Ärsyttää tämä saakutin uuden oppiminen. Opiskelijana olo. Ainainen uusien taitojen ja tiedon virta, joka soman liplatuksen sijaan kaatuu päälleni kuin vesiputous täydellä temmolla. Että koko ajan tuntee itsensä tyhmäksi ja osaamattomaksi ja ettei sitä pysty mitenkään edes piilottamaan.

Olen aina ajatellut, että olen nopea, hyvä ja halukas oppimaan ja sisäistämään uutta. Nyt kahden kuukauden aikana onkin selvinnyt, että olen hidas, huono ja haluton oppija. Kaiken päälle pinnani on äärimmäisen lyhyt. Vielä minuakin paljon lyhyempi.

Eikä asiassa varsinaisesti auta se, että opiskeluporukasta ja opettajista on tullut tuttuja. Vastoin alkuperäistä luuloani olen tajunnut, että on oikeastaan aika kamalaa olla täysin oma itsensä.

Viime viikolla teimme erilaisia nuotioita ja vuolimme kiehisiä. Sohin puukko kädessä mitä sattuu ja sain juuri ja juuri sudittua muutamia säälittäviä puutikkuja halosta. Kiehisiksi ei valmiita tuotteita voinut kutsua, eikä niitä sellaisiksi edes tunnistanut.

Tänään seinäkiipeilimme. Varmistaminen, solmut, valjaiden pukeminen ja miltei jokainen yksityiskohta meni aivan päin prinkkalaa. En kokenut itseäni varmaksi, turvalliseksi varmistajaksi, enkä oppeja sisäistetyksi. Roikun köyden päässä, turkooseihin valjaisiin vyötettynä, ja tunsin olevani aivan väärässä paikassa väärään aikaan.

Pahinta ei kuitenkaan ollut se, etten osannut tai oppinut, vaan kuinka se kaikki menee minulla sadasosasekunnissa tunteisiin. Jos en onnistu samantien, olen näissä uuden oppimisen tilanteissa suoraan sanoan aivan mahdoton! Aloin heitellä niitä puutikkuja viime viikolla, tänään pompin kiipeilysalissa tasajalkaa ja poljin jalkaa. Kuka edes POLKEE JALKAA? Sehän on aivan sarjakuvahommaa.

Saatan tulistua aivan mahdottomaksi, tai joskus kyyneleet vaan tulvahtavat silmiini, vaikka kyse on jostain aivan mitättömästä asiasta. Kiukustun itselleni ja osaamattomuudelleni, joskus huudan ja riehun. (Siis ihan totta, olen aikuinen ihminen ja tekisi mieli pyyhkiä näitä lauseita pois, koska hävettää. Mutta tällainen on totuus. Totuus on myös, että joskus kanssaopiskelijat ja opettajakin vähän hämmentyy impulsiivisuudestani, vaikka kohdistankin sen itseeni, enkä heihin.)

Sen sadaosasekunnin jälkeen näen yleensä tunteitteni ulkopuolelle ja huvitun. Mutta niissä tunteen hetkissä en näe kuin sen, että en opi nyt enkä koskaan ja että olen epäonnistunut, ja että kaikki muut osaavat ja minä en, en nyt, enkä koskaan. Enkä haluakaan oppia, sillä miksi opetella jotain, mikä ei onnistu ensimmäisellä kerralla täydellisesti, miksi käyttää aikaansa johonkin, jossa kuitenkin on totaaliluuseri. Etenkin kun kaikki näkevät, miten luuseri olet ja he voivat sädehtivästä epäluusereiden aitiostaan katsoa luuserivarastoon ja nauraa. Ja siellä luuserivarastossa olen vain kurja minä, eikä muita.

Mutta sen huvittuneisuudenkin jälkeen jää ihmetys siitä, että miten olen voinut joskus ajatella olevani nopea omaksumaan uutta? Ja miten olen voinut ajatella, että olen hyvä ottamaan kritiikkiä vastaan? Minähän olen molemmissa erittäin kehno. Ja miten voin väittää olevani innoissani kaikesta uudesta ja kirkkaasta tulevaisuudesta ja huudella tuolla pitkin somekanavia, että ”Change is good”, kun oikeasti haluaisin tehdä ainoastaan kaikkea mitä osaan ja juuri niin kuin olen aiemmat satakin vuotta tehnyt.

Syvällä sisimmässäni onkin sitkeä karjakkomummo, joka istua tönöttää pirtinpenkissään ja keittää samaa kitkerää sumppia kuin jokaikinen aamu ja iltapäivä. Hyvää on, tosi hyvää.

-Henriikka