On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa

On järkyttävää tajuta, ettei ole tehnyt vuosiin juuri mitään, mitä ei osaisi.

Yhtäkkiä uusien opintojen myötä olen tilanteessa, jossa joudun (vapaaehtoisesti) tekemään tosi paljon asioita, joita en hallitse. Ja koska kyse on luonto- ja eräopaskoulusta, tehtävät asiat ovat usein myös huvittavan konkreettisia: Jännitän jo ensi viikon avovesiuintia. Olinhan se, joka meinasi peruskoulun uimatunneilla hukkua, kun hengitin kroolatessa vahingossa ulos veden yläpuolella ja sisään veden alla. Tällä viikolla GPS-laitetta opetellessani tajusin, miten surkean vähän olen kiinnostunut teknologiasta. Meloessani ymmärsin, miten kehnosti aivoni ja silmäni toimivat yhteen: en meinaa millään hahmottaa, mihin suuntaan ja miten on kauhottava, että kanootti kääntyy haluttuun suuntaan. Kaiken tämän päälle minulla on vielä huono kärsivällisyyskin: vieläpä turhaudun, kun en osaa.

Olen tehnyt viime vuodet konsultin työtä, jossa olen periaatteessa asiantuntija-roolissa koko ajan. Olen saanut tuntea itseni osaavaksi ja hyödylliseksi. Olen tehnyt pääosin asioita, joita osaan. Yhtäkkiä löydän itseni myöntämästä ja kertomastai vähän väliä: ”En oikein osaa tätä”, ”Tämä ei ole vahvinta osaamistani”, ”Tarvitsen tässäkin vielä aika paljon harjoitusta”, ”Olen tässä sitten ihan surkea.”… Viime viikolla mietin, että olen toistellut näitä lauseita jo niin monesti, että enkö todella osaa juuri mitään. Tuntuu kamalalta!

Siirryin peruskoulun ja lukion jälkeen reissujen kautta aiheiden ja asioiden äärellä, jotka minua kiinnostivat ja joita osasin: suomen kielen, kirjallisuuden ja kasvatustieteiden opinnot Jyväskylässä, sekä kulttuurituotannon opinnot Helsingissä olivat melko turvallista tavaraa läpi linjan. Kaikki perustui lähinnä kuunteluun, lukemiseen, sisäistämiseen, soveltamiseen ja sosiaalisiin taitoihin. Teemat olivat tuttuja ja turvallisuuden tunne läsnä, tämän minä handlaan. Kaikki opintojen rinnalla tehty työkin valikoitui sen mukaan, missä saattaisin pärjätä melko hyvin: asiakaspalveluhommat ja myyntityö olivat luontaista itselleni.

Opintojen jälkeen jatkoin töitä tuottajana, järjestelin asioita ja vedin projekteja. Jälleen, satunnaisista epävarmuuden hetkistä huolimatta, tunsin osaavani ja pääosin onnistuvani. Olin onnistumisen olon putkessa. Saatoin nakittaa niitä hommia muille, jotka eivät itseltäni luonnistuneet. Tuottajan töiden jälkeen jatkoin viestintähommiin, jotka ovatkin jatkuneet aina tähän päivään. Luontevaa ja minulle sopivaa, kuin myös koko ajan jatkuneet blogihommat, joita kukaan muu ei edes pystyisi puolestani tehdä. On helppo tuntea itsensä tärkeäksi, jos ei edes ole korvattavissa.

Olen siis suoraan sanoen elänyt sellaista leppoisaa elämää mökin riippukeinussa, johon eivät kaupunginäänet kantaudu. Olen viime vuodet onnistunut niin paljon työssäni (koska olen hakeutunut vain hommiin, joita osaan), että olen harhautunut luulemaan, että osaisin vähän enemmän ja laajemmin kuin osaankaan.

Himputin kuplat ja tuudittautuminen! Niin ihanaa kuin riippumatossani olikin, oli sieltä jo aika kierähtää maahan makaamaan.

Miten kamalaa onkaan tajuta, ettei osaa. Ettei osaa oikeastaan juuri mitään. Ettei tiedä juuri mitään, eikä hallitse juuri mitään. GPS-laitteen harjoittelu on juuri sopiva palikkatesti tällaiselle palikalle: niin paljon kuin rasittaakin, joudun nöyrtymään täysin typerän antennivekottimen edessä. Ja se on vain yksi pieni osa kaikkea sitä, missä olen auttamattoman kehno!

Osaamattomuuden rinnalla vaikeinta on tajuta, että myös muut tulevat väkisinkin huomaamaan osaamattomuuteni ja tyhmyyteni. Ne peruskoulun uintitunnit eivät olleet edes pahimpia oman hukkumisvaarani vuoksi, vaan siksi, että tuntui nololta olla niin huono. Vaikka luulin päässeeni jo vastaavanlaisista häpeäntunteista eroon aikoja sitten, huomasin häpeäväni viime viikolla monessa kohtaa: Sitä, kun en osannut. Sitä, että hermostuin, kun en osannut. Sitä, että ärsyynnyin, kun hermostuin, kun en osannut. Sitä, että muut varmasti huomasivat tämän kaiken.

Ensimmäisellä kouluviikollamme nikkaroimme kirveillä ja sahoilla tikapuita. En osannut sitä yhtään. Silmäni ja aivoni kyllä tiesivät, miltä lopputuloksen tuli näyttää, mutta käteni tekivät jotain aivan muuta, jotain paljon rumempaa ja toimimattomampaa. Veistelin sen sijaan puupalikasta sydämenmuotoisen leimasimen. Koska se oli helpompaa. Koska sen osasin. Tunsin taas itseni vähän vähemmän noloksi.

Peruskoulun ja lukion hienous taisi piillä siinä, että kaikkien oli tehtävä vähän kaikkea. Joku loisti jossain, joku toinen jossain. Kukaan ei osannut kaikkea ja jokaisella oli hetkiä, jolloin he tajusivat, ettei hallintaa tähän hommaan nyt yksinkertaisesti ole.

Ensimmäisenä aion kyllä karistella häpeän harteiltani, sillä se ei kuulu asioihin, joita haluan pitää elämässäni. On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa.

-Henriikka

Ps. Miten kuvat liittyvät juttuun? Eivät juuri mitenkään. Mutta niissä näytän ainakin elävän rentoa riippumattoelämääni autuaan tietämättömänä siitä, miten monin tavoin elämä tulee minua vielä koulimaan.

Kategoriat: elämä, opiskelu 4 kommenttia

On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa

4 kommenttia

  • Laura sanoo:

    Melkein nolottaa olla aina jättämässä samanlaisia kommentteja joka postaukseen, mutta hemmetti, taas osuit oikeaan aiheeseen!! Olem pitkään miettinyt omaa osaamistani ja osaamattomuuttani. Välillä tuntuu siltä, että aina pitäisi osata eikä millään voi myöntää että nyt tarvitsisi apua, ihan vaan koska hävettää olla huono. Kiitos mahtavasta postauksesta, taidan taas huomenna tehdä jotain missä olen huono. Tsemppiä opintoihin!!

  • Petra sanoo:

    Tärkeistä kirjoitat! Häpeästä ajattelen, että mielekkäämpää kuin karistaa se on kasvattaa nahkaa sietämään. sitä. Kun minulla oli hammasraudat, niistä roikkui välillä kaikenlaisia asioita(;. Ei ollut ihan helppo olla viilee, fiksu ja filmaattinen, mutta häpeänsietokyky kasvoi. Siitä taidosta on ollut paljon hyötyä ja iloa! Anna palaa Henriikka!

  • Vitsit, miten ihana ja hyvin kirjoitettu teksti. Mulla on ollut pitkä tauko niin kirjoittamisesta kuin blogien lukemisesta. Tää inspiroi niin paljon. Sun teksteissä on yleensä just sellanen kepeys, että sitä ei ole väkisin väännetty vaan pikemminkin jaettu ajatuksia sieltä riippumatn pohjalta.

    Itse aloitan nyt tietojenkäsittelytieteet yliopistossa, mikä tuntuu aivan tolkuttoman epäsosiaaliselta ja jäykältä, kun oma tausta on johtamisessa ja viestinnässä ja aiemmat opinnotkin on käytännön hommia Proakatemialla. Mutta ainakin tässä nyt sitten opettelee kaiken uuden lisäksi kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseään kohtaan :D

  • m sanoo:

    kun pääsee nolouden yli, eikä luovuta, voi myös oppia! ei ehkä kaikkea täydellisesti, mutta ei ehkä ole tarvettakaan. minä esim. kompuroin viime talvena monen monta kertaa zumbassa (etenkin kun kävin tunneilla, joilla puhuttiin minulle vierasta kieltä..), mutta en luovuttanut, koska meininki oli niin hauskaa, ja jossain vaiheessa vihdoin pääsin kiinni liikkeisiin ihan ok, vaikka vähän jäykkä olen edelleen (ja olen takuulla aina opettajaan verrattuna). mutta olipa mahtava fiilis nelikymppiselle löytää itsestä uusia puolia ja rohkeutta kokeilla! hauskoja opintoja ja uuden oppimista sinulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.