”Pääsikkö perille?”


Bussi kulkee oudosti täristen eteenpäin. Ulkona on pilkkopimeää, mutta sisällä katonrajasta hohtaa linja-auton kelmeä, sinertävä valaistus. Pysähdyimme juuri Vihdin pysäkille, ja muutama matkustaja hyppäsi kyydistä ja katosi pimeään. Istun bussin takaosassa, kun edessä ei ollut enää tilaa. Sunnuntai-iltana moni muukin matkustaa kotiin tai kotoa pois. Omasta tahdostaan tai tahdotta.

Viereeni istui viime hetkellä Kampin bussiterminaalista muuan nuori poika. Hän hymyili kohteliaasti, kun kysyi paikkaa, ja hymyilin tietysti takaisin. Harmi, että hän haisee niin kamalan paljon tupakalta, sillä hajuherkkä nenäni lähettää parhaillaan viestiä aivoilleni, että nyt kannattaa laukaista kunnon päänsärky. Ikään kuin tässä kuumuudessa ei olisi jo riittävästi kestämistä. Pidän sinnikkäästi sinistä flanellipaitaa päälläni, vaikka kannattaisi vähentää. T-paidassa oleminen tuntuu kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla nololta. Miksi minä aina hikoilen, kun ympärillä istutaan kevyttoppatakeissa? Paleleminen olisi söpöä, hikoilu ei. Pikemminkin ällöttävää. Kai liitän sen mielikuvissani darraan, huonoon kuntoon ja muuhun sellaiseen, jota ei varsinaisesti pidetä palkintona. Tekisi mieli kertoa vieressä istuvalle, hymyilevälle tupakoitsijalle, että minä vain olen tällainen, lämmin tyyppi, tiedäthän. Että onneksi ei ole enää heinäkuu. Ja että oli kyllä melkoinen heinäkuu. Kertoisin sitten vielä, kuinka olin hellettä paossa Raahen Prismassa. Makasin siellä selälläni tuskassa ja voihkin. Aivan kuin olisin synnyttämässä. Että vaikka tupakoitsija olisikin saanut selville, että olen kova hikoilemaan, niin ainakin hän toteaisi minun olevan myös hauska.

Syyloma Helsingissä oli ihana ja samalla tosi outo. Huomenna klo 09:15 alkaa taas koulu Tammelassa, Hämeen Luontokeskuksessa. Luvassa olisi tuliturvallisuutta ja alkusammutusta. Olen suunnitellut pukevani oranssin, vakosamettisen haalarihameen, vaikka en ole aivan varma, pystyykö siinä käsittelemään tulta ja sammutuspeitteitä. No, onpa ainakin autenttinen tilanne, sillä eihän hädän hetkelläkään voi valita, onko päällä se kätevin työhaalari kaikkine rensseleineen.

Viikon syysloma kului yhdessä hujauksessa ohi. Hujaus ei kuitenkaan ollut ihan pelkkä silmänräpäys, vaan ihan kokonainen hujaus. Kyllä siinä ehti ajatella, jopa vähän liikaakin. Tein kivoja asioita, näin rakkaita ihmisiä ja hoidin hoitamattomia asioita niin kuin vastuullinen aikuinen ja yrittäjä hoitaa. Huomasin kuitenkin olevani koko viikon melko hermostunut. Mikään unimäärä ei tuntunut riittävän, pienikin muutos suunnitelmissa hiersi ja rasituin pienestäkin. Huomasin ajattelevani, että onpas toden totta rankkaa, vaikka eräänkin päivän ohjelmassa oli aamiainen ystävän kanssa ja kolme hemmotteluhoitoa: jalkahoito, kasvohoito ja kulmakarvojen kestovärjäys.

(Nyt tupakoitsija nousi kiireen vilkkaa. Hän meinasi unohtaa nousta bussista pysäkillään. Tekisi mieli vilkuttaa ikkunasta, mutta mehän olemme käyneet keskusteluita vain minun päässäni. Hymyilin vähän. Hän taisi luulla, että flirttailen. Äh. No, ihan sama. Tuskin hän siitä pahastuu, vaikka valtavassa flanellipaidassa hikoileva ja tuskaansa ähisevä tyttö on tuskin hänen unelmansa.)

Syysloma oli sellainen, että yhtäkkiä kolmen ensimmäisen opiskelukuukauden tunteet ja tuoksut rysähtivät viiveellä päälle kerralla. Kuin mieleni ja kroppani olisi kerännyt yhteistuumin kaiken koetun jemmaan kottikärryihin kehoni salaiseen takahuoneeseen ja nyt yhtäkkiä kipannut koko kärryllisen päälleni varoittamatta. Olen ollut ensimmäiset kuukaudet yhtä naurua vain, onnea ja helpotusta, ja täysin stressitön. Ja nyt yhtäkkiä sen autuaan, kikertelevän, vaaleatukkaisen erä- ja luonto-opasopiskelijan tilalla on takakireä, hermostunut ja henkisesti sekä fyysisesti rasittunut tytönriekale. Jo oli aikakin rasittua, ajattelee varmasti perheeni. Ystäväni. Ehkä tekin. Hyvänen aika, opiskella nyt yötä päivää jossain skutsissa yli-intensiivisesti ja ihmisten ympäröimänä, asua nyt soluhirsimökissä, jakaa nyt huoneensakin, jakaa lounas- ja saunahetkensäkin. Aamukahvinsakin. Telttansakin. Vessapaperinsakin. Kin. Kin. Kin. Kaikkikin.

Tämän viikonlopun aikana olen kokenut kaikkia niitä tunteita, jotka olisivat ikään kuin olleet luonnollisempia jo silloin pari kuukautta sitten. Yksinolonkaipuuta, eroahdistusta, koti-ikävää, juurettomuutta, työahdistusta, kiirettä, stressiä, riittämättömyyden tunnetta ja kamalan syvää väsymystä. Ja nimenomaan niitä, hmmm, luonnollisia mutta ei ehkä niin kutkuttavia tuntemuksia. Niitä yksiselitteisen mukavia tunteita olen kyllä tuntenut koko ajan, ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan ja elänyt uutta elämävaihdetta suurin vaihde silmässä. Nyt tuntui kuin kaikki olisi jumissa kropassani niin henkisesti kuin fyysisestikin: olin täynnä outoa, purkamatonta ahdistusta ja kriittisyyttä kaikkea kohtaan, ja nesteet lorvivat kropassani aiheuttaen huonoa oloa.

Olen ihmetellyt nämä viikot opiskelutovereitteni puheita rasituksesta ja kokenut itseni ihmeelliseksi, vaan vähänpä tiesin. Täältä pesee, ylpeyden päälle, lankeemuksen edellä.

Nautin kyllä lomasta, ei kannata ymmärtää väärin. Eikä tässä nyt mitään elämää suurempaa ole käsillä, en lähimmäisenänikään huolestuisi. Tietty määrä ahdistusta vain kuuluu elämään ja sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, sanoi eräässä haastattelussa kerran Henri Pulkkinenkin. Ja minun ahdistukseni oli vain muutaman kuukauden pienellä tauolla ja rysähti sitten varoittamatta kertalaakilla kehiin.

Eilen illalla ja tänään päivällä pötkötimme sängyllä Jannen kanssa. Olin sykkyrällä, pääni oli hänen sylissään, ja Janne silitteli hiuksiani. ”Latele rauhoittavia lauseita”, pyysin, ja hän lateli. Kauniita, tosia lauseita, jotka saivat sykkeeni tasaantumaan, ja sydämen tuntumaan taas omaltani. Janne nauroi, että mitä tämä muka auttaa, ja vastasin, että kyllä vain auttaa ja mikään muu ei autakaan. Että älä vain lopeta.

Tänään bussiterminaalissa sanoin noille samoille tutuille silmille, että älä jää tänne, tuu mun mukaan. Vaikka tiesin tietysti, ettei hän tule, enkä minä voisi häntä mukaan ottaakaan. Enkä lopulta edes haluaisi häntä sinne, kun arki alkaa rullata yhtä leppoisana kuin se on rullannut tähänkin asti. Ja katsoin vielä kerran noita samoja tuttuja silmiä bussin etulasin läpi lippua ostaessani ja hymyilin iloisesti vilkuttavalle kädelle, nappasin puhelimella muistonkin. Sinne se jäi, vilkuttamaan ja pitämään itsestään huolta.

Lähetin viestin perään, jossa luki ”Oon oikeesti niin kiintynyt suhun.” Ja siltä oikeasti tuntuikin.

Istun Tammelan kotini keittiönpöydän ääressä. Toinen kämppis paistaa iltaruoaksi kesäkurpitsaa hellan ääressä, toinen putsailee pöydän toisella puolella suppilovahveroita. Ne ovat kauniita ja suuria, kuulemma aivan talomme nurkalta. Kämppikset ovat vain kauniita, eivät kovin suuria, paitsi persooniltaan.

Kolmas kämppis oli yllätyksenä vastassa pysäkillä auton kanssa – hän oli soittanut vuokranantajamme kuskiksi. Sain siis autokyydin helpotukseksi muutaman kilometrin matkalle, mikä oli ihanaa, sillä olin jo ehtinyt kuvitella itseni hikoilemassa rinkka selässäni ja eväät kestokassissa olalla roikkuen. Olin jo etsinyt heijastinliivinkin valmiiksi, sillä kotimatkalla ei ole katuvaloja. Ehdin jo puntaroida, kestääkö puhelimeni valo kotiin saakka, sillä otsalamppuni odotti hirsimökissämme. Mutta siellä ystäväni odotti ja halasi: tervetuloa. Ja minua vähän itketti, vaikken edes oikein tiennyt mikä, ja sanoin, että anteeksi kun olen tällainen tunnemöykky. Tai että ei nyt sittenkään anteeksi, mutta tiedoksi vain, että tällainen minä nyt vain olen. Ja hän halasi ja sanoi, että saat ollakin.

Kynttilä palaa pöydällä, liekki lepattaa ja tuntuu turvalliselta. Puhelimennäyttöön syttyi juuri valo ja ruutuun ilmestyi viesti: ”Pääsikkö perille?”

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (@tonieskelinen)

Kategoriat: elämä 8 kommenttia

”Pääsikkö perille?”

8 kommenttia

  • Heini sanoo:

    Ihana, ihana teksti! ❤️ ”Latele rauhoittavia lauseita.” I feel you. Lempeää viikkoa!

  • Lotta sanoo:

    Ihana postaus! Tuo ahdistuksen kertarysäytyminen kuulostaa tosi tutulta, ehkä se kuuluu asiaan jos kokee paljon asioita ja ei ehdi jäädä miettimään. Tsemppiä uusiin viikkoihin <3

  • TiinaElina sanoo:

    Koskettavaa ❤

    Voimia ja viisautta opiskeluusi syksyn muuttuessa melkein kokonaan pimeäksi.

  • Lispe sanoo:

    Iiiihana ihana teksti!<3 niin kaunista elämää iloineen ja suruineen

  • Tuulia sanoo:

    Tämä olikin tuttu juttu. Sama minkä itse juuri koin ulkomailta takaisin Suomeen muutettuani. Että ensin kaikki oli hattaraa ja sitten tajusikin että oli yhä sama ihminen uusissa vaatteissa ja hieman neuroottinen edelleen mutta ihan hauska tyyppi silti.

    Kiva miten muiden sanat antavat joskus paremman selityksen oman pään sisällä pomppiville ajatuksille .Kiitos siis siitä.

  • Tia sanoo:

    Kuulostaa hirveän luonnolliselta. Ja tuli mieleen et kulttuurishokkiin liittyy se, että kolme kuukautta on honeymoonia ja sitten rysähtää. Tässä on varmaan samoja piirteitä, vaikket muuttanut ulkomaille – muutos on ollut kuitenkin valtava.

  • milja sanoo:

    samaistun kovin ja toisena tunnemöykkynä tirautin täällä pari kyyneltäkin

  • Venla sanoo:

    Aivan ihana postaus ja sinä! Ihanaa nähä tämmöstä sun peruselämää ylä- ja alamäkineen. Tsemppiä hirveesti! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.