Odottakaa nyt vähän

Viime talvesta tuli yhden kahden viikon Siperian matkan aikana kesä. Ihan oikeasti, siltä se todella tuntui. Olin odottanut vapaudelta tuntuvaa kevättakki-vaihetta, mutta päälle heitettiinkin kuumia heinäkuun löylyjä toukokuusta saakka. Nahkatakki, trenssitakki ja farkkutakki jäivät ypöyksin odottamaan syksyä. Tai siis eivät nyt ypöyksin, sillä olihan heillä toisensa.

Sitten tuli syksy, mutta kuinka kävikään? Kesästä tuntui tulevan suoraan talvi. Syyskuussa vielä pulahdeltiin pikkubikineissä metsälampiin ja tänään satoi jo ensi lumi.

Odottakaa nyt vähän! Vasta pääsin pujahtamaan villapaidan sisään, ja nyt jo talvi kolkuttelee jouluineen. En yksinkertaisesti pysy perässä. Tämä vauhti on mielelleni liikaa.

Se on varmaan taas tämä paljon puhuttu aikuisuus. Että vuodet alkavat kieriä, vyöryöä, velloa ohi sellaisella vauhdilla, ettei ehdi kissaa kuiskata. Yhtäkkiä neljän vuodenajan maa onkin vain yhden epämääräisen vuodenajan maa – enkä nyt tarkoita ilmastonmuutosta ja sen tuhoja, vaan omaa hidasta mieltä ja adaptoitumiskykyäni.

Siinä missä lapsena kesä oli aina kesä, syksy oli syksy jne. ja jokainen niistä vaikutti vieläpä kestävän pienen ikuisuuden, niin nyt sesongit ovat jo juosseet ohi ennen kuin niille ehtii uhrata iltapäivääkään. Sitä kuvittelee, että Linnanmäelle kyllä ehtii, kesähän on vasta tulossa, ja samaan ajatukseen palaa sitten ensilumen aikaan ilman huvittelun iloja. Sitä naureskelee, että johan on Ateneumissa pitkä näyttely ja kuitenkin löytää itsensä itkemästä portailta, kun ei nyt mitenkään ehtinyt käydä. Kun oli ne yhdet häätkin, se yksi leffailtakin ja piti siivotakin. Ja käydä postissa.

Ennen suosikkivuodenaikani syksy oli elämän mittainen. Ehti juoda tuhottomasti glögiä, lukea kirjoja, vaeltaa metsässä ja aloittaa kaksitoista uutta harrastusta. Sitten lopettaa ne kaikki ja aloittaa uudet. Ehti valaa savesta söpöjä kippoja, käyttää kaikkia mekkojaan ja ostaa suloiset villasukat.

Yhtäkkiä tämänkin vuoden alkusyksy on jo takana päin ja minua oikeastaan alkaa pikkuisen stressata, kun en ole vielä ennättänyt ajatella joulua. Tai ei oikeastaan ala, mutta ehkä pitäisi alkaa.

Johan täälläkin pitäisi olla pian joulupullan resepti jaossa, saatika itsetehdyn joulusukan, ja varmasti kymmenet ahkerat bloggaajat ovat jo valmistelleet keväästä asti uskomattoman upeita joulukalentereitaan. Minä kun en ole vielä edes ehtinyt koota viime kesää kansien väliin, vaikka tietekoneen työpöydällä onkin luonnoskansio ”kesä 2018”, joiden kuvissa minä pitelen ahventa ylpeänä käsissäni, hypin innoissani vuoristoradan edessä ja soudan järvellä. Nämä hetket onnistuin sattumalta ahtaamaan pari päivää kestäneeseen vuodenaikaan, mutta juuri muuta en. Koska piti se yksi auringonlasku ihailla. Ja tehdä ruokaa. Ainiin, ja siivota.

Olen aina ihmetellyt, kuka ehtii Stockan Hulluille päiville, Helsinki Design Weekin Design Torille tai Sokoksen kauneuspäiville. Nehän ovat ohi jo ennen kuin ne alkavatkaan. Olen kerran ehkä ehtinyt harkita, mutta siinä se.

Unohdin talviajankin, ja kellojen siirrot, mutta eipä tuo mihinkään vaikuttanut, kun kaikki kelloni kääntyivät itsestään. Minä vain tyytyväisenä jatkoin vähän levänneempänä elämääni.

Ei kai tässä muuta nyt ollut asialistalla, kuin että odottakaas nyt vähän, ja jos ette meinaa odottaa, niin ymmärtäkää edes. Minun mieleni taitaa olla vielä alkusyksyn lempeissä ajatuksissa, ja kun vihdoin pääsen kaamostunteeseen, niin taitaa alkaa jo kevättalvi.

-Henriikka

Kategoriat: elämä 4 kommenttia

Odottakaa nyt vähän

4 kommenttia

  • A sanoo:

    En kestä!! Tällä eletään niin samoja fiiliksiä :D Silleen, jarruajarruajarrua! Elämä hei oota! :D Ehkä pitäs vaan keskittyä enemmän siihen mitä millonkin tekee ja saada itsensä pysäytettyä :)

  • Juha Siikavuo sanoo:

    Tosi hyvä kirjoitus ja kivat kuvat. Kesä meni äkkiä. Toivottavasti syksyä kestää pidenpää ennen talven tuloa. Joka aamuinen lumenluonti on tylsää. Syksyllä on kiva katsella kun luonto ”oikein riehuaa”.

  • Sunna sanoo:

    Nyt kyllä samaistun! Tavallaan kamalaa huomata, että alkaa olla aikuinen, mutta toisaalta olen siitä vähän ylpeäkin. Mulle tuli sunnuntaina paniikki kellojen siirtämisen kanssa, kun en tiennyt, olivatko kaikki talomme kellot siirtyneet automaattisesti. Olin huomaamattani käyttänyt sen kuuluisan ylimääräisen tunnin nukkumiseen – ei huono. Mutta pelkäsin olevani tunnin liian ajoissa tai myöhässä treffeiltä :D

  • Johanna sanoo:

    Eikun talvi tänne hetinyt että pääsee rinteeseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.