Viime talvesta tuli yhden kahden viikon Siperian matkan aikana kesä. Ihan oikeasti, siltä se todella tuntui. Olin odottanut vapaudelta tuntuvaa kevättakki-vaihetta, mutta päälle heitettiinkin kuumia heinäkuun löylyjä toukokuusta saakka. Nahkatakki, trenssitakki ja farkkutakki jäivät ypöyksin odottamaan syksyä. Tai siis eivät nyt ypöyksin, sillä olihan heillä toisensa.

Sitten tuli syksy, mutta kuinka kävikään? Kesästä tuntui tulevan suoraan talvi. Syyskuussa vielä pulahdeltiin pikkubikineissä metsälampiin ja tänään satoi jo ensi lumi.

Odottakaa nyt vähän! Vasta pääsin pujahtamaan villapaidan sisään, ja nyt jo talvi kolkuttelee jouluineen. En yksinkertaisesti pysy perässä. Tämä vauhti on mielelleni liikaa.

Se on varmaan taas tämä paljon puhuttu aikuisuus. Että vuodet alkavat kieriä, vyöryöä, velloa ohi sellaisella vauhdilla, ettei ehdi kissaa kuiskata. Yhtäkkiä neljän vuodenajan maa onkin vain yhden epämääräisen vuodenajan maa – enkä nyt tarkoita ilmastonmuutosta ja sen tuhoja, vaan omaa hidasta mieltä ja adaptoitumiskykyäni.

Siinä missä lapsena kesä oli aina kesä, syksy oli syksy jne. ja jokainen niistä vaikutti vieläpä kestävän pienen ikuisuuden, niin nyt sesongit ovat jo juosseet ohi ennen kuin niille ehtii uhrata iltapäivääkään. Sitä kuvittelee, että Linnanmäelle kyllä ehtii, kesähän on vasta tulossa, ja samaan ajatukseen palaa sitten ensilumen aikaan ilman huvittelun iloja. Sitä naureskelee, että johan on Ateneumissa pitkä näyttely ja kuitenkin löytää itsensä itkemästä portailta, kun ei nyt mitenkään ehtinyt käydä. Kun oli ne yhdet häätkin, se yksi leffailtakin ja piti siivotakin. Ja käydä postissa.

Ennen suosikkivuodenaikani syksy oli elämän mittainen. Ehti juoda tuhottomasti glögiä, lukea kirjoja, vaeltaa metsässä ja aloittaa kaksitoista uutta harrastusta. Sitten lopettaa ne kaikki ja aloittaa uudet. Ehti valaa savesta söpöjä kippoja, käyttää kaikkia mekkojaan ja ostaa suloiset villasukat.

Yhtäkkiä tämänkin vuoden alkusyksy on jo takana päin ja minua oikeastaan alkaa pikkuisen stressata, kun en ole vielä ennättänyt ajatella joulua. Tai ei oikeastaan ala, mutta ehkä pitäisi alkaa.

Johan täälläkin pitäisi olla pian joulupullan resepti jaossa, saatika itsetehdyn joulusukan, ja varmasti kymmenet ahkerat bloggaajat ovat jo valmistelleet keväästä asti uskomattoman upeita joulukalentereitaan. Minä kun en ole vielä edes ehtinyt koota viime kesää kansien väliin, vaikka tietekoneen työpöydällä onkin luonnoskansio ”kesä 2018”, joiden kuvissa minä pitelen ahventa ylpeänä käsissäni, hypin innoissani vuoristoradan edessä ja soudan järvellä. Nämä hetket onnistuin sattumalta ahtaamaan pari päivää kestäneeseen vuodenaikaan, mutta juuri muuta en. Koska piti se yksi auringonlasku ihailla. Ja tehdä ruokaa. Ainiin, ja siivota.

Olen aina ihmetellyt, kuka ehtii Stockan Hulluille päiville, Helsinki Design Weekin Design Torille tai Sokoksen kauneuspäiville. Nehän ovat ohi jo ennen kuin ne alkavatkaan. Olen kerran ehkä ehtinyt harkita, mutta siinä se.

Unohdin talviajankin, ja kellojen siirrot, mutta eipä tuo mihinkään vaikuttanut, kun kaikki kelloni kääntyivät itsestään. Minä vain tyytyväisenä jatkoin vähän levänneempänä elämääni.

Ei kai tässä muuta nyt ollut asialistalla, kuin että odottakaas nyt vähän, ja jos ette meinaa odottaa, niin ymmärtäkää edes. Minun mieleni taitaa olla vielä alkusyksyn lempeissä ajatuksissa, ja kun vihdoin pääsen kaamostunteeseen, niin taitaa alkaa jo kevättalvi.

-Henriikka

Bussi kulkee oudosti täristen eteenpäin. Ulkona on pilkkopimeää, mutta sisällä katonrajasta hohtaa linja-auton kelmeä, sinertävä valaistus. Pysähdyimme juuri Vihdin pysäkille, ja muutama matkustaja hyppäsi kyydistä ja katosi pimeään. Istun bussin takaosassa, kun edessä ei ollut enää tilaa. Sunnuntai-iltana moni muukin matkustaa kotiin tai kotoa pois. Omasta tahdostaan tai tahdotta.

Viereeni istui viime hetkellä Kampin bussiterminaalista muuan nuori poika. Hän hymyili kohteliaasti, kun kysyi paikkaa, ja hymyilin tietysti takaisin. Harmi, että hän haisee niin kamalan paljon tupakalta, sillä hajuherkkä nenäni lähettää parhaillaan viestiä aivoilleni, että nyt kannattaa laukaista kunnon päänsärky. Ikään kuin tässä kuumuudessa ei olisi jo riittävästi kestämistä. Pidän sinnikkäästi sinistä flanellipaitaa päälläni, vaikka kannattaisi vähentää. T-paidassa oleminen tuntuu kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla nololta. Miksi minä aina hikoilen, kun ympärillä istutaan kevyttoppatakeissa? Paleleminen olisi söpöä, hikoilu ei. Pikemminkin ällöttävää. Kai liitän sen mielikuvissani darraan, huonoon kuntoon ja muuhun sellaiseen, jota ei varsinaisesti pidetä palkintona. Tekisi mieli kertoa vieressä istuvalle, hymyilevälle tupakoitsijalle, että minä vain olen tällainen, lämmin tyyppi, tiedäthän. Että onneksi ei ole enää heinäkuu. Ja että oli kyllä melkoinen heinäkuu. Kertoisin sitten vielä, kuinka olin hellettä paossa Raahen Prismassa. Makasin siellä selälläni tuskassa ja voihkin. Aivan kuin olisin synnyttämässä. Että vaikka tupakoitsija olisikin saanut selville, että olen kova hikoilemaan, niin ainakin hän toteaisi minun olevan myös hauska.

Syyloma Helsingissä oli ihana ja samalla tosi outo. Huomenna klo 09:15 alkaa taas koulu Tammelassa, Hämeen Luontokeskuksessa. Luvassa olisi tuliturvallisuutta ja alkusammutusta. Olen suunnitellut pukevani oranssin, vakosamettisen haalarihameen, vaikka en ole aivan varma, pystyykö siinä käsittelemään tulta ja sammutuspeitteitä. No, onpa ainakin autenttinen tilanne, sillä eihän hädän hetkelläkään voi valita, onko päällä se kätevin työhaalari kaikkine rensseleineen.

Viikon syysloma kului yhdessä hujauksessa ohi. Hujaus ei kuitenkaan ollut ihan pelkkä silmänräpäys, vaan ihan kokonainen hujaus. Kyllä siinä ehti ajatella, jopa vähän liikaakin. Tein kivoja asioita, näin rakkaita ihmisiä ja hoidin hoitamattomia asioita niin kuin vastuullinen aikuinen ja yrittäjä hoitaa. Huomasin kuitenkin olevani koko viikon melko hermostunut. Mikään unimäärä ei tuntunut riittävän, pienikin muutos suunnitelmissa hiersi ja rasituin pienestäkin. Huomasin ajattelevani, että onpas toden totta rankkaa, vaikka eräänkin päivän ohjelmassa oli aamiainen ystävän kanssa ja kolme hemmotteluhoitoa: jalkahoito, kasvohoito ja kulmakarvojen kestovärjäys.

(Nyt tupakoitsija nousi kiireen vilkkaa. Hän meinasi unohtaa nousta bussista pysäkillään. Tekisi mieli vilkuttaa ikkunasta, mutta mehän olemme käyneet keskusteluita vain minun päässäni. Hymyilin vähän. Hän taisi luulla, että flirttailen. Äh. No, ihan sama. Tuskin hän siitä pahastuu, vaikka valtavassa flanellipaidassa hikoileva ja tuskaansa ähisevä tyttö on tuskin hänen unelmansa.)

Syysloma oli sellainen, että yhtäkkiä kolmen ensimmäisen opiskelukuukauden tunteet ja tuoksut rysähtivät viiveellä päälle kerralla. Kuin mieleni ja kroppani olisi kerännyt yhteistuumin kaiken koetun jemmaan kottikärryihin kehoni salaiseen takahuoneeseen ja nyt yhtäkkiä kipannut koko kärryllisen päälleni varoittamatta. Olen ollut ensimmäiset kuukaudet yhtä naurua vain, onnea ja helpotusta, ja täysin stressitön. Ja nyt yhtäkkiä sen autuaan, kikertelevän, vaaleatukkaisen erä- ja luonto-opasopiskelijan tilalla on takakireä, hermostunut ja henkisesti sekä fyysisesti rasittunut tytönriekale. Jo oli aikakin rasittua, ajattelee varmasti perheeni. Ystäväni. Ehkä tekin. Hyvänen aika, opiskella nyt yötä päivää jossain skutsissa yli-intensiivisesti ja ihmisten ympäröimänä, asua nyt soluhirsimökissä, jakaa nyt huoneensakin, jakaa lounas- ja saunahetkensäkin. Aamukahvinsakin. Telttansakin. Vessapaperinsakin. Kin. Kin. Kin. Kaikkikin.

Tämän viikonlopun aikana olen kokenut kaikkia niitä tunteita, jotka olisivat ikään kuin olleet luonnollisempia jo silloin pari kuukautta sitten. Yksinolonkaipuuta, eroahdistusta, koti-ikävää, juurettomuutta, työahdistusta, kiirettä, stressiä, riittämättömyyden tunnetta ja kamalan syvää väsymystä. Ja nimenomaan niitä, hmmm, luonnollisia mutta ei ehkä niin kutkuttavia tuntemuksia. Niitä yksiselitteisen mukavia tunteita olen kyllä tuntenut koko ajan, ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan ja elänyt uutta elämävaihdetta suurin vaihde silmässä. Nyt tuntui kuin kaikki olisi jumissa kropassani niin henkisesti kuin fyysisestikin: olin täynnä outoa, purkamatonta ahdistusta ja kriittisyyttä kaikkea kohtaan, ja nesteet lorvivat kropassani aiheuttaen huonoa oloa.

Olen ihmetellyt nämä viikot opiskelutovereitteni puheita rasituksesta ja kokenut itseni ihmeelliseksi, vaan vähänpä tiesin. Täältä pesee, ylpeyden päälle, lankeemuksen edellä.

Nautin kyllä lomasta, ei kannata ymmärtää väärin. Eikä tässä nyt mitään elämää suurempaa ole käsillä, en lähimmäisenänikään huolestuisi. Tietty määrä ahdistusta vain kuuluu elämään ja sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, sanoi eräässä haastattelussa kerran Henri Pulkkinenkin. Ja minun ahdistukseni oli vain muutaman kuukauden pienellä tauolla ja rysähti sitten varoittamatta kertalaakilla kehiin.

Eilen illalla ja tänään päivällä pötkötimme sängyllä Jannen kanssa. Olin sykkyrällä, pääni oli hänen sylissään, ja Janne silitteli hiuksiani. ”Latele rauhoittavia lauseita”, pyysin, ja hän lateli. Kauniita, tosia lauseita, jotka saivat sykkeeni tasaantumaan, ja sydämen tuntumaan taas omaltani. Janne nauroi, että mitä tämä muka auttaa, ja vastasin, että kyllä vain auttaa ja mikään muu ei autakaan. Että älä vain lopeta.

Tänään bussiterminaalissa sanoin noille samoille tutuille silmille, että älä jää tänne, tuu mun mukaan. Vaikka tiesin tietysti, ettei hän tule, enkä minä voisi häntä mukaan ottaakaan. Enkä lopulta edes haluaisi häntä sinne, kun arki alkaa rullata yhtä leppoisana kuin se on rullannut tähänkin asti. Ja katsoin vielä kerran noita samoja tuttuja silmiä bussin etulasin läpi lippua ostaessani ja hymyilin iloisesti vilkuttavalle kädelle, nappasin puhelimella muistonkin. Sinne se jäi, vilkuttamaan ja pitämään itsestään huolta.

Lähetin viestin perään, jossa luki ”Oon oikeesti niin kiintynyt suhun.” Ja siltä oikeasti tuntuikin.

—

Istun Tammelan kotini keittiönpöydän ääressä. Toinen kämppis paistaa iltaruoaksi kesäkurpitsaa hellan ääressä, toinen putsailee pöydän toisella puolella suppilovahveroita. Ne ovat kauniita ja suuria, kuulemma aivan talomme nurkalta. Kämppikset ovat vain kauniita, eivät kovin suuria, paitsi persooniltaan.

Kolmas kämppis oli yllätyksenä vastassa pysäkillä auton kanssa – hän oli soittanut vuokranantajamme kuskiksi. Sain siis autokyydin helpotukseksi muutaman kilometrin matkalle, mikä oli ihanaa, sillä olin jo ehtinyt kuvitella itseni hikoilemassa rinkka selässäni ja eväät kestokassissa olalla roikkuen. Olin jo etsinyt heijastinliivinkin valmiiksi, sillä kotimatkalla ei ole katuvaloja. Ehdin jo puntaroida, kestääkö puhelimeni valo kotiin saakka, sillä otsalamppuni odotti hirsimökissämme. Mutta siellä ystäväni odotti ja halasi: tervetuloa. Ja minua vähän itketti, vaikken edes oikein tiennyt mikä, ja sanoin, että anteeksi kun olen tällainen tunnemöykky. Tai että ei nyt sittenkään anteeksi, mutta tiedoksi vain, että tällainen minä nyt vain olen. Ja hän halasi ja sanoi, että saat ollakin.

Kynttilä palaa pöydällä, liekki lepattaa ja tuntuu turvalliselta. Puhelimennäyttöön syttyi juuri valo ja ruutuun ilmestyi viesti: ”Pääsikkö perille?”

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (@tonieskelinen)

Koko päivä meni metsäsynttäreillä Nuuksion kansallispuistossa. Siskon kunniaksi järjestetyt luontokekkerit olivat menestys olympialaisineen kaikkineen. Kotiin tultiin valtavan suppilovahveropussilisen kanssa ja kastikkeetkin ehdittiin jo tehdä kikhernepastan kaveriksi.

Koska juhlat olivat juuri tänään, ilmastomarssia seurattiin vain somen välityksellä – tosin pidimme kyllä pienen marssin ja palopuheen aiheelle metsässä itsekin. Äsken instassa #nytonpakko-hashtagin avulla marssin tunnelmia selatessani tuli äkkiä olo, että ehkä kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Ehkä. Pliis. Jooko.

Ajattelin kuitenkin lauantai-iltaan jakaa jotain kevyempää (ehkä tässä onkin ongelma, että aina halutaan jotain kevyempää, koskaan ei tunnu olevan oikea hetki saarnalle), nimittäin muutaman oudon tapani. Kaikilla tuntuu olevan omituisia tapoja, joiden omituisuuden ymmärtää vasta, kun irtautuu ruumiistaan ja katsoo itseään ulkopuolisen silmin. Nämä kuusi taitavat olla itselleni niitä.

1. En pidä lämpimästä ruoasta

Minua ärsyttää, jos voi sulaa lämpimälle leivälle. Tuskastuttaa, jos keitto on kovin lämmintä. Ahdistaa ajatus oikein lämpimästä ateriasta. Kun paahdan leipäni paahtimessa, laitan sen aina jääkaappiin sen jälkeen viilentymään. Rapeus riittää, en halua leivän olevan lämmin. Annan myös usein ruoan jäähtyä lautaselle, syön pitsan laatikosta vasta kylmänä ja ylipäänsä valmistan lähes aina vain salaatteja ja muuta kylmää syötävää. Lämmin ruoka jotenkin lämmittää minua liikaa, se pysäyttää minut ja kroppani.

2. Kotiin tullessani pidätän pissaa viimeiseen saakka

Jos saavun kotiin pissahädässä, en suinkaan syöksy heti vessaan, vaan ikään kuin testinä itselleni alan hoitaa kaikkia askareita ensin alta pois. Riisun päällysvaatteet, availen ja luen postin, asettelen kauppaostokset paikoilleen ja vasta tiettyjen tehtävien jälkeen, viimeisessä hädässä, sallin itseni mennä vessaan palkintona kärsivällisestä odotuksesta.

3. Pidän käsipyyhkeestä kiinni pestessäni hampaita

Tämän tajusin itsekin vasta, kun olin tehnyt tätä jo pitkään, ehkä vuosia. Jostain syystä tarraan usein toisella kädellä vessan naulakossa olevaan käsipyyhkeeseen pestessäni hampaita. En todellakaan tiedä miksi, mutta kai se jotenkin tukee? Tuntuu ehkä turvalliselta? Toinen käsi pesee hampaita, toinen roikkuu pyyhkeessä.

4. En koskaan syö voileipää tai hampurilaista kasattuna

Avaan aina kerrosvoileivän, jaan sen täytteet molemmille puoliskoille ja syön erikseen. Saman teen hampurilaiselle. Suuni menee aivan sekaisin, jos tungen koko hässäkkää kerralla suuhun, enkä tiedä miksi joku tekee niin. Pelkkä ajatteleminenkin ahdistaa. On paljon miellyttävämpää, kun makuaisti saa nautinnosta vain pienen palan kerrallaan, ja aivot pystyy prosessoimaan koettua.

Tosin tämä saattaa olla laajempi omituinen tapani: en pidä siitä, että maut sekoittuvat. En koskaan sotke pastakastiketta pastan sekaan, vaan haluan että lautaselle jää myös ”puhdasta pastaa”. Salaateissa kuuluu olla niin isoja paloja, että komponentit saa syötyä halutessaan yksi kerrallaan. Karkkipussista laitan suuhuni aina vain karkin kerrallaan tai maksimissaan pari samanlaista karkkia. Pidän erillisistä, selkeistä mauista.

5. Kuvittelen naapureita kiinnostavan merkillisen paljon roskienlajitteluni

Oletko koskaan kyylännyt naapureittesi kierrätyspuuhia parvekkeelta tai ikkunastasi? En minäkään. Kulkiessani roskien kanssa sisäpihallemme, kuvittelen kuitenkin mielessäni aina jostain käsittämättömästä syystä, että ikkunoihin kerääntyy useampi naapurini. Yritän rennon huolellisesti ja oikeaoppisesti heitellä jätteitä oikeisiin lootiin, kun arvostelevat kanssaeläjäni kyyläävät kuinka hyvin suoriudun ja kuinka huolettomalta (ja hyvältä!) näytän puukengissäni ja aamutakissani. Todellisuudessahan ketään ei kiinnosta.

6. Kuiskuttelen usein englantia yksin kotonani

En ole mikään erikoinen englannin kielen lausuja, vaan suoraan sanoen aika kehno. Mutta omaan korvaani kuulostaa, että lausun englantia täydellisesti nimenomaan kuiskailemalla. Kuljeskelenkin yllättävän usein kotonani ajatuksissani kuiskaillen englantia turvassa seinien sisällä. Saatan toistella erimerkiksi laulunsanoja kauniisti kuin sulava natiivi. Jännästi itsevarmuuteni aina murenee, kun joudun käyttämään ääntäni ja saan seuraa, mutta vakuutan, että yksin supistessa olen aivan loistava!

—

En edes aloita siitä, kuinka en koskaan sen kummemmin ennättänyt miettiä häitäni, mutta miten usein olen ajatellut unelmieni hautajaisia ja sen yksityiskohtia. Tai että katson usein tuntemattomien ihmisten mustapäitä toivoen saavani puristaa ne. (Kyllä, kuvottaa itseänikin.) Tai siitä, kuinka joskus näpytän näppiksiäni supernopeasti (niin, etteivät näppikset kuitenkaan oikeasti painu alas) ja kuvittelen olevani maailmankuulu kirjailija merkittävän teokseni ääressä. Tunnen kulmat kurtussa luomisen tuskaakin, tietysti.

Taidamme lopulta kaikki olla aika kummallisia. Tai siis, ainakin minä olen.

-Henriikka

Samaistun harvoin hassunhauskoihin maanantai-meemeihin, iänikuisuudeen viikonaloitusvalitukseen ja päälleliimattuun nuhruun, joka halutaan kietoa viikon ensimmäisen päivän ympärille kuin sinappihuntu sialle. Mutta tänään. Hemmetti.

Tuntuu, että olen ollut puolet muita hitaampi. Olen kulkenut hitaammin, ajatellut hitaammin, avannut silmäni maailmalle hitaammin. Kaiken tämän päälle olen kuitenkin tuntenut vielä puolet normaalia enemmän ja nopeammin. Kuvitelkaapa tämä yhtälö: ympärillä tapahtuu kaikenlaista, johon pystyt samaistumaan hitaasti kuin etana, mutta joka saa tunteesi kuohahtamaan hetkessä valtavaksi.

Kivaa. Ei. Outoa. Joo.

Onneksi maanantaioloon auttaa moni asia:

Ystävän ihanat, eiliset synttärit, jotka ovat vielä lämpiminä mielessä. Rantasaunan ylälauteella oli turvallinen paikka ja uskalsin hypätä hyytävään veteen vielä kerran niin kuin kesäisin hypätään. Aurinko laski niin monissa väreissä, etten pysynyt mukana, ja revontulet löysivät Tammelaan saakka – ihanaa.

Valtava, värikäs villapaita, jossa on raitoja ja lisää raitoja. Löysin sen lauantaina eräältä Forssan kirppikseltä, enkä saa glitterlangoista tarpeekseni. Kuulin sitä paitsi lauantain juhlissa, että rokkaan sitä paitaa. Istun se päälläni tietysti nytkin.

Jenkkifudis. Millaista aggressioiden purkua onkaan heittää tuota kumisoikiota olkavarsi tulessa.

Maanantain perheillalliset, jotka keräävät kaikki hirsimökin kämppikset kokoon. Tänään on luvassa kurpitsakeittoa ja kuplivaa. Minulle on kuulemma henkilökohtainen musiikkiesityskin. Ainakin vielä tässä vaiheessa yllätys kuulostaa kivalta.

Koulukaveri, joka halaa väkisin, vaikka en suostu halaamaan takaisin ja pysyn tiukassa mytyssä slaavikyykyssä.

Ja sitten taivaasta tipahti täydellinen lähestyvän kaamoskauden lahja: ensi viikkomme koulukalenteri meni niin uusiksi, että sain kahden päivän sijasta koko viikon mittaisen syysloman. Viikko vapaata, voi veljet. Luulen, että tarvitsen jokaisen niistä päivistä, että pääsen ylös slaavikyykystäni ja suostun taas mököttävän mytyn sijaan olemaan herkästi halaava ihmishahmo, joka reagoi puolta nopeammin, mutta tuntee taas puolta vähemmän ja hitaammin.

Aion ainakin koko viikoksi heittää oman napani narikkaan ja jatkaa sen kaivelua vasta loman jälkeen. Hiiteen kaikki syvät ajatukset, analyysit, tunnelukot ja metasyyni. Olen kyllästynyt napaani, ja johan se pian tulehtuukin, jos en jätä jo sitä rauhaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen / IG: @tonieskelinen

Mitäkö olen tänään miettinyt?

Sitä, että hyvähän minun on huudella vapautta ja tehdä näennäisen spontaaneja päätöksiä, kun taustalla on vakaa tukiverkko, joka kannattelee, jos jotain käy. On mies, on perhe, on toinenkin. On lukuisia ystäviä, lakkaamattomaton tsemppi ja monta lämmintä kotia, johon kulkea, jos oma koti lähtee alta tai vaikka roihahtaa tuleen.

Hyvähän minun on valloittaa maailmaa, hypätä tuntemattomaan, ottaa riskejä, kun jäljelle jää kuitenkin perhe, perintömökki ja lapsuudesta saakka säästetty vakuutustili. ”Jokainen on oman onnensa seppä” on typerimpiä sanontoja, joita tiedän.

Eräs läheiseni ojensi minua kerran, kun vastasin johonkin hänen kysymykseensä: ”Joo, en mitenkään pysty, kun mulla ei oo rahaa just nyt.” Hän sanoi: ”Eikun sulla kyllä on rahaa. Mullakin on, vaikka vain murto-osa siitä mitä sinulla. Et voi sanoa, ettei sulla oo rahaa, vaikka oot maailman mittakaavassa, Suomenkin mittakaavassa, aivan upporikas. Voit sanoa, ettet halua käyttää rahojasi nyt tähän asiaan, mutta rahattomaksi et voi itseäsi sanoa. Se on todella epäreilua varsinkin niille, keillä sitä rahaa ei ihan oikeasti ole.”

En unohda tuota keskustelua koskaan ja jään itse itselleni kiinni joka kerta, kun nykyisin heitän tuon raskaan lauseen ilmoille kevyesti kuin höyhen.

Eräs jenkki-instagrammaaja jakoi yhtenä päivänä meemin, jossa luki: ”I wish my parents were so rich, I could travel to Europe to find myself.”

Tunsin kyllä piston sydämessä silloinkin. Kuinka helposti sitä alkaakin kiertää kehää, jossa on ylpeä itsestään, jossa kiittelee itseään hienosta menestyksestä, toteaa, että johan tässä onkin tehty töitä unelmien eteen ja nyt kyllä nautitaan täysillä, kun on kerran puurrettu.

Ja yhtäkkiä ymmärtää koko ajan vähemmän kiittää sitä perustaa, joka on kuitenkin aika pitkälti kaikesta vastuussa. (Tiedän: yleensä, ei aina. On niitäkin, jotka pyristelevät ilman ketään tai mitään, mutta ei heitä montaa ole.)

   Että tällaistä tämä shampanja-sosialisti, skumppa-kommunisti on tänään miettinyt. Kunpa kiitos omista keveistä askeleista ja helppo, vapaa hengitys kaikesta ihanasta elämästä löytäisi lopulta oikeaan osoitteeseen.

-Henriikka

Nimeni on Henriikka. Minusta se on kiva ja kaunis nimi. Se on persoonallinen (en ole vielä koskaan tuntenut toista Henriikkaa), muttei kuitenkaan nimi, jota kukaan koskaan hätkähtäisi. Sitä tarvitsee harvoin tavata ja se näyttää mukavalta kirjoitettuna. Se ei liity tiettyyn aikakauteen, vaan on ollut tasaisen epäsuosittu nimi kautta aikain. Sukunimen vaihdon jälkeen nykyisessä sukunimessäni ei myöskään ole R-kirjainta, mikä helpottaa lausumista kummasti. Ei valittamista.

Meni tosin melko kauan, että opin pitämään nimestäni tai että totuin edes tottelemaan sitä. Noin 20 ensimmäistä vuotta elämästäni elin aina lempinimelläni, kukaan ei käyttänyt oikeaa nimeäni. Todistuksenjaossakaan ei kuultu ristimänimeäni.

Otin Henriikka-nimen käyttöön oikeastaan kunnolla vasta vuonna 2011, kun perustin blogin. Lempinimen käyttö tuntui, ja tuntuu edelleen, liian läheiseltä. Ikään kuin oikean nimeni käyttö suojelisi jotenkin paremmin yksityisyyttäni – vaikka tilannehan on todellisuudessa juuri päinvastainen.

En ole edelleenkään kovinkaan monelle ystävälleni Henriikka, mutta nykyään se on jo tasavertainen nimi lempinimelleni. En välttämättä pistä merkille kumpaa nimeä käytetään ja minusta tuntuu Henriikalta.

Mistä nimeni sitten tulee? En voi uskoa, että meni 27 vuotta ennen kuin kysyin asiaa äidiltäni. Ja tarinan kuultuani, ei hymylle meinannut tulla loppua.

Äiti:
”Ihan ensiksi tykästyin Henriikka-nimeen, koska olin töissä B-mielisairaalassa, Julkulassa. Siellä oli Henriikka-mummo, sellainen aivan ihana mummeli. Oltiin siskoni kanssa molemmat siellä töissä ja tykästyttiin molemmat häneen. Kuvittelin, että pari kuukautta aiemmin syntyneestä serkustasi tulisi tietenkin Henriikka, mutta ei sitten tullutkaan, vaikka olin ihan varma, että sisko antaisi tytölleen sen nimen. Henriikka oli kiva, pieni mummo, joka istuskeli sohvalla, heilutteli jalkojaan ja lauleskeli. Häneltä sinä olet saanut nimesi.”

Aivan ihana juttu, lauleskeleva Henriikka-mummo! Reetta oli toinen nimivaihtoehtoni. Siitä vanhempani pitivät ilman sen ihmeempiä taustakertomuksia.

Käytän aikaani myös usein pohtien, minkä nimisiltä ihmiset näyttävät. Tuntuu, että joskus nimi on kuin prikulleen kantajansa, kun taas toisinaan nimi ja henkilö eivät kohtaa ollenkaan.

Kun kysyin Jannelta ja siskoltani minkä nimiseltä minä heidän mielestään näytän, he miettivät pitkään ja tiputtelivat sitten joitain nimiä: ”Lotta. Malin. Ehkä Emma.” Kun nyt huikkasin vieressä pötköttävälle kämppikselle saman kysymyksen, hän vastasin minun voivan olla Elisabeth. Se oli kuulemma sopiva nimi vaalealle, reissaavalle flanellimimmille. Ensin hän oli pohtinut Annaa, mutta kaikki kuulemma näyttävät Annalta. ”Voisit olla myös Margaret. Silleen, että se kirjoitettaisiin Margareth. Mutta Elisabeth on kyllä paras! Toisaalta sun nimi vois kyllä olla jollain tavalla vanhoillisempi kuin Henriikka. Niinku vaikka Liina!” Nimet olivat ihmeen ruotsalaisvaikutteisia ja myös kovin kaukana nykyisestä nimestäni. Toisaalta en ihmettele yhtään, sillä mielestäni en näytä enkä vaikuta erityisen paljon Henriikalta. Näytän paljon enemmän Reetalta. Ja oikeastaan näytän aika paljon myös Lotalta. Jos olisin itse itselleni tuntematon, niin veikkaisin nimekseni ehkä Eevi tai Amanda.

Koetteko itse näyttävänne nimiltänne? Entä näytänkö minä teidän silmäänne Henriikalta?

Toivottavasti jalkojaan heiluttelevalla, lauleskelevalla mummo-Henriikalla on kaikki hyvin. Kiitos nimestäni hänelle.

-Henriikka

Ps. Kämppiksen lisäselostusta: ”Mieti jos sä olisit Liina ja sit sun sisko on Roosaliina. Vähän kuin kehitetty versio susta.” Kiva, kiitos.

On omituista, kun joskus jollain porukalla pääsee henkiseen tilaan, jossa on auki ja aseeton, suojat alhaalla. Se on luottamuksen tila, jossa ei tarvitse pelätä, mutta jos pelkääkin, sen pystyy kertomaan avoimesti. Voi tuntea mitä tuntee, olla mitä on ja vapautua ulkoisista paineista.

Yksin, kaksin tai muutaman hengen läheisissä piireissä tällaista tapahtuuu toisinaan. Isoissa ryhmissä näitä hetkiä on oikeastaan tosi harvassa, jos juuri koskaan.

Olimme opiskeluporukan kanssa Nuuksiossa maanantain ja tiistain (ja itse asiassa karkasin kahden heistä kanssa paikalle jo päivää ennen). Ja kun kotimatkalla Tammelaan mietimme kuluneita päiviä autossa, totesimme yhdessä, että pääsimme juuri yllä kuvailemaani tilaan, jos kaikki olivat laskeneet kilpensä.

Kuulostaa kuvailtuna kovin korkealiitoiselta, mutta sitä se ei kyllä yleensä ole.

Se on sellaista, että voi sanoa suoraan kaikille luontolauluharjoituksessa, etten tiedä kamalampaa kuin tämä nykyinen hetki, etten todellakaan aio esilaulaa teille nyt mitään hoilotuksia tai karjankutsuntahuutoja, vaikka kaiku olisi miten mahtava, vaikka ei olisi yhtään loogista, että tämä hävettää, vaikkei minua hävetä tippaakaan laulaa autossa täysillä radion päälle Robinin hula-hulaa ja tanssia samalla.

Se on sitä, ettei tarvitse hävetä, kun alkaa itkettää tai liikuttuu. Että voi istua saunan lauteilla yhdessä rennosti, ilman että tarvitsee olla mahdollisimman pienessä mytyssä, jalat sylissä. Että voi heittää myös sellaisen vitsin, jota ei varmasti tiedä hauskaksi. Että voi nuotion rätistessä todeta, että rakastaa-sanan käyttäminen tuntuu vaikealta. Että voi sanoa kesken keskustelun, että tuo minua kyllä jää harmittamaan, tuo minua kyllä vähän loukkaa.

Suojaton, mutta vapaa oleminen on sellaista, että pötkötellään Haltian Luontokeskuksen näyttelytilassa erilaisten eläinten pesiä kuvaavissa onkaloissa ja koloissa. Ryömitään yhdessä toiseen, kontataan toisesta ulos, ja unohdetaan yhdessä klaustrofobia. Ja sitten kun yksi ei meinaa enää mahtua, niin hihkaistaan, että kun tulet lusikkaan, niin vielä mahdut. Ja niin mahdunkin.

Suojat alhaalla -olotila taitaa olla henkinen lusikka.

-Henriikka