arkisto:

elokuu 2018

Niin monta lämmintä päivää

Nyt kuljen pohjoiseen
Tiet lintuaurojen etelään johtaa
Päivä luopuu ajastaan
Ja tilaa pitkille illoille antaa
Kaari auringon kumartaa
Ja hellästi viistoilla säteillään
Kesä kuin uupuen hyvästejä perhosilleen vielä silittää

Monta lämmintä päivää sain
Niin moneen kirkkaaseen aamun mä nousin
Monta lämmintä päivää sain
Ja ilta-auringon laskuja poimin
Vaikka tummuisi pilvet
Ja mustalla peittäisi taivaan
Sinä vierelläni synkimmätkin hetket saat hehkumaan

Niin on elämä perhosen
Niin lyhyt ja kaunis ei talvea kohtaa
Pienen hetken auringossa
Se kirkkaissa väreissä kiivaasti hohtaa
Ja kun syksyn sävelet soi
Se päättää kulkunsa pimeään
Jättää jälkeensä siiveniskut viilenevään
Ilmaan väreilemään

Monta lämmintä päivää sain
Niin moneen kirkkaaseen aamun mä nousin
Monta lämmintä päivää sain
Ja ilta-auringon laskuja poimin
Vaikka tummuisi pilvet
Ja mustalla peittäisi taivaan
Sinä vierelläni synkimmätkin hetket saat hehkumaan

Emma Salokoski – Monta lämmintä päivää

Kauniita unia.

-Henriikka

Kuvat ovat on otettu heinäkuussa Vuokatinvaaralla, auringon laskiessa

Kuherruskuukausi on ohi

Tänään tajusin, että opiskelun alun kuherruskuukausi on päättynyt. Oikeastaan kuulin saman toteamuksen opiskelukaverilta autossa matkalla lounaalle, mutta totesin sen myöhemmin todeksi itsekin.

Tänään alkoi viides kouluviikko. Odotin Tammelaan pääsyä ja uutta kouluviikkoa yhtä kaikki, niin kuin kaikilla edellisilläkin viikolla, mutta odotus oli erilaista. Sellaista tyynempää, ehkä ymmärrystä siitä, että tämä on sitä arkea nyt. Että tämä nyt on vain tällaista tavallista elämää vain, turvallisuusdokumenttien pohtimista ryhmätöiksi ja kalapihvejä illalliseksi. Samaa hiekkaista kotikatua kotiin koulun jälkeen, eikä ketään pyyhkimässä pölyjä sängyn alta. Lähimpään pitsapaikkankin taitaa olla 40 minuutin ajomatka, eikä täällä edes tunneta kotiinkuljetus-sanaa. Että tässä sitä nyt ollaan ja opitaan, eikä muuta voida.

Huomasin koulupäivän jälkeen, että kimppakämppään tuleminen hermostutti. Ei ihmisten vuoksi (Luojan kiitos, pidän heistä kaikista paljon), vaan halusta olla yksin. Halusta saada ympärilleen rauhaa ja olon, ettei minun tarvitse miettiä yhtään ketään tippaakaan. Ei edes puolta tippaa. Olen hyvin usein sosiaalisesti aktiivinen, joten toisinaan on itsellenikin hämmentävää, jos olenkin yllättäen aivan toista äärilaitaa: sulkeutuva, hiljainen ja alakuloinen. Tai siis sulkeutuvan, hiljaisen ja alakuloisen oloinen! Sillä todellisuudessahan en niitä edes ole, vain pienen breikin tarpeessa.

Huomaan erityisesti yhden kämppikseni kysyvän näissä hetkissä: ”Onko kaikki hyvin?” Mistä hän voisi vielä tietää, että tällainen minä nyt vain olen – merellä nauttien täysistä aalloista ja laidallisista, ja rantauduttuani ankkurinnaru niin lyhyellä, ettei keinu yhtään.

Sitä paitsi olisin tällainen luullakseni myös silloin, kun kaikki ei olisi hyvin. Vaan sitä en oikein muista, sillä kaikki on ollut jo niin pitkään niin hyvin.

Pidän elämästäni täällä, metikössä. Korjaan, rakastan elämääni täällä.

En ole huolissani siitä, etten enää tämän viikon alussa odottanut, että pääsen kyselemään lisää jokaikiseltä viideltätoista luokkakaveriltani. Että pääsen tutustumaan heihin tarkemmin, tietämään onko heillä sisaruksia, mistä he pitävät eniten ulkonäössään, mikä on heidän lempisivistyssanansa ja jos he uskovat entisiin elämiin, niin mitä he kokevat edellisessä olleensa.

En ole huolissani siitäkään, että välillä keskittymiseni herpaantuu tunnilla, etten välitä ihan jokaisesta aiheesta, joita käsittelemme, tai että välillä tekisi mieli vain huutaa, että minulla olisi kyllä paljon parempia ideoita, typerykset!

On ihana, että aivot ovat aktiiviset ja alati uuden äärellä. On virkistävää, että pitää ajatella muita, sellaisiakin, jotka ovat ihan erilaisia kuin itse on. On iso kiitoksen aihe, että saa istua kauniin hirsimökin suuren ruokapöydän ääressä ja lähteä pian hengittämään kuherruskuukauden jälkeisiä höyryjä metsäpolulle lenkkarit jalassa.

Pää pyytää liikuntaa, sydän huutaa pitsaa kuin hyeena. On siis vain ja ainoastaan hyvä, että lähin pitseria on jossain kaukana, eikä minulla ole autoa.

-Henriikka

Kuvat ovat kesän Suomi-roadtripiltä, Vuokatin Naapurinvaaran kodalta. Päällä on Converset, Marimekon paita, kirppishousut ja mansikkapipo, joka löytyi Savonlinnan torilta.

Kesän turmelema iho ja hiukset kuntoon lämmöllä, lemmellä ja luonnonkosmetiikalla

Kaupallinen yhteistyö: Mossa & Asennemedia

Tämä kesä jätti mieleeni ajatuksia ja hetkiä, jotka tulen muistamaan aina. Kesä oli kuuma ja huoleton.

Kesä jätti jälkensä myös ihooni ja hiuksiini. Osa jäljistä on kauniita ja sellaisia, joita katson heti hyväksyvästi, ja osa vähän vähemmän sellaisia. Mutta yhtä kaikki, hetkeäkään en vaihtaisi. Pitäisin hiertyneet pikkuvarpaatkin vaelluskengissä, sillä pääsin niidenkin avulla perille. Pitäisin palaneet poskipäätkin, sillä päivä Ärjänsaareen oli muuten niin ihana. Pitäisin kaikki ikuiset illat varpaat nurmessa, hiukset tuulessa ja ruusulimonadi huulilla.

Naurattaa, kun kosmetiikkajuttuni alkavat lähes aina toteamuksella, että edellinen sesonki on tehnyt tehtävänsä iholleni ja hiuksilleni (lähes aina jotain ei niin helläväraista): ”Talvi kuivatti ihon”, ”Syksyn huomaa hiuksista”, ”kevättuuli näkyy vartalonihossa”…

…Vaan taas sitä mennään! Nimittäin kulunut kesä oli kyllä helteen ja paahteen vuoksi sekä iholle että hiuksille aikamoinen shokki, hyvässä ja pahassa. Toisaalta paljon järvivedessä uiminen helli molempia, eikä lähes koko ajan meikittä hilluminenkaan ollut hassumpaa vaihtelua. Mutta muuten meni kyllä miinuksen puolelle: hiukset ovat auringosta kuivat kuin korput, latvat venyvät kuin purkka. Iho ei varsinaisesti nauttinut lakkaamattomasta hikilöylystä, eikä siitä, ettei iho viilentynyt edes öiksi.

Olen yrittänyt tässä elokuun mittaan palautella mieleeni, että millainen iho minulla ennen helteitä olikaan. Millainen hiuskasa päästäni kasvoi? Ja miten saisin nämä molemmat entiselleen?

Kesällä jokainen tököttipurkki tuntui olevan liikaa. Vedin aivan parilla tuotteilla aina toukokuun puolesta välistä elokuuhun asti. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei nämä eräopaskoulun ensimmäiset viikotkaan ole olleet mitään jatkuvaa hemmotteluhoitoa ja jalkakylpyä. Mutta olen sentään kääntänyt ajatukseni syksyyn, alkanut miettiä vähän enemmän kosmetiikkavalintojani ja muistanut, että minussahan on palavan seikkailumielen ja valtavan naurumäärän lisäksi myös ulkoisia ominaisuuksia.

Kosmetiikkakaapista löytyy vanhat tutut Mossat, joista olen kirjoittanut jo vuosia. Tuntuu kivalta, että tuotteet tuntee jo tosi hyvin, ja että Mossat olivat yhtiä ensimmäisiä tuotteita, jotka ajoivat minua kohti kokonaisvaltaisempaa luonnonkosmetiikan käyttöä. Mossaa myyvät muun muassa Sokos, Prisma, Stockmann, Ruohonjuuri sekä muut kauneuden ja hyvinvoinnin myymälät ympäri Suomen.

Aivan ensimmäiseksi tuulen yltyessä ja viileämpien kelien ja vesien saapuessa olen ottanut käyttöön vähän paksummat kasvovoiteet. Kesällä käytin lähinnä MOSSA Vitamin Cocktail-linjan tyrni-vadelma-päivävoidetta, joka riitti viimeisimpiin kuukausiin tosi hyvin, mutta nyt on aika stydimmille valinnoille: päiviksi MOSSA Youth Defence-linjan lakka-päivävoide ja öiksi Youth Defence karhunvatukkainen yövoide. Näiden raaka-aineet korjaavat tehokkaasti kesän merkkejä. Karhunvatukassa ja lakassa on esimerkiksi paljon omega-rasvahappoja, jotka auttavat uudistavat ihoa, kosteuttavat ja antavat suojaa syksyä vastaan. Kaikki näistä kolmesta levittyy ihanasti kasvoille ja hetki on aina pieni luksusmomentti päivässä, mutta erityisen ihanaa on yövoiteen levittäminen saunan jälkeen. Saunon tätä nykyä opinahjoni ja saunallisen kotini vuoksi useasti viikossa, ja joka kerta tuntuu yhtä kivalta saada jälkikäteen ihana voidekerros naamaan.

