arkisto:

huhtikuu 2018

Kun kamera ei rakasta (osa 10)

On ilonpidon aika!

Tämä on kaikkien aikojen kymmenes ”Kun kamera ei rakasta” -postaus eli suorastaan juhlanumero. Huraa! Töttöröö! Kerrassaan mieltä ylentävää tietää, miten viehättävä sitä osaa kameran edessä tahtoessaan olla, ja että kuvista riittää kokonaiseksi formaatiksi. Kuka prinsessoista haaveksiva pikkutyttö- tai -poika ei unelmissaan näytä yhtä hyvältä, kuin tämän kuvasarjan ensimmäinen taideteos: ”Död”?

Juttusarja on poseerausten välisten ilmeiden ja puolitankoon jääneiden silmien juhlaa. Nauttikaa!




”Pikkusiskon silmissä aina kaunein”


”Mielessä kesän ensimmäinen tötterö”


”Kesän ensimmäinen tötterö”

Näilä on hyvä pyöräyttää uusi kymmenluku käyntiin. Löytyikö lemppari?

Ihanaa vappuaattoa!

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9

Miten jahdata unelmia, joita ei tiedä?

 Janne tässä hoi.

Alkuhuomautus: blogijuttujen kirjoittaminen on todella vaikeaa. Lupasin Henriikalle kirjoittaa pari juttua hänen ollessaan lomalla, ja arvostus lähes päivittäin kirjoittavaa mimmiä kohtaan kasvaa tunti tunnilta. Jo yksi juttu per viikko tuntuu tiukalta tahdilta.

Nyt kun kerran olen lupautunut kirjoittamaan, haluan herättää ajatuksia aiheesta, joka on hieman vaivannut mieltäni, nimittäin unelmien tavoittelun vaikeudesta. Henriikka kirjoitti tähän aiheeseen liippaavan tekstin muutama kuukausi sitten. Hän kirjoitti, ettei kaikilla ole sitä ”omaa juttua”, eikä tarvitsekaan (Kannattaa lukea, todella kova teksti).

Olen itse paininut samankaltaisen ongelman kanssa pienellä twistillä. Toisin kuin Henriikalle, joka on aina halunnut tehdä hyvin monia eri asioita elämässään, mulle on ollut aina vaikea hahmottaa, mitä ylipäänsä haluan tavoitella, hankalaa tunnistaa omat unelmani. Mä en yksinkertaisesti useinkaan tiedä, mihin haluaisin tässä elämässä suunnata. Olenko ainoa? Uskonpa, että en.

Pyydän tunnelman luomiseksi, että laitat tässä välissä seuraavan biisin soimaan:

Musiikki on omiaan herättämään isoja pohdintoja. Kuuntelen sitä itse paljon ja teen sitä niin paljon kuin ehdin. Olen tullut tämän vuoksi miettineeksi melko paljon sitä, mistä aiheista menestyvää poppia edes voi kirjoittaa. Joku kertoi joskus mielestäni aika hyvän määritelmän: 1. rakastumisesta 2. rakkauden menettämisestä 3. rakastelemisesta tai 4. bilettämisestä. 

Korvissasi nyt soiva Irene Caran 80-luvun hitti ”Flashdance… What A Feeling” on timanttinen todiste siitä, että on olemassa vielä viides ehdoton hittiteema: motivaatiobiisit.

Alla pari lainausta viime vuosien motivaatiohiteistä:

”Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus. Ja tieto siitä, että mitä tahdon voin saavuttaa.” -Elastinen
”Mitä ikinä sun unelmat onkaan, et saavuta niitä unessa koskaan. Ota ittees niskast kii.” -Robin
“Gonna give everything I have. It’s my destiny. I will never say never!” -Justin Bieber

Nämä biisit ovat juuri niitä, jotka paikoitellen tuppaavat herättää pientä omiin unelmiin liittyvää ahdistusta. Jokainen motivaatiobiisi kehottaa tekemään sitä, mitä sydän sanoo, tavoittelemaan unelmia ja tekemään töitä niiden eteen. Meillä on vain yksi elämä, vain yksi mahdollisuus.

Muistan kelanneeni tätä asiaa paljon vuosituhannen vaihteen jälkeen, kun kuuntelin radiosta Eminemin Lose Yourselfiä: ”You only got one shot, do not miss your chance to blow. The opportunity comes once in the lifetime.”

Hirveä paine ja paniikki! Tilaisuus tulee vaan kerran elämässä ja sit pitäsi olla valmiina. Ärsyttävää.

On myönnettävä, että motivaatiobiisit ovat usein hyviäkin, eteenpäin työntäviä. On siistiä tulla haippeihin musiikista ja saada päälle se ”mä pystyn ihan mihin vain!” -fiilis. Esimerkiksi salilla kunnon you can do it -spiritti saa aikaan ihmeellisiä tuloksia. Oon kokenut sen useasti. Mutta yhtä useasti oon kokenut sen fiiliksen, kun haippi katoaa ja sit ei taas tiedäkään mitä haluaa tavoitella.

Viimeisen vuoden aikana olen onneksi oivaltanut muutaman asian.

Ensinnäkin on käynyt juuri niin, kuten Henriikka kirjoitti omassa tekstissään: olen hiljalleen alkanut hyväksyä sen, ettei aina tarvitsekaan tietää, mitä juuri mä haluan tavoitella. Voi päättää vain jotain ja ruveta tekemään sitä. Jos se tuntuu hyvältä – great. Jos ei tunnu, voi miettiä kääntävänsä suunnan kohti jotain ihan muuta.

Toiseksi olen entistä paremmin hahmottanut sen, ettei unelmien tavoittelu ole mikään elämään sisäänkirjoitettu päämäärä. Elää voi ihan päivä kerrallaan, pyrkien tyytyväisyyteen ilman sen suurempaa tarinan kaarta. Voihan sekin olla unelma.

Kolmanneksi oman tietämättömyyden myöntäminen itselleen on lisännyt rohkeutta kokeilla ihan out-of-the-box-juttuja ja jopa avannut mahdollisuuksia, joita en ymmärtänyt olevan olemassa. Ehkä omat ”unelmat” piilevätkin näillä poluilla. Ehkä rupean näine pohdintoineni motivaatiovalmentajaksi. Ehkä en.

Tänä vuonna olen päättänyt, että haluan totella niitä ärsyttäviä motivaatiosoittolistoja, tehdä rohkeita ratkaisuja ja tavoitella piileskeleviä unelmiani, joita en edelleenkään osaa piirtää liitutaululle tai koota mindmapiksi. Ehkä en koskaan! Laitoin silti edellistä kappaletta kirjoittaessani myös itse tuon Flashdancen soimaan ja nyt tuntuu siltä että on pakko lähteä salille, tehdä hittibiisi, mennä aikaisin nukkumaan ja huomenna herätä hyvissä ajoin kirjoittamaan to do -listaa.

Katsotaan, mitä käy.

– Janne

Silmät vilkkuen, nilkat vilkkuen

Toinen kuvasarja, jonka halusin eilen jakamani lisäksi irrottaa omaksi kokonaisuudekseen, on tämä. Ihanat naiset rantasaunalla, avantoon menossa.

Kun lopulta pääsimme laiturin päähän, tajusimme ettei avantoa oltu edes hakattu. Mutta tässä vaiheessa vielä olemme täynnä rohkeutta ja väkevyyttä ennen hyisenkylmää koetusta. Silmät vilkkuen, nilkat vilkkuen.

Polttarisaunassa on aina jotain taianomaista. Ei ehkä niinkään sen hää- tai polttarihomman vuoksi (vaikka siis tietysti senkin), vaan jotenkin sen naisenergian, joka ympärillä velloo. Kaikki ovat saunassa jotenkin niin omia itsejään, jotenkin enemmän läsnä. Ja vaikka niitä taikoja ei tehtäisikään, niin tilanteen taika kantaa itsessään. Usein joukossa on mukana myös toisilleen tuntemattomampia tyyppejä, jotka sitten kuitenkin istuvat niillä samoilla lauteilla, läimivät samalla vastalla.

Voi olla, ettei Långvikin siivoja ollut niin ihastuksissaan siitä, että otimme kuivavitsan mukaamme. Lehtiä oli lopulta koko sauna täynnä. No, ainakin tuoksui kesältä.

-Henriikka

Hetkiä, joita ei unohda

Hetkiä, jotka luulee muistavansa aina. Niitä on melko harvoin. Hetkiä, jotka tietää muistavansa aina. Niitä on hyvin harvoin. Hetkiä, jotka muistaa aina. Niitä ei ole juuri koskaan.

Kuvissa on käsillä sellainen hetki, jonka toivoisin niin kovasti tipahtavan kolmoslokeroon. Meistä on Bean kanssa paljon kuvia, järkeviä ja järjettömiä, mutta tämä kuvasarja on minulle ehkä tähänastisista kaikista rakkain.

