Mikä hitsi tässäkin nyt taas jännittää?

Meillä on huomenna ja ylihuomenna koulussa 36-tuntinen luontohaaste. Kertoisin enemmän, jos voisin, mutta en tiedä siitä mitään.

Tai tiedän sen verran, että mukana on oltava täysi eräoppaan varustus ja että yövymme hyvin oletettavasti ulkona. Ja että fyysisiä ja henkisiä rajojamme on tarkoitus vähän kokeilla ja ravistella. Tiedän myös, että pysymme maalla. Siinä onkin kaikki, mitä tiedän. Muusta tietävät vain opettajamme.

Luultavasti homma on helpompi ja kepeämpi kuin mielikuvitukseni kuvittelee. Mielikuvitukseni pystyy nimittäin keksimään sellaisia retkiä ja reittejä, ettei niistä säilyisi hengissä:

”Kaikki tarvikkeemme ja ruokamme varmaan otetaan ja meidät laitetaan kaikki kahdeksi vuorokaudeksi pimeään, suljettuun luolaan.”

”Joudumme rakentamaan itse lautan vesikanistereista ja tukeista ja yritämme soutaa saareen yöksi.”

On jotenkin huvittaa, kuinka silti jännittää. Vaikka tiedän, että jäämme eloon, ja että mielikuvitukseni piirtelee reittisuunnitelmia, jotka ovat melko kaukana todellisuudesta. Nuo äsken kirjoittamani olivat kepeimpiä keksimiäni.

Jännitän jännittämistä. Ennakkovalmisteluja. Tietämättömyyttä. Valmistautumista ylipäänsä. Sitä kaikkea, mikä tapahtuu ennen itse h-hetkeä. Eli periaatteessa kaikkea, mikä ei liity itse suorittamiseen tai suoritukseen mitenkään. Minähän olin se, joka ehdotti opettajalle ”riutumis-harjoitusta” – että voisimme lähteä matkaan ilman mitään ruokaa tai varusteita.

Joka kerta sama juttu. Ihan sama, onko kyseessä uimahalliin meneminen tai tällainen totaaliyllätyskeikka, niin jännitän etukäteen. On muuten ihan sairaan rasittavaa. En siis jännitä sitä, etten pärjäisi, vaan odottamista ja kaikkea etukäteistä.

On huvittavaa, kun sivusta seuraajat saattavat sitten ”lohduttaa” tai todeta rohkaisevasti: ”Hyvin se menee! Ei mitään hätää. Kyllä sä pärjäät.” Vaikka enhän minä koskaan ole ajattelutkaan, että pärjäisi tai pystyisi. Pyörin ja hyörin kuin väkkärä, koska inhoan sitä ennakko-odottelua ja -valmistelua, sitä kaikkea nihkeää suunnittelua. Odotan, että pääsen hommiin.

Joten i-ha-naa, kun huomenna pääsee vihdoin sinne luontoon haastamaan itseään ja pistämään puhelimen syvälle rinkkaan. Ja tämä maailman typerin odottelu on ohi. Eväät on hyvät ja pari mainio, ja meidän on luvattu pitää elossa.

Alles gut. All good everything. Kaik hyvi.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Kategoriat: opiskelu, outdoor Ei kommentteja. Kommentoi!

Mikä hitsi tässäkin nyt taas jännittää?

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.