arkisto:

heinäkuu 2018

Olenko juossut ollenkaan oikeaan suuntaan?

Aina välillä pysähdyn ja tajuan, etten ole viime aikoina oikein ajatellut. Tai siis olen olen, mutten oman elämäni kulkua, vaan kaikkea muuta: osaavatkohan kirahvit uida, miksi toisiin tarttuu murteet helpommin ja mistä ostaisi kansallispuvun. Itse asiassa minulle käy aika usein niin. Että olen vain ajattelematta juossut johonkin, tai vähintään kävellyt, ja asia on aina seurannut toistaan. Ja sitten siinä pysähtyessä katson olan yli taakse, enkä olekaan enää lainkaan varma, olenko juossut oikeaa polkua tai oikeaan suuntaan.

Edellinen kerta oli viime viikolla. Irtisanoin kesän lopulla erään suosikkiasiakkaistani, joille olin tehnyt markkinointiviestinnän konsultointia ja projekteja. Tiimi oli ihana, sain hyvää korvausta ja kaikki oli periaatteessa hyvin, mutta jostain syystä yllättävän lyhyen miettimisajan jälkeen päätin lopettaa työt. Se ei vain nyt tuntunut siltä, mitä minun tässä kohtaa kannattaisi jatkaa. Tuntui, ettei työ kuitenkaan ohjannut minua sinne suuntaan, minne haluan kulkea.

Alkuviikosta mietin kotona ääneen Jannelle:

Mä en tiedä kannattaisko mun tehdä näin. Viskata vaan hyviä asiakkaita menemään. Mutta mä oon luottanut lähinnä mun intuitioon tähän saakka elämässä, ja on mennyt ihan hyvin.”

Ja niin sieltä vain tuli taas takaisin lempeän silmien saattelemina juuri oikeat sanat:

”No, on todellakin toiminyt hyvin. Mä rakastan sun intuitiota.”

-Henriikka

Kuva: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Minun syksyni alkoi tänään

Lapsena syksy alkoi siitä, kun koulut alkoivat. Joskus ne alkoivat vähän aiemmin, joskus myöhemmin, mutta se oli joka tapauksessa aina syksyn ensimmäinen päivä. Intiaanikesät pyyhkivät välillä ylitse, joskus aurinko ei juuri ollut paistanut koko kesänä, mutta keli ei vaikuttanut minun ajatukseeni syksyn alusta.

Tänään minulla alkoi koulu. Minulle tämä oli syksyn ensimmäinen päivä. Hellettä on edelleen, sortsit vain lyhenevät, mutta en piittaakaan ulkoisista seikoista. Minun puolestani te saatte jatkaa kesäänne vaikka ensi vuoteen, olen itse jo seuraavassa sesongissa.

Ai jännittääkö edelleen? Kyllä jännittää. Mutta ei minun jännitykseni ole vielä koskaan ollut sellaista, että olisin lamaantunut. Se vain kulkee kropassa mukana, mielessä mukana. Vaikuttaa vähän fyysisesti ja vähän henkisesti, enkä minä sille oikein mitään mahda. Se vain tulee mukanani pyytämättäkin. Sitä paitsi jännitys ajatellaan hirveän helposti kielteiseksi asiaksi, vaikka minulle se on usein vain uuden alkua. Olisihan se outoa, jos uudenlainen elämänvaihe ei herättäisi kropassa tai ajatuksissa minkäänlaista poikkeustilaa.

Suomen kielestä puuttuu sellainen myönteinen jännityksen sana. Sellainen kuin englannissa on excitement. Innostuneisuus on kuitenkin melko eri asia, vaikka korvaakin monissa tilanteissa hyvin puuttuvan sanan paikkaa.

Rasittaa myös, kun usein jännitys käsitetään väärin. Esimerkiksi minun jännitykseni tällä hetkellä ei ole pelkoa siitä, etten pärjäisi. Tai että kokisin tilanteen jotenkin tukalana. Ei, ei, ei. Asioita vain laitetaan uusiksi ja reagoin siihen näin, vaikka tiedänkin handlaavani ja asioiden tasoittuvan uusista tavallisiksi.

Kävimme opiskelupäivän päätteeksi tutustumassa uusien koulukavereiden kanssa Forssan, lähimmän isomman kaupungin, ravintolatarjontaan. Takaisin urheiluopistolle päästyämme sauna oli lämmitetty ja lojuimme järvessä tunnin. Hypimme laiturilta veteen ja vaihtelimme tietoja siitä, kuka on kukakin ja mikäkin.

Pääsen uuteen hirsikotiini vasta torstai-iltana ensimmäisen vaelluksemme jälkeen. Tänään yövyn vielä hienosti hotellimajoituksessa ennen kahta yötä luonnossa. Kirjoittelen vähän, toivottavasti ennätän päiväkirjaakin. Luen kirjaa, kuuntelen mitä sydämellä, kropalla ja aivoilla on asiaa. Pakkaan tulevien päivien rinkkani ja jännitän vähän. Lähetän kotiin viestin (siis sinne vihreäkattoiseen kotiini), että on vähän ikävä ja tuntuu vähän yksinäiseltä, vaikkei ole yhtään yksinäinen, ja vaikka kaikki ovat kivoja. Tuntuu sellaiselta yksinäiseltä, ettei sitä tunnetta voisi poistaa kuin yksi vain.

Torstaina asetan hirsimökkimme keittiön hyllylle juhlallisesti mukin, jonka ostin opiskelujani varten Sotkamon kirpputorilta. Kahden euron kupposen kyljessä lukee ”Henri”. Close enough. Tämän kupin-asettamis-rituaali olkoon tietynlainen siirtymä uuteen kotiin. Olkoon minulla siellä hyvä.

    Äiti lähetti eilen illalla minulle viestin:

Sulle ihana opiskeluelämää ja paljon uusia oppeja elämään! Lähetän ajatuksissa sinulle penaalin, kyniä, vihkon ja repun. Siu siu!” Lisäksi viestissä oli paljon kouluaiheisia emojeita, sydämiä ja rukoilevat kädet. (Innostuvatko teidänkin äitinne emojeista?)

Nauroin aika paljon ajatuspenaaleille ja -koulutarvikkeille ja totesin, että pitäisi kyllä hankkia muutamat fyysiset koulutarvikkeetkin, vaikka nämä henkisetkin ovat erihienot. Mutta Back to school -ostoksille minun on ehdottomasti päästävä siskoni kanssa, joten täytyy odotella, että hänenkin syksynsä alkaa.

Ihanaa loppukesää, alkukesää, syksyä, talvea, joulua – ihan mitä kautta kukin nyt onkaan elelemässä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Ensimmäistä kertaa yöksi luontoon: mitä pitää ottaa huomioon + telttaretken pakkauslista

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, kun lähtee ensimmäistä kertaa yöksi luontoon? Mitä kaikkea tulee pakata mukaan? Kokosin tähän kirjoitukseen selkeitä pointteja, ohjeita ja pakkauslistan, jotka kannattaa muistaa, kun suuntaa ensi kerran yöksi luonnon armaaseen helmaan.

Ihan ensimmäiseksi haluan kuitenkin kirjoittaa, että ei se luonnossa nukkuminen niin kovin vaikeaa ole. Pärjäisi varmasti vallan hyvin, vaikka ei tällaisia listoja lukisikaan. Suuntasin itse ensimmäistä kertaa patikoimaan nelisen vuotta sitten, enkä ollut lukenut mitään oppaita – kyselin perheenjäseniltä ja kavereilta, että mikäs homma, ja muuten luotin aika pitkälti minun ja ystäväni logiikkaan (tuuriin!) Oikeastihan luonnossa ”selviäminen” ei ole mitään ydinfysiikkaa, vaan käytännössä opettelua ja maalaisjärkeä. Helpommalla kuitenkin pääsee, kun tietää edes vähän etukäteen.

Sääolot

Sääoloja ei voi tietää kovin paljon etukäteen, mutta jonkunlaista arvausleikkiä voi pelata jo useampi kuukausi aiemmin: kesällä on luultavasti lämpimämpää (ja valoisampaa!) kuin talvella, ja syksyllä saattaa sadella. Aloittelijan kannattaa aloittaa lämpimistä säistä, kun lämpötilat pysyvät yölläkin plussalla. Metsissä ja järviseudulla sää on helpommin ennakoitavissa, kuin esimerkiksi Lapin tuntureilla tai saaristossa, joissa olosuhteet ovat arvaamattomampia.