On lauantaiaamu, menossa Bean polttarit. Hain alakerrasta kahvia ja vähän aamiaista ja vein valtavaan sänkyyn. Katsokaa nyt mikä koalavauva sieltä herää!


En edes tiedä, miksi nämä kuvat liikuttavat minua niin suuresti. Ehkä se on tuo kolmas kuva, jossa Bea avaa päivän ensimmäistä kertaa silmiään ja katsoo minua. Tuntuu, että katsoessa on sellainen tuttuus ja luottamus, hän tietää kuka olen ja että voi luottaa. Että voi herätä koalavauvana ja kaikki järjestyy.

Ystävyytemme täytti viime syksynä 10 vuotta. Onhan se totta, että sellaisessa ajanjaksossa ehtiikin jo oppia tuntemaan ja luottamaan – ja myös huomaamaan, jos ei kannata luottaa.

Polttareista kirjoitan vielä laajemmin myöhemmin, irrotin vain nämä suosikkikuvani muista. Kirjoittaessani tajusin myös, että unohdimme juhlia kymmenenvuotista ystävyyttämme, joten miten olisi Bea: palatessani jotkut tajunnanräjäyttävät bileet? Sellaiset kahdenkeskiset, joissa käydään saunassa, otetaan päiväunet ja yritetään valmistaa pandanmuotoista sushia niin pitkään, että levänhaju etoo ja riisiä löytyy rintsikoista kuin olisi naimisiin mennyt?

-Henriikka

Vaimo matkustaa – miten pärjää mies?

Janne tässä moi. Tulin juttelemaan vähän eroahdistuksesta. Ja itse asiassa hieman sen puutteesta.

Okei, eli tilanne on nyt se, että Henriikka on parhaillaan tosi kaukana. Itse asiassa hän sijaitsee aika lailla 5000 kilometrin päässä (Helsinki-Krasnojarsk), ja etäisyys kasvaa Venäjän halki kulkevan junan vauhdilla (n. 90-100 kilometriä tunnissa). Katseemme kohtaavat seuraavan kerran hieman vajaan kahden viikon päästä.

Henriikka on totta vie ollut nyt muutenkin aika paljon reissuillaan niin viime vuonna kuin tänä keväänä. Tämä tarkoittaa sitä, että olen itse nukkunut melko monen käden sormilla laskettavan määrän öitä yksin, joskus onnellisessa X-asennossa, joskus tyhjän puolen tyynyä puristaen.

”Miten sä jaksat kun Henriikka on paljon poissa?”

Tätä kysymystä olen kuullut nyt yllättävän paljon. Samaa kysytään myös Henriikalta: miten Janne jaksaa? Samaa taidettiin miettiä joku päivä jopa Jodelissa. Miksi Henriikka matkustaa niin paljon, ja miksei hän ota Jannea mukaan?

Kiitos kysymästä – arvostan jokaista ajatusta, jotka hyvinvointini puolesta esitetään. Rehellinen vastaus on kuitenkin se, että olen yleensä ihan todella fine!

Kuten varmasti moni syystä tai toisesta reissaavan puolison kanssa asuva tietää, väliaikaisessa yksinolossa on aina kaksi puolta.

Yhtäältä ärsyttää, etten voi jatkaa yhdessä katsottuja, keskeneräisiä sarjoja mukavan illallisen ääressä (Tämä on tärkeä päiviämme rytmittävä rutiini!). Toisaalta voin uppoutua itse irtokarkkipussiin ja niihin sarjoihin, jotka eivät todellakaan kiinnosta Henriikkaa (Billions & Westworld <3).

Yhtäältä en saa nauttia Henriikan hurmaavasta seurasta (Hän on yksi hauskimmista ihmisistä, joita tunnen). Toisaalta eipähän tarvitse vääntää siitä, missä kitarani tai treenikassini milloinkin lojuu (Ne eivät ”loju” vaan ovat sijoittuneet mahdollisimman keskeiselle paikalle, jotta kynnys niiden hyödyntämiseen olisi matala).

Yhtäältä en saa iltaisin peilata päiväni fiiliksiä Henriikasta (Hän on mitä erinomaisin fiilisten sanoiksi pukija ja tulkitsija – tärkeä peili miehelle, joka ei aina itse tiedä, mitä tuntee). Toisaalta minulla on enemmän aikaa yrittää siirtää niitä musiikkiin, joskus tehokkaastikin (Valitan lähes päivittäin, ettei minulla ole siihen tarpeeksi aikaa).

Olen siis paljon yksin, mutta en yksinäinen. Olen todella onnellinen Henriikan puolesta, että hänellä on viime vuosina ollut mahdollisuus tehdä paljon niitä asioita, jota rakastaa. Lisäksi on pakko sanoa, että vaikka kokisin oloni enemmänkin yksinäiseksi, mielessäni on erinomaisesti ne noin viisi vuotta, jolloin olin itse paljon poissa muusikkohommissa ja Henriikka jäi aina kotiin. Tietenkään ”koska säkin sait, niin kyllä mäkin sitten saan” ei ole missään tilanteessa se kaikista rakentavin argumentti, mutta kyllä minun mielestä on ihan ok kokea nyt olevansa se kotiin jäävä osapuoli.

Ettei kellekään jäisi sellainen fiilis, että merkkaan kalenterissa sydämillä aina ne päivät, jolloin Henriikka lähtee, näin ei todellakaan ole. Sata kertaa sadasta haluaisin mieluummin, että Henriikka olisi kotona – sydämet löytyvät siis paluupäivien kohdalta. Jos saisin valita, hän jäisi aina kotiin!

Arvostan kuitenkin meidän parisuhteessa sitä, että molemmat saavat mennä ja tehdä niitä asioita, joista nauttii. Oma työtilanteeni ei sallisikaan nyt reissaamista, mutta vaikka sallisikin, en varmaan jaksaisi lähteä niin usein kuin Henriikka. Käyttäisin vapaata aikaa (ja rahaa) muihin juttuihin ja matkustelisin melko maltillisesti.

Itse asiassa sanoin Henriikalle muutama päivä sitten saattaessani häntä junalle, että oma kiinnostukseni maailman reissaamiseen on siirtynyt enemmän kotimaahan. Henriikka vastasi, että hänen myös. Toivonkin, että saamme pian reissata kahdestaan mutta tällä kertaa ihan kotimaan kamaralla.

Ensin odotan kuitenkin nyt tytön kotiin! Ehkäpä teen jotain hyvää ruokaa ja otan sellaiseen otteeseen, ettei siitä ihan heti taas lähdetä. Tuskinpa hän haluaisikaan.

– Janne

Aivan ihana äitienpäivälahja: Äiti kerro minulle -kirja

Oletko jo keksinyt osuvan äitienpäiväidean?

Itse en ole hankkinut äitienpäivälahjaa useampaan vuoteen, kun kohdalle ei ole sattunut mitään sopivaa. Vaan tänä vuonna on toisin!

Tämän kirjan idea on niin loistava, että on pakko vinkata teillekin. Äiti kerro minulle -kirja on kirja, joka annetaan äidille täytettäväksi. Kirjan täytettyään äiti antaa sen sinulle takaisin täynnä muistoja.

Eli tarkemmin ajateltuna kirja onkin lahja antajalle itselleen.

En malta odottaa, että saan kirjan takaisin. Vaikka olemmekin läheiset ja kuullut vaikka mitä tarinoita äidistä ja hänen elämästään, en tiedä puoliakaan. Sitä paitsi onko parempaa kuin saada kaikki kirjoitetussa muodossa itselleen ja jälkipolville talteen.

”Millainen lapsi olit pienenä?”
”Millaisia vanhempia sinun vanhempasi olivat?”

”Kaipaatko kotoa jotain, kun olet lomamatkalla?”
”Muutuitko itse paljon, kun tulit äidiksi?”
”Oliko suvussanne joku ”kuuluisuus?”

”Entä joku ”musta lammas?”

En oikeasti jaksa odottaa, että pääsen lukemaan ajan kanssa vastauksia. Tiedän, että äitikin vastaa kysymyksiin mielellään, mikä tekee tietysti kaikesta kivempaa.

Kirjailija Elma van Vliet sai kirjaidean äitinsä sairastuttua. Hän tajusi, että ei ollut tullut kysyneeksi äidiltään tämän menneisyydestä, elämästä ja unelmista. En halua että minulle käy samoin.

Ja isä, sinä voit valmistautua myös. Ajattelin ostaa sinullekin tällaisen äiti-version, jos isä-kirjaa ei ole tehty marraskuun isäinpäivään mennessä.

-Henriikka

Heippa vaan dillet, pellet, dorkat ja vanhat ritsat!

Voi olla, että ensimmäisen kerran elämässäni Hassisen kone laulaa tunneskaalani sanoiksi.

