arkisto:

heinäkuu 2019

Pää ninja-kuntoon 2020

Kirjoitin toissapäivänä siitä, kuinka olen asettanut itselleni tavoitteen: Ninja-kuntoon 2020.

Eräs ystäväni luki kirjoitukseni ja laittoi viestiä: kai tiedät, että olisi paljon parempi aloittaa päästä kuin kropasta?

Tiedänhän minä. On vaan niin paljon helpompi sysätä pää sivuun ja keskittyä vartaloon. Punnerrukset kehittyy parissa viikossa, mieli on paljon kimurantimpi. Ojentajalihakset saa kasvamaan silmin nähden kolmessa kuukaudessa, henkinen kasvu on haastavampaa. Tulokset ovat selkeämpiä, helpommin mittaroitavissa ja ennen kaikkea nopeampia. Sopii minulle!

Mutta kyllä, ystävän viesti sai ajattelemaan. Ja vaikka kirjoitin jo tiistaina myös henkisestä hyvinvoinnista, tunnistan ystävän pilke silmäkulmassa, mutta silti tosissaan lähetetystä viestistä totuuden jyvän. Olen sellainen tyyppi, että ajattelen liikunnan ja kropan hyvinvoinnin pistävän mielenikin kuntoon ihan hokkuspokkus tosta noin vaan. Vaikka pidempiaikaista ja todellisempaa hyvinvointia syntyisi, jos tekisi hommat toisinpäin: keskittyisi mieleen ja antaisi sen motivoida aikanaan myös fyysiseen jaksamiseen ja kehittymiseen.

Ei ole helppoa, tämä ninjakuntoilu. Pari päivää on takana ja heti jouduin vähän muokkaamaan prioriteettilistaa: ensin pää, sitten muu kroppa.

Olen lapsesta saakka ollut sillä lailla kehollinen, että se mihin kroppani pystyy ja mitä sillä teen, on määrittänyt vahvasti ajatuksiani itsestäni. Liittyy varmasti ainakin vahvaan urheilutaustaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Edelleen esimerkiksi paljain jaloin lähellä liikuntasalin lattiaa tai nurmikkoa kokonaisvaltaisesti liikkuessani, tunnen jotenkin hahmottavani myös itseni ja oman persoonani paremmin. En usko, että tämä tulee muuttumaan, onhan piirre ollut minussa aina. Minun tulisi vain oppia pääsemään eroon ajatuksesta, että mieleni jotenkin seuraisi automaattisesti kehoni hyvinvoinnin tilaa. Että olisin jotenkin automaattisesti mieleltäni hyvinvoiva, jos kroppani jaksaa ja on voimakas ja energinen.

Luulen, että hyvin monessa kohtaa myös mielelleni paras ratkaisu on ulkoilla, liikkua tai ylipäänsä käyttää kroppaa. Mutta minun on nyt ystävän viestin lailla muistettava, mitä kannattaa pohtia aivan ensimmäiseksi.

Joten nyt, julkistan sittenkin vanhan sijaan uuden tavoitteen, jota lähden kärsivällisesti tavoittelemaan: Pää ninja-kuntoon 2020. Katsellaan sitten myöhemmin muuta.

-Henriikka

uimapuku/Halla x Halla, olkihattu/Marokon tuliainen

Heinäkuinen aktiiviloma: mitä tehdä Vuokatissa?

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

Hitaiden, tekemättömyydessään rentouttavien lomapätkien rinnalla rakastan aktiivilomia. Sellaisia että mennään ja tehdään suuna päänä, huiskataan systemaattisesti paikasta toiseen ja laitetaan koko kroppa likoon lomalla.

Viime viikonalku kului aktiivisesti Vuokatissa. Oli IHANAA. Ajattelin, että kerrankin kirjoitan päiväkirjamaisesti reissusta, päivä kerrallaan. Pääsette paremmin tunnelmiin ja ajatuksiin kiinni, kun kirjaan matkan kulua nostaen tiettyjä hetkiä ja fiiliksiä pinnalle.

Maanantai

Lähdin matkaan julkisiin luottaen, niin kuin usein tapana on. Junalla Kajaaniin ja siitä bussilla perille Vuokattiin. Junassa myytiin mansikoita Suonenjoelta ja ravintolavaunusta sai santsattua kahvia kuppiin. Kouvolaan saakka juna oli tupaten täynnä uusia varusmiehiä, kunnes sitten yhtäkkiä kaikki pienet kaljupäät jäivät yhdessä vähän pelokkaina, mutta uhotellen laiturille.

Nauratti, kun kävelin Kajaanissa juna-asemalta bussiasemalle kamppeitteni kanssa hirveässä hiessä todetakseni, että bussi olisi lähtenyt nimenomaan juna-asemalta. No, ottivat kyytiin hikisen reissulaisen onneksi kuitenkin, se on tärkeintä. Sitä paitsi toinen daiju oli tehnyt samalla tavalla, joten pääsimme nauramaan yhdessä.

Perillä Vuokatissa tuntui lempeältä. Saavuin illansuussa perille Holiday Club Katinkultaan ja kirjauduin Villas-huoneistooni. Kävin syömässä rapusalaattia hotellin O’Leareys-urheilubaarissa ja -ravintolassa ja hymyilin itsekseni omalle elämälleni, kun vetelin naamaani alkupala-popocorneja katsoen telkasta tapojani vastaan innokkaasti urheilua. Nautin yksin reissailusta kovasti, mutta välillä siihen herää, että esimerkiksi tarjoilijat ovat asiasta kovin kummissaan, ja ympärillä olijat katselevat, että nyt on kyllä muijalla jäänyt treffiseura saapumatta. Mitä vielä! Parhaassa seurassa, itsekseni.

Ennen nukkumanmenoa otin vielä kunnon suihkun, kunnes vedin pimennysverhot vielä korkealla killottavan auringon eteen ja sukelsin rapeisiin lakanoihin. Ai autuutta!

Tiistai

Tiesin veljeni saapuvan tiistai-keskiviikko-välisenä-yönä reissuseurakseni, joten olin pyhittänyt tiistain reissun rauhalliselle hyvinvointi-puolelle ja mielen rentoutumiselle.

Kipittelin herättyäni parinsadan metrin päähän Katinkullan hiekkarannalle aamu-uimaan, jonka jälkeen istuin ainakin tunnin kahvin ja aamiaisen äärellä hotellin aamiaisella. Lapset hihkuivat lasin takana näkyvää kylpylää, joka avautuisi tuotapikaa, ja minä hihkuin sitä, että pääsisin pian jumppaan ja lenkille.

Kympiksi hiihtelin trikoot jalassa hotellin liikuntasaliin, jossa osallistuin Body Balance -tunnille. Joogaa, pilatesta ynnä muuta yhdistävä ryhmäliikuntatunti oli sopivan rauhallinen mutta kuitenkin kehoa haastava itselleni siihen hetkeen. En muista, koska olisin edelliskerran osallistunut ryhmäliikuntaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja nostalgiahuuruisia tunteita vääntäessäni itseäni mutkalle. Juuri tällaistä liikunnan kuuluisi ollakin: matalarimaista, riittävän yksinkertaista ja kuitenkin sen verran ajatuksia vaativaa, ettei tunnin aikana ehdi pohtia muuta.

Tunnista voimaantuneena lähdin vielä juoksulenkille jumpan jälkeen. Kainuulaiset metsämaisemat ovat siitä haastavat, että pysähtelin vähän väliä kaiken kauniin ja mielenkiintoisen äärellä: oudosti mutkalle kasvanut mänty, rullalle vääntynyt tuohipalanen ja mustikkaa pukkaava metsä saivat kaikki sydämen läpättämään. No, onneksi ei ollut kiire.

Sitä paitsi juoksu otti sen verran aikaa, että sen jälkeen pystyi jo lounastamaan. Katinkullan Classic Pizza -ravintolan salaateista muodostui viikon aikana vakkariannoksiani.

Iltapäivällä otin usean tunnin työnteolle. Pidän töistäni – maileihin vastailusta, blogin kirjoittamisesta ja esimerkiksi Instagramin yksityisviesteihin vastailu on tosi kivaa, kunhan on aikaa. Ja erityisen kivaa se on silloin, kun on saanut jo päivän aikana liikkua tai olla pihalla. Sellaiset päivät, kun kököttää kahdeksasta kahteentoista tuntia ruudun äärellä, on oikeastaan totaalikaameita.

Illalla starttasi päivän ja koko reissun the hyvinvointi-ilta. Poljin hotellin punaisella vuokrajopolla muutaman kilometrin päähän Kainuuravintola Kippoon, jossa itse asiassa olinkin käynyt jo pari vuotta sitten kevätalven reissulla. Muistin ravintolan olevan tosi hyvä, ja oli ihana, ettei tarvinnut pettyä.

Tilasin pöytään päästyäni ensi hättään Kainuu-nimisen drinkin, joka tuotiin pöytään ihanasti orvokein koristeltuna. Pääsimmekin siitä tarjoilijan kanssa heti hyviin villiyrtti-keskusteluihin.

On ollut niin ihanaa, kun olen eräopasvuonna saanut oppia luonnontuntemusta ja esimerkiksi kasveista pystyy näkemään nykyisin niin paljon enemmän – vaikkapa villiyrtit: vuosi sitten en tiennyt niistä vielä mitään ja nyt keskustelin tarjoilijan kanssa ihan vauhkona siänkärsämöstä ja itsekasvatetusta villimintusta. Ravintolan työntekijät olivat laittaneet ravintolan terassille oman pienen villiyrtiviljelyn pystyyn, jota sitten hyödynnetään ravintolan annoksissa. Oli aika kiva tietää, että esimerkiksi juustolautasen voikukkahillo oli heidän omapoimimista voikukista.

Itse söin onnellisena seuraavat ruokalajit Kipon kesälistalta (skippasin pääruoan ja otin sen sijaan kolme alkuruokaa):

Juustolankku
Valikoima suomalaisia juustoja, nokkosnäkkäriä ja Kipon voikukkahilloa

Kasvimaan kesäsalaatti hiilitaimenella
Viheryrttisalaattia, grillattua ja marinoitua kesäkurpitsaa, pisaratomaattia, nokkosnäkkäriä, marinoitua punasipulia ja perunaa

Kekkosen tapaan sokerisuolattua taimenta
Uppomuna, muikunmätiä, yrttisalaattia ja tryffelimajoneesia

Näiden lisäksi otin jälkiruoaksi kahvin rinnalla neljä pientä jäätelöpalloa: Bailey’s, terva, turkinpippuri ja tyrni. Maut olivat niin eksoottisia, että oli pakko päästä kokeilemaan kaikkia. Terva vei helposti voiton. Sen mausta tuli lapsuus mieleen.

Illan päätteeksi pääsin vielä nauttimaan tunnista Vuokatin Aatelin Zen Spassa. En suoraan sanoen ollut ikinä ajattelutkaan olevani Spa-ihminen, kunnes tiistai-iltana löysin itseni täydestä rentoutumisen tilasta altaasta skumppalasi ja tummasuklaapala kädessä, hiusnaamio hiuksissa, hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Ehkä olen sittenkin spa-ihminen, kun vain on riittävän ihana spa. Tai ehken vain ole ennen kuullut tuollaisista, jotka voi varata yksityiskäyttöön ja saada varmuuden siitä, ettei viereisellä lepotuolilla makaa joku tuntematon syöden sinun konvehtejasi.

Kellon lyödessä kymmenen, lööba-Henriikka palasi kylpytakkimaailmasta takaisin todellisuuteen. Ilta oli niin kaunis, ja Spa ihan rinteen vieressä, joten päätin kivuta vielä sen huipulle auringonnousua katsomaan.

Kannatti! Vuokatinvaarasta ja sen näkymistä on tullut jo itselleni tuttuja, sellaisia rauhoittavia ja mieltä tasaavia. Kiertelin ja kaartelin vaaran päällä, ihailin auringon jälkiä kasveissa ja puissa, kunnes tunnin tai parin päästä laskeudu verkkaisesta alas fillarille ja poljin hotellille vaaleanpunaisen pilvien alla.

Välillä mietin, onko se tosiaan maailma vai olenko se minä, kun saan kaikesta aina niin hattaraista? Varmaan molemmat yhdessä.

Keskiviikko

Minun yöllä nukkuessa, olin saanut isoveikkani Vuokattiin. En ollut häiriintynyt tippaakaan, kun hän oli rymynnyt aamuyöstä kamojensa kanssa huoneistoon ja kömpinyt sänkyynsä nukkumaan. Hyvä että en, sillä tulevat kaksi päivää olivat sen verran tapahtumatäyteiset, että sietikin kerätä energiaa.

Päivä starttasi pitkän aamiaisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen sillä, että poljimme pyörillämme Vuokatin Vesiurheilukeskukselle, josta onkin viimeisen kolmen vuoden aikana tullut yksi Vuokatin suosikkipaikoistani.

Oli tarkoitus käydä heittämässä nopeat saunat ja wakeboardaukset, mutta olisihan se pitänyt arvata: kolme tuntia hölähti äkkiä ohi, kun ensiksi alle otettiin SUP-laudat, sitten wake board ja myöhemmin saunalautan löylyjen jälkeen vielä puhallettava yksisarvinen.

Tämä oli muistaakseni neljäs kerta, kun kävin wakeboardaamassa kaapelilla. Ilokseni huomasin, että homma alkaa jo luonnistua ihan hyvin. Ai että, tuo homma on niin kivaa. Kunnon adrenaliiniryöpyt, kun saa viiletellä menemään ja kokeilla kypärä päässä turvallisesti rajojaan. Oskarihan kiskaisi hyppyristä sellaisella pehmeällä alastulolla, että pari päivää menikin niska sopivasti kipeänä – mikään ei ole näemmä muuttunut sitten lapsuuden. Paitsi se, että nykyään kaikesta tulee lihaksen kipeiksi ja etukäteen veryttelyn merkityksen todella huomaa.

Ettei olisi mennyt liialliseksi löysäilyksi, lähdettiin vesimeininkien jälkeen lounaspitsoille Katinkultaan ja sieltä polkimet viuhuen Vuokatin Seikkailupuistoon.

Olin käynyt paikan päällä edelliskerran kesällä 2016, kun puisto oli juuri avattu, joten kaikki tuntui taas aivan uudelta. Korkean sietokyky oli madaltunut kolmessa kesässä, ja lihakset mahdollisesti vähän surkastuneet, mutta into oli samanlaista.

Puistoon päästessäni naurahdin jollekin, joka kiljahti muutaman metrin vapaapudotus -kohdassa viidennellä radalla. Sopivasti sai itseään kuitenkin palautella maanpinnalle (henkisesti ja fyysisesti), kun itse tolpan päässä seisoessani polvet tutisivat, kun olisi pitänyt hypätä. Tuollainen kuumotus ja jännityksen voittaminen on kyllä ihan sairaan siistiä. Sitä paitsi Oskarikin myönsi reitin kuumottavaksi, joten en ollut yksin ihan nössö.

Sen sijaan minä sain kunnon naurut, kun päästin veljeni yksin vetämään yhden Suomen haastavimmista radoista, Vuokatin puiston seitsemännen. Itselleen uskolliseen tapaan hän ei tietenkään tsekannut rataa, sen haastavuutta tai pituutta etukäteen, vaan lähti nuoruudessa kerätyillä voimilla ja kunnolla kipuamaan puiden välisiin ratoihin. Eihän siinä sitten kauaa mennyt, kun kaikki voimat oli käytetty, eikä ollut kovin kaukana, että hänet olisi pitänyt tulla hakemaan kesken kaiken alas. Nauroin kaksinkerroin isoveljelleni, jonka alun itsevarmuus oli noin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen muserrettu, kun jäljellä oli vielä vajaan tunnin verran.

Lupasin maaliinpääsystä kolme jäätelöä, joista tarjosin sitten lopulta yhden väsyneelle miehelle heti maalista.

Onneksemme olimme siirtäneet illallisvarausta vähän myöhemmälle, niin saatiin seiskaradan sankarikin mukaan. Illallista nautimme Haapalassa, joka on myös yksi Vuokatin must-kohteita ja ehdottomia helmiä. Sukutilaan rakennettu ravintola ja panimo tarjoaa myös majoituspalveluita: vanhassa kartanossa ja moderneissa piha-aitoissa on 10 majoitushuonetta.

Päivän paras uutinen oli, että yksi heidän oman panimon oluistaan oli muutettu kysynnän vuoksi gluteenittomaksi! Niinpä kolautimme elämälle Korpikuusen kuiskaukset vastakkain todeten, että on mukava olla yhdessä reissussa. Ruoaksi söimme muun muassa nokkoskeittoa, perunarieskaa, tervalohtisalaattia ja vegaanista pistaasijäätelöä. Juuri ennen ysiä muistin myös rynnätä tiskille ostamaan muutaman Haapalan olutpullon mökkituliaisiksi isälle ja äitille (totuus: lähinnä itselleni).

Haapalassa on mukava tunnelma. Voi vetää hienommin tai rennommin, kaikki mahtuu samojen hirsien sisään sujuvasti.

Illalla jatkettiin tiistailta tuttuun hyvinvointiteemaan liittyen. Hotelli Vuokatin hulppea Honkalinna-maisemasauna oltiin jätetty meille lämpimäksi vielä hotellin yleisen saunavuoron loputtua.

Ja olipa se hieno! Saunaan noustiin suihkutilasta puisia portaita pitkin kuin missä tahansa rivitaloasunnossa. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Löylyt olivat ihanat ja vaikka pihan allas oli viileää kuin mikä, kävimme uimassa muutamaan otteeseen. Tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Illan paras hetki oli, kun pilvisen päivän päätteeksi taivas alkoi rakoilla, ja aurinko levähti näkyviin upeasti taivaanrannassa. (Joojoo, hattarainen mieleni se varmaan taas vaan toimii, mutta vitsit oli hieno.)

Torstai

Torstaina Oskari alkoi jo naureskella, että ei tämä mikään lepoloma ole.

Aamiaisen jälkeen oli varattu Katinkullasta sulkapallo- ja pingiskentät, jonne pääsimme ottamaan pienet aamuhiet. Totuuden nimissä on kyllä kerrottava, että someklippien taltioiminen vei suht ison osan urheilustamme. Lähdimme kuitenkin kentältä paidan selkämykset märkinä. Jouduin tylsyydekseni huomaamaan, että isoveli pieksee minut edelleen molemmissa lajeissa.

Lounaan jälkeen teimme muutaman tunnin omatoimisen kanoottiretken läheiselle Jäätiönlammelle. Ennen sitä keskityimme kuitenkin olennaisimpaan: eväsostoksiin. Vuokatin K-Supermarket on erinomainen eväskauppa, sillä hyllyissä on reilusti paikallista ja valikoimat ovat muutenkin hulppeat. Sitä paitsi irtokarkkihylly on riittävä. Lappasimme koriimme muun muassa kinuskikakkusia, kainuulaista smoothieta, lohta, vihanneksia ja mansikkalimua, jotka sitten kuljetimme visusti turvassa pyöränkoreissa Katinkullan rantaan kanoottien luokse.

Intiaanikanootti ja virvelit vieheineen oli Vuokatti Safaris -yritykseltä. He järjestävät Vuokatin seudulla paljon erilaisia aktiviiteetteja ja ohjelmapalveluita ympäri vuoden, muun muassa juuri kanoottiretkiä.

Kyllä se vain niin meni, että virvelin viskelyäkin hauskempaa oli juuri se outdoor-lounas. Vaikka kahvi unohtuikin matkasta (miten voi olla mahdollista, vaikka olin varannut termariin kuumat vedetkin?), pitkä lounashetki oli leppoisa. Jäätiönlammella oli laavu, jonne pääsimme (pääsin) kattamaan kauniisti, ja pöydällä oli jopa valmiina kimppu luonnonkukkia maljakossa.

Eipä meidän melonnasta kilometrimäärällisesti nyt kovin hurja tullut, mutta panostimmekin ensisijaisesti laatuun. Kala ei syönyt, eikä edes nykinyt, mutta säästyivätpä ainakin kalaraukat. Ja niin kuin Oskari totesi, harva ääni on yhtä ihana kuin tyynen veden liplatus kanoottia vasten hiljalleen meloessa.

Illalla oli vuorossa reissun viimeiset hetket, jotka päätimme käyttää vielä ihan uuden paikan etsintään. Eräs avuliais seuraaja oli vinkannut Instagramin puolella Kuikkalammesta, ihan Vuokatin ytimestä löytyvästä kirkasvetisestä lammesta, jota nyt lähdimme etsimään.

Vuokatin koululta saimmekin paikallisilta vinkkiä, että tien toiselta puolelta, pienen matkan päästä, lähtisi helppo kävelyreitti lammelle ja sen laiturille. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen löytyikin laituri ja aivan upea lampi. Jos melusaastetta ei ota huomioon, on miljöö aivan upea. Syvä järvi näyttäytyy turkoosina, ja vesi on täysin kirkasta. Tämä on juuri sellainen lampi, johon lapsena haaveili rakentavansa jonkun hyppytornin tai liaaniköyden.

Tuolla Kuikkalammen laiturilla pötkötellessä huomasimme molemmat olevamme aktiivilomastamme hyvällä tavalla tainnoksissa. Oli aika lähteä parin tunnin päähän Kuhmon mökille nukkumaan. Kävimme vielä hotellilla syömässä illalliset ja jälkiruokajäätelöt (raparperisorbettia ja latte-jäätelöä!), minkä jälkeen rakas Nissan lähti köröttämään kohti muuta perhettä ja kesämökkiä.

Hitsi kuinka oli kivaa! Hyvä etten ollut pidempään, olisi tullut melkoisen pitkä päiväkirjamerkintä.

Kiitos ja kummarrus. Ja luullakseni näemme taas pian, aktiivinen Vuokatti.

-Henriikka

Valtaosa kuvista: Oskari Reinman

Ninja-kuntoon 2020

Voisi kuvitella, että eräopas-opiskeluvuoteni päätteeksi olisin teräksisessä kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Niin myös olin itse ajatellut olevani. Meillä oli luokkakavereiden kanssa jo elokuussa kehitelty suunnitelma (tai no, pikemminkin läppä), että vuoden jälkeen olisimme niin lihaksikkaita ja hyvinvoivia, että sanatkin kimpoilisivat meistä.

No, osalle varmasti kävikin näin. Minulle ei. Itselläni tämä vuosi on romauttanut sekä fyysisen että henkisen hyvinvoinnin niin maanrakoon, että tekemistä on riittänyt. Ja riittää. En ole stressannut liikaa asiasta, sillä se on ollut väistämätöntä – stressi on esimerkiksi tuonut minulle ihottuman, jollaisesta en ole koskaan ennen kärsinyt. Ennen kaikkea olen priorisoinut unen. Kehoni ja mieleni on vaatinut niin paljon unta, että olen nukkunut helposti 12 tunnin unia seitsemänä päivänä viikossa.

Nyt, kun koulun loputtua vapaa-aika on lisääntynyt arjessa, ja voimat ovat alkaneet muutenkin hiljalleen palata, olen alkanut taas ajatella asiaa. Tiedänhän minä, että terveellisempi ruokavalio ja säännöllinen liikunta auttaisivat sekä kehoa että mieltä.

Tekisi tietysti mieli julistaa, että ”nyt lähtee, täysillä, seitsemän kertaa viikossa joojoojoo tai yhdeksän!!!” Tiedän kuitenkin lukuisista omista kokemuksista, ettei se auta kuin hetken. Sen sijaan yritän nyt hiljalleen saada kerättyä itselleni sisäistä motivaatiota – miettiä, mikä minua ihan oikeasti kannustaisi ja tsemppaisi paremman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kehittämisessä tässä hetkessä.

Tiedän, etteivät ulkonäkö-mittarit ole minua varten. Ne jaksavat motivoida noin hmmm puolen päivän verran. En myöskään usko, että mitään aivan hurjaa projektia (triahtlon, Suomen halki pyöräily…) kannattaa aloittaa nykyisillä, keskinkertaisilla voimavaroillani.

Sen sijaan olen miettinyt, että olisi ihana olla ketterä ja jaksava taas. Olla energisempi ja kyvykkäämpi; sellainen pikkuapina, joka kiipeäisi taas helposti puuhun, nousisi tikkaat vikkelästi ja hyppäisi kiveltä alas ukemilla. Haluaisin olla kuin ninja. Niinpä päätin tänään, että yritän päästä ”Ninja-kuntoon 2020” -mindsettiin. Vuosi on sopivan pitkä aika, jolloin voin oikeasti miettiä elämäntapaparannuksia nopeiden tulosten sijaan. Vuoden päästä voin myös luullakseni jo paljon nykyistä paremmin muutenkin, mitä Ninja-projekti toivon mukaan on osaltaan myös tukemassa.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Ehkä vartin kävelyä joskus, ehkä vähän parempia ruokavaliovalintoja silloin tällöin. Aluksi tuskin suuriakaan, vaan enemmänkin ajattelun muutosta. Haluaisin rakastaa kehoani ja pitää siitä huolta. Siksi tuntuu tärkeältä, etten vähän hankalassakaan elämänvaiheessa (tai nimenomaan ainakaan siinä) heitä omaa hyvinvointiani syrjään ja anna koko mopon karata alta. Olen hyvin vahvasti psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja tiedän, että nyt jos koskaan kannattaa panostaa hyvinvointiin. Ei vatsalihaksiin, ei leukamaksimeihin tai salaattidiettiin, vaan hyvään oloon ja siihen, että tämän hullun elämänvaiheen jälkeen voisin jatkaa ninja-apinana henkisesti kasvaneena, fyysisesti toimintakykyisenä.

-Henriikka

Kerrankin lempeyttä ja tukea

Kiitos kaikille. Sain tiistaina satoja viestejä eri kanaviin ero-kirjoituksen julkaisun jälkeen. Olin suoraan sanoen pelännyt kuollakseni, että minut syödään elävältä. Vaikka oma prosessi olikin tosi pitkällä, ajattelin, etten kestäisi julkista myllytystä. Ja sitten yhtäkkiä kanavat täyttyivätkin ihanista, sydämellisistä sekä ajatuksen- ja rakkaudentäyteisistä viesteistä. Usein niin kylmä ja sydämetön some oli kerrankin lempeä ja armollinen.

En oleta, että kaikki ymmärtävät. Että kukaan ymmärtää. Jollekin se, että koen kääntäneeni jokaisen kiven, näyttäytyy siltä, etten ole kääntänyt vielä yhtäkään. Jokainen kokee samat tunteetkin eri tavoin ja eri vahvuuksin, kukin kokee samantyyliset tilanteet omalla laillaan. Mutta siitä olen kiitollinen, ettei kukaan läyhännyt kaikkitietävänä tai ryöpyttänyt elämänohjeitaan, en ehkä olisi pystynyt juuri sellaista nyt vastaanottaa, vaikka keskustelemaan olenkin aina valmis, ja vaikka monella varmasti olisikin hyviä ohjenuoria.

Kai tässä elämässä on vain pyrittävä olemaan muille hyvä ja itselleen rehellinen, toimimaan parhaimmalla mahdollisella tavalla niillä tiedoilla ja taidoilla mitä mihinkin elämäntilanteeseen saakka on ennättänyt kerryttää. Usein ympäriltä tulee erinomaisia neuvoja, aina ei.

Jollekin kymmenen vuoden parisuhde on epäonnistuminen. Toisethan kokevat kaikki alle elämänmittaiset parisuhteet turhina. Itse en onneksi enää ajattele näin, vaikka nuorempana pohdin itsekin samankaltaisesti. Vähän kuin ystävyyssuhteissakin, voi parisuhteissakin alle ikuisuudenkin kestoinen matka olla onnistunut, kiitoksenaihe.

Totta kai näin avioliitollani erityisarvon ja olisin tahtonut sen kestävän mummoksi saakka ja ylikin, mutta nyt kun ei kestänyt, en pysty mitenkään ajatella olevani epäonnistunut tai liittoani turhaksi ja huonoksi. Sehän on ollut perheen lisäksi isoin lahja, jonka olen saanut. Olen myös tyytyväinen, että ajatus siitä, että ero on jotenkin häpeällistä, on hiljalleen muuttumassa. Kukaan, ei kukaan, lähde tällaiseen prosessiin kevyin perustein. Sen tietää varmasti jokainen, joka on saman kokenut. Niin monesti olisi ollut helpompi vain peruuttaa päätös, jatkaa totuttuun tapaan.

Täällä sitä nyt opetellaan elämää ominensa. On ollut merkillinen kevät ja kesä. Niin monessa hetkessä on tajunnut, että tämähän muuttuu, ainiin ja tämäkin. Mutta olen yrittänyt ajatella, että vaikka hetkessä tuntuu hankalalta ja lohduttomalta, tässä luodaan nyt jotain kestävämpää ja onnellisempaa. Että lopulta muutos kannattaa. Onneksi tietää itse, että on erottanut jatkuvan tunteen sellaisista ohimenevistä, joita tulee ja menee. Silloin pystyy luottaa tulevaisuuteen, vaikka nykyisyys ei olisikaan aina kevyttä.

Olen miettinyt sitäkin, miten moni on samaistunut tekstiini. Minua pelotti kirjoittaa sydämestäni, vaikka se tuntuikin oikealta. Kunpa useammin uskaltaisi voittaa pelon ja olla oma itsensä. Silloin ehkä syntyisikin samanlaisia lempeyden aaltoja, mitä tämä viikko tuotti. Minuakaan ei syöty elävältä, vaan kannateltiin. Ihmisethän ovat oikeastaan aika ihania, vaikka välillä harhautuu luulemaan muuta. Olen saanut viestejä niin odottamattomilta tahoilta, niin tärkeää tukea ja oikeita sanoja. Eräs saamani viesti tiivisti tilannetta hyvin, vaikka vastoin viestiä en koekaan tätä omaksi kyvykseni tai ansiokseni: ”Upeeta, että osaat vuorata itsesi lempeillä ihmisillä, jotka välittää susta, ja pyytää niiltä sitä.”

Näissä kuvissa poseeraan auringonkukkien kanssa meren ääressä, Kemiönsaaressa. On valmistujaisilta, kouluhommat on taputeltu, olen juonut pari lasia skumppaa, ja tulevaisuus tuntuu taas pitkästä aikaa kirkkaankeltaiselta. Onneksi aurinko aina paistaa, ennemmin tai myöhemmin.

Yritän löytää tällaisia hetkiä loppukesästäkin ja luottaa erään toisen tsemppiviestin sanoihin:

”Eiköhän samalla meningillä mennä eteenpäin eli epäilemättä olet jo rakentanut oman uuden elämän pelkästään kaarnaa ja havuja hyödyntäen.”

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (Blogi, Instagram)

Ikuinen suhde päättyikin tähän

Me ollaan Jannen kanssa erottu. Joo, tiedän. Minäkään en meinaa uskoa sitä. Tai on mennyt ainakin monta, monta kuukautta ymmärtää, että niin tässä oikeasti käy – ja kävi. Enhän ole koskaan uskonut mihinkään yhtä paljon kuin siihen, että me olemme tietysti aina yhdessä. Ehdimme olla yhdessä yli 10 vuotta, naimisissakin kahdeksan. Tämä on ylivoimaisesti vaikeinta, mitä olen koskaan kokenut.

Mutta elämä on joskus vaikeasti ennakoitavissa. Toista ei pystykään rakastaa enää niin kuin ennen, vaikka kuinka tahtoisi. Yhtäkkiä tulevaisuus tuntuu siltä, ettei sitä eletäkään yhdessä. Voisin kirjoittaa syiksi, kuinka erilaiset kiinnostuksenkohteemme ovat, kuinka erilaisia olemme ihmisinä, mutta todellisuudessa eroissa taitaa aina olla kyse siitä, ettei toista rakasta riittävästi tai sillä tavalla kuin tahtoisi. On hurjaa ja hurjan pelottavaa tajuta, että alitajunnasta vyöryvät ajatukset ovat muuttuneet todeksi ja ettei tilanteesta pääse enää pakoon. Ei ajan kanssa, keskustelemalla, terapiassa, uskolla tai sillä tahdollakaan.

Vuodenvaihteessa alkoi akuutti keskustelu, joka jatkui jatkumistaan. Minä aloitin keskustelun, jota on käyty sitten tiiviisti ja yhdessä. Tuntuu, että näiden kuukausien aikana minusta on muserrettu kaikki mikä muserrettavissa on. Vaikeinta on joutua satuttamaan toista. Jossain vaiheessa tuntui, että olen vain sellainen hoiperteleva kasa ihmisenpalasia, muisto jostain ehjästä, joka joskus olin. Monta kuukautta meni lähinnä selvitessä päivä kerrallaan – itkiessä, ajatellessa ja nukkuessa. Onneksi nukun hyvin ja paljon, sillä päivällä omia ajatuksia on vaikea karata. Ne ovat mukana koko ajan.

Eroon ei liity draamaa, ei isoja riitoja, ei mitään sellaista, vaikka eihän tämä mitään kivaa ole ollut. Suoraan sanoen ihan kamalaa. Janne muuttaa kodistamme pois heinäkuun jälkeen, minä jään sinne asumaan. Kaikki on hoidettu välittäen, ja irtaimistoa jakaessakin kumpikin on sanonut uudestaan ja uudestaan vain: ”Joo, saat kyllä kaiken mitä tahdot.” Oikeasti ansaitsisimme tästä kaikesta jonkun Nobelin rauhanpalkinnon, vaikka välillä on tuntunut, että olisi niin paljon helpompi vaan riidellä. Mutta kumpikaan ei ole nähnyt syytä hoitaa asiaa millään muullakaan tavalla kuin hyvin, niin hyvin kuin nyt ylipäänsä voi. Vaikka tämä onkin satoja kertoja raskaampaa kuin mikään tähänastisen elämäni asia on ollut.

Useasti olen ajatellut, etten varmaankaan jää henkiin. Onneksi vielä useampina hetkinä olen kuitenkin tiennyt, että jään. Tammikuusta lähtien olen yrittänyt ajatella, että käy miten käy, niin viimeistään vuoden päästä hengitän jo kunnolla. Että vuoden päästä helpottaa. Se ajatus on lohduttanut, sillä se ei ole tuntunut ikuisuudelta. On ollut aikaraja. Lohduttaneet ovat myös perhe (<3) ja ne ystävät, jotka ovat osanneet antaa tukeaan ja rakkauttaan enemmän ja paremmin, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Kiitos.

Nyt tuntuu jo siltä, että on voiton puolella. Ei missään tapauksessa maalissa, vielä kaukana sieltä, mutta sellaisessa vaiheessa matkaa, että voi jo olla aika varma maaliin pääsystä. Olen päässyt käsittelyprosessissa melko pitkälle, pystyn jo toimimaan normaalisti. Siksi kirjoitan tästä nyt. Alkaa tuntua vähitellen itseltäni. Ajattelevalta. Rohkealta ja vahvalta. Herkältä.

En ole koskaan toivonut teiltä yhtä paljon rakkautta kuin nyt toivon. En pane pahakseni, jos vaikka jätätte sydämen viestiksi. Tai vaikka voimahauiksen uuden vanhan sukunimeni merkiksi – Reinman, onneksi se on tosi hieno.

Pikkuhiljaa kappaleista kokonaiseksi. Minuksi taas. Sellaiseksi, että pystyn arvostaa ja rakastaa itseäni, seisomaan päättäväisesti ja ryhdissä tulevaisuuden edessä.

-Henriikka

Ps. Poistin blogista jo aiemmin keväällä häiden ja hääpäivien kirjoitukset, ne tuntuvat tässä kohtaa liian henkilökohtaisilta. Kaiken muun olen sen sijaan säästänyt. Pidätän kuitenkin oikeuden poistaa nekin, jos joskus tuntuu siltä. Jommastakummasta meistä. Kysyin tietysti myös Jannelta luvan tämän jutun julkaisuun.

Ja hei, jos teillä on mitään kysyttävää tai kirjoitettavaa aiheesta, niin minulle saa kyllä laittaa viestiä. Olen kirjoittanut vuosien saatossa parisuhteestamme paljon ja vaikka kirjoitan tietysti tästä lähin vain itsestäni, ei tarvitse jännittää, etteikö minulle päin voisi asiasta kirjoittaa.

1700-luvun hipsterien vaelluskohde ja 10 muuta syytä matkailla Suomessa

Kaupallinen yhteistyö: 100 syytä matkailla Suomessa

Parin viikon kesärundini on alkanut. Istun junassa, matkalla kohti Kajaania. Tuleviin viikkoihin on luvassa monen monta paikkaa ja kohdetta, joista kaikkia en vielä edes tiedä.

Ensiksi suuntaan Vuokattiin, jonne seurakseni saapuu päivän yksinelelyn jälkeen isoveljeni. Sieltä suuntaamme yhdessä Kainuun Korpeen, Kuhmon kesämökille ja serkun häihin koko perheen voimin. Sitten onkin suunta vielä tuntematon, mutta lopulta ennen Helsinkiä päädyn vielä ainakin Raaheen, Langin Kauppahuoneelle.

Voi juku, miten monia kiinnostavia paikkoja Suomessa onkaan. Kirjoitin toukokuun alussa siitä, että olen 100 syytä matkailla -kampanjan puolestapuhuja. Olen edelleenkin sitä mieltä, etten voisi mieleisempää yhteistyökumppania kesälle keksiä.

Tähän kirjoitukseen listasin 11 kohdetta kampanjasivustolla olevista reilusta sadasta syystä: suosituksia jo käymiini paikkoihin, suunnitelmia kuluvalle kesälle ja haaveita syksyyn ja ensi vuoteen.



Paikkoja (eli syitä matkailla Suomessa), joissa olen jo käynyt ja joita voin lämmöllä suositella:

Kolin Repouuro on kuin ulkomaanmatkojen esitteestä

Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kolilta. Vietimme päivän jylhissä kansallismaisemissa kesäkuussa Jongunjoen vaelluksemme jälkeen kouluporukan kanssa. Ukkonen kiersi vaaraa, kun istuimme kalliolla ihaillen maisemia ympärillämme. Ennen lähtöä, toisen päivän aamuna, nousimme vielä huipulle ihailemaan aamuneljän auringonnousua.

Vaikka Pirunkirkolla kävimmekin, Repouurolla emme käyneet. Suomen pisin luolasto on jotain sellaista, mitä et arvannut tästä maasta edes löytyvän. Aikamoinen. Repouuron luoliin järjestetään ohjattuja retkiä – yksin sinne ei pidä mennä. Yli 117 metriä pitkä verkosto kulkee kolmessa kerroksessa. Liikkumiseen vaaditaan fysiikkaa ja uskallusta.

Suomen coolein kylä – alpakoita, historiaa, olutta ja artesaanimeininkiä

Teijon kansallispuiston kupeessa, Matildanjärven ja meren äärellä sijaitseva Mathildedal on todellakin löytö! Samaa mieltä taitavat olla ne lukuisat kaupunkielämään kyllästyneet, jotka ovat muuttaneet historialliseen pikkukylään viime vuosina ja tehneet Mathildedalista trendikkään nähtävyyden juurileipomoineen ja kyläpanimoineen.

Myös paljon puhuttuun Mathildedaliin suuntasimme kouluporukan kanssa keväällä, kun olimme patikkaretkellä Teijossa. Suklaapuoti jäi vielä näkemättä, joten paluu on pakollinen.

Marjaniemen majakka ja kalastajakylä

Yksi viime kesän Suomi-roadtrippimme ihanimpia kohteita: Hailuoto. En usko koskaan unohtavani auringonlaskun tunnelmaa, kun joimme viiniä ja söimme grilliruokaa saavuttuamme juuri perille Marjaniemeen. Edessä oli iltauinti sekä aittayö ja silmien edessä, hiekkarannan takana siinsi kaunis meri.

Hailuoto sijaitsee 25 minuutin lossimatkan päässä mantereesta, Oulunsalosta. Majakan lisäksi pääset ihmettelemään historiallista mutta edelleen vilkkaassa käytössä olevaa Marjaniemen kalastussatamaa. Majakan sisään pääsee juhannuksesta alkaen elokuun ensimmäisen viikon loppuun saakka, mutta miljöö itsessään on matkan väärti myös muina aikoina.

Inari-Saariselän alueella huuhdotaan kultaa ja vaalitaan kulttuuria

Työ ja kaupunki unohtuvat, kun kapea jokivene lipuu pitkin kirkasta jokilaaksoa suuntanaan kultavaltaus. Kohta kultahiput pyörivät vaskoolilla. Kaikki näyttää juuri siltä kuin elokuvissakin. Hirsimökit, purot ja käärityt lahkeet muuttuvat todeksi.

Inarin alueella kävin tänä vuonna jo talvella, hiihtovaeltamassa Hammastunturin erämaassa, mutta kokemusta on viime vuodelta myös yöttömän yön ajasta. Inari on upeimpia paikkoja koko Suomessa, ja kaipaan sinne kovasti takaisin.

Paikkoja, joihin aion vielä tänä kesänä suunnata:

Vuoden 2019 parhaat maastopyöräilyreitit löydät Ylläkseltä

Ylläs kutsuu minua ja siskoani heinä-elokuun taitteessa. Yöjunaliput löytyvät jo sähköpostista, ja odotustakin on ilmassa: ihana nähdä Lappia myös tänä kesänä. Vajaa viikon reissulla ennätämme varmasti nauttia valosta, aktiviteeteista ja Lapin suven taianomaisesta fiiliksestä.

Luulenpa, että nousemme toissasyksyn tapaan myös maastopyörien selkään. Ylläs voitti Suomen messusäätiön tuhansia ääniä keränneessä kisassa Vuoden retkikohde -palkinnon juuri upeiden maastopyöräilymahdollisuuksiensa ansiosta. Reittejä on yli 200 kilometriä ja vaativuustasoksi voi valita kaikkea helpon köröttelyn ja rankemman down hill -rytkytyksen väliltä. Näistä kahdesta kategoriasta taidamme siskoni kanssa molemmat sopia rytkyttelijöihin.

Hiljainen kansa yllättää Valtatie 5:n varrella

Hiljainen kansa -taideteos on ollut suosikkini aivan lapsesta saakka. Muistan lapsena sitä ihaillessani, että se oli samanaikaisesti kiinnostava ja pelottava, tuttu mutta mystinen. Hiljaa kököttävät heinäihmiset yllättävät ohiajavan ja vangitsevat vierestä ihailevan.

Lähes tuhatpäinen Hiljainen Kansa seisoo Viitostien varrella 30 kilometriä Suomussalmen keskustasta Kuusamoon päin. Erikoinen tilataideteos syntyi alun perin vuonna 1988 performanssitaiteilija Reijo Kelan tanssiteosta varten. Kävely heinäpäiden seassa on ainutlaatuinen kokemus. Voit vaikka vaihtaa vaatteita jonkun hahmoista kanssa (olis hienoa löytää uusi lempivaate täältä) tai vain fiilistellä sen voimakentässä.

Makuelämyksiä vuodesta 1896

Turkuun on monta syytä matkustaa. Tärkein niistä lienee rakkaat ystävät, jotka siellä asuvat. Toiseksi tärkein olla luullakseni ruoka: Kasvisravintola Kuori on edelleen haavelistalla ja Kauppatoria muistelen aina suurella lämmöllä – onhan siellä huippuhyviä gluteenittomia leivoksia.

Kaupungin sydän, Turun kauppahalli, paistattelee leivoksineen kaupungin liepeillä. Jos ihanilta houkutuksilta ja mielettömiltä makuelämyksiltä ehdit, vilkaise hetkeksi kattoon – siellä näet alkuperäiset kattorakenteet, kulinaristeja, kaupankäyntiä ja hyvän ruuan ystäviä jo toistasataa vuotta suojanneet.

Haaveita tulevaan syksyyn ja ensi vuoteen:

Ahvenanmaa – kotimaan etelänmatka lapsiperheille

En ole käynyt lapsuuteni suosikkipaikassa, Ahvenanmaalla aikoihin. Tai no, käväisin siellä muutaman päivän visiitillä pari vuotta sitten, mutta silloin pakkasta oli noin 20 astetta, ja maisemat aika lumisia ja jäisiä. Ei sillä, etteivätkö ne olisi silloinkin olleet upeita, mutta mieluusti kokisin taas yli kymmenen vuoden tauon jälkeen kesä-Ahvenanmaan. Ja tietysti pyöräillen!

En välitä, että Ahvenanmaa markkinoi itseään kampanjasaitilla lapsiperheille – lapsenmieleni sopii hyvin kohderyhmään: Strutsisafareita, pitkiä hiekkarantoja, frisbeegolfia, sähköautoja, aktiviteettipuistoja tai vaikka ritarileikkiä keskiaikaisessa kivilinnassa (ahahaha, näen tämän sielunisilmin). Ahvenanmaalla yhdistyy ulkomaanmatkan taika, mutta kotimaan helppous. Välimatkat ovat lyhyitä ja kohteet keskenään hyvin erilaisia. Ei siis turhaa odottelua tai autossa kökkimistä, vaan mielenkiintoista tekemistä sekä energiaa purkavia ja virkistäviä aktiviteetteja.

Monta tapaa bongata norppa!

En ole koskaan nähnyt norppaa kuin vain norppalivessä. Lähipäivinä olen myös itku silmässä seuraillut keskustelua verkkokalastuksesta ja verkkoihin kuolleista kuuteista. Ihan kamalaa. Ensi vuonna voisin kevään tullen lähteä ihailemaan ja suojelemaan norppaa livenä.

Retkille pääsee niin risteillen, meloen, sähköveneellä kuin perinteisellä puuveneelläkin. Luontoa kunnioittavilla norpanbongausretkillä nautit Saimaan upeista maisemista ja retkitunnelmasta norppavesien asiantuntijoiden opastamana. Bongauskausi jatkuu koko kesän. Aktiivisinta aikaa on toukokuu, jolloin nämä pulleat palleroiset köllöttelevät kevätauringon lämmittämillä kivillä.

Yövy lasitalossa tähtien alla, keskellä saaristoa

Siskoni on muuttamassa alkusyksynä Länsi-Suomeen, joten minun tulee ottaa ryhtiliikettä myös lännen suhteen – useinhan löydän itseni Itä-Suomesta tai jopa rajan takaa. Yksi visuaalisimpia ja eksoottisimpia kohteita kartalla on varmasti lasitalot tähtien alla, saaristossa.

Asunto merinäköalalla. Mökki merinäköalalla. Hytti ikkunalla. Talo veden ääreltä. Noin 42 kilometrin päässä Vaasasta löytyy iglumaisia lasitaloja, jotka tarjoavat ympärivuotisen merinäköalan kolmessa suunnassa. Paikka on pystytetty yksityiselle ranta-alueelle, joten täällä saa olla paossa kaupungin hulinaa ja vilinää ja nauttia meren maagisesta kohinasta, tuoksusta ja läsnäolosta.

1700-luvun hipsterien vaelluskohde

Ja viimein pääsemme otsikossa luvattuun kohteeseen, jota odotan listan viimeisestä paikasta huolimatta aivan muiden kaltaisesti.

Tiesitkö, että Imatrankoski on Suomen ensimmäinen matkailukohde? Sen hypnoottinen pauhu houkutteli aatelisia, taiteilijoita ja synkkämielisiä runoilijoita tuijoittelemaan pyörteisiinsä jo 1700-luvulla. 1900-luvun alussa homma lähti niin sanotusti mainstreamiksi, ja Imatralle matkasikin Pietarista paremmanpuoleista populaa jopa 14 junallista päivässä.

Toki haluaisin viettää samalla yön vieressä sijaitsevassa Imatran valtionhotellissa.

Kyllä tuo 100 syytä matkailla -kampanjasivusto vaan inspiroi ihan hurjasti! Niin monia kokonaan uusia paikkoja ja ihan tuntemattomia stooreja niiden taustalla. Historiallisia, hienoja tarinoita kätkeviä paikkoja ja elämyksiähän on Suomessa vaikka miten paljon. Ja aina kun ennättää jonnekin, ehtii jonnekin muualle syntyä jo uusi kohde.

En halua kuitenkaan nähdä Suomea minään bucket-listana. Ylipäänsä kotimaan matkustuksessa olen onnistunut pitämään sellaisen kiireen kaukana. Ei hätiköimistä, ei paniikkia nähdä kaikkea kerralla – toivon mukaan minulla on vuosikymmeniä aikaa tutkimusmatkailla, nähdä kaikki ihan rauhassa ja yksi kerrallaan.

-Henriikka

Seuraa 100 syytä matkailla Suomessa –kampanjaa somessa:
Kampanjasivu: www.100syyta.fi
Instagram: @100syytamatkaillasuomessa
Facebook: 100 syytä matkailla Suomessa

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Kannattaisi antaa tylsyyden tulla

Huomasin tänään, että koin pitkästä aikaa tunteen, jota olen joutunut odottamaan kauan. Jota olen usein kaivannutkin.

Vietimme perjantain ja lauantain Roosaliinan kanssa Frantsilan Hyvän Olon Keskuksessa, Hämeenkyrössä. Istumme juuri bussissa matkalla takaisin Helsinkiin.

Rentouduimme, saunoimme, olimme vaan. Söimme ihanaa kasvisruokaa, nukuimme pitkät unet ja aamulla kävimme läheisellä järvellä uimassa. Aamiaisen jälkeen istuimme monta, monta tuntia puutarhassa. Roosaliina luki kirjaa ja minä kirjoitin päiväkirjaa. Iltapäivällä sen huomasin: minulla oli tylsää.

Kun kirjoittaa tai sanoo sanan tylsä, tulee siitä heti tosi kielteinen olo. Tylsä on jotain, mitä ei saa olla. Mitä on vältettävä. Mitä ei kuulu kekseliäällä ja fiksulla ihmisellä olla. Olen kuitenkin vähän eri mieltä.

Etenkin nykyään, kun älypuhelinta voi ruveta tökkimään heti aktiviteetin tai toiminnan ympäriltä loputtua, ei tylsyydelle ole sijaa. Tylsää ei ole. Se on jotain outoa ja pelottavaa. Todellisuudessa tylsyydestä alkaa vasta kunnon mielen rentoutus, ja usein ne syvimmätkin ajatukset pääsevät vasta silloin pinnalle. Ihminen pääsee harvoin mieleensä kunnolla kiinni älypuhelin kädessä, ja toisaalta myös luovimmat ideat harvoin nousevat kukkaan silloin, kun keskittyy johonkin muuhun.

Kannattaisi antaa tylsyyden tulla.

Myönnän, olen itsekin surkea siinä. Tylsyyden sietämisessä. Kun saavun jonnekin rauhalliseen ja levolliseen paikkaan, tekee usein mieli riehua. Joogasaliin saapuessani haluisin tehdä kuperkeikkoja matolla ja meditaatiohetken keskeltä tekee mieli nousta ylös, rummuttaa rintaansa kuin gorilla ja huutaa.

Tänään huomasin kirjoittaessani pihakeinussa, että kun sanojen ilmainen vyöry loppui, aloin kiemurrella ja katsella puhelintani.

Sitten totesin: Alkaa tulla tylsää. Sitähän minä olen toivonut.

Vielä en ole oppinut nauttimaan tylsyydestä, mutta nyt jo pystyn tiedostaen ymmärtämään, että se on minulle tärkeää. Kun muistelen esimerkiksi 7000 kilometrin USA-Kanada-roadtrippiämme, muistan erityisen hyvin sen, miten kirkkaasti mieleni kulki. Kaikki ne pelkääjänpaikalla istutut, usein tylsätkin kilometrit kuorivat minusta esiin aivan uuden puolen. Päässäni vilisi miljoonat ideat, olin keskittyneempi ja kivempi. Oli niin oikea päätös jättää paikalliset liittymä ja netti hankkimatta reissun ajaksi.

Tänään minusta ei ennättänyt tulla vielä keskittyneempi ja kivempi. Tylsyyden hyödyt ottavat aikansa. Mutta ainakin huomasin tilanteen ja tarpeen. Annoin tylsyyden tulla, otin sen kiitollisena vastaan. Tunsin mieleni rentoutuvan.

-Henriikka

Valmistumishuumaa: luonto- ja eräopas iik!

Niin minusta sitten tuli erä- ja luonto-opas, kun sain perjantaina valmiin paperit ja uuden ammattitutkinnon.

Muistan hyvin, kuinka syksyllä 2017 sain idean Liesjärven kansallispuistossa, Savilahdessa, teltassa pötköttäessämme. Olimme Eevan kanssa liikenteessä ja käyneet aiemmin päivällä lounaalla Eerikkilän urheiluopistolla. Sanoin teltassa, että heräisin mielelläni näistä maisemista vaikka aina, eläisin opiston leirielämää erittäin mielelläni. Eeva sitten vastasi, että mikset hakisi kouluun. Niin minä sitten hain, kun haku aukesi.

Yksitoista kuukautta kiisivät ohi hurjalla vauhdilla, ja yhtäkkiä kaikki on paketissa. Minulla on uusi ammatti, voi juku.

Vuoteen on mahtunut vaikka minkälaisia metkuja: intiaanikanoottien kaatumisia, asumista hirsimökkikommuunissa, eksymistä lähimetsään, myrkkysienten esittelyä opiskelukavereille (sori siitä…), telttailua -40 asteen pakkasessa, lötköttelyä riippumatossa, umpihankihiihdon MM-kilpailut ja kymmeniä, kymmeniä rantasaunakeskusteluita.

Olen oppinut alasta ja olen oppinut itsestäni – esimerkiksi sen, etten olekaan hyvä ja nopea, vaan oikeastaan aivan surkea oppija. Senkin opin, ettei minulla ole minkäänlaista sisäistä kompassia. Toisaalta taas hahmotin, että sydämeni on vallan hieno kompassi, noin niinku elämässä yleensä. Se lienee tärkeämpi taito sitten kuitenkin, kunhan vain keksii sopivat keinot olla eksymättä muuten.

Mukaan vuodesta tarttui myös 18 hienoa tyyppiä; 16 korvaamatonta luokkakaveria ja kaksi arvokasta opettajaa.

Mietimme pari viikkoa takaperin vikalla kouluvaelluksellamme Kolin vaaralla istuessamme, mistä olemme kiitollisia. Nostin itse esiin kiitollisuuden siitä, että on saanut ympärilleen erityislaatuisen sosiaalisen rakenteen. Että aikuisena on saanut mahdollisuuden tutustua pariinkymmeneen uuteen ja keskenään erilaiseen ihmiseen niin intensiivisesti ja läpikotaisin, niin kuin me nyt olemme saaneet. Se on ollut erityisen poikkeuksellista, ettei ole oikein voinut esittää mitään, kun yhdessäolo on ollut niin tiivistä – sitä on vaan ollut mikä on ja toisaalta hyväksynyt ympärillä olevat sellaisina kuin he ovat. Ei ole ollut huonoja ja hyviä puolia, vaan pelkästään puolia, jotka nousevat eri tavoin eri tilanteissa esiin.

Kesällä reissaillen, syksyksi rauhoitan ja pistän vihdoin työkuviot kunnolla kuntoon vuoden tiukan opintoputken jälkeen.

En ole ajatellut vielä, mitä haluan tutkinnollani tehdä, mutta en näe itseäni täysipäiväisenä oppaana ainakaan. En nähnyt ennen opintojen alkuakaan. Voi olla, että alan joskus tuottaa tai opastaa jotain spesiaaliretkiä, ehkä yritysten työhyvinvointipäiviä, teemallisia luntopalveluita tai jotain räätälöityjä keikkoja asiakasryhmille. Tai sitten perustan oppaiden managerointitoimiston tai alan ammattiliiton.

Mutta ne eivät tunnu lähitulevaisuuden ajatuksilta ollenkaan. Nyt haluan hetken keskittyä some- ja viestintätöihin, laittaa syksylle kalenteriin valmiksi pari lomaviikkoa ja keskittyä vähän vähempiin asioihin kerrallaan, vähän pienemmän ihmisporukan ympäröimänä. Vaikka vuosi olikin upea, vaatii veronsa hoitaa töitä ja opintoja päällekäin ja muuttaa pois kotoa.

Mutta on minulla kyllä siisti fiilis. Tein sen. Uskalsin. Moni piti hulluna ja itsekin välillä, mutta silti luotin sitten, että tämä on hyvä. Että vuosi on yllättävän lyhyt aika sitten kuitenkin. Ja olihan se. Luulenpa, että moni teistäkin ajattelee nyt, että miten saattoikin vuosi mennä näin vikkelästi, että vastahan alotin.

On ihana ajatus, että myös kirjoittamiselle jää enemmän aikaa. Sydämen päällä pötköttelee niin paljon. Odottelen myös, että arjesta vapautuu aikaa pitkille kävelyille ja juoksulenkeille. Ulkoilmaelämästä minua ei varmasti saa irrotettua enää koskaan kokoaikaisesti toimistoon kökkimään, mutta joku kultainen keskilinja tuntuisi tähän hetkeen sopivalta.

Ihana, kun seurailitte opiskeluvuotta. Luulenpa vaan, että opiskelen taas aika piankin jotain uutta. Olen liian utelias lopettaakseni tähän.

-Henriikka

Kuvat: Vuoden luottokuvaaja Toni Eskelinen, jonka avulla sain työt vuoden aikana tehdyksi. Kiitos.

Täydellistä kesälukemista: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja Suomalainen Kirjakauppa

Ajattelen olevani kirjoja lukeva ihminen. Tämä on kuitenkin valetta, tai siltä ainakin tuntuu. Olen ollut kevään, ja ehkä jo useamman vuodenkin, ajan ihminen, joka haluaisi lukea kirjoja.  Näiden kahden virkkeen välillä on vissi ero.

Luen kyllä kirjoja. Laitan vain lukemisellekin sellaisia sisällöllisiä ja numeraalisia tavoitteita, etten koskaan tavoita niitä ja siksi en kehtaa edes kertoa lukevani. Ja vitsit, tämä on juuri se ongelma laajemminkin! Esimerkiksi nyt kesäloman kynnyksellä jengi latailee lomiinsa niin paljon odotuksia, etteivät ne koskaan täyty. Yhtäkkiä ihminen huomaakin haluavansa lomailla, mutta todellisuudessa tekevänsä jotain ihan muuta – suorittavansa ajanjaksoa, jolloin ei olla normaaleissa töissä.

Sen piti tuntua lomalta.

Kirjoitin eilen kesämökkikaipuustani. Kun ajattelen sellaista kaikista seesteisintä tai rauhallisinta unelmahetkeä elämässä, liittyy siihen lähes aina kirja. On huumaavaa käännellä kirjan sivuja rauhassa, lukea tavoitteettomasti ja upota kirjan maailmaan. Syödä samalla kirsikoita ja kadota.

Matkustin erityisesti lapsena kirjojen avulla vaikka minne maailman kaukokylistä mielikuvitusympäristöihin saakka, mutta aikuisiällä lukeminen on saanut ulottuvuuksia, joista en yksiselitteisesti nauti: äänikirjaa valitessa sorrun helposti miettimään, mikä kouluttaa minua eniten ja kahlailen vain tietokirjojen puolta. Vartiksi on helpompi syventyä oppimaan kuin nauttimaan. Myös fyysisten kirjojen kohdalla huomaan nappaavani usein lennosta jonkun runokirjan, johon aikani ja keskittymiskykyni yltää paremmin rajattujen kokonaisuuksien vuoksi.

”Nämä aion lomalla lukea” -pino kasvaa kasvamistaan, ja lomakalenteriakin täyttää sitä mukaa, ettei kirjoille varmasti jää edes aikaa. Kynttilää voi polttaa vaikka kahdeksasta päästä, kunhan sen muotoilee sellaiseksi epämääräiseksi steariinimöllykäksi.

Mutta tänä kesänä, niin kuin aina, kaikki muuttuu. Olen julistanut, etten tee tälle kesälle minkäänlaista kesälistaa enkä ota tavoitteeksi kuin levon – juuri sellaisen levon, johon kirjatkin iki-ihanasti liittyvät.

Ensimmäinen kesäkirjani on Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, jota voin todella lämpimästi teillekin suositella. Kirja on viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa. Kirjaan pääsee samantien mukaan, eikä tarvitse lukea satoja sivuja päästäkseen arkea karkuun, täydellinen eka kesäkirja siis. Kaiken lisäksi kirjan teema liittyy lomaa ja sen odotuksiin. Vaikken tänä kesänä aio lomaa näillä näkymin pitääkään, pystyn yhtä kaikki peilaamaan omia kesä- ja loma-ajatuksia kirjassa kulkeviin ajatuksiin ja käänteisiin.

Liane Moriarty on mustan huumorin ja terävän itseironian taituri – kaksi suosikkiasiaani! HBO:n menestyssarja Big Little Lies, josta ilmestyi juuri toinen tuotantokausi, nosti australialaiskirjailijan kansainväliseen suosioon ja suuremman yleisön tietoisuuteen. Tähänkin romaaniin Nicole Kidmanin tuotantoyhtiö on muuten hankkinut filmatisointioikeudet.

Tässä kirjassa uppoudutaan Francesiin, joka epäonnistuneen suhteen jälkeen lähtee etsimään tasapainoa ja onnea syrjäisen hyvinvointikeskuksen retriitistä. Kahdeksan muun viihdyttävän ja keskenään erilaisen tyypin kanssa jaetaan sellainen kymmenen päivän elämys, että oksat pois. Neuroottisten kanssalomailijoiden ongelmat ja persoonat ovat mahtavaa seurattavaa.

Viihdyn kirjan hassunhauskojen hahmojen kanssa. Vakavia aiheita käsitellään niin, etteivät ne kalva sydäntä, vaan kulkevat luonnollisena osana tarinassa, vähän niin kuin elämässäkin usein.

Olen myös aina ollut halukas osallistumaan tuollaiselle mystiselle, suljetulle hyvinvointiretriitille. En tiedä, onko ajatus mielestäni enemmän piinaava vai nautinnollinen, mutta haluisin vielä joskus kokea jotain vastaavaa. Ehkä tuollaiselle retriitillekin voisi joskus lähteä ilman ylimitoitettuja odotuksia, ilman minkäänlaisia odotuksia. Jos nyt ensin onnistuisi rullailemaan tämän kesän läpi suorittamatta, niin sen jälkeen voin ehkä alkaa surffailla netissä hyvinvointileirejä etsiskellen.

Ehkä eniten tuollaisella hyvinvointileirillä kiinnostaisi nimenomaan ne erilaiset henkilöhahmot: on detox-kuurilaista, parisuhteen parantajaa, korkki kiinni -lomailijaa, sereniteettiä elämäänsä etsivää ja vähän kaikennäköistä. Mielenkiintoista olisi tietää, minkälaiseksi minut siinä rinnalla luokiteltaisiin.

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on täydellistä kesälukemista riippumattoon. Vaikka sellaiseen parin päivän omaan hyvinvointiretriittiin, jossa tekniset vempaimet laitetaan kiinni ja aamiaiseksi voi nauttia vihersmoothien. Tai korvapuustin. Tai molemmat.

-Henriikka

Ps. Arvatkaa missä olen? Autossa matkalla SuperParkiin! Meillä on luokkakavereiden kanssa muutaman päivän valmistujaisjuhlat. Aamulla pesistä, päivällä temppuilua ja trampoliineja, illalla savusaunaa ja ilakointia, huomenna paperit kouraan ja viikonloppuna vielä yhdessä mökkeilemään. Ehkä sitten sunnuntaina kirjaa ja unta.

Kesämökkikaipuu

Oman iän lisääntymisen huomaa viimeistään siitä, että kaukokaipuun tilalla on kesämökkikaipuu. En malta odottaa, että pääsen mökille.

Haluaisin jo kirjan kainaloon, hyppiä kiviä pitkin johonkin kalliolle romaaneja ahmimaan. Tai runoja. Novelleja. Jotain. Tai kirjoittamaan pitkään ja hartaasti.

”Then I remember I am a writer who should be writing…”

Haluaisin grillata pihalla jotain hyvää ja värikästä, syödä salaattia öljyllä ja balsamicolla kylkeen. Leipoa mansikkakermakakun ja syödä kaiken yksin.

Haluaisin paistaa lettuja muurikassa, kerätä päälle valtavia vadelmia ja söhertää hirveästi purkkikermavaahtoa päälle.

Olisi ihana kuunnella Iskelmäradiota, tehdä samalla pihatöitä ja haravoida vanhoja lehtiä nurmelta sivuun. Olisi niin kiva pilkkoa puita, kantaa petivaatteet ulos pihalle tuulettumaan ja nukkua laiturilla yksi yö.

Olisi kiva mopata mökki kertaalleen, imuroida vähän sieltä sun täältä, huiskutella pölyhuiskalla. Asetella vanhoja kippoja, kuppeja ja kastikekulhoja uudelleen, muutaman sentin aina uuteen suuntaan.


Olisi kiva pelata perheen kanssa lautapelejä, kun sauna lämpiää. Aliasta ja sen sellaista, ehkä korttiakin. Ja kun sauna olisi lämmin, kaikki voisivat könytä ylälauteille kunnon löylyihin. Vesi olisi vähän kylmää, niin kuin aina, mutta saunassa ainaista autuutta.

Saunan jälkeen syötäisiin muuten kaikki päivältä jääneet muurikkaletut. Ja sitten taas hirväesti kermavaahtoa päälle.

Haluisin ihailla auringonnousuja ja -laskuja, herätä aamuyöllä ihaileman usvaa. Odottaa jokaisen kulman takana näkyvän karhun, peuran tai ainakin jonkun soman jäniksen.

Haluaisin sänkyyni jotkut lapsuudesta tutut lakanat tai vanhan, virttyneen makuupussin ja nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Ja pidempäänkin. Ja sit vielä vähän.

Aion kyllä yrittää päästä vanhempien täysihoitoon muutamaksi päiväksi, mutta on myös ihana ajatus, että mökillä saa puhailla kaikennäköistä. Mummin ja vaarin vanhalle mökille menen ehkä yksin lojumaan, lukemaan niitä paljon puhuttuja kirjoja ja kirjoittamaan hiljaisuudesta, joka olisi hyvä kirjoittaa sanoiksi.

Kahvia minä ainakin aion keittää, uida aamuisin vallan hylkeenä ja oppia fileoimaan näppärästi kaloja. Olenhan kahden aamun päästä luontoalan ammattilainen, huh huh. Kyllä sen kunniaksi kannattaa mökille sännätäkin.

Hyvää yötä.

-Henriikka

Vuokrasin oman aurinkopaneelin!

Kaupallinen yhteistyö: Helen & Asennemedia Advertisement

Olen vuokrannut oman aurinkopaneelin! Siis kyllä. Se on Messukeskuksen katolla, ja minä jopa nimesin sen. Aurinkopaneelini tottelee nimeä ”Riemupaneeli”.

Mistä hommassa on oikein kyse? Yritän tässä nyt laittaa itseäni likoon ilmastotalkoissa ja eritoten ottaa kantaa uusiutuvan energian puolesta: haluan välittää viestiä, että yksilötasollakin voi vaikuttaa, ja tehdä valintani näkyvästi, jotta muutkin ympärillä innostuisivat.

Toivon myös, että tekin harkitsisitte samaa. Nelisen euroa kuussa voi käyttää huomattavan paljon tyhmemminkin, ja kuka nyt ei haluaisi vuokrata aurinkopaneelia? Aurinkoenergia olkoon uusi Curly Girl, joka sekoittaa kansan mielen mukavasti ja tyhjentää kauppojen hyllyt. Nyt kun videovuokraamot alkavat olla kuolleita, voi tilalle perustaa aurinkopaneelivuokraamoita.

Ympäristöystävällinen sähkösopimus on yksi suurimmista ekoteoista

Matkustamisen ja ruokailun ilmastovaikutuksista puhutaan mediassa aivan tosi paljon. Aiheet ovat olleet pinnalla jo parisen vuotta ja toivottavasti pysyvätkin siellä. Kaipaisin kuitenkin erityisfokusta myös asumisen ilmastovaikutuksiin: Suomen kaltaisessa kylmässä maassa lämmitys ja sähköntuotto vievät valtavia ilmastoresursseja. Kotien lisäksi sähköä viedään vapaa-ajan asunnoille ja mökeille, ja esimerkiksi sympaattinen mökkielo on saanut olla aika rauhassa suurennuslasin sivussa.

Ympäristöystävälliseen, uusiutuvaan sähkösopimukseen ja sähkömuotoon vaihtaminen on yksi eniten vaikuttavista yksilöteoista, ja kaiken lisäksi aivan tosi yksinkertaista. Itsellänikin meni ihan nolon kauan, että sain vain hoidettua asian alta pois. Usein, niin kuin itsellänikin, tämäkin paljon vaikuttava mutta helposti hoidettava asia on vain kuluttajan laiskuudesta kiinni. Ei jakseta selvittää, miten sopimuksen saisi vaihdettua parempaan. Tee se heti, ei ole vaikeaa.

Nyt olemme eläneet jo jonkun aikaa vihreällä sähkösopimuksella. Tämä aurinkopaneeli tuo nyt vielä vähän ekstraa pakkaan: nimikkopaneeli lisää ympäristösähköasiakkaan aurinkosähkön osuutta, sillä nimikkopaneelin vuokratessaan asiakas saa jatkossa aurinkosähköä kahdesta aurinkovoimalasta. Miksi olla vaaleanvihreä, jos voi olla metsänvihreä?

Aurinkoenergiasta ja vihreästä sähköstä

Yhden aurinkopaneelin vuosituotanto, 280 kWh, kattaa noin 14 % tyypillisen kerrostalokaksionsähkönkulutuksesta. Samalla määrällä sähköä keittäisi 1473 kahvipannullista, pesisi 363 koneellista pyykkiä ja katsoisi 2800 tuntia telkkaria.

Aurinkopaneeleista on helppo pitää: ne ovat äänettömiä ja päästöttömiä palasia. Meidän Kuhmon kesämökkimme kaikki sähkö tuotetaan aurinkoenergialla, ja välillä olen harmitellut sitä, etten voi tehdä samaa kerrostalokodissani. Helenin vuokrapaneeleilla kuka tahansa voi ottaa käyttöönsä aurinkoenergiaa, asuinpaikasta tai -muodosta huolimatta.

On totta, että aurinkopaneeleiden valmistukseen ja sen raaka-aineisiin käytettävät resurssit vievät paljon luonnonvaroja. Asioita tulisikin käsitellä aina useammasta kulmasta kuin vain siitä ilmeisimmästä. Aurinkopaneelit tuottavat sähköä kuitenkin ainakin 25 vuoden ajan, ja sen valmistukseen käytettävät resurssit kompensoidaan noin kolmessa vuodessa. Näin ollen paneeleita ei kannatakaan valmistaa turhaan, käyttöä vaille, muuten koko homma kostautuu itseään vastaan.

Helen on luvannut rakentaa lisää aurinkovoimaa niin kauan kuin vuokraajia riittää, joten toistan vielä, nyt sassiin nimikoimaan aurinkovoimaloiden paneeleja ja vaihtamaan normaaleja sähkösopimuksia vihreisiin.

Aurinkopaneelin vuokraaminen käytännössä

Oma Riemupaneelini porskuttelee Messukeskuksen paneeleiden keskellä numerolla 998. Liitin sinne myös hienon kuvankin (hahahahahaha), jonka pääsette näkemään etsimällä oikean numeron. Toki vuokraaminen olisi onnistunut myös ihan kuvatta tai täysin anonyyminakin.

Paneelin vuokrahinta on 4,40€ kuukaudessa. Niitä voi vuokrata yhden tai useampia, ja vuokrahinta maksetaan sähkölaskun yhteydessä. Vuokraaminen ei vie aikaa kuin muutaman minuutin.

Vuokraan siis oman paneelini jo ennalta vihreän sopimuksen oheen ja paneelin tuotto myös kompensoidaan sähkölaskussani. Aivan koko paneelin vuokrahintaa se ei kompensoi, mutta jonkun verran kuitenkin (keskimäärin noin euron kuukaudessa per paneeli). Paneelin voi vuokrata yhtä lailla minkä tahansa Helenin sähkösopimuksen oheen.

Messukeskuksen aurinkovoimala ei ole vielä valmis, mutta tulevat tämän kesän aikana valmiiksi. Yhteensä siitä tulee 1589 paneelin aurinkovoimala, mutta myöhemmin niitä olisi tavoitteena lisätä.

Omasta mielestäni aika erikoinen fakta on, että Etelä-Suomen potentiaali aurinkosähkön tuottajana on about samanlainen kuin Pohjois-Saksan! Ylipäänsä Suomen potentiaali on monessa asiassa paljon isompi kuin luullaan, ja samalla tavalla näen myös ihmisen yksilövaikutuksen monessa asiassa paljon suurempana kuin jonkun yksittäisen ”Kiina-kuitenkin..”-argumentin latelijat väittävät. Kannattaa tietysti miettiä, kuinka haluaa vaikuttaa ja miten oman vaikutuksen saisi kasvamaan ja kertautumaan, mutta on pötypuhetta, etteikö ihan jokaisella olisi vaikutusta.

Mieluummin paljon pieniä steppejä useammilta ihmisiltä, kuin kaikki parin ihmisen hartioille – ja sama pätee myös yritysmaailmaan.

Itse otin taas pienen askeleen eteenpäin tällaisella julkisella kannanotolla aurinkoenergian puolesta. Riemupaneelini pääsee pian tositoimiin, kun paneelit valmistuvat, ja minä taas voin ryhtyä miettimään, miten ottaisin seuraavan pienen tai vähän suuremman askeleen eteenpäin.

Nyt voinkin aasinsilloitta lopettaa kirjoitukseni niin, kuin lopetan lähes kaikki sähköpostini: Aurinkoa!

-Henriikka

Kuvat: Ida Hanhiniemi / 365 days with Ida (oma edit)

Viisi vuotta sitten filmirullalta

On ollut vähän hoppua. Tai ei ehkä hoppua, pikemminkin ajatustyötä.

Tänään alkoi viimeinen kouluviikko, ja huomenna on viimeiset tentit. Kasveja pitäisi oppia vielä noin miljoona, mutta putkilo- ja siemenkasvien sijaan tutkiskelen vanhoja kuvia ja siivoan Dropbox-kansioita. Vastaan tulivat filmikameralla otetut kesäkuvat viiden vuoden takaa, vuodelta 2014, enkä voinut vastustaa niiden tuijottelua. Toisaalta kaikki näyttää niin tutulta ja toisaalta ei yhtään.

Vuodesta 2014 muistan ainakin, että juoksin puolimaratonin, vaikken ollut paria kuukautta aiemmin juossut edes kymmentä kilometriä. Muistan myös, että olin ensi kerran Pori Jazzeilla, kokeilin kai ensi kerran SUP-lautaa ja päätin, että nyt on kyllä korkea aika palata takaisin juurille ja luontoon – siksi samana syksynä lähdin sitten aikuisiällä ensi kertaa telttailemaan.

Mikään ei katoa
Istutaan katolla
Allamme kavala
Maailma tulessa

Mitä, jos sun järki lähtee
Tyhjiin juot nuoruuden lähteen
Mitä, jos et jaksa enää
Unessa unohdat hengittää

Vain sillä on painoa
Miten me loistettiin
Ja miten me toistettiin

Muistetaankohan meitä vielä
Tomuna kun leijaillaan tiellä

Mikään ei katoa
Jos huudetaan apua
Liikenne pysähtyy
Hymyillään kuvassa

Kaikki on kivasti
Kuulen sua huonosti
Terkkuja takas ja
Rakastan, rakastan

(Olavi Uusivirta, E=mc²)

Päällimmäisenä on tällä hetkellä olo, että jos nyt opin nuo kaikki sanikkaat ja sammaleet, pystyn mihin vaan. Vaikka luulenpa kihokkien ja kevätpiippojen olevan hyviä tekosyitä sille, ettei tarvitse ajatella muuta. Kun mieli täyttyy talvikeista ja tähtimöistä, ei tarvitse muistaa, että viikon päästä nämä rutiinit katoavat. Ei ole koulua, ei kouluviikkoja, ei yhdessä tehtäviä telttaretkiä eikä päntättäviä luonnonlajeja.

Olen kyllä varmasti iloisin melankolisti, jonka tiedän. Riemukas kaihomieli.
Kaikkea liikaa ja kaikkea kuitenkin juuri sopivasti.

-Henriikka

Vuokatti, yksi Suomen suosikkipaikoistani: 3 reissuvinkkiä

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

On sellaisia paikkoja, joista todella pitää, mutta joihin ei kuitenkaan tule koskaan palattua. Sitten on sellaisia paikkoja, joista pitää ja joiden luo löytää itsensä aina uudestaan ja uudestaan.

Yksi sellainen paikka itselleni on Vuokatti, missä olen vieraillut lähivuosina monta kertaa, eri sesonkeina ja toisistaan poikkeavin suunnitelmin. Vuokatti on mukavan lähellä ja viihdyn siellä vuodenajasta riippumatta.

Tänäkin vuonna vietin neljä päivää Vuokatissa, Lappi-reissuni kotimatkan puolivälissä. Flunssa tosin piti minua aika pitkälti otteessaan, joten kovin aktiivinen en päässyt olemaan. Siksikin iloitsen isosti, että olen heinäkuussa palaamassa taas mestoille ennen Kuhmossa juhlittavia häitä. Seurakin on uniikkia, sillä saan mukaani arvokasta sisarusseuraa.

Miksi pidän Vuokatista?

Rauha. Vuokatissa tuntuu, ettei koskaan ole kiire minnekään. Aina kun olen lähivuosina saapunut paikkaan, niin on elämäntilanne ollut mikä hyvänsä, aina on tuntunut hyvältä ja levolliselta saapua perille. Varmaan se on pienen paikan kiireettömyys ja luonnonrauha, joka tuo fiiliksen, että ei ole pakko tehdä mitään. Mutta saa jos tahtoo.

Energia ja aktiivisuus. Voisi kuvitella, että tämä olisi edellisen seikan kanssa ristiriidassa, mutta ei todellakaan. On ihaninta mennä ja tehdä, olla toimelias ja aktiivinen, kun sen voi tehdä omaehtoisesti ja kiireettä. Olen Vuokatissa muun muassa wake-boardannut, kiipeillyt seikkailupuistossa, lumilautaillut, ajanut mäkiautoilla, hyppinyt uimahyppyjä, treenannut rannassa, juossut mäkivetoja, kivunnut useasti katsomaan auringonlaskua Vuokatin vaaran huipulle ja osallistunut ryhmäliikuntatunneille. Rakastan lomia, joissa yhdistyy täysrentoutuminen ja höökillä sekoilu ja seikkailu.

Luonto. Löytyykö yllättyneitä? Kaikesta, ihan kaikesta, tulee ihanampaa luonnon äärellä. Kun aamukahvit saa juoda mäntymetsää tai tyyntä järveä ihaillen, kun lounaan jälkeen voi lähteä keräämään hetkeksi mustikoita jälkiruoaksi. Kolme kesää sitten olimme kaveriporukalla Vuokatissa loppukesästä, enkä varmaan koskaan unohda, kuinka uimme lämpimässä vedessä vähintään kolmesti päivässä. Naapurivaaran kodasta on tullut Vuokatin alueen suosikki ulkoilmaravintolani, jonne olen jo paristi paennut omien eväiden kanssa maailmaa karkuun.

Mahdollisuudet. Pidän siitä, että vaikka Vuokatti on aika omassa rauhassaan, pääsee Sotkamoon päiväretkelle ihan helposti. Jos vaikka pesäpallopeli tai paikalliset kakkukahvit kiinnostavat, ei tarvi kauaa körötellä. Sotkamossa on kaiken lisäksi kivoja kirpputoreja ja hyviä kahviloita (Makea Cafe!), joten ei tarvitse mihinkään huoltoaseman mikromunkkiin tyytyä.

Paikallisten Vuokatti-vinkkejä

Parhaat vinkit tulevat aina paikallisilta. Siksi minusta on mainiota, että Vuokatin ”Paikallista lomasi” -kesäkampanjassa tärppejään jakavat nimenomaan paikalliset: Sotkamon kunnanjohtaja Mika, ex-sprinttihiihtäjä ja Vuokatti Sportin tapahtumavastaava Ann-Mary ja paikallinen valokuvaaja Antti.

Selasin sivuilla läpi kolmikon Vuokatti-vinkkejä yleisestä kiinnostuksesta ja erityisesti heinäkuista lomaani silmällä pitäen. Oli mukava huomata, että oikeastaan tunnen paikkoja jo ihan hyvin. Pystyin monen vinkin kohdalla toteamaan kohteen olevan tuttu.

Mikan vinkeistän nostaisin suosikikseni Sotkamon Jymyn kotikentän. Kun viime kesänä pääsin pesäpallopeliin (hattara kädessäni), tuntui kuin olisin suomalaistunut kertaheitolla potenssiin kymmenen. Oli miljoona astetta lämmintä, ja valuin hikeä kuin jääkarhu savannilla, mutta onnistuin silti nauttimaan kaikesta täysillä. Oli niin hurmiollista, että kaikki Sotkamon parkkiruudut olivat täynnä, ja koko kylä oli oikeasti liikenteessä. Tiedättehän sellaiset sympaattiset metrilaku-henkiset tapahtumat, joissa sydän lepää? Pesisottelu oli juuri sellainen.

Myös rönttös-vinkki lämmintti: jos et tiedä, mikä on rönttönen, suosittelen selvittämään.

Antti vinkkaa tärppejään erityisesti perheitä silmällä pitäen, mutta olen huomannut, että perhevinkit uppoavat yleensä hyvin tällaiselle lapsenmieliselle. Olimmehan Jannen kanssa monta tuntia pari talvea takaperin Vuokatin SuperParkissa (legendaarinen tarina siitä, kun trikooni repesivät täysin riippuessani kiipeilyseinällä) ja useamman kerran olen kiikkunut myös Vuokatin seikkailupuiston radoissa. Antin vinkeistä on pakko päästä ainakin näiden ääreen: Pieni-Pöllyn huipun laealla oleva kuru sekä riehumispäivään uudistettu lumilautatunneli, jossa varmasti melskattaisiin mieluusti isoveikan kanssa.

Anna-Maryn tärpit innostavat liikkumaan. Hänen tekstinpätkää lukiessaan into nousi etenkin luonnonvesiin pulahtamisista: Pisterinniemen vähän vaikeammin tavoitettavat uimarannat kuulostavat juuri sellaisilta, jotka haluan tavoittaa. Joko-tai-mieleni spottasi hienosti myös premium-elämykset: Harmonyn Span hemmotteluhoidot ja Hotel Aatelin.

3 tärppiäni Vuokattiin

Vesiurheilukeskus

AIVAN huikea paikka, johon olen ennättänyt jo suunnitella vaikka minkälaisia juhlia, mutta joista en ole pitänyt yhtiäkään vielä. Vielä! Vesiurheilukeskuksessa on sellaista lungia, välitöntä tunnelmaa, ja tunnit humahtavat ohi hetkessä. Pienen lammen vesi on usein kesäisin ihanan lämmintä ja vedessä onnistuu niin kaapeli-wake-board kuin SUP-lautailu. Lammen päässä kelluu saunalautta, jossa voi ottaa löylyt, lötkötellä riippumatossa tai skeitata rampissa. Viimeistä lukuun ottamatta otan mielelläni (ja isolla innolla) osaa kaikkeen.

Haapala Bnb

Viime vuonna avattu Haapala Bnb on sisarusvaljakon perintötila, joka on nyt muokattu uniikiksi majapaikaksi, ravintolaksi ja panimoksi. Tila henkii vanhanajan tunnelmaa, mutta on kuitenkin oikealla asenteella ja asiakaspalveluotteella ajassa kiinni. Aika on pysähtynyt, ruoka herkullista ja unet makoisia.

Huuskolan tilan jäätelöt

Täällä huomasin viime kesänä olevani kypsä aikuinen: tilasin ensikertaa rommi-rusinajäätelön, hetkeäkään harkitsematta. Paikan päällä tehtävät herkkujäätelöt myydään söpön maalaistalon jäätelökioskista ja pihalla on pöytiä ja päivänvarjoja, joiden alle tötteröihin pääsee keskittymään. Voisin veikata, että ympärillä häärii ja pyörii jotain eläimiäkin, mutta niitä en kyllä rommijätskiltäni muista.

Mutta laajemman listauksen kesä-Vuokatista pystyn antamaan vasta heinäkuun jälkeen, sillä nyt on kulunut jo useampi vuosi, kun olen viimeksi ollut siellä kesäaikaan. Lämmetköön kirkkaat vedet siis entisestään, jotta pääsen kuukauden päästä hyppäämään pommilla veteen.

Oletteko te käyneet tai viettäneet aikaa Vuokatissa tai Sotkamon alueella? Löytyykö salaisia vinkkejä, joita voisin reissullani hyödyntää?

Itä-Suomeen käy matka nytkin, kun pikkubussi kulkee kohti Kuhmoa ja melontavaelluksen aloitusleiriä. Stereoista soi Suomi-klassikot ja järkytyksekseni osaan kaikki sanat ulkoa. Siis antaa tulla Arttu Wiskari, Aki Sirkesalo tai Gimmeliä, niin täältä lähtee! Voi uniikki, ihana kesä-Suomi.

-Henriikka

Nyt, kun jaksoit lukea loppuun, paikallisten Vuokatti-vinkkeihin pääset täältä
Ryhmäkuva järvestä: Joonas Ojala

Viimeinen koulureissu: Neljän päivän melontavaellus Jongunjoella

Näissä kuvissa temmellettiin totaalisen sienimanian huurruttamina alkusyksystä Tammelan Torronsuolla. Minulla on kaulassa uusi keltainen sieniveitsi, vierellä uusi sininen koulukaveri – tai siis, kouluystävä.

Näitä retkiä on ollut ja mennyt. Kuluneena vuonna olen nukkunut lukemattomia kertoja ulkona: välillä laavussa, välillä teltassa ja toisinaan taivasalla. Joskus olen herännyt sateeseen, joskus uskomattomaan auringonnousuun. Välillä olen kulkenut kanootilla, välillä pyörällä, usein jalan. Sienien lisäksi laavulla on nähty tortilloja, suklaa-aprikooseja, juustotarjottimia, munakokkelia, nuotioleipää ja vaikka mitä sellaista, jota mielelläni söisin nytkin. Sen sijaan vatsani kurnii, ja koitan syödä jääkaapistani löytyviä viimeisiä jämiä. Äsken kävin Forssan Prismasta haalimasta itselleni tulevalle reissulle ruokaa: irtokarkkeja, valkosipulisirkkoja ja sen sellaista.

Huomenna starttaa nimittäin kouluvuoden viimeinen reissu. Neljän päivän melontavaellus Itä-Suomen Jongunjoella muutamalla extrapäivällä esimerkiksi Kolin maisemissa.

Vuokramökki alkaa olla pikkuhiljaa siivottu ja tavarat kasattu Ikea-kasseihin. Aamulla puoli seitsemän aikaan koulukaverit kaartavat pihaan ja nappaavat minut tavaroineni. Pystyn jo nyt kuvitella, miten pihalla olen tuohon aikaan. Silmät ummessa ja mieli ties missä. Onneksi ostin autoon evääksi prinsessaleivoksia ja kirsikoita. Sormet ristiin, että reissupakun tuuletus on saatu korjattua.

Tuntuu hullulta, että tähän ne koulureissut sitten loppuvat. Samalla porukalla voimme tietysti tulevaisuudessa kiertää vaikka maailman, eihän sitä kukaan kiellä, mutta tuskinpa kierrämme. Onneksi johonkin sympaattiselle laavulle voi porukan aina kutsua ko’olle, vaikkemme olisikaan enää toistemme arki.

Meinasin kirjoittaa, että iloitsen kyllä siitä, että kokoaikainen pakkaaminen ja purkaminen loppuu… kunnes tajusin, että tuskinpa loppuu. Kyllä tällainen rinkkaelämä taitaa ihan hyvin sopia minulle. Ainakin siihen saakka, kunnes löydän jonkun hirsisen rauhan tyyssijan jostain metsän laidalta, jossa olen valmis viettämään vähän pidemmän aikaa, keittämään aamuisin mutteripannukahvia ja iltaisin teetä nokkosista ja muista pihan villiyrteistä. Jossa kuivattelen pellavalakanani pihalla poutapäivinä ja vien patjan ja petivaatteet kunnon pakkasella pihalle. Ainakin siihen saakka.

Huomenna istutaan autossa, mutta onneksi jo perjantaina kanootissa. Iik! Jee!

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Korkea kynnys olikin matala: Ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa

Kaupallinen yhteistyö: Kansallismuseo

Tämän jutun kirjoittaminen osoittautuu varmaan samanlaiseksi asiaksi kuin Kansallismuseossa käynti: rimaa aloittamiselle luulee täysin turhaan korkeaksi. On vain niin paljon kerrottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin.

No, aloitan keskeisestä: Kävin toissapäivänä elämäni ensimmäistä kertaa Kansallismuseossa. Vietin Idan kanssa aivan ihanan, miltei taianomaisen sunnuntaipäivän Kansallismuseossa ja sen pihapiirissä. Jälkikäteen olen vain ihmettelen miettinyt, että olipahan kerrassaan tunteentäyteistä ja mukavaa.

Miksi en ollut koskaan käynyt Kansallismuseossa?

No, ensinnäkin: skippasin Bulgarian Sunny Beachin rantaloman vuoksi yläkouluaikojen luokkaretken, jolla Kouvolasta saakka käytiin. Siinäpä teille 2000-luvun alun Suomea yhden lauseen muodossa, monessa eri kerroksessa.

Toiseksikin, eli perimmäinen syy käymättömyyteen, kansallismuseottomuuteen: se on ollut minusta vähän pelottava, vähän etäinen, vähän viileä. En ole tiennyt, että siellä voisi olla jotain minullekin. Olen ajatellut, että Kansallismuseossa on lähinnä haarniskoita ja vanhoja, suomalaisia hilkkoja ja henkseleitä.

Ja siis tiedänhän minä, että siellä on ollut vaikka mitä kiinnostavaa: jengihän jonotti barbejakin näyttelyn viimeisenä päivänä tuntitolkulla. Jossain takaraivossa on kuitenkin kolkuttanut vanhasta jäänyt epäilys, joka on nostanut kiviset portaat valtavan korkeiksi.

No, eivät ne sitten niin korkeat olleetkaan. Kauniit lähinnä. Jaksoin ja pystyin kivuta ne varsin hyvin ja hymyllä.

Kansallismuseossa on käynnissä tällä hetkellä Nick Brandtin valokuvanäyttely Inherit the Dust. Se on esillä 1.9.2019 saakka. Brandtin teemat liittyvät aina katoavaan luontoon – luontoon ennen kuin ihmiskunta suurelta osin tuhoaa sen.

Tähän näyttelyyn brittiläissyntyinen valokuvaaja on dokumentoinut Itä-Afrikan muuttuvaa ympäristöä ja uhanalaisia eläimiä. Näyttelyn idea on, että valokuvaaja on vienyt kuvauspaikoille eläinten valokuvia niiden realistissa ko’oissaan.

Enempää en halua paljastaa, etten paljastaisi liikaa. Vaikuttavista panoraamakuvista koostuva näyttely on kuitenkin ollut sen tuottaneen Fotografiskan tähänastisista suosituin näyttely.

Näyttely on tunteita sekä ajatuksia herättävä ja vaikuttava. Olisin tosi itse kaivannut kuviin vähän dokumentaarisempaa otetta: koko näyttelyn idea on niin mieletön, niin olisin varmaan saanut ideasta vielä enemmän irti, jos kuvat eivät olisi näyttäneet niin paljon siltä kuin valokuvat olisi editoitu kuviin jälkikäteen. Ehkä värit tai mustavalkoisuus olisivat toimineet seepia-henkeä paremmin?

No, oli miten oli, näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen. Valtavien kuvien yksityiskohtiin pystyy pureutumaan näyttelytilassa paljon paremmin kuin minkään somekuvien kautta, ja kuvien lähitiirailu lieneekin yksi parhaita asioita koko kokemuksessa. ”Katso Ida, tuolla paikallisella miehellä on tuollainen käsikoru. Hieno.” ”Katso, miten surullinen vauva. Ihan kamalaa.” Leijonat veivät jylhyydellään eläinten herättämien tunteiden määrästä voiton. Vitsi ne ovat upeita eläimiä. Ja että ihmiset osaavat sitten olla tyhmiä.

Olimme itse ilmaisella (tai siis pääsylipun hintaan kuuluvalla), 45-minuuttisella opastuskierroksella. Niitä on nyt kesäkuussa joka sunnuntai ja heinä-elokuussa aina tiistaisin ja torstaisin.

Olen vähän sellainen museokävijä, etten jaksa kovin paljon kerralla. Mieleni ärsyyntyy positiivisesti kaikesta mitä aisteilla voi irti saada, ja museoissa ärsyketulva on valloittavan suuri. Sen vuoksi joudun pätkimään museokäyntejäni osiin – tälläkin kerralla kiersin ajan kanssa ja hartaudella vain tuon valokuvanäyttelyn.

Koin ennen jotenkin huonommuutta ja lievää häpeää siitä, etten pysty olemaan museossa koko päivää tai että viimeistään parin tunnin jälkeen kaipaan vähintään kahvitaukoa. Suorittaja minussa pyrki itsepintaisesti pintaan, minkä lisäksi tuntui, että maksetulla pääsylipulla olisi revittävä kaikki mahdollinen irti ja viettää museossa avaamisesta aina sulkemisaikaan saakka.

Onneksi olen muuttanut linjaani aika vahvasti. Vähän, mutta syvemmin toimii minulle paremmin. Ja nykyään voin ihan avoimesti myöntää, että museokahvilat ja -kaupat ovat usein museovierailujen kohokohtia. Näyttelyistähän ei koskaan tiedä, mutta leivos on aina leivos.

Tälläkin kertaa pidettiin ihan kunnon lounastauko. Tarjolla oli kookos-kanakeittoa, mutta pyydettäessä kasvisversio löytyi keittiöstä kivasti lautasannoksina. Istuimme pitkään ja ajan kanssa pihapöydässä ja vaihdoimme kuulumisia.

Hyvänen aika, että mekin olemme tunteneet jo niin pitkään! Oliskohan ensitapaamisemme ollut 2012 vai 2013? Ensimmäinen kontaktimme oli, kun loppuvuonna 2011 Ida kommentoi blogiini (olin juuri aloittanut blogini ja olin ihan, että ”whaaaaat mitä tää söpö ja cool Ida kommaa XD APUA!”):

”AIII ihania kuvia!!! Odotan lissseee!”

Samanlainen olo oli sunnuntaina. Tuntui, että päivä rullaili kevyesti eteenpäin, ja tunnit hujahtelivat. On aika harvinaista ja tosi arvokasta, että ystävän kanssa on niin helppo olo, ettei asiaa ajattele kertaakaan. Odotan lissee!

Olimme valinneet Kansallismuseo-päiväksi juuri sunnuntain, koska silloin pihaan levittäytyi myös suosittu Vintage-tapahtuma. Niin yksityishenkilöt kuin erityisliikkeetkin myivät vaatekaappiensa vintage-helmiä, teemaan sopivia sisustusesineitä sekä muita menneiden vuosikymmenten antiikkiaarteita. Myyntipaikat ovat ihan ilmaisia, aika harvinaislaatuista ja kivaa. Pihalla oli myös jätski- ja kahvikärryjä, joten söimme söpöt ja vegaaniset tikkujätskit, Popsykkelit.

Emme olleet itse tällä kertaa ostohousut jalassa, vaan haahuilimme ympäriä alkukesäisen vihreää pihaa katsellen ja ihaillen kaikkea. Löysin minä vahingossa yhden pinkin puuvillamekon kympillä, myyjän mummon peruja.

Paviljongissa pyöri myös Vintage-karaoke, joten korvat saivat nauttia klassikkoja ja vanhoja helmiä. Ida ei lähtenyt kanssani tulkitsemaan Virve Rostia, vaikka maanittelinkin. ”Päivänvalossa, no ei todellakaan!”

Kansallismuseon Kesäpiha toimii muuten jo viidettä kesää. Koko kansan yhteisessä ulkoilmaolkkarissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja sinne voi kaavailla myös oman sopivan tapahtuman.  Kansallismuseo itse kuvailee, että paikassa voi visioida ja uudelleen tulkita ’kansallisen’ käsitettä ja Suomi-kuvaa. Kesäpiha kannustaa ja haastaa
erilaisia yhteisöjä luomaan ja tuottamaan omia käsityksiään ’kansallisesta’, tuomalla
sisältöä paviljonkiin ja sen ympärillä aukeavaan pihapuistoon.

Päivän koskettavin hetki oli puutarhassa, keltaisen kirjoituskoneen ääressä. Runoilija Vinski Valos päivysti tapahtumassa ja hänen pöytäänsä saattoi istahtaa, jos tahtoi hetkessä laaditun henkilökohtaisen runon aiheesta kuin aiheesta.

Ja tietysti me istahdimme! Mielen päällä oli paljon asioita, ja kun Vinski sitten kyseli tukisanoja ja mahdollisia teema-aihioita runolle, niin sanoja ja lauseita vain tulvi ulos suusta. Lopulta runoilija luki tekeleensä ääneen. Pidättelin itkua jo siinä vaiheessa, kun runoa kirjoitettiin, vaikken tiennyt siitä vielä mitään.

Maailma tarvitsisi kyllä enemmän runoja. Vinskistä inspiroituneena kirjoitin itsekin kaksi nopeaa bussimatkalla Helsingistä Tammelaan.

Sokeriksi pohjalle jätimme museokaupan, jonka kiertämistä odotin innolla. Paikka on avara ja valoisa, kaiken kaikkiaan tosi upea. Tuotteita on hyvin valikoitu kokonaisuus, jossa korostuu taide, kotimaisuus ja perinteisen ja modernin kohtaaminen.

Aivan spesiaalia olivat kaupassa myytävät marjamehut ja -hillot. Miten täydellisiä kotiinviemisiä erityisesti turisteille, miksei muillekin!

Kaikkein kauneinta ja tyylikkäintä oli kuitenkin Kansallismuseo Collection, joka näkyy tuossa yllä olevassa kuvassa aika kattavasti. Kyseessä on uniikki Kansallismuseon oma mallisto, joka on saanut inspiraationsa suomalaisesta kansanperinteestä, Kansallismuseon näyttelyistä ja kokoelmista. Malliston ovat suunnitelleet Saija Halko, Johanna Gullichsen, Mari Isopahkala, Katriina Nuutinen, Julia Männistö sekä ensæmble duon Alisa Närvänen ja Elina Peltonen.

Itse asiassa malliston muistikirja (alla kuvassa) kiinnitti huomioni samantien. Se on aivan täydellisen ihana kesäkirja runoille ja ajatuksille erivärisine, tyhjine sivuineen ja valokuvineen. Odotan, että pääsen täyttämään sitä.

Sanoin jossain vaiheessa näyttelyopastuksessa Idalle, että minusta on kiva, että täällä on kaikenlaisia ihmisiä. Eri-ikäisiä, eri taustoista, eri syistä näyttelystä kiinnostuneita, siis kaikin puolin erilaisia. Yleensä sellaiset paikat ovat aina kiinnostavia ja niissä on mukavaa sekä rentoa olla.

Ja niin kuin alussa kirjoitin, ensikäyntini Kansallismuseoon sai riman matalaksi. Ei museon tai näyttelyiden laadun suhteen, päinvastoin. Mutta ymmärsin paikan olevan myös minua varten ja että sillä on todella tarjota vaikka mitä.

Kansallismuseo on kansanmuseo, se oli tärkeä huomata.
Menen varmasti pian uudestaan.

-Henriikka

Ps. Kansallismuseon museokauppa tarjoaa tuosta muistikirjankin sisältävästä Kansallismuseo Collection -mallistosta lukijoille -20%. Sano kassalla koodi ”AAMUKAHVILLA”.

Kuvat: Ida Hanhiniemi / 365 days with Ida, oma edit

Koulua jäljellä 2,5 viikkoa: mitä seuraavaksi?

Se loppui lopulta aika äkkiä. Koulu.

Viime vuonna, heinäkuun alussa, aloitin luonto- ja eräoppaan opinnot Eerikkilän urheiluopistossa. Sen verran olen sitä luukuttanut (rasittavuuteen saakka), ettet ole kyllä seurannut kovin innokkaasti juttujani, jos se seikka on mennyt ohi.

11 kuukautta on pian takana, ja valmistujaiset häämöttävät kahden ja puolen viikon päässä. Jos viimeiset tentit (kasvitunnistus- ja yleistentti) menevät läpi, minulla on pian uusi ammatti. Olen irtisanonunt vuokramökkini, josta luovun torstai-aamuna, kun lähdemme vielä viikon reissuun ja melontavaellukselle Itä-Suomeen Jongunjoelle. Juhannuksen työvuoron ja viimeisen kouluviikon luuhaankin täällä koditta.

Sitten kaikki olisi ohi. Ihan noin vain.

Luulin pitkään, että tippuisin koulun loputtua valtavaan kuoppaan, loputtomaan tyhjiöön, niin tottunut olen näihin rutiineihin, rakenteisiin ja ihmisiin – nimenomaan näihin ihmisiin yhdessä porukassa.

Vaan kummasti se ihmismieli pitää huolta itsestään. Sillä nyt alkaa tuntua, että jo riittää. Tulen varmasti kaipaamaan tätä kaikkea aivan hurjasti, mutta tuntuu huojentavalta ajatukselta, että muutaman viikon päästä hoidettavana on pelkästään työ, eikä täyspäiväinen opiskelu siihen päälle. Alan olla pakettiin aika väsynyt. Vuosi riittää tähän putkeen, jotta jaksan taas tulevaisuudessa opiskella vaikka mitä lisää.

Mutta mitä kahden ja puolen viikon jälkeen? Kun minulla on uusi ammattitutkinto, pitkästä aikaa jälleen vain yksi koti ja päiväjärjestyksestä irronneet 4–5 työpäivää.

En suoraan sanoen tiedä. Kaikki on aivan auki. Se ei tunnu kuitenkaan yhtään ahdistavalta, vaan ihan hyvältä. On hyvä päästä vähän lepuuttamaan aivojaan ja ajatuksiaan, punnitsemaan prioriteettejaan. Yritän johonkin väliin iskeä lomaviikonkin. Sellaisen, etten edes koskisi someen.

Kesäkuun loppuun vietämme opiskelukavereiden kanssa vielä kunnon päättäjäisviikonloppua, heinäkuun olen Helsingissä ja kotimaan reissuilla. Piipahdan minä muutamaksi päiväksi Viroonkin! Elokuussa reissailen vielä vähän ja tasaan arkea, ennen kuin lähden elokuun lopussa äitini kanssa kolmeksi viikoksi reilaamaan.

Siinä on kaikki mitä tiedän. Siis ihan kaikki. Kun syyskuussa palaan reililtä, saattaa elämä olla taas jotain ihan muuta ja uutta, sillä nyt se on edessä totaalisen tyhjänä ja odottavana. Mutta sen tiedän, ettei paluuta entiseen, ylikuormittavaan toimisto-sisätyöhön ole. Minä haluan mennä ja tehdä, olla paljon pihalla ja oppia uteliaasti uutta. Tiedän minä siis sittenkin jo sen.

-Henriikka

hattu/KN Collection (2018), hame/second hand (2017), laukku/& Other Stories (2014?),  toppi/COS(2016)

Noniin, avaan vihdoin keskustelun rahasta

Kaupallinen yhteistyö: Säästöpankki

Raha. Mikä ihana, kamala, kimurantti aihe. Minusta se on kuitenkin ennen kaikkea kiinnostava.

Olen kiinnostunut rahasta, sen liikkeistä, sen kuluttamisesta ja säästämisestä, sen mahdollisuuksista. Enkä nyt tarkoita, että olen kiinnostunut tienaamaan miljoonia, että yritykseni tulisi listautua pörssiin ja että haaveilisin heitteleväni seteleitä sinne sun tänne, vaan olen kiinnostunut rahasta teemana ja ilmiönä – on mielenkiintoista huomioida omaa ja muiden ihmisten rahankäyttöä ja rahaan liittyviä ajatuksia. Raha on tehty ihmisiä varten ja se yhdistää kaikkia, tavalla tai toisella.

Siksi olen todella innoissani, että kirjoitan vihdoin rahasta. Rohkeus raha-asioihin tarttumiseen löytyi vihdoin, kun Säästöpankki pyysi minua lähettilääkseen – joskus monisäikeisten asioiden esiin nostamiseen tarvitaan vähän ulkopuolista tsemppiä. Loppuvuonna tulenkin kirjoittamaan ja jakamaan ajatuksiani ainakin rahastoista ja säästämisestä, sekä talousasioista yrittäjän näkökulmasta. Iik! Kivaa!

Päällimmäisiä ajatuksiani rahasta

Vaikken ole koskaan haaveillut rikastumisesta (enkä itse asiassa ole koskaan edes lotonnut!), haluaisin rahaa tietysti löytyvän. Olisi helpottavaa voida aina taloudellisesti hyvin.

Päällimmäinen ajatukseni rahasta ja rahankäytöstä on kiitollisuus siitä, että sitä on ja sitä on aina ollut. Se, etten ota rahaa vastaan itsestäänselvyytenä, on taatusti perua kasvatuksestani, jossa muistutettiin aina vähäosaisemmista ja jossa korostettiin ihmisten yhdenvertaisuutta taloudellisesta tilanteesta piittaamatta.

Toinen ensimmäisinä mieleen nousseista ajatuksista on toive siitä, että rahaa olisi aina sen verran, että sitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella. En kaipaa mitään hääppöisyyksiä ollakseni onnellinen, tälläkin hetkellä saan paljon enemmän kuin itse tarvitsen. Olisi kuitenkin kiva tienata rahaa tavalla tai toisella aina sellainen summa, ettei ajatus rahan puutteesta olisi kokoaikaisesti mielessä päällimmäisenä.

Millaiseen rahakulttuuriin olen kasvanut?

Olen saanut kasvaa perheessä, jossa rahaa ei olla pidetty itsestäänselvyytenä. Äitini on ollut fysioterapeutti, ja isäni veturinkuljettaja niin kauan kuin muistan, joten rahaa on kyllä aina ollut, mutta neljän lapsen perheessä ei kuitenkaan mässäilty rahavirroilla.

Säästämistä sekä rahan harkittua ja itsenäistä käyttöä on korostettu lapsesta saakka – laina oli laina, joka kuuluu maksaa takaisin, ja meillä oli jo alle kouluikäisinä omat lompakot ja säästölippaat, ja viikkorahoilla on aina saanut tehdä mitä tahtoo. Viikkoraha oli markka-aikaan hurjat seitsemän, josta se muutti muotoaan 1,5 euroon ja nousi korkoa aina lukion loppuun saakka vajaa viiteen euroon viikossa.

Muistan myös, että iloitsin jo lapsena säästämisestä: jos säästin jonain viikkona saadut seitsemän markkaa, oli seuraavalla viikolla karkkirahaa jo 14 markkaa. Siis aivan valtavasti! Usein karkit jäivätkin ostamatta, kun tajusin niiden olevan aika pian poissa pussista. Sen sijaan saatoin säästää johonkin arvokkaampaan asiaan, esimerkiksi Lidlin kannettavaan CD-soittimeen, kavereiden joululahjoihin tai Bodyshopin kylpykuuliin. Myös työnteon ja samalla tienaamisen aloitin heti, kun se oli sallittua. Oli mainiota olla muka vastuussa itsestään, vaikka se olikin tietysti todella pitkään melkoinen illuusio.

Olen kuitenkin onnellinen myös siitä, että vaikka perheessäni pidettiin rahaa arvossa, se ei ollut millään lailla keskiössä. Sen kautta ei määritelty asioiden tai ihmisten arvoa, sen puutteesta ei valitettu tai sen olemassaoloa ei sen kummemmin hurrattu. Joskus vanhempien palkkapäivinä söimme Kouvolan Lakritsia, joka oli niin tuoretta, että siitä pystyi muovailemaan pieniä hahmoja kuin muovailuvahvasta. Muuta ilonpitoa palkkapäivä ei tuonut tullessaan ja hyvä niin. Myöhemmin vanhemmat ovat kertoneet, että tiukkojakin aikoja oli, mutta huoli niistä ei onneksemme laskeutunut lasten harteille. Puuro voisilmällä oli ruokaa siinä missä kanankoivetkin, jopa parempaa.

Uskallanko puhua rahasta?

Olen aina ollut aika avoin puhumaan rahasta. Oikeastaan olen aina ollut aika avoin puhumaan mistä tahansa, minkä vuoksi rahakin näyttäytyy vain yhtenä teemana kaikista.

Feministin siemen minussa löytyi jo nuorena. Olin todella tarkka jo teini-ikäisenä siitä, että saan samaa palkkaa samasta työstä kuin työkaverikin, oli hän sitten tyttö tai poika. Tämä naurattaa vähän jälkikäteen, sillä kesätöiden kaltaisten pätkätöiden palkka määräytyi aina suoraan jostain taulukosta iän ja kokemuksen mukaan. Mutta vaikken saanutkaan silloin hilattua palkkaani ylöspäin, ehkä tämä kuitenkin nosti yleisesti rohkeuttani tarttua reilusti palkkakeskusteluun ja nostaa kissaa pöydälle uudestaan ja uudestaan.

Ensimmäinen todellinen rahakeskusteluni taisi olla opiskellessani Jyväskylässä keväällä 2011. Tein töitä opintojen ohella sanomalehtimyyjänä kauppakeskuksissa ja eri oppilaitoksissa ja koin palkkauksessa ison epäkohdan: palkka alkoi juosta vasta tietystä hetkestä, vaikka ennen sitä tapahtui jo paljon pakollista työntekoa. Eräänä päivänä suoristin ryhtini ja kuljin pomoni puheille. Sain artikuloitua asiani selvästi, vaikka rohkeus vaatikin silmät vähän kosteiksi. Samoin kävi pomolleni, joka hämmentyi täysin, mutta keskustelun pohjalta muutti kuitenkin palkkauskäytäntöä. Muistan edelleen tyytyväisyyteni muutoksesta. Oli olo, että olin saanut vaikuttaa siihen, että oikeus minulle ja työkavereilleni tapahtui.

Muutoksia rahapuheessani

Lähivuosina olen kuitenkin huomannut erään muutokseni rahapuheessani. Rahasta oli paljon helpompi puhua silloin, kun sitä tienasi vähemmän ja jollain vähemmän etuoikeutetulla tavalla. Sitä mukaa, kun kuukausittaiset tai vuosittaiset tulot ovat kasvaneet, on kasvanut myös kuilu keskustella asiasta niiden kanssa, joiden palkan tiedän olevan omaani alempi. Toisinpäin ongelmaa ei ole itselleni olemassa.

Maagiseksi rajaksi koen 3200 euron kuukausipalkan. Koen sen oikein hyväksi palkaksi, mutta kuitenkin vielä sellaiseksi, jonka mainitseminen ei aiheuta kohahdusta ympärillä. Jollekin tämä palkka ei ehkä ole mitään, mutten itse koskaan kuvitellut tienaavani niin paljon ja kun nyt olen ylittänyt tuon kuukausipalkan jo usean vuoden ajan, olen joutunut miettimään rahapuheitani uudestaan. Kuka kokee alemmuutta, kuka ylemmyyttä? Rakentaako rahapuhe samalla tahtomattani kuilua minun ja keskustelukumppanien välille? Vaikuttaako kertomani palkka kuulijan ajatuksiini minusta? On helppo olla avoin rahapuhuja, kun palkka määräytyy suoraan taulukosta, tai kun omat vastaukset eivät kohauta kansaa.

En kuitenkaan koe, että rahapuhe on ainoastaan puhetta omasta, kaverin tai naapurin palkasta. Haluaisin, että rahakeskustelu ymmärrettäisiin paljon laajemmin ja että asioita voitaisiin käydä yhdessä eri lähtökohdistakin: esimerkiksi säästämistä ja sijoittamista, sitä taloudellista hyvinvointia, voidaan käsitellä vaikka sen seitsemän markan viikkorahan kautta. Samaa korosti myös Säästöpankki, kun tapasin heidän asiantuntijoitaan muutama viikko sitten heidän toimistollaan – heiltä opin myös tuon sanaparin ”taloudellinen hyvinvointi”. Rahakeskustelu ei ole vain rikkaimpien keskustelu, vaan kuuluu ihan jokaiselle. Mitä erilaisemmista lähtökohdista ja toisaalta myös arvopohjilta sitä voidaan käydä, sitä rikkaampaa ja monipuolisempaa se on.

En usko myöskään, että oma hyväosaisuuteni häpeily auttaa ketään, päinvastoin. Jokainenhan voi nimittäin itse päättää, minne rahansa sitten sen saatuaan ohjaa. Raha on saatava kiertoon, that’s how it is.

Rahankäyttötottumuksistani

Tällä hetkellä rahankäyttöni kulkee rutiinilla, mutta kaipaisi myös ravistelua. On käyttötili, lainanhoitotili ja yritystili, joiden välillä raha kulkee virtuaalisina numeroina näppärästi. Käteistä minulla ei ole juuri koskaan. On asunto, kesämökin osuus, muutama osake, rahasto ja vähän jotain irtaimistoakin, josta voisi ehkä myymällä saada jotakin.

Rahaa menee eniten asuntolainaan ja vastikkeeseen, kauppaostoksiin ja ravintoloihin, harrastustavaroihin, matkustukseen ja eri järjestöjen kuukausilahjoituksiin. Yllättävän paljon rahaa käytän myös kauneudenhoidonpalveluihin: kampaamoon, kosmetologiin ja muihin näennäisesti turhiin, mutta itselleni tärkeihin asioihin, joihin mielellään panostankin. On toki myös huomioitavaa, että bloggaajan roolissa tuotenäytteitä tulee kotiin niin paljon, että esimerkiksi vaatteisiin ja kosmetiikkaan ei tarvitse käyttää rahaa puoliksikaan yhtä paljon kuin normikuluttajan. Tänä vuonna rahaa on kulunut myös Tammelan kodin vuokriin sekä eräopasopintoihin, joihin olen myös käyttänyt rahaa tosi mielelläni. Opinnot ovat tuoneet myös harrastustavara-lokeroon melkoisen menoerän: retkeilykin on melkoisen kallis harrastus, jos sitä haluaa toteuttaa kaikissa sääolosuhteissa.

Tykkään siitä, etten tiedä joka pennin kulkua tililläni. Excelöin yritystoimintaani tarkasti, mutta muuten oma taloudenhallinta on rennompaa. Välillä haaveilen siitä, että taulukoisin tarkasti kaikki menoni ja tuloni, mutta lopulta huokaisen aina helpotuksesta, etten käy edes verkkopankissa läheskään päivittäin. Mieleni on sellainen, että mietin järkevää kulutusta ja rahan kulkua muutenkin, automaattisesti, ja aloitan säästötoimet aina ajoissa alitajunnassa ennen todellista tarvetta. Tällaisen mielen ja toisaalta tällaisen elämäntilanteen rinnalle en ole kokenut tarvetta millintarkalle taloudenpidolle.

Sen sijaan säästämis- ja sijoittamisurani kaipaisi kunnon buustia. Varmaan puolitoista vuotta kalenterini laidan To Do –listalla on roikkunut kohta ”sijoittaminen”. Se on ollut itselleni yleinen muistutus siitä, että ottaisin asioista selvää, ja saisin sijoittamisen kunnolla aluilleen, että ottaisin sen maailman alkeista selvää. Jotain pientä rahasto- ja osakesijoittamista minulla onkin, yrittäjänä olen myös eläkesäästäjä, ja asunnonomistajana Helsingin keskustamme kodin voi myös helposti nähdä sijoituksena. Haluaisin kuitenkin vielä syvemmälle sijoittamisen maailmaan ja ymmärtää asioita paremmin. Luulen sitä paitsi, että tulevaisuudessa naiset tulevat olemaan sijoitusmaailman kuningattaria.

Mutta hyviä uutisia kaikille, jotka ovat jo sydämessään sijoittajia, mutta käytännössä eivät niinkään: paneudun sijoittamiseen ja rahastoihin loppukesästä.

Säästöpankin taloudellisen hyvinvoinnin lähettiläs

Säästöpankin tapaamisesta tuli minulle erittäin hyvä mieli. Pankkiasiat ovat tärkeitä ja henkilökohtaisia, enkä olisikaan lähtenyt yhteistyöhön, jos ajatukset eivät olisi menneet yhteen. Totesimme, että puhun monesta asiasta samaan tapaan kuin hekin: inhimillisesti, mutkattomasti ja rohkeasti.

Pidän siitä, että ymmärrän Säästöpankin someissa ja nettisivuilla olevaa kieltä, enkä koe itseäni tyhmäksi suurien ja pelottavien sanojen edessä, koska sellaisia sanoja ei ole. On mukavaa, että raha-asioita ei ajeta jonnekin kauas arjesta, sillä raha on todella olennainen asia ihan jok’ikiselle ihmiselle, jokapäiväisessä elämässä. Rahastakin voi keskustella lämminhenkisesti ja sitä voisi toden totta opetella aika moni ihminen.

Teille minulla olisi myös kysymys: Mitä te haluaisitte kuulla rahasta? Mitä haluaisitte kuulla rahastoista ja sijoittamisesta?

Yhteistyön myötä minulla on mahdollisuus haastatella ja käyttää apunani myös Säästöpankin asiantuntijoita, joten olisi hienoa, jos saisin vastauksia nimenomaan niihin kysymyksiin, joita teillä raha-asioista ja säästämisestä on. Kyselen samaa myös Instan puolella, joten pommita vapaasti aiheideoita missä tahansa kanavassa. Nyt kun raha-talk on aloitettu, jatkaisin tätä tosi mielelläni ihan kunnolla.

Joo, kyllä tämä on tosi innostava aihe! Poskeni ihan kuumenivat tässä näppäimistöä naputtaessa, ja tunnitkin vierähtivät vauhdilla.

Nyt kun lupaan juhlallisesti kirjoituksen lopuksi, että tuo ”sijoittaminen”-kohta lähtee To Do –listaltani loppuvuoden aikana, niin ehkä se ihan todella tapahtuu. Totta kai se tapahtuu.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Käsillä tekemisen ihmeellinen voima: oppeja dreijauskurssilta

Kulunut vuosi on muuttanut minua ja elämääni paljon. Paljon enemmän kuin mikään vuosi aiemmin. Muutos ei ole ollut yksin hyvää, mutta sitäkin on onneksi löytynyt paljon. Yksi erityisen ihana asia on, että olen löytänyt aivan uudella lailla käteni. Olen ymmärtänyt käsillä tekemisen ihmeellisen, parantavan voiman ja huomannut innostuvani käsitöistä.

On kyse ollut sitten aidan maalauksesta, puulusikan vuolemisesta tai sienten keräyksestä, ne kaikki ovat saaneet mieleni hyrräämään.

Ja käsien kautta olen löytänyt syvemmän yhteyden mieleeni ja ympäristööni, mikä on kai käsitöissä usein niitä käsiä olennaisempaa.

Syksyllä osallistuin dreijauskurssillekin, täysin kokemattomana, ja sieltä ovat nämä kuvien kolme astiaakin.

Menin kurssille unelmana tehdä astioita. Näin mielessäni söpöt kipot ja kupot.

Jos sitä vääntäisi ja pyörittelisi vikkelästi kahden päivän kurssilla vaikka kokonaisen, itsetehdyn astiaston.

Saavuin kurssille, Iittala & Arabia Design Centreen, Arabianrantaan. Mahtavan suorapuheinen kurssinvetäjä introsi viikonlopun kurssia ja totesi:

”Jos olette tulleet tekemään tänne kauniita, symmetrisiä astioita tai ylipäänsä täytettä astiakaappiin, niin olette kyllä väärässä paikassa. Oikeastaan tällaiset kurssit pitäisi vetää niin, ettei mitään saa säästää. Kaikki ensidreijauksella tehdyt savimöntit ovat kuitenkin niin hirveitä, etteivät ne edes päädy käyttöön kuin harvoin ja niiden valmistaminen ja polttaminen vie paljon resursseja. Kurssilla pitäisi keskittyä dreijaukseen, käsillä tekemiseen ja saven tuntuun käsien välissä – Kuinka savi käyttäytyy ja miten sitä oppii pikkuhiljaa käsittelemään niin, että sinä määräät sen muodon, eikä toisinpäin. Siitä kaikesta on kuitenkin kyse, ei valmiista tuotteista tai kauniista kupeista.”

Niin minä sitten dreijasin. Paukutin savipalaa pöytälevyyn ja sitten kiinni dreijaan. Katsoin sen pyörimistä ja yritin kaikkeni, että savi pysyisi kiekon keskellä. Välillä unohdin kostuttaa käsieni syrjiä, ja kiekko poltti pieniä palovammoja kämmensyrjiini. En vain malttanut ottaa rauhassa, niin kuin en melkein koskaan malta.

Teurastajahenkinen suojaessuni täyttyi savilänteistä ja sukkani samoin. Oli ihanaa touhuta niin, ettei sotkusta välittänyt lainkaan.

Olin saapunut kurssille yksin, enkä jaksanut tutustua ympärillä oleviin. He olivat muutenkin tullet kaikki pareittain tai porukoissa. Tutustuin vain paremmin käsiini ja mieleeni. Hermostuin uudestaan ja uudestaan, paukutin savea aggressiivisesti, hain kahvia, vedin henkeä ja jatkoin taas. Sitten jälleen hermostuin ja toistin kaavan. Välillä nauroin omaa typeryyttäni ja sitä, miten syytin savea kaikesta.

Opettaja nauroi minulle ja sanoi, että jos olin kuvitellut olevani heti hyvä, niin saan kyllä nöyrtyä. Että olisin varmasti aika pitkään vielä tosi huono. Sen jälkeen hän totesi, ettei se haittaa. Ettei kyse olekaan siitä, onko hyvä tai huono. Yritin uskoa häntä.

Sunnuntai-iltapäivällä olivat kurssin viimeiset hetket käsillä. Käteni alkoivat olla omasta kehnosta tekniikasta johtuen vähän liian naarmuiset, ja erityisesti mieli niin kovilla, että olikin aika jo lopettaa.

Kurssinvetäjä kehotti meitä nostamaan ne tekeleet polttoalustoille, jotka haluamme säilyttää. Hän korosti moneen otteeseen, että mitään, mille ei ole myöhemmin käyttöä, ei saa lasittaa ja polttaa. Pehmeän saven saisi vielä helposti uusiokäyttöön, mutta polttamisen jälkeen turhaksi jääneet kynttilänaluset ja mukintekeleet olisivat jätettä. Ongelmaksi itsellemme ja maailmalle. Säästin kolme nämä kolme astiaa, muhkuraiset ja vähän hupsut, mutta sellaiset joita kyllä käyttäisin. Tuntui hyvältä luopua muusta. Ylipäänsä kurssin aikana oli ollut vapauttavaa luopua ajatuksesta, että nyt tehdään sellaista, josta pitäisi syntyä jotain fyysistä, käsinkosketeltavaa.

En ole mikään käsitöiden ihmelapsi, todellakaan (Kurssilla oli yksi sellainenkin, ihanannäköinen mimmi, joka olisi varmasti pystynyt luomaan kokonaisen astiaston muutamassa tunnissa – mutten tietenkään verrannut itseäni häneen, sillä eihän kypsä aikuinen sillä lailla vertaile). Tällä hetkellä laadukkainta käsityötäni ovat Instagram Storyn kaunokirjoitus sormella puhelimenruutuun. Mutta olen tajunnut nauttivani puuhailusta. Ehkä siitä joskus tulee jotain, mitä voin kutsua jollain muullakin verbillä kuin ”puuhailla”.

Ja jos ei tule, niin ei se mitään. Tätä lausetta pitääkin toistella itselleni vielä jokunen kerta, jotta uskon itsekin.

-Henrikka

Uskolliset meikkisiveltimeni: ekologiset ja laadukkaat EcoTools-bambusiveltimet

Kaupallinen yhteistyö: EcoTools

Meikkipussissani kulkee aina vähintään yksi kunnon meikkisivellin – bambuinen, keskikokoinen yleissivellin, jolla sudin talvisin poskipunan ja kesäisin aurinkopuuterin kasvoille. Se on kulkenut uskollisesti mukana jo vuosia, valehtelematta ainakin yli viisi. Muistan sitä autuuden tunnetta, kun hankin sen vanhan tilalle: mitä ylellisyyttä oli tupsutella menemään unelmanpehmeällä siveltimellä entisen karkeuden sijaan.

Sivellin tai suti, niin kuin itse yleensä sanon, on EcoToolsin. Ostin sen joskus heräteostoksena tajutessani, että myös meikkisiveltimet voivat olla vähän (paljon!) ekologisempia ja silti laadukkaita.

Jos en aivan väärin muista, niin vuosi oli 2012, eli oli kulunut vuosi blogin aloittamisesta. (Silloin oli muuten muitakin hyviä juttuja ilmoilla, niin kuin keltainen kynsilakka ja ruskeat, tehottomat piilolinssit.) Samassa paketissa oli tuon paksumman ”yleissiveltimen” lisäksi nippu muitakin siveltimiä, pienempiä ja sirompia. Säännöllisellä pesulla ja huollolla kaikki niistä ovat edelleen käytössäni, mikä tuntuu tosi kivalta.

EcoTools on ympäristöystävällinen, edullinen ja laadukas meikkisivellinsarja, jonka valikoimiin kuuluu myös kylpy- ja ihonhoitovälineitä sekä hiusharjoja. EcoTools on täysin eläinystävällinen ja vegaaninen, ja tuotteissa käytetään kierrätysmateriaaleja. Myös tuotteiden varret tehdään uusiutuvasta bambusta, joka on yksi nopeimmin uusiutuvista kasveista maapallolla, mikä tekee siitä erittäin ekologista. Pakkaukset valmistetaan puuvilla- ja bambukuiduista, joten yksikään puu ei niiden vuoksi kaadu. Tässäpä näitä syitä, miksi sarja on moneen muuhun vastaavia tuotteita toimittavaan brändiin verraten todella vihreä.

Itse pidän näistä meikkisiveltimistä, koska ne ovat riittävän simppeleiltä, näyttävän kauniin yksinkertaisilta ja ovat kivoja kädessä. Vaikkakin nautin laadukkaista meikkituotteista, ei meikit tai siveltimet ole sellainen asia, johon olisin valmis laittamaan hirveitä summia rahaa. Siksikin EcoTools on edullisine hintoineen itselleni erinomainen brändi. Lähes kaikki yksittäin myydyt siveltimet ovat esimerkiksi kympin luokkaa, ja laajojakin settejä saa parilla kympillä.

Kylpytuotteet ovat tulleet uusimpana EcoToolsin valikoimaan. Kylpytarvikkeet on siveltimien lailla valmistettu ympäristöä kunnioittaen ekologisista materiaaleista ja ne sisältävät pehmeitä luonnonkuituja.

Olen juuri ottanut käyttöön tuon yllä olevassa kuvassa näkyvän kuivaharjan ja odotan siltä suuria. Jos olen ihonhoidossa yleisestikin vähä laiska, vartalonhoitohommissa olen aivan patalaiska. Kuivaharja kuorii kuolleen ihosolukon ja parantaa pintaverenkiertoa – eli poistaa sen harmaan sävyn iholta, mikä ainakin itselläni iholla on aina talvikauden jälkeen. Harjan hinta on siinä vajaan kympin luokkaa.

Supersöpö on myös pesukinnas, joka kuorii ihoa pesun yhteydessä hellävaraisesti. Kuorinta auttaisi varmasti myös siihen, etteivät ihokarvat pääse niin helposti kasvamaan väärinpäin ja karvatupet tulehtumaan. Kintaan hinta on noin femman. Kesäksi rantasaunaan tarvitsen ehdottomasti kunnon selänpesuharjan, niin huvittava klassikko kuin se onkin.

Muistan edelleen, kuinka ystäväni laittoi minulle ensi kerran aurinkopuuteria ollessani lukion ensimmäisellä Saksassa koulureissulla. Olo oli jotenkin kuninkaallinen, kun meikkisivellin sipaisi poskiluitteni ohitse.

Meikkisiveltimien käytössä itselläni olisi vielä paljon opittavaa, mutta on ollut ihana huomata miten paljon ne helpottavat. Muutama vuosi sitten en tiennyt vielä siveltimistä yhtään mitään, mutta niistäkin (niin kuin lähes kaikesta muustakin) oppii nopeasti lisää. Siinä missä sormella esimerkiksi luomelle saa levitettyä meikkiä aika suurpiirteisesti, saa erilaisilla siveltimillä paljon aikaan, vaikkei olisikaan mikään pro-sivellinkäyttäjä. Kannustan kokeilemaan ja vaikka mokailemaankin aluksi, niinhän sitä oppii.

Arjessa pärjään erinomaisesti omien taitojen kanssa, mutta juhla- ja erityistilanteisiin pyydän vielä usein ulkopuolista apua. Nautin aina niin paljon nähdä ammattilaisen kädenjälkeä kasvoillani – erinomainen sivellinkäyttö on taidetta. Oppisin kuitenkin mielelläni itsekin lisää meikkauksesta. Luulen, ettei homma ole niin vaikeaa, etteikö perusteita oppisi YouTubesta aika vikkelästi, sillä esimerkiksi EcoToolsinkin YouTubesta löytyy ohjeet kaikille siveltimille. Start the day beautifully -setti onkin yllättäen aika paljon näppärämpi, kun tietää millä lailla mitäkin sutia kuuluu käyttää.

Tosin noissa EcoToolsin sivellinpakkauksissa on aika kivasti aina hahmoteltu myös visuaalisesti ne spotit kasvoissa, joihin tuotteita kuuluisi käyttää. Itse opin ainakin pakkauksia tsekkaamalla jo aika paljon.

On kiva taustatieto, että EcoToolsin ovat perustaneet siskokset. Kai se oman läheisen siskosuhteen vuoksi jotenkin lämmittää jo pelkän ajatuksen tasolla. Vuonna 2008 perustetun brändin kulku on ollut voitokasta. Silloin kun itse hankin ensimmäiset EcoTools-siveltimeni, oli siveltimet vielä aika vaatimattoman näköisiä, valikoimakin paljon suppeampi ja ympyrät huomattavan paljon pienemmät. Sen jälkeen tuotteita on nostettu muuan muassa Oprah Magazinessa, ja Vanessa Hudgens on ollut niiden brand ambassador. Että ihan pienestä ekopiipertelystä ei tosiaan ole kyse.

Ja niinhän se oikeasti on, ettei ekologisuus tai ekoilu olekaan, eikä sen pidäkään olla, mitään piipertelyä! Ihan jokaisen valtavankin firman tulisi tarttua toimeen ja kääntää kelkkaa.

Vihreä on uusi musta, jos musta on koskaan musta ollutkaan. Vaikka hymy onkin kasvojen kaunein koristaja, kyllä sitä naamaakin kannattaa sutia vihreästi, jos kerran meinaa sutia.

-Henriikka

Ollapa loppuun saakka luu taskussa

Ohjasin viime torstaina esikouluikäisille metsäparkouria. Se oli eräopasopiskelijahetkistäni hurjin. Vaikka olenkin ollut todella paljon lasten kanssa ja pidän lapsista, en kokenut olevani aivan omalla maallani. Siinä missä osallistun paneelikeskusteluun satojen ihmisten edessä äänikään värähtämättä, 45-minuuttinen ohjaus päiväkoti-ikäisille sai minut jännittämään kuin elämän tärkeimpiä pääsykokeita.

Kun sitten tapasin lapsilauman, kävi juuri niin kuin olin ajatellutkin: jännitys katosi. Pienet kädet viuhtoivat ilmaa pyytäen puheenvuoroa: ”Henriikka, Henriikka, Henriikka!” Miten paljon pienillä ihmisillä onkin koko ajan kerrottavaa ja miten ihanan ylpeästi he puhuvat omista jutuistaan ja läheisistään, itsestäänkin. Ajattelisivatpa ihmiset aina yhtä kauniisti itsestään kuin tuollaiset innokkaat natiaiset.

Metsässä tuntui siltä, kuin olisin vihdoin löytänyt kaltaisiani. Jokainen sai keksiä oman parkour-temppunsa, jonka sitten opetti muille. Me kierimme mättäiden yli, loikimme kannolta kannolle, tasapainoilimme kaatuneen puunrungon päällä ja flossasimme hypätessämme alas kiveltä. Oli toisaalta hauskaa ja toisaalta surullista, miten yllättyneitä lapset olivat, kun temppuilin mukana. ”Sähän oot aikuinen!”

Nautin pienten ilosta niin suuresti. Myös mielikuvitusta riitti niin paljon, että olisin mielelläni kaapannut osan siitä itselleni. Flossata nyt kiveltä hypätessään, kamoon! Onneksi olin opetellut flossaamaan, ihan puhtaasta kiinnostuksesta ilmiöön.

Kahden 45-minuuttisen parkour-session jälkeen oli hiki ja eloisa olo. Viittaavat kädet olivat vaihtuneet luvalla vapaaseen ilakointiin: ”Henriikka, Henriikka!” Nautin aikuisen roolistani. On niin hupsua, että lapsille on niin merkityksellistä kertoa asiansa aikuiselle, siinäkin tapauksessa, että tämä aikuinen tulee olemaan heidän elämässään luultavasti vajaan tunnin verran.

Metsätemppuilumme jälkeen löysin läheiseltä kiveltä pienen, vihreäkuvioisen takin. Joltain unohtuneen. Kurkkasin taskuun löytääkseni nimilapun tai tuntomerkkejä omistajasta. Sen sijaan taskusta löytyikin yllätys: ihkaoikea luu.

Hymyilin taskun aarretta viedessäni takkia löytötavaralaatikkoon ja mietin sille vaihtoisia tarinoita. Totesin, että haluaisin kyllä olla loppuun asti tuollainen elämälle utelias tyyppi kuin nuo pienet. Olla innoissaan omista jutuistaan, mutta yhtä lailla kiinnostua kaverin tempuista. Hihkua ihan tavallisille asioille ja olla sellainen, että kukaan ei hätkähtäisi, jos taskustani joskus löytyisi luu tai kaksi.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)