Miksi nimeni on Henriikka?

Nimeni on Henriikka. Minusta se on kiva ja kaunis nimi. Se on persoonallinen (en ole vielä koskaan tuntenut toista Henriikkaa), muttei kuitenkaan nimi, jota kukaan koskaan hätkähtäisi. Sitä tarvitsee harvoin tavata ja se näyttää mukavalta kirjoitettuna. Se ei liity tiettyyn aikakauteen, vaan on ollut tasaisen epäsuosittu nimi kautta aikain. Sukunimen vaihdon jälkeen nykyisessä sukunimessäni ei myöskään ole R-kirjainta, mikä helpottaa lausumista kummasti. Ei valittamista.

Meni tosin melko kauan, että opin pitämään nimestäni tai että totuin edes tottelemaan sitä. Noin 20 ensimmäistä vuotta elämästäni elin aina lempinimelläni, kukaan ei käyttänyt oikeaa nimeäni. Todistuksenjaossakaan ei kuultu ristimänimeäni.

Otin Henriikka-nimen käyttöön oikeastaan kunnolla vasta vuonna 2011, kun perustin blogin. Lempinimen käyttö tuntui, ja tuntuu edelleen, liian läheiseltä. Ikään kuin oikean nimeni käyttö suojelisi jotenkin paremmin yksityisyyttäni – vaikka tilannehan on todellisuudessa juuri päinvastainen.

En ole edelleenkään kovinkaan monelle ystävälleni Henriikka, mutta nykyään se on jo tasavertainen nimi lempinimelleni. En välttämättä pistä merkille kumpaa nimeä käytetään ja minusta tuntuu Henriikalta.

Mistä nimeni sitten tulee? En voi uskoa, että meni 27 vuotta ennen kuin kysyin asiaa äidiltäni. Ja tarinan kuultuani, ei hymylle meinannut tulla loppua.

Äiti:
”Ihan ensiksi tykästyin Henriikka-nimeen, koska olin töissä B-mielisairaalassa, Julkulassa. Siellä oli Henriikka-mummo, sellainen aivan ihana mummeli. Oltiin siskoni kanssa molemmat siellä töissä ja tykästyttiin molemmat häneen. Kuvittelin, että pari kuukautta aiemmin syntyneestä serkustasi tulisi tietenkin Henriikka, mutta ei sitten tullutkaan, vaikka olin ihan varma, että sisko antaisi tytölleen sen nimen. Henriikka oli kiva, pieni mummo, joka istuskeli sohvalla, heilutteli jalkojaan ja lauleskeli. Häneltä sinä olet saanut nimesi.”

Aivan ihana juttu, lauleskeleva Henriikka-mummo! Reetta oli toinen nimivaihtoehtoni. Siitä vanhempani pitivät ilman sen ihmeempiä taustakertomuksia.

Käytän aikaani myös usein pohtien, minkä nimisiltä ihmiset näyttävät. Tuntuu, että joskus nimi on kuin prikulleen kantajansa, kun taas toisinaan nimi ja henkilö eivät kohtaa ollenkaan.

Kun kysyin Jannelta ja siskoltani minkä nimiseltä minä heidän mielestään näytän, he miettivät pitkään ja tiputtelivat sitten joitain nimiä: ”Lotta. Malin. Ehkä Emma.” Kun nyt huikkasin vieressä pötköttävälle kämppikselle saman kysymyksen, hän vastasin minun voivan olla Elisabeth. Se oli kuulemma sopiva nimi vaalealle, reissaavalle flanellimimmille. Ensin hän oli pohtinut Annaa, mutta kaikki kuulemma näyttävät Annalta. ”Voisit olla myös Margaret. Silleen, että se kirjoitettaisiin Margareth. Mutta Elisabeth on kyllä paras! Toisaalta sun nimi vois kyllä olla jollain tavalla vanhoillisempi kuin Henriikka. Niinku vaikka Liina!” Nimet olivat ihmeen ruotsalaisvaikutteisia ja myös kovin kaukana nykyisestä nimestäni. Toisaalta en ihmettele yhtään, sillä mielestäni en näytä enkä vaikuta erityisen paljon Henriikalta. Näytän paljon enemmän Reetalta. Ja oikeastaan näytän aika paljon myös Lotalta. Jos olisin itse itselleni tuntematon, niin veikkaisin nimekseni ehkä Eevi tai Amanda.

Koetteko itse näyttävänne nimiltänne? Entä näytänkö minä teidän silmäänne Henriikalta?

Toivottavasti jalkojaan heiluttelevalla, lauleskelevalla mummo-Henriikalla on kaikki hyvin. Kiitos nimestäni hänelle.

-Henriikka

Ps. Kämppiksen lisäselostusta: ”Mieti jos sä olisit Liina ja sit sun sisko on Roosaliina. Vähän kuin kehitetty versio susta.” Kiva, kiitos.

Kategoriat: elämä 11 kommenttia

Miksi nimeni on Henriikka?

11 kommenttia

  • Sanni sanoo:

    Olen Sanni ja näytän mielestäni aivan nimeltäni. Kaikki tuntemani Sannit (itseni mukaan lukien) ovat keskimittaista huomattavasti pidempiä, eli siispä lyhyet Sannit tuntuvat jotekin ristiriitaisilta. Pienenä olisin aina halunnut olla syystä tai toisesta Susanna, Emilia tai Loviisa (joka on toinen nimeni). Olen kuitenkin myöhemmin todennut, että yksikään näistä nimistä ei sopisi minulle.

    https://aatenarikka.blogspot.com/

    • Sanni Sofia sanoo:

      Moi, täällä toinen 174cm pitkä Sanni! Näytän myös mielestäni ihan nimeltäni ja tykkään Sanni-nimestä tosi paljon. :-) oon myös todennut, että Sannien toinen nimi on usein Sofia, kuten itsellänikin. Ehkä siinä on jokin kiva sointu, Sanni Sofia.

  • Eläväinen Vivve sanoo:

    Mielenkiinnosta löysin myös tälläisen tekstin: ”Henrika, Henriika ja Henriikka ovat Henrik-nimen naispuolisia vastineita. Nimen kanta on siis sama kuin Henrikillä. Henrik on pohjoismainen muoto muinaissaksalaisesta nimestä Haimrich, jonka merkitys liittyy kotiin ’haim’ ja mahtavaan ’rich’.” Mahtava koti.. Oi mun mielestä sun nimi sopii sulle nii hyvin!
    Kun aloin miettii muita vaihtoehtoja, alkoi vain hieman hymyilyttään kuin hyvä ja osuva alkuperäinen on! Henriikka on ihanan ajaton ja siinä on oma persoonallisuutensa. Vähän saman fiiliksen saa susta ja sun jutuista täällä niitä lukiessa.

    Oma nimi Vivian on aina tuntunut omalta. Nimen sain elokuvasta Pretty woman, koska isän mielestä nimi oli kutkuttava, elokuva hyvä ja Julia Roberts kaunis nainen. Äidin muut vaihtoehdot eivät tämän jälkeen enään kelvanneet. Tämä sivufakta nimestä ei ole se syy, miksi nimi tuntuu omalta, vaikka hauska fakta nimen alkuperästä onkin. Muutama vuosi sitten minulle selvisi, että nimi tulee latinan sanasta vivus, joka tarkoittaa eläväistä ja elävää, eikä se voisi minun kohdallani pitää enempää paikkaansa. Nimi on myös helppo lausua niin suomalaisen kuin ulkomaalaisen, vain yhden Vivianin olen elämässäni tavannut, eikä edes oikein samanlaista nimeä ole toista. 😊

  • Anniinav sanoo:

    Minusta piti tulla myös Henriikka, mutta naapurintyttö kastettiin viikkoa aiemmin Henna-Riikaksi, ja äiti piti Henriikkaa liian samanlaisena nimenä, joten äiti ja isi päätyivät antamaan minulle toisen nimen, johon olen aivan tyytyväinen, vaikka Henriikkakin olisi ollut ihana nimi!

  • Taru sanoo:

    Ihana tarina sun nimestä <3

    Teini-iässä en tykännyt omasta nimestäni ja pakotin kaikkia kutsumaan minua Taraksi. Kuitenkin 16-vuotiaana, kun aloin seurustelemaan, mies tykkäsi Tarusta enemmän kuin Tarasta ja jotenkin se Taru tuli takaisin elämään. Olen oikeasti tyytyväinen nimeeni ja mielestäni näytän Tarulta.

    Muita Taruja ei juurikaan ole ollut. Vasta lukiossa rinnakkaisluokalla oli toinen Taru (näytti ihan Tarulta) ja vasta lähempänä kolmeakymppiä työkavereista löytyi yksi Taru (hänkin näytti Tarulta). Nykyisessä työssä on myös toinen Taru, mutta hän on jonkinmoisella osasairauseläkkeellä ja käy töissä "kun haluaa". Hän ei näytä yhtään Tarulta, ennemmin Mairelta tai Raijalta :D

    Jos minut olisi hätäkastettu, nimekseni olisi tullut Terhi, jos oikein muistan. En näyttäisi Terhiltä ollenkaan. Nimivaihtoehdot olivat Taru ja Mira ja loppupeleissä isä sai päättää nimeni. Onneksi valitsi Tarun, vaikkei Mirassakaan mitään vikaa ole.

    Hauskaa tosin nimessäni on, että olen törmännyt moneen Taru Tuulian henkkareihin, kun niitä kyselen töissä välilä ;) Ilmeisesti aika kiva yhdistelmä ja soljuuhan se kielellä mukavasti.

  • Tiina sanoo:

    Hauska aihe pohdittavaksi, joskin itse olen tasaisin väliajoin kokenut jonkinasteista nimikriisiä: Tiinoja on aina ollut niin paljon jokapuolella tarhasta kouluun, ammattikorkeaan ja harrastus- ja kaveripiireihin, että pääosin sukunimillä puhuttelu on saanut aikojen myötä etunimen reagoinnin hiipumaan. Lapsuudenkodissa taas vanhempiemme kesken on aina vallinnut ”tuuksä”-tyyppinen huutelukulttuuri, joten ainoana lapsena siinä vaiheessa kotona asuneena ei meillä tarvinnut lapsia huutaa nimeltä… :D

    Myöskään mieheni ei jostain syystä käytä oikeaa nimeäni juuri koskaan, joten olen sen oppinut ignooraamaan- ja tuntuu jooa kamalan kylmältä, jos kuulen hänen kutsuvan minua ihan nimeltä vaikkapa kaveriporukassa vähän vieraampien ihmisten kanssa… :D Mutta toisaalta, enpä tiedä mikä muukaan olisin, kun ei minulle myöskään ole vakiolempinimeä muotoutunut?

  • Amanda sanoo:

    Mun nimi on Amanda ja kerran kun olin pitämässä tanssituntia ja esittelin itseni, joku oppilas sanoi, että näytän ihan Amandalta. Kaikki muut yhtyivät tähän mielipiteeseen. Niin mitä siihen sitten sanomaan? Kyllähän minä näytän, olen vaaleatukkainen ja lyhyt. Sellaisia ne Amandat on.

  • Henni sanoo:

    Ei ole montaa Henniä tullut vastaan! Toinen vaihtoehto nimekseni olisi ollut Johanna ja täytyy myöntää, että olen tosi tyytyväinen Henni, ei ole niin yleinen. Toisaalta nimen miinuspuolina se, että uusien ihmisten kanssa sotkeennun monesti Heiniin, Hennaan, Heidiin jne. Autokoulunopettajalleni olin Hinni ja lopulta myönsin tappioni, yrittäessäni loputtomasti korjata nimeni hänelle. Henni on muuten johdannainen Henriikasta :) Ja vaikka lyhyt ja näppärä nimi onkin, on mukavaa että vanhemmat käyttävät minusta lempinimeä, jota myös poikaystävä välillä käyttää, mutta kukaan muu ei. Lempinimistä tulee erityinen, pidetty ja rakastettu olo :) Kavereiden keskuudessa lempinimeksi on muodostunut pari erilaista. Nimet on kyllä mielenkiintoisia!

  • Roosa sanoo:

    Olen Roosa, joka juontaa juurensa äidin puolen sukunimeen Ruusunen. Olisipa minulla vielä äidin sukunimikin!

  • Anna sanoo:

    ”Kaikki näyttävät Annalta”, oh no! Annoja toki on niin paljon, mutta nykyisin pidän nimestäni kovin! Olen saanut nimeni äitini lapsuuden lempinukelta ja hän oli jo pienenä päättänyt nimetä ensimmäisen tyttärensä Annaksi. Eipä ollut tuolloin ajatellut kovin kauas, nimittäin hänen oma äitinsä on Anna-Liisa! Pienenä koitin saada vaihtaa etunimekseni toisen nimeni Katrin, se kuulosti mielestäni paremmalta kuin tasaisen pehmeä Anna. Onneksi vanhemmat eivät suostuneet, vaikka nykyisin kun kerron tätä tarinaa, monet sanovat minun näyttävän myös Katrilta. Onpahan sitten se erottava tekijä, kun kerran kaikki näyttävät Annalta..

  • Miia sanoo:

    Kiva aihe kyllä, minun vanhemmat ovat sanoneet minun näyttävän Miialta ja siksi antoivat nimeni. Mummi ja ukki pitivät nimeäni Miia Maria hienona nimenä. Mun mielestä nimi käy mulle ja olen siitä aina tykännytkin. Jotenkin pehmeä nimi tai sitten ajattelen sen niin koska joskus on mua sanottu ainakin leppoisaksi. Muita vaihtoehtoja etunimeksi mietinnässä oli kuulemma ollut Maria ja Jaana.

    Tykkään blogistasi, ihailen elämänasennettasi ja huomaan että arvostat lapsuudenperhettäsi, se on hieno asia. Minäkin olen aina vain enemmän oppinut arvostamaan omien vanhempien merkitystä elämääni ja miten hienosti he ovat kasvattaneet arvostamaan muita ja kantamaan vastuuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.