niin hirveästi, että kun joku päätös lopulta kiteytyy kaikelle kansalle kerrottavaksi, näyttäytyy se hetkessä tehdyltä ratkaisulta.

Luulen, että olen impulsiivisuuden sijaan rohkea kulkemaan kohti sitä, mikä tuntuu oikealta. En suinkaan sitä, mikä on oikeaa, vaan mikä tuntuu oikealta. Tässä järkeä tunteen yli korostavassa maailmassa sekin saatetaan helposti sekoittaa impulsiivisuuteen.

Joskus tunne kantaa, joskus ei. Koripalloura ei ottanut kovin komeita siipiä alleen, mutta yritys on edelleen voimissaan ja rakkaus luontoon ei näytä hiljenemisen merkkejä.

-Henriikka

Kuva: Eeva Mäkinen
– tuo ensimmäinen on muuten ehdoton suosikkikuvani tältä vuodelta

6 kommenttia

  1. Nea 18.2.2018

    Aivan ihana kirjoitus! Koen itse olevani tässä asiassa kovin samanlainen: sukulaisille ja läheisille päätökseni saattavat tuntua kovin yllättäviltä, sillä mietin asioita usein pitkään yksikseni. Välillä myös yllätyn itse tekemistäni päätöksistä. Olen aikaisemminkin miettinyt asiaa, ja tämä postaus jotenkin selitti kaiken! Ihanaa!

    Vastaa
    • Henriikka 24.3.2018

      Ihanasti sanottu, että tämä kirjoitus jotenkin selitti kaiken. Hassua, että oikeasti ymmärsin tämän itsekin vasta, kun kirjoitin kaiken auki. Joskus on niin vaikea hahmottaa omia toimintatapoja tai ajatuksia, kunnes yhtäkkiä välähtää ja joku asia kirkastuu itsellekin ihan täysin.

      Vastaa
  2. Karo 18.2.2018

    Tiedän tarkalleen mistä puhut, tunnistin itseni tästä!
    Kiitos inspiroivasta ja innostavasta postauksesta.

    Vastaa
  3. Anna 19.2.2018

    Tämä!! Et voisi paremmin tiivistää ajatuksiani. Olen lähtenyt ulkomaille, tehnyt uravalintoja, ottanut lävistyksiä ja tatuointeja siten, että ympäröivät ihmiset ovat ajatelleet toteuttavani edellisinä päivinä keksittyjä päähänpistoja. Harmi tässä on ollut se, että esimerkiksi kumppanini on tuntenut olonsa hieman turvattomaksikin, koska hän on luullut että olen aidosti impulsiivinen ja saattaisin hänelle jonakin päivänä vain täräyttää, etten halua olla yhdessä tms. Kyse ei kuitenkaan ole siitä: en vain aina muista kertoa omaa itseäni koskevista pohdinnoista aina muille, mutta totta kai keskustelen parisuhteen voinnista kumppanin kanssa. Samoin jos jokin ärsyttää, en yhtäkkiä napsahda ja raivoa, vaan voin olla hyvinkin pitkäpinnainen ja kertoa, että nyt alkaa ärsyttää. En siis taida olla impulsiivista nähnytkään, en vain muista avata ajatusketjujani ääneen :)

    Vastaa
    • Henriikka 24.3.2018

      Ja sinä taas jatkoi tekstiä hyvin, että sain itse lisää ajateltavaa. Aika kohtalokasta saattaa kyllä olla tuo kumppanin rooli, kun omassa päässä tapahtuu niin hirveästi, eikä ne ajatukset kuitenkaan siirry suoraan sen toisen päähän, vaikka välillä harhaisesti luulisikin niin.

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Karo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.