Näiden rinnalla iho on alkanut huutaa öljyä. 12 eri kasviöljyn sekoitus Vitamin Oil Cocktail on yhtä lailla lemppari jo usean vuoden takaa. Hinta-laatusuhteeltaan erinomainen öljy, joka sopii ihon lisäksi myös niihin kuiviin hiuslatvoihin. Pitäisikin muistaa tuoda kämppäkavereilleni purkki öljyä, koska säiltä ja lämpötiloiltaan vaihteleva syksy on hyvä aikaa lotrata vahvistava ja ravitseva öljykuuri ihan jokaisen iholle. Moneen muuhun kosmetiikkapurkkiin olen kyllä saanut heidät jo tutustettua.

Mutta vaikka Mossan hyvin tunnenkin, elokuu on ollut uuden oppimisen aikaan! Mossa on nimittäin laajentanut tuoteperhettään ja kaupoista löytyy tätä nykyä myös heidän shampootaan ja hoitoainettaan. Mansikka-hiustuotteet näyttävät tosi sympaattisilta ja söpöiltä ja ovat luonnonkosmetiikkaa, totta kai.

Shampoo toimii itselläni erinomaisesti. Tuoksu on ihana, tuote vaahtoutuu ja hiuksista tulee oikeasti puhtaat. Mossa lupaa tuotteilla terveen hiuspohjan ja pehmeät, helposti hallittavat hiukset, ja siltä on tuntunutkin. Ravinteikkaat kasviöljyt ja vitamiinit vahvistavat hiusten ja hiuspohjan kykyä selviytyä näissä Pohjolan olosuhteissa, joista aina riittää jauhettavaa.

Hoitoaine ei itse asiassa ole omalle blondatulle hiukselleni ihan riittävä, mutta esimerkiksi Jannen värjäämättömät kutrit se on kesyttänyt hyvin. Mansikansiemenöljy ja syvähoitava kookosöljy kosteuttavat, korjaavat vaurioita ja ravitsevat.

Olen kyllä todella onnellinen siitä, että pääsen vihdoin useasti saunomaan. Helsinki-kodissamme, eikä edes –talossamme, ole saunaa! Sauna jollain tapaa herättää minussa henkiin sellaisen pienen hemmotteluhoitajan. Liottelen varpaita suolakylvyissä, kuorin ihon, asetan ruusunterälehtimaskin ja öljyän kunnolla jälkikäteen. Sujautan rasvatut jalat puuvillasukkiin ja lakkaan kynnet kivasti.

Voi kunpa, voi kunpa tämä hiljalleen kohti tulevan alkusyksyn voima kantaisi yli koko syksyn. Olisi ihana sanoa sesongin jälkeen kerrankin, että ”syksy oli upeaa aikaa iholleni ja hiuksilleni!”

Olkoon se tavoite.

-Henriikka

Suomen luonnon päivä on uusi lempijuhlapäiväni

Eilen vietettiin Suomen luonnon päivää. Tämä oli vasta toinen lajiaan, mutta kyseisestä päivästä on tullut jo minulle uusi lempijuhlapäivä, lempiliputuspäivä. Vaikka avohakkuu- ja sinilevä-uutisten keskellä tuntuu toisaalta, että luontoa arvostetaan yhä vähemmän, tällaiset juhlanaiheet antavat myös toivoa sille, että suunta on muuttumassa. Toivon mukaan riittävän nopeasti. Tässä on ehdottomasti itsellänikin peiliin katsomisen paikka: teenkö mitä saarnaan?

Ohoh. Kirjoitukset lähtivät aivan eri raiteille, kun oli tarkoitus. Piti fiilistellä eilistä juhlapäivää ja sitä spontaaniuden tasoa, joka päivässämme vallitsi.

Heräsin vasta yhdeksän jälkeen, aivan unentokkuraisena ja ihanan levänneenä. Janne yritti maanitella tunnin verran minua ylös sängystä, vaan se ei ollutkaan niin helppoa, kun olimme vaihtaneen sänkyyn maailman ihanimmat pellavalakanat. Ihoni ei yksinkertaisesti antanut minun lähteä.

Lopulta ajatus edellisillalta jääneistä irtokarkeista sai minut jalkeille. Pistimme aamiaispöydän koreaksi (oli pakko syödä karkkien lisäksi vähän jotain muutakin) ja Grace & Frankien pyörimään, minkä jälkeen päätimme mennä kiskaisemaan tunnin treenit TFW Stadille. On ihana saada veri liikkeelle kunnon sporttailulla.

Koska oli luonnon päivä, koimme vähän huonoa omatuntoa sisällä olemisesta ja päätimme nauttia lounaan ulkona.

Roosaliina on yleensä (oikeasti lähes aina) valmis kaikkeen kivaan ja yllättävään, joten hän oli tälläkin kertaa messissä vartin varoitusajalla. Minä ja Janne nappasimme lounasbowlit Hietalahden kauppahallista, ja sisaren kontolle jäi termarikahvit ja marjajälkkärit.

Piknik-paikka löytyi Eiranrannasta, yhdestä Helsinkin suosikkispoteistani. Horisontti oli täynnä purjeveneitä, ja tuuli kävi viileän syksyisenä ja sai hiukset lepattamaan hurjapäisinä. Jannella ja Roosaliinalla oli liian vähän päällä, mutta onneksi hurjalla neljän viikon eräopaskoulukokemuksellani olin ottanut mukaan extravillapaidan ja -viltin, johon he sitten kieputtivat itsensä.

Yhtäkkiä kesken seesteisen lounaamme ehdotin itsellenikin yllätykseksi, että mitäs jos lähtisimme Linnanmäen Kingiin. Aluksi järkytyin ehdotustani, sillä ei tehnyt yhtään mieli pelätä, ja samalla nousi fiilis, etten halua mitään muuta enempää. Samalla toivoin myös, että seurani kieltäytyy penseästi, jotta minun ei tarvitsisi miettiä. Vaan he mutisematta suostuivat ehdotukseeni, joten päätimme Kingin olevan kesän loppuvastus.

(En tiedä muistatteko, että Kingi on ollut minulle keskeinen pelon ja pelonhallinnan symboli ja testi. Olen pitänyt teemasta jopa Ted Talkin, hahahhaha.)

Raitiovaunu kuljetti Lintsille ja ostimme ilman turhia huvipuistomutkia lippukopista kolme erillisiä laitelippua. Janne ja Roosaliina eivät olleet koskaan käyneet laitteessa, kuulleet vain minun analyysiani kokemuksesta, joten oli jo korkea aika kokea tuo hetki, tuo 75 metrin vapaapudotus, yhdessä.

Vartin jonottamisen jälkeen kohosimme yläilmoihin ja laskeuduimme karjuen alas. (Tai siis, minä karjuin. Olen huomannut sen toimivan hyvin.) Alhaalla maan pinnalla odotti hysteeriset naurut: olipahan täydellistä, eikä juuri lainkaan pelottavaa. Ensi vuonna uudestaan, olen selkeästi päihittänyt Kingin lopullisesti.

Sain palkinnoksi narunvedon, haukun Jannen jäätelöstä ja muutaman tahmaisen palan Roosaliinan hattarasta. Ei hassumpaa, vaikka narunvetopalkinto olikin tyhmä, niin kuin ne aina ovat. Onneksi tämänkinvuotisesta palkinnosta, Eetu & Konna -figuureista, on varmasti tutuille lapsille iloa.

Illalla lähdimme vielä hetken mielijohteesta, ystävien pyynnöstä Kino Tapiolaan katsomaan Dirty Dancing -leffan, yhden kaikkien aikojen suosikeistani. Katsoin hurmioituneena Espoon päivän ilmaiselokuvaa, joka näytettiin vieläpä nostalgisesti rätisevältä alkuperäisfilminauhalta. UuuuUUuuu.

Suomen luonnon päivä on ihana. Aion juhlistaa sitä joka vuosi ulkoilmalla ja luonnon äärellä, oli se sitten matalakynnyksistä kaupunkiretkeilyä tai vaativaa eränkäyntiä. Kingissä voin hyvin käydä muinakin päivinä, vaikka sekin on totta, että yläilmoista näki myös kosolti kotimaamme kauneutta.

-Henriikka

Kari Hotakainen on melkein yhtä hauska kuin minä

Istun kahvilassa ja lähetin juuri vahingossa AirDropilla jollekin tuntemattomalle valokuvia kirjailija Kari Hotakaisen Me Naiset -lehden haastattelusta, josta inspiroiduin tänään jalkahoidossa. En tiedä, kuka ne otti vastaan, mutta hän varmasti tietää, kuka ne lähetti, sillä repesin vallattomaan nauruun. Nyt mielessä muutama asia:

1) Nauru on parasta.
2.1) Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat vastaanottaa tuntemattomia lähetyksiä, vaikka se ei ehkä ole kovin järkevää.
2.2) Harmittaa, ettei kukaan ole lähettänyt minulle koskaan mitään vahingossa. Mitään soveliasta, tarkennan.
3) Tässä haastattelusta muutama lainaus, jotka osuivat venttiiliin:

”Jos osaa puhua tosi hyvin, niin silloin ei tarvitse kirjoittaa. Opin puhumaan ventovieraille 37-vuotiaana. Ennen sitä kirjojeni esittelytilanteet olivat katastrofaalisia, koska en osannut sanoa kirjoista mitään. Sitten tuli sellainen, että nyt tämä mykkyys riittää.”

”New York ainoa matkakohde, jossa voin sanoa viihtyneeni. – – Olen käynyt New Yorkissa vain kahdesti, 20 vuoden välein. Tiedän, että kaupunki on siellä. Ei minun tarvitse käydä siellä koko ajan.”

”56-vuotiaana olin pahassa auto-onnettomuudessa, jonka jälkeen kaikki raajani piti leikata. – – Luulen, että tulin onnettomuuden jälkeen vain pinnallisemmaksi ja kepeämmäksi ihmiseksi. Ajatellaan, että tuollaisen tosi vakavan jutun pitäisi kasvattaa jollain tavalla. Iän rajallisuuden tiedostan totta kai, mutta en minä sitä mieti. Minua ei kiinnosta mikään muu kuin se hetki, mikä on meneillään.”

”Olen täydellisen epäkäytännöllinen ihminen. Minun ikäryhmässäni ajatellaan, että miesten pitäisi osata tehdä jotakin käsillään, rakentaa vaikka. Minä en osaa tehdä mitään. Jos jokin yksinkertainen esine tuodaan eteeni Ikeasta koottavaksi, kuluu kahdesta neljään minuuttia siihen, että menee hermot.”

”Menimme vaimoni Tarjan kanssa naimisiin 14 päivän seurustelun jälkeen. Se oli tunne- ja pikaratkaisu. Tunnehan on se, joka meitä vie. Kun tunne on jo Helsingissä, järki tulee vasta Riihimäen kohdalla. Ennusmerkit antoivat ymmärtyää, että suhde ei tule kestämään, mutta onhan se 34 vuotta kestänyt.”

”Pyöräily on mielenkiintoista, mutta vaatii aikaa, koska oikeastaan alle 35 kilometrin lenkit ovat turhia.”

”Olemme pelanneet sulkapalloa samalla porukalla noin 32 vuotta, kerrasta kolmeen kertaan viikossa. Sinä aikana ihan pienissä asioissa on tapahtunut kehitystä taktisessa mielessä, mutta teknisissä asioissa, kuten lyönnissä on tullut takapakkia. Pelaamme pisteistä koko ajan, emme harjoittele, ja nelinpeliä melkein tauotta, koska kaksinpeli on niin riuhtovaa.”

”En keräile mitään, mutta kirjoja ja levyjä kerääntyy. – – Jos laittaisi nettiin ilmoituksen, että myyn nämä, ei kukaan varmaan ottaisi edes yhteyttä. Tyttärilläni ei ole ainuttakaan fyysistä levyä, ei tietenkään. He pitävät levyjä ihan outoina. En käytä Spotifyitä sun muita, vaan kuuntelen omistamaani musiikkia, jota löydän kaivamalla esiin. Musiikkimakuni on rytmipainotteinen, mutta sekava: kuuntelen kaikkea Chisusta John Coltraneen ja Yölintuun. Olen siirtänyt levyjä puhelimeen, kuten vanhat sedät tekevät.”

”Työhuoneeni on autotallin puolikas, kymmenen neliömetriä. Se on helvetin vähän, mutta siellä pystyy tekemään kaiken sen, mitä teen.”

”Pääni on liian iso. Muutama viikko sitten piti saada hellehattu. Hämeenlinnan torilla ei ollut kokoja! Koko 61 ei mennyt, eikä isompia ollut. Kun aurinko paahtaa ja lippis on hankala, muuta ihmiset nappaavat torilta vitosen hatun, mutta minulle ei löydy. Se on yllättävän ärsyttävää.”

(Haastettelu julkaistu uusimmassa Me Naiset -lehdessä. Toimittaja Viivi Aaltovesi – loistavaa duunia!)

Minulla on suoraan sanoen aivan loistava päivä menossa. Useampi inspiroiva palaveri, yksi palaverissa tarjottu prosecco-lasillinen, sydäntä lämmittävän ihana katusoittaja Kurvissa, maittava lounassalaatti ja se jo mainittu jalkahoito, jonka vuoksi varpaankynteni ovat kirkkaankeltaiset.

Luin myös inspiroivat haastattelut sekä Kimmo Vehviläisestä, Pirjo Hassisesta, että Aira Samulinista. En tainnut lukea muita, joten saatan vain yksinkertaisesti inspiroitua kaikesta ja kaikista, eritoten tavallisuudesta. Mutta Hotakainen vei ehdottoman ykköspalkinnon, hänen sitaattinsahan ovat silkkaa rehellistä samettia.

Vaikuttaa selkeästi siltä, että olisin stressitön. Yritän pitää tämän. Hyvää viikonloppua kaikille.

-Henriikka

Kuinka siivous sujuu pienessä kodissa? + siivoustuotesuosikkeja

Kaupallinen yhteistyö: Sinituote, sisältää arvonnan

Rakastan siisteyttä ja järjestystä? Kyllä. Voi kyllä! Rakastanko siivota? En. En todellakaan. Jos yrittäisin tässä nyt alkaa teille kirjoittaa, että siivous on jokaisen viikkoni ykköspuhde, päivieni ilo ja viikonloppujeni virkiste, niin valehtelisin rankasti. Mutta puhdas koti, se vasta on jotain. Ajatus puhtaasta, raikkaasta kodista on niin ihana ja tuo hyvän olon välittömästi, että se kyllä motivoi tarttumaan moppiin ja pölyrättiin.

Nykyiseen kotiimme meille ei ole muodostunut mitään tiettyjä siivousrutiineita. Lapsuudenkodissa siivosin huoneeni kunnolla imuroiden ja luututen kerran kuussa, muuten tein ylläpitävää siivousta. Ottaisin todella mielelläni taas jonkun vastaavanlaisen rytmin käyttöön, vaikka tiedänkin, että oman kodin siivous eroaa oman huoneen siivouksesta aika lailla. Eniten lapsuudenkodin siivousrutiineista on kuitenkin ikävä kunnon pakkastuuletusta. Saatoin jättää petivaatteet ulos koko päiväksi ja nostaa ne illaksi takaisin sisään kylminä ja bakteerittomina. Miten ihanaa olikaan valita niiden päälle kauneimmat lakanat ja sujahtaa kylmän peiton alle, painaa poski pakkasen puremaa tyynyä vasten.

Kodissamme on 43 neliötä. Se tekee siivouksesta kokonsa puolesta helppoa, mutta toisaalta tilan monikäyttöisyyden vuoksi melko hankalaakin: jokainen nurkka ja kodin kohta on täytetty ja käytetty. Esimerkiksi imuroimisen aloittaminen vaatii melkoista järjestelytyötä pohjalle. Olen silti hyvin onnellinen kompaktista kodistamme muun muassa pienen siivottavan tilan vuoksi. En ymmärrä, kuinka joku pystyy huolehtimaan monen sadan neliön kodista!

Pienen kodin siivouksen suurin haaste tuntuu olevan siivousvälineiden säilytys ja sopivankokoisten ja toimivien siivousvälineiden löytäminen. Siivousvälineille on kuitenkin tarvetta joka viikko, joten ne olisi hyvä olla helposti saatavilla, vaikka niitä harvoin haluaakaan pitää esillä paraatipaikalla. Meidän kotimme olennaisimmat siivousvälineet ovat imuri, moppi, pölyhuiska, pölyrätit, kuivausteline, wc-harja, lattialasta sekä keittiön siivousvälineet, kuten tiskiharja. Sitten on tietysti spesiaalimpia tuotteita kuten silityslauta ja vaateharja, joita ei edes miellä siivoustuotteiksi.

Siivoustuotteet ovat harvoin niitä tuotteita, jotka saavat sydämen lyömään lujasti, mutta poikkeuksiakin on.

Tämän hetken ehdoton siivoustuoteykköseni (mitä juuri kirjoitin? Ihan kuin pitäisin pitkääkin listaa…) on Sinituotteen pikamoppi (yllä kuvassa). Pikamoppi sopii pieneen kotiin, eikä vie säilytyksessä paljon tilaa. Mopissa on teleskooppivarsi, jonka saa säädettyä haluttuun pituuteen ja mikä parasta: mopissa ei ole sellaista valtavaa, kolisevaa klassista moppipäätä, vaan taipuisa ja mukautuva moppipää. Moppi taipuu hyvin myös pieniin koloihin ja rakoihin ja sillä olemme huitoneet menemään niin jalkalistat, katot kuin lattiatkin.

Hyvänä kakkosena tulee musta siivousliina (kyllä, pidän kirjaa), joka latautuu kuivana sähköisesti, jolloin se sopii pölynpyyhintään. Mikrokuituinen liina toimii supertehokkaasti ja irrottaa kosteana kaikenmoiset tahrat ja meillä on näitä useampi niin keittiötä kuin kylppäriäkin varten.

Pronssisijalla on tällä hetkellä lattiankuivain. En voi olla ainoa, kenestä on ihana kuivata lattiaa suihkun jälkeen? On niin ihana onnistua vedossa hyvin, saada sellainen täysin kuiva veto lattiaan tai suihkuseinään.

Olen myös tyytyväinen, että SINI on tuonut markkinoille kierrätysmuovista tehtyjä siivoustuotteita. Uuteen SINI-sarjaan kuuluvat tiskiharja vaihtopäällä, WC-harja sekä kaakeliharja. Näiden eri väreissä myytävien tuotteiden muovivarret on valmistettu kokonaan kierrätysmuovista. Sinituote käyttää materiaaleissa kierrätysmuovia, joka on valmistettu Suomessa hyödyntämällä kuluttajien muovijätettä. Sinituote starttaa nyt elokuussa myös kampanjan #muovikiertoonsinillä ja haluaa sen myötä kannustaa kaikkia muovin kierrättämiseen. Toivon mukaan heilläkin kierrätysmuovisen tuotteet vain lisääntyvät tai vaihtoehtoisesti tuotteisiin saadaan muovin tilalle muita materiaaleja.

En oikein tiedä, pitäisikö meidän Jannen kanssa palata nuoruudesta tuttuun siivouslistaan? Sellaiseen, että kaikki tehtävät on jaettu ja rasti ruutuun, kun on tehty. Tulisi varmasti tehdyksi, eikä toista voisi syyttää. Luulen, että sellainen saattaisi sopia tällaiselle siisteyttä rakastavalle, mutta siivouksen melko alas prioriteettilistalle jättävälle pariskunnalle varsin hyvin. Siivoushan on juuri sellainen rahan kaltainen asia: siitä ei missään nimessä saisi riidellä, mutta jotenkin siitä silti päätyy riitelemään.

En tiedä, olenko muuten koskaan kirjoittanut, että työskentelin neljä kuukautta laitoshuoltajana välivuotenani lukion jälkeen. Silloin tulivat kyllä tutuksi joka luuttu ja ämpäri.

Mikä on teidän suosikkisiivoustuotteenne tai paras siivousvinkkinne? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan pienen kodin siivoussetti, joka sisältää seuraavat tuotteet: pikamoppi, pikakuivain, siivousliina, sekä kierrätysmuoviset tiskiharja, wc-harja ja kaakeliharja. Jätä kommenttisi viikon sisään, viimeistään 28.9. Onnea kaikille arvontaan ja innolla kommenttejanne odottaen.

Mutta arvatkaa minkä jätin kokonaan käsittelemättä? Sen, että nykyinen Tammelan kotinihan on Helsingin kotiimme verraten valtava. Lisäksi minulla on viisi kämppistä ja näin ollen kuuden täysin erilaisen siivousihmisen rutiinit kohtaavat mökissämme. Vielä en osaa ennustaa kolmen viikon perusteella, seuraako tästä hyvää. Mutta pidetään peukkuja, ettei marraskuun kaamoksessa riidellä siivousvuoroista, vaan pikemminkin tanssitaan yhdessä moppien ja rättien kanssa.

-Henriikka

Suomi-roadtrip: Savo ja Pohjois-Karjala

Olimme Jannen kanssa heinäkuussa reilun kahden viikon Suomi-roadtripillä ja on sanottava, että te olette ihan mahtavia. Siis te seuraajat. Löysimme erinomaisia paikkoja nimenomaan niiden vinkkien avulla, jotka olitte kirjoittaneet tänne blogiin tai lähetitte minulle Instagramissa. Jottei nousisi hattuun, niin toki meillä oli muutamia paikkoja jo listalla, mutta iso osa kohteista kumpusi teidän ehdotuksistanne. Suurkiitos!

Meillä oli loistava roadtrip, ja olen odottanut sellaista hetkeä, että pääsisin kirjoittamaan siitä. Nyt, kun kouluni on alkanut ja iltoihin on tullut aikaa, niin täältä pesee. Lisäksi tuntuu siltä, että olen vihdoin päässyt yli ilmastoimattoman automme aiheuttamista lämpö-oireista ja hikoilusta.

Seuraavaksi ensimmäinen osa kuvia ja kohdevinkkejä nimenomaan meidän reittimme varrelta.

Ennen yksityiskohtaisempaa kuvailua on sanottava, että Suomi on kyllä kaunis, mutta kesällä vielä niin erityinen. ”Kauniita kesäkuntia” on käytännössä jokainen, teiden varsilta löytyy söpöjä kesäkahviloita, uimarantoja ja niin pieniä kuin isoja luonto-alueita, joilla kelpaa kävellä ja telttailla.

Olimme jo etukäteen päättäneet, että reittimme kulkisi itäistä Suomea pitkin pohjoiseen ja länsirannikkoa pitkin alas. Suunnitelmat muutoin olivat vielä lähtiessäkin melko suurpiirteiset. Tiesimme, ettei aika lopulta kuitenkaan riittäisi Lapin kiertämiseen, joten sen jätimme jo henkiselläkin tasolla toiseen reissuun.

PÄIVÄT 1–2

Haimme auton lainaan Jannen vanhemmilta Kangasalta, Tampereen kupeesta. Roadtrip alkoikin tavallaan sillä, että vietimme pari yötä kesäisesti anoppilassa järven rannalla. Helteet olivat juuri alkamassa ja vesi oli kylmää, mutta taas tuli todettua Tampereen seudun olevan varsin kiva kohde. Olen harvoin yhtä onnellinen kuin järvenselkää soutaessani.

Päivä 3

Ensimmäinen varsinainen kohde löytyi blogistanikin tutun ystäväni Bean suvun mökiltä Kuopion eteläpuolelta, Vehmersalmelta.

Reitti kulki Kangasalta Jyväskylän ohittavaa 9-tietä kohti Kuopiota. Matkan varrelta löytyi heti pari helmeä, kuten entisen kotikaupunkimme Jyväskylän keskustassa piilevä salaatti-kahvila Miriam’ssekä tien varrella ennenkin kummitellut minihuvipuisto Nokkakivi, johon pysähdyimme vain ja ainoastaan ajamaan vuoristoradalla. Huippua! Oli matkan varrella myös huopatehdas, jonka myymälän pihaan kurvasimme, mutta paikka ei ollut auki.

Vehmersalmelle saavuttiin ylittämällä lossilla kaunis Puutossalmi. Ystävien mökki oli mitä suloisin, eikä ihana seura, ruoka ja vanhaan leikkimökkiin rakennettu rantasauna yhtään huonontanut tilannetta. Meidän oma pikkumökkimme olisi kustantanut metsähotellissa maltaita.

(Hahahahah tuota yllä olevaa kuvaa! Mitäs luulette, onko minulla Vaikon kauluspaita ensikertaa päällä?)

Päivä 4

Toiseksi yöksi suuntasimme kohti etelää, Hotelli Punkaharjuun, jossa olimme jo pitkään halunneet yöpyä. Kaksi ja puolituntisen ajon varrella pysähdyimme Leppävirralla Orinoron rotkolle, joka osoittautui todella näyttäväksi paikaksi – miten kukaan ei ollut kertonut tästä aiemmin? Kiva päiväretkikohde on saavutettavissa hyvin myös vaikka lasten kanssa, sillä kävelyä ei ollut paljon.

Aivan lähistöltä Heinävedeltä löytyi myös kummityttömme vanhempien kesäpaikka, joten vietimme parituntisen pysähdyksen myös hänen (ja hieman hänen vanhempiensa) kanssa touhuten.

Hotelli Punkaharjusta olimme ottaneet ns. metsähuoneen, joka oli pienessä mökissä varsinaisen hotellin ulkopuolella, niemenkärjessä (yllä). Paikka oli tunnelmallinen ja kaunis, kuten saattoi odottaa. Huoneeseen kuului myös aamusaunavuoro, jonka käytimme hyväksemme ennen aamiaista. Harmillisesti meillä ei ollut mitenkään erityisen paljon aikaa fiilistellä Punkaharjun todella näyttäviä harjumaisemia esimerkiksi kävellen tai pyöräillen. Onneksi auton ikkunasta näki jo paljon esimerkiksi ajamalla söpöön Savisepän pajaan Punkaharjun lähettyville Putikkoon. Vieressä olisi ollut myös useiden kehuma kesäkahvila, mutta paikka oli alkuviikosta kiinni.


Päivä 5

Voi olla, ettei mitään muuta kohdetta suositeltu yhtä paljon, kuin Lettukahvila Kalliolinnaa Savonlinnan Sulosaaressa, aivan pienen kävelyn päässä kaupungin keskustasta. Paikka oli kymmenien suositusten arvoinen: söpöstä, saaren keskellä kohoavasta puutalosta sai niin makeita kuin suolaisia lettuja, myös gluteenittomana.

Savonlinna on muutenkin melkoinen kesäkeskus. Oli helleaallon ensimmäisiä päiviä, ihmisiä oli solkenaan (varmaan osittain juuri alkaneiden oopperajuhlien vuoksi) ja Olavinlinna kohosi näyttävästi rannalla. Gluteenittomia sekä lihattomia lörtsyjä ei löytynyt, joten lounas meni lohikeittolinjalla.

Matkalla Savonlinnasta pohjoiseen pysähdyttiin Joensuun kyljessä Jannen Mummilla, jolla oli 84-vuotisjuhlapäivä. Tästä siirryimme täysin ummikkoina Outokumpuun, josta meille oli Instagramin kautta suositeltu retkeilyyn Särkiselän luontopolkua. Muutaman arvalla heitetyn käännöksen jälkeen olimme päätyneet pystyttämään telttaa ihanan Mustan tammen laavun kylkeen. Kahden järven väliin jäävällä niemellä sijaitseva spotti oli löytö, katsokaa vaikka näitä kuvia! Aurinko oli laskemassa puiden taakse, ja ilta oli lämmin.

Kommentoikaa ihmeessä tähän postaukseen, mitä näillä seuduilla olisi kannattanut vielä lisäksi tsekata! Suomi on niin suuri, ettei pariin päivään loppujen lopuksi mahdu kovin paljon, eikä liikaa kannata mahduttaakaan – jää seuraavillekin kerroille koluttavaa. Tämä reissuraportti jatkuu heti, kunhan saan seuraavan läjän kuvia karsittua. Seuraavaksi luvassa on lisää Pohjois-Karjalaa ja hyvä annos Kainuuta.

Mutta tänään olen suuntaamassa pariksi päiväksi ja yhdeksi yöksi patikoimaan Komioon ja Melkuttimille (yes, tell me about those names), joten pakko siirtyä viimeistelemään rinkanpakkaus. Tarvitsen lisäaikaa erityisesti nuotiojälkiruokani, suklaa-aprikoosien valmisteluun

– Henriikka

2

On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa

On järkyttävää tajuta, ettei ole tehnyt vuosiin juuri mitään, mitä ei osaisi.

Yhtäkkiä uusien opintojen myötä olen tilanteessa, jossa joudun (vapaaehtoisesti) tekemään tosi paljon asioita, joita en hallitse. Ja koska kyse on luonto- ja eräopaskoulusta, tehtävät asiat ovat usein myös huvittavan konkreettisia: Jännitän jo ensi viikon avovesiuintia. Olinhan se, joka meinasi peruskoulun uimatunneilla hukkua, kun hengitin kroolatessa vahingossa ulos veden yläpuolella ja sisään veden alla. Tällä viikolla GPS-laitetta opetellessani tajusin, miten surkean vähän olen kiinnostunut teknologiasta. Meloessani ymmärsin, miten kehnosti aivoni ja silmäni toimivat yhteen: en meinaa millään hahmottaa, mihin suuntaan ja miten on kauhottava, että kanootti kääntyy haluttuun suuntaan. Kaiken tämän päälle minulla on vielä huono kärsivällisyyskin: vieläpä turhaudun, kun en osaa.

Olen tehnyt viime vuodet konsultin työtä, jossa olen periaatteessa asiantuntija-roolissa koko ajan. Olen saanut tuntea itseni osaavaksi ja hyödylliseksi. Olen tehnyt pääosin asioita, joita osaan. Yhtäkkiä löydän itseni myöntämästä ja kertomastai vähän väliä: ”En oikein osaa tätä”, ”Tämä ei ole vahvinta osaamistani”, ”Tarvitsen tässäkin vielä aika paljon harjoitusta”, ”Olen tässä sitten ihan surkea.”… Viime viikolla mietin, että olen toistellut näitä lauseita jo niin monesti, että enkö todella osaa juuri mitään. Tuntuu kamalalta!

Siirryin peruskoulun ja lukion jälkeen reissujen kautta aiheiden ja asioiden äärellä, jotka minua kiinnostivat ja joita osasin: suomen kielen, kirjallisuuden ja kasvatustieteiden opinnot Jyväskylässä, sekä kulttuurituotannon opinnot Helsingissä olivat melko turvallista tavaraa läpi linjan. Kaikki perustui lähinnä kuunteluun, lukemiseen, sisäistämiseen, soveltamiseen ja sosiaalisiin taitoihin. Teemat olivat tuttuja ja turvallisuuden tunne läsnä, tämän minä handlaan. Kaikki opintojen rinnalla tehty työkin valikoitui sen mukaan, missä saattaisin pärjätä melko hyvin: asiakaspalveluhommat ja myyntityö olivat luontaista itselleni.

Opintojen jälkeen jatkoin töitä tuottajana, järjestelin asioita ja vedin projekteja. Jälleen, satunnaisista epävarmuuden hetkistä huolimatta, tunsin osaavani ja pääosin onnistuvani. Olin onnistumisen olon putkessa. Saatoin nakittaa niitä hommia muille, jotka eivät itseltäni luonnistuneet. Tuottajan töiden jälkeen jatkoin viestintähommiin, jotka ovatkin jatkuneet aina tähän päivään. Luontevaa ja minulle sopivaa, kuin myös koko ajan jatkuneet blogihommat, joita kukaan muu ei edes pystyisi puolestani tehdä. On helppo tuntea itsensä tärkeäksi, jos ei edes ole korvattavissa.

Olen siis suoraan sanoen elänyt sellaista leppoisaa elämää mökin riippukeinussa, johon eivät kaupunginäänet kantaudu. Olen viime vuodet onnistunut niin paljon työssäni (koska olen hakeutunut vain hommiin, joita osaan), että olen harhautunut luulemaan, että osaisin vähän enemmän ja laajemmin kuin osaankaan.

Himputin kuplat ja tuudittautuminen! Niin ihanaa kuin riippumatossani olikin, oli sieltä jo aika kierähtää maahan makaamaan.

Miten kamalaa onkaan tajuta, ettei osaa. Ettei osaa oikeastaan juuri mitään. Ettei tiedä juuri mitään, eikä hallitse juuri mitään. GPS-laitteen harjoittelu on juuri sopiva palikkatesti tällaiselle palikalle: niin paljon kuin rasittaakin, joudun nöyrtymään täysin typerän antennivekottimen edessä. Ja se on vain yksi pieni osa kaikkea sitä, missä olen auttamattoman kehno!

Osaamattomuuden rinnalla vaikeinta on tajuta, että myös muut tulevat väkisinkin huomaamaan osaamattomuuteni ja tyhmyyteni. Ne peruskoulun uintitunnit eivät olleet edes pahimpia oman hukkumisvaarani vuoksi, vaan siksi, että tuntui nololta olla niin huono. Vaikka luulin päässeeni jo vastaavanlaisista häpeäntunteista eroon aikoja sitten, huomasin häpeäväni viime viikolla monessa kohtaa: Sitä, kun en osannut. Sitä, että hermostuin, kun en osannut. Sitä, että ärsyynnyin, kun hermostuin, kun en osannut. Sitä, että muut varmasti huomasivat tämän kaiken.

Ensimmäisellä kouluviikollamme nikkaroimme kirveillä ja sahoilla tikapuita. En osannut sitä yhtään. Silmäni ja aivoni kyllä tiesivät, miltä lopputuloksen tuli näyttää, mutta käteni tekivät jotain aivan muuta, jotain paljon rumempaa ja toimimattomampaa. Veistelin sen sijaan puupalikasta sydämenmuotoisen leimasimen. Koska se oli helpompaa. Koska sen osasin. Tunsin taas itseni vähän vähemmän noloksi.

Peruskoulun ja lukion hienous taisi piillä siinä, että kaikkien oli tehtävä vähän kaikkea. Joku loisti jossain, joku toinen jossain. Kukaan ei osannut kaikkea ja jokaisella oli hetkiä, jolloin he tajusivat, ettei hallintaa tähän hommaan nyt yksinkertaisesti ole.

Ensimmäisenä aion kyllä karistella häpeän harteiltani, sillä se ei kuulu asioihin, joita haluan pitää elämässäni. On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa.

-Henriikka

Ps. Miten kuvat liittyvät juttuun? Eivät juuri mitenkään. Mutta niissä näytän ainakin elävän rentoa riippumattoelämääni autuaan tietämättömänä siitä, miten monin tavoin elämä tulee minua vielä koulimaan.

4

Älä ole se valittaja

Tiedättekö ne ihmismuodostumien ilmapiirin myrkyttäjät, joiden kaikkien aikojen lempiajanviete on valittaa?

Heitä pesii työyhteisöissä, opiskelijaporukoissa, harrastusympyröissä ja jopa kaveripiireissä ja jostain käsittämättömästä syystä he vain aina valittavat. He valittavat, kun on valittamisen aihetta ja tuplaavat sillä tilanteen tukaluuden. Pahinta on kuitenkin se, että he valittavat myös, kun valittamista ei ole.

Nämä samat henkilöt (tai henkilöryhmittyvät, jos liittolaisia on löytynyt) nauttivat yleensä myös negatiivisten juorujen levittämisestä. Heidän liittolaisekseen pääsee, jos valittaa heidän kanssaan tai jos tietää jotain heitä enemmän ja on valmis jakamaan tiedon negatiivisten ajatusten saattelemana heidän kanssaan. He spekuloivat liikaa ja liian pitkään asioita, jotka kuuluvat heille – ja myös niitä, jotka eivät kuulu.

On uskomatonta, millaista voimaa nämä henkilöt saavat negatiivisesta energiasta. Tai siis millaista voimaa he vähintään luulevat saavansa. Joukkoon kuulumattomana on vaikea uskoa, että tämä valittaminen voisi oikeasti voimistaa, mutten keksi muutakaan syytä heidän toiminnalleen, kun tiedän monilla valittajilla olevan elämässä kaikki oikein hyvin. Tai siis kaikkien muiden mielestä hyvin, paitsi heidän itsensä.

Oli pelottavaa huomata, että odotin uudesta opiskeluporukastani löytyvän valittaja, tai useampia. Oletin, että heitä automaattisesti aina vain löytyy, ikään kuin se olisi aivan ok. Ja kun sellaisia ei ainakaan ole vielä kuoriutunut esiin, tuntuu kuin happea olisi jotenkin paljon enemmän. Kuin olisin varannut valmiiksi happikapasiteetistani tilaa jollekin, kenelle en sitä edes haluaisi antaa. Kenelle se ei edes kuulu.

Ja on varmasti sanomattakin selvää, että välillä on aihetta sanoa. Rakentava kritiikki on paikallaan monessakin kohtaa ja välillä on ihana puuskahtaa kollegalle tai ystävälle pahaa oloa pois. Se on täysin ok. Valittaminen on enemmänkin päämäärätöntä, aikamääreetöntä asioissa vellomista ja lillumista, ei ratkaisun etsintää tai hetkellisen huonon mielen tai tilanteen purkamista. Valittajat harvoin tekevät töitä sen eteen, että asiat oikeasti muuttuisivat.

Sinulle sanon vain: Älä ole se valittaja. Jos olet persoonasi tai vaikka elämäntilanteesi vuoksi valittamiseen taipuvainen, niin pura valittamisen tarpeesi johonkin muuhun toimintaan: leivo vaikka kakku, valloita vuori, veistä puu-ukko, murise yksin siivouskomerossa. Mutta älä vie muiden happea. Ja sinulle, joka kuuntelet valittamista: Älä lietso sitä. Älä myötäile. Älä anna happeasi ja energiaasi jollekin, joka leipoo siitä seuraavassa hetkessä jotain kitisemisen aihetta.

-Henriikka

7

Miksi pitikään taas päästä Flowhun? (by Janne)

Janne tässä moi!

Kulunut viikonloppu oli itselleni neljäs vuosi Flowssa peräjälkeen. Myönnettäköön, tämä ei ole objektiivisesti tarkasteltuna kovin mieletön saavutus, mutta itselleni se on aika merkittävä: harvemmin innostun mistään vuotuisesta tapahtumasta niin paljon, että se on pakko päästä kokemaan uudelleen. Kuitenkin Flowssa jokin koukuttaa tuhansia ihmisiä, eikä vain Helsingistä vaan joka puolelta Suomea.

Syitä on varmasti monia. Jos lavalle nousee oma suosikkiartisti, maksaa tapahtumasta mielellään – nytkin monet tuntuivat saapuvan nimenomaan Kendrick Lamarin vuoksi. Henriikka sai tänä vuonna kiksinsä tanssista ja sai huomata, että taas kannatti käydä. Hän kirjoittikin omasta Flow-päivästään (ja huh siististä asustaan) täällä.

Päädyin paikalle myös itse ja koska vietin käytännössä kolme päivää kamera jatkuvasti kaulassa, päätin jakaa teille muutaman kuvayksityiskohdan ja pohtia samalla muutamaa seikkaa, jotka tekevät itselleni Flowsta niin koukuttavan.

 

Hengattavuus ja hengailutoverit

Flowssa on panostettu mielettömästi viihtyvyyteen, joten alue suorastaan kutsuu hengaamaan, chillaamaan, fiilistelemään, nautiskelemaan, seurustelemaan.

Onhan tämä melko huvittavaa, saapua nyt Suomen kalleimmille festareille istumaan ja juomaan kaljaa. Olen itse se tyyppi, joka tavallisesti menee festareille kuuntelemaan musiikkia, mutta fakta on, että monet ostavat sen parin sadan euron lipun vain päästäkseen kokemaan Flown ja hengaamaan ystäviensä kanssa. Ymmärrän sen oikein hyvin, vaikka tiedostan homman semi-paradoksaalisen luonteen. Vaikka näen monia samoista ystävistä arkenakin, on Suvilahden nurmikolla istumisessa jotain siistimpää.

Sitä paitsi kun ”kaikki muutkin ovat siellä”, on helppo kokea FOMOa jos ei itse ole paikalla, nousipa lavalle kuinka epäkiinnostavia tähtiä tahansa.

Musiikkiyllärit

Epäkiinnostavista tähdistä puheen ollen, Flown artistikattaus osaa yllättää. Se on itselleni toinen syy saapua paikalle. Pyrin aina tutustumaan musiikkitapahtumien artisteihin hieman etukäteen, mutten ole vielä kertaakaan onnistunut scouttaamaan Flown koko esiintyjälistaa niin hyvin, että osaisin  ennalta päättää, mitkä keikat ovat vierailun arvoisia.

Tänä vuonna Suvilahtea tanssittaneet kansainväliset starat, kuten Kendrick Lamar, Lykke Li ja Arctic Monkeys, oli vaikea sivuuttaa. Samoin viime vuosien kiinnostavimmat kotimaiset artistit, kuten Vestan, Lake Jonsin, Anna Puun, Paperi T:n ja Lxandran tiesin ennalta. Jälleen omat suosikit löytyivät kuitenkin itselle odottamattomista nimistä. Anna of the North tarjoili aivan mielettömän pop-shown ja virtuoottinen Moses Sumney lumosi sunnuntain rauhallisessa iltapäivässä.

Ruoka

Tämä lienee itsestäänselvyys, sillä Flow on tapahtumana käytännössä streetfoodrekkojen kokoontumisajot.

Pointti on sinänsä jännä, sillä Helsingin ravintolakattauksen ympäröimänä muutaman coolin katuruokakojun ei pitäisi herättää niin paljon innostusta. Mutta jostain syystä se herättää, ainakin minussa. Ehkä kyse on kokonaisuudesta: arjen keskellä viettävän, täysin poikkeuksellisen viikonloppun on ihana metsästää ja kokeilla uudenlaisia annoksia ja samalla on helppo sallia itselleen käyttää muutama euro enemmän ruokaan ja juomaan. Jos nyt tämän kerran. Ja vielä tämän. Ja tämänkin.

Heiluminen silmät kiinni

En sano olevani huono tanssija, mutten ole kyllä erityisen hyväkään. Silti tuntuu, että vuoden aikana on turhan vähän päiviä, jolloin laittaa silmät kiinni ja heilua biittiin. Eihän tämä ole mikään Flown yksinomaan aiheuttama kokemus, olen heilunut tänä vuonna myös esim. Ilosaaressa, mutta ehkä Flown keskiarvoltaan suht elektroninen, semirytmikäs ja hyvin tunnelmallinen musiikkikokonaisuus on omiaan keinumisliikkeen aiheuttamiseen. Ja se on kyllä vapauttavaa!

Jos olit Flowssa, mitä juttuja jäi sulle viikonlopusta käteen? Mitkä asiat saavat sinut Flowhun tai festareille yleisesti?

Kelaan joka vuosi, että seuraavan kerran kun liput tulevat myyntiin, voisin ostaa ne early bird -hinnalla, sillä tapahtumahan myydään aina täyteen. Luultavasti en ensi vuonnakaan tyhmänä niitä osta, mutta mitä luultavimmin päädyn taas paikalle. Toivottavasti paistaa aurinko!

Janne

FLOW FLOW / festariasu (ja -hymy!) eiliseltä

Eilinen oli täydellinen päivä. Sellainen aidosti tähtisateinen.

Vielä perjantaina mietin, että myisinkö lauantain Flow-festarilippuni. En vain ole suuri festivaali-intoilija ja kouluviikko väsytti. Mutta koska Janne kertoi melko suoraan, että hän ottaisi minut mieluusti mukaansa festareille, päätin ottaa päivän treffien kannalta. Onneksi päätin! En ole vielä eläissäni kokenut näin onnellista festaripäivää – ei yhtäkään huonoa keikkaa, ei yhtäkään tylsää tai turhauttavaa hetkeä, ei kipeitä jalkoja tai selkää, ei velvollisuuskuulumisten vaihtoa, ei pahaa ruokaa. Pelkkiä keltaisia ilmapalloja ja loputonta tanssia.

Olin jo aiemmin päättänyt, että jos lähden festareille, niin lähden sitten kunnolla. Mikään ei ole tylsempää, kuin mennä tapahtumiin tai juhliin asenteella, että olisi mieluummin jossain muualla. All in or nothing.

Aamulla ystäväni Dasha (tutustuimme, kun hän oli meikkaamassa minua tähän kuvaprojektiin) tuli meille laittamaan hiuksiani ja naamaani Flow-kuntoon. Hän oli haaveillut kokeilevansa minulle keltaisia lankalettejä ja festarit olivat otollinen hetki niille. Fantasiahenkisten lettien rinnalle laitettiin lämminsävyinen meikki ja reilusti kirkkaankeltaista luomiväriä. Näytin mielestäni ihanalta.

Ennen festareita kävimme Väinö Kalliossa brunssilla, minkä jälkeen suuntasimme alueelle. Janne hilluu Flowssa tälläkin hetkellä, mutta koska minä olin varannut vain yhden päivän, halusimme olla alueella ajoissa. Oli ihanaa, kun väkeä ei ollut aluksi juuri ollenkaan, mihinkään ei tarvinnut jonottaa ja kaikkialla oli onnellisia, odottavia ihmisiä.

Iltapäivään ja iltaan mahtui kuusi keikkaa: Lake Jons, Lxandra, Vesta, Anna Puu, Anna of the North ja Arctic Monkeys. On oikeastaan aivan hullua ja hullua säkää, että kaikki keikat olivat erinomaisia. Ihan oikeasti! Optimaalisuuteen ja tehokkuuteen pyrkivä mieleni ja sieluni huokaili tyytyväisyyttään, kun livuin ruoan ja ystävien seuran siivittämänä aina onnenhetkestä toiseen, edellisestä musiikkitunnelmasta seuraavaan.

Aina välillä jouduin hätyyttämään Jannea kauemmaksi: ”En nyt pysty keskittymään tähän hetkeen kuin yksin. Olen nyt hetken mun omalla saarella.”

Tanssin kyllä aivan tolkuttomasti, aivan sekopäisenä ja vähän hullaantuneena. Minä olin juuri se tyytyväisen näköinen, joka oli raivannut ympärilleen tilan, jotta käsillä olisi tilaa viuhtoa ilmassa ja jaloilla tampata maata. Jos näytin hölmöltäkin, niin ei paljon kiinnosta.

Arctic Monkeysin tahtiin tanssimme niin rajusti, että voimat loppuivat ja vähän ennen keskiyötä oli pakko ottaa raitiovaunukyyti kotiin. Nukuin kymmenen tuntia aamupäivään asti.

-Henriikka

hiukset & meikki / Beauty Dash, koru/Kalevala koru, kengät/Vagabond, mekko/Vero Moda

10 ihanaa asiaa elokuussa

Helsingissä taas, viikosta rättiväsyneenä ja huomista Flow-päivää innon ja ahdistuksen sekaisin tuntein odottaen. Bea kävi äsken kylässä, pötkötimme sängyssä vierekkäin ja joimme housuitta siideriä ja söimme marjoja ja melonia. Perjantai minun makuuni.

Mutta mietin tänään aiemmin autossa istuessani elokuun parhaita asioita. Elokuu on taatusti spesiaali kuukausi (joojoo, tiedän, että ne ovat kaikki, mutta elokuu on vielä vähän spesiaalimpi), joten siitä löytää vaikka mitä kivaa kaiveltavaa. Tässä niistä kymmenen viime lauantaisen KUUMA-kahvilan aamiaiskuvilla koristeltuna.

1. Pimeät yöt, mutta lämpimät vedet

Aivan spesiaali kombo, kun miettii Suomea ja sitä valoisuutta, joka velloo täällä miltei koko kesän. Nyt kun vedet ovat vielä uimalämpötiloissa, suosittelen pitkiä ja pimeitä (romanttisia!) yöuinteja.

2. Koulutarvikeostokset

Beeeeeeest. Tilasin juuri Moleskinelta uuden kalenterin, ja vaikka se on identtinen niin kuin joka ikinen vuosi, se on silti uudenuutukainen ja täynnä puhtaita sivuja. Työ- tai koulutarvikeostoksiin kannattaa tietysti yhdistää kaupungin muhkeimmat korvapuustit ja ainakin muutama kahvitauko.

3. Sortsit ja hupparit

Elokuu mahdollistaa viilenevien aamujen ja iltojen vuoksi vaatetyylejä ja -yhdistelmiä, joista saa muulloin vain haaveilla. Luulen, että kaikkien aikojen suosikkiparini on elokuun klassikoni, sortsit ja huppari. (Ps. Elokuussaa saattaa myös olla ekat trenssitakkikelit!)

4. Auringonkukat

Tämänhetkinen suosikkikukkani! Miten UPEA se voikaan olla? Mieluiten pitkillä varsilla ja näyttävästi korkeaan maljakkoon.

5. Kesämuistoissa kahlailu

Nyt voi luvan kanssa laittaa Paprun biisit soimaan ja antaa kyyneleen lipua silmäkulmaan kesäkuvia selatessa. Nyt voi listata, miten YLTIÖUPEA kesä oli, millainen RAKKAUDEN kesä se oli.

6. Kulttuurivyöry

Ympärillä tapahtuu ihan hirveästi kaikkea! On juhlaviikkoja, konsertteja ja tapahtumia, joka puolella ja koko ajan. Kaikki viikonloput ovat ainakin kaupunkien vilskeessä täynnä niin paljon kaikkea kivaa ja käymisen arvoista, ettei tarvitse kuin valkata listoilta mieleisimmät.

7. Ryhtiliike

Elokuussa on aina huvittavaa höntyilyn ja ryhdistäytymisen välimaastoa. Kesämuistot vellovat vielä tuoreina mielessä, mutta samaan aikaan etsitään uutta työasua, terotetaan penaalin tylsiä lyijykyniä ja etsitään uusia harrastuksia ja suuntaa elämälle. Pidän siitä, että ympärillä päätetään tehostua yhteisvoimin.

8. Venetsialaiset

Alunperin Suomessa länsirannikolla vietetyt Venetsialaiset ovat elokuun viimeisenä viikonloppuna vietettävä veneily- ja mökkeilykauden päätösjuhlat. Venetsialaisia pidetään myös veden, tulen ja valon juhlana ja hommaan kuuluu ihanat lyhyt pimenevässä illassa. En ole vielä koskaan järjestänyt Venetsialaisia, enkä ennätä järjestää tänäkään vuonna, mutta haaveilen siitä joka vuosi.

9. Puolukat

Tänään Liesjärven huudeilla haahuillessani tajusin, että mättäissä alkaa näkyä jo punaisia pulleroita. Mustikkasato oli surkea, mutta ainakin näkemäni puolukat olivat mahtavia ja valtavia.

10.  Paremmat yöunet

Kiitos viileys, pelastat isosti. Hienoinkaan kesä ei piekse hyviä unia, ja kun ikkunoista virtaa nyt elokuun happi, tuuletan salaa silmät kiinni kohti taivasta.

Nytkin ilta jo jo tummunut aikoja sitten. Paperi T sanelee vihaisesti sanojaan korvilleni ja jostain oudosta syystä päädyin hetkeksi luulemaan, että meistä tulisi varmasti hieno pari. Totuushan on, että olisimme ainakin hänen musiikkinsa perusteella surkea pari – minun aallonpohjanihan on hänen suurin ilonhetkensä.

Kaikki on hyvin.

-Henriikka

Mä oikeesti elän näin joka päivä.

Mä oikeesti elän näin joka päivä.

Olen lähtenyt opiskelijaelämään ihan täysillä. Asun Tammelassa kuuden hengen hirsimökkisolussa, opiskelen kasista neljään erä- ja luonto-oppaaksi ja illat teen kaikkea mikä on kivaa: käyn melomassa, pelaan jalkapalloa, juon valkoviiniä, harjoittelen käsinseisontaa, ihailen pihan pupua, saunon ja uin itseni ryppyiseksi. Ja mitä ihmettä: minulla on elämässäni rutiineja!

On mieletön rikkaus, että 16 hengen opiskelijaporukka koostuu keskenään hyvin erilaisista ihmisistä: Joukkoon mahtuu eri alan tekijöitä, joita kuitenkin yhdistää kiinnostus ja kunnioitus luontoon. Olen kolmanneksi nuorin, ja ikähaarukka on 19-vuotiaasta aina reilu 50-vuotiaisiin.

Olen raivannut kalenterista töitä pois, mikä kyllä tuntuu kehnolta rahapussissa, mutta hyvältä sydämessä. Olen saanut samanalaisia naurukohtauksia, joita sain ollessani vielä teini-ikäinen. Ehkä se tarkoittaa, että viimeisten 10 vuoden aikana kerätty stressi alkaa vihdoin purkautua kerros kerrokselta.

Jos mun sydän ei olisi limainen ja verinen elin, se olisi kirkkaankeltainen ja kiitosta täynnä.

-Henriikka

4

Vihdoin voi pukea jotain ihanaa päälle! (+vaatearvonta)

Kaupallinen yhteistyö: Nanso

Heräsin tänä aamuna puoli kuuden aikaan, koska palelin. Olin jättänyt tämänkesäisestä tottumuksesta laittamatta lakanaa peittoon ja oli ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen kunnolla kylmä. Tunsin kiitollisuutta: vihdoin viileää. Vihdoin voin vetää peiton korviin ja pistää jotain ihanaa päälle.

Nämä neljä alkusyksyn asua on kuvattu vielä elokuun alun helteessä, viime lauantaina. Kuumuus oli yllä ja päällä ja ympärillä, mutta kuvista ja asuista tuli minusta aika kivoja. Nanso jatkaa uudistumistaan, ja minä heidän tuotteistaan innostumista. Näissä kuvissa on loppukesän ja alkusyksyn uutuuksia, mutta mikä parasta, lupaus syksystä! Uijuijui, parhaasta vuodenajasta.

1. Syysseepra

Kukapa olisi uskonut, että kipittelen punavuorelaisia katuja kokotrikooasussa? Mutta mielestäni tuo on kyllä aika hieno. Tuosta samasta kankaasta on lyhyempi ja tämä pidempi paita, eikä kokokuosiasuja rakastava mieleni vain malttanut olla yhdistämättä sitä tuohon hameeseen. Trikoinen kokoasu ei välttämättä herätä mielikuvia tyylikkyydestä, mutta voisin hyvin tempaista näissä vaikka formaalimpaankin palaveriin.

Päällä: Kokos-tunika ja Kokos-hame (harmaa)

2. Kesän hehkuja

Värit ovat juttuni, on sitten intiaanikesä tai alkusyksy. On vaikea kuvitella, että vaihtaisin koskaan värejä pois käytöstä.

Syyspukeutumisessa parhaita asioita on, että voi kulkea iso takki päällä, mutta kintut vielä paljaana. Aurinko on säkällä porotellut jalkoihin vielä sen verran, etteivät ne hohkaa maalarinvalkoisina, vaan muistuttelevat sävyllään iholle jääneestä kesästä.

Päällä: Leimu-mekko

3. Palmun alla

Näiden kuvien vaatekappaleista ehdoton suosikkini on tämä vihreä-sininen Palmu-paita. Taskuihin saa kädet turvaan ja laatikkomainen malli on leikkisä, mutta ryhdikäs. Pillimmät housut korostavat leikkausta, chinot tekevät kokonaisuudesta rennomman. Nyt kun olen myös vihdoin ottanut kirkkaanpunaisen höyryttimen käyttööni (se odotti yli puoli vuotta paketissaan, sillä olin laiska kokeilemaan eka kertaa), tulee tästä vakkaripaitani.

Päällä: Palmu-paita ja Kino-housut (tummansiniset)

4. Raskaan rantapäivän jälkeen

Oli ihana, kun tapasin viikonloppuna Nanson väkeä ja kuulin: ”Me ajateltiin sulle tätä mekkoa, kun sulle sopii punainen niin älyttömän hyvin!” Minä tietysti kyynelehdin sisäisesti vähän ja myönsin, että näin taitaa olla. Kaikki lämpöiset syyssävyt taitavat mätsätä naamaani varsin hyvin. Ehkä myös persoonaani.

Tässä mekossa ravaisin loppukesäiselle rannalle, kävisin vielä kerran huvipuistossa hattaralla ja istuisin vuoristoradassa niin, että helmat heiluisivat sinne sun tänne.

Päällä: Hehku-mekko

Itse jo kerroin, että näistä vaatteista lempparini on Palmu-paita. Mikä oli oma suosikkisi? Kerro kommenttipoksissa mikä asukokonaisuuksista tai vaatekappaleista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kaksi voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 14.8. mennessä. 

Ja jos joku vaatekappale jää erityisesti himottamaan, niin kannattaa huomioida, että Nanson nettikaupassa on tällä hetkellä -25% alennus osasta uutuuksia. Näiden kuvien vaatteista alennuksella myydään juuri tuota Palmu-paitaa ja ensimmäisen asun Kokos-vaatteita.

Mutta hyvänen aika, syksy! En pääse siitä faktasta yli, että sieltä se rymistää kaikissa ihanan värikkäissä ja lämpimissä väreissään. Antaa tulla vaan oranssin, keltaisen ja punaisen kaikki sävyt, antaa tulla ruska ja ruskaretket, pimenevät illat ja aamut, sekä kylmät aamut peiton alla. Uijuijui.

-Henriikka

Pallopolvia, muhkupyllyjä ja kaikkea muuta ihanaa

Tämä kesä on kestänyt ikuisuuden. Nämä kuvat ovat toukokuulta, kun olin juuri palannut Siperian reissulta, ja koko Etelä-Suomeen pyyhkäisi ensimmäiset helteet. Pakkasimme Bean kanssa ilmastoimattomaan autoon pyyhkeet, uikkarit ja eväitä ja suuntasimme merelle päin. Löysimme säkällä ihanan, rauhallisen paikan Lehtisaaresta, jossa olla löllötimme usean tunnin. Vesi oli vielä tuolloin kylmää, tosi kylmää, mutta urhoollisesti kuvittelimme olevamme tropiikissa ja kahlasimme veteen.

Julkaisin tuolta päivältä Instagram-kuvan kuvatekstillä: ”I’m sorry for the things I said when it was winter.”. Tuntui juuri tuolta. Koko pitkän talven kauna oli heitetty pois ja unohdettu.

Mutta jollain tavalla ihaninta tuossa hetkessä rakkaan ystävän lisäksi ei ollut se lämpö tai kesän saapuminen, vaan miten mukavalta omassa ihossa tuntui. Minusta on tuntunut ihanalta koko kesän. Olen viihtynyt minuna, olen viihtynyt nahoissani.

Olen katsonut pallopolviani, pallopyllyäni, mureita reisiäni, vinoon pikkuhiljaa kääntyneitä alahampaitani, helposti hikoilevaa otsaani ja ajatellut: minäpä näytän mukavalta. Hauskalta ja veikeältä. Minun kroppani osaa vaikka mitä ja on sisimmälleni kiva koti. Ei kovin korkeakattoinen koti, mutta koti kuitenkin.

Ensi kertaa olen katsonut pepussani mojottavaa selluliittikuoppaa ajatellen, että se näyttää oikeastaan aika kivalta. Olen hymyillyt lempeästi käsivarsieni lihaksille, joiden kasvulle ei näy loppua. Olen antanut tissien sojottaa välillä vähän minne sattuu, juossut veteen kuin lapsi ja tarkastanut vasta sitten, kuinka uikkari istuu. Olen kokenut oloni kivaksi, koska minusta on tuntunut kivalta, enkä ole niin välittänyt, mitä joku muu saattaa minussa nähdä tai olla näkemättä.

Yhtenä kesäpäivänä juttelimme Bean kanssa vatsoista. Hän puhui lievän negatiivisesti omasta kasvaneesta vatsastaan ja kuin automaationa hihkaisin: ”Mitä ihmettä?! Olen AINA halunnut sellaisen ihanan, pienesti kaarevan pömppiksen kuin sinulla on! Sellaisen suloisen ja ihanan, mutta mulle ei tule sellaista, kun mulla on lähtökohtaisesti niin erilainen kroppa.”

Ja miten mukavasti Bea vastasi: ”Ihanasti sanottu! Aion ottaa tuon ajatuksen heti käyttöön. Miten ihana ja suloinen vasta minulla onkaan.”

Minä pidän selkäni isoista luomista, jotka ovat hupsusti rinnakkain. Pidän reilusti lävistetyistä korvistani, olemattomaista korvanlehdistäni ja miten iloisesti silmäni aukeavat, kun ilahdun. Pidän pienistä köppyräjaloistani, jotka ovat kuljettaneet jo minua vaikka minne, ja hoikista ranteistani ja käsistäni, jotka eivät ole yhtään samaa paria varpaitteni kanssa. Pidän impulsiivisesta kropastani, joka kuitenkin sallii minun juoda kahvia keskiyöllä ilman minkäänlaisia seurauksia.

Pidän peikkolapsen elämästäni punaisessa uikkarissani, pidän liikkuvista nivelistäni, kun voi kääriytyä kalliolle ja nukkua niin pitkään, että aurinko on laskenut.

-Henriikka

Helsingin halauksessa

Viikonloppu on sitten kamalan lyhyt. En ole kokenut tarvitsevani viikonloppuja puoleentoista vuoteen, helmikuusta 2017, kun jäin kokopäiväiseksi yrittäjäksi. Nyt kun minulla opiskelujen puolesta ne taas on, ahdistun hivenen niiden lyhyydestä. Vastahan toissapäivänä saavuin rinkan kanssa kotiin ja tänään jo pakkasin sen. Ahdistun siitäkin huolimatta, että janoan takaisin Tammelaan opintojen pariin.

Lyhyen, empiirisen keittiöpsykologisen tutkimukseni mukaan (otanta 1 henkilö) ahdistun siis muutoksesta, en siitä, että toinen tila (viikonpäivät tai viikonloppu) olisi toista parempi tai ahdistavampi.

Spotifystä soi Lykke Li:n uusi levy. Kuuntelen sitä ensi kertaa. Muistan hyvin, kuinka törmäsin kyseiseen artistiin ihan ensi kerran elämässäni: oli vuosi 2009 ja olin ylioppilaskirjoitusteni jälkeen kahden viikon pakettilomalla Espanjassa ystäväni kanssa. Olimme niin rahattomia, ettemme syöneet juuri mitään, mutta lenkkeilimme ja löhöilimme sielujemme kyllyydestä. Eräänä iltana avasin telkkarin ja sieltä tuli joku tuntematon, ruotsalainen musiikkigaala. Lavalla esiintyi Lykke Li mysteerisen patarummun kanssa. Minä katsoin häntä ja musiikkiesitystä haltioissani, kirjoitin kömöseen Nokian lähes hajonneeseen puhelimeeni nimen ylös ja ajattelin:

”Tästä tulee minun suosikkiartistini. Tästä ei kukaan saa kuulla ja tämä on minun salaisuuteni vain. Tämä on minun uusi ja hienostunut musiikkimakuni, minun vain.”

