Ensimmäinen lumiukkoni yli kymmeneen vuoteen

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Latu, #UlkonaKuinLumiukko

Teimme keskiviikkona lumiukon. En todellakaan muista, koska olisin tehnyt sellaisen viimeksi. Siitä on taatusti yli kymmenen vuotta, varmaan 15. Tämänviikkoisen rakennusprosessin jälkeen tunnen miltei surua näiden vuosien vuoksi – miten hauskaa voikaan olla rakennella lumesta ihmistä muistuttava hahmo, johon alkaa kiintyä jo ennen sen ollessa täysin valmis.

Rakensimme ukkomme varsin jylhään miljööseen, Kuusamon Myllykoskelle. Koski pauhasi komeasti taustalla, kun luminen ukkeli valmistui. Syy yhtäkkiseen rakenteluun ei ollut vähemmän juhlava sekään – Suomen Latu täyttää tänä vuonna 80 vuotta ja innostaa juhlavuotensa kunniaksi kaikki lumiukon tekoon.

Suunnittelimme Eevan kanssa lumiukkomme tekoa huvittavan hartaasti. Odotimme kärsivällisesti, että olisimme yhdessä reissun päällä pohjoisemmassa, jotta saisimme lumivalkoisen, huurteisen synnyinsijan uudelle ystävällemme. Koska pakkaslukemat olivat kuitenkin reilut, ei suojalumesta ollut tietoakaan, eikä pallojen pyörittämisestä tullut mitään. Niinpä otimme pakkaslumen vaatimat keinot käyttöön – kävimme ajomatkalla paikallisesta marketista kyselemässä turhaa pahvilaatikkoa. Vaan lähdimme lopulta oikean supertyövälineen kanssa: vanha mainostötterö oli täydellinen muotti lumelle.

Kun hienoin lumiukko-spotti oli paikannettu, asetimme tötterön paikalleen ja kuljetimme muovipussissa ja lapiossa lunta pötkön täyteen. Sen jälkeen Eeva nosti minut rosvontikkailla sen sisään, ja tamppailin ja pompin aikani lumen päällä, jotta se tiivistyisi veisteltäväksi.

(Sain Instastooryssa muutamia huolestuneita viestejä pomppimisesta huojuvassa tornissa kylmän kosken vierellä. Tiedoksi kuitenkin, että kaikki oli kontrollissa ja vieressämme kaiken lisäksi oranssi pelastusrengas.)

Kun tötterö oli täynnä, pidimme kahvitauon ja odottelimme lumiukkorunkomme jäätymistä.


Olin ihan jännityksissäni, kun nostin pahvipötkön paikoiltaan. Onneksemme sen sisältä paljastui ehta lumiukonraakile, jota kävin heti innolla veistelemään.

Luulen, että Eevaa vähän nauratti, kuinka innoissani olin. Hän kuvasi, kun veistelin, silittelin ja tasoittelin. Kääntelin päätäni arvioitsevasti, taputtelin lumipaakkuja sileäksi. Uppouduin ihan tosissani lumiukko-flowhun. Kaiken häsäämisen jälkeen lumiköntistä syntyi pää, vartalo ja kengät.

Kerroin, että lopputuloksena tulee olemaan sellainen Instagram-husband, että oksat pois. Rakastettava flanellipaitapoju.

Kun Eevan pipo ja oma flanellipaitani aseteltiin päälle, alkoi hahmo saada jo elävää fiilistä. Ristimme sen Kaarloksi ja aloimme pitää siitä silmittäkin huolestuttavan paljon. Outdoor-uskottavuutta tuotiin vyöllä ja puukolla, sekä termarilla ja omalla erärepulla. Kuksaan kaadettiin vielä kuumat juomatkin, jottei tarvitse suu kuivana katsella kauniita maisemia.

Silmät tehtiin suklaapalloista, nenä porkkanasta. Kengännauhat solmin risunpätkistä. Siinä se nyt oli, varsin uskottava ja sympaattinen Kaarlo.

Kun yhteistä aikaa oli vietetty tovi ja selfiet oli otettu, jatkoimme autollamme seuraavaan paikkaan. Naurattaa ja itkettää vähän, miten karulta tuntui jättää ukko ilkosilleen lumisiin maisemiin. Totesimme, että Patagoanian flanelli ja muut vermeet ovat kuitenkin hitusen liian arvokkaita lumiukon vakituisiksi vaatteiksi.

Iloksemme löysimme kuitenkin myöhemmin somesta kuvia, joissa Kaarlo oli päässyt mukaan meininkeihin, esimerkiksi kamerajalustana. Paikallinen meitä jututtamaan tullut opaskin oli pukenut Kaarlolle hetkeksi omat kamppeensa lumikenkineen kaikkineen.

Niin ne jäiset miehet yhdistää!

Oma mummini oli kova Suomen Latu –intoilija. Joka talvi hän oli kaatamassa kuumaa mehua heidän tapahtumissaan sininen Sastan anorakki päällä. Hauska ajatella, että nyt minä Suomen Ladun inspiroimana kyhään omaa lumiukkoani kasaan keltaisessa Sastassani.

