arkisto:

toukokuu 2019

Varustevinkit ensivaellukselle: vaelluskenkien, teltan sekä makuupussin ja -alustan valinta

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Näitä te olette toivoneet PALJON: ajatuksiani vaelluskenkien, teltan sekä makuupussin ja –alustan valinnoista. Koostin nyt yhteen postaukseen mietteitäni näistä varusteista ja minkä vuoksi olen päätynyt tiettyihin tuotteisiin.

Jokaisesta kategoriasta riittäisi asiaa monen liuskan verran, yritän kuitenkin tiivistää olennaisimman suht napakkaan muotoon ja vastaan sitten mielelläni kommenttiboksissa, jos joku asia jää vielä mietityttämään. Taas kerran arvostan myös erittäin paljon, jos haluat jakaa omat vinkkisi, ajatuksesi tai varustesuosikkisi kommentilla kaikille muillekin nähtäväksi.

Näissä valinnoissa keskityn kolmen vuodenajan retkeilyyn ja jätän talvivarusteet huomiotta – talviretkeilystä on tulossa oma juttunsa ennen ensi talvea – Lupaan, se on jo kalenterissa!

Vaelluskengät

Käytössä tällä hetkellä: Hanwag Tatra II Wide lady

Kengät ovat tärkeimpiä, ellei tärkein varustevalinta kaikista.

Jalat ovat minulle hankala paikka: lyhyet, mutta todella leveät jalkani eivät ole helpoin rasti retkeilyssä. Lisäksi jalkani luut ovat ulkonevat, jalan kaari vähän lässähtänyt, ja varpaat mutkittelevat minne sattuu (pikkuvarvas pötköttää aina toiseksi pienimmän takana piilossa poikittain…) Ihoni hiertyy vikkelästi ja hankautuu helposti rakoille. Kuulostaapa kertakaikkiaan unelmien jaloilta, hah. Eli kyllä, haasteita riittää, enkä todellakaan pysty hankkimaan kenkiä sokkona nettikaupoista.

Viime keväänä otin käyttöön nuo Hanwagin Tatrat, klassikkomallin, joka uudistettiin vuosi sitten. Jo nyt tuntuu siltä, kuin kengät olisivat olleet minulla vuosia, niin paljon olen niissä kulkenut menemään. ”Wide”-lisä nimen perässä tarkoittaa leveälestistä mallia, johon jopa minun hobittijalkani sujahtaa. Kengillä on kiva kävellä maastossa, nauhat on helposti sidottavat ja kiristettävät, ja nilkka pysyy tukevasti jalassa. Kengän ulkopinta on nupukkinahkaa ja siinä on vedenpitävä Gore-Tex -kalvo. Jaloista kovasti hikoilevalla saattaisi sopia kalvoton malli paremmin, jotta kenkä hengittää enemmän.

Harkitsen itse, että ostaisin kenkiin vielä pehmeämmät pohjalliset pidemmille reissuille, sillä yli muutaman päivän retkillä jalkapohjani selkeästi rasittuvat kengistä. Vaihtoehtoisesti ostan pidempiä vaelluksia varten toiset kengät. Mutta nämä ovat olleet kyllä itselleni siitäkin huolimatta ihan huiput.

En ostaisi kenkiä missään nimessä sovittamatta. Ennen sovitustakin kannattaa kuitenkin miettiä, missä kenkää ensisijaisesti käyttää. Lähden liikkeelle lähes aina kevyemmillä vaelluskengillä tai lenkkareilla, jos kuljen vaikka kansallispuistojen polkuja tai muita helpompikulkuista maastoa. Haasteellisempaan maastoon ja polkujen ulkopuolelle valitsisin tukevammat ja kiertojäykemmät kengät, niin kuin nämä Tatrat ovat, jolloin jalka ei väsähdä niin helposti.

Myös koko kannattaa miettiä harkiten. Kenkää kannattaa sovittaa sellaisella sukalla, millaisella on yleensä luonnossa liikenteessä, esimerkiksi laadukas vaellussukka. Kärkeen pitää jäädä sentistä kahteen tilaa, koska jalka turpoaa matkan varrella jonkun verran, mutta muuten kengän pitää istua hyvin.

Vaikka kengät kannattaakin aina sisäänajaa, en ole ainakaan itse löytänyt ikinä hyviä kenkiä, jotka olisivat aluksi tuntuneet ikäviltä jaloissa. Eli valitse kengät, jotka sopivat jalallesi ja tuntuvat hyvältä. Asiaan perehtyneiden liikkeiden myyjät osaavat neuvoa kenkävalinnoissa aivan varmasti, ja olen itsekin luuhannut kaupassa välillä sovittelemassa vaikka miten kauan – se on sallittua. Kenkä kannattaa valita huolella.

Lue lisää vaelluskenkien valinnasta täältä

Teltta

Käytössä tällä hetkellä: Fjällräven Abisko View (2 hlö) & Fjällräven Abisko Dome (3 hlö)

Teltan valitsemisen lähtökohtana kannattaa miettiä aika tarkkaan, millaiseen käyttöön teltta tulee. Jos pääasiallinen tarkoitus on lähiretket mahdollisimman mukavasti ja väljästi, saattaa sopiva valinta olla vähän painavampi teltta. Jos taas tarkoitus on kulkea pitkiä matkoja telttaa kantaen, saattaa mukavuudesta joutua vähän tinkimään painon tiputuksen vuoksi. Näiden rinnalla ratkaisevat tietysti myös hinta ja kestävyys – Ruisrockiin ei välttämättä kannata lähteä tonnin teltan kanssa, tai sellaista ei ainakaan vain Ruisrockin vuoksi kannata hankkia.

Telttoja on kahta mallia: tunneli- ja kupolitelttoja. Itselläni on tällä hetkellä käytössä kaksi kupolitelttaa, jotka siis pysyvät pystyssä ristikkäisten kaarien avulla ilman lisäkiinnitystä (joskin lisäkiinnitys usein kannattavaa). Kupoliteltan pystyttäminen on mutkatonta, sillä se seisoo kalliollakin pystyssä itsekseen. Tunneliteltta taas pitää paremmin tuulta ja on usein myös kevyempi vaihtoehto.

Olen omissa teltoissa pitänyt siitä, että niihin on mahtunut mukavasti sisään istumaan, pystyttäminen on ollut helppoa ja teltassa tai absideissa (teltan eteiset) on ollut tilaa. Olen ollut sekä Viewiin että Domeen supertyytyväinen. Tuota kahden hengen Viewtä olen käyttänyt enemmän, sillä se on kevyempi matkassa, enkä ole tarvinnut usein yli kahden hengen majoitetta matkassa. Mutta olen harkinnut hankkivani jossain vaiheessa vielä yhden hengen kevyen tunneliteltan vieläkin pidemmille vaelluksille tai tuulisempiin olosuhteisiin.

Kuluneen vuoden aikana olen usein majoittunut ihan taivasalla makuualustalla ja pressulla, riippumatossa tai sitten laavuilla ja kodissa. Mutta majoite on ollut sateen uhatessa silti aina mukana, koska ikinähän ei voi tietää, onko laavu jo täynnä.

Psst! Partioaitalla on juhannukseen asti telttakampanja, jossa yli 500 euron teltan ostaja saa 100 euron lahjakortin kaupan päälle.

Lue lisää telttavalinnasta täältä

Makuupussi

Käytössä tällä hetkellä: Marmot Angel’s fire regular (3 vuodenaikaa, untuva), Haglöfs Cornus –7 (3 vuodenaikaa, kuitu), Vaude – vanha malli (kesäpussi) & Halti – vanha malli (todella kevyt kesäpussi)

Makuupussi, tuo ihanan pehmoinen omistaa, mutta kinkkinen valita. Hyvin valitut makuupussi ja –alusta takaavat paremmat unet, mikä taas takaa hienomman reissun, joten näiden valitsemiseen kannattaa paneutua.

Makuupussit lajitellaan kesä-, kolmenvuodenajan- ja neljänvuodenajan makuupusseihin, joista vikoihin, eli talvimakuupusseihin, en nyt lainkaan keskity. Kaikissa laadukkaissa pusseissa on ilmoitettu on aina lämpötilarajat, joihin on olennaista keskittyä, kun on päätetty halutaanko ostaa silkka kesäpussi vai sellainen, joka sopii myös vähän viileämpiin säihin. Oma kokemukseni on, että useimmin käytössä on nimeomaan kolmen vuodenajan pussi, joka ei usein ole liikaa Suomen kesässäkään. Tosi kevyelle kesäpussille taas ei ole ollut käyttöä ennen helteistä viime kesää juuri lainkaan, paitsi ulkomaanreissuilla ja ehkä spontaanisti kavereilla kyläillessä.

Lämpötilarajat ovat usein merkitty erikseen naisille ja miehille, sillä naiset palelevat miehiä keskimääräistä enemmän. Vähemmän retkeilleen, naisen tai helposti palelevan kannattaa tsekata aina comfort-raja. Sitä minä itsekin aina tuijotan, vaikka olenkin retkeillyt jonkin verran. Comfort-raja tarkoittaa, että keskivertotyyppi nukkuu kerrotussa lämpötilassa (esim. -2 astetta) yönsä mukavasti. Tiedän itse kokemuksesta, että tykkään nukkua ulkona suht lämpimästi, ja siksi saatankin ottaa noin viisi astetta lämpimämmän pussin matkaan kuin millaista lämpötilaa on luvattu.

Makuupussin valintaan on toisaalta myös hyvin haastavaa antaa neuvoja, että se on yksi niistä varusteista, joiden toimivuuden itselle pystyy kunnolla kokeilemaan vain nukkumalla siinä ulkona. Siinä missä joku toinen palelee helposti tietyssä makuupussissa, toinen hikoilee samana yönä samanlaisessa ihan vieressä. Jokainen meistä kokee kylmyyden ja lämmön eri tavoin. Yhden ystäväni kanssa meidän makuupussien comfort-lämpötilojen ero saattaa olla samana yönä vaikka 15 astetta, sillä hän palelee ja minulla on helposti lämmin.

Kannattaa myös muistaa, että makuupusseja voi pitää myös päällekkäin. Itse käytin talvella parhaimmillaan kolmea makuupussia päälletysten, kun lämpötila tippui -42 asteeseen. Mutta samaa taktiikkaa voi soveltaa myös muihin vuorokaudenaikoihin: vaikka comfort-rajoja ei voi täysin ynnätä yhteen, tuo tuplaus kuitenkin paljon lämpöä, jos viileämpään kevätyöhön haluaa yhdistää esimerkiksi kaksi keposempaa kesäpussia.

Monissa naisille tehdyissä pusseissa on myös erilainen muotoilu kuin miesten pusseissa tai eri määrä täytettä eri kohdissa. Naisten pussit ovat myös usein lyhyempiä, mikä kannattaa myös huomioida: sopivan kokoisen pussin valinta takaa sen, ettei kehon tarvitse lämmittää liian suurta tilaa. Moni kokee kuitenkin makuupussissa ahtaanpaikankammoa ja tila tuo ylipäänsä mukavuutta oloon: lämpimämmillä keleillä makuupussin suurempi tilavuus ei ole niin kriittistä.

Makuupussitäytteitä on kahdenlaisia: kuitua ja untuvaa. Pähkinänkuoressa: untuva on lämpimämpää, kevyempää ja kalliimpaa, synteettinen kuitu ei taas ole painoonsa nähden yhtä eristävää, eikä pakkaudu yhtä pieneen tilaan. Se on kuitenkin selkeästi edullisempaa ja sopii kosteisiin olosuhteisiin paremmin: se kuivuu helpommin ja lämmittää paremmin myös vähän kosteana. Untuvaa on kostuessaan vaikea saada enää eräolosuhteissa kuivaksi. Itselläni on vähän viileämmillä säillä käytössä lähes aina untuvapussi, mutta kesäpusseina minulla ei ole tällä hetkellä kuin kuitupusseja.

Makuupussia valitessa ja sitä käyttäessä on myös hyvä muistaa, että se lämmittää ja toimii luvatulla tavalla vain, jos sitä käyttää oikein. Makuupussiin kannattaa mennä niin, että itsellään on lämmin, vetoketjun tulee olla kiinni, kasvojen tulisi olla ulkona pussista yms.

Lue lisää makuupussin valinnasta täältä

Makuualusta

Käytössä tällä hetkellä: Therm-a-Rest Prolite Plus regular, unisex

Makuualusta-valinta jää usein yllättävän vähälle huomiolle, vaikka esimerkiksi makuupussin lämmittävyyteen vaikuttaa paljon myös se, onko makuualusta olosuhteisin riittävä. Viileissä oloissa maa hohkaa kylmyyttä yhtä lailla tai enemmän kuin ilma, joten makuualustan valinnalla on todellakin merkitystä.

Makuualustoja on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: ilmatäytteisiä ja solumuovisia.

Solumuoviset ovat juuri niitä ”jumppapatja”-materiaalista tehtyjä patjoja, rullattavia tai taitettavia. Ne ovat todella kestäviä ja säilyvät usein hyvinä vuodesta toiseen. Ne eivät puhkea ja toimivat muutenkin pomminvarmasti ominaisuuksiensa mukaisesti. Nuotiolta lähteneet kipinät eivät polta niihin sellaisia reikiä, jotka vaikuttaisivat nukkumismukavuuteen ja muutenkin solumuovipatjan kanssa voi olla aika huoleton.

Mukavuudeltaan ja lämmöneristävyydeltään ne eivät ole kuitenkaan yhtä päteviä kuin täytettävät patjat, ja lisäksi ne vievät keveydestään huolimatta reilusti tilaa. Itse en voisi kuvitellakaan nukkuvani helposti kovasta alustasta kipeytyvien lonkkaluitteni kanssa pelkällä solumuovialustalla yhtä yötä pidempään, siksi olen nukkunut jo usean vuoden tuolla Therm-a-Restin alustallani.

Täytettäviä patjoja valittaessa ei kannata keskittyä niinkään alustan pehmeyteen vaan eristävyyteen (R-arvo). Lämpö ei lähde alustasta, vaan ilma toimii eristeenä maan ja nukkujan välillä. Lämpimämmissä ja laadukkaammissa makuualustoissa voi olla sisällä myös kuitua lisäeristeeenä ja joissain jopa untuvaa.

Ilmatäytteiset makuualustat menevät näppärän pieneen tilaan ja tuovat nukkujalle mukavuutta. Minulla on tuosta samasta alustasta myös naisten 168-senttinen makuualusta, mutta itse huomasin sen olevan minulle liian lyhyt, vaikka olenkin alle 160-senttinen. Liikun kuitenkin sen verran ulkona nukkuessani, että pidän enemmän siitä, ettei heti tipahda pois patjalta. Lisäpaino on kuitenkin niin pieni, että valitsen tässä(kin) mukavuuden.

Makuualustan kanssa käytän usein laavulla avaruuspeitettä tai jotain pressunpalaa, jottei pinta tekee alustaan reikää ja jotta makuualusta pysyy myös puhtaampana. Samalla peite on myös turvallisuus- ja EA-varuste. Talvella olen käyttänyt solumuovista makuualustaa ilmatäytteisen alla.

Lue lisää makualustan valinnasta täältä

Pakkauslistat

Kirjoitin viime kesänä suositun kirjoituksen: ”Ensimmäistä kertaa yöksi luontoon: mitä pitää ottaa huomioon + telttaretken pakkauslista”. Sieltä löytyy paljon asiaa, jota kannattaa lukea läpi, jos on suuntaamassa luontoon. Sieltä löytyy myös pakkauslista, jonka voi tallentaa vaikka kirjanmerkkeihin tulevia retkiä varten.

Myös Partioaitan sivuilla on laajasti pakkauslistoja, joita itsekin olen aktiivisesti hyödyntänyt jo useita vuosia.

Noniiiiiin! Nyt niitä teidän omia supervinkkejä sitten kommentoimaan.

Voisin hyvin tehdä myös kesän aikana yhden tai pari lisäkirjoituksista varustevinkkeihin, joten ehdota myös millaisista kategorioista haluaisit tietoa: Vaatteet? Ruoka- ja retkikeittiötarvikkeet? Random lisäsälä? Rinkat ja reput?

Tosi paljon toiveita on tullut myös retkiruokavinkeistä ja resepteistä, joten voisin paneutua siihenkin aiheeseen vihdoin kunnolla. Muistakaa, että aina saa ehdottaa postausaiheita. Tartun niihin usein kyllä ennemmin tai myöhemmin. Ja Instagramin yksityisviestit on paras keino saada vastaus, jos haluat kysellä jotain vikkelästi. Siellä olen usein salamannopea, heh.

Olen vanhempien luona käymässä ja nyt äiti huutaa, että lähdetään kesän ekoille pehmiksille. En siis todellakaan aio jäädä tähän koneelle kökkimään, vaan lähden kirmaamaan kohti jätskejä. Ulkona on upeaa ja ainakin täällä etelässä jo aivan absurdinvihreää.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram @tonieskelinen)

Lettuhetki ihan itselleni vain: Suolaiset ja makeat, gluteenittomat tattariletut

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Rakastan yksinoloa. Sellaisia itsemäärättyjä ja -päätettyjä hetkiä ylhäisessä yksinäisyydessä, kun kukaan ei päätä, mitä kuuluisi tehdä, eikä kenenkään kanssa tarvitse hetkeen keskustella ratkaisuista.

Vietin sellaista hetkeä viime viikonloppuna lettujen ääressä. Janne kyllä hääräili omiaan makuuhuoneessa, mutta minä olin vallannut olkkari-keittiön tattarilettujeni kanssa ja otin sellaista rauhallista turhaa aikaa – eli ihan hullun tärkeää aikaa, jos totta puhutaan.

Olen tajunnut kuluneen opiskeluvuoden aikana, että olen oikeastaan aika huono ruoanlaittaja. Syksyn ja alkuvuoden olin ympäröity kämppiksillä, jotka tekivät ihania ruokia, ja minä sen sijaan huomasin tekeväni aamiaista itselleni vuorokaudenajasta huolimatta. Munakokkeli, bravuurini!

Nyt yksin mökillä arkipäivät eläessäni en yksinkertaisesti keksi, mitä ruokaa voisin edes tehdä. Noin kolmesti viikossa teen pastaa ja tomaattikastiketta, johon lisään joskus kalaa. Resepteistä osaan tehdä ruokia, mutta se onkin ihan eri game. Eihän siinä juuri mitään tarvitse osatakaan, kun kerrotaan suoraan, mitä pitää seuraavaksi tehdä. Joskus innostun jostain spesiaalista, mutta turhan paljon aikaa opiskelujen ja töiden oheen ei ole jäänyt, jotta voisin harjoitella kokkitaitojani.

Siksi viikonloppuisin Helsingissä on välillä ollut ihana tehdä jotain kunnolla itse. Tattariletut nyt ovat maailman yksinkertaisin asia valmistaa, mutta joka tapauksessa: tein ne ihan itse.

Gluteenittomat tattariletut

(15–20 pientä lettua)

1 ps Vuohelan Tattarilettujauhoseosta (150g)
5 dl maitoa tai vettä (myös kasvimaidolla onnistuu!)
2 kananmunaa

Sekoita ainekset hyvin keskenään. Anna turvota noin 30 minuuttia ennen paistoa.

Täytteinä suolaisissa: härkis, herkkusieni ja porkkana paistettuna reilussa öljyssä pannulla. Päälle ranskankermaa, juustoraastetta, tacokastiketta sekä basilikanlehtiä. Käytimme pitkälti mitä kaapista löytyi, suolaisten lettujen täytteet voi aika usein soveltaa hävikkiruoan pohjalta.

Täytteinä makeissa: mustikkahillo, soijakerma, vadelmat, vaahterasiirappi ja mintunlehdet. Nom nom nom.

En ollut koskaan aiemmin kokeillut tuota Vuohelan tattarijauhoseosta. Se osoittautui aivan erinomaiseksi!

Yleensä lettujen paisto ei suju ekoilla letuilla lainkaan, nyt näette ekan letun tuossa yllä olevassa kuvassa. Taikinasta tuli mukavan, muttei liian paksua. Sellaista, että se ikään kuin imeytyi reunoista takaisin kiinni lettuun, eikä lettu lähtenyt karkailemaan tai repeleimään pannussa. Aika usein letunpaiston romantisoi etukäteen, ja sitten se on kuitenkin hullun aikaavievää ja turhauttavaa. Saattoi olla ensi kerta, kun ei jäänyt sellainen olo.

Minä hyppäsin kunnolla tattarikelkkaan kesällä 2015, kun olimme reissussa Venäjällä. Ostin Trans-Siperian junaan tattaripuuroa, ja se oli aivan ihanaa. Siitä lähtien olen ollut tattarifani.

Vuohelan Herkulla käytetty tattari on kotimaista ja varmasti puhdasta, siitä 2015 vuoden junaversiosta en olisi aivan niin varma. Vuohelan Herkku panostaa monen muun yrityksen lailla tänä vuonna vastuullisuuteen ja sen kehittämiseen, ja kehittämistyö ulottuu luonnollisesti raaka-aineisiin saakka: Vuohelan Herkulla on sopimusviljelijät ja tiivis, vuosia kestänyt yhteistyö Keskisen Myllyn kanssa.

Vastuullisuus näkyy vahvasti myös pakkaamisessa: tuplapakkaaminen on jäänyt Vuohelan Herkun jauhoilta historiaan. Aikaisemmin esimerkiksi näissä lettujauhoissa oli kartonki-muovi-yhdistelmä, nyt pakkaukset voi polttaa tai laittaa paperinkeräykseen.

Olen innoissani myös siitä, että tiiviit pakkaukset vievät nyt myös paljon vähemmän tilaa kuivakaapista. Jossain vaiheessa tuntui, että yritykset pakkasivat tuotteitaan aivan valtaviin pakkauksiin, jotta näkyisivät näyttävämmin kaupanhyllyllä. Toivon mukaan tämän päivän asiakkaat etsivät enemmänkin jotain fiksua kuin näyttävää.

Kaikkien Vuohelan pakkausten visuaalinen ilme on muuten muuttunut pakkausuudistusten myötä. Nimiä on samalla selkeytetty ja pakkauskokoja muutettu. Jos ihmettelette, missä vanha suosikkipakkaus on, niin himppasen erilaista boksia saapi nyt etsiä.

Kun nyt, totaalisen aamuväsymyksen saartelemana, katsoo tuota yllä olevaa kuvaa itsestäni, on kiva muistaa etten suinkaan aina ole tällainen aamunaama. Kyllä se päivä sieltä taas tulee, vaikkakin ilmeisesti tänään itselleni paljon tavallista myöhemmin.

Ei voi kuitenkaan tulla huono päivä, kun peipot laulelevat pihalla niin iloisesti, ja minä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnistan laulun peipoiksi. Ja kun vanhemmat tulevat tänään mökilleni yökylään!

Nautinnollista, voimauttavaa viikonloppua kaikille. Suosittelen ottamaan oman ylhäisen hetken johonkin väliin, vaikka ihan lyhyen vain.

-Henriikka

Kesän helppo lempidrinkki: Tyrni Gin & Tonic

Tyrni Gin & Tonic rosmariininoksalla – suosikkijuomani tulevalle kesälle.

Jaoin kuvan tekemistäni aurinkodrinkeistä vappuhulinoissa Instagram Storyyn, ja koska niin moni kyseli sen perään, jaan helpon ja yksinkertaisen ohjeen ilolla teille.

Aurinkoinen tyrni Gin & Tonic

–          4cl giniä (käytin itse Monkey 47)
–          10-12cl Tonic-vettä (käytin itse Muteman Premium)
–          Mausteeksi 1-2cl tyrnimehutiivistettä
–          Koristeeksi tyrnimarjoja ja rosmariininoksa
–          Sokeria halutessaan

Idealtahan juoman dna on ihan klassinen GT, mutta muutamaa elementtiä muuttamalla saadaan juomasta hieman erilainen.

Tämä drinkki tehtiin itse asiassa alunperin kouluporukkamme metsämökki-pikkujouluihin. Silloin juoma kulki ”Metsäinen #luopas22 -nimikkodrinkkinä”. 

Haimme juomaan koristeeksi kaikkea metsäistä, puolukkaa, mustikkaa, karpaloita, timjamia, havuja ja muuta sopivaa. Joulukuu ei ollut parasta villiyrttien aikaa, toisin kuin nyt. Tyrnivariantin lisäksi juomakärrystä löytyi Gin & Toniceja varten muitakin mehutiivisteitä, joilla juomia oli mahdollista muokata: puolukkaa, mustikkaa ja karpaloa.

Perinteisen India Tonicin sijasta juomassa voisi hyvin käyttää myös maustettua tonicia (esim. Fever Tree Aromatic Tonic). Ylipäänsä fiilistelen sitä, että tähän drinkkiin voi aika hyvin hyötykäyttää niitä raaka-aineita, mitä nyt milloinkin on saatavilla. Jos ei nyt aivan kaneliketsuppilinjalle haksahda, niin aika hyvin voi miksailla ja testailla sitten, mikä maistuu itselle hyvältä.

Vaikka juon drinkkejä kovin harvoin, olen uskollinen GT-mimmi. Kylmät, äklömakeat juomat eivät saa minua useinkaan innostumaan (toisin kuin kaikki muu äklömakea), joten tällaiset rajummat litkut ovat itselleni juuri sopivia. Sokerin jätin suosiolla omasta drinkistä veke, vaikka tyrni onkin kovin hapanta.

(Ja voi juku, oli niin hyvää! Saispa yhden tällaisen nyt, voisin mennä tuohon pihalle aurinkoon nautiskelemaan kesken työpäivän ja palata sitten taas tähän tuoliin nököttämään.)

Tällaisen simppelin juomanhan tekee vaikka rantakallioilla kylmälaukusta, kun ei tarvitse kuin ainekset ja vaikka jonkun heinänkorren sekoitukseen. Ehkä tällaiset, ei-niin-justiinsa-drinkit ovat myös minun makuuni. En näe itseäni vatkuttelemassa valkuaisia ja siivilöimässä milloin mitäkin.

Vaikka puinen apina päätyikin näihin kuviin somisteeksi Monkey 47 -ginin nimen vuoksi (please, vähän glooriaa ideasta…), niin sillä on muuten ihana tarinakin. Kun kävimme Jannen kanssa katsomassa tätä asuntoa, josta sittemmin tuli ensiasuntomme, oli silloisella omistajalla tuollainen puuapina keikkumassa kodissaan. Päätimme, että jos saamme kyseisen kaksion itsellemme, hankimme sinne samanlaisen. Ja niin Janne sitten ostin sen minulle lahjaksi, kun tarjous oli hyväksytty.

Ikkunat kaipaavat todella kipeästi puunausta, saapi nähdä kumpi sen tänä keväänä hoitaa. No, ei ole niin justiinsa. Etenkään kun keskittyy siihen, miten upeita varjoja noista kirppislaseista muodostuu ikkunalautaan.

-Henriikka

Ps. Gin saatu alunperin pikkujouluihin Juomavinkiltä.

Reissu, joka muutti elämäni

Kesälomareissu Norjaan vuonna 1991. Se oli hieno reissu se. 

Vaikka olin tietysti ollut demokratian hengessä päättämässä kohteeksi Norjan Jotunheimenin kansallispuiston, en sillä kertaa vastannut reittisuunnitelmista, enkä oikeastaan juuri mistään muustakaan valmisteluista. Sain ottaa rennosti ja sukeltaa tunnelmaan.

Osasin kerrankin olla stressaamatta. Otin nokoset, kun teki mieli. En yrittänyt haukata liian suurta palaa kakkua kerralla. Jälkikäteen olen miettinyt, olikohan Galdhöpiggenin 2496 metrin huiputus välttämättä järkevin ratkaisu, mutta mukana olleet vanhempani pitivät päänsä reittisuunnitelman kanssa. (Kuva alla.)

Tämä reissu muutti elämäni. Kipinä kansallispuistoihin, kohiseviin vesiputouksiin, uniikkien pohjoismaiden kauneuteen ja luontoon jäi. Olin viikon matkan jälkeen muuttunut mimmi.

Joitain vuosia reissun jälkeen, noin 12 vuotta tarkalleen, haaveilin Teneriffasta ja muista ihanista hiekkarantakohteista, joissa käyneet ystävät tulivat takaisin nenä söpösti karrelle palaneena ja herttaiset pikkuletit sinne tänne sojottaen. Ajattelin silloin, että Teneriffan on oltava paratiisi.

Nyt, aika tarkalleen 28 vuoden vuoden jälkeen, koen suurta kiitollisuutta, että olen saanut lomailla juuri tällaisissa maisemissa. Koskien kuohuessa, vuorten ympäröidessä, purojen solistessa ja karhujen jossain kaukaa lempeästi muristessa. Takapaksista löytyi aina monenmonta kerroseväsleipää sekä haitarikurkkua ja vanhempien syliin sai aina kavuta, jos ei nähnyt tai jos väsytti.

Nämä retkethän tekivät minusta minun; vähän sellaisen, noh, metsäisen.

-Henriikka

Haluaisin juoda vähemmän kahvia

Kaupallinen yhteistyö: Kaffa Roastery

Tiedän, provosoiva otsikko, kun kirjoitus on tehty yhteistyössä Kaffa Roasteryn kanssa. Mutta asia on niin, että jaamme saman mission: että joisimme kaikki vähän vähemmän, mutta paljon parempaa kahvia.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin. Kahvi-addiktoitumiseni ja litrakaupalla kittaus on vaihtunut harkitumpiin, laadukkaampiin ja ennen kaikkea vastuullisempiin kupillisiin. En väitä, ettäkö selviäisin nykyisin kahvitta yhtään onnellisempana, mutta en tarvitse sitä enää saavillisia. En varsinkaan kitkeriä saavillisia. Kaukana ovat ne ajat, kun kävin vähän väliä hakemaan lisää vähän seissyttä ja melko pahaa toimistokahvia puoliksi tyhjenneeseen 4-desilitraiseen mukiin. Tai kun keitin aina pannuun 6 kupillista, silloinkin, kun olin yksin kotona.

Ja kyllä, saatan edelleenkin joskus lämmittää mikrossa jälkikäteen tällaisen kupillisen (Kaffa Roastery mitä luultavimmin irtisanoo itsensä tästä hienostuneesta, espanjalaisesta tavasta) tai ostaa huoltoasemalta matkaan jonkun kitkerähkön sumppisumppisen. Mutta etenkin kotona, jossa todella suuri valtaosa kahvinkulutuksestani tapahtuu, haluaisin kuitenkin toimia koko ajan paremmin. Siksi tilaan tällä hetkellä Kaffan kestotilauspalvelulla tuoreet kahvit suoraan kotiini.

Tiedän, että monen muun asian lailla myös kahvi kuluttaa maailman varoja aika lailla. Siksi haluaisinkin, että jokainen kahvikupillinen olisi minulle merkityksellinen. Kuulostaa ylevältä ja onkin juuri sitä: en halua enää koskaan juoda kahvia turhanpäiten. Saatte vapaasti narauttaa minut, jos huomaatte minun tekevän niin.

Kahvihetkistä voi tehdä merkityksellisen seura, tunnelma, elämäntilanne tai yksinkertaisesti kahvi itsessään: sen eteen nähty vaiva, sen alkuperä, sitä paahtaessa soinut musiikki (!) tai sen maku.

Oli melkoinen säkä, että nimesin aikoinaan blogini juuri kahvin mukaan. Se on vahingossa taannut minulle upean matkan kahvin maailmaan. Koska blogini nousi alun alkaenkin hyvin korkealla hakutuloksissa googlatessa ”kahviblogia”, olen saanut oppia kahvista ja sen yksityiskohdista näiden melkein kahdeksan vuoden aikana vaikka mitä.

Kahvin vastuullisuuteen aloin kiinnittää kuitenkin huomiota vasta muutama vuotta sitten, eikä siltä linjalta ole paluuta. Myös siksi kahvikumppanini ovat vaihtuneet vuosien saatossa – vaikka hyviä vaihtoehtoja on useita, nyt iloitsen isosti juuri Kaffa Roasterystä, joka on varmasti parhaimpia vaihtoehtoja Suomessa.

Kaffa Roasteryn tarina alkoi, kun helsinkiläinen Svante ja hänen opiskelukaverinsa löysivät rakkauden kahviin reilu 10 vuotta sitten. Tämä on mielestäni stoorin paras osio:

He halusivat juhlia ja juoda kahvia, mutta kitkerät litkut veivät bailufiilikset.

Sitten hankittiin ensimmäinen paahtolaite, popcorn-kone, josta ollaan tultukin sitten alkuaikojen villien kokeilujen saattamina melko vikkelästi hurjan pitkälle. Alussa asetettu tavoite on kuitenkin saattaut yhtä lailla pitkälle: rakentaa Suomen ensimmäinen täysin läpinäkyvästi toimiva paahtimo.

Läpinäkyvyystavoite saavutettiin vihdoin täysin vuonna 2017, kun viimeisetkin viljelijähinnat julkaistiin. Kaiken vastuullisuusduunin myötä syntyi Kaffa Handshake –sopimus, joka solmitaan jokaikisen toimittajan kanssa. Kaffa käy myös tapaamassa viljelijöitä henkilökohtaisesti ja tutkimassa tilojen ja osuuskuntien toimintaa, sekä sopimassa seuraavista ehdoista:

  • Työntekijöille maksetaan palkkaa, joka on vähintään alueen minimipalkka.
  • Kaikki työ on eettisesti kestävää. Ei lapsityövoimaa, eikä työhön pakottamista.
  • Työntekijät saavat vapaasti kommentoida olosuhteitaan ja kuulua ammattiliittoihin.
  • Toiminta on ympäristöystävällistä.
  • Pavuista maksetaan aina parempi hinta kuin ”fair trade” –hinta. Hinnat ovat julkisia.

Ihan sairaan siistiä työtä! Vaikka vähän kärsimättömänä ihmisenä pyyhinkin hikeä otsaltani ajatellessani työn määrää, joka tällaiseen kuluu. Mutta sehän tässä kai onkin hienoa: kaikkea ei tarvitse tehdä tai selvittää itse. Voin keskittyä oman työni vastuullisuuteen, sekä vastuulliseen kuluttamiseen, ja tietää, että esimerkiksi Kaffalla keskitytään siihen heidän työssään ja yrityksessään.

Mutta tosiaan, kahvit tulevat meille tällä hetkellä Helsingin kotiin Kaffan kestotilauspalveluna.

Joka kerta ilahduttaa, kun eteisen matolta löytyy musta kirjekuori ja sen sisältä jotain ihanaa kahvia. Kuoren ja kahvipussin visuaalinen ulkomuoto ilahduttaa myös, ja kuoressa olevalle tarralle on pakko antaa erityispointsit:

”Arvoisa postinkantaja. Saa taittaa sekä runnoa postiluukusta väkivaltaisesti.”

Runnomisluvan lisäksi jokaisessa kahvipussissa on erikseen maininta, mikä biisi on soinut kutakin kahvia paahtaessa. Sori nyt vaan, mutta uppoaa ainakiin minuun täydellisesti. (Tämä blogipostauksen kuvia ottaessa soi Tracy Chapmanin albumi nimeltä Tracy Chapman, joka taitaa olla kaikkien aikojen lempialbumini. Kirjoittaessa en juuri kuuntele musiikkia. Paitsi nyt laitoin taas tuon levyn soimaan, koska ah, se on niin hyvä. Ostin vinyylin aikoinaan 19-vuotiaana joltain jyväskyläläiseltä kirppikseltä.)

Meille kahvi tulee perille papuna, mutta saatanpa vaihtaa sen jossain vaiheessa hetkeksi taas valmiiksi jauhetuksi kahviksi. Kun kahvi on näin tuoretta, ei itsejauhamisella ole niin suurta merkitystä, vaikka pavuista tehty kahvi on tietysti aina suurinta luksusta. Tai ainakin toiseksi suurinta, sillä joskus helpolla pääseminen pieksee sen. Jauhatuksen voisi valita myös mutteri- tai pressopannulle sopivimmaksi.

Kestotilauskahvit voi tilata saapumaan kotiin joko kerran viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa. Koska luotan Kaffan kahvituntemukseen, tykkään itse yllätyskahvi-tilauksesta: tilaus sisältää paahtajan valikoimia pientilakahveja, uusia tuttavuuksia ja aina vaaleaa paahtoa. Olen aina ollut vaalean paahdon ystävä, ja oli ilo saada maulleni myös tunnustusta, kun kuulin pari vuotta sitten tiukan kahvifaktan: Tosi tummaksi paahdetussa kahvissa kahvin todelliset aromit peittyvät, ja se saa kaikki kahvilaadut maistumaan samalta. Siitäs saitte, vaaleapaahtoisten dissaajat! Me olemme vain herkkiä makupaletin moninaisuudelle.

Paljonko tällainen lysti sitten kustantaa? Kahdesti kuussa tilattu 300-grammainen yllätyskahvitilaus kustantaa 27,80€ kuukaudessa. Jauhatuksella ei ole merkitystä hintaan. On tietysti tilanne- ja ihmiskohtaista, mikä on kellekin edullista ja hintavaa, mutta tässäkin olen miettinyt mieluummin kahvin määrän vähentämistä ja laadun nostamista. Ennen käytin tuon summan melkein siinä, että litkutin valtavia mukillisia markettikahvia.

Kaffa Roastery on luvannut lukijoilleni ihan superhyvän tarjouksen kestotilauksesta uusille tilaajille. Koodilla AAMUKAHVILLA19 saa 2 kk kestotilauskahvit nyt -50 % -alennuksella. Koodi on voimassa 26.5. saakka.

Julkaisin juuri myös Instagramissa yhteistyöhön liittyvän lattiallalötkimiskuvan, johon kommentoimalla voi voittaa 2 kuukauden kahvitilaukset ihan ilmaiseksi itselleen ja kaverilleen.

Että joo, kyllä tässä nyt ollaan taas ihan merkityksellisien aiheiden äärellä. Haluan ihan oikeasti juoda tulevaisuudessa vähemmän kahvia ja vain niitä merkityksellisiä kupillisia. Ja nimeonomaan kupillisia, en mukillisia! On ollut kiva huomata, että yhä useammin aamukahvinkin kaataa sellaiseen kahden desilitran kuppiin. Ehkä joskus palaamme vielä sellaiseen ihanaan, isovanhemmille tuttuun kahvikattaukseen, jossa hauraat kupit ovat kultareunaiset ja arviolta puolikkaan sormustimen kokoiset. Hermesetaksen olen valmis jättämään kattauksesta.

Parempia kahvihetkiä itse kullekin!

-Henriikka

Ps. Käy samoissa kahvihöyryissä lukemassa myös Idan postaus . Klikkiotsikon tapaan houkuttelen teidät sinne kertomalla, että kirjoituksessa Ida kohupaljastaa, minkä uskomattoman kahvinjuontitavan hän on minun innostamana ottanut käyttöönsä!

Runo äidille APUA!

Etsin viime viikolla netistä äitienpäivärunoa, sillä rakastamme äidin kanssa molemmat runoja. Olin varma, että löytäisin helposti ja nopeasti jonkun sopivan.

”Runoja tyttäreltä äidille”, ”äitienpäivärunot”... lähdin liikkeelle perinteisin hakusanoin. Selailin sivustoja ja aika nopeasti tajusin, etteivät internetin äiti-runot kerro minun äidistäni, jos kertovat ylipäänsä yhtään kenenkään äidistä. Suurin osa runoistahan ei ole mitään lahjoja äideille, vaan uskomattomia vaatimuksia ja lisäpainolastia harteille; mystistä oletusta kaikkivoipaisuudesta, satuolennolle ominaisista ihmevoimista ja jopa jumalallisuudesta: ”Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin.” APUA!

Kaiken lisäksi suurinosa runoista on alakuloisia, marttyyrimaisia uhrautumisvärssyjä. Vahva kategoria on myös surunmurtamat nyyhkyäidit, jotka jäävät ikiajoiksi suremaan, kun lapset lähtevät kotoa ja aloittavat oman elämän. Enhän minä sellaista halua äidilleni ladella, sillä tiedän hänen olleen aivan erinomaisen mielellään meille äiti, ja toisaalta tiedän senkin, että hän kuitenkin laski meidät mielellään maailman tuuliin. Eikä edes laskenut, vaan tiesi meidän lähtevän aivan itse. ”En muista, loistiko meidä kodissa tiskipöytä, mutta aina loistivat lasten silmät.” APUA!

”Jos saisin kukan jokaisesta hetkestä, jolloin olen ajatellut Sinua Äiti, voisin kulkea puutarhassani ikuisesti.” APUA ja anteeksi nyt vain äiti, mutta tämä ei nyt aivan pidä kohdallani paikkaansa. Ja perun samantien anteeksipyyntöni, sillä onneksi tiedän, ettet haluaisikaan minun alati ylistelevän ja ajattelevan vain sinua.

Joten tiedän nyt, että ensi vuonna aloitan runon etsinnän aiemmin. Ja täten äiti saa ihanan Eeva Kilven runon klassikoksi muodostuneet säkeet, joista minulle jok’ikinen kerta tulee mieleen hän, maailman paras äitini.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972

Onnellista äitienpäivää, juuri oikeanlainen äitini. En pidä sinua jumalana, enkä haluaisikaan.

-Henriikka

Ps. Kuvat ovat kesältä 1991, kun minä olen puolivuotias ja äitini sen ikäinen, kuin minä olen nyt.

Kesän reissuhaaveita: 100 syytä matkailla Suomessa

Kaupallinen yhteistyö: 100 syytä matkailla Suomessa

Tiedätte kyllä, rakastan Suomea.

Joka niemeä, joka notkoa ja saarelmaa, viljavia vainioita ja kalarantoja, yliromantisoidun jaloksi ja rehelliseksi kutsuttua kansaa ja vänkyrää kansallista itsetuntoa.

Aion tänä kesänä, ja mitä luultavimmin tulevinakin kesinä, pysyä Suomessa. Miksikö? En ole keksinyt riittävän hyviä syitä lähteä. Sen sijaan olen keksinyt lukemattomia syitä jäädä ja matkailla kotimaassa.

Viime kesän Suomi-roadtrip ei laskenut lainkaan kotimaan huumaa, päinvastoin: vaikken varmaan samanlaista ympär-ämpär-reissailua toteutakaan tänä vuonna, en malta odottaa, että pääsen taas sukeltamaan Suomeen, sen salaisiin luoliin, vanhojen kaupunkien mukulakivikaduille, idyllisiin majapaikkoihin ja vaiettujen kansallisaarteiden ääreen.

Olin Kuusamossa, kun sain puhelun 100 syytä matkailla Suomessa -kampanjalta. Kysymys oli selkeä: haluisinko lähteä kampanjan puolestapuhujaksi? Totta hitsissä halusin. Sanomahan on juuri se, mitä tuuttaan ulos kaikissa kanavissa muutenkin: matkusta lähemmäs, matkusta kestävämmin. Silloin oli helmikuun loppu, olin skraapannut juuri auton jäästä aamulla, ja puhelimessa puhuessamme tuntui, että kesään on vielä ikuisuus. Yhtäkkiä ollaankin tässä, kesän kynnyksellä. Mihin kaikki viikot humahtivat, kysynpä vain?

Tänä vuonna olen ennättänyt kiertää lähinnä Lappia (Ylläs, Pallas, Pyhä, Kilpisjärvi, Inari…) ja sen rinnalla olen viettänyt aikaa Pudasjärvellä, Kuusamossa, Kolilla, Lohjalla, Salossa ja Siuntiossa. Näiden rinnalla elämä on kulunut Tammelassa ja Helsingissä, minkä vuoksi arkikin on tuntunut jatkuvalta kotimaan matkalta. Mutta sen sijaan, että olisin kovin kiinnostunut kuntien ja kaupunkien nimistä, keskityn reissuillani enemmän niistä löytyviin kohteisiin. Kohteet voivat olla ihan mitä tahansa hienoista puista ja pyöräreiteistä kahviloihin ja huvipuistoihin. Joskus kohteet ovat jopa aineettomia: pienen kylän tunnelma tai kaikkialla leijuvat kansantarinat.

”Kyllä ei ole eksoottisempaa maata matkustaa kuin Suomi. Keräsimme sata yllättävääkin paikkaa ja tapahtumaa, joissa on vahva suositus käydä tänä kesänä. Tee niin – ja rahasikin jäävät Suomea kiertämään.”

Näin kuuluu 100 syytä matkailla Suomessa –Facebook-sivun esittelyteksti. Kampanja on Suoma ry:n eli Suomen paikallisten matkailuorganisaatioiden yhdistykseksen koordinoima ja se listaa sivulleen kaikkiaan 119 syytä ottaa suomalaiset kohteet matkahaaveeksi. On mahtavaa, että matkailupalvelutarjoajat yhdistivät voimansa ja keskinäisen kilpailun sijaan kotimaan matkailun suosiota on alettu yhdessä kasvattaa.

Kampanjasivu on oikeasti todella koukuttava (ja kaunis!). Olen jäänyt jo useita kertoja sinne pyörimään, sillä lähes jokainen syy ja kohde kiinnostaa:Eriskummallinen kahvihetki, ruokamatka Raaseporiin, Suomen laajin luolasto ja kireimmät siimat, onnistuneet treffit porojen kanssa ja aito, peräpohjalainen elämäntapa. Nimensä perusteella kiinnostavimmat lienevät maailmanympäripurjehdus 30-luvulla ja vuoden kestävät synttärijuhlat.

Joukossa on myös sellaisia juttuja, jotka olen jo kokenut ainakin kertaalleen. Esimerkiksi Saimi, Saimaa ja sienet eli Punkaharjun Valtionhotelli oli yksi viimekesäisen reissumme kohteista. Tosin silloin päätin jo samantien pihaan kaartaessani, että tänne palaan. Pian.

Kampanjasivu toimii myös ulkonäkönsä lisäksi tosi hyvin. Tykkään Suomen kartasta, jonka avulla pystyy tsekkailemaan kohteiden (eli syiden) sijainteja. VR on lisäksi kampanjan yhteistyötaho ja siksi sivuilla näkyy kivasti myös, mitkä ovat kohteiden lähimmät juna-asemat ja miten pitkällä ne sijaitsevat. Sivuilla on myös Suosikit-osio, jonka avulla voi tehdä helppoja lempparilistoja kohteista ja ottaa niitä itselleen talteen tai jakaa kaverille.

Koko 119 syyn lista tekisi mieli kirjata samantien bucket listaksi ja aloittaa ainainen Suomi-kulkuruus. Vaan otetaanpa nyt rauhassa kuitenkin, onhan tässä elämä aikaa.

Tälle kesälle on tiedossa sopivaa Suomi-maniaa, kun lähdemme kouluporukalla reiluksi viikoksi Itä-Suomeen, Jongunjoelle melomaan kesäkuussa. Sen lisäksi tiedossa on valloittaa kumpainenkin kesämökki joksikin aikaa. Mutta mitä muuta? Sitä en ole vielä päättänyt. Olisin kiva kulkea mahdollisimman paljon junalla ja busseilla, vaan saatan lainata myös autoa muutamaksi päiväksi.

Haluaisin ainakin Lappiin kokemaan viime kesän tapaan yöttömät yöt ja sen tuoman absurdin olon. Yöjunalla voisi kipaista vaikka viikoksi Ylläkselle, yhteen tutuista suosikkipaikoistani. Sekä yöjunassa että Lapissa on aina yhtä ihanaa.

Sen lisäksi haluaisin jonkun pitkän viikonlopun mittaisen loman kunnolla hyvinvointi- ja rauhoittumis-ajatuksella. Paikaksi voisi sopia esimerkiksi juuri tuo Punkaharjun hotelli tai sitten esimerkiksi joku suloinen paikka Turusta. Turku voisikin muuten olla ihana kohde! En ole sillä koskaan ollut vielä koskaan kunnon turistina, ja esimerkiksi kasvisravintola Kuori on pitänyt kokea jo syksystä saakka.

Parin tuollaisen suunnitellumman reissun rinnalle toivon sellaista spontaanimpaa Suomi-liikehdintää. Että joku aamu vaan herään ja päätän lähteä Salon Mathildedaliin, Ruissalon kylpylään tai ihailemaan Hanasaarta. Sillä eihän siitäkään mitään tule, jos meinaa aikatauluttaa kesän kauttaaltaan, eikä suunnitelmien välissä ehdi kuin purkaa ja pakata laukut.

Huomaan nykyisin, että reissaan huomaamattani. Kun ennen rajasin kalenterista lomalle tai matkalle esimerkiksi erilliset kaksi viikkoa, nykyisin maisemanvaihdokset ja lähiretket taittuvat huomaamattomammin. Saatan lähteä illaksi ihastelemaan jotain itselleni uutta luontokohdetta bussimatkan päähän tai ottaa viikonlopun mittaisen irtioton muutaman tunnin junamatkan päähän. Joskus irtiotot ovat kaukana kaikesta hälinästä, joskus on ihana valloittaa Suomen suurimpia kaupunkeja kuin ei olisi niistä koskaan ennakkoon kuullutkaan.

Itselläni työn ja loman sekoittuminen on luontaista, sillä voin työskennellä mistä tahansa. Olen kuitenkin huomannut saman lähipiirissäni, ja myös tutkimukset osoittavat sen seikan, että työtä ja lomaa yhdistetään koko ajan enemmän ja luovemmin. Työmatkan päätteeksi kohteeseen saatetaan jäädä pariksi päiväksi virkistäytymään tai huilimaan. Erinomaista optimointia ja hyvä kehityssuunta, sanon minä – toki siitäkin on pidettävä huolta, ettei aina ole mielessään töissä, jos kaikki menee yhdeksi isoksi yhdistelmäksi vain.

Erityisen innoissani olen kuitenkin koko kotimaan matkailun nousemisesta. Ja sitten vain palveluntarjoajille jäitä hattuun, että kaikkea kehitettäisiin ja rakennettaisiin mieluummin kestävästi ja pitkäjänteisesti, kuin suht nopeasti kasvaneita turistimassoja varten vikkelästi ja kestävän kehityksen lainalaisuuksista piittaamatta.

Ja toisaalta meille reissaajille jäitä hattuun, että myös tukisimme nimenomaan niitä palveluita ja matkakohteita, jotka tekevät hommansa hyvin.

Mikä on teistä paras syy matkustaa Suomessa? Mitä kohdetta, elämystä, palvelua tai mitä tahansa te suosittelisitte? Lupaan laittaa viidelle ekalle vastaajalle postikortin kesäreissuiltani.

Voi veljet ja sisaret, en malta odottaa kesää ja satoja hyviä syitä jäädä Suomeen.

-Henriikka

Ps. Olen puhumassa kampanjasta ja kotimaan matkailusta myös huomenna Huomenta Suomi -ohjelmassa klo 06.37. Oletan, että olette kaikki ruutujen äärellä tsemppaamassa! Sormet ristiin, etten möläytä mitään nuijaa ja saa ikuista somevihaa päälleni.

Seuraa 100 syytä matkailla Suomessa –kampanjaa somessa:
Instagram: @100syytamatkaillasuomessa
Facebook: 100 syytä matkailla Suomessa

Maailman paras äitienpäivälahja

Kaupallinen yhteistyö: Toisenlainen lahja

Viikon päästä on äitienpäivä. Ajattelin hankkia äidille vuohen, pari koulupukua tai ammattikoulutuksen. Tai ehkä sittenkin rauhaa! Jos saan muut sisarukset mukaan lahjaan, niin hankimme ehkä tuhannen hengen aterian. Tai vähän vaatimattomammin; huussin.

Mistä näissä eriskummallisen kuuloisissa lahjaideoissa on kyse? Kyse on Toisenlaisista lahjoista, eettisistä lahjoista, joiden avulla lahjanantaja voi lahjansaajan ilahduttamisen lisäksi tehdä hankinnallaan ihmeitä siellä, missä sitä eniten tarvitaan. Pienenkin rahasumman lahja muuttaa vaatimattomammissa oloissa elävien perheiden arkea kehitysmaissa.

Meidän perheessä Toisenlainen lahja on ollut jo yli 10 vuotta klassikkolahjatavaraa – aina toimiva, aina mieluinen. Muistan myös, kuinka sain 10 ja puoli vuotta sitten kavereiltani 18-vuotislahjaksi 100 euron arvoisen Toisenlaisen lahjan, joka sisälsi kaikkea puhdasta vedestä kanoihin ja koulupukuihin. Vaikka olin silloin mielissäni myös lahjakortin rinnalla saaduista kultaisista Converseista, niin muistan olleeni erittäin otettu, että ystäväni hankkivat minulle juuri sellaisen lahjan.

Olemme vieneet Toisenlaisia lahjoja perheenjäsenien ja ystävien kanssa myös ihan uudelle levelille: siemenlajitelman rinnalla voi antaa pussin jonkun ihanan kevätkukan siemeniä valmiiksi ruukkuun kylvettynä, tai jos lahjoittaa avustuskohteeseen kasvimaan, voi lahjansaajalle antaa lahjakortin rinnalla vaikka sadonkorjuukasviksia. Lahja ei toki ole silloin enää yhtä aineeton, mutta itse pidän vieläkin merkityksellisempänä sitä, että se on tarpeellinen. Turhaa materiaa ja nopeasti, tavan vuoksi kaupan hyllyltä kiskottuja lahjoja on kodit jo pullollaan.

Toisenlainen Lahja on ekologinen ja aineeton lahja, jonka avulla voi ilon tuottamisen lisäksi tukea kaikista vaikeimmissa oloissa elävien ihmisten toimeentuloa. Kirkon ulkomaanavun avustuskohteisiin lahjoitetaan esimerkiksi vuohia, koulupukuja ja puuntaimia, joiden avulla köyhyyden kierre voidaan katkaista. Työtä tehdään kaikkein köyhimpien ihmisten kanssa uskontoon, etniseen taustaan tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta.

Itseäni koskettavat erityisesti naisten ja tyttöjen koulutusta edistävät lahjat, niin kuin kokonainen ammattikoulutus, jonka voi hankkia 30 eurolla. Yrittäjyyskoulutuksen saa 50 eurolla ja lukutaidon satasella.

Toisenlaisen lahjan nettisivuilla on paljon koskettavia ja informatiivisia esimerkkitarinoita siitä, kuinka lahjat ovat auttaneet ympäri maailmaa, esimerkiksi Myanmarissa, Nepalissa ja Somaliassa.

Yllä olevassa kuvassa on 32-vuotias Dirinaw. Hän sai miehensä Jobin kanssa konkreettisen avun hädän hetkellä lahjana saaduista vuohista, joista yhtä hän pitää kuvassa sylissään:

”Vuohista on hyötyä. Kun saamme kilejä, myymme niitä eteenpäin. Näin saamme rahaa koulumaksuihin”, Dirinaw kertoo.

Ennen heillä oli paljon isompi vuohikatras. Eräänä täysin tavanomaisena päivänä Dirinawin puoliso, Job, oli vuohien kanssa käyskentelemässä niityllä. Yllättäen aseistetut hyökkääjät tulivat ja ryöstivät kaikki vuohet. Yhdessä hetkessä perheen koko toimeentulo katosi.

Nyt elämä on hiljalleen palaamassa takaisin vanhoihin uomiinsa. Dirinawin perhe sai Kirkon Ulkomaanavulta kolme vuohta ja tulevaisuus näyttää taas valoisalta. Vuohenmaidosta saamillaan tuloilla he ovat jo saaneet ostettua neljännen vuohen. Tuloista riittää myös lasten koulumaksuihin.

”On tärkeää, että lapset käyvät koulua. Olisi hyvä, jos lapset saisivat paremman elämän, ettei heidän tarvitsisi kestää samoja ongelmia kuin mitä minulla on. Ehkä he saavat hyvän työn ja elävät onnellisesti perheensä kanssa”, Job pohtii.

Toinen konkreettinen tarina koskee ugandalaista Agnesta, 50v, joka hymyilee ikioman ruokakojunsa takana.

Vielä muutama vuosi sitten perheen elämä oli äärimmäisen raskasta: lasten isä kuoli yllättäen ja pohjattoman surun keskellä äiti oli huolissaan myös perheen toimeentulosta.
Ahdinko helpottui, kun Agnes sai KUA:lta siemeniä ja työkaluja, joilla hän pystyi aloittamaan viljelyn. Nyt urhean äidin kasvattamat tuotteet päätyvät perheen ruoaksi ja myyntiin asti. Köyhyys on vihdoin päättynyt ja äiti ja lapset voivat hyvin!

Naurattaa ja hellyyttää Toisenlaisen lahjan äitienpäivä slogan:

”Ilahduta äitiä vuohi-lahjalla!”

Vaikka noin se juuri on. Oma äitini ainakin riemastuu paperisesta lahjakortista tai sähköisestä kortista, jossa kerrotaan lahjan ja siihen käytettyjen rahojen menevän perille sinne, missä niitä eniten tarvitaan.

Jos te harkitsette äidillenne lahjaksi esimerkiksi ompelukonetta Nepalista tai ruoka-avustusta Ugandan orpolapsille, niin vielä ehtii hyvin. Aina ehtii auttaa. Pahviset lahjakortit pitäisi ennättää perjantaiksi postissa perille, jos ne tilaa viimeistään ylihuomenna, tiistaina 7.5. klo 13.00 mennessä. Sähköisesti toimitetut lahjat löytävät tietysti perille vaikka vasta äitienpäivänä hankittuna.

Vähemmän, tarpeellisempaa, ajatuksella.
Ennen kaikkea rakkaudella.

-Henriikka

Kuvat avustuskohteista: Toisenlainen lahja / Kirkon ulkomaanapu

Maailmassa on kuitenkin vielä kastematomummoja

Kävelin torstaina verkkaisesti lounaalta kohti kotia. Satoi vettä, nahkakenkäni narisivat uhkaavasti. Että pitääkin kävellä niissä aina sateella. Olin ollut Bea-ystävän kanssa lounaalla, joskin lounas oli aamiaislautanen, suosikkini (Vihdoin sitä saa koko Cargon aukioloajan, ei tarvi kiirehtiä ehtiäkseen nimenomaan aamiaiselle.)

Erään kapean tien keskellä oli seisahtuneena muuan mummo. Hän oli hassusti kaksinkerroin, pää kohti polvia. Oletin itkun yllättäneen hänet, sillä olen lähiaikoina itse itkeskellyt sen verran, että tunnistin tyypillisen itkuasennon. Kiirehdin askeleita, jotta voisin kysyä, voisinko auttaa jotenkin. Teki mieli sännätä rinnalle ja laskea käsi olalle.

Mutta lähemmäs päästessäni ymmärsin, että ei ollut kyynelten aika. Paitsi ehkä omien liikutustenkyynelten. Mummo siirsi vähän tärisevin, mutta silti vakain ottein kastematoa keskeltä tietä turvaan tien laitaan. Apuna oli pari paperinpalaa, homma otti aikansa. Näennäisesti mitättömillä lieroillakin on suuri merkitys, ja mummo muisti sen. Hidastin tahtia nähdäkseni tilannetta pidempään, hymyilin ja niiskaisin salaa, jatkoin matkaa.

Vaikka välillä itkettää kaksinkerroin, on hyvä muistaa, että samaan aikaan jossain on kastematomummoja, jotka kantavat heikompia turvaan.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen

Vielä joskus matkustan jonnekin, mutten vielä

Avasin tänään varovasti valokuvakansion läppärin työpöydältä. Kansiossa oli kuvia heinäkuisesta Italiasta. Kuvien hetkistä on nyt yhdeksän kuukautta, ja silloin olen myös ollut viimeksi lentokoneessa. Syksyllä kävin päivän Tallinnassa ja maaliskuussa ajoimme päiväksi Kilpisjärveltä Norjaan, mutta muuten olen pysynyt kotimaassa.

Katsoin kuvia ja mietin, että miten saattaa olla, että

tässä kauniissa maailmassa matkustin melkein itseni hengiltä.

Minä matkustin ja matkustin. Aina vain uusiin paikkoihin, joskus takaisin vanhoihinkin, niin kuin Kööpenhaminaan, Reykjavikiin ja Pariisiin.

Nautin täysillä maailmasta, otin kiitollisena vastaan pienten kujien salaisuudet ja Jäämeren hyiset aallot. Matkustin lentäen, junalla, bussilla, kävellen, autolla, pyörällä, ratikalla ja joskus kamelillakin. Nukuin teltassa Saharan reunalla ja viiden tähden hotellissa Wienissä. Tanssin botswanalaisessa yökerhossa ja ostin merinokalsarit telttayötä varten kanadalaisessa luonnonpuistossa.

Minä rakastin maailmaa, sen ihmisiä, rakastin elämää kaikkinensa. Janosin paikallisten hymyjä, yllättäviä kohtaamisia ja Limoncelloa onnellisen illallisen päätteeksi.

Matkustin niin maan vietävästi, koko ajan ja joka paikkaan. Olin menossa enemmän kuin kukaan, aina jossain enkä koskaan täällä. Olin sentään aina siellä, missä jalat olivat.

Mutta Edinburgissa marraskuussa 2017 istuin kahvilassa juoden kiusallisen hitaasti toista kaakaota kermavaahdolla, tuijottaen naapuripöydän tuntematonta ja mietin, että olisin niin paljon mieluummin kotona.

Sen jälkeen matkustin vielä Tansaniaan, Nepaliin, kahdesti Venäjälle, Viroon, Mongoliaan ja Sveitsiin. Nauttien jokaisesta matkasta.

Sitten tuli heinäkuu ja lähdimme ystävien häihin Italiaan. Sieltä ovat nämä kuvatkin. Ennen reissua katsoin Jannea ja kysyin: ”Voinko sitten vaan olla siellä hotellihuoneessa, jos en jaksa mitään muuta?”

Ketä minä tästä saan syyttää? Itseäni vain. Ei se kaunis maailma minulta mitään ole vaatinut, päinvastoin. Minä olen vaatinut siltä ja kuluttanut sitä laittoman paljon.

Kesän jälkeen olen keskittynyt kaiken uskomattoman jälkeen kaikkeen vähän vähempään. Minulle ovat riittäneet vähän vähemmän turkoosit järvet, vuorien sijasta tunturit ja hienojen jäähilejuomien sijasta ihan vain hanavesi. On tuntunut helpottavalta, ettei tarvitse lähteä. Ettei tarvitse avata matkaoppaita, kirjoittaa matkajuttuja, miettiä kuinka lentokentältä pääsee hostellille helposti ja turvallisesti. Enkä ole harmitellut yhtään, etten ole viettänyt aikaani enää Helsinki-Vantaalla. Aloin toden teolla inhota sitä paikkaa.

Koulun vuoksi olen kyllä joutunut pakkaamaan ja purkamaan, aina uudestaan ja uudestaan, mutta se on ollut erilaista. Se on tuntunut arjelta, kivan toistuvalta. Suomi-matkoista on tullut yhtä lailla osa elämääni. Sellaisia tavallisia hetkiä, jotka riittävät. Sopivan hiljaisia huoltoasemia ja epämääräisen satunnaisesti auki olevia kirpputoreja.

Ainaisen matkustuksen lopetti ilmastoahdistus. Maailma kiittää, mutta niin kiittää sydän ja kehokin. Tiedä sitten, olisiko sellaista raatoa voinut enää minnekään viedäkään, joka minusta oli maailmanlaitojen kautta jäänyt jäljelle.

Mutta tiedättekös? Tänään minulle tuli olo, että vielä joskus matkustan jonnekin. Ja sitten kun matkustan, nautin niin kuin silloin nautin, kun lähdin 18-vuotiaana Etiopiaan, ja pelon rinnalla oli valtava uteliaisuus, pyöreät silmät, avoin sydän ja tyhjä päiväkirja. Ja halu maksaa maailmalle kaikesta, mitä on itse saanut.

 -Henriikka

Kateuden tunteesta eroon pääseminen vapauttaa

Olin joskus uskomattoman kateellinen. En mistään tietystä asiasta tai ominaisuudesta, vaan ylipäänsä kaikesta.

Esiteini- ja teini-ikäinen Henriikka kadehti kaverin kauneutta, toisen juoksunopeutta ja kolmannen hyvää huumorintajua. Hän kadehti ihanalta vaikuttavia lomamatkoja, virtaviivaista fillaria ja että joku toinen sai kokeesta kiitettäviä lukematta. Hän kahdehti sitä, että pojat ihastuvat aina muihin, vaikkei olisi itse ollut edes kyseisistä pojista kiinnostunut. Hän kadehti urheiluturnauksista saatuja pokaaleja, vaikkei olisi ollut edes innostunut koko urheilulajista, eikä sitä koskaan kokeillut.

Erityisesti hän kadehti niitä, jotka eivät kadehtineet, vaan pystyivät iloitsemaan toisten puolesta. He vaikuttivat jotenkin rennommilta, vapautuneemmilta.

Pahinta oli, ettei kateus ollut mitenkään eteenpäin ajava voima itselleni. En käyttänyt kateutta hyödykseni. Päinvastoin: tunne ei motivoinut yhtään, vaan sai ärsyyntymään, murehtimaan ja keskittymään omiin ja oman elämän huonoihin puoliin – sellaisiin puoliin, joihin en ollut tyytyväinen.

Ja kun niihin sitten keskittyi, tuntui niitä olevan aina ihmeellisen paljon. Ja tarpeeksi tiukkaan kun tuijotti, muuttuivat sellaisetkin asiat vähän huonommiksi, jotka olivat oikeastaan ihan hyvin. ”Noi kävi kolmesti ulkomailla tänä vuonna, vaikka itse pääsin vain kerran”. Yhtäkkiä oma iki-ihana lomareissu olikin vain yksi kolmasosa onnistumisesta, jotain riittämätöntä, jotain liian vähän.

Nämäkin ”kateuden vuodet” olivat toki onnellisia, vaikka tällä lailla kärjistettynä kuulostaa, että olisin ollut pelkkää takakireää kateutta. Olen saanut geeneissäni ja/tai kasvatuksessani optimistin mielen, joka kyllä iloitsi elämästä. Mutta kateus oli sellainen takaraivossa muistuttava ärsyke, turha kengässä hiertävä hidaste. Se vei maksimaaliselta ilolta, rauhalta ja kiitollisuudelta mahdollisuuden, vähän kuin keuhkoihin ei olisi mahtunut ihan niin paljon happea kuin kuuluisi.

Kateus on ehdottomasti yksi raskaimmista tunteista. Ja valitettavan helposti siihen myös koukuttuu. Vaatii (ainakin alkuun) vähemmän vaivaa kadehtia, valittaa ja katkeroitua, kuin kääntää katse omaan elämään ja itseensä. Saattaa tuntua vaikealta, pelottavalta ja liian henkilökohtaiselta alkaa penkoa omaa itseään ja miettiä, miksi on kateellinen. Toisaalta oman elämän muuttaminen vaatii yhtä lailla paljon. Ja joskushan kateellisuudessa ei ole kyse mistään muusta kuin tunteesta, vaikka omassa elämässä olisi kaikki kunnossa. Silloin tunne voi olla vieläkin vaikeampi hyväksyä.

Kun tilannetta analysoi hyvin karsitusti, itselläni kateuden aiheutti kilpailuvietti ja vaativuuteni sekä rankaisevuuteni itseäni kohtaan. Halusin pitkään olla aivan kaikessa paras – tai vähintään ihan sairaan hyvä. Ja jos ja kun en ollut, soimasin itseäni siitä.  En ollut nähnyt tarpeeksi vaivaa, en ollut tarpeeksi lahjakas… toisin sanoen olin huono, kykenemätön tai riittämätön. Häpeäksi itselleni ja muille. (Saatoin ja saatan osaamisella ja pärjäämisellä hakea hyväksyntää itseltäni ja muilta, mutta se nyt on kokonaan toinen tarina.) Tiesin totta kai sisimmässäni ettei näin ollut, mutta kateuden tunne ei sitä tiennyt, vaan velloi vallattomana. Velloi ja rasitti.

Jossain takaraivossani tiesin, että pystyisin vielä parempaan. Ja luulin, että siihen kannattaisi aina pyrkiäkin. ”Kaikkeen kannattaa pyrkiä, eikä yhtään vähempään.” ”Muiden menestys kaihertaa omaani.” Kerrassaan terveitä, vaan ei tietenkään tiedostettuja, mietteitä vajaa 15-vuotiaalta itseltäni.

Pääsin kuitenkin kateudesta eroon. Tuntuu ihanalta, huojentavalta kirjoittaa näin.

En suoraan sanoen tarkkaan tiedä, kuinka sain kelkan käännettyä. Mutta kaikki ainakin starttasi siitä, kun ärsyynnyin itseeni: oli todella kuluttavaa olla kateellinen. Halusin mieluummin olla tyytyväinen ja muiden puolesta onnellinen. Sen lisäksi huomasin ympärillä olevien ihmisten kärsivän kateudestani. Minun oli aina saatava kaikki.

Aloitin yksinkertaisesti: Päätin saada itseni kiinni joka tilanteesta, jossa olin kateellinen. Oli tilanne merkityksellinen tai ei, oli tunne suuri tai ei, otin sen käsittelyyn.

Aloin kiinnittää huomiota kateuden tunteeseen, joka ennen oli ollut vain arkinen asia mielessäni. Sellainen asia, joka nyt vain kuului elämän. Kirjoitin mietteitä ylös, pohdiskelin niitä pienessä mielessäni ja mikä tärkeintä: myönsin tunteen olemassaolon ja aloin kertomaan siitä ääneen. Saatoin sanoa ystävälle: ”Hitsi mä oon tuosta sulle kateellinen!” Tosi monesti asian myöntäminen auttoi samantien – asia ei enää painanut ja kalvanut mielen päällä.

Jos tunne oli voimakkaampi, pyrin sen jälkeen sukeltamaan siihen syvemmin: miksi tunnen näin? Onko kyse vain turhasta kilpailuhengestäni ja kaiken tavoittelusta, vai onko elämässäni epäkohta, minkä vuoksi asia tuntuu suurelta? Yhtäkkiä sainkin tunteesta paljon pontta laittaa omassa elämässäni asioita uuteen uskoon, priorisoimaan paremmin ja miettimään tarkemmin arvojani.

Kateudesta tuli polttoainetta, ilmaista motivaatiota. Ja mikä parasta: se ei purkautunut enää kielteisinä tunteina tai toimintana kateuden aiheuttajaan. Kateushan saa usein aikaan vähättelyä, alas painamista ja kaikkea muuta inhottavaa, joka ei oikeastaan liity edes kateuden aiheuttajaan vaan vastaanottajaan. Tämä on mielestäni kateuden kavalin puoli: sen vielä kestän, että myrkytän omaa mieltäni, mutten halua omilla komplekseillani ainakaan lytätä toisia.

Kateudesta pois pyristely ei ole helppoa, mutta se on erinomaisen palkitsevaa. Alku on varmasti haastavin, mutta sitten vyyhti alkaa purkautua hiljalleen ja koko ajan kiihtyvässä vauhdissa. Lisäksi se on siitä hieno prosessi, että ilon ja kiitollisuuden tunne kasvaa rinnalla eksponentiaalisesti. Ainakin omalla kohdallani tuntui siltä, että kateuden tilalle tuli automaattisesti kiitollisuutta ja elämäniloa.

Siitä on nyt jo kymmenisen vuotta, kun päätin tarttua kateuden tunteeseeni ja päästä eroon siitä. Se on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaita päätöksiä. Se on lisännyt omaa hyvinvointiani, mutta sen lisäksi parantanut samalla myös kaikkia ystävyys- ja ihmissuhteitani. Huomaan nykyisin kehuvani useammin ihmisiä ympärilläni. Ennen olisin kadehtinut hiljaa mielessäni, nykyisin saan saman kohteliaisuutena ulos. On myös ihanaa olla se, joka iloitsee ystävän rinnalla ja innostuu hänen menestyksestään. Pystyn aidosti innostumaan, vaikkei asia koskisi minua millään lailla. Luulen, että saatoin ennen olla juuri sellainen, kelle ei uskaltanut kertoa, koska olisin saattanut kateuden puuskassani vähätellä asiaa tai olisin vaihtoehtoisesti alkanut pohtia, miten tekisin asian paremmin, miten saisin itselleni saman.

Tuntuu hyvältä sanoa, että nykyisin kadehdin ketään todella harvoin. Kenenkään muun onni ei ole minulta pois, päinvastoin.

Ex-kateellisena on helppo tunnistaa ihmisissä, erityisesti lähipiirissä, niitä ketkä kadehtivat. Se näyttäytyy ulospäin lähes aina outona epävarmuutena ja sellaisena tunteena, jota tuntija ei haluaisi tuntea, mutta johon ei oikein osaa suhtautuakaan. Kummana kiemurteluna. Useinhan tälläiset ihmiset kyllä pystyvät myös hallitsemaan tunteensa ja iloitsevat tietysti myös ystäviensä puolesta, ensimmäinen päälle hyökkäävä tunne on kuitenkin yllättävän toistuvasti kateus. Valitettavan harvoin kohtaa ketään, joka myöntää kateuden avoimesti. Se on vaiettu, kielletty ja epämiellyttävä tunne, jota ei oikein saisi tuntea, ja minkä vuoksi se myös pyritään piilottamaan.

Se mihin itse haluaisin yhä tarkemmin keskittyä, on se jäljelle jäänyt vaativuuteni itseäni kohtaan. Vaikken enää kadehdikaan, en ole oppinut vielä vaatimaan itseltäni realistisia. Vaikken enää halua olla kaikessa paras (kröhöm… vaan ainoastaan itselleni merkityksellisissä asioissa ja välillä vähän muutenkin), niin en ylipäänsä haluaisi vaatia itseltäni yhtään mitään. Kun kirjoitin tämän lauseen, teki mieleni heti tepposet ja huusi päälle: ”Totta kai sun pitää vaatia itseltäsi edes jotain! Muutenhan et saa aikaan yhtään mitään, vaan olet laiska ja tyhmä ja saamaton!”

Eli tiivistetysti: riittäähän näitä tunnelukkoja ratkaistavaksi seuraaville kymmenvuosillekin.

-Henriikka

Pyhäpäivän mutinoita

Toinen pääsiäispäivä on aina ihan ihme päivä. Sen kuvittelee aina sunnuntaiksi, vaikka se on joka vuosi jostain ilmaiseksi tupsahtanut vapaapäivä ja maanantai, joka sekoittaa pään viikkorytmin ja antaa luvan syödä vielä vähän lisää pääsiäissuklaata.

Ärsyttää Spotifyn viikkosuositukset. Kuuntelen niin usein melankolista musiikkia, että sitä se tuuttaa minulle jatkossakin. Ja sitten kun laitan laiskuuksissani suositukset soimaan, se vain jatkaa oravanpyörää. Olisin ehkä ilomielisempi, jos vaihtaisin vähän riemukkaampaan musiikkiputkeen, mutta iltaisin minulla on harvoin sellaista mielikuvitusta. Ainoat mieleeni tupsahtavat vaihtoehdot ovat jotain jäätäviä levyjä parin vuosikymmenen takaa: Alexaa tai Prinsessaa, eivätkä ne saa kuin repimään vähän hiuksia päästä. Tai paljon. Tosin sellainen kynitty tukka tosin sopisi 2000-luvun hiusmuotiinkin, joten mikäs siinä.

Asioita, joita olen oppinut pääsiäislomalla: 

EPNS-lyhenne (electroplated new silver) löytyy galvanoimalla hopealla päällystetyistä esineistä. Tekniikkaa käytettiin 1800–1900 lukujen taitteessa esim. muuten hopeisten veitsien terissä. Ostin kirppikseltä hyvin, hyvin mustuneita ja likaisia, mutta upeita metallipikareita. Haaveena oli, että saisin niistä putsaamalla ja kiillottamalla itselleni munakupit. Ja kyllä! Nämä EPNS-munakupit ovat tuntien hammastahnahoidon, sitruunan ja foliossa haudutellun suolaveden ansiosta pian kirkkaat! Kuvamateriaalia tulossa tänne tai Instagramiin tai jonnekkin! Pakkohan se vaivannäkö on julkistaa maailmalle.

Käsintiskaus on kamalan hidasta. Täällä Pikku-Aili-mummonmökissäni ei ole tiskikonetta, joten olen saanut taas opetella, millaista elämäni oli hmmmmm vuonna 2010. Toisaalta kun viereen kaataa kupin kahvia ja laittaa hyvää (ei-melankolista) musiikkia soimaan, pääsee sellaiseen mukavaan tiskimoodiin, josta luulen pystyväni pian nauttimaan täysillä.

Valoa riittää aivan tosi pitkään. Kello lähenee puolta kymmentä, eikä ulkona ole vieläkään pimeä. Aallot lyövät rantaan, joka on täynnä valko-ja sinivuokkoja, sekä sinisiä kevätkukkia, joiden nimen oppiminen jää ehkä ensi viikkoon. Taivaanranta on haaleanvaaleanpunainen, toiveikas. Kuin se pyristelisi, ettei ihan vielä tarvitsisi laskea.

Ruppertsberger Imperial Riesling on erinomainen valkoviini. Kuvailuja lukiessa kaikista viineistä jää erinomainen olo, mutta tämä kyseinen kuiva, hapokas, viheromenainen, persikkainen, sitruksinen, mineraalinen ja kevyen yrttinen maistui suussa lomalta.

Asioita, joita en ole oppinut pääsiäislomalla:

– Tunnistamaan yhtäkään 72:sta linnusta tai niiden lauluista, jotka pitäisi osata reilun viikon päästä lintutentissä. Sienet, jäkälät, sammaleet, matelijat, nilviäiset, kalat ja nisäkkäät ulosteineen, jälkineen ja syönnöksineen ovat olleet lastenleikkiä pahamaineiseen lintutenttiin verrattuna. Tiedän, mitä teen ensi viikolla. Tai sitten myöhemmin keväällä, kun tenttejä uusitaan.

Huomenna lähden polkemaan kouluun kahdeksan maissa. Aurinko on silloin jo korkealla. Ehkä kuulen jonkun ihmelinnun outoa laulua, jota en kuitenkaan tunnista.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen

Pitäisikö ostaa oma auto?

Kaupallinen yhteistyö: Bloxcar

Sain ajokortin muutamaa kuukautta sen jälkeen, kun täytin 18. En ole kuitenkaan koskaan omistanut autoa. Viimeisen parin vuoden aikana olen välillä miettinyt pitäisikö.

Periaatteesta en haluaisi, mutta toistuvasti olen törmännyt tilanteisiin, joissa auto helpottaisi tai mahdollistaisi elämyksiä, reissuja tai arjen askareita. Kun kirpputorilta pitäisi hakea vanha senkki kotiin, kun Porkkalanniemeen pitäisi päästä ilta-aurinkoa ja merta ihastelemaan tai kun Tammelan kotiin ei kulje kovin kummoisesti julkiset, tuntuu auto aina ihanan helpolta ajatukselta. Ja kyllähän ilman näitäkin tilanteita pärjäisi hienosti, mutta tällaiset luovat eämästä vähän mukavempaa, monipuolisempaa ja helpompaa.

Onneksi olen näistä ja monista muista tilanteista huolimatta pärjännyt vielä varsin hyvin ilman kaaraa.

Ajatus auton omistamisesta kutkuttaa. Pääsisi koska vain minne tahansa retkelle, voisi lähteä spontaanisti ajamaan Lappiin (pääsisi ylipäänsä Lappiin, myös niihin kaukaisempiin nurkkiin!), saisi kirpputorikamat roudattua myyntiin iisisti ja voisi mennä aina ystäviä vastaan lentokentälle. Ei tarvitsisi koskaan kysellä Facebook-kavereilta autoa lainaan tai jättää menemättä ystäville viikonlopuksi, kun julkiset kulkevat niin kehnosti.

Ajatus auton omistamisesta ärsyttää. Hankkia nyt auto pääosin turhanpanttina kököttämään, kun maailmassa on jo niin paljon ilman käyttöä seisovia autoja. Auton omistaminen saattaisi myös luoda tarpeita ja yllättäen laiskistaa melko lailla. Välillä laina-auton kanssa löytääkin itsensä Ikeasta heräteostoksilta tai laitakaupungin antiikkikaupasta hypistelemästä astioita.  Auton omistaminen maksaa hullun lailla veroineen, ylläpitoineen ja vakuutuksineen, eikä keskustakotimme liepeiltä löydä parkkipaikkaa kuin ehkä juhannusaattona. Huolto, pesu, vahaus, renkaidenvaihdot ja katsastukset, huoh. Huoh.

Onneksi on monenlaisia tapoja vuokrata tai lainata auto. Itselläni oli kevään 7-viikkoisella Lapin rundilla matkassa auto Blox Carilta, autojen vertaisvuokrauspalvelusta eli ”autojen Airnbn:stä” (Kirjoitin jo muutama viikko sitten tarkemmin palvelusta, käyttökokemuksista, miksi ylipäänsä halusin lähteä autolla liikenteeseen yms yms..) Kun reissu oli huhtikuun alussa ohi, on autokaipuun hetket olleet yhden käden sormilla laskettavissa:

Muutto Tammelaan: välillä kampetta on ollut bussissa niin paljon, että olisi ollut huomattavan paljon kivempaa saapua suoraan mökin pihaan autolla kuin fillarilla koikkelehtien. (Mutta kävellen, fillarilla ja koulukavereiden apukyydeillä onnistuu lopulta aina hienosti!)

Isot kauppaostokset: vaikka lähin iso marketti on noin kolmen kilometrin päässä mökiltäni, olisi se kuitenkin ollut melkoinen matka polkien ekoille ostoksille. Nauran ajatukselle, että olisin sotkenut käyräsarvisellani vessapaperirullat, oliiviöljypullot ja leivinpaperit rinkassa. (Onneksi sain kyydin luokkakaverilta!)

Retkeily ja retkipäivät koulussa: Tiistai-iltana havahduin faktaan, etten välttämättä selviä 13 kilometrin koulumatkaani kovin helposti rinkkani kanssa varhain keskiviikko-aamuna. Normaaleina koulupäivinä autottomuus ei ole juttu eikä mikään, mutta esimerkiksi keskiviikosta torstaihin vietimme Teijon kansallispuistossa, joten makuupussit ynnä muut rensselit eivät ole kätevin pyöräilytaakka selkään. (Opettajani noukki minut onneksi kyytiin mökiltäni, kun ajaa muutenkin joka päivä tästä ohi.)

Summa summarum, auton tarve on omalla kohdallanikin usein niin tilapäistä ja yksittäisistä tarpeista kumpuavaa, etten lähitulevaisuuteenkaan harkitse auton hankkimista. Täytyy syksyllä taas puntaroida asiaa uudemman kerran, jos elämä vie minut jonnekkin sysikorpeen, tai jos kaverit totaalikieltäytyvät satunnaisista avunhuudoista.

Blox Car tulee varmasti käyttöön tulevaisuudessakin. Tsekkailin äsken huvikseni lähistöllä vuokralla olevia autoja ja ihan lähimailla ei autoja vielä löydy vuokrattavaksi täällä metsikön keskellä. Mutta heti 10 kilometrin päässä, Forssassa, olisi varsin kivannäköinen auto: tuntivuokra 5€, päivävuokra 22€ ja hinta koko viikolta 132€. Vakuutukset kuuluvat aina hintaan. Hesarin vertailun mukaan Blox Car on edullisin tapa autoilla Suomessa, jos kilometrejä kertyy vuodessa alle 10 tkm.

Tärkeimpänä tässä koko autosta kieltäytymisessä pidän ehdottomasti ympäristönäkökulmaa: Keskimäärin autot seisovat yli 90 % eliniästään. Yksi jaettu (vertaisvuokrattu) yhteiskäyttöauto voi korvata jopa 10 perinteisessä yksityiskäytössä olevaa autoa (Lähde: Blox Car). On hyvä ja kestävä ajatus, että yksi auto, jonka valmistamiseen on käytetty paljon energiaa ja resursseja, on mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Ja toisaalta se, ettei omista autoa, saa taatusti pakostakin käyttämään enemmän julkista liikennettä sekä omaa lihasvoimaa, ja skippaamaan turhat autoreissut.

Haaveilen aina toisinaan söpöstä reissupakusta, joskus iloisen keltaisesta lava-autosta, johon rakentaisin hienon kangaskattosysteemin ja jonka lavalla nukkuisin paksulla patjalla kaikki kesäyöt sammaleenvihreissä pellavalakanoissa.

Mutta jos jonkun sellaisen tai auton ylipäänsä joskus tulevaisuudessa hankin (enkä asu siellä ympärivuorokautisesti itse), niin eiköhän se päädy muidenkin vuokrattavaksi.

Mites muut autottomat? Kuinka olette hoitaneet autotarvetilanteet?

-Henriikka

Kuvat: Mikko Santasalo

Armoa ystävät, armoa

Pitkäperjantai on saanut alkunsa Golgatan tapahtumista ja rististä. Kun asiaa tarkemmin miettii, kyse on armosta: Kristinuskon armo-teema on vain ja pelkästään pitkäperjantain peruja. Sen vuoksi olenkin tänään ajatellut paljon armoa.

Miten hieno asia armo onkaan! Armo ylipäänsä, armo itseään kohtaan, armo läheisiään kohtaan, armo kaikkia ja kaikkea kohtaan.  Armahtaminen-sanasta tulee helpottunut olo, armas-sanasta nostalgia-höyryinen romantiikan läikähdys sydämeen.

Olen huono antamaan armoa itselleni, mutta opettelen koko ajan paremmaksi. Olen välillä huono antamaan armoa läheisillekin – tätä yritän harjoitella yhtä lailla (Olisi aivan kamalaa huomata, että tämän armottomuuden tunnelukko seuraisi minua perhe-elämään, että joskus en osaisi olla armollinen lapsilleni).

Läheisille on kuitenkin aika helppo olla armollinen, itselle tosi vaikea. Tuntemattomilta osaan harvoin mitään odottaa tai vaatiakaan. Ehkä lapsuudenkodin vakaasta armollisuudesta on jäänytkin käteen juuri se, että koen kuitenkin olevani muita ihmisiä kohtaan helposti anteeksiantava ja noh, armollinen.

On minulla tähän teemaan aasinsiltana eriskummallinen anekdoottikin. Kun noin kuukausi takaperin saavuin Kilpisjärvelle ja vuokrasin paikallisesta yrityksestä ahkion talvivaelluksellemme, kävimme yrittäjän kanssa seuraavan keskustelun:

”Oletkos aiemmin ollut Kilpisjärvellä?”
”En oo kyllä koskaan.”
”No mutta se on hyvä, että tulit nyt.”

  Jotenkin odotin kotiseutuylpeän yrittäjän aloittavan paasauksen siitä, että mitä ihmettä, tämähän on maailman paras paikka. Ja kun sitä ei tullut, jäin vain hymyilemään ja totesin, että niin tosiaan on. Siitäkin huolimatta, että dialogi oli sinänsä sisällöltään melko vähäpätöinen, teki se yllättäen ison vaikutuksen, sillä sovelsin sitä tuttuun tapaani suoraan vähän syvempiin vesiin. Aina voi päättää aloittaa, lopettaa tai vaihtaa suuntaan. Aina voi yrittää uudestaan. Aina voi aloittaa alusta.

Armo on anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kun sanaa jää toistelemaan, alkaa se ”Rakastan sinua” -lauseen kaltaisesti kuulostaa kauniilta suomen rajuista R-kirjaimista huolimatta. Onneksi on armo.

-Henriikka

Ollaan yhdessä vain ihmisiä

Kaupallinen yhteistyö: Vain ihmisiä -kampanja

Yllä olevassa kuvassa hymyilee kaksi ihmistä, jotka tapasivat toisensa ensi kertaa tuntia aiemmin: minä ja uusi kaverini Omkar. Oli hyvä, että yhteiskuvan ottamista pitkitettiin muutamalla hetkellä tapaamisesta, sillä tunnin juttelun jälkeen hymy oli jo jännityksen sijaan vapautunut. Meillä oli ihan oikeasti kivaa.

Miksi sitten istumme yhdessä vakkarikahvilani nurkkapöydässä?

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat vaalien alla yhdessä järjestäneet Vain ihmisiä –kampanjan. Kampanjassa kannustetaan kuuntelevaan, keskustelevaan ja moniääniseen kulttuuriin:

että unohtaisimme ennakkoluulot, tustustuisimme myös tuntemattomampaan ja kohtaisimme toisemme vain ihmisinä.

Kun minua kysyttiin kampanjaan mukaan, vastasin samantien myöntävästi. En harkinnut hetkeäkään. Juuri tällaisten kampanjoiden parissa näen itseni bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina. Haluan hypätä uuteen ja tuntemattomaan, sekä dokumentoida ihmisen ja ihmisten mietteitä ja aatoksia. Lisäksi haluaisin olla niidenkin ääni, jolla ei ole omaa mediakoneistoa tai ääntä yhteiskunnassa.

Sovimme, että tapaisin kampanjan tiimoilta henkilöä, jotta saisin kirjoitettua ihan oikeasti kohtaamisesta. Kerroin kampanjasta vastaavalle henkilölle, että näkisin etenkin maahanmuuttajat ja yksinäiset vanhukset itselleni sellaisina, joiden tarinan minä haluaisin kuulla ja joiden tarinan tahtoisin muiden kuulevan. Heidän äänensä koen myös usein jäävän yhteiskunnassamme kuulematta.

Mutta kun kampanjasta vastannut henkilö sitten kysyi, olisiko minulle esimerkiksi maahanmuuttaja-kontaktia, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen, hiljenin. On kamala ymmärtää oma kuplansa ja miten tiukasti siellä kököttää. Pienen häpeän hetken jälkeen vastasin viestiin:

”Onko teillä kontakteja tähän? Itse en tunne ketään turvapaikanhakijaa tai maahanmuuttajaa, mikä on kyllä tosi sääli.”

Omkar löytyi onneksi koordinaattorin verkostojen kautta. Ehdotin tapaamispaikaksi kahvilaa, jonne veisin mielellään uuden ystävän, ja näin saimme sovittua aamukahvit viime perjantaille.

Myönnän, että jännitin aika paljon tapaamistamme. Jännitys ei ollut kuitenkaan negatiivista, vaan sellaista mitä tuntee, kun asia on tärkeä. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. En kaiken lisäksi koe itseäni useinkaan kovin mukavaksi tutustumistilanteissa, vaikka samalla rakastinkin ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Tutustuminen on vain aina yhtä voimia vievää.

Omkarin kanssa pääsi kuitenkin juttuun heti. Hän katsoi silmiin, puhui paljon käsillään ja oli hyväntuulinen. Ei hän paljon hetkahtanut koko yhteistyökuviota ympärillä, olimme kahvilla vain. Ihmisiä vain. Kyselin kamalasti ja hymyilin paljon. Tuntui, että sain olla samantien oma itseni, en mikään kampanjarastia suorittava bloggaajamuija.

Vain ihmisiä -kampanjaan on luotu erilliset kohtaamiskortit, joiden avulla keskustelu uuden ihmisen kanssa on helpompi aloittaa. Meilläkin oli omat korttimme, jotta pääsisimme keskustelun makuun. Mutta lopulta kävikin niin, että kortit jäivät pöydälle lepäämään, ja keskustelu lähti käyntiin samantien ilman niitä.

Omkarin elämäntarina on vaikuttava. 34-vuotias Omkar syntyi Intiassa, suoritti lääkärintutkinnon Venäjällä, lähellä Moskovaa, minkä jälkeen muutti useaksi vuodeksi Lusakaan, Sambian pääkaupunkiin. Siellä hän odotti valmistuvia lääkärinpapereitaan, majaili ex-tyttöystävänsä vanhempien kotona, teki töitä karaokeravintolassa ja myöhemmin DJ:nä, erosi tyttöystävästään ja muutti sambialaiseen kommuuniin. Siellä hän eli omien sanojensa mukaan lupsakkaa elämää todella vaatimattomissa oloissa, mutta todella mukavien paikallisten seurassa.

Myöhemmin hän sai Lusakasta töitä lääkärinä, työskenteli gynekologina ja synnytyslääkärinä, sekä sittemmin syöpäkeskuksessa. Suomalaisen kätilövaimon vuoksi hän muutti muutama vuosi sitten Suomeen ja on nyt oppinut puolentoista vuoden aikana niin hyvän suomen kielen, että kuvittelin hänen asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Kävimme siis keskustelua vain suomeksi.

Parituntisen kahvihetkemme aikana Omkar sai viestin, että hänet on valittu lääkäreille tarkoitetulle suomen kielen kurssille. Ihan mahtava juttu.

Olin mielessäni ajatellut, että istuimme kahvilla ehkä tunnin. Lopulta jouduin lähtemään kahden tunnin jälkeen seuraavaan palaveriin ja jäi olo, että olisimme hyvin voineet jutella paljon pidempään.

Luulen, että positiivinen elämänasenne ja nauru olivat niitä asioita, jotka meitä kahta yhdisti. Vaikka elämäntarinamme ovat hyvin erilaiset, vaikka olemme syntyneet eri puolilla maapalloa, teemme täysin erilaista työtä ja olemme eri sukupuolta, asenteissamme elämään löytyi paljon samaa. Erityisen hyvin jäi mieleen Omkarin lause:

”Pitää nauraa kaikelle, jos siihen on mahdollisuus.”

Jälkikäteen mietin, olisinko ajatellut Omkaria erityisesti maahanmuuttajana, jos tilanne ei olisi rakennettu sille tiedolle. Oli mukava tajuta, että en.

Samana päivänä myöhemmin kävi myös tilanne, mikä huojensi omaa mieltäni. En ehkä eläkään niin tiukassa kuplassa kuin pelkään. Nousin lähijunaan, kun kuulin jostain läheltä tervehdyksen: ”Moi.” En tajunnut, että tervehdys oli minulle, kunnes se toistui. ”Moi!” Käännyin ympäri ja näin kyseisen vakkarikahvilan omistajan iloisen hymyn ja silmät. ”Moiiii! Anteeksi en yhtään tajunnut, että moikkasit mua!”

Kävin hymyillen istumaan ja tajusin, että hänhän on myös maahanmuuttaja. Ja suurin osa kahvilan työntekijöistä ovat alunperin Kreikasta. Ja myös toisen vakkarikahvilan omistaja ja työntekijä ovat maahanmuuttajia Turkista. Yhtäkkiä lista piteni usealla nimellä.

Tunnenhan minä maahanmuuttajia, mutta en vain ole ajatellut heitä maahanmuuttajina, vaan ihmisinä. Vain ihmisinä, niin kuin itseänikin.

Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla? Tai kenen tarinan tahtoisit muiden kuulevan?

Meillä kaikilla on oma, ainutlaatuinen tarinamme, mutta myös paljon yhteistä – tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita. On helpottavaa olla yhdessä #vainihmisia.

Nyt ryhdistäydyn mukavien kahvimuistojen ääreltä vaalipäivään ja suuntaan suihkun jälkeen uurnalle. Tuntuu juhlalliselta. Olen tällä kertaa monien ajatushetkien ja vaalikoneiden kautta päättänyt antaa ääneni Vasemmistoliitolle. Jotta kahvimuistot eivät lipuisi liian kauas, änestyslipukkeen tiputtamisen jälkeen suuntaamme vaalikahveille.

Hurraa kohtaamiset, hurraa demokratia!

-Henriikka

Kampanjan tiedote

Uuden olon edessä

Viime viikolla sain oman happy placen, kun muutin pikkumökkiin Tammelassa. Viimeiset kolme koulukuukautta kuluvat yksin asuen, mikä tuntuu ylellisyydeltä syksyn rakkaan, mutta intensiivisen kommuunielämän jälkeen. On mukava tulla viikonlopuiksi Helsinkiin, kun sosiaaliset voimat eivät ole täysin ehtyneet.

Ostin myös polkupyörän, joka kiitää kivasti. Musta fillarini vie minua kouluun, 13 kilometria suuntaansa. Valitettavasti omia voimianikin tarvitaan. Pyöräilykuntoni on niin surkea, että meinasin kuolla viime viikolla polkiessani kouluun ja takaisin. 40 minuutin matka tuntui kolmelta tunnilta, ja happivarastoni hiirelle sopivammalta.

Maanantaina farkuissa ja farkkutakissa kouluun pyöräillessäni totesin koulukavereille:

”Vaatetusta pitää vielä vähän viilata, mutta tässä on nyt ihan uusi elämä alkamassa. Terveellinen ja hyvinvoiva kevät.”

Tiistaina kokeilin, miten kauan kouluun kävelee. Herätyskello soi viideltä, puolelta join aamukahvia ja klo 05:50 starttasin matkani kohti koulua. Kun reppu selässä käveli mäkisen matkan hiki päässä, pääsi perille kahdessa tunnissa.

Loppumatkasta koulukaverini ohitti minut pyörällään todeten:

”Sä oot todellakin aloittanut uuden elämän.”

Päinvastoin kuin luulin, eräoppaaksi opiskellessani olen liikkunut paljon vähemmän kuin ennen. Meillä on toki koulussa huomattavasti aktiivisempaa, kuin näyttöpääteduunini yleisesti on, mutta varsinainen treeni on jäänyt vähäiseksi. Syksyn kommuunimökkimme oli 10 minuutin päässä koulusta, minkä lisäksi muu liikunta jäi yllättävän vähäiseksi. Olemme toki meloneet, pyöräilleet, suunnistaneet ja vaeltaneet luonnossa, mutta hikiliikuntaa on kertynyt vähän. Lapin kevään jälkeen olen oikein janonnut kunnon puuskutusta ja treeniä.

En ole myöskään ennen tätä vuotta tajunnut, miten hurjan paljon kävelen Helsinkiä ristiin rastiin hoitaessani asioita ja vaihtaessani paikkaa jalkaisin.

Maaliskuun ja huhtikuun myötä oloni on yhä veltostunut, minkä vuoksi päätin hankkia itselleni uuden olon viimeisten koulukuukausien aikana. Palkkasin pt:n tekemään minulle kunto-ohjelman, joka keskittyy liikkuvuuteen, yleiseen hyvinvointiin, ryhtiin ja tukilihasten vahvistamiseen sekä hyvän olon lisäämiseen, minkä rinnalla pyörällä taitettava koulumatka tekee toivon mukaan ihmeitä. On sellainen tuntuma, että olen uuden olon edessä.

Kun sisäisen motivaation on löytänyt, on kärsivällisyyden löytäminen vaikeaa. Tuntuu hankalalta odottaa, että tulokset näkyvät – että pyöräilykunto kohentuu, että kahden tunnin kävely ei ole niin kova hikisuoritus enää.

Odotan kuitenkin eniten sitä, että olo paranee. Että on kokonaisvaltaisesti terveempi olo. Että on energiaa elää ja tehdä ja hyvä olo jäädä välillä vain olemaan ja lepäilemään. Että pitsan ja karkin sijasta pilkkoo mielellään salaattitarpeet kulhoon ja että kaljan sijasta kippistää huomaamattaan Vichyllä.

Uuden olon edessä tuntuu hyvältä.

 -Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Aamukahvilla & uusi visuaalinen ilme (ihanaa!)

    Tämä ei ole kovinkaan kummoinen askel ihmiskunnalle, mutta jukra sentään, kuinka valtava juhlapäivä tämä on itselleni. Blogillani on, yli seitsemän vuoden jälkeen, uusi ulkoasu. Eikä pelkästään ulkoasu, vaan kokonainen visuaalinen ilme; logot, värit, fontit, Facebook-bannerit ja kaikki hienoudet. Kirjoitan tätä hymyssä suin ja isolla ylpeydellä.

On ollut jo pitkään olo, ettei vuodesta 2012 (eli melkein blogin alkulähteiltä) palvellut ruutupaperitausta enää kuvasta nykyistä meininkiäni. Instagram-tilini ja blogini ovat olleet vähän eri paria, ja visut muutenkin vähän muutaman vuoden takaista Henriikkaa. Vaan eipä ole enää. Iiiiiiik!

Visuaalisen ilmeen kokonaisuudessaan toteutti ystäväni ja upea taituri Ida Timonen (Ida Timonen Creative), ja koska logoa voi hyvin soveltaa valokuviin, esimerkiksi näissä kuvissa on valokuvia myös ystäviltäni Eevalta (Eeva Mäkinen) ja Doritilta (Dorit Salutskij).

Teiltä toivoisin avoimia kommentteja ja mielipiteitä ulkoasusta ja erityisesti blogin toimivuudesta: löytyykö bugeja tai onko jotain, mihin toivotte lukijoina muutosta? Näyttääkö joku hassulta tai vinksahtaneelta? Eri selaimet ja laitteet kun voivat joskus elää vähän omaa elämäänsä. Minun olisi niin tärkeä tietää tällaisista.

Hurraa, ihan oikeasti! Huomenna ostan itselleni kakkua, kun saavun viikonlopuksi Helsinkiin. Ja maksan Idalle kakkupalan verran extraa, kun hän on jaksanut odotella viikkokaupalla (kuukausikaupalla…), että palaan tunturista, vastaan hänen viesteihinsä ja edistän asiaa.

-Henriikka

Kotiintulokahvit: Henriikan ja Jannen gluteeniton leipä- ja pullaraati

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Pääsin keskiviikkoiltana pitkästä aikaa kotiin, tutun vihreän katon alle. Olin unohtanut, miten turvallisesti sohvalla selällään makaaminen tuntuu, kun näkökenttään mahtuu vain katon kiekurat, värikäs karttataulu ja valkoisen senkin päällä uusia lehtiä kasvattava peikonlehti.

Nyt, neljättä päivää kotona viettäneenä, muistan senkin taas. Siis en sitä huonekalua, vaan sen tunteen ihanuuden. Ja myös sen, miten hauskaa on kuunnella, kun Janne äänittää naapurihuoneessa ystävänsä kanssa NHL-podcastia. On aina mukavaa ja inspiroivaa, kun äänistä kuulee innostuksen, vaikkei ymmärtäisi sanomasta mitään.

Torstaina pidimme viralliset homecoming-pullakahvit ja sain ainoana ehdokkaana olla yksimielinen homecoming queen.

Kahvipöydän antimina oli pullaa ja leipää monissa muodoissa. Olen tehnyt syksystä lähtien yhteistyötä Vuohelan Herkun kanssa, ja päätimme yhdistää uutuuksien kokeilun torstain iltapäivähetkeemme.

Arvovaltaiseen pulla- ja leipäraatiin kuului siis kaksi henkilöä, minä ja Janne, ja annoimme virallisia ja epävirallisia arvioitamme kaikista kuudesta uutuustuotteesta. Todellisuudessa höpötimme siis lähinnä kuulumisia, mutustimme ja sitten mietiskelimme tuotteita siinä sivussa.

Oikeasti uutustuotteita on sinänsä vain kaksi, sillä Vuohelan Herkku on julkaissut pakasteina sekä leipävalikoiman, että rahkapullavalikoiman. Molemmissa seteissä on kolmea eri tuotetta, kaksi kappaletta kutakin, eli kuusi leipää tai pullaa per boksi. Mutta uutuustuotteissa on näissä kahdessa laatikossa yhteensä kuutta erilaista.

Alkufiilikset pakkauksista

Huomasin ihan ensimmäiseksi, että Vuohelan Herkun pakkaukset ovat uudistuneet tosi kivasti. Uusi logo toimii, ja uusi ulkomuoto on paljon entistä raikkaampi. Vanhat pakkaukset olivatkin jo vähän aikansa eläneet.

Se mitä alkuun harmittelin, oli tuotteiden yksittäispakkaus pahvilootan sisällä… kunnes tajusin vastuullisuuden näkökulman. Olen itsekin iho aika ihottumalla Lapin seikkailuni jälkeen. Vaikka kuinka yritin vältellä gluteenia, jostain sitä on kuitenkin kulkeutunut suuhuni ja suolistooni teitä tuntemattomia aiheuttaen ihokeliaakikon oireet. Yksittäispakkaus lisää niin paljon tuotteen turvallisuutta paikoissa, joissa käsitellään myös gluteenia. Meillä kotona on lähes kokonaan gluteenitonta, joten meille se ei sinänsä tuo lisäarvoa, mutta tästä on varmasti sellaisissa talouksissa suuri hyöty, joissa gluteenia käsitellään – saati kahviloissa, joihin pakkausta myös varmasti ostetaan.

Erittäin viralliset leipäarviot

Leipälajitelman tuotteet:
Mini revitty (tattari)
Jälkiuunipala – uutuus (tattari)
Aino riisisämpylä

Minirevityt olivat sekä minun, että Jannen suosikkeja. Tattari on molemmille mieleen, ja leipä maistui niin hyvältä päällistensä kanssa. Tuotteet murenivat helposti, mikä on yleinen gluteenittomien tuotteiden (ja varsinkin pakasteiden haaste), mutta maut olivat hyviä. Riisisämpylä on mukavan pieni, sillä itse en useinkaan kaipaa mitään jättisämpylää esimerkiksi keiton kaveriksi.

Yleisfiilis boksista oli, että perushyvä lajitelma, ja kiva ettei esimerkiksi vieraita varten tarvitse ostaa useampaa pakkausta tarjotakseen montaa leipäsorttia.

Tuotteiden vastuullisuutta fiilistelen kyllä erityisesti, sillä se näkyy myös raaka-aineissa. Käytetty tattari on kotimaista ja varmasti puhdasta. Vuohelan Herkulla on sopimusviljelijät ja tiivis, vuosia kestänyt yhteistyö Keskisen Myllyn kanssa. Myös kaura tulee Suomen pelloilta.

Hurjat pulla-arviot

Pullavalikoiman tuotteet:
Mustikkarahkapulla
Puolukka
Sitruuna

Naurattaa jälkikäteen se, että torstaina minulla ei ollut suurta pullaruokahalua, joten totesin Jannelle: ”Sulla on sitten aika monta pullaa syötävänä lähipäivinä!” No, se pullahalu palasi sitten heti seuraavana päivänä, ja nyt olen vahdannut jääkaapilla: ”Et syö sitä sitruunapullan puolikasta! Se on mun!” Olen saanut jo muutaman muistutuksen siitä, että mieleni on muuttunut melko radikaalisti alkupisteestä: ”Eikös ne pullat ollut mulle?”

Jannen ehdoton suosikki oli puolukka, minun yllätyksekseni mustikkarahkapulla. Tämä setti on muuten ihan omiaan pääsiäispöytään! Tuotteet ovat tosi hyviä, melkolailla sellaisia, kuin niiden olettaisikin olevan. Plussaa siitä, etteivät olleet lainkaan kuivia.

Siis näenkö kuvista oikein, että olisin kevätauringossa ruskettunut vähän? Se voi olla, sillä ensimmäiset pisamatkin ovat ilmestyneet. Näyttävät tosin mustapäiltä, mutta minä tiedän niiden olevan pisamia, ja se riittää. Ja hei, mites hattu? Olin torstaina niin uskomattomissa kevätoloissa, etten malttanut olla laittamatta uutta olkihattua päähän. Sen alla, auringon heitellessä valoraitoja kotimme seiniin, tuntui etelänlomalta Helsingin keskustassa.

Tänään onkin sitten homeleaving-kahvit, kun kolme viimeistä koulukuukautta starttaavat huomenna, ja muutan taas arkipäiviksi Tammelaan. Tällä kertaa tulen kuitenkin jo torstaina takaisin sohvalle pötköttelemään, joten arvoisan pullaraadin ei tarvitse jättää pitkiä jäähyväisiä.

-Henriikka

Sä oot mun trampoliini

Minulla on sisko, niin kuin moni teistä tietää, ja hän on minulle aivan valtava aarre.

Olen muutaman viime kuukauden aikana palannut viikoittain näihin kuviin. Ne ovat viime kesältä, Kuhmosta tietenkin. Soudamme ennen keskiyön saunaan menoa vihreällä soutuveneellämme auringonlaskua katsomaan. On tyyntä ja kaunista, muistan hyvin kuinka eteeristä kaikki oli, kuinka ympärillä kaikui hiljaisuus, ja airoista veteen tippuvien vesipisaroiden äänen kuuli herkästi. Kuuli omat ajatuksensakin, jos vain jaksoi kuunnella, mutta niitä ei ollut mielessä montaa.

Naurattaa, kun katson näitä kuvia. Roosaliina näyttää (maailman ruskettuneimmalta) supermallilta, ja minä hupsulta muumihahmolta, joka on palkattu veneen soutajaksi. Mutta tuosta hetkestä en muista lainkaan sellaista oloa, päinvastoin. Tunsin itseni kivaksi ja tärkeäksi. Yhtä eteeriseksi kuin ympäristökin.

Senkin muistan, että siskoani oli ollut ennen kesämökkilomaa ikävä. Nytkin on, vaikka näimme vasta tänään.

Mä voin tulla sun luokse
Ku tarviin yösijaa
ku päivät ohi juoksee
 enkä niistä kiinni saa

ku mun pyykit on pitkin
ja en haluu himaan
sun sohval on lämmin
ku ulkona ukkostaa

kun mä oon juonu liikaa
eikä ole enää hauskaa
kaadat vettä mun lasiini
sanot että se on viinii

ku elämä on vähän rankkaa
viet mut jäätelölle rantaan
kun putoon asfalttiin ni
sä oot mun trampoliini

sä voit lähtee mun luota
ja muuttaa meksikoon
jos ne ei pidä susta huolta
mä luurin päässä oon

ja tuun kentälle vastaan
jos haluut kotiin

ku kaikki ympärillä muuttuu
enkä tiedä mitä kuuluu
saat jutuistani kiinni
sä oot mun trampoliini

saat mut tunteen itseni hyväksi
kun luulen että oon kauhee
vilkutan sulle; moikka
en hyvästi
kun nyt meen

(Sanni – Trampoliini)

Tuntuu absurdilta ja absurdin ihanalta, että kolmen kuukauden päästä voimme istua tuossa samassa soutuveneessä ihaillen auringonlaskua. Joka kesä toivon, että jollekin rannalle ilmestyisi karhu ihmettelemään, mutta toive ei ole vielä toteutunut. Ehkä tänä kesänä.

Ja siskolle vielä: Tiedäthän, että saat mut ihan oikeesti tuntemaan itseni hyväksi, kun luulen, että oon kauhee?

-Henriikka

Halha-Mongolin opettelu (eli kaikkea ihan muuta)

Elämä itsessään on niin mahtava lahja. Ihan oikeasti. Päivä jo yksikin aamusta varhain, iltahan ehditty lahja on parhain. Tänään naurattaa tämä, elämääni isosti ilahduttanut viestinvaihto.

Sain viime syyskuussa, 1.9.2018, yllättävän viestin sähköpostiini:

”Päivää.  Osaisìtteko kukaan teistä kertoa miten ja missä voisin opiskella puhumaan, ja kirjoittamaan halha-mongoliaa ? Kiitos vastauksesta etukäteen. 
P.S. V.P.”

Kysyjä oli varmaan googletellut asiaa, ja koska olen kirjoittanut niin paljon Trans-Siperian ja -Mongolian junaratojen reissuista, päätyi hän varmaankin linjoilleni. Vastasin parin päivän viiveellä, etten valitettavasti osaa häntä auttaa, ja että toivon mukaan apu kuitenkin löytyy. Muistan ajattelleeni, että olisipa siistiä vastata, että homma hanskassa ja apu tulossa.

Parasta tässä viestinvaihdossa ei kuitenkaan ollut jutun lähtökuopat, vaan se, että nyt puolen vuoden jälkeen sähköpostissani odotti vastausviesti lähettäjältä:

”Hyvää iltaa. Kiitoksia vastauksesta jonka lähetitte minulle jo viime vuonna. Mutta yllättäen löysinkin kännykkäni kääntäjä osiosta myös Mongolian kielen.”

Mikä mahtava viesti! En tiedä, onko vastaajan mailin tsekkaus -tahti hivenen omaani hitaampi, mutta tässä on mielestäni juuri sellaista oikeaa Hidasta elämää -mentaliteettia.

Paras osio on kuitenkin vielä jäljellä. Minulla oli koko Lapin reissuni ajan automaattinen vastaaja sähköpostissani päällä, joten myös mongoliaa opetellut sai omansa. Hän paljastui sen myötä vieläkin suuremmaksi ilopilleriksi, sillä sain hetkeä myöhemmin vielä toisen viestin:

”Hei vaan täällä Lapissa se minäkin allekirjoittanut asun. Nimittäin Kemijärvi on Lapissa, tässä Napapiirin ”itäpuolella”. 

Hymyilin itsekseni niin leveästi. En ehkä itse ole seniorina sellainen, että vastaisin automaattiseen vastaajaan, mutta onneksi voin olla tuhannesta muusta asiasta autuaan onnellisen pihalla. Aina välillä huomaan huvittavasti odottavani jo vähän niitä päiviä.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen