Miksi vihaan ja rakastan Suomea?

Muistan, kuinka parikymppisenä koin, että identiteetissäni on todella vähän suomalaisuutta. Vaikka ulkomailla minut yhdistettiin helposti Pohjoismaihin, ja vaikka olin ollut aina tyytyväinen Suomessa, enkä harkinnut pysyvää muuttoa muualle, koin Suomen olevan vain melko pieni osa minua – lottovoittoa syntymämaana, mutta periaatteessa kuitenkin vain onnellista sattumaa minussa.

Koin olevani pohjoismaalainen, ehkä eurooppalainenkin, mutten kovin suomalainen. Ennen kaikkea koin maailmankansalaisuutta, olevani yhteydessä kaikkiin ja kaikkeen planeetallamme, joka aurinkoa niin kauniisti kiertää.

Meni useita vuosia, ja tunne muuttui. Jossain vaiheessa vain muistin entiset ajatukseni ja jäin ihmettelemään, kuinka ne saattoivat olla minulle silloin niin tosia. Nykyisin identiteettini kun on kovin voimakkaasti ankkuroitu kotimaahan ja Suomeen.

Siinä missä Suomi-sana sai ennen vähän omituista ja yli-patriarkaalista ajatuksenjuoksua aikaan, nykyisin tunnen sen edessä turvaa. Suomi on osa minua – se on hiuksissani, ihossani, sielussa ja sydämessäni. Se kasvaa lujaan kiinni, erottomattomana osana minuun, ja pysyy siellä, vaikka huitelisin maailman tuulissa.

Vihaan sitä, että tuolla kaduilla saa kulkea hakaristit heiluen, ja että Suomi on rankattu Euroopan rasistisimmaksi maaksi. Vihaan sitä, että luontoon ja kadulle heitetään välinpitämättömästi roskaa, ja ympäristöstä ja luonnosta huolehditaan muutenkin paljon heikommin kuin se ansaitsisi. Vihaan sitä, että naiset eivät edelleenkään pelaa samalla vallan määrällä kuin miehet, ettei vanhuksia kunnioiteta ja heikommasta huolehdita riittävästi.

Tunnen silti käsittämätöntä ylpeyttä Suomesta. Sinnikkäästä, sympaattisen tavallisesta Suomesta. Sen keskinkertaisen kokoiset luonnonihmeet ja sopivasti säväyttävät maisemat tyynnyttävät pulssini.

Pidän pääkaupungistamme. Rakastan sitä, että Helsingissä saattaa yöllä raitiovaunua odottaessa nähdä ketun juoksemassa keskustassa. Ja sitä, että minne tahansa suuntaan lähteekään ajelemaan bussilla, on puolessa tunnissa pöpelikössä. Pidän siitä, että järviä on tuhatpäin ja metsää ihan kamalasti. Ja soita viidenneosa koko maan kokonaispinta-alasta! Suot ovat vähän sellaisia, ettei niitä kukaan oikein rakasta. Ja minusta on kiva rakastaa juuri sellaista.

Meillä oli eilen luokkakavereittemme kanssa aivan ihanat itsenäisyyspäiväjuhlat, joissa kaksi luokkalaistani piti juhlapuheen. Siinä sanottiin osuvasti:

”Viime vuoden 100-vuotispäivänä lähinnä muisteltin menneitä, mutta nyt on aika suunnata katse tulevaan ja uusiin sankaritarinoihin.”

Että ne pellet voisi nyt lopettaa sen lippujenheiluttelun, voisimme kaikki alkaa pikkuhiljaa suojelemaan tosissamme tätä elintilaamme ja sen lisäksi voisimme lakata lykkäämästä kapuloita positiivisen muutoksen rattaisiin.

Ymmärrystä tai sen yrittämistä, avoimuutta ja avarakatseisuutta, muutosta kohti uutta ja parempaa. Sitä toivon 101-vuotiaalta Suomelta.

-Henriikka

Kuvat: Marinella Himari, Kaukokaipuu & @suomiretki

Kategoriat: juhlapyhät Avainsanat: Ei kommentteja. Kommentoi!

Miksi vihaan ja rakastan Suomea?

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.