Suomen Latu on liikuttanut suomalaisia ja innostanut ulkoilemaan 80 vuoden ajan. Sen lisäksi, että he haluavat tarjota virikkeitä ulkoiluun, nostetaan lumiukoilla esille myös karu tosiasia: Ilmaston lämmetessä Suomen lumipeite jää ohuemmaksi ja luminen vuodenaika lyhenee. Todennäköisesti talvilajit lähiliikuntana ja -ulkoiluna eivät enää ole tulevaisuudessa mahdollisia ainakaan Etelä-Suomessa. Ilmatieteen laitoksen mukaan Etelä- ja Länsi-Suomessa lumiset päivät saattavat vähetä jopa puoleen nykyisestä tällä vuosisadalla. Lumiukkojen myötä Suomen Latu toivoo myös, että saamme nauttia lumisista talvista myös 80 vuoden kuluttua. Pistetään itsemme likoon.

Mutta niin – nyt on minun vuoroni innostaa teitä. Kyhääpä oma lumiukkosi, mahtipohtinen, klassinen tai ihan vaikka vaatimaton, ja jaa oma kuvasi somessa #ulkonakuinlumiukko.

Ja jos satut liikkumaan Kuusamossa, niin käyhän katsomassa, onko Kaarlolla kaikki okei.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Kategoriat: kaverit, nostalgia, outdoor, yhteistyö Avainsanat: , 14 kommenttia

Ensimmäinen lumiukkoni yli kymmeneen vuoteen

14 kommenttia

  • Johanna sanoo:

    Niin ihana postaus! :) symppis Kaarlo <3

  • Hän on ihana! Tekisi mieli matkustaa Kuusamoon ihan vain katsomaan, että hänellä on kaikki hyvin ja viedä pipo päähän!

    • Henriikka sanoo:

      Me ollaan saatu niin monia kuvia Kuusamosta, että oon itekin ollut ihan liikuttuneena. Vasta nyt Kaarlo taitaa vetää onnellisia viimeisiään.

  • Saara sanoo:

    Oon niin elänyt mukana teidän ihanan näköistä Lapin matkaa <3. Muistuttaa mua taas siitä, miksi haluan lähteä Lappiin töihin :).

    • Henriikka sanoo:

      Ihanasti kirjoitettu, kiitos. Meillä oli kyllä kaikin tavoin niin ihana matka, että eiköhän lähdetä taas ensi vuonna uudestaan.

  • Anna sanoo:

    Nyt täytyy oikein raapustaa kommentti, niin hyvä mieli tuli tästä postauksesta jotenkin! Oot aivan älyttömän inspiroiva nainen, olette Eevan kanssa molemmat. Täällä ollaan instan ja blogin kautta kaihoisasti seurattu teidän seikkailuja ja päätetty että kyllä vain minäkin lupaan olla tänä vuonna spontaanimpi! Kiitos kauniista kuvista, olette saaneet kyllä Suomen ihanimmat maisemat ikuistettua :) olispa muute mielenkiintoista lukea postaus siitä millä kamppeilla ootte tarjennut tuolla lumen keskellä!

    • Henriikka sanoo:

      Siis liikutusitkut. Eiku hymyt! Minä niin toivon aina, että joku edes inspiroituisi ja innostuisi mun jutuista. Ja nyt kun ollaan Eevan kanssa ruvettu vetää sopivasti yhtä köyttä, niin itselläkin ollut sellainen olo, että miten mahtavasti saadaankaan yhdessä aikaiseksi. Kiitos, kiitos kiitos.

      Ja hmmm toi kamajuttuideahan voisi olla varsin hyvä. Vieläköhän ehtisin tehdä täksi talveksi?

  • Marihantee sanoo:

    Tyylikkäin lumiukko mitä muistan nähneeni ainakaan ihan hetkeen! :D

  • ReetaJohanna sanoo:

    Tulinpas hyvälle mielelle tästä. Kiitos :)
    Minkä kokoinen tuo sinun reppusi muuten on? Etsinnässä sopiva päiväreppu.

    • Henriikka sanoo:

      Hyvä kun laitoit instassakin viestiä. Huomasit varmaan, että olen melkoisen hidas täällä blogin puolella toisinaan…

  • Elli sanoo:

    Kävin pari tuntia sitten tervehtimässä Kaarloa. Hyvin näytti voivan, karkkisilmät ja nenäkin tallella!
    Vaatteita ei kukaan ollut malttanut sille jättää.
    Tosi kauniin paikan olitte ukolle valinneet. Iltapäivän auringossa se oli hurmaava. Ja varmasti päätyy monien turistien kuviin eri puolille maailmaa.

    • Henriikka sanoo:

      Iha huippua, että kävit :D <3 Toivottavasti se oli nakupellenäkin onnellinen. Ollaan oikeesti saatu niin paljon kuvia ja terveisiä Kaarlolta, että eiköhän se elä varmasti hyvän, vaikkakin lyhyen, elämän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *