Oikeastaan olemme jo lapsena samanlaisia kuin aikuisina

Olin riehakas lapsi – meno, ja erityisesti show, päällä ja sosiaalinen hööki ylimmillään. Juoksin, leikin ja pelasin, kilpailin ja tappelin. Kahden isoveljen perässä piti pysyä hinnalla millä hyvänsä, sillä se oli ainoa pääsylippu mukaan leikkeihin. Pienestä ei saanut itkeä. Suurimman osan ajasta olin paljon puhuva ja nauravainen, seuraa rakastava. Pussailin isoveljieni kavereita synttäreillä, piilotin kiukuspäissäni isän kotiavaimet legolaatikon pohjalle ja huijasin pikkusiskolta järkyttävän määrän karkkia. Oikeasti olin aika kilttikin, vaikka välillä homma saattoi vähän kuohua yli äyräiden.

Sitten oli se toinen puoli. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ollessani 7-vuotias. Piirtelin omassa hiljaisuudessani, piilouduin komeroon, kun en enää jaksanut ketään. Kuvittelin olevani orava ja juoksin metsässä tuntikausia. Poljin polkupyörällä kirjastoon, lainasin niin monta kirjaa, että reppu ja tarakka olivat täynnä, minkä jälkeen sulkeudun huoneeseeni lukemaan koko viikonlopuksi. Rakensin peitoista ja tyynyistä majoja, kutsuin pehmolelukaverini vierailulle ja kerroin heille salaisuuksia.

Muistan edelleen, että saatoin leikkiä niin, että istuin huoneessani ja kuvittelin leikin päässäni. En siis edes oikeasti tehnyt mitään, mielikuvitukseni vain rakensi koko leikin ja piti sitä elossa.

Joskus kerroin kavereilleni keksittyjä tarinoita totuuksina ja uskoin niihin itsekin. Kun puhuin niitä ääneen, niistä ikään kuin muuttui tosia. En edelleenkään tiedä kaikista lapsuudenmuistoistani, ovatko ne oikeita vai silloin tai myöhemmin keksimiäni.

Yksi leikki, jota kovasti taannoin ihmeteltiin ja joka on lietsonut ilmoille pientä kuittailua perhepiirissäni myöhemmin, on kalastus.

Istuin kotimme edustalla olevalla pikkuruisella kallionkielekkeellä, päälläni nyt mitä sattuu vaatetta, jotka sai rauhassa likaantua. Istuin kielekkeellä jalkojani riiputtaen ja kalastin. Onki oli maasta löydetty keppi, josta roikkui narunpätkä. Kalastin asfalttitien vieressä sanaakaan sanomatta monta tuntia. Ohikulkijat kävelivät hymyillen ohi, ja vanhempani huutelivat ikkunasta, mutta minä vain kalastin.

Tai siis noin minä sitä nyt kuvailisin! Todellisuudessa olin urhea kalastaja. Istuin hurjassa aallokossa jylhällä kalliolla, jota vasten tyrskyt löivät. Minun oli saalistettava päivän ateria tai ruokaa ei olisi. Majakassa kajasti valo, eikä minun sen vuoksi tarvinnut istua ihan pilkkopimeässä. Yksin aavan, tummanpuhuvan meren äärellä oli aikaa ajatella. Säätilat vaihtelivat hurjista myrskyistä toiveikkaaseen auringonpaisteeseen. Onkeni oli ottanut kuluneiden kalavuosien johdosta vähän osumaa, mutta kala onneksi tarrasi ruosteisessa koukussa kiemurtelevaan matoon yhä.

Minä tunnistan nuo kaksi puolta itsessäni yhä. Toinen on karusti lajiteltuna vahva ekstrovertti, toinen syvä introvertti. Molemmat puolet elävät minussa edelleen vahvasti, vaikka tiedän tietysti, että eihän ihmistä pysty tai kannatakaan jakaa näin selkeästi kahtia.