No, hän tulee ensi viikonloppuna Flow-festivaleille. Kaikkea, ei läheskään kaikkea, voi saada.

Tässä viikonlopussa on ollut sellaista tunnelmaa, kuin Helsinki olisi halannut lujasti. Seitsemään vuoteen en ole ollut Helsingissä vierailijana, vaan nyt olen. Asun tulevan vuoden pääosin muualla ja tulen kotiini käymään. Toisesta kodistani tulee ehkä enemmän kotini kuin koti-kodistani. Jannekin totesi eilen kauhukseni: ”Ethän sinä nyt voi tulla kertomaan mitä minun tulisi tehdä täällä. Käytännössähän tämä on yksin asuvan citypojan koti nyt.”

Onneksi äänessä oli naurua. Olihan?

Perjantaina en jaksanut mitään. Olin vain väsyneenä kotona ja söin ja join mitä eteen kannettiin (onneksi kannettiin kaikkea ihanaa.) Lauantaina suuntasimme Jannen kanssa Kuumaan pitkälle aamiaiselle ja pussailimme kuin olisimme vasta edellispäivänä ihastuneet muuan kesäfestareilla. Söin vähän liikaa, kun tilasin silmilläni, mutta sellaista sattuu.

Sen jälkeen kuljimme ympäri Punavuoren putiikkeja (Papershop, Plootu, Iso-Roban Fida..) ja vaihdoimme kuulumisia ja ajatuksia. Ympärillä oleva Helsinki oli samaan aikaan niin huvittavan tuttu (tunnen osan paikoista älyttömän hyvin) ja samalla niin vieras (miksi joidenkin paikkojen kynnyksen yli ei vain nouse? Miksi joillain kaduilla ei koskaan käy?)

Yritin olla Papershopissa ostamatta mitään, koska minunhan piti lähteä siskoni kanssa syksyn koulutarvikeostoksille, mutten voinut vastustaa paria ruutuvihkoa. On sitä paitsi hänen vikansa, että hän elää vielä kesässä.

Aamiaisen jälkeen ennätin vielä hoitaa yhden yhteistyökumppanipalaverin, jonka jälkeen pidimme parin tunnin kuvaussessiot (alkuviikosta julkaisen taas Nanso-asuja!). Välissä nautimme lempilounassalaatit Cafferino Obassa, jonne kyllä suosittelisin jokaikisen teistä suuntaavan (chevre-salaatti, ah.) Kahvilatyöntekijä kyseli kuulumisia iloisesti ja uteli, kuinka ensimmäinen kouluviikko sujui. Sain jälkkärikahvin lahjaksi koulun kunniaksi ja liikutuin vähän. Paljon.

Illalla Janne karkasi polttareihin ja minä siskoni kanssa juhlimaan uutta elämää: toinen ystävä valmistui superajassa superpaperein ja toinen sai vihdoin kauan odotetun munuaisen. Vaikka sosiaaliset voimavarani olivat niin lopussa uusista koulukavereista (olin kuin tyhjä heliumpallo), halusin päästä juhliin. Kun mojitoa sitten kaadettiin lasiin sisäelinsyistä, liikutuin vähän. Paljon.

Illalla otimme vielä Roosaliinan kanssa bussin meille, keitimme kahvia ja kaakaota ja selasimme lehtiä, kuin tekisimme sitä useinkin. Pötkötin pää siskoni vatsan päällä ja mietin, että hän on kyllä itseni jälkeen eniten minä tässä maailmassa.

Viime yön nukuin kuin tukki, kuin vauva, kuin en olisi aikoihin nukkunut. Heräsin lintukuvioisten lakanoiden välistä ja löysin ilokseni Idalta viestin, että hänelle kävisi kuin kävisikin aamiaistreffit. Sain syytä vähän vötkistellä, kun Cargo avautui vasta kympiltä, mutta olimme kuitenkin jo heti avaamishetkenä jonottelemassa kahvia.

Vaihdoimme kesäkuulumisia, iloisia ja hyväntahtoisia juoruja ja katseita. Olipa ollut ikävä ystävääni! Ei olisi tehnyt millään mieli lähteä, mutta kotona odotti rästitöitä ja pakkaaminen uuteen viikkoon, joten kahden tunnin jälkeen oli aika huokaista, että nyt on kyllä oikeasti mentävä. Pölpötimme kyllä pihalla vielä pienen hetken, ennen kuin hyppäsimme pyöriemme selkään ja vilkutimme moikat.

Nyt on kummallisen tyhjä ja saamaton olo. Periaatteessa hyvä, periaatteessa ei. Laukut on pakattu, pyykit pesty, astianpesukone tyhjennetty ja kaikki Jannen viikon aikana pesemät vaatteet aseteltu kaappeihin paikoilleen.

Bean piti tulla vielä illalla kylään, mutta koska molemmat totesimme, ettemme jaksa ketään tai mitään, siirsimme yhteistä aikaa viikolla. Tuntuu hyvältä olla yksin. Ihan hullun hyvältä suoraan sanoen. Aion lämmittää kahvinkeittimessä odottavaa kahvia mikroaaltouunissa, sanotte mitä sanotte, ja lähettää laskuja maailmalle, ettei luottokorttini näytä yhtä usein hylättyä kuin tällä viikolla. On muuten hauskaa, kuinka kohteliaasti asiakaspalvelijat aina esittävät melko yksiselitteisen asian: ”Ei myyntilupaa.” Johon minä totean: ”Hups, ei ole rahaa tilillä.”

Ensi viikolla koulussa on tiedossa muun muassa EA1, suunnistusta ja melontaa. Ehkä unikin olisi siis tarpeen.

-Henriikka

hattu/KN Collection, hame/Nanso, reppu/Lumi Accessories, paita/second hand, korvikset/Etiopian tuliainen, kengät/Botswanan tuliainen

4

Ihmiskoe

Ensimmäinen kouluviikko on takana. (Aion kyllä vuoden aikana kirjoittaa muustakin, kun sen luomista tunnelmista. Tällä hetkellä mielessä ei vain ole MITÄÄN muuta. Aivokapasiteettini on selkeästi pienentynyt, minkä takia opiskelukin on hyvästä.)

Palasin yhteiskyydillä Tammelasta Helsinkiin alkuillasta, rojahdin sohvalle lopenuupuneena ja onnellisena ja nukahdin miltei samantien. Kolmen päivän alkuvaellus oli irrottanut lähes molemmat pikkuvarpaani (Ne ovat ainoa ujo asia minussa. Ne piiloutuvat sillä lailla pötköttämään toiseksi pienten varpaiden taakse ja saavat näin hiertymävaurioita.) ja paikkailin niitä herättyäni kaikella rakkaudella. Janne teki lohta ja sinihomejuusto-vadelma-pinaattisalaattia ja koti tuntui taas kodilta.

Sain kotiintulo-/koulunalkajaislahjaksi festarilipun Flow-lauantaille ja bambuiset eräastiat, joissa on söpön maapähkinän kuva. ”Se oot niin sinä se pähkinä”, sanoi Janne. Vaikka hän on pähkinöille allerginen.

Koko viikko on ollut yhtä pitkää ihmiskoetta. Periaatteessa ihan kamalaa ja ihan kamalan mielenkiintoista samaan aikaan, ettei oikein tiedä, miten tulee mihinkin uuteen asiaan reagoitua. Kun kaikki on uutta, eikä mielestä löydy sellaista kaavaa, jonka pystyisi vain helposti toiminnallaan toistamaan, syntyy jotain uutta ja tutkimattomampaa.

Toisaalta ärsyttää huomata, mihin rooliin sujahtaa. Ei tarkoituksellisesti, vaan jotenkin vain huomaamattakin. (Olen se paljon naurava, paljon kyselevä, sopivasti sekoileva, sanoissani toisinaan tasapainoisen diplomaattinen ja toisinaan kokeilevan suora, yläfemmojen iskijä ja yhtäkkiä hetkeksi omiin oloihini vetäytyjä, juhlien suunnittelija ja kärsimätön kirveen käyttäjä.) Omaa edustustaan yrittää jotenkin varjella, kunnes huomaa, ettei se jotenkin ole edes mahdollista – totuus paljastuu kuitenkin lopulta aika vikkelästi. Tässä tapauksessa ainakin, kun vuoden sisällä jaetaan kaikki teltoista aamukahveihin ja ryvetään kaikki yhdessä kainaloita myöten suossa suunnistustreeneissä.

Oikeastaan on aika huojentavaakin ymmärtää, että nämä kaikki muut 16 opiskelukaveria opettajieen tulevat kuitenkin tuntemaan minut, yritän tässä aluksi pinnistää parastani tai en.

Yllätyin myönteisesti, kuinka vähän rasituin ihmisistä. Kuinka helposti jaoin heidän kanssaan teltan, kuinka helppoa oli hypätä alusvaatteisillaan uimaan porukassa toisena koulupäivänä, kuinka kevyeltä tuntui myöntää, että saattaa joskus kuorsata lempeästi stressatessaan. Olin koko viikon ympäröity ihmispaljoudella, mutta se ei saanut minua ärsyyntymään.

Mutta raskainta ei missään tapauksessa olisikaan ollut huomata, että tarvitsee omaa tilaa, sillä senhän olen aina tiennyt. Kaikkein raskainta tässä viikon ihmiskokeessa oli huomata oman pinnansa pituus – tai siis lyhyys. Eräässä tahallisen pitkässä ja piinaavassa ryhmäytymistehtävässä tuntui, että sydämeni oli lopulta salamoilla. Vaikka kätkinkin kaikki salamat sisuksiini, oli hirveää tajuta, että jo ensimmäisenä viikkona menetän malttini, vaikka tiesin, että pelin idea on koetella, ärsyttää ja haastaa.

Ihaninta oli huomata, että jokaikinen opiskelukaverini kiinnosti minua aidosti. Oli ihana kysellä lisää, saada tuntea koko ajan vähän paremmin, kokeilla millainen huumori puree ja kuka sävähtää, kun katson suoraan silmiin ja lasken käden olkapäälle osoittaessani huomiota (huomasin tekeväni myös niin, apua.)

Melkoinen ihmiskoe, joka ei suinkaan lopu tähän. Hyi hirveää ja ah, aivan ihanaa saada sydämestä taas takavarastoja raivattua. Ties vaikka löytyisi lapsuuden leluja ja autonrenkaita.

-Henriikka

4