Liian aikaisin saapunut maanantai

Yksi teiniaikojeni lempibiiseistä oli Apulannan Maanantai.

Biisissä laulettiin apinoista, kivisistä kauluksista ja kaikesta, mistä en ymmärtänyt mitään. En tietenkään kertonut sitä kenellekään, vaan korostin entistä enemmän vanhan Apulannan ylivertaisuutta uusiin pilipalikappaleisiin verrattuna.

Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu

Hoilasin ja ajattelin, että nyt kyllä tuntuu. Ai että, kuinka tuntuu. Ymmärsin tasan sen, että maanantai saapui laulajalle taas liian aikaisin, mutten pystynyt samaistumaan edes siihen.

Mutta tänään vihdoin pystyn. Tänään tuntuu, että maanantai tuli aivan liian varkain. On tässä vierähtänytkin sellaiset 15 vuotta.

Nämä ovat ihania kuvia. Makaamme hotellihuoneessamme viime heinäkuussa Italian Salossa. Kaikki ikunat ovat auki, tuuli puhaltaa kunnolla sisään heiluttaen ikkunaruutuja. Mutta tuuli on lämmintä ja lempeää, sellaista joka saa luvalla tulla iholle.

Ulkona on yli 30 astetta lämmintä. Pihalla on turkoosi uima-allas, jota ei saa käyttää. Näiden kahden tosiasian yhdistelmän ylipääseminen otti aikansa – parisen tuntia tarkalleen. Syvän ensijärkytyksen jälkeen totesimme, ettei viileissä lakanoissa uiminen ole hassumpaa sekään. Janne oli käynyt kaupassa ja tuonut sipsiä, sekä valtavan makeita ja suuria persikoita, joita syön aina keski-Euroopassa vatsani killilleen. Suomen persikat ovat vain kauniita ajatuksia noista. No, onneksi täällä on monia muita ihania hedelmiä. Niin kuin vaikka.. hmmm… nauris.

Kaipaisin tähän maanantaiaamuun tällaista hetkeä. Väsyttää. Kello on 07:20 ja ulkona on pilkkopimeää. Ja ei sellaista pilkkopimeää, niin kuin Helsingin kodissamme on, kun on yö. Siellähän katuvalot, eikä kaupungin valosaaste koskaan salli oikeaa pimeyttä, hämärän hyssyä vain. (Rakastan sanaparia hämärän hyssy. Tekisi mieli kirjoittaa se vielä monesti uudestaan.) Mutta täällä Tammelan kotona pimeys on mustaa. Silmät eivät näe sen läpi. Tiedän, että ulkona olija näkisi minut isojen ikkunoiden läpi ylisuuressa, vaaleansinisessä paidassani teutaroimassa, mutta minä en näe häntä. Tai ylipäänsä mitään.

Minua väsyttää. Joka atomia, solua, molekyyliä väsyttää. En tiedä, mikä noista kolmee osuu lähimmäksi totuutta. En jaksaisi laittaa aamiaista, pukea, enkä kävellä kouluun. En jaksaisi taas pitää uutta viikkoa huolta itsestäni.

En tiedä miksi olen aina ollut sellainen, että vedän täysillä ja aika lailla 100-prosenttisen hyvällä tuulella, kunnes tajuan että olen väsynyt. Ja sitten olenkin melkein 100 prosenttia väsynyt. Herään jälkikäteen ymmärtämään, että niin totta! Ne merkit kaksi kuukautta sitten saattoivat viitata siihen, että höllää vähän. Hidasta tahtia.

Mutta minä käännän usein vain musiikkia lujemmalla ja poljen kahta kovemmin. Koska sillähän se unohtuu, että nukkuu vain vähän vähemmän. Menee myöhemmin nukkumaan ja herää vähän aikaisemmin kuin ennen. Sitten ehtii kaiken. Ja syö vähän huonommin ja epäsäännöllisemmin, liikkuu joskus kuin ehtii. Ja sitten kun päättää liikkua, niin vetää aivan täysiä, että on kolme viikkoa koko kroppa täysin jumissa. Ja siihen kaikkein paras lääke on, jos datailee mahdollisimman paljon ja roikkuu puhelimella ilman hyvää syytä. Siinä ne kroppa ja mieli sitten rentoutuvat.

Ennen kivisisiä kauluksia, Apulanta laulaa ”en halunnut muuta kuin kaiken”. Sen ymmärrän kyllä. Ja sen, että minua väsyttää.

Neljän viikon päästä on joululoma. Pidän sen mielessäni ja lupaan höllätä silloin, vaikka tiedän tietysti, että pitäisi jo nyt.

Joululahjaksi toivon pitkiä unia ja sitä, että äiti laittaisi lakanat valmiiksi.

-Henriikka

Kategoriat: elämä 2 kommenttia

Liian aikaisin saapunut maanantai

2 kommenttia

  • Essi sanoo:

    Kuinka hauska ja samaistuttava teksti. Tykkään tuosta sun sarkasmista ja itseironiasta. Oot niin aito. Ja taas muistin itsekin että pitää nukkua ja syödä ja pitää itsestä huolta. Että jaksaa.

  • TiinaElina sanoo:

    Minulle tuli tosta lakana toiveesta mieleen yksi omaa juttu.

    Olin kolmen pienen lapsen äiti ja älysin käydä aina välillä Hiljaisuuden retriitissä tuossa viereisessä pitäjässä ;)
    Kun ekan kerran menin niin tiesin ettei siellä tarvitse suorittaa mitään, eikä puhua ja ruokakin on valmiina…
    Mutta mutta lakanat oli asetettu kauniisti sängylle ja minun piti itse pedata sänkyni!
    Muistan miten koin tuolloin vihaa, etteivät voineet edes valmiiksi sänkyä pedata!
    Kun sen jälkeen olen vielä peräti 13 kertaa osallistunut hiljaisuuden retriittiin, (olen muuten kova puhumaan ja moni sitä ihmettelee miten kävin siellä, mutta minä nautin) minua aina vähän huvittaa ne lakanat, ja tajuan miten uupunut silloin olin.
    Voimia ja viisautta arkeesi ♡

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.