Nuoruuden vuodet toivat esille melkeinpä vain tuota iloista hurjapäätä, sosiaalisilta voimavaroiltaan ehtymätöntä. Runotytöt, lukutoukat eivätkä yksin metsissä vaeltelevat olleet kovassa huudossa etenkään urheiluluokilla.

Vaan kaikkien vuosien jälkeen tuntuu, että nämä kaksi ovat löytäneet taas tasapainon minussa. Pieni kalastaja on taas ottanut jalansijaa viimeisinä vuosina, ja kuinka iloitsenkaan siitä, ettei ihmisen tarvitse olla tarkoilla ääriviivoilla piirretty karikatyyri. Voin juosta ja kuohua yli äyräiden, jonka jälkeen kalastaa koko sunnuntain vastapainoksi.

Ja jos kohoa ei löydy, voin aina kuvitella sen.

-Henriikka

Kategoriat: elämä, nostalgia 7 kommenttia

Oikeastaan olemme jo lapsena samanlaisia kuin aikuisina

7 kommenttia

  • Heidi sanoo:

    Mä mietin tuota samaa juuri tänään! Kuinka olen tavallaan edelleen se pieni, ujo, omaa rauhaa rakastava tytteli 80-luvulta, mutta toisaalta myös erittäin rohkea ja impulsiivinen, uusia tilanteita ja ihmisiä rakastava ääripää. Ihminen on niin vain mielenkiintoinen otus!

  • Mymmeli sanoo:

    Samoja asioita olen pidempään pohtinut. Ollaan aina saman ikäisiä että liittyykö sitten tähän ikään, en tiedä. Mulla on aina ollut ekstrovertin identiteetti. Ajattelin aina että oon iloinen ja avoin, menevä rämäpää, jonka on helppo tutustua uusiin ihmisiin. En ainakaan mikään turhasta herkistelijä (vaikka samaan aikaan ristiäisissä keskityin kastemaljan kuviointiin ettei vaan tule tippa linssiin). Oon nyt vasta tajunnut että sitä mä oletin että ympäristö musta haluaa. Kun tajusin tän ja annoin itelleni luvan herkistyä ja itkeä ihan kaikesta, aina kun siltä tuntuu niin herkistelin ja itkeskelin millon mistäkin varmaan yli kuukauden. :D ja nyt annan itteni olla just sellanen kun hyvältä tuntuu. Ja tajusin ettei se uusiin ihmisiin tutustuminen mulle olekaan niin helppoa kun riisuin sen opitun roolin. Hetkeksi aikaa introvertit puolet korostu koska annoin niiden tulla esille mutta nyt on aika hyvä tasapaino. Kyllä se ilonen rämäpää mussa on edelleen mutta nyt myös uskallan näyttää sen tunteikkaan ja introvertin puolen itestäni. Itsensä löytänyt olo. :D Tulipa romaani.

  • Mari sanoo:

    Tämä oli ihana kirjoitus! Olen myös miettinyt samansuuntaisia viime aikoina.

  • Pauliina sanoo:

    Valtavan ihana teksti, tuli hymy huulille!

  • Hieno postaus! Ihanan rikasta ja kuvailevaa tekstiä, oikein nautinto lukea. :)

  • Maija sanoo:

    Ihana kirjoitus! Juuri tälläiset postaukset piristävät niin kovin mun arkea. Tulee sellainen kevyt olo ja ajatus siitä, ettei maailma ookkaan niin paha paikka. Ah!

  • Havu sanoo:

    Kiitos näistä samaistuttavista sanoista. Toisilla meistä valitettavan iso osa lapsuusmuistoista on sellaisia, joihin ei mielellään kovin usein edes ajatuksen tasolla palaa. On helpottavaa tiedostaa, että ihmisenä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä jatkuvasti ja tulla armollisemmaksi itseään ja muistojaan kohtaan. Tekee hyvää puhua ymmärtävästi ja lohduttavasti sille pienelle ja pelokkaalle lapselle itsessään, ja samalla havahtua päässeensä 28 vuodessa siihen tilaan, jossa on kehittänyt itsestään ja elämästään omannäköisen, turvallisen ja kaikin puolin ihan kelpo yksilön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *