arkisto:

syyskuu 2019

Tulen huomenna kotiin ja se on ihanaa

Junassa taas, Malmösta Tukholmaan. Kahvin hinta 22 kruunua, santsata saa koko matkan perille saakka. Ravintolavaunussa palveli ihana hymyilevä mimmi hijabissa. Mietin Skamin Sanaa ja sitä, kuinka hän, fiktiivinen norjalaishahmo, muutti käsitystäni monessa.

Tukholmassa aiomme suunnata kauppahalliin lounaalle ja siitä bussilla terminaalille. Laiva lähtee jo ennen viittä, mikä tuntuu hurjalta: alle vuorokauden päästä olemme jo Suomessa. Onneksi illaksi on varattu vanha kunnon buffet, tuo laivareissujen hurmiollinen klassikko. On sitten pari tuntia aikaa käydä läpi kuluneita viikkoja, nauraa ja itkeä vähän. Sanoa, kuinka toista ei jaksaisi enää hetkeäkään, mutta tietää sen valheeksi.

On mukava tulla kotiin. Tosi mukava. On varmaan hankala hahmottaa, että tällainen menijä on surkea lähtijä ja kamalan kova ikävöijä. Mutta voi, olen!

Olen ikävöinyt sitä, että saan laittaa peikonlehdelle vähän vettä, että voin keittää kahvia uudessa kultaisessa kahvinkeittimessäni. Olen ikävöinyt omaa sänkyä, lähikuppiloiden ihania työntekijöitä ja sitä, kuinka ilmassa tuoksuu syksyltä. Olen ikävöinyt ystäviä, rutiininomaista työntekoa ja sitä voittamisentuntua, kun palaa lenkiltä, vaikka ei olisi millään tahtonut lähteä. Olen ikävöinyt sienestystä ja toukkaisia tatteja, jotka aina säälistä kerään ja joista sitten yritän nirhiä hyviä paloja pannulle.

Kuulostaa ehkä juhlalliselta, vaikka on oikeastaan ihan arkista, mutta tämän reissun jälkeen elämässä tuntuu kääntyvän ihan uusi sivu. Se on lempeä, luonnonvalkoinen, ehkä käsintehtyä paperia.

Aion kynsin ja hampain pitää kiinni hyvinvoinnistani. Aion vihdoin oppia tekemään töitä työaikojen kanssa. Aion sammuttaa työsomet työajan jälkeen ja pitää kiinni siitä, että liikun ja olen ulkona riittävästi. Yritän pyrkiä pihalla mahdollisimman paljon, kerätä niitä sieniä ja ihailla ruskaa sekä syksyä, ja saada lautaselleni terveellistä, ravintorikasta ruokaa. Olen laittanut loppuvuodeksi kalenteriin kaksi lomapätkää, jolloin en ole puhelimen enkä somen äärellä ollenkaan. Tämä uusi sivu tuntuu hyvältä. Aion elää ihan tavallista elämää.

Enkä tiedä, minne seuraavaksi lähden, jos lähden yhtään minnekään. Paitsi ehkä vanhempia ja sisaruksia katsomaan eri puolelle Suomea. Ehkä ystäviäkin, jos kalenteri pysyy silti riittävän valkoisena.

Reilireissumme oli niin hyvä, ja vielä vähän parempi, kuin saattoi odottaa. Millainen etuoikeus onkaan päästä äidin kanssa reissuun ja millainen kiitollisuudenaihe onkaan tällainen äiti-suhde. Olemme hyvin, hyvin samanlaiset, mutta onneksi riittävän erilaiset, että kolme viikkoa vahvisti, ei hajottanut. Miten paljon häntä rakastankaan.

Huomenna olen kotona ja se on ihanaa.

-Henriikka

Sekalainen kasa selviä reissuajatuksia

  Kaupallinen yhteistyö: Reililiput saatu VR:ltä

Tuntuu, että Sloveniassa, Saksassa ja Itävallassa kaikki ovat joko aivan superystävällisiä tai sitten tosi tympeitä. Mitään välimallia ei ole – kukaan ei ole ihan perusmukava, eikä koskaan tunnu saavan sellaista ihan tavallista, neutraalia asiakaspalvelua. Tiedä sitten, pitääkö tämä oikeasti paikkansa, mutta siltä se on tuntunut: vähän väliä toteamme, että olipa aivan ihana tyyppi tuossa jäätelöä myymässä. Seuraavaksi eteen saattaa kuitenkin astella ihminen, joka on syyttä suotta aivan järjettömän töykeä – siis sellainen, että Suomessa en ole koskaan kokenut vastaavaa.

Mozartin kuulat tuskin ovat kovasti suomalaisten mieleen. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, ettei suurin osa suomalaisista pidä marsipaanista. Karvasmantelin maku uppoaa vain harvoille. En osaa sanoa sitäkään, miksi se uppoaa minuun niin hyvin. Rakastin jo lapsena kakkukoristeiksi ostettuja pikkueläimiä, jotka oli marsipaanista tehty. Oli myös ihana saada terälehti kermakakun päällä vähän pehmenneestä marsipaaniruususta. Söin siis Mozartinkuulankin Salzburgissa ilolla. Nyt olemme Lyypekissä, ja täällä marsipaani vasta onkin juttu (ks. yllä oleva kuva): ostin tänään persikan- ja perunanmuotoiset marsipaanimötkäleet. Äiti osti pyylevän possun.

Kaksi viikkoa on reissun päällä hurjasti paljon enemmän kuin kaksi. Kaksi on vielä sellainen lomaksi hahmotettava ajanjakso, kolmessa ehtii alkaa jollain tavalla jo elämään jonkunlaista reissuelämää. Arjeksi sitä ei toden totta voi kutsua, mutta kun on ensimmäinen viikko ja viimeinen viikko, niin sitten siinä välissä on vielä yksi. Sehän on yhteensä monta viikkoa! Toisaalta kolmannen lopun lähestyessä alkaa hiipiä myös pienoinen pakokauhu: tästä kahvihetkien ja pitkien yöunien täyteisestä erikoiselämästäkö pitäisi parin päivän jälkeen hypätä arjen pyörään? Entä kaikki gelato, entä Alpit ja ne eri muotoiset marsipaanitkin, mitä niille käy?

Salzburgin arkkitehtuuri on barokkia, täällä Lyypekissä on goottilaista. Ihastuin Lyypekin vanhan kaupungin taloihin ja niiden väreihin, muotoihin ja siihen, miten tiiviisti kaikki on rakennettu. Sisäpihoille pääsi luvallisesti kuljeskelemaan ja huokailemaan ihastuksesta, kunhan vain käyttäytyi ja pysyi hissukseen. Luulin Lyypekistä liian vähän, täällä on mukavan lempeä tunnelma: upeasti istutetuttuja ruusuja kasvamassa seinää pitkin, ja näimmepä jopa viinirypäleitä ja kiivejä! Kuvitelkaa, kiivejä Saksassa! Mutta niin kuin joku jossain matkajutussa kirjoittikin, on tämä ehkä liian lähellä. Monelle suomalaiselle ei tule mieleen tulla näin lähelle.

Ulkona soi saksofoni. Se on mukava soitin, kun sitä kuulee hyvällä mielellä ja harvoin. Keskustassa joku laitapuolenkulkija soitti Rammsteinia pienestä kaiuttimesta ja karjui päälle. Se ei ollut niin mukavaa kuunneltavaa, mutta toi silti hyvän mielen, sillä miekkonen selkeästi nautti.

Yllättävän paljon sitä ehtii nähdä vuorokaudessakin, kun vaan hyppää rohkeasti kunkin paikan tunnelmaan. Toisaalta tänään totesimme sen, että on ehkä ihan hyvä, että tämä on viimeinen pidempi kaupunkipysähdyksemme. Kun ottaa riittävän monta kaupunkia haltuun lyhyen ajan sisällä, alkavat ne yhtäkkiä kaikki vaikuttaa aivan samalta. Vähän niin kuin kilon irtokarkkia syötyään alkaa kaikkien irttisten maku muistuttaa lähes samaa. Onneksemme tällä reissulla on ollut sopivan kokoisia kohteita – muistelen millainen urakka oli 19-vuotiaana reilillä sisällyttää kolmeen viikkoon esimerkiksi Rooma, Pariisi, Wien, Praha ja Barcelona. Varsinkin kun ei syönyt mitään muuta kuin sokerimuroja ja ranskanleipää, eikä nukkunut kuin jossain yhteis-dormeista varatuilla sänkypaikoilla tai aseman lattialla.

Äsken söimme täytettyjä uuniperunoita. Sellainen kartoffel taitaa olla täällä erikoisuus. Olimme niin nälkäisiä, että jäi Instagram-kuva ottamatta. Se ei onneksi ole mikään kovin suuri murhe.

Lyypekissä pitäisi kai juoda monta pitkää kylmää, mutta en itse asiassa ole juonut reissussa tippaakaan alkoholia, joten sekin nyt taitaa jäädä. Mutta söin yhden kylmän jäätelön, pallot kirsikka-kermaa ja Kinder-suklaata. Ehkä se lasketaan.

Lyypekki. Se vasta on hilpeä nimi. Tänään ei muuta. Kiitos ja hei.

-Henriikka

Alpeilta Adrianmerelle ja 10 päivän kotimatkalle

Kaupallinen yhteistyö: Reililiput saatu VR:ltä

Meinasin kirjoittaa, että istumme taas junassa, kunnes tajusin ettei se pidä lainkaan paikkansa: siis se, että istuisin taas täällä. Minusta tuntuu, ettemme ole istuneet vielä juuri lainkaan. Kun interrailille suunnittelee suht lyhyitä päivämatkoja ja viihtyy kohteissa lähes aina vähintään pari yötä, ei matkustamiseen ehdi kyllästyä. Peppu ei ole puutunut vielä lainkaan ja tänäänkin junan kyytiin nousi ilolla. ”Ihanaa päästä taas junaan istumaan”, sanoin äidilleni puolenpäivän aikaan, kun kävelimme laituria pitkin vanhaa pikajunaa kohti Rijekan rautatieasemalla.

Tämä Kroatiasta Ljubljanaan puskuttava juna on ensimmäinen kunnolla koliseva. Maisemia ehtii ihailla kunnolla, ja vessanpönttö aukeaa suoraan raiteille. Muuten kehitys on kyllä kehittynyt, ja olemme istuneet vallan hienoissa junissa ja vaunuissa. Matkakaverina vaunussamme on muuan pyöräilyturisti, jonka kanssa kommunikaatio on ollut sanatonta, mutta hymyilevää.

Juna on aika tyhjä: Euroopan kesälomat ovat selkeästi ohi, kun syyskuun pyörähtäessä käyntiin myös junat tyhjenivät, ja kadut täyttyivät koululaisista. Ilmassa syksy alkoi näkyä vasta tänään. Kroatia oli helpompi jättää taakse, kun eilinen 30 astetta vaihtui hirmutuuleen ja pilviseen sekä kymmenen astetta eilistä kylmempään säähän. Loppumatkalle on odotettavissa sateitakin ja vajaa 20 astetta. Pehmeä paluu arkeen ja syksyyn. Onneksi otimme farkut ja pari pitkähihaista matkaan.

Kolmen viikon reissusta on kulunut jo kaksi. Ensimmäinen viikko meni positiivisesti madellen, viikko tuntui kuukaudelta. Oli näkemistä ja kokemista, reissutunnelmaan tottumista ja turtumista. Suomi vielä mielessä, mutta lomantuntu kaikkialla. Sen sijaan toinen viikko vain juoksi ohi: yhtäkkiä sitä ei vain ollut! Vietimme nyt Rijekassa, Adrianmeren äärellä neljä yötä ja jotenkin ne yöt ja päivät vain vilistivät ohi kuin niitä ei olisi ollutkaan. Teki mieli tarttua päiviin ja kiljua, että minne te oikein katoatte! Mutta näinhän se aina menee matkatessa: ensimmäinen puolikas on kymmenesti toista pidempi. Vähän kuin vuoristoradoissa: ensimmäinen nousu on ikuisuuden ja sen jälkeen vain kiljutaan hurmiollisesti maaliin saakka ja toivotaan uusintakierrosta.

Ennen Kroatiaa olimme Itävallassa, Sankt Pöltenin kaupungissa, josta otimme maisemajunan Alpeilla sijaitsevalle Ötscher-Tormäuer -luonnonpuistolle. Sieltä saman illan aikana jatkoimme vielä sympaattiseen Mariazellin alppikylään, jossa alkoikin tapahtua ryminällä: olimme kastuneet kanjonin vierellä kulkevalla polulla, minkä vuoksi jalat oli hyvä saada heti majapaikassa lämpimäksi. Ensitöikseni suuntasin lavuaarille lämmittämään jalkojani lämpivän veden alla, mutta epäonnekseni tukijalka liukastui alta, ja vasen polvilumpio siirtyi sijoiltaan. Joitain sekuntia karjuin maassa kyljelläni katsoen järkyttyneenä ihan vikapaikassa olevaa lumpiotani ja mietin, mitä EA-kursseilla on neuvottu. Onneksi polvi pomppasi itsekseen takaisin paikoilleen, kun jalkaa vähän liikautti, minkä jälkeen jalka nostettiin koholleen, ja äiti syöksyi hakemaan alakerran ravintolasta jäitä polven päälle.

Illan käytimme miettien sopivaa lääkärivaihtoehtoa ja uusia reittisuunnitelmia. Polvi taipui ja toim ihmeen normaalisti ja turposikin yllättävän vähän, minkä vuoksi fysioterapeutti äiti ei nähnyt ongelmaa odotella seuraavaan päivään. Seuraavan aamuna nousimme aamuviiden junaan, jotta ennättäisimme Graziin lääkäriin ja röntgeniin, ennen seikkailujen jatkumista suunnitelman mukaisesti Kroatiaan.

Miten hienosti kaikki lopulta menikään: röntegenissä selvisi, ettei luille ollut käynyt mitään, ja lääkäri totesi että isommat likamentit ovat kunnossa. Matka saisi jatkua, ja sain luvan tehdä ihan mitä tahansa kivun sallimissa rajoissa.

Polvi voi yllättävän hyvin, oikeasti! Olen ilmeisesti ihmeparantuja. Jyrkkiä nousuja ja laskuja sekä juoksua ja kunnon polven koukistusta lukuun ottamatta olen pystynyt kaikkeen mihin muutenkin, vähän hitaammin ja kankeammin vain. Kuntoutus alkakoon ja Suomessa sitten vielä magneettiin varmuudeksi.

Kaikkea sitä! Siunattu matkavakuutus, sanon vain.

Viimeisen 10 päivän suunnitelmiin kuuluvat Slovenia ja Bled, Itävalta ja Salzburg, Saksa ja Lyypekki ja pikainen Ruotsi Malmön ja Tukholman muodossa. Hassua, että sitä ajattelee olevansa kotimatkalla, vaikka usein reissuni eivät edes kestä yli viikkoa. Eli periaatteessahan tämä loppukin on vaikka miten upea ja pitkä matka jo ihan omana kokonaisuutenaan.

Onneksi osaamme kyllä nauttia, on kyseessä sitten menomatka, paluumatka tai mikä tahansa matka. Tai vaikkei olisi matka lainkaan. Slovenian sateet voivat sataa vaikka kaatamalla päällemme. Me aiomme kaikesta huolimatta juoda kahvimme nautinnolla ja ihailla Alppi-maisemia. Peittyvät ne sitten usvahuppuun tai eivät.

-Henriikka

Yrittäjän talous: mitä raha-asioita tulee ottaa huomioon yrittäessään?

Kaupallinen yhteistyö: Säästöpankki & Asennemedia

Yrittäjyys – pahin painajainen vai tulevaisuudessa siintävä haavekuva? Ehkä ei kumpikaan näistä ääripäistä, vaan jotain siltä väliltä, niin kuin se oli ennen yrittäjyyttä minullekin.

Perustin yritykseni viitisen vuotta sitten, kun laskutusta vaadittiin palkkioidenmaksuun blogiagentuurissa, jonne siirryin. En ehtinyt asiaa silloin sen koommin miettiä, kun tilanne yksinkertaisesti vaati yrittäjyyttä. Toisaalta asiassa ei ollut kummoisia riskejäkään, sillä aloitin yrityksen pyörittämisen sivutoimisesti. Kun homma sitten lähti rullailemaan kiitettävästi eteenpäin, siirryin kaksi ja puoli vuotta sitten, helmikuussa 2017, täyspäiväiseksi yrittäjäksi.

Tänään kirjoituksen aiheena on yrittäjän talousasiat: millaisia rahahommeleita yrittäjä joutuu miettimään yritystä perustaessaan ja pyörittäessään?

Tuolloin vuodenvaihteessa 2015 perustin toiminimen sen helppouden takia ja tuolla helppouden tiellä olen vieläkin. Lähitulevaisuudessa siintää kuitenkin suunnitelma vaihtaa kevyemmän verotuksen ja yleisen uskottavuuden vuoksi osakeyhtiöön. Tätä kirjoitusta kannattaa kuitenkin vielä lukea sellaisin rillein, että puhun pääosin yksityisestä elinkeinoharjoittamisesta eli toiminimi-yrittäjyydestä.

Talouspuoli on taatusti suurin yksittäinen syy, miksi yrittäjyys pelottaa. Tarkoitukseni on siksikin avata vähän, ettei kokonaisuus ole todellakaan mikään mahdoton. Yrittäjyydessä on niin paljon hienoja puolia, että yhden talous-mörön taklaa helposti. Sitä paitsi olen ainakin itse nimenomaan innostunut rahasta sen myötä, että sitä on joutunut ja saanut miettiä yrittäjänä vähän tarkemmin ja uudesta näkökulmasta.

Yrityksen perustaminen – koska uskallan, mitä kaikki maksaa?

Yrityksen perustamiselle ei ole mitään oikeaa tai väärää hetkeä; joku aloittaa ikään kuin huomaamattaan, niin kuin itselleni kävi. Joku tekee liiketoimintasuunnitelmat ja laskelmat, säästää tai hakee rahoitusta, irtisanoutuu ja hyppää tuntemattomaan. Tapoja on monia.

Mitä yrityksen perustaminen maksaa?

Yrityksen perustamisen hinta riippuu siitä, minkä yritysmuodon yritykselleen valitsee ja tehdäänkö perustamisilmoitus sähköisesti vai paperilomakkeella. Tänä vuonna osakeyhtiön perustaminen sähköisesti maksaa 275 euroa ja paperilomakkeella 380 euroa, kun taas toiminimillä hinta on sähköisesti 60 euroa ja paperilomakkeella 110 euroa. Muita yritysmuotoja ei voi perustaa vielä sähköisesti. Avoimilla- ja kommandiittiyhtiöillä perustamishinta on 240 euroa ja muilla yritysmuodoilla, kuten osuuskunnilla ja asunto-osakeyhtiöillä 380 euroa.

Osakeyhtiön 2500 euron alkupääoma on ollut pitkään velvoite osakeyhtiön perustamisessa, mutta heinäkuun alusta tämä velvoite on poistunut.

Realistisia perustamiskuluja on tietysti aika mahdoton kertoa tietämättä liikeideasta. Itse aloitin sivutoimisena yrittäjänä, eikä yrittäjyyden aloittaminen vaatinut minkäänlaisia investointeja, liiketilaa tai hankintoja. Näin ollen ainoa lisääntynyt kulu oli YEL-vakuutus (*tästä alempana lisää). Uudet yritykset syntyvät ylipäätänsäkin pääosin palvelualoille, joissa yrittäjä myy omaa osaamistaan eivätkä investoinnit useinkaan ole kovin suuria. Aloittelevan yrittäjän on kuitenkin hyvä muistaa, että alussa käyttömenot voivat olla yllättävänkin suuret, jos haluaa panostaa heti homman alkaessa esimerkiksi markkinointiin ja vakuutuksiin tai joutuu hankkimaan viranomaislupia.

Starttiraha

Ennen yrityksen perustamista ja aloittamista, kannattaa huomioida starttirahan saamisen mahdollisuus. Starttiraha eli aloittavan yrittäjän tuki edistää uutta yritystoimintaa ja työllistymistä. Peruspäivärahan suuruinen ”apusumma”, 32,40 euroa päivältä, maksetaan korkeintaan vuoden ajalta ja sen on tarkoitus avittaa yritystoiminta vakituiseksi käynnistysvaiheessa. Starttirahan saamiselle on ehtoja, joihin kannattaa perehtyä kunnolla, jos tällaisen lisäavun tahtoisi itselleen.

Missä kohtaa yrittäjäksi uskaltaa hypätä?

Itse odottelin täyspäiväistä yrittäjyyttä melko pitkään, sillä halusin ottaa varman päälle. Vasta kun olisin tullut toimeen jo pelkästään sivutoimena tehdyillä yritystuloilla, uskalsin jäädä pois päivätöistä. Tai kyse ei ollut ehkä niinkään uskalluksesta, vaan puhtaasta halustakin: nautin töistäni viestintätoimistossa. Jossain vaiheessa huomasin vain ajan olevan niin kortilla, että oli parempi tehdä ratkaisu, jos mieli saada vähän vapaa-aikaa. Ja minähän mielin, sillä elämässä ei muuten ole oikein mitään järkeä.

Joku toinen tekee ratkaisun varmasti jo aiemmin. Suosittelen tekemään selkeän riski- ja mahdollisuuskartoituksen, säästämään puskurirahaston ja sen jälkeen astumaan rohkeasti eteenpäin: et koskaan voi tietää kaikkea, mitä tulevaisuus tuo.

Kevytyrittäjyyden vaihtoehto

Jos mielessä on potentiaalinen liikeidea, mutta yrittäjyys mietityttää, kevytyrittäjyys on kaikista helpoin ja yksinkertaisin muoto yrittämiselle. Silloin ei tarvita omaa y-tunnusta, eikä yrittäjä ole kirjanpitovelvollinen ollenkaan. Toiminnan voi aloittaa ja lopettaa milloin tahansa, jos yritystoiminta ei lähdekään kehittymään kannattavaksi. Kevytyrittäjyys tarkoittaa käytännössä sitä, että käytetään laskutuspalvelua: näin ollen pystytään laskuttamaan tehtyjä töitä ja saamaan yrittäjyyden alku luotua.

Yrittäjän talous – tärkeimmät huomioonotettavat asiat

Ansiotuloverot ennakkoverona

Palkansaajana verot lähtevät automaattisesti palkastasi, yrittäjänä maksat verot erikseen ja aivan itse.

Verotus vaihtelee jonkun verran yritysmuodon mukaan, joten keskityn nyt parhaiten tuntemaani toiminimeen. Toiminimellä ansiotuloveroa maksetaan toiminnan tuloksesta, ei suinkaan liikevaihdosta. Toiminimellä yrityksen ja yrittäjän henkilökohtaiset rahat eivät myöskään ole eroteltu, joten palkkaa ei varsinaisesti nosteta, vaan voidaan ottaa ”yksityisottoja” – käytännössä voit siis yrittäjänä käyttää rahojasi ihan miten ja milloin vain haluat, kunhan huolehdit, että pakolliset kulut tulevat hoidetuksi, eivätkä rahat lopu kesken. Toiminimellä yksityisnostot eivät vaikuta toiminnan tulokseen, ne eivät ole menoa eivätkä tuloa.

Toiminimen perustamisen yhteydessä liitytään Verohallinnon ylläpitämään ennakkoperintärekisteriin. Näin toiminimen verot maksetaan ennakkoverolla, eli käytännössä arvioimalla tilikauden tulos etukäteen, minkä pohjalta verosummat määräytyvät. Jos tulot arvioi liian korkeaksi, joutuu veroa maksamaan liikaa. Luonnollisesti sama toimii toisinkin päin. Väärin arvioitu summa palautuu tai veloitetaan Verohallinnon puolesta jälkikäteen normaalisti palautuksina tai mätkyinä, mutta tietysti varsinkin aloittelevalle yrittäjälle olisi tärkeää, että veroja ei tarvitsisi maksaa enempää kuin tulojakaan on. Summaa voi onneksi korjata myös kesken tilikauden ja vuoden lopuksi voi maksaa myös täydennysveroa ilman korkoja. Veromaksukäytäntö on siis hyvin samankaltainen kuin palkansaajan verokortilla hoidettu, mutta nyt asiasta huolehditaan itse ja verot maksetaan jo ennen tuloja. Verokorttia ei tarvitse toimittaa minnekään, eikä sellaista tarvitse ollakaan, jos yrittäjyys on täyspäiväistä.

Maksoin yrittäjyyden alkutaipaleella vain vähän ennakkoveroja, jonka rinnalla pidin korkeaa veroprosenttia työpaikalleni toimittamassa verokortissa. Nyt, kun vastaan kaikista veroista itse, maksan ennakkoveroja viime tilikauden päätteeksi tehdyn, realististen arvion mukaan kuukausittain. Arvio on suoraan Verohallinnon, enkä ole kokenut tarvetta muuttaa sitä ainakaan vielä. Loppuvuodesta pitää taas tsekkailla tarkemmin, ovatko summat ajan tasalla.


ALV-rekisteri ja –verotus

Arvonlisäveron eli ALV:n ajattelu saattaa aiheuttaa varsinkin alkuun harmaita hiuksia. Se voi olla haastava hahmottaa, sillä se on niin sanottu välillinen vero, joka ikään kuin vain kulkee yrittäjän tilin kautta laskutuksen myötä: veron osuuden tuotteesta tai palvelusta maksaa aina lopullinen kuluttaja. Kun kaupasta ostaa sipsipussin, hintaan on lisätty elintarvike-arvonlisävero valmiiksi. Kuluttaja ei tätä välttämättä edes ajattele, mutta yrittäjälle alv:it ovat merkityksellisiä.

Arvonlisävero on kaikessa yksinkertaisuudessaan tuotteen tai palvelun arvonlisää verottava vero, joka lisätään tuotteen myyntihintaan. Ehkä helpommin ymmärrettävä sana olisi ”kulutusvero”. Se koskee lähes kaikkia tuotteita ja palveluita Suomessa. Se vain yksinkertaisesti lätkäistään kaikkien hintojen päälle. Veron suuruus perustuu tuotteen verokantaan.

Itselläni lähes kaikki laskuttamassani on 24 prosentin alv-lisä, eli esimerkiksi 1000 euron laskuun lisään erotellen 240 euroa arvonlisäveroa, jolloin laskun loppusumma on yhteensä 1240 euroa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että saisin 240 euroa enemmän rahaa itselleni, sillä joudun tilittämään ”kauttani kulkevat” alv:it neljännesvuosittain pois. Aina muutaman kuukaudet alvit ovat ikään kuin kulkumatkalla tililläni. Jos käytän ne, joudun repimään ne myöhemmin muualta.

Toisaalta yleensä en kuitenkaan joudu maksamaan aivan kaikkia laskuttamiani alveja verottajalle, sillä hankin myös alvillisia palveluita ja tuotteita yritykselleni, joista olen yrittäjänä oikeutettu tekemään alv-vähennykset. Jos vaikka ostan 500 euroa maksavan valokuvauksen alihankintana, maksan siihen päälle 24 prosenttia alvia, eli laskun loppusumma on 620 euroa. Tuon 120 euron alvin saan laittaa omiin vähennyksiini. Jos olisi esimerkiksi käynyt niin, etten yhtenä kirjanpitokautena olisi lähettänyt kuin tuon yhden yllä olevan esimerkkilaskun ja hankkinut kuin tämän edellä mainitun valokuvauksen, niin maksaisin Verohallinnolle alvia 240–120 euroa, eli 120 euroa. Saatteko kiinni?

Yrittäjät ilmoittautuvat alv-rekisteriin. Ilmoittautuminen tapahtuu normaalisti samalla, kun tehdään perustamisilmoitus kaupparekisteriin, mutta tämän voi tehdä myös jälkikäteen. Alvit maksetaan erilaisissa sykleissä, pienemmät yritykset kerran vuodessa, suuremmat neljännesvuosittain tai joka kuussa. Alv:ista voi myös tahtoessaan saada vapautuksen tietyin ehdoin: arvonlisäverovelvollisuutta ei ole, jos yrityksen liikevaihto jää tilikaudella alle kymppitonniin. Myös sitä suurempaa toimintaa pyörittävät voivat saada vapautuksen arvonlisäverosta tietyin ehdoin, jos he esimerkiksi tarjoavat terveyden- ja sairaanhoitoalan toimintaa, sosiaalihuollon palveluita tai yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen palveluita.

YEL ja muut vakuutukset

YEL-vakuutus eli yrittäjän eläkevakuutus on lakisääteinen vakuutus, joka on siis aina hankittava, jos sen ottamisen ehdot täyttyvät. Kun tietty tuloraja (vajaa 8000 euroa) ylittyy, vakuutuksen ottaminen on pakollista. YEL:issä on kyse eläkkeestä ja yleisestä yrittäjän turvasta: koska yrittäjä joutuu huolehtimaan itse omasta eläketurvastaan, on luotu vakuutus siihen tarkoitukseen. Vakuutus on hankittava puolen vuoden sisään yrittäjyyden alkamisesta.

Koska ajatus omasta eläkkeestäni tuntuu kaukaiselta ja etenkin hataralta mahdollisuudelta, YEL-vakuutuksen hankkimiseen motivoi se, että se on myös kaiken sosiaaliturvan perusta: liiketoiminnan vähentyessä tai päättyessä sairauden tai vaikka työttömyyden takia, olen oikeutettu toimeentuloon. Tämän lisäksi maksetun YEL:in mukaan määräytyy myös esimerkiksi äitiys- ja sairaspäivärahat. Yrittäjä voi itse maksella YEL:iä vaikka sen minimisumman mukaan, jos häntä ei häiritse, että se mukaan maksetaan myös kaikki mahdollinen tuleva toimeentulotuki.

Miten raha-asiat sujuvat – sujuva taloudenpyöritys

Oma budjetti ja puskurirahasto

Niin kuin henkilökohtaisen talouden kanssa, myös yrityksen taloudenhoidossa kannattaa pyrkiä siihen, että ottaa sen itse lujasti tai ainakin jollain tavalla otteeseensa. Kun etukäteen listailee ihan konkreettisesti ylös, mihin rahaa kuluu elämässä ja miten paljon, pystyy näkemään selkeämmin, paljonko yrityksellä tulisi olla tulovirtaa kannattaakseen – ja sama vähän käännettynä: paljonko palveluita/tuotteita tulisi myydä, jotta tällaiseen tulovirtaan päästäisiin. Budjetti on työkalu, jolla voi suunnitella ja seurata yrityksen rahavirtaa ja tehdä tarpeen mukaan toimenpiteitä. Budjettia seuraamalla pääsee paremmin jyvälle myös siitä, mihin uppoaa liikaa rahaa ja toisaalta sekin, voisiko johonkin laittaa vähän enemmän kiinni.

Itsekin pyrin siihen, että minulla on aina edes jonkunlainen puskurirahasto olemassa, mutta erityisesti aloittelevalle yrittäjälle se on tärkeä apu. Puskurirahaston avulla yrityksen toiminta ei tyssää ensimmäiseen eikä toiseenkaan kehnoon jaksoon tai myöhästyneeseen laskuun, sillä vaihtelevuus on osa yrittäjyyden iloja ja kauhuja: tänä vuonna olen mennyt osan kuukaudesta nollatuloilla, kun taas esimerkiksi kesäkuukausina oli täysin yllättäen aivan hurjasti töitä ja laskutettavaa. Jos en olisi säästänyt puskuria, en olisi selvinnyt talvesta ja keväästä tänne saakka. Nyt ei ollut mitään hätää, kun säästöjä riitti hyvin.

Tilit ja rahojensiirtely

Toiminimi on ainoa yrittäjyyden muoto (kevytyrittäjyyden lisäksi, joka ei ole varsinainen yritysmuoto), jossa yrityksen rahoja ei tarvitse erotella henkilökohtaisista rahoistaan. Usein se kuitenkin auttaa: itsellänikin on erikseen yritystili ja henkilökohtaiset tilit. Näin pystyn helpommin seuraamaan myös verkkopankin kautta, millaisia menoja ja tuloja yrityksellä on ollut ja myös kirjanpito helpottuu huomattavasti, kun asiat ovat erillään. Toiset perustavat erikseen myös ALV-tilin, jonne siirtävät kaikki alvit. Tällainen käytäntö varmasti helpottaa erityisesti niitä, joilla tilillä lepäilevät rahat kutkuttelevat vähän liikaa tai sellaisille, jotka haluavat olla koko ajan perillä siitä, mikä rahaa on omaa ja mikä ei.

Kirjanpito

Jokainen yrittäjä voi pohtia, haluaako hoitaa itse kirjanpidon vai palkata kirjanpitäjän.

Ajattelin alkuun itse, että hoidan kirjanpitoni itse. Ajattelin, että se olisi hyödyllinen taito oppia ja että tuostahan se sujuu noin vain kaiken muun ohella. Sitten tuli ensimmäinen deadline vastaan ja tajusin, etten todellakaan halua tehdä tätä – että aikani on arvokkaampaa kuin kirjanpidonoppi. Että joku osaava ihminen tekisi hetkessä sen, minkä kanssa itse tuskailen tunteja. No, palkkasin sitten samantien kirjanpitäjän, eikä ole kaduttanut hetkeäkään.

Toiminimelle riittää yksinkertainen kirjanpito, muissa yritysmuodoissa mennään kaksinkertaisella. Etenkään toiminimen kirjanpito ei ole mitään rakettihommaa, mutta aikaa se voi viedä, jos asiaan ei ole vihkiytynyt. Itse toimitan kirjanpitäjälleni neljännesvuosittain kaiken materiaalin, jonka pohjalta hän tekee kirjanpidon, laatii tilinpäätökset ja veroilmoitukset. Lisäksi hän muistuttelee, jos veroprosenttia kannattaa nostaa tai laskea, tai jos hän huomaa jotain muuta olennaista huomioitavaa.

Nautin siitä, että tiedän itsekin aika hyvin missä mennään, joten mitään paperipussia täynnä kuittiruttuja kirjanpitäjä ei minulta saa, vaan aikajärjestyksessä skannatut dokumentit. Kirjanpitäjäni kustannukset määräytyvät tuntihinnoittelulla ja maksan palvelusta vuodessa yhteensä vajaan tonnin verran. Se on melko vähän kokoiselleni yritykselle, mutta neuroottisesti järjestellyt kuittipinoni auttavat kirjanpitäjää tekemään hommat vikkelästi. Kirjanpitäjän kulut ovat todellakin rahanarvoisia, kunhan vain selvittää ennakkoon osaavan, tarkan ja kuitenkin ripeän henkilön, joka ajattelee yrityksesi parasta: hän on ensisijaisesti sinua, ei verottajaa tai paperikasoja varten.

Oma talousosaaminen

Oma talousosaaminen on olennaisessa osassa yrittäjyydessä, etenkin jos olet yksityisyrittäjä. Se, että asioista tietää ja että niistä yrittää alusta lähtien ymmärtää edes jonkunlaisen osan, auttaa valtavasti yrittäjyyden polulla. Yrittäjän raha-asioihin löytyy paljon erilaisia kursseja, joilta voi hakea tukea, jos ei itse ymmärrä. Esimerkiksi Säästöpankki tarjoaa laajasti palveluja yrittäjille muun muassa neljän viikon ilmaisen yrittäjän tehokurssin tilattuna sähköpostiin.

Taas kerran palaan siihen, etteivät nämäkään asiat ole mitään hurjan vaikeita. Tiedän, että kertarysäyksellä paketti saattaa vaikuttaa vaikeasti hahmoteltavalta, mutta kunhan alkuun pääsee, niin kaikki on suht selkeää. Jopa täysin selkeää. Apua saa ja kannattaa kuitenkin aina kysyä. Väitän, että aina löytyy joku, joka osaa ja tahtoo auttaa, kunhan vain rohkeasti jaksaa kysellä kavereilta ja erilaisilta yrittäjää auttavilta tahoilta. On oikeasti ihan superhyvä homma, ettei yrittäjyyteen ja yrityksen perustamiseen liittyviä asioita tarvitse pohtia yksin. Monet tahot ovat hommassa jeesinä, niin kuin Säästöpankissakin löytyy auttavat asiantuntijat.  Yritysidean saanut voi varata ajan ja katsoa sitten pankissa läpi yhdessä koko polun, yritysmuodon ynnä muut yksityiskohdat. Yksin ei kannata koskaan jäädä mutisemaan, jos kaipaa jelppiä.

Miltä tämä teistä vaikuttaa, yrittäjinä tai yrityksettöminä? Helppoa vai hankalaa? Kinkkistä vai kivaa?

Itse nautin, kunhan on kirjanpitäjä mukana kulkemassa ja riittävästi aikaa miettiä asioita kunnolla. Tällaisen hattarapään sisällä asuu kuitenkin melkoinen excel- ja yritysintoilija: on ihanaa olla yrittäjä. Rakastan vapautta, sitä että voi itse päättää, että kun möhlii, niin kärsii itse ja kun toisaalta panostaa, niin palkkiokin sataa omaan laariin. Innostun myynnin tuomasta haasteen tunteesta ja siitä riemusta, kun tarjous menee läpi.

Syksylle olen laittanut myös ensimmäisen loman reilu kahdeksaan vuoteen, kun en aio edes vilkaista somekanaviani, ottaa yhtään kuvaa tai kirjoittaa ainoatakaan juttua. Että kyllä yrittäjäkin voi lomailla, kunhan ensin hoitaa hommansa sellaiseen pisteeseen, että taloudellinen hyvinvointi toteutuu.

-Henriikka

Kuvat: Lilli Salminen / @lillisofia

Maata pitkin matkantekoa ja makuuhaavoja

Kaupallinen yhteistyö: reililiput saatu VR:ltä

On reilireissumme kuudes matkustuspäivä. 22 yöstä on jäljellä vielä 17. Se tuntuu aivan hurjalta, ehtiihän matkustaessa nähdä aina koko ajan ihan kamalasti (ihanasti) kaikkea uutta. Nytkin tuntuu, kuin olisimme irronneet Helsingin satamasta aikapäiviä sitten, vaikka todellisuudessa siitä ei ole viikkoakaan.

En kerta kaikkiaan pysty reissun päällä turruttamaan aistejani, vaan pää pyörii ärsykkeiden mukana kuin pöllöllä – vähän niin kuin isä opetti 11 vuotta sitten ajokoulussa tekemään. Toisaalta, reagoin ja huomioin ympäristöni ja sen ärsykkeet myös Suomessa, nyt vain olen koko ajan ihan uuden äärellä.

Taakse jäivät Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja nyt Puolakin, kun tunti sitten lähdimme Bialystokista kohti seuraavaa stoppia, Tsekkien Ostravaa. Bialystok oli reittisuunnitelmamme villi kortti, täysi jokeri, josta emme tienneet mitään etukäteen ja josta ei ainakaan Googlailun perusteella tuntunut tietävän kukaan suomalainen yhtään sen enempää.

Bialystok yllätti kuitenkin positiivisesti. 300 000 asukkaan kaupungin tori oli täynnä terasseja ja ruokapaikkoja, jotka täyttyivät iltaisin paikallisista perheistä, pariskunnista, ystäväporukoista ja muista seurueista. Vaikutimme olevan ainoat turistit paikan päällä ja silti joka terassi oli täpö täynnä hyväntuulisia joukkioita. Tunnelma oli ihana.

Sitä paitsi maksoimme suuresta ja tyylikkäästä kahden huoneen ja loft-asunnostamme yhteensä 35 euroa yöltä. Pyykit pestyinä ja hienosti nukuttuna oli hyvä todeta kahden yön jälkeen, että hinta-laatusuhde oli aivan priimaa.

Ennen Bialystokia vietimme pari päivää Vilnassa, joka yllätti sekin isosti. Toisin kuin ehkä Bialystokiin (paikan on kokenut kuitenkin päivässä aika laajasti), Vilnaan voisin aivan hyvin palata joskus vaikka syksyiselle kulinaristimatkalle. En ollut tajunnutkaan, millainen kompakti Berliini siitä on syntynyt: vintagekauppaa, vegaaniravintolaa, käsityökauppaa, luomuputiikkia… uutta ja vanhaa sekaisin, kulttuurien kirjoa ja uuden ajan voimaa. Paikan näkee muutamassa päivässä jo aika laajasti, kun vain jaksaa käpötellä aktiivisesti, mutta varmasti kaupungin syvimmät salaisuuden avautuisivat vasta pidemmän ajanjakson jälkeen.

Eräs ukranalaismimmi myi kivijalkaliikkeessään aivan ihania etno-henkisiä, pitkiä ja käsinommeltuja kukkamekkoja ja vaikka väitin viime kirjoituksessa, ettei shoppailu kiinnosta, poistuimme liikkeestä kaksi mekkoa paperikassissa. Itse asiassa äiti osti mekon myyjän itsensä päältä! Ei hän sentään jäänyt sinne alusvaatteisilleen, vaan nappasi rennosti seuraavan mekon rekistä: ”joo, aina kaikki mun päällä oleva on myytävää.” Noiden Baltian maiden käsityöperinne on onneksi vielä suht voimissaan: kaikkialla oli niin ihania pellavavaatteita, että aina piti jäädä hypistelemään.

Päivät ovat kuluneet pitkälti ympäri ämpäri kävellessä, kaikkea ympärillä olevaa ihaillessa ja jutellessa. Olemme jo monesti päättäneet, että nyt menemme puistoon lukemaan kirjaa, kunnes parin tunnin jälkeen olemme huomanneet, että kirjat ovat vieläkin repussa ja olemme vain istuneet vierekkäin ja jutelleet. Saas nähdä, koska puhe lakkaa. Vielä viiden ja puolen päivän jälkeen siitä ei ainakaan ole vielä mitään merkkejä.

Saas myös nähdä, milloin unentarve lakkaa. Ollessani puolitoista sitten isäni kanssa junamatkalla Venäjällä, isä jaksoi kiusata minua unimäärästäni. Hän irvaili pian ilmestyvistä makuuhaavoista ja jaksoi ihmetellä, miten 12 tunnin yöunien jälkeen saattoi ottaa neljän tunnin yöunet. Äitini alkaa pikkuhiljaa ymmärtää isääni, kun hän kolmatta tuntia hereillä ollessani katsoo aamuisin kepeästi kuorsaavaa tytärtään. Yhdeksän tuntia yössä ei selkeästi riitä mihinkään.

On kyllä mukava matkustaa vanhempiensa kanssa. Tai oikeastaan vanhempansa kanssa. Tulee tutustuttua ihan eri tavoin kuin normaaleissa perhetilanteissa tai silloinkaan, kun läsnä olisivat sekä isä että äiti. On mukava oppia tuntemaan myös ystävänä, ei vain vanhempana totutuissa ympyröissä ja rooleissa. Ja onhan se nyt ihan äärimmäisen iso kiitoksen aihe, että on luonnollista ja kivaa, eikä kiusallista lainkaan.

Minä olen kirjoittanut, äiti lukenut ahkerasti. Nimeni on Lucy Barton tuli illalla luetuksi ja nyt on meneillään Mehiläisten historia, joka tuntuu kuulemma alun perusteella huomattavasti paremmalta. Lucy Barton ei menestyksestään huolimatta kuulemma oikein iskenyt, mutta fiktiivinen kuvaus ilmastonmuutoksen vaikutuksista on imenyt niin mukaansa, ettei äiti edes kuule minua, kun puhuttelen. Tai ei ehkä vain halua kuulla.

Puolen tunnin päästä olemme Varsovassa, josta jatkamme vartin vaihdolla Ostravaan, jos vain onnistumme löytämään oikean junan. Ja miksipä emme onnistuisi? On mukava olla junassa, kun Baltian läpi körötimme bussissa. Maata pitkin -matkanteko tuntuu kyllä rauhoittavan kokonaisvaltaisesti: hektisyyden tilalle tulee levollisuutta, minnekään ei tarvitse hösöttää, kun tuijottaa ikkunasta vaihtuvia maisemia aivot sopivasti osattomina kaikesta. Maata pitkin matkustaessa tulee sellainen olo, että olen ansainnut nämä kokemukset. Kun vaivannäön jälkeen löytää perille uuteen kohteeseen, niin rinkan heittää tyytyväisenä majatalon lattialle, kuin lomansa olisi oikeasti ansainnut.

Ensimmäinen reilini oli vuonna 2010, toinen 2013. Maailma ja erityisesti