Konttorityö on stressaavaa
Täytyy, täytyy rentoutua
Täytyy, täytyy matkustaa
Täytyy, täytyy unohtaa

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Jouduin kyllä vähän sensuroimaan säkeistöjä, ja sanat ovat aika rajut. Mutta silti!

Jos olet pelle, mene Rhodokselle
Täältä tullaan Venäjä

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Jos olet dorka, valitse Mallorca
Täältä tullaan Venäjä

Täytyy hakea vapautta
Tavaraa elämään, vielä ennättää
Täytyy, täytyy ennättää

Aa-aa-a-a-aa rentoudutaan
Täältä tullaan Venäjä
Täältä tullaan Venäjä

Ole vanha ritsa
Ota vaan Ibiza
Täältä tullaan Venäjä

Jos olet dille, jää vaan mökille
Täältä tullaan Venäjä

Aa-aa-a-a-aa-armahtakaa!

Perjantai-illalla klo 20:32 juna lähti Kouvolasta kohti Moskovaa, ja hyppäsimme isän kanssa kyytiin. Sieltä matka jatkui kohti Irkutskia neljän yön junalla, jonka kyydissä tällä hetkellä körötämme. Eväitä on, lomafiilistä on. Nyt rentoudutaan.

Luulen, en muista varmaksi, että tämä on ensimmäinen ihka-aito lomani kolmeen vuoteen. Tarkoitan sellaista lomaa, ettei minulla ole edes läppäriä mukana. Edellinen oli kesällä 2015, kun viimeksi junailin Siperiassa. En tiedä, voitteko samaistua, kuinka käsittämätöntä tämä on. Minähän elän läppäri sylissä, läppäri tyynyn alla. Tuntuu absurdilta!

Olen ajastanut juttuja tuleville viikoille. Lisäksi Janne on luvannut kirjoittaa useampia juttuja tänne, mikä on aika ihanaa ja varmasti hyvää vaihtelua myös teille. Ja kukas sitä tietää, jos jostain ulan-udelaisesta internet-kahvilasta saankin jonkun jutun heitettyä liveksi. Mutta siitä en ota paineita. Enkä siitä, että blogikommentteihin vastaaminen on aivan retuperällä. Olen siitä tosin pahoillani, mutta puolustaudun sillä, että olen sentään saanut IG:n, IG-stoorien ja Facebookin vastaukset rullaamaan. Hah. Ensimmäisen maailman mutkia yhtä kaikki.

Instagramiin ja IG-stooriin tulen heittämään tarinaa, kuulumisia ja isän vitsejä aina, kun verkko löytyy. Täältä tullaan Venäjä. Iiiiiiiiiiik!

-Henriikka

Pehmeillä kuplilla perjantaihin

Kaupallinen yhteistyö: Perlage Sgàjo & Asennemedia

Pyrin pitämään eilisen, lähtöpäivän, kiireettömänä. Kerrankin onnistuin tavoitteessani hyvin. Yleensähän päätöksestä huolimatta kaikki matkavalmistelut ja loppuhäslingit vievät kaiken ajan ja miltei hengenkin.

Bea saapui kympiltä kotiimme. Olin kattanut kauniisti. Yllätyksenä sylistä kotimme lattialle tupsahti karvainen kaveri, joka on ystäväni hoitokoira. Maailmantuskaa harteillaan kantava ystäväni on ajautunut hellyyttävään hoitokoirakierteeseen, kun oma koira tuntuu liian suurelta ilmastotaakalta, eikä arkikaan anna periksi omistajuudelle.

Lievällä aasinsillalla maailmantuskaan, pystyin ylpeydellä kertomaan, että onneksi pöydässä odottaviin laseihin tultaisiin kaatamaan luomua vegaaniskumppaa. Hah.

Mitään rönsyilevää ruokapöytää ei tällä kertaa odottanut, sillä luotin kuoharin lumoon. Mutta jotain pientä luomua ja vegaanista kuitenkin.

Bea saa minut aina motivoitumaan vegaaniasioissa, joten olin ostanut kastanja-crackereiden päälle vegaanista kookoslevitettä. Sen rinnalla oli tuttua hummusta, avokadoa, tammenlehtisalaattia ja pinjansiemeniä. Puulautasella oli lisäksi viinirypäleitä ja viikunoita, joista jälkimmäiset ovat ikuisia suosikkejani niin makunsa kuin ulkonäkönsä puolesta. Yhdessä mukissa oli tummaa suklaata, luottovalintani vegaanijälkkäriksi, vaikka Beaa saattaa jo vähän kyllästyttää.

Olin lukenut Viini-lehden arvostelusta, että juomamme skumpalla on tuoksunsa lupaama päärynäinen jälkivaikutelma, joten ostin päärynoitä ihan näiden kauniiden sanojen vuoksi.

Siinä me istuimme ja lipittelimme. Yritimme heittää viinirypälettä korkealle ilmaan ja napata suoraan suuhun (kuvamateriaali ei aivan sovi näiden seesteisten kuvien sekaan). Puhuimme vegaaniuden ja keliakian yhdistämisestä, niin kuin usein, ja vähän maailmantuskastakin, niin kuin vielä paljon useammin. Tosin olin sinänsä ilahtunut, ettemme sukellelleet kovin syvälle ilmastoajatuksissa, sillä halusin pitää reissuhartiani ryhdissä, ja nuo keskustelut tuppaavat motivoinnin lisäksi lannistamaan aika lailla.

Janne tuli paristi soittamaan minikeikan pöydän päähän. Toivoimme Damien Ricea ja Pepe Willbergia. Mietimme, että vastaavanlainen toivelaulubrunssi olisi mitä mahtavin konsepti jatkoonkin.

Brunssimme tuntui keväiseltä ja pehmeän kuplivalta, aivan niin kuin skumppakin! Laseissa oli Perlage Sgàjo Proseccoa, joka on sekä luomu-­ ja vegaanisertifioitua. Perlagella on aika kiva tarina taustallaan: Seitsemän veljestä perusti sen vuonna 1985, ja yhtiö on edelleen Nardin perheen omistuksessa.

En ollut juonut kyseistä skumppaa koskaan aiemmin, mutta Bealle juoma oli vegaanina tuttua. Kuplat olivat yllättävän pehmeät, juoma oli kuivaa ja kepeää. Tuoksu on päärynäinen ja omenainen, sellainen ihana kesäjuoma, jota kaadan mielelläni lasiin ensi kesänä kalliopiknikillä meren rannassa.

Jos väittäisin, että pystyisin jotenkin ammattimaisemmin juomaa kuvailemaan, valehtelisin. Oikeastihan minusta skumppa kuin skumppa maistuu aina aika ihanalta.

Aurinko paistoi ikkunasta suoraan sisään. Jossain vaiheessa katsoin, että Bea alkaa näyttää vähän tuskaiselta.

”Sä voit kyllä laittaa verhon kiinni, jos tulee liian kuuma.”
”No, ehkä mä laitan. Mä tukahdun. Tulee vain sellainen olo, ettei saisi valittaa auringosta, kun sitä nyt vihdoin taas on.”

Nauroin ääneen. Mikä elämänasenne! Mitä kuplia. Ovella saattelin ystäväni onnellisena päivään tietäen, että jo muutaman viikon päästä istumme taas yhteisen pöydän äärellä, skumpat kädessä ja maailmantuska harteilla. Tiedän, ironista.

-Henriikka

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, muut kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Monia lähtöjä ja isoa ikävää

Söimme iltapäivällä kotona porkkanakakkupalat ja joimme kupilliset kahvia. Mikrotettua, tietenkin. Oli lähdön aika. Ratikalla rautatieasemalle, pitkät pussailut ja moikat laiturilla.

”Nähdään sitten kahden ja puolen viikon päästä.”
”Nähdään. En tiedä, miten paljon pystyn olemaan yhteydessä.”
”No mutta kuullaan, kun kuullaan.”

Sitten astuin junaan, etsin paikkani ja punnersin rinkkani hattuhyllylle. Ennätin vielä palata laiturille yhdeksi pusuksi.

”Onhan se vähän outoa, että olen ikään kuin jo tottunut siihen, että lähdet”, Janne sanoi aiemmin päivällä.

Se tuntui oudolta, vaikka tietenkin se on juuri noin. Lähdin viime vuonnakin kymmeniä kertoja, joskus päiviksi, joskus viikoiksi.

Mutta tuntuuhan se kummalliselta, että siitä on tullut arjessamme normaalia. Haluaisin kai edelleen sen saman reaktion, ne samat liioitellut jäähyväiset ja laukkuun salaa piilotetut lahjat, jotka odottivat minua ensi kertaa lähtiessäni.

”Nautitko siitä, että meen? Tai onko kivaa, kun saat olla yksin?”
”No, periaatteessa kai. Oon tottunut tekee silloin omia juttuja, mikä on kivaa.”
”Höh.”
”Eikö oo ihanaa, kun nautin? Sitä paitsi jos saisin valita, valitsisin aina sun jäävän.”

Lähdön tunteet on aina niin outoja, kimurantteja, selittämättömiä. Samaan aikaan on järjetön palo lähteä, toisaalta niin kova kaipuu jäädä. Sitä takertuu kaikkeen ja toisaalta levittelee jo siipiään.

”Mua harmittaa, etten mä saa enää koskaan kokea sitä, että sä lähdet ja mä jään.”
”Miten sä edes voisit? Lähdet aina, kun mahdollista.”

Elämässämme oli useamman vuoden aika, kun Janne lähti ja minä jäin. Koin jääväni keikoille kakkoseksi. Muistan hyvin erään runon, jonka silloin kirjoitin – kuvasin siinä, että tunnistan kasvoja paremmin mieheni loittonevan selän, niskan kuopan.

Muutaman vuoden aikana totuin olemaan yksin. Se oli tärkeä koulu. Olimme tutustuneet niin nuorina, että näin jälkikäteen ajateltuna oli siunaus, että rakensimme molemmat itse itseämme myös erillään toisistamme. On hieno taito osata olla yksin, osata nauttia siitä.

Ja sitä paitsi, miten hieno tunne onkaan ikävä. Miten hieno tunne onkaan, kun sitten yhdessä oikeasti nauttii toisen läsnäolosta niin, että se vetää onnesta kippuralle. Ikävä voi toimia liiman lailla, jos sen rajoihin ja määrään pystyy itse vaikuttamaan.

Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, kun olimme seurustelleet kaksi ja puoli kuukautta. Janne tuli käymään. Etiopiasta palatessani muutin kolmeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Janne muutti kuukauden päästä perässä. Lähdin kolmeksi viikoksi reissuun kuukausi sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. Ensi vuonna näemme vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Never date a girl who travels unless you can keep up with her. And if you fall in love with one, don’t you dare keep her… let her go.

Janne on kyllä koko ajan tiennyt, mikä häntä odottaa. Älä rakastu seikkailijaan.

-Henriikka

takki & housut / Peak Performance, kengät / On (saatu)
Kuvat: Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

Syksyllä opiskelemaan – tuleva erä- ja luonto-opas!

Paljastan nyt jotain oman elämäni mittapuulla suurta. Heinäkuun lopussa elämässäni kääntyy täysin uusi sivu: aloitan taas opiskelun. Tällä kertaa opiskelu tulee kuitenkin olemaan täysin uudenlaista, sillä muutan käytännössä pois kotoa, kun opiskelen ja asun viikot opistolla. Enkä missä tahansa suurkaupungissa, vaan keskellä metsää Tammelassa. Lähden joka sunnuntai-ilta rinkkani kanssa kouluun ja palaan perjantai-illaksi takaisin.

Jos kaikki menee hyvin, kalenterivuoden jälkeen minulla on uusi ammatti: erä- ja luonto-opas.

Mistä moinen idea? Suoraan sanoen se tuli itsellenikin aivan puskista. Olimme viime elo-syyskuun taitteessa retkeilemässä Liesjärven kansallispuistossa Eevan kanssa. Olimme tutustuneet pari kuukautta aiemmin ja retkeilleet jo muutamasti yhdessä. Tuona alkusyksyn aamuna olimme heränneet niin aikaisin, ettei ihmisen kuuluisi edes niin aikaisin herätä, ja aamu-usvan jälkeen pötkötimme pari tuntia teltassamme rennosti lepäillen.

Edellispäivänä olimme käyneet Eerikkilän urheiluopistossa lounaalla ennen kanoottiin hyppäämistä ja metsäyötä. Tykästyin paikkaan heti. Sanoin Eevalle ääneen, että viettäisin täällä mieluusti useamman viikon. Eeva vastasi, että hae opiskelemaan, niin saat olla niin kauan, että kyllästyttää. Eeva oli valmistunut sieltä vuotta aiemmin.

Yhtäkkiä siinä teltassa totesin itsellenikin yllätyksenä: ”Mä haen kyllä kans opiskelemaan tänne eräoppaaksi. Heti kun haku aukeaa, mä haen.” En ollut harkinnutkaan koko asiaa, se ei ollut suoraan sanoen käynyt mielessänikään koko elämäni aikana, vaan asian tullessa ulos suustani, kaikki tuntui kirkkaalta ja selkeältä. Totta kai hakisin.

Parin kuukauden päästä haku aukesi. Hain heti samana yönä. En kertonut kuin Eevalle ja Jannelle.

Tuntui oudolta täyttää pitkästä aikaa hakupapereita ja vakuutella. Pysyin kuitenkin rehellisenä:
”Kerro retkeilykokemuksestasi (keskity erityisesti vähintään 3 yön vaelluksiin.)”
”En ole koskaan vaeltanut kolmea yötä.”

Sain seuraavana päivänä kutsun haastatteluun ja ryhmähaastatteluun paikan päälle, joka venyi reissuaikataulujeni vuoksi joulukuulle. Joulukuussa pitkien haastattelupätkien jälkeen sain kuulla päässeeni sisään. Reilu 20 hengen opiskelijaryhmä kasattaisiin sitä mukaa kasaan, kun sopivia ja sopivan erilaisia tyyppejä löytyisi. Viimeiset löytyivät tai löytyvät varmaan hakijoiden joukosta nyt keväällä, sillä haku umpeutui juuri.

Perhenjäseneni ja ystäväni olivat hippusen yllättyneitä uutisistani.

Elämäni muuttuu ensi vuodeksi aika ryminällä. Yhtäkkiä meneväinen, miljöiltään hyvin vaihteleva elämäntyylini seisahtaa hetkeksi. Tai pysyy ainakin pitkälti Suomessa. Tulen opiskelemaan Eerikkilän urheiluopistolla viikot, joskin retkeilemme myös suuren osan ajasta ja harjoittelujaksojakin riittää.

Opisto on Tammelassa, Liesjärven kansallispuiston lähellä. Forssa on lähin suurempi kaupunki. Bussit kulkevat Kampista parin kilometrin päähän opistolta, josta ehkä joku opiston laitosmies käy sitten minut aina nappaamassa, ellen kävele kamojeni kanssa itse perille.

En ihan tarkkaan tiedä, missä nukun tai kenen kanssa, mutta jaan varmasti huoneeni jonkun kanssa. Viikonlopuksi luovutan huoneeni jollekin urheiluleiriläiselle, joten omaa soppea ei varsinaisesti ehdi muodostua. Aikamoista, etten sanoisi. Luulen, että tulen omaa tilaa ja elämän vaihtelevuutta reilusti kaipaavana kokemaan tulevasta vuodesta huomattavan paljon suurempaa kulttuurishokkia kuin vaikka Nepalista tai Etiopiasta.

Treenifasiliteettien luulisi ainakin olevan hyvät, jos pitää käydä purkamassa paineita.

Olen aivan sairaan innoissani. Tuntuu, kuin olisin lähdössä vuoden leirille. Minulla ei ole haavetta toimia oppaana – Tällä hetkellä se ei ainakaan kiinnosta, ja sen sanoin suoraan haastattelussakin. Vaan haluan ne opit ja sen kaiken sisällön, jota opiskelusta saa. Sydämeni pamppailee kovempaa jo, kun vain kirjoitan Erä-ja luonto-opaskoulutus”. Luontoliikunta, kulttuuriin ja eräperinteeseen perustuva luonto-opastaminen, teemallisten luonto-opaspalveluiden järjestäminen… beeeeeest! En malta odottaa.

Blogin ja yrityksen aion toki säilyttää opiskelujen rinnalla. On sitä ennenkin multitäskätty. Vaan aika sen sitten kunnolla näyttää, mitä kaikkea pystyn handlaamaan samaan aikaan. Toiveena kuitenkin olisi, että opintojen lisäksi vuosi tulisi olemaan muutenkin sellainen hengähdystauko ja pitkänpitkä retriitti. On hyvä aika ajoin miettiä, että kukas sitä oikein on, mitäs sitä tekee ja miksi.

Miten reissut? No, ne saa nyt jäädä. Se tuntuu samaan aikaan pelottavalta, mutta vielä enemmän helpottavalta ja mukavalta. Elämäni oli muutenkin ajautumassa toisenlaiseen suuntaan. Voi olla, että kahden viikon joululomakin menee vain Suomessa akkuja lataillen.

Tämä saattaa olla ihan kahelia. Muuttaa Helsingin keskustasta keskelle metsää ja elää luullakseni melko perhemäiseksi ihmismöllykäksi muodostuvassa opiskeluporukassa vuoden päivät. Mutta uskon saavani elämääni ja toisaalta myös työhöni paljon: pystyn tekemään paremmin sekä bloggaajan että viestinnän töitäni, kun saan taas lisäoppia ja -verkostoja.

Ja hyvin usein kahelista syntyy lopulta kultaa.

-Henriikka

takki: Peak Performance, muut second handia

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit

Haasteena alhainen hemoglobiini

Kaupallinen yhteistyö: Midsona & Asennemedia

Minulla on aina ollut alhainen hemoglobiini, ja niin on äidillä ja siskollanikin. Muistan, kuinka ala-asteella arvo napattiin sormenpäästä joka vuosi ja vain kerran pääsin vertailuissa kerhoon yli 130-arvolla. Liikuntaluokilla kilpailuhenki saattoi joskus yltää esimerkiksi verikokeisiin, ja muistan harmitelleeni omaa matalaa arvoani, vaikka tiesinkin sen johtuvan pitkälti perinnöllisyyssyistä.

Viimeksi arvo otettiin tammikuussa ja silloin se oli 122. Arvo ei ole siis kovin kummoinen edelleenkään, vaikka mahtuukin juuri viitearvoihin (naisella 117–155 g/l). Aina välillä olen syönyt satunnaisia rautakuureja, mutta vasta viime vuosina lihattomaan ruokavalioon siirryttyäni olen tajunnut, miten ehdoton rautalisä itselleni olisi.

Liian yksipuolinen ravintokin voi aiheuttaa raudanpuutetta, vaan en usko sen olevan itselleni iso ongelma. Vaikken syökään lihaa, niin syön reilusti kalaa ja rakastan vihreitä kasviksia, papuja, parsakaalia, cashew-pähkinöitä, linssejä, kananmunia ja muuta rautapitoista. Mutta koska hemoglobiinin rakentamiselle olennaista B12-vitamiinia saa vain eläinperäisestä ravinnosta, on minun pitänyt lisätä ruokavaliooni kyseinen vitamiini purkista.

Toisaalta keliakiani voi olla myös osaltaan vaarantamassa toisen hemoglobiinin ja punasolujen valmistuksessa tarvittavan vitamiinin eli foolihapon riittävän saannin, sillä foolihappoa on reilusti täysjyväviljassa.

Kolmantena erityishuomion alaisena asiana pidän tiukkaa treenaamista. On-off-urheilijana liikuntarytmini ja -tapani vaihtelevat arjessa suuresti ja minun tulisi kiinnittää yhä enemmän huomiota raudansaantiin nimenomaan tiukkoina treenikausina, sillä liika treenaaminen voi altistaa anemialle kiihtyneen hapen kuljettamisen ja hikoilun vuoksi.

En ole huomannut satunnaisia väsymysjaksoja lukuun ottamatta, että melko alhainen hemoglobiinini vaikuttaisi elämääni. Toisaalta, en taas ole koskaan kokeillut rautakuuria yhtäjaksoisesti kovin kauaa, joten voi hyvin olla, että saattaisin huomatakin eron.

Eniten on harmittanut, etten ole vielä koskaan saanut luovuttaa verta. Raja luovuttamiselle on 125. Rautakuurit saavat hetkellisesti rauta-arvoni koholle, mutta olen myös kuullut, että rauta-arvoja ei saisi ulkoisin avuin nostaa luovuttamista varten. Argumentteja on kuulunut puolesta ja vastaan. Ja vaikka verenluovutuspisteillä usein jaetaankin rautakuureja, nehän ovat sitä varten, että luovuttamisesta hetkellisesti laskenut hemoglobiini saataisiin takaisin koholle. Tietääkö kukaan ruudun sillä puolen asiasta enemmän? Haluaisin todella kovasti luovuttaa verta.

Aloitin pari viikkoa sitten vihdoin syömään rautaa ja vitamiineja myös ulkoisesti. Floravitalin gluteeniton rautaliuos sisältää myös sitä peräänkuuluttamaani B12-vitamiinia. Jos väittäisin, että olen hyvä muistamaan kaikki vitamiinit ja pillerit, niin valehtelisin. On siis hyvä, että samasta purkista tulee mahdollisimman paljon tarvittuja aineita samalla kertaa. Rautavalmisteessa on mukana myös C-vitamiinia, joka edistää raudan imeytymistä.

Säilöntäaineeton Salus Floravital on Floradix-rautavalmisteen hiivaton, gluteeniton ja makeuttamaton vaihtoehto, joka on suunniteltu erityisruokavaliota noudattaville kuten keliaakikoille, hiiva-allergisille tai vegaaneille raudan saannin täydentämiseen. Pullosta naukkaillaan pieni annos kahdesti päivässä, sillä se imeytyy paremmin pienemmissä erissä. Retronnäköinen pullo on melkoinen jötkäle, joten siitä riittää pitkäksi aikaa, ja vaikka liuos ei mitään viiniä olekaan, niin maku on varsin ok.

Onko meitä muita, joilla hemoglobiini huitelee viitearvojen alarajoilla? Varmasti löytyy niitäkin, joille alhaiset rauta-arvot ja anemia ovat oikeasti iso ongelma.

On se kyllä tylsää, että kasviksista ja viljoista saatava rauta imeytyy kehnommin kuin eläinperäisten tuotteiden. Se tuntuu jotenkin epäreilun epäloogiselta, kun haluaisi kuitenkin olla löytämässä kaikkia perusteluita, miksi lihaa voisi hyvin syödä vähemmän. Mutta onneksi purkista voi napata vaikka mitä tarpeellista tänä päivänä, eikä omasta hyvinvoinnista tarvitse missään tapauksessa karsia.

Energistä, rautaista viikkoa kaikille!

-Henriikka

Joogaa ja kakkukahvit lukijaporukalla ”kodissamme”

Muutama viikonloppu sitten oli seesteistä. Olin kutsunut Aamukahvilla-Facebookissa seuraajia pienellä porukalla kanssani joogaamaan ja vaikka influenssa kaatoikin useita sängynpohjalle, sain ihanan kourallisen paikalle.

Miljöönä aamu-yhdeksän joogallemme oli Iittala & Arabia Design Centre, ei siis hassumpi paikka aloittaa lauantaita. Kun katto kohosi korkeana ja kaikista miljoonista ikkunoista vyöryi valoa päälle, ei auttanut kuin heräillä pikkuhiljaa. (Siitäkin huolimatta, että päivän ensimmäinen kahvi odotti vasta palkintona tunnin jälkeen.)

Tunti humahti ohitse kuin siivillä. Taisi olla ensimmäinen vastaavanlainen kokemukseni joogan kanssa, yleensä kun vilkuilen kelloa salaa vähän väliä. Ohjaaja oli tilattu Roots Helsingiltä ja olin toivonut, että oikeesti pääsisimme myös haastamaan fyysisesti itseämme silkan hengittelyn sijaan.

Täytyy kyllä sanoa, että teki  pikkuisen  pahaa. Yläselkäni, ja ylipäänsä koko kroppani, on aivan tukossa ja lukossa ja jumissa kaiken tietokonekönötyksen vuoksi. Kun katson alla olevaa kuvaa, hävettää tunnustaa, että tuo vasemmanpuoleinen kanki olen minä, entinen voimistelija!

Kun samassa rivissä ovat esimerkiksi nykyinen valmentajani sekä tanssija, erottaudun rautaselkäni kanssa melkoisesti epäedukseni. Vaan mitäs sitä vertaamaan, sillä tunti teki hyvää varmasti jokaiselle osallistujalle. (Ja onneksi pystyin aina kurkkaamaan vieressä olevaan sisareeni, joka ähisi kanssani samaan tahtiin kaikissa ylös- ja alaspäin katsovissa eläinliikkeissä.)

Mutta miksi kutsuin joogan koolle juuri tuonne? Iittala & Arabia muotoilukeskuksessa on tällä hetkellä käynnissä Off the table -näyttely. Näyttely tarjoaa kurkistuksia minun, Natan ja Hermannin koteihin ja tapoihin ratkaista arjen ruokahetket. Kutsuin siis seuraajaat ikään kuin aamukahville omaan kotiini.

Meidän kaikkien huoneista on tehty jäljennökset näyttelytilaan ja seinällä pyörii aidot tilanteet elämämme ruokahetkistä. Oma videoni on brunssivalmisteluistamme tältä helmikuun päivältä, sisältäen suoraa kommunikaatiota ja tyhmiä vitsejämme. On oikeasti aika hullun tuntuista, että oma kuva pyörii seinällä valtavan kokoisena ja että lattialle tehty olohuone-jäljennöksemme näyttää ihan oikeasti kodiltamme.

Joogahetken jälkeen pöydällä odottivat palkinnot. GreenStreetin raakakakkupalat oli tuotu Roots Helsingistä herkuteltaviksi, ja sain vihdoin myös kunnolla kahvia. Kuulin useamman sanovan ääneen, että voisi aina aloittaa päivänsä näin. Voi että, kun voisikin!

Jannelle päivä oli tietysti tuplavapautus, sillä: a) Hän ei tehnyt minulla aamiaista, niin kuin kaikkina muina päivinä. b) Hän ei valokuvannut, sillä olin pyytänyt Doritin paikalle. Tuplavoitto! Katsoin kyllä Jannen joogaamista vähän kateellisena. En tajua kuinka hän voi olla niin liikkuva ja osaava, vaikka ei koskaan edes harjoittele mitään. Yäääääh.

Ainiin, ei saanut vertailla.

Muistan kyllä isolla lämmöllä tuota aamua. Etenkin nyt, kun edessä on iso pakkausrumba ja töiden viimeistely ennen ensi viikon reissustarttia ja lomaa. Loma, mikä ihana sana. Tämä taitaakin olla ihkaensimmäinen ajanjakso, jota kutsun lomaksi sitten tammikuun 2016.

Mutta vinkiksi teille, että Off the Table -näyttely on auki Arabianrannan muotoilukeskuksessa aina 13.5. saakka. Sisäänpääsy on ilmainen ja meidän näyttelymme lisäksi tilassa on pysyvä näyttely Iittalan ja Arabian designin historiaan. Olen itse kiertänyt näyttelyn tosi monesti, enkä tunnu saavan siitä koskaan tarpeekseni.

Ihanaa sunnuntaita.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sairaan hyvä fiilis nro 2

Se on kuulkaas kansalaiset niin, että erinomainen fiilis jatkuu. En edelleenkään laita kynttilää vakan alle, vaan liehutan liekkiä ilmassa kuin olympiasoihtua itseään.

Sisko on kylässä. Olemme hengailleet tänään koko pitkän päivän aamuyhdeksästä saakka. Hän sanoi juuri, että aina kun olemme lähiaikoina nähneet, on ollut ihan tosi kivaa. Olen samaa mieltä ja on niin ihana kuulla tuo. Olen nimittäin siskolleni suoraan sanoen melko usein sellaiset ihmisenjämät – hän saa ne rauniot, mitä nyt arjen ryminässä minusta sattuu jäämään jäljelle. Tänäänkin nauroimme päiväkahveilla kuollaksemme jotain lapsuudenmuistoa.

Eilen olin uuden tapahtumatila ja ravintola Väinö Kallion avajaisissa. Olen erityisen ylpeä ystävästäni Johanneksesta, joka on yksi tilan kantavista voimista ja perustajista. On sydäntä lämmittävän hienoa nähdä, kuinka hienoja asioita tapahtuu hyvien ystävien toimesta.

Näin samalla Idaa, joka halasi niin lämpimästi, että tunsin hiustenlatvoista varpaisiin asti olevani hyväksytty. En ole ollut hänelle kovin hyvä ystävä, vaan poissaoleva ja aivan liikaa myös oikeasti poissa. Siinä halauksessa unohdin sen kokonaan ja tunsin, kuinka ystävä välitti.

Olimme äsken Jannen ja Roosaliinan kanssa TFW-treeneissä. Perjantai-illan treenit, ei hassumpaa. Meinasimme kaikki vähän oksennella rankalle treenille, mutta selvisimme maaliin ja heitimme tunnin päätteeksi teatraalisia yläfemmoja.

Olin ottanut kotoa vihdoin tyhjät pullot mukaan ja tyhjä pullokassi kilisten ja kolisten kannoin kotimatkalla pullot lähikaupan palautuspisteelle. Löysin kaiken kukkuraksi lompakosta vielä kaksi vitosen voittanutta ässäarpaa, joten vaikka ostin muhkean parsakaalinkin, jäin reilusti voitolle. Jyrsimme vihreää kaalia kolmisin koko kotimatkan. Parsakaali on uusi irtojäätelö.

Vilkutin kaali kädessä lähiravintolan omistajalle, joka repeili ikkunalasin takana hammasrivi vilkkuen.

Vastaan käveli myös pienessä perjantaihiprakassa oleva keski-ikäisten äijien jengi, jotka olivat liikuttavan tunteellisella tuulella. Jäähyväiset heitettiin sanoin: ”Nähään! Äijät mä rakastan teitä ihan älyttömästi.”

Äsken sain päivän makeimmat naurut, kun Roosaliina luki ääneen uutisen Tukholman muraalista. Valtava pippeli-seinämaalaus tyrmättiin paikallisten keskuudessa täysin. Roosaliina pyöritteli päätään, mutta heitti ilmaan, että ”sua tuskin tommonen maalaus haittaisi.” Janne huusi viereistä huoneesta: ”Joo, Henu on sellainen lerssimaakari!”

Anteeksi mitä?! Mitä pitäisi ajatella, jos oma aviomies kutsuu lerssimaakariksi?

Nyt Spotifystä kuuluu Nightwishin Nemo ja naurattaa niin paljon, että äänitin tämän joskus itse yksiääniseksi soittoääneksi puhelimeeni, kun se oli Buumi.netissä liian kallis. Din-di-di-di-din. Din-di-di-di-din. Din-di-di-di-din-din-din-din-din. (Koittakaa, se menee just noin!)

Ahahhahaahha. Ahahaha. Hahahah. Haha. Ha.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin / Instagram / nettisivut

Niin hyvä olo, aivan erinomainen fiilis

Miten hyvä olo! Eilen kirjoitin pahasta olostani, tänään erinomaisesta. No, sellainen minä olen, vähän tuulella käyvä.

Tälle päivälle oli yksi iso tavoite: saada ensimmäisen vuosikvartaalin materiaalit toimitettua kirjanpitäjälle. Tiedän, että toiset yrittäjät kantavat kuittinsa ja tietonsa paperipussissa perille, mutta olen itse sellainen neuroottinen lajittelija. Rakastan excelöidä ja skannailla kaikki systemaattisesti ennen niiden lähettämistä eteenpäin. On kiva itsekin pysyä kaikesta perillä ja samalla kirjanpitäjän laskutettavat tunnit jäävät huomattavasti vähemmiksi. Rakastan niitä excel-rivejä, joihin saan merkitä kulut punaisella ja tulot vihreällä, sekä erikoishuomiot kirjanpitäjälle sähkönsinisellä. Huom! Summa Venäjän ruplissa. Huom! Summa Nepalin rupioissa.

Tulin äsken treeneistä. Olen niin iloinen, että TFW Stadi avasi aivan naapuriimme tällä viikolla. Siitä tulee taatusti toinen olohuoneeni. Kuvitelkaa nyt! Sali, jonka seinät ovat kirkkaankeltaiset. Voisiko minulle yksinkertaisesti löytyä sopivampaa? Olen odottanut niin kauan, että Arabianrannan ajoilta tuttu TFW rantautuisi vähän lähemmäksi kotiamme ja vihdoin oli sen aika.

Jatkan tunteja Kanervan kanssa kehonhuollon ja Redcordin parissa, kun taas TFW:llä käyn irrottelemassa. Rakastan olla liikkeessä, oppia uutta ja treenata kuin eläin. Kömpiä pikkukarhuna, loikkia pupuna ja kiipeillä kuin apina. Olla hetken aikaa jotenkin vähemmän ihminen. Ei ihme, että nautin liikkua luonnossa.

Eilen olin tuottamassa erään kokkijoukkueen kuvauksia ja eräs kokki antoi minulle uuden lempinimen ”Piiska.” Saattaa olla, että käytän tätä alteregoa tästä lähtien treenirintamallakin.

Yleensä tapanani on ollut syödä kirjanpidon materiaalien toimittamisen kunniaksi kunnon pitsa. Ihana, mehevä ja juuustoinen pitsa neljästi vuodessa. Vaan tänään tein toisin! Treeneistä voimaantuneena kävelin suoraan kauppaan ja lappasin koko kauppakorin kasviksilla. Ostin pari syöntikypsää mangoa, paljon pinaattia ja salaattia, kaksi kurkkua, punaisen paprikan ja ison kasan appelsiineja. Sen lisäksi nappasin kylmähyllyltä proteiinijugurttia sekä mantelimaitoa ja kotimatkalle pienen tyrnismoothien. Mitähän vielä? Varmaan unohdin puolet. Kunhan saan tämän kirjoituksen maaliin, alan salaatintekohommiin.

Ja joo, täytyy paljastaa, että join kotiin tullessa janooni jääkaapista löytyneen Frezzan, joka on kyllä melkoinen herkkupommi. Mutta en nyt anna sen lannistaa itseäni, sillä jääkaappi on vihdoin ihanan vihreä ja oloni on kahvijuomaksi naamioidusta pirtelöstä huolimatta erinomainen.

Ensi viikon loma lähestyy. Minä ja isä suuntaamme Siperiaan ja Mongoliaan viikon päästä perjantaina. 10 yötä junassa, 6 ”maissa”. Odotan jo sitä kokonaisvaltaista kyllästymistä, jota en kuitenkaan usko tulevan. Olemme suunnitelleet tällä viikolla mukaan otettavia kirjoja. Matkaan lähtee nuhruisia kirpputoripokkareita, joita voi sitten jättää tien päälle, kun molemmat ovat lukeneet ne.

Isä ottaa varmaan jotain remonttikirjoja ja Algoth Niskan elämänkerran. Taidan ottaa aforismeja ja runoja, sekä yltiöpäisen moniulotteisia ja poikkitaiteellisia novellikokelmia, jotta balanssi pysyy.

Huomenna voi sitten taas nurista, mutta tänään on hyvä.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin / Instagram / nettisivut

Päiväunet, tuo arjen vitsaus

Haaveilen usein päiväunista. ”Tänään nukun kyllä nokoset, kun pääsen kotiin!” uhkailen oikein kuuluvasti. Todellisuudessa nukun päivisin ehkä kahdesti vuodessa. Päiväunet kun ovat iso arjen vitsaus: niihin tyssää päivän tehokkuus, ne saavat kropan yleensä voimaan epämääräisesti ja niiden jälkeen tuntuu aina kuin olisi vain entistä väsyneempi.

Tänään heräsin aikaisen työkeikan vuoksi jo 05:30 ja olin jo pääkallopaikalla ennen seitsemää. Kun kahden maissa avasin taas kotini oven, tiesin, että tällä kertaa päiväunet ovat aivan välttämättömät.

Puin punaisen collegen päälle, heitin housut veke ja kaivauduin pellavalakanoihin.

Tarkoitus oli nukkua puolisen tuntia, vaan unet venyivät tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Herätessä olo ei ollut lainkaan virkeä, vaan aika kauhea. Vähän huono olo, pieni pyörrytys ja halu nukkua aamuun saakka. Tuntuu öllötävältä. Öllötykseltä. Öllölöllölöö.

Heräsin vähän, kun puhuin isän kanssa Siperian reissusuunnitelmista, vaan uinahdin taas henkisesti puhelun loputtua. Miksi pitikään mennä ja nukkua? Typeriä elämän repsahduksia.

Kuuntelen Mikael Gabrielin Abrakadabra-coveria, eikä Mikko Kuustosen ja Miklun yhteisshöw nyt oikein puhuttele. Tiedättekö, kun joskus Spotifyssa aloittaa jollain hyvällä biisillä, mutta ei vain vaihda kappaleita, vaikka systeemi alkaa puskea aivan omiaan niiden valittujen biisien jälkeen? Minulla on nyt juuri sellainen tilanne. Kimuranttia, mutta tässä olotilassa osuvamman biisinkin valitseminen tuntuu vähän hitaalta ja hankalalta.

Eikun nyt on kyllä vaihdettava, kun tulee saman kaverin esittämä Tyhjässä huoneessa, eikä empatiaitkut nyt oikein sovi tähän kaiken päiväunikrapulan päälle.

Eiköhän tämä tästä hetken päästä, kun Henriikkakin saa kahvia juodakseen.   

 Mutta kaikesta huolimatta se on kyllä taivaallinen hetki, kun saa väsyneenä ryömiä sinne peiton alle ja odottaa unta. Illalla nukahtaminen on tylsä rutiini, päivällä nukahtaminen maagisen tuntuinen spesiaalihetki. Valitettavasti siitä joutuukin sitten maksamaan kovan hinnan.

Sisko soitti naapurikorttelista, että aikoo tulla extempore-vierailulle. Laitan kahvin tippumaan ja Pepe Willbergin soimaan. Hauskaa, että monelle parahin Pepe olisi juuri sellainen Spotifyn randomisti seuraavaksi listalle heittämä artisti.

-Henriikka

Tänään oli kesän ensimmäinen päivä

Tänään se alkoi, kesä. Voi olla, että se menee vielä hetkeksi jossain vaiheessa tauolle, mutta tänään oli joka tapauksessa kesän ensimmäinen päivä.

Heräsin aurinkoisesta Tallinnasta. Varsin pitkäksi venyneen vötkistelyn ja valtavan aamiaisen jälkeen lähdimme kiertämään kaupunkia. Lämpömittari näytti 15 astetta, ja villakangastakki oli riisuttava. Korjaan: villakangastakin sai riisua.

Kotiin päästessäni etsin kuvia yhdestä viime kesän lempi-illoistani. Kuhmon korvessa, ylhäisessä yksinäisyydessä. Spontaani eväshetki kalareissun jälkeen niemennokassa. Loputtoman paljon valoa, vaikka kello näytti jo yli kymmentä. Kesämökillä lämpeni sauna.

Tänään takki kyynärvarrella kulkiessa, auringon lämmittäessä kasvoja, ystävä totesi rinnalla:
”Me selvisimme talvesta tänäkin vuonna.”

En itse pysty ottamaan selviämisen kunniaa, kun olen hiihdellyt ties millä maiduilla ja mantereilla tänä syksynä ja talvena, mutta Suomessa majailleille nostan silinterin korkealle. Niin totta tosiaan selvisitte.

Lähdenkin tästä kanahäkille etsimään keltaista nahkatakkiani, terottamaan makkaratikkuja.

-Henriikka

Kun rakas ystävä menee naimisiin

Olen ollut koko loppuviikon täällä blogissa ihan hiljaa. On ollut vähän tärkeämpiä bisneksiä, sellaisia joita kokee vain harvoin. Nimittäin kaasobisneksiä.

Ystäväni Bean polttareita juhlittiin perjantaista lauantai-iltaan saakka. Näissä kuvissa olemme Långvikin rantasaunalla. Olen sydän kippuralla siitä, kuinka hyvin kaikki meni ja erityisesti siitä, miten onnellinen Bea oli koko ajan. Hän oikein sädehti. Kun on viikko- ja kuukausitolkulla pohtinut asiaa, niin kyllähän sitä nyt haluaa, että ystävä nauttii niin paljon kuin vain mahdollista.

(Tosin meillä oli sinänsä helppo lähtökohta, että Bea olisi ollut varmasti ikionnellinen uimahallireissusta ja piknikistä Koffin puistossa.)

(Miksi minun kylpytakki on noin valtava, kun muilla on tuollaiset sirommat? Myös hangessa törröttävä skumpankaula hihityttää.)

Luulen, että pääsen elämässäni olemaan kaasona ehkä hyvällä säkällä kahdesti (yritän parhaani mukaan olla tyrimättä maailman parasta siskosuhdetta ennen hänen häitään) ja haluan kyllä olla tehtävässäni maailman paras. En parempi kuin muut kaasot, vaan paras kaaso juuri Bealle hänen siskonsa rinnalla. Siinä ei paljon paina, jääkö blogikirjoituksia väliin puolikas tai kokonainen viikko, kun puhutaan tulenpunaisista rakkaushommista.

Jatkoimme polttareista vielä lauantai-iltana Bealle yllätyksenä kaasojen kanssa kahden yön Tallinnan minilomalle. Miten ihana vain lätkäistä toiselle passi kouraan ja sanoa, että nyt mennään. Mutta polttareista ja Tallinnasta kerron kunnolla ensi viikolla. Kun mukana oli esimerkiksi pahvinen aviomies, täytetty lemmikkipupu ja neljä Ikea-kassillista erärompetta, menee muutama hetki enemmän sulatella kaikkea.

(Kaiken ruoan sulattelusta puhumattakaan.)

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen
(Olette nähneet niin monia Eevan ottamia, upeita kuvia täällä blogissa ja Instagramissanikin, että ajattelin teitä kiinnostavan tämä: Eeva järkkää luontoon keskittyvän valokuvaus-viikonlopun Liesjärven kansallispuistossa 1.–3.6. Lisätietoja täältä.)

”It’s the Lapin taika”

Alkuviikko hujahti Levillä. Korjaan: ei hujahtanut, vaan kului. Vaikka emme olleet perillä kuin pitkän viikonlopun verran, tuntui kuin olisimme olleet paikan päällä pitkään, kun ehdimme tehdäkin vaikka mitä: laskua, after-ski-meininkiä ulkoterassilla, illallisen jääpalatsissa, lumikenkäilyä pariin otteeseen, päiväkaakaon laavulla, paljua ja saunaa lumihangen keskellä, pitkiä aamiaisia, villiruoka-workshopin ja armotonta revontulinkyttäystä. Ainiin ja mitä hullua: helikopterikyydin!

Nyt talvi on taputeltu, mieli on täynnä Lapin lujaa voimaa ja sydän on ystävien ympäröimästä reissusta kiitollinen.

Meitä oli reissussa huippujengi. Minun lisäkseni Sara, Arttu sekä kuvissa hymyilevät Joonas ja Teena. Lähtökohtaisesti siis todella random posse, vaan käytännössä erinomaisesti toimiva.

Keleistä tuli aivan mieleen lapsuuden Lappi-lomat. Olimme usein pohjoisessa viettämässä aikaa sesongin loppupuolella. Muistan kuinka liian kauan lautasiteitä istualteen kiinnittäessä peppu kastui suojalumesta. Ja muistan, kuinka nenä keräsi aina kasan pisamia, kun aurinkoa sai yhtäkkiä kunnon annoksen pitkän talven jälkeen.

Eilen iltapäivästä osallistuimme Pallaksen Oravakodalla wild food -workshopiin, jossa valmistimme luonnonantimista herkkuruokaa kodalla. Ohjelmaa veti australialainen Arctic Frontier eli Kate, joka kertoi kokkauksen lomassa meille vaikka mitä tarinoita.

Jäin miettimään hänen sanojaan siitä, kuinka hänen ei ollut todellakaan tarkoitus muuttaa Lappiin, vaan jatkaa siinä työssään, mihin oli jo pitkään panostanut. Mutta yhtäkkiä Suomessa ja Lapissa vietetty aika ei vain riittänytkään, ja niin hän alkoi miehensä kanssa selvittää mahdollisuuksia jäädä. Ja niin he lopulta jäivät. Syyksi hän sanoi yksinkertaisesti ”It’s the Lapin taika.

Voisiko sitä itselleenkin käydä noin? Että joskus ei vain haluaisi lähteä. Ja niin sitä tekisi kaikkensa, että voisi jäädä. Ja niin sitä sitten vain jäisi.

Vaikka se tuntuu nyt kaukaiselta, niin kuitenkin yllättävän mahdolliselta. Luulen, että eniten ihmettelisivät perheenjäseneni, jotka tietävät parhaiten, miten mielelläni haen take away -kahvini puolen korttelin päästä.

-Henriikka

Kuvat: Sara Vanninen, oma edit
laskuasut / Peak Performance

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Peak Performancen kanssa, enkä vastannut kaikista kustannuksista itse.

Kevätkoti – lattiasiesta ja reilusti väriä

Kaupallinen yhteistyö: Vallila & Asennemedia

Viime torstaina leveä valonsäde paistoi ikkunasta sisälle kotiimme ja lämmitti lattiaan kirkkaan raidan. Levitin uuden tiikerimattomme maahan ja pidin siinä tunnin siestan.

Rakastan tuota mattoa. Siis periaatteessahan se on todella raju, mutta siksi juuri pidän siitä. Sitä paitsi rakastan tiikereitä, niiden voimaa, ylväyttä ja häikäilemättömyyttä. Kun nukuin ja venyttelin tiikerin vierellä, tuntui että sain itsekin voimaa – siitäkin huolimatta, että tämä tiikeri olikin vain 2D-matto.

Jos saan valita kodistamme parhaan paikan rentoutumiselle, se on lattialla. Lankkukontaktissa on jotain lempeän alkeellista, konkreettisen maanläheistä. Mielenikin rentoutuu parhaitaen, kun kroppa on mahdollisimman lähellä maata.

Kevät myllää ajatuksia myös sisustuksessa. Vaikka en nyt varsinaisesti ole tänä talvena (tai yhtään minään talvena) pitänyt mitään viltin-kanssa-kotoilu-kautta, niin valo tekee ajatuksiin niin suuria uudistuslinjoja. Olohuoneen nurkassa myymistä ja lahjoittamista odottavat kirpputorikamat alkavat näyttää muumimöröltä, joista haluaisi mahdollisimman pian eroon. Valo paljastaa, että ikkunat kannattaisi pestä tänäkin vuonna ja että nurkissa omiaan leikkivät pölykoirat eivät katoa itsestään.

Kaikki värikäs, iloinen ja vähän överi kiinnostaa. Kaikessa ei tarvitse olla niin paljon järkeä. Tällä hetkellä huomioni kiinnittyy erityisesti metsän eri väreihin, esimerkiksi vihreään, oranssiin ja keltaiseen.

Eläinkuvioisten Siesta-maton ja -tyynynpäällisten valinta ei taatusti ollut järki- vaan tunneperusteinen. Yllä olevien kuvien kelta-pinkki Kaino-pöytäliina taas kiinnitti huomioni Vallila-liikkeen ikkunassa rohkean printtinsä vuoksi.

Vallilan valtavasta, kahdesti vuodessa uudistuvasta sisustuskokoelmasta kaavailin kaktuskuvioisen Diego-kankaan sopivan yhtä lailla pöytäliinaksi, vaan löysin itseni haaveilemasta näyttävästä kesämekosta. Kaktukset istuisivat kuitenkin paremmin vaatetyyliini kuin kevätkotiimme.

(Yllä kuvassa: Perry-kangas)

Olen keväisin helposti alakuloinen. Syksyisin olen voimissani, vaikka ympärillä nuristaan kesän lopusta ja pimeydestä. Tänä vuonna pyrin taltuttamaan kevätkaamoksen ottamalla riittävän rauhallisesti: pitämällä lattiasiestaa ja nukkumalla pidempään, vaikka aamut kirkastuvatkin aiemmin. Nyt keväällä on hyvä vähän höllätä, jotta kesällä voi sitten rauhassa riekkua kellon ympäri.

Janne on ammentanut vaihtuvasta vuodenajasta uuden alun tunnelmaa. Sängystämme on tullut hänen virallinen studionsa, jossa vaimon itketysbiisit syntyvät. Vihreät Forssa-lakanat ovat aika räädi valinta, eikä todellakaan perinteistä tyyliämme. Kaavailin näitä lakanoita kesämökin lukunurkan piristykseksi, vaan näköjään Jannen studio mätsää näihin yhtä lailla.

Kaikkein tärkeimpänä rauhan ja levon lisäksi keväässä nousee esiin siivoamisen tarve. Puhdas, järjestetty koti on paras kevätkoti. Kalenterin välissä odottaa edelleen joululahjaksi saatu siivouslahjakortti, jonka käyttöä odotan kuin lukuvuositodistusta lapsena. Janne myös jostain huvittavasta vedostamme minulle kodin suursiivouksen pystyssä. Päästäpä villakoirista nurkissa, päästäpä turhasta tavarasta niin kodissa kuin ajatuksissa!

Olen huomannut, että ajatellessani suurinta luksusta ikinä, haaveilen vapaasta viikosta, jolloin saisi vain kiertää hissukseen kotia siivoten ja järjestellen. On se kumma, että näinkin yksinkertaisen asian toteuttaminen tuntuu olevan niin kaukainen haave, vaikka oikeasti pitäisi vaan jättää muutamat kinkerit tai lounastreffit välistä ja tarttua pölyhuiskaan ja imuriin. Tai vaikka siihen siivouslahjakorttikoodiin.

Ensi syksynä saatan taas katsoa kangasvalintojani ja pöytäliinavalikoimaani ja pohtia, että kuinka löysällä aivoni lilluivatkaan nesteessään aprillipäivän tienoilla. Mutta nyt haluan kietoutua väreihin, innostua vapun odottamisesta ja kattaa pöydän leikkisästi.

Haluan yrittää estää kevätkaamoksen keinolla millä hyvänsä. Ankeilla ehtii sitten, kun sataa taas kuusi kuukautta loskaa.

-Henriikka

Vallilalla on käynnissä mattokampanja: Kaikki Vallila-matot -25 % Vallila.fi-verkkokaupassa ja 9 myymälässä 16.4. asti ja koskee normaalihintaisia tuotteita (ei tilaustuotteita).

Pääsiäisestä alkaa kevät

Ihanaa pääsiäistä. Toivon mukaan se on rentouttava, lempeä ja virtaa antava. Vähän niin kuin yllä oleva keväinen leikkihetkemme 90-luvulta. Näytämme nauttivan veljieni kanssa. Olen saanut selkeästi parhaan paikan keskeltä ruskeaa lammikkoa.

Pääsiäinen katkaisee talven, oli mikä keli tahansa. Kun ajatukset siirtyvät kirkkaankeltaisiin, oranssiin ja vihreisiin tipuihin ja höyheniin, värikkäisiin pääsiäismuniin ja urheasti mullan keskeltä kasvavaan ohraan ja rairuohoon, ei yksinkertaisesti voi kuin antautua keväälle. Olen tänä vuonna ollut aivan liian vähän ympäröitynä narsisseilla, keltaisilla tulppaaneilla ja pääsiäisasioilla, vaan tunnen kevään silti.

Meinasin tänään jo alkaa pakata vimmatusti talvivaatteita ja -kenkiä laatikoihinsa, vaan maltoin vielä. Paksuimmat makuupussit sentään siunailin kesänlepoon, vaikka luulenpa, että todellisuudessa tarvitsen niitä vielä toukokuussakin. Heinäkuussakin.

On hullua, että kun talvimittari alkaa tulla täyteen, niin sitä ei pysäytetä. Yhtäkkiä alkaa muistaa, miltä festariruoka maistuu, kuinka hyvin voi nukkua, vaikka aina on valoisaa ja millainen on soraton ja kuiva asvaltti kevyiden kenkien alla.

Mutta eieeieiei! Ei vielä. Edessä on kolme päivää Lapin lumoa ennen kuin jätän talviaivoni lumilautakypärän sisään.

-Henriikka