Kun sääennusteet sitten tarkentuvat, tsekkaa päivitetty tilanne. Huomioitavia seikkoja ovat lämpötila, tuuli ja mahdolliset sateet. Rankkasateella en itse lähtisi elämäni ensimmäiselle telttaretkelle, mutta kuuroja tai pientä sadetta en pelkäisi. Voimakas tuuli saattaa taas aiheuttaa haastetta teltan pystyttämiselle, mikä on hyvä huomioida esimerkiksi teltan tai telttapaikan valinnassa: metsässä olet enemmän suojassa.

Reitti/Alue

Reitin ja alueen valintaan vaikuttavat monet seikat: Haluatko lähteä patikoimaan pidempää matkaa, retkeillä muutaman kilometrin vai pysyä ihan paikoillasi vaan? Haluatko olla ihan itseksesi tai oman porukkasi kanssa vai onko ihan ok tai toivottavaa, jos yöpaikkaan sattuu muitakin ihmisiä? Kaipaatko vaihtelevaa maastoa? Ehkä kukkuloita, metsää tai järvimaisemaa? Mitä toivot yöpaikalta?

Ensimmäistä yöretkeä tehdessäni, en ymmärtänyt itse, että metsään voi lähteä ihan vain olemaan, vaan kuvittelin sen olevan ensisijaisesti kunnon urheilua: patikoimmekin Repoveden vaihtelevissa ja mäkisissä maastoissa vuorokauden aikana vajaa 30 kilometriä. Ei siinä mitään, voi sen noinkin tehdä, mutta vähemmälläkin kyllä pärjää. Nykyisin käyn ulkona nukkumassa aika usein ilman sen kummempia voimanponnisteluja – yö ulkosalla on ihanaa, vaikkei sen eteen hikoilisi yhtään. Uni tulee kuitenkin aika kivasti, jos luonnossa on saanut kulkea edes muutaman kilometrin.

Sopiva reitti tai alue voi löytyä esimerkiksi kansallispuistosta, retkeilyalueelta tai vaikka omasta lähimetsästä.

Majoite

Suht random sana, mutta tarkoittaa käytännössä siis sitä, missä aiot yösi nukkua. Monelle ensikertalaiselle helppo valinta on teltta, mutta vaihtoehtoja ovat myös esimerkiksi riippumatot, laavut, kodat ja autiotuvat. Joku uhmaa itikoita ja nukkuu samantien taivasalla.

Telttavalinnassa kannattaa huomioida sen ominaisuudet, esimerkiksi koko ja paino. Mitä pidemmän matkan ja raskaampaa reittiä kuljet, sen kevyempi teltta kannattaa valita (ellet halua olla erityisen sisukas for no reason.) Kahden hengen telttaan mahtuu kaksi aikuista ihmistä kylki kyljessä, kolmen hengen telttaan mahtuu kaksi aikuista ihmistä ja tilaakin jää. Monissa teltoissa on myös varsinaisen sisäteltan ulkopuolelle jäävät, mutta vielä suojassa olevat tilat eli absidit, joita voi hyvin hyödyntää tavaroiden säilytykseen.

Itselläni on kaksi telttaa, 2 hengen Fjällrävenin Abisko View ja 3 hengen Abisko Dome. Ensimmäisen valitsen, jos haluan päästä kevyemmällä ja jos nukkujia on vain kaksi – olen tosin nukkunut siellä myös kolmen hengen voimin, mutta se oli jo aika tiivistä. Toinen on jonkin verran painavampi, mutta sitä myötä kahdelle mukavan tilava, kolmelle juuri sopiva, ja vielä neljälle pienelle mahdollinen.
En välttämättä suosittele arvokkaan teltan ostamista ensimmäiselle yöretkelle, vaan telttoja voi esimerkiksi lainata kaverilta tai vuokrata retkeilyvälinepalveluista.

Itse lähdin omalle ekalle telttaretkelleni vuosikymmeniä vanhalla Nuuskamuikkus-teltalla, kun oma festaritelttani oli valtava ja painava. En suinkaan kokeillut sen pystyttämistä kotona, joten lopputulos olikin aika mielenkiintoinen: edelleen naurattaa katsoa kuvia tuosta telttakasasta. Pystytä siis teltta ainakin kerran kotona! Näin tiedät, miten homma toimii ja tarkistat samalla kaikkien osien olevan tallella.

Varusteet

Hyvät ja riittävät varusteet tekevät hommasta huomattavasti kivempaa, mutta liikaa ei kannata luontoon roudata. Varusteiden on lisäksi sovittava retkellesi sekä sää- että lämpötilaominaisuuksiensa puolesta.

Huom! Erityisesti lämpimällä säällä pärjää melko heppoisillakin kamppeilla. Kaikki hienot, tekniset retkeilyvaatteet ja –välineet ovat toki ihania, mutta ensiretket pärjää kyllä ihan perustamineissa. Kenkien, sukkien ja rinkan on hyvä olla istuvat, jos meinaat kävellä pidempään, muusta voi hyvin joustaa. Lainaa tavaroita kavereilta tai syynää eri retkivälineiden vuokrauspalveluja, jos huomaat jotain olennaista puuttuvan: myös Partioaitalla on oma välineiden lainauspalvelu.

Varustelista

Tässä on tällainen yleinen varustelista, jota soveltamalla ja tuunaamalla pääsee aika lähellä varsin oivallista retkipakettia. Järki käteen tässäkin: jos teet kaiken ruoan tulella, et tarvitse keitintä ja kaasua, ja jos on hellettä, jätä kevytuntsikka kotiin. Yleisten nuotiopaikkojen yhteydessä on todella usein halkoliiterit ja halonhakkuupaikat kirveineen, joten omaa ei tarvitse roudata.

Kantolaite
Rinkka, reppu tms., joka on hyvä kantaa ja on kooltaan ja ominaisuuksiltaan sopiva
Rinkan sadesuoja
Pakkauspusseja tavaroille rinkkaan (itse pakkaan minigrip-pusseihin tai packing cubeihin)

Majoittuminen
Teltta (tms.)
Makuualusta
Makuupussi
Makuupussilakana tai silkkimakuupussi sisäpussiksi

Vaatteet
Vaelluskengät tai lenkkarit
Kevyet ”leirikengät” (esim. sandaalit tai crocsit)
Lämpimät, hyvin istuvat vaellussukat ja ainakin yksi vaihtopari
Alusvaatteet, ainakin kahdet
Aluskerrasto
Hengittävä, esim. merinovillainen t-paita sekä vaihtopaita
Vaellushousut ja -takki
Mukava, hengittävä pitkähihainen
Taukotakki, esim. kevytuntuvatakki
Kuorihousut ja -takki (tai sadeviitta ja -housut)
Päähine, käsineet
Villasukat
Uimapuku, jos uintimahdollisuus, etkä välitä naku-uinneista

Tämän lisäksi lisää lämmintä, jos koet tarvitsevasi. Kylmä ei saa tulla!

Kuvitteellinen esimerkki siitä, miten voisin pukeutua syysretkelle:

Patikointiin: urheilurintsikat, vaellussukat, alkkarit, aluskerrastopaita, vaellustakki ja -housut. Luultavasti pärjää ilman takkiakin, jos on lämmin ja ollaan liikkeessä.
Pidän rinkassa helposti saatavilla kevytuntsikkaa, jonka voin laittaa tauoilla nopeasti päälle.
Illalla vaihdan heti leiriin tullessa vaatteet ja lisään vaatetta: puhtaat ja kuivat alusvaatteet ja sukat, merinovillakerrasto, välihousut, villapaita/fleece, taukotakki ja vaellustakki.

Ruokailu
Ruoka
Mausteet
Vettä tarpeen mukaan
Ruokailuvälineet (lautanen, muki, lusikka)
Juomapullo
Tiskipusseja / Biohajoavaa pesuainetta + tiskiharja (katkaistu, jotta kevyempi)
Pakkauspusseja ruoalle
Tulitikut vedenpitävästi pakattuna
Retkikeitin
Polttoainetta keittimeen
Kattilat
Termospullo
Nokipannu
Foliota
Sytykkeitä

Ensiapua ja hygienia
Vessapaperia vesitiiviissä pussissa
Ensiapulaukku
Henkilökohtaiset lääkkeet ja hygieniatarvikkeet
Rakkolaastareita, laastareita
Minipyyhe
Käsidesi
Hyönteiskarkoite

Muu tärkeä
Kartta
Kompassi
Matkapuhelin (vesitiiviissä pussissa ja lämpimässä takin taskussa tms.)
Battery Bank
Otsalamppu
Puukko
Aurinkolasit
Istuinalusta
Monitoimityökalu
Pikkukirves
Irtohihnoja, narua (esim. pakkaamiseen, kiinnittämiseen, pyykkinaruksi)
Vedenpitäviä pusseja kameralle tai muulle tärkeälle
Kiikarit
Kamera, muistikortti, varalaturi
Matkavakuutuskortti, henkkarit
Käteistä
Bussikortti

Pakkaaminen

Todella spesifejä pakkausohjeita on varmasti Youtube-pullollaan, mutta tässä muutama sääntö, joilla pääsee alkuun:

Jätä päällimmäiseksi/helpoimmin saataville ne asiat, joita luultavasti tarvitset ensimmäiseksi: kamera, puhelin, rinkan sadesuoja, kuori-/sadevaatteet, taukoeväät, taukotakki…

Lisäksi rinkka olisi hyvä pakata niin, että paino jakautuu tasaisesti ja selkää tukevasti. Vinoa rinkkaa on tylsä kantaa ja hyvän kantolaitteen lisäksi on tärkeää, että pakkaus on tehty vähintään kohtalaisesti. Harva myöskään nauttii, jos repusta roikkuu kaiken maailman asioita, jotka ovat vaarassa tippua, ja kolisevat ja kilisevät toisiaan vasten.

Ruoka

Kysynpähän vain, että miksi sana ”muona” liittyy niin vahvasti juuri retkeilyyn? Puhutaanko missään muussa yhteydessä muonasta kuin armeijassa ja erähommissa? Oli miten oli, muonitus metsässä on tärkeää ja mukavaa. Mahdollisesti retkeilyn paras asia. Tässä muutamia seikkoja, jotka kannattaa ottaa huomioon eväitä miettiessä:

Muista vesi.
Tarkista aina, onko reitiltäsi mahdollista saada vettä ja kanna sen mukaan tarvittava määrä (ja vähän extraa) mukanasi retkelle. Kahvit ja safkat voi keittää järviveteen, mutta kanna mukanasi juomavettä! Se on kaiken jaksamisen lähde. Jos olet oikea sissi ja teet ensimmäisen retkesi talvella, muistathan, että vesi jäätyy myös repussa. Sitä olisikin tämän vuoksi hyvä kantaa termarissa kuumana.

Pidä energiatasot ylhäällä.
Kanna mukanasi myös pientä, energiapitoista naposteltavaa. Pähkinät, rusinat ja suklaa- sekä energiapatukat ovat aarteita kävelyn keskellä.

Mieti säilymistä.
Tarkista vallitseva sääennuste ja suunnittele retki-menusi sen mukaan, että ruoat säilyvät ja että ne on turvallista nauttia. Suosittelen huolellista pakkaamista, jos et halua löytää sulanutta voita merinovillakerrastosi uumenista.

Mieti kypsentämistä.
Jos janoat muutakin kuin eväsleipiä, ruuan valmistaminen tulella tai retkikeittimellä on mukavaa puuhaa. Nuotiopaikalla kypsyy helposti erilaiset makkarat, maissit ja vihannekset, sienet, sekä metsäjälkiruokien klassikko suklaabanaanit. Kuivat valmisruuat, kuten risotot ja pastat ovat taas oivia eväitä valmistaa trangialla tai kaasukeittimellä.

Mieti painoa.
Ruoka ja vesi ovat yksi painavimmista elementeistä rinkassasi etenkin pidemmillä vaelluksilla. Valoisa puoli on tietysti se, että ruuan kadotessa parempiin suihin myös repun paino tippuu. Älä tästäkään huolimatta pakkaa liikaa: kuivamuonat ovat kaikista kevyin vaihtoehto. Monessa kohtaa uudelleen pakkaaminen on myös suotavaa: säilyketölkin sisällön voi mahdollisesti kipata tiiviiseen eväsrasiaan ja mausteet säilyvät pienissä minigrip- tai retkeilyyn sopivissa kestopussissa. Älä suotta kanna ylimääräistä mukanasi, vaan esimerkiksi kahvipaketin sijasta nappaa mukaasi määrä, joka riittää.

Mieti jätettä.
Metsään kannattaa yrittää kantaa pakkauksia, jotka joko maatuvat tai jotka voi polttaa. Pahvi- ja paperikääreet auttavat kätevästi myös tulen sytyttämisessä. Varaa mukaasi myös roskapussi, jotta voit kantaa kaikki roskasi pois luonnosta. Jos et osaa huolehtia siitä, minkä olet kantanut mukanasi luontoon, voit saman tien jättää menemättä.

Taidot, säännöt, turvallisuus

Ennen retkeä on myös hyvä miettiä, onko taitoja, joita sinun olisi otettava haltuun ennen lähtöä. Teltan pystyttäminen? Retkikeittimen käyttö? Halkojen hakkaus? Puukon käyttö? Varmuutta omaan tekemiseen saa harjoittelemalla: kukaan ei kiellä, etteikö etukäteen saisi vuoleskella kiehisiä (siis tällaisia) tai keitellä makaroniateriaa trangialla lounaaksi.

Luontoon lähdetään aina luonnon ehdoilla. Tavoite on, että yöpaikkasi jäisi lähtösi jälkeen vielä parempaan kuntoon kuin se oli ennen sitä. Omien taitojen lisäksi myös aluetta ja sen sääntöjä on kunnioitettava, kuten myös yleisiä ohjeistuksia: ota haltuun jokamiehen/-naisen oikeudet ja yöpymisalueesi säännöt vaikka simppelisti googlaamalla. Kysy lisää asiasta tietävältä tutultasi, jos joku asia jää epäselväksi. Myös luontokeskukset ym. auttavat mielellään.

Luonnon lisäksi kunnioithan myös kanssaretkeilijöitä: vaikka hipihiljaa ei toki tarvitse olla, luontoon ei kuulu remuaminen. Jos aiot pitää kovaa meteliä, vallata reilusti tonttia ja soitattaa musiikkia lujalla, valitsethan paikkasi niin, ettei se häiritse muita. Vesi johtaa ääniä herkästi, mikä kannattaa ottaa volyymia säädellessä huomioon.

Myös turvallisuus on äärimmäisen tärkeä asia luonnossa liikkuessa. Tuntuu, että yllättävän usea pelkää karhuja ja susia, vaikka suurempi vaara on iskeä kirveellä polveen tai aiheuttaa metsäpalo huolimattomalla tulenkäsittelyllä. Tiedosta siis mahdolliset vaaratilanteet ja varaudu niihin: pidä puhelimessa virtaa ja pysy gps:n avulla perillä siitä, missä olet. Kanna edes yksinkertaista ensiapulaukkua mukanasi ja ole ennen kaikkea huolellinen: luonnossa liikkuminen ja oleminen on turvallista (ja parasta ikinä), jos vain tietää mitä tekee ja keskittyy siihen.

Erittäin tärkeää on tsekata myös, mitä varoituksia on voimassa. Metsäpalovaroituksen aikana avotulenteko on kielletty, myös merkityillä nuotiopaikoilla! Tämä sääntö koskee ihan jokaista.

Apua alkuun?

Itselleni metsät ja luonto tulivat tosi tutuiksi jo lapsena. Mylläsin soilla ja metsissä jo vaippaikäisenä. Siltikin monen vuoden tauon jälkeen telttailu tuntui ensimmäistä kertaa aika jännittävältä. Läheskään kaikki eivät ole viettäneet luontolapsuutta ja voin vaikka kuvitella, kuinka jännittävältä eka yöreissu, nuotion sytytys tai retkikeittimen käyttö saattaa tuntua, jos kaikki on aivan uutta.

Olenkin pari vuotta sitten kirjoittanut Partioaitan 365 klubista ja Retkeilijan alkeet –päiväkurssista, joka on täysin ilmainen klubin jäsenille. Myös klubiin liittyminen on ilmaista. Tätä suosittelen kyllä kaikille, jotka haluavat varmuutta omaan retkeilyynsä, retkeilyvälinetietouteensa tai jotka haluavat vaikka vain tavata samanhenkisiä ihmisiä ulkosalla, mukavan aiheen äärellä. 356 Klubilla on myös tosi paljon kaikenlaisia muita tapahtumia, retkiä ja vaelluksia ympäri Suomea ja maailmaakin. Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan, mitä kaikkea.

No johan! Ajattelin jakaa muutaman pointin, vaan tästähän tulikin maratonsetti. Toivon sydämeni pohjasta, että tämä auttaa mahdollisimman montaa tyyppiä, jotka halajavat luonnonhelmaan. Ja toivon, että nämä kirjoitetut seikat nimenomaan madaltavat kynnystä lähteä, eikä päinvastoin.

Jos joku jäi epäselväksi tai jos haluatte kysyä jostain lisää, vastaan mieluusti (tai kysyn Partioaitan asiantuntijat avuksi, jos oma tietämykseni ei riitä.)

Ihanaa aikaa luonnossa! Nähdään ryteikössä.

-Henriikka

Ps. Jos sinulla tulee itsellesi mieleen mitään, mitä tähän kirjoitukseen voisi lisätä, niin anna palaa! Voin muokkailla ja lisäillä asioita sen myötä, kun niitä tulee mieleen tai vinkattuina.

Puhelu, johon olisi ehdottomasti pitänyt vastata

Elämä yllättää, elämä naurattaa. Eilen istuin rauhallisissa, rentoutuneissa tunnelmissa italialaisessa bed&breakfast-huoneessamme. Lämmin tuuli lepatti valkoisia pellavaverhoja mukavasti ja tuuletin kääntyili reittiänsä niin, että jäin aina odottamaan, milloin saan viileän, puhaltavan palkintoni.

Tein läppärillä hommiani (kirjoitin huomisen blogijuttua siitä, mitä pitää ottaa huomioon, kun lähtee ensimmäistä kertaa luontoon yöksi), kun yhtäkkiä ruutuun lävähtää ikkuna, että Ellen soittaa Facebook-puhelua. Vaikka tunnemmekin, emme kovin hyvin ja aloitan pienen panikoinnin. Miksi ihmeessä hän soittaa? Pitääkö minun vastata?

Ellen soittaa Facebook-puhelun. Perjantai klo 11:51.

Henriikka: APUA! oon alasti. Tuleeko heti näkyviin kamera? Tää on mulle täysin uusi konsepti! Anteeks. *naurunaamoja

Ellen: *itkunauruemojeita ja sydän

Et vastannut henkilön Ellen puheluun. Perjantai 11:51.

Henriikka: Soititko vahingossa? panikoin. *naurunaama

Ellen: Mä istun riipparissa ja laulan Edelweiss uikkareissa, ja tää yhtäkkiä näyttää että videopuhelu henkilölle Henriikka Simojoki. Tää ei ollu edes taskupuhelu vaan peppupuhelu, ku mun puhelin oli mun alla. *itkunauruemojeita

Henriikka: Hahahahha mä istun ilmastoimattomassa hotellihuoneessa pelkissä pikkuhousuissa ja yhtäkkiä Ellen soittaa! Vieläpä pepullaan!

Ellen: Mä ehdin panikoida, että kuulit mun haikeaa laulua. *itkunauruemojeita

Henriikka: Nauran katketakseni. Tämä on verraton keskustelu!

Ellen: Sama!!! Mä kuolen naurun. Mä kyl arvostan sua, että olit vastaamassa sielä heti tähän mun puheluun. Olisin varmaan ite kauhistuksissa painanu punasta.

Henriikka: Mä punnitsin vaihtoehtoja. Odotin kuitenkin noin 10 sekuntia, joiden aikana ehdin miettiä, että ootkohan vaihtanut työpaikkaa ja ehkä ehdotat jotain yhteistyötä. Yleensä se on syy, miksi sellaiset ei-niin-tutut somekaverit yhtäkkisesti lähestyy yllättävän tuttavallisestikin. Lisäksi ehdin ajatella, että sä oot kyllä rento. Ettei sua varmaan haittais, vaikka mulla olis hiki, eikä meikkiä tai vaatteita. Sit ehdin vielä vetää pienen kriisin, että mitäs väliä miltä mä näytän ja eikö mulla sittenkään oo hyvä itsetunto, vaikka väitän itselleni niin.

Ellen: AHAHAHAHA. Siis mä menin paniikkiin että soitatko sää mulle vai mitä ja sit tajusin, että mä soitan ja luulin että se puhelu on käynnissä ja te ootte saanu hyvät naurut, ku mä oikeen hartaasti etsin vibratoa ja laulan Edelweiss, eikä siitä oo ku vasta tunti ku heräsin. Että miten mä selitän tän. Kaiken. *itkunauruemojeita

Henriikka: Nyt vain niin paljon toivon, että olisin vastannut.

Ellen: Onneks tällaista sattuu. Jää sopivan kummallinen fiilis jatkaa päivää. Eniten naurattaa, että molemmat oli niin pihalla ja tosissaan ja ilman vaatteita.

Henriikka: Ihan kuin teinileffojen seksikohtauksissa!

Ellen: Ihanaaaaaaa päivää teille kaikesta huolimatta. *itkunauruemojeita

Taaskaan ei olisi pitänyt harkita. Olisi pitänyt vain vastata. Voi taivas, miten paljon haluisin kuulla sen hartaan Alppitähden.

On kyllä hauskaa, että somen kautta aina välillä muistaa, miten paljon maailmassa on lopulta omankaltaisia ihmisiä, joihin saattaa vielä joskus ennättää tutustua kunnolla.

-Henriikka

6 kesämökkiasua luonnonmateriaaleista

Parasta kesäpukeutumista on, kun on rento, huoleton ja yltä päältä luonnonmateriaaleissa.

Jaoin pari viikkoa sitten Instagram Storyssani kuusi kesämökkiasua Stockmann-yhteistyöhön liittyen. Yhteistyö oli ja meni, mutta tänään kuvia katsoessani tuli jotenkin sellainen olo, että mitäs nyt ihmettä: minähän panostin kuviin ja mietin asukokonaisuuksia, joten miksen laittaisi kuvia jakoon myös blogissa, jossa ne säilyvät pidempään kuin vuorokauden?

Eilen jaoin kahdeksan vinkkiä rennompaan elämään. Ehkä nämä kuusi rentoa kesäasua tukevat osaltaan eilisiä ohjeita.

1.kuva (kirjoituksessa ylimpänä)
mekko/R-Collection & hattu/Samsoe&Samsoe

2.kuva
huivi/Samsoe&Samsoe, paita/Samuji & housut/Gerry Weber

3.kuva
lippahattu/KN Collection & huppari/Acne Studios

4.kuva
huivi & T-paita/Filippa K, neule/By Malene Birger & sortsit/Dr Denim

5.kuva
paitamekko/Marimekko, farkut/Dr Denim & huivi sohvalla/Samsoe&Samsoe

6.kuva
farkut ja kauluspaita/Filippa K, sadetakki/Samsoe&Samsoe

Mikä oli teidän suosikki? Itse en kyllä osaa sanoa, kun kaikki ovat kuitenkin niin erilaisia keskenään. Viimeisessä en lähtisi pesemään saunaa (ikään kuin pesisin sitä muutenkaan koskaan), mutta voisin hilpaista moikkamaan mökkinaapureita. Kolmannessa lojuisin housutta helposti vaikka koko viikon.

Ja hei, oli siellä yksi fuskauskin joukossa: keltainen sadetakki ei kyllä ole luonnonmateriaaleista. (Mutta jos biohajavan sadetakin haluaa, niin Tretorn ja Partioaitta ovat yhteistyössä valmistaneet sellaisia ja ne ovat parasta aikaa myynnissä.)

Näitä kuvia katsoessa tulee ikävä kesää, vaikka se on vielä käynnissä. Apua!

-Henriikka

7 + 1 ohjetta rennompaan elämään

Kaupallinen yhteistyö: Somersby & Asennemedia

Olen elänyt kesääni aika lungisti. Olen kuormittavan kevätkauden vastapainoksi löysäillyt menemään (itse myöntämäni) luvan kanssa, nukkunut pitkään ja valvonut öitä auringonlaskuja ihaillen. Oikeastihan toivoisin olevani se henkilö, joka käy kesälläkin aikaisin nukkumaan, jotta pystyy virkeänä nousta ihailemaan nousevaa aurinkoa. Mutta yllättävän usein kannattaa olla vain se kuka on, eikä se kuka tahtoisi mielikuvissaan olla.

Siinä muuten olikin yksi ohje, jota pyrin itse noudattamaan, jotta elämäni olisi rennompaa. Jotta elämäni olisi hauskempaa. Somersby haastoi minut pohtimaan, mitkä asiat tekevät elämästäni onnellisempaa ja rennompaa, ja listasin nyt teille seitsemän kohtaa, jotka tulivat ensimmäisenä mieleeni. Tässä ne nyt tulevat:

1. Jos mielessäsi käy ajatus ”unohdan tuon kuitenkin tuohon”, tee välitön korjausliike

Tiedättekö ne hetket, kun asettaa sateenvarjon sen koukusta bussin kaiteeseen, laittaa aurinkolasit yleisen vessan lavuaarin reunalle tai jättää sormuksen juomapullon päälle kahvakuulantreenin ajaksi, ja mielessä käy ajatus: ”Unohdan tuon kuitenkin tuohon.”

Don’t do that! Tee välitön korjausliike. Harmittavan usein ne tavarat nimittäin oikeasti unohtuvat, ja siihen verraten on pieni vaiva keksiä joku parempi säilytyskeino.

2. Stressaa vain asioista, joihin voit vaikuttaa

On asioita, joihin voit vaikuttaa: miten teet kotityöt, kenen kanssa aikaasi vietät, mitä syöt, mihin haet töihin… jne. Ja sitten on niitä asioita, joille et voi tehdä mitään. Klassiset esimerkit jälkimmäisestä ovat säätila ja jonotusajat. Hyvänen aika, miten turhaa onkaan stressata asiasta, joka ei ole piirunkaan vertaa omissa käsissä.

3. Älä harkitse liikaa

Liika harkitseminen on kannattanut ainakin omassa elämässäni hyvin harvoin. Loputon puiminen ja vatvominen vain vievät usein aikaa ja ajatusta siltä asialta, mitä kulloinkin ollaan harkitsemassa.

4. Jos asian hoitamiseen menee maksimissaan 2 minuuttia, tee se heti

Jos mieleesi pomppaa asia, jonka hoitaminen vie maksimissaan kaksi minuuttia, tartu heti toimeen. Hoida asia samantien. Näin mielesi ei täyty miljoonista kahden minuutin hommista, etkä ajaudu liikaa siirtämään asioita tulevaisuuteen, jotka voisit hoitaa heti alta pois.

5. Kun olet käymässä nukkumaan ja mieleesi tulee tekemätön asia, kirjoita asia ylös ja unohda se sitten

Hyvin yksinkertainen sääntö. Älä ala vatvomaan tekemättömiä asioita nukkumaan käydessäsi, sillä hyvin harva asia vaatii toimimista enää sinä iltana. Asian voi kuitenkin kirjoittaa ylös, jolloin sen voi tiputtaa rauhassa mielen päältä ja siirtää seuraavaan aamuun.

6. Mieti ensisijaisesti, mitä itse asiasta mietit, toissijaisesti mitä muut

Olet pääasiassa tilivelvollinen teoistasi ja ajatuksistasi vain itsellesi ja vasta sen jälkeen muille. Jos sinä pystyt seisomaan arvojesi, ajatustesi ja toimintasi takana, ei ole niin merkityksellistä, mitä muut siitä ajattelevat.

7. Pyri ymmärtämään, ettet kiinnosta muita ihmisiä ihan niin paljon kuin saatat luulla

Tämä liittyy myös vahvasti edelliseen kohtaan: oikeastaan hyvin harvalla ihmisellä on aikaa laittaa sinuun niin paljon ajatuksia, kuin ehkä joskus saatat luulla. Kun liukastut kadulla ja tarkastat ensimmäiseksi, näkikö kukaan, niin mahdollinen näkijä unohtaa kömmähdyksesi hetkessä. Kun teet valtavan päätöksen omassa elämässäsi, se harvoin liikuttaa suuresti muita ihmisiä.

Kaikilla on omassa elämässäkin niin paljon pohdittavaa ja tehtävää, että kenenkään toisen tekemiset liikuttavat tai kiinnostavat harvoin ihan niin paljon kuin ajattelisi. Joku voisi ajatella tätä seikkaa surulliseksi, mutta minusta se on vapauttavaa ja lohdullista.

Mitäs sanotte? Ei teillä olisi heittää hyviä tippejä näiden kahdeksan perään?

Nämä kuvat ovat Suomi-roadtripiltämme, Mustasaaresta, Merenkurkun saaristosta. Olimme jäähdyttäneet Somersby Sparkling Rosé -siideripullojamme meressä, kun aurinko laski vaaleanpunaisen ja –sinisen sävyissä tehden koko maailmasta onnellisemman ja ihanamman. Koko roadtripin nauratti, laulatti ja oli hyvä olo. Jos kesäloman pohjalta pitäisi ennustaa tulevan syksyn olotilaa, povaisin erinomaista rentouden leveliä.

Luulen, että aktiivisimmin näihin ohjeisiin palaan minä itse. Kun aurinko ei laske mailleen ollenkaan, on vähän helpompi kulkea hattaroissa. Mutta Hemingwayn ikikultaisella sitaatilla muistuttelen, että aurinko nousee aina. Ja vaikka Paperi T muistuttaakin Ernestiä sen myös laskevan, niin sitä hän ei ota huomioon, että auringonlaskut vasta upeita ovatkin.

-Henriikka

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, muut kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Viikko koulun alkuun: primitiivinen paniikki ja iso ilo

Tasan viikon päästä maanantaina alkaa elämässäni uusi vaihe: erä- ja luonto-oppaan opintoni Eerikkilän urheiluopistossa. Viikon päästä olen jo muutaman tunnin kuunnellut perehdytystä ja erinäistä infoa tulevasta. Tiistaista torstaihin teemmekin jo kolmen päivän vaelluksen – ei mitään turhaa peukaloiden pyörittelyä siis.

Tuntuu aika absurdilta ja hullulta. Niin on toisaalta tuntunut moni muukin asia elämässäni viime vuosina, joten alan olla jo tottunut. Tämä on kuitenkin jotain ihan uutta: muutan viikoiksi pois kotoa. Muutan vähintään kolmen muun kanssa saman katon alle, ilman omaa huonetta. Alan opiskella itselleni uutta ammattia, eikä tuttu arkeni seuraa minua opinahjoon. Eikä tuttu Janneni. Ja vaikka Tammela onkin verrattain lähellä Helsinkiä, autottomana elän kuitenkin aika kaukana kaikesta, edes kaupasta.

Voi juku, mitähän tästäkin taas tulee.

Pääosin olen täynnä iloa ja intoa – tätähän minä olen odottanut koko vuoden. Sitä, että matkat olisivat ohi ja saisin keskittyä yhteen, tai maksimissaan pariin, asiaan yhdessä paikassa. Oppia uutta, oppia luonnosta, käydä iltaisin juoksemassa metsässä ja uimassa järvessä, kun siltä tuntuu ja elää vähän yksinkertaisemmin. En malta odottaa, että homma lähtee kunnolla käyntiin.

Samalla haudon pientä paniikkia mielessäni. Outoja primitiivisiäkin seikkoja nousee mieleeni etenkin iltaisin. Entä jos opinnot eivät vastaa odotuksiani? Siitäkin huolimatta, ettei minulla edes ole kovin vahvoja odotuksia tulevasta. Entäs jos en siedäkään kämppiselämää? Enhän ole ennenkään sietänyt. Entäs jos minusta ei pidetä? Ei ole aina ennenkään pidetty. Entäs jos minusta pidetään, mutta minä en pidä kenestäkään? Entäs jos minua kiusataan? On ennenkin kiusattu. Entäs jos tajuan, etten välitäkään luonnossa olemisesta, jos kaipaankin syvälle kaupunkielämään, entäs jos menetän malttini metsässä ja lopetan koko projektin, joka oli tuhoontuomittu alun alkaenkin?

Ihmeellisiä asioita sitä pyöriikin mielessä, kun niiden antaa pyöriä. Mutta tuntuu se kieltämättä oudolta, että vuoden ajan sitä on ikään kuin perhettä tuntemattoman 20-henkisen porukan kanssa. Olen varannut itselleni paikan solukämpästä (joka on itse asiassa aivan upouusi saunallinen hirsimökki) ja tänään tilasin itselleni uuden paperikalenterin. Että kyllä tämä kai tästä.

Kaiken kaikkiaan alan olla opiskeluihin erittäin motivoitunut ja ihan valmis. Huomenna aion miettiä, mitä ruokaa voisin kantaa mukanani ensimmäiselle vaellukselle. Ehkä on parasta ottaa kunnolla kuratoidut eväät ja viinipullo mukaan – hyvähän opiskelukavereiden on oppia heti alussa, että minä olen se, joka kantaa kaupunkin metsään ja metsän kaupunkiin.

-Henriikka

Ps. Ja kyllä! Elokuusta lähtien on tarkoitus palata blogin ääreen taas ihan normaaliin tapaan, tämä heinäkuu kun on kulunut vähän lekotellessa. Aion myös vastata siiheksi kaikkiin kommentteihin.

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Hellanlettas sinua suomen kieli!

Voi hyvänen aika tätä meidän suomen kieltämme ja kulttuuriamme! Molemmat jaksavat aina uudestaan yllättää, naurattaa ja eritoten huvittaa.

Vaikka en juurikaan välitä siitä, että koko miljoonapäinen kansa sullotaan johonkin sotaisten sankaritarinoiden ja kovaa kuulutettujen stereotypioiden täyteiseen, homogeeniseen purkkiin, niin onhan se myönnettävä, että kyllä kliseet saavat välillä lihaa luittensa ympärille.

Tänään nauroin ääneen, kun tajusin kuinka kulttuurimme puskee läpi vahvasti kielikäännöksistä.

Olen lisännyt Instagram-profiiliini englanninkielisen tekstin, joka kiteyttää mielestäni aika hyvin, kuinka tätä elämää säveltelen: ”I think you should just go for it.” Ensimmäisen kerran kuitenkin tajusin painaa tekstirimpsun alla olevaa ”näytä käännös” -nappia.

Suomenkielinen käännös oli niin hellyyttävän suomalainen, niin kämäsen vaatimaton ja täysin riisuttu siitä dynaamisuudesta ja voimakkuudesta, joka oli vahvasta läsnä alkuperäisessä lauseessa:

”Luulen, että sinun pitäisi vain yrittää.”

Voi hellanlettas ja herttileijaa! Minä rakastan sinua, suomen kieli. Mutta en panisi pahakseni, jos kieleen saataisi sellaista pientä ryhtiliikettä ja rumpujen pärinää: voimakkuutta, voimallisuutta ja voimautuneisuutta. Sellaista itsenäistymisen ajan hehkua ja periksiantamattomuutta, eikä mitään pikkuista nyhräämistä.

Harmittaa jo tarpeeksi sekin, että englanniksi sitä saa olla entrepreneur ja suomeksi yrittäjä. Kamoon, tryer!

-Henriikka

hattu/KN Collection, huppari/Acne Studios

Meil ei oo mittään hättää

Kiisimme eilen auton Oulunsalon lauttasatamaan ehtiäksemme tasalta lähtevään lossiin. Tuuletimme näyttävästi, kun kello näytti 19:59. Ehdimme!

No, selvisi sitten, että lossi Hailuotoon lähteekin vasta puolelta. Ja se tarkoitti turhan kaasuttelun lisäksi sitä, ettemme ehtisikään perillä saaressa enää kauppaan sen aukioloaikana. Toisaalta emme ehtisi puolessa tunnissa kauppaan Oulunsalossakaan. Kaikki tsekkaamamme Hailuodon ravintolat sulkivat keittiönsä yhdeksältä, joten alkoi näyttää ravinnon saannin suhteen huolestuttavalta.

Onneksi meillä oli takapaksissa puolikas paketti gluteenitonta näkkileipää, yksi banaani ja kahvinpuruja pannujauhatuksella. Eiköhän tämäkin tästä jotenkin ratkea, tuumimme. Lossikin oli kirkkaankeltainen, yhtä kirkas kuin tulevaisuutemme.

Ajoimme suoraan Hailuodon päähän, Marjaniemeen. Olimme ajatelleet telttailla, vaan yhtäkkiä tajusimme, että eihän meressä peseydytäkään ihan yhtä simppelisti kuin makeassa järvivedessä. Siksi olimme soitelleet Majakkapihaan, josko heiltä irtoaisi meille suihkuja.

Perille päästyämme huomasimmekin varaavamme meille maailman sympaattisimman hirsiaitan (20€ hengeltä) ja samassa hurmiossa tilasimme laskevan auringon alle kunnon kasvismätöt: juustoburgeri Jannelle ja minulle uskomaton mega-annos uskomattomalla mega-nimellä ”Touhu-special”. Ja kun ravintola-asuntovaunun jääkaapissa odotti kylmää valkoviiniä ja Hailuodon pienpanimon oluita, ei tarvinnut kissaa sanoa, niin jo kulauttelimme luohumalaa ja nestemäisiä rypäleitä.

Siinä kun istuimme onnellisina (olin jo unohtanut helletuskan ja kaiken muun vastaavan kamalan), niin terassin ohi käveli kaksi lasta, oletettavasti sisarukset ja arviolta 10 ikävuoden molemmin puolin. Tyttö oli nuorempi, hänellä oli yllään kaunis kesämekko, ja ananastukkaisella isoveljellä oli päällään Barcelonan futispaita ja jalkapallo kainalossa – siis oikein kliseiset kesälapset.

Mutta se mikä jäi mieleen, oli pojan laini. Lokit riekkuivat ja rääkyivät ympärillä, ja tyttöä selkeästi pelotti. Poika nappasi tyttöä kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:

”Älä pelekää. Ei ne voi tehä meille mittään pahhaa.”

Siitä en ole varma, oliko poika oikeassa. Joskus tuntuu, että lokit voivat olla aivan tappavia. Mutta se vakaus ja varmuus (ja sympaattinen, leveä murre), millä hän asiansa esitti, toi ison hymyn huulille.

Sitä paitsi pojasta tuli elävästi mieleen erityisesti vanhemman veljeni huolenpito, kun olin itse vielä pieni tinttara. Lokkeja en osannut silloin pelätä, mutta monta muuta asiaa kyllä (mm. humalaisia, jengejä, saatanaa, kadotusta ja kaislahameista hula-barbia).

Lapset säästyivät lokeilta, me nälältä. Marjaniemessä oli kaikki hyvin.

-Henriikka

Absurdein saamani elämänohje

Vietän parhaillaan parahinta mökkiaikaa Kuhmon korvessa. Luin äsken Trans-Siperian reissumme aikana kirjoittamiani muistiinpanoja. Paljon oli höttöisiä ajatuksia, joitain runonpätkiä, vähän järkevääkin tekstiä. Mutta eräs kohta pomppasi kaiken joukosta kuitenkin niin selkeästi esille, nimittäin isältäni saamani elämänohje, jonka hän lausui mietteliäästi paikoitellen nykivänkin junan kyydissä:

”Jokaisen ihmisen pitäisi vuosi ajaa elämässään sa3 -venäläisellä automaattikytkimellä. Se auttaisi muuhunkin – ennakoitiin ja rauhallisuuteen.”

Juuri mitään en hänen sanoistaan ymmärtänyt, enkä ymmärrä nytkään. Mutta sen tiedän, että isäni on viisas mies, joten on se uskottava. Teidänkin kannattaa.

-Henriikka

Miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?

Istun suuressa pirtinpöydässä. Olen Sotkamossa, Haapala bnb:ssä, jonka tunnelma on niin hieno, että se on tultava teidänkin paikan päälle kokemaan. Kun siirsin sormet näppäimistölle kirjoittaakseni, päällimmäisenä mieleeni nousi otsikon ajatus: miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?

Ja tällä tarkoitan tietenkin Suomea. Olemme nyt kiertäneet kotimaatamme reilun viikon päivät ja voi veljet, täällä on hienoa. Aloitimme Kangasalta, kiersimme Jyväskylän, Vehmersalmen ja Heinäveden kautta Punkaharjulle ja siitä Savonlinnaan. Siitä kiekkasimme Liperin kautta Outokumpuun ja sieltä muutaman mutkan kautta Vuokattiin ja Sotkamoon. Eilisen Kajaanin ja Ärjänsaaren kiekan jälkeen palasimme Vuokatin kainaloon, sillä halusimme tänne Haapalaan yöksi.

Aamupäivällä, valtavan aamiaisen jälkeen, Janne lähti ajamaan kohti Joensuuta. Hän löysi Facebookista hyvällä hinnalla liput ja päätti lähteä viikonlopuksi Ilosaarirockiin. Minä olen pitänyt pitkästä aikaa toimistopäivää täällä pirtinpöydällä: vastannut viesteihin ja yrittänyt kuroa rästejä kiinni – se on kumman hidasta, kun on pitkälti lomaillut viimeiset viikot. (Ja henkisesti jo aika paljon ennen sitäkin.)

Lounaasta on liian pitkä aika. Kävin juuri katsomassa, jos repusta löytyisi jotain. Onnisti! Gloriously glutenfree proteiinipatukka ja Apteekkarin pehmeitä salmiakkipastilleita. Kyllä näillä pärjää ainakin pari tuntia.

Se on vähän huvittavaa, jopa vähän pahoiteltavaa, että kirjoittaminen tapahtuu aina pysähtyneessä hetkessä. Sitä ei yksinkertaisesti voi tehdä lennosta, se on lähes fyysinen mahdottomuus. Pysähtyneisyys taas usein tarkoittaa, että kaikki tunteet ja tunnelmat ryöpsähtävät hetkessä päälle. Vähän samalla tavalla kuin spurtatessa pysähtyy yhtäkkiä ja tuntee oman, juoksun aiheuttaneen, ilmavirtansa pyyhkäisevän takaa päälleen. Tai kun veneilee ja sitten pysähtyessä jää omiin aaltoihinsa.

Olen oikeasti ihan vallaton ihminen, vaan kirjoittaessa varsin usein melankolinen ja ryöpsähtelevä, minkä te sitten tekstistä saatte vallattomuuteni sijaan. Mutta siitä ei voi minua syyttää, vaan pysähtymistä. Sitä jälkikäteen selkään puskevaa ilmavirtaa ja venettä keikuttavia aaltoja.

Yritän nyt parhaani mukaan taistella, etten taas ryöpyttäisi palstaa täyteen haikeaa kesätunnelmaa: ”Byääää tunteeni ovat kuin vuoria, yäääää kukaan ei ymmärrä mitä sisimmästäni satelee, huohhhh näitä tunnelukkoja ja nyyhkynyy kuinka elämä onkaan niin itkettävän kaunis yäää.”

Ei auta, että kuuntelen Justin Debbuttia. Niin sairaan hyvää musiikkia. (Ja sitten jos pidät hänestä, niin kuuntele Sons of the Eastin Come away. Se on kyllä minun biisini, mutta koska minäkin pöllin sen ystävältäni, niin ehkä sinäkin voit omia sen.)

Mutta niin, Suomi. Tuntuu ihanalta olla juuri täällä. On ihana kulkea avojaloin, tuntea maa vähän lähemmin kuin sen tuntee kengät jalassa. Vuokatin vaara nousee vieressä vaatimattomasti sopivan korkealle ja kuitenkin ihan matalalle, nämä kuvat ovat sieltä tiistaina keskiyöllä. Ahdistun helposti ulkomailla, jos kaikki ympärillä on megalomaanisen suurta, jylhää ja upeaa. Kaipaan kotiin, pienten tai maksimissaan keskikokoisten asioiden ja maisemien ääreen.

Eilen olimme Sotkamon Jymyn pesisottelussa ja kun istuin siellä pitkillä puupenkeillä hattara kädessä ja hurrasin joukkueelle, josta en tiennyt mitään etukäteen, tuntui kivalta. Vaikka joka paikassa kärysi grillimakkara, ja vaikka Joensuun joukkueen kovaääniset kannattajat olivat melkoisia rääväsuita, tuntui kivalta.

Tunnin päästä isoveljeni tulee nappaamaan minut tästä ja ajamme mökin kautta viikonloppuseikkailulle kaksin. Se on hänen lahjansa minulle. Aika kivaa.

Miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?

-Henriikka

Miksi kuvaan, millä kuvaan? Tunnelmia linssin läpi syvältä Siperiasta

Kaupallinen yhteistyö: Olympus

Palasimme Trans-Siperian junamatkalta noin kaksi kuukautta sitten. Palaan reissuun ajatuksissani viikottain. Miten uskomattomalta kaikki tuntuukaan ja miten absurdeja nämä hetket jälkikäteen ovatkaan.

Matka on tietysti itsessään jo elämys. Juna kuljetti meitä 10 000 kilometriä halki Siperian – ensin Helsingistä Moskovaan, siitä Irkutskin kautta Mongoliaan ja taas Ulan Udden kautta takaisin Venäjälle ja lopulta päätepysäkille Vladivostokiin. Kymmenen yötä junassa ja kuusi ”maissa”, eli hostelleissa, majapaikoissa ja yksi mongolialaisessa jurtassakin.

Kaikista parhaimpana antina muistelen kuitenkin sitä, että sain jakaa matkan isäni kanssa. Ja sitä, että tunsin silti reissaavani hyvän ystävän kanssa. Nauroimme niin monta kertaa niin paljon, että vatsalihaksia kivisti. Vappuna Venäjän nationalistissa kansankarkeloissa pissasin melkein housuun, kun vitsimme meinasivat olla vähän liian hyviä, eikä naurulle tullut loppua. Oli mukava huomata yhdessä matkatessaan, missä monien omien piirteidenikin juuret ovat. Kun kaksi samanlaista seikkailijamieltä matkaavat junassa kohti uutta ja tuntematonta, ei ole niin väliä, että he ovat reilu 60-vuotias isä ja vajaa 30-vuotias tytär.

Oli myös hauska huomata, että minulla on toden totta venäläisiäkin seuraajia. Kun aloin jakaa matkatarinaani Instagram Storiesissa, yhtäkkiä linjoilla oli kymmeniä venäläisiä, jotka olivat valmiina jakamaan maatietouttaan, auttamaan kielen kanssa ja jotka seurasivat innolla reissuamme.

Yleisin keskustelunaloitus heiltä kuitenkin oli: ”Miksi ihmeessä te haluatte tehdä tuon reissun?” Ihmetys oli kahta suurempi, kun kerroin, että tämähän on oikeastaan itselleni jo toinen kerta. Edellisellä kerralla kuljimme vain Vladivostokin sijasta Pekingiin.

Mitenhän sen nyt sitten selittäisi?

Mitenhän sen nyt sitten selittäisi? Että oikeastaan on nimenomaan nautittava seikka, että tulee tylsää. Että on ihana, että viriketäytteisen, värikkään ja tapahtumarikkaan arkeni rinnalla pääsen muutamaksi viikoksi maailmaan, jossa vallitsee tietynlainen viriketyhjiö. Pisin matkamme samassa junassa putkeen oli neljä yötä. Oma punkka, vaunuemäntä ja vaunun päässä puilla lämmitettävä samovaari ehtivät tulla siinä ajassa erittäin tutuiksi. Vieruskaverit vaihtuivat, mutta pussinuudelin ja baabushkojen teemukillisten tuoksu pysyi.

Miten sen selittäisi, että oikeastaan ihan sellaiset tavalliset jutut saattavat tehdä reissusta ikimuistoisen? Yhdessä uutetut ja nautitut kahvikupilliset. Vaivalla väsätyt lounaseväät. Kirjan lukeminen yksin, mutta yhdessä. Silmien ohi kiitävät hiekkatiet, jossa kulkee vanhoja, värikkäitä autoja ja laiskan, mutta onnellisen näköisiä lehmiä. Pysähdykset, joilla ehtii juosta ostamaan kakkupalan ja valtavan vaniljajäätelön. Asioista höpöttäminen pitkään (pidempään kuin on koskaan ennättänyt.) Ja se tarkkaan harkittu ilta, jolloin käydään pikapuuron tai pikarisoton sijaan ravintolavaunussa syömässä vain todetakseen, että kyllä ne omat eväät ovat sittenkin hinta-laatusuhteeltaan ylivertaisia.

Olen uskollinen Olympus-käyttäjä ja myös heidän ambassadorinsa tämän vuoden. Olen jo monta vuotta kantanut reissuissani vain pientä Olympuksen kameraa. Alkuvuodesta lähtien mukanani on kulkenut Olympus OM-D E-M10 Mark III.

Jos saisin päättää, silmässäni olisi kamera, jota räpäyttämällä pystyisin tallentamaan tahtomiani hetkiä juuri sellaisina kuin ne näen. Olisi pa-ras-ta, jos kuvan tallentamiseen ei tarvittaisi erillistä tekniikkaa. Mutta koska se ei (vielä) ole mahdollista, kannan kätevän kevyttä ja pientä, mutta riittävän laadukasta kameraa laukussani (tai nahkahihnasta kaulassani.) En yksinkertaisesti kestä ajatusta, että kamerasta tai kuvaamisesta tulisi seikkailemistani hidastava asia. Haluan kuitenkin ensisijaisesti nähdä ja kokea, en kuvata. Kuvaaminen on kuitenkin suuri osa työtäni, joten haluan tietysti myös tehdä sen kunnolla. Ja koska haluan luoda tarinoita, kertoa seikkailuistani ja pyrkiä muitakin innostumaan ja lähtemään, kameran on oltava hyvä kaverini.

Koon ja keveyden lisäksi fiilaan tietysti täysillä kameran ulkonäköä. Olympuksenihan on ykkösasusteeni (ks. esimerkkejä täältä, täältä tai vaikka täältä.) Kamerasta on tullut hyvä matkakaverini, jonka kanssa tulemme hyvin toimeen ja kuljemme ritirinnan ympäri Suomea, ympäri maailmaa. Mutta en minä sentään niin turhamainen ole, että kantaisin huonoa kameraa vain ulkonäön vuoksi.

(Disclaimer: ominaisuus-fiilistelyä:)

Laitteessa on nopea automaattitarkennus ja muutenkin erinomaiset automaatti-ominaisuudet, jos äkillisissä tilanteissa ei jaksa säätää kameraa manuaalisti (öh, tai välillä muulloinkin). Kääntyvä kosketusnäyttö on itselleni aivan must, kun kauniisti asetellut ruoka-annokset (kuten oheiset slaavilaiset nakkipiilot ja sipsit) näyttävät entistä kauniimmalta lintuperspektiivistä, ja monet nähtävyydet ja rakennukset taas näyttävät yksinkertaisesti paremmalta alakulmasta. Sormella näyttöä näpäyttämällä voi tarkentaa juuri haluttuun paikkaan – tämä auttaa myös reissun päällä silloin, kun pyytää jonkun vieraan tai kameroista vähemmän tietävän ystävän nappaamaan itsestään kuvan. Lisäksi isän ja itseni kaltaisten action-narkkareiden tarpeisiin nopea sarjatulitus on kiva lisä.

Kameran sisäistä Wi-Fiä käytän ja käytin myös reissussa käytännössä koko ajan, koska kuvien siirtäminen puhelimeen tapahtui sillä kaikista helpoiten. Itse asiassa Siperian reissussa minulla ei ollut edes konetta mukana.

Linsseistä Trans-Siperian radalla erityiskäytössä oli todella laaja 12-millinen, 2.0 valovoimaisuudella varustettu objektiivi. Tämä putki oli timanttia nimenomaan junassa, jossa jokainen tilanne on alle metrin päässä, mutta tahtoisi silti ottaa kauniita yleiskuvia. Kiinteä 17mm 1.8 -linssi oli kamerassa paljon kiinni junan ulkopuolella, ja 45 mm 1.8 -putki taas oli käytössä kun kaipasin yksityiskohtia tai nappasin isästä potretteja. Kaikki objektiivit olivat zoomittomia, mutta sen sijaan hyvin pieniä ja valovoimaisia. En ole mikään kovin ahkera putkenvaihtaja, mutta näillä sai nopeasti tehtyä helppoja asioita ja muutoksia.

Minulla olisi myös kamerateemainen tarjous teille! Alekoodilla ”aamukahvilla10” saa -10% Olympus Shopista ensi viikon ajan, 15.7. asti, seuraavista suosikkituotteistani:

E-M10 Mark III (kaikki paketit)
(huom! Tähän saa vielä -10% lisäksi 75€ Cash Back -hyvityksen kaupan päälle osoitteessa www.olympus.fi/bonus)
Objektiivit (ei PRO-sarjan)

Ja jos kamerasta tai linsseistä on mitä tahansa kysyttävää, niin vastaan mieluusti (tai kysyn Olympuksen asiantuntijoilta, jos/kun oma tietotaitoni on vajavaista.)

Kuvaan, jotta saisin tarinani kerrotuksi, asiani sanotuksi. Haluan dokumentoida tilanteita, en niinkään rakentaa niitä. Ensisijaisesti haluan mennä ja tehdä. Tehdä jotain merkityksellistä.Innostaa muitakin menemään ja tekemään.

Rakastan kuvaa tuosta iloisesta mummosta, joka näyttää kameralle persimonia. Tuolla valloittavalla hymyllä hän suostui kuvattakseni eräällä lyhyellä pysähdyksellä, tuntemattomalla Siperian asemalla. Jos olisin saanut edes minuutin pidemmän hetken, olisin voinut hioa ja viilata, vaan reissatessa uniikeimmat hetket kestävät usein vain hetken. Yleensä niitä ei saa kuvatuksi, mutta kun joskus saa, ne ovat niitä parhaita kuvia.

-Henriikka

Kirjoitus on 1. osa Olympus Ambassador –kokonaisuutta

Villi, vapaa ja vastuuton

“Almost out off office till July 30th.

Hello! Lomailen ja teen töitä rennommalla tahdilla 30.7. saakka, enkä lue sähköpostejani päivittäin. Akuuteissa asioissa voit laittaa viestin tai soittaa…”

Miten ihanaa onkaan, kun tiedän lomavastaajani lähtevän paluupostina jokaisen lähettäjän mailiin. Olen villi, vapaa ja vastuuton. Kesä-minä. Kiva ja stressitön, paljon naurava, pärjään vähillä unilla.

Hyppäsimme juuri Jannen kanssa auton kyytiin. Tästä lähtee jo aiemmin kesällä varoiteltu Suomi-roadtrip. Kalenterissamme ei ole seuraavien kolmen viikon aikana yhtään mitään ja näistä ainakin kaksi on tarkoitus rullailla ristiin rastiin kotimaassa. (Ristiin rastiin = suht loogistä reittiä ilman ennakkosuunnitelmaa.) On kutkuttavan kivaa ajatella, etten yhtään tiedä, mitä viikkoihin tulee mahtumaan, mitä ne tulevat pitämään sisällään. Ehkä eksymme tivoliin, ehkä löydymme ystävien kesämökiltä, ehkä jäämme koko päiväksi telttaan ja kuuntelemme loopilla Kaija Koon ja Cheekin yhteisvirttä.

Alustavasti olemme ajatelleet kipuavamme länttä ylös ja lasketella itää alas. Tai sitten toisinpäin, kuka tietää. Kainuussa viihdymme varmasti pitkään. Ja jos hermostun jossain vaiheessa Janneen, saatan lifatata jonkun toisen auton kyytiin. (Tosin siitä tulisi kyllä aikamoinen rumba, sillä pakkasin niin kiireessä, että otin kamalasti kampetta mukaan – esimerkiksi viisi pipoa, kolme lierihattua, lippiksen ja kaksi sadehattua.) Lappiin en usko tällä kertaa menevämme, mutta onneksi sydämeni on kuitenkin jo siellä.

Pari viikkoa sitten olin aikamoisessa pisteessä. Kevään murtama, aivan suoraan sanottuna. Nyt lähdin reissun päälle sydän läpättäen, virtaa täynnä – tai vähintään puolillaan. Tämä on se olo, jollainen reissuun lähtiessä kannattaakin olla. Odottava ja kupliva. Voi jukra, miten paljon parissa viikossa ennättää! (Ja miten monia mekkoja saa käyttää, kun niitä on mukana kahdeksan.)

Ensimmäisenä suuntaamme anoppilaan, sillä rantasauna kuulemma lämpiää meitä varten. Aion pinkaista pommilla veteen ja pötköttää lauteilla reporankana ladaten akut niin täyteen, että seuraavat pari viikkoa menevät vaikka teltassa patjatta. Tyynyttä. Makuupussitta.

Toivottavasti myös murheitta, surutta, stressittä.

-Henriikka

pellavamekko / Son de Flor (saatu), seppele / ylpeydellä itse tehty

Mul on nälkänen sydän (joo)

No nyt on eletty. Nyt on eletty niitä päiviä, jotka muistaa vielä syksylläkin, muistaa vaikka lehdistä ei olisi jäljellä kuin lehtivihreä jossain suojassa maan alla, syvällä juurissa. Minun typerä sydämeni on lyönyt niin kovaa bäng bäng bäng. Typerä, nälkänen sydän. Olen elänyt koko viikonlopun takki auki, täydellä liekillä, nauranut niin, että kitarisat vilkkuvat ja itkenyt kuullessani autoradiosta kauniita kappaleita. Kyllä, sellaisia niin kuin Me ollaan runo, Mystery of Love ja Tähdet yllä smurffimaan .

Olen nukkunut puihin kiinnitetyssä teltassa ja ollut innoissani siitä kuin 3-vuotias. Olen juonut lukuisia kuppeja huoltoasemakahvia, josta osa on ollut hyvääkin, ja syönyt puolitusinaa jäätelöä. Paras kahvileipä on kuitenkin kaiketi ollut gluteenitin lakupatukka, jota myydään täällä epäilyttävän monessa paikassa. Olen valmistanut aamiaiseni, lounaani ja päivälliseni nuotiolla – tai antanut jonkun muun valmistaa sen puolestani, sillä kuka noita nyt laskee. Olen valmistellut kuksaan GT:tä, olen kuunnellut laavuväen juttuja, niitä huonojakin ja painanut pääni niin syvälle tyynyyn, että unta on riittänyt aamuun asti.

Olen laskenut kumiveneellä koskea, melonut murheita karkuun. Olen uinut useasti kamalan kylmässä vedessä, hakenut tasapainoa puusaunan löylyistä. Olen kiivennyt keskiyön aikaan Otsamolle, toisen keskiyön aikaan Pyhä-Nattaselle. Jälkimmäisen päällä nappasin eilen kahden aikaan tämän selfien itsestäni. Jostain Lapin syvyyksistä ilmestyneellä tuurilla sain tallennettua juuri oikean olotilan kuvaan: silmät ovat painuneet onnesta kiinni, ja suupieli kiristyy pidätellen isoa hymyä. Hiukset lepattavat hatun alla tuulessa täysin omia reittejään, aivan miten lystäävät, vähän niinkuin minäkin. Eivät ne kuitenkaan tottelisi, jos yrittäisin huudella niitä kotiinsa.

Nyt yöjuna kuljettaa takaisin Helsinkiin, ja pikkusisko lupasi tulla asemalle vastaan aamulla puoli seitsemän. Siinä vasta sisko. Vaikka kello tulee vasta kahdeksan, ajattelin käydä jo nukkumaan. Oikeastaan on pakko, sillä silmäni ovat valuneet jo nyt kirjoittaessani kiinni kymmeniä kertoja. Jouduin laittaa huonoa musiikkia kuulumaan, jotta pysyisin hereillä. Happoradiota ja sen sellaista.

Neljä päivää tuntui viikonlopulta, joka ei koskaan lopu. Vaan niin se vain loppui.

-Henriikka