Pallopolvia, muhkupyllyjä ja kaikkea muuta ihanaa

Tämä kesä on kestänyt ikuisuuden. Nämä kuvat ovat toukokuulta, kun olin juuri palannut Siperian reissulta, ja koko Etelä-Suomeen pyyhkäisi ensimmäiset helteet. Pakkasimme Bean kanssa ilmastoimattomaan autoon pyyhkeet, uikkarit ja eväitä ja suuntasimme merelle päin. Löysimme säkällä ihanan, rauhallisen paikan Lehtisaaresta, jossa olla löllötimme usean tunnin. Vesi oli vielä tuolloin kylmää, tosi kylmää, mutta urhoollisesti kuvittelimme olevamme tropiikissa ja kahlasimme veteen.

Julkaisin tuolta päivältä Instagram-kuvan kuvatekstillä: ”I’m sorry for the things I said when it was winter.”. Tuntui juuri tuolta. Koko pitkän talven kauna oli heitetty pois ja unohdettu.

Mutta jollain tavalla ihaninta tuossa hetkessä rakkaan ystävän lisäksi ei ollut se lämpö tai kesän saapuminen, vaan miten mukavalta omassa ihossa tuntui. Minusta on tuntunut ihanalta koko kesän. Olen viihtynyt minuna, olen viihtynyt nahoissani.

Olen katsonut pallopolviani, pallopyllyäni, mureita reisiäni, vinoon pikkuhiljaa kääntyneitä alahampaitani, helposti hikoilevaa otsaani ja ajatellut: minäpä näytän mukavalta. Hauskalta ja veikeältä. Minun kroppani osaa vaikka mitä ja on sisimmälleni kiva koti. Ei kovin korkeakattoinen koti, mutta koti kuitenkin.

Ensi kertaa olen katsonut pepussani mojottavaa selluliittikuoppaa ajatellen, että se näyttää oikeastaan aika kivalta. Olen hymyillyt lempeästi käsivarsieni lihaksille, joiden kasvulle ei näy loppua. Olen antanut tissien sojottaa välillä vähän minne sattuu, juossut veteen kuin lapsi ja tarkastanut vasta sitten, kuinka uikkari istuu. Olen kokenut oloni kivaksi, koska minusta on tuntunut kivalta, enkä ole niin välittänyt, mitä joku muu saattaa minussa nähdä tai olla näkemättä.

Yhtenä kesäpäivänä juttelimme Bean kanssa vatsoista. Hän puhui lievän negatiivisesti omasta kasvaneesta vatsastaan ja kuin automaationa hihkaisin: ”Mitä ihmettä?! Olen AINA halunnut sellaisen ihanan, pienesti kaarevan pömppiksen kuin sinulla on! Sellaisen suloisen ja ihanan, mutta mulle ei tule sellaista, kun mulla on lähtökohtaisesti niin erilainen kroppa.”

Ja miten mukavasti Bea vastasi: ”Ihanasti sanottu! Aion ottaa tuon ajatuksen heti käyttöön. Miten ihana ja suloinen vasta minulla onkaan.”

Minä pidän selkäni isoista luomista, jotka ovat hupsusti rinnakkain. Pidän reilusti lävistetyistä korvistani, olemattomaista korvanlehdistäni ja miten iloisesti silmäni aukeavat, kun ilahdun. Pidän pienistä köppyräjaloistani, jotka ovat kuljettaneet jo minua vaikka minne, ja hoikista ranteistani ja käsistäni, jotka eivät ole yhtään samaa paria varpaitteni kanssa. Pidän impulsiivisesta kropastani, joka kuitenkin sallii minun juoda kahvia keskiyöllä ilman minkäänlaisia seurauksia.

Pidän peikkolapsen elämästäni punaisessa uikkarissani, pidän liikkuvista nivelistäni, kun voi kääriytyä kalliolle ja nukkua niin pitkään, että aurinko on laskenut.

-Henriikka

Kategoriat: elämä, Helsinki, kaverit Avainsanat: 20 kommenttia

Pallopolvia, muhkupyllyjä ja kaikkea muuta ihanaa

20 kommenttia

  • lottay sanoo:

    Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota ja kyllästynyt ihmisten turhanpäiväiseen valittamiseen. Kotonani ei koskaan olla valitettu asioista, joille ei mitään voida. Kaksi kilometria on liian pitkä matka kävellä. Sataa, ei voi mennä pihalle. Kädet likaantuu töitä tehdessä. Mitä milloinkin.
    Ihan mahtava teksti taas sinulta! Sai stressin, väsymyksen ja surun siirtymään syrjään 😍

    • Henriikka sanoo:

      Kiitos <3

      Ja hei, toi on muuten AIVAN totta. Hirveä valittaminen, vaikka kaikki olis aivan hyvin. Mun pitäiskin kirjoittaa tuosta aivan oma juttunsa.

  • tiitu sanoo:

    Joo. Musta on tuntunut jo pitkään, ettei mulla ole (hyvässä mielessä) vaan yksinkertasesti ”oikeutta” valittaa (itselleni tai muille) kehosta, joka mulle on annettu. Että se olisi vähän kuin haukkuisi toisen antaman lahjan. En tiiä oonko se vaan minä vai joku uusi kauneusihanne, jossa täydellinen ja kaunis ei enää kuulu yhteen, mutta hurraa kaikille teille, jotka levitätte tällasia ajatuksia :)))

    • Henriikka sanoo:

      Ihanasti kirjoitettu ja ajateltu. Nimenomaan. Me saadaan lahjana elämä ja kroppa ja sitten jengi kiukuttelee ja haukkuu sitä omaa ”koteloaan”. Itse ainakin tiedän, että oon monet muhkut siihen ihan itse keräillyt, mutta koska olen niin päättänyt, niin sittenpä rakastan itseäni tällaisena. Yritän ainakin.

  • Emu sanoo:

    Ihana teksti! Olen huomannut samaa itsessäni tänä kesänä, luulen, että se johtuu kohdallani siitä, että näin kuumassa on ollut pakko pukea päälleen vähän vähemmän ja tykätä muhkuroista vähän enemmän. Olen myös yrittänyt alkaa lihomisesta johtuneille venymisarvilleni ystäväksi, ajatellen, että siinä se nyt kertoo kuinka pahalta tuntui, kun eksä petti.
    Tämä kesä on mullistanut muutenkin omaa oloa itsestä. Olen hakenut omaa paikkaani ja omaa itseäni jo monta vuotta kokeillen vaikka mitä ja viime viikolla tukka takussa, flanellipaidassa ja kumppareissa seistessäni, sanoi tätini, että siellä meidän metsämörri. Se tuntui oikealta, olen itsevarmillani omassa luonnonlapsen kuontalossani.

    • Henriikka sanoo:

      On ihanaa, että kauneusihanteita voi olla murtamassa ja kauneutta voi lähestyä niin monelta eri kantilta – itselläni on varmin ja kaunein olo, kun tuntuu parhaimmalta. Ei suinkaan silloin kuin peilistä näkyy kivoimman näköinen tyyppi.

  • Tiina sanoo:

    Kuinka kauniisti ja arvostavasti voikaan puhua itsestään ja omasta kropasta. On tärkeää viihtyä omissa nahoissaan myös niinä päivinä, jolloin ei peilistä katsoessaan olisi tyytyväinen. Juuri nyt tarvitsin näitä sanoja muistuttaakseni myös itseäni ja kiittääkseni tästä hienosta ihmisen kropasta joka jaksaa kantaa minua päivästä toiseen. ❤️

    • Henriikka sanoo:

      Toivottavasti sait sanotuksi kropallesi juuri niin kauniita ja ansaittuja asioita, kuin se ansaitseekin. Aurinkoa syksyyn <3

  • Emu sanoo:

    Ainiin!! Piti jo silloin kysyä, kun laitoit instaan kuvia retkestänne, että mistä ystäväsi on ostanut tuon mekkonsa? on cool, pelkään, että vastaat, että on se on kirpparilöytö

  • Noora sanoo:

    Sä oot ihana! Sun elämän asenne on ihana! Osaisipa sitä itsekin katsoa itseään noin positiivisella asenteella. Kiitos kun sä inspiroit!
    T. Kokkolan typy :)
    Ps. Törmäsin sattumalta ystävääsi ja heidän suloiseen koiravauvvaan, ihania hekin

    • Henriikka sanoo:

      Hei etkös sä nykyisin oo Stadin typy, etkä Kokkolan? ;)

      Niin paljon kiitoksia. Musta tuntuu, että iso osa mun asenteesta tulee sieltä puolen ruutua tännepäin.

  • Evi sanoo:

    Näin raskaana ollessa alati muuttuvassa kehossa kyynelehdin vähän tälle tekstille. Meillä jokaisella on niin uniikki ja ainutlaatuisen kaunis keho, jota olisi syytäkin rakastaa :) Ihanasti kirjoitettu!

    • Henriikka sanoo:

      No onneksi keho muuttuu uuden ihmeen vuoksi! Eikö ole ihana tarjota hetkellisesti lainakoti myös pikkuiselle?

      Kiitos Evi <3

  • Paju sanoo:

    Ihana teksti Henri! <3

    • Henriikka sanoo:

      Pakko tässä on ruveta vähän rakastamaan enemmän, myös itseään, jos meinaa saada elämästä vähän enemmän onnellisuutta irti.

  • Kirsti Ollila sanoo:

    Palmu paita sopivin minulle

  • Ellu-Kana sanoo:

    Ai ihana mikä postaus! Tosi kehopisitiivinen ja tsemppas ja piristi itseäkin. Tällaisia lisää! 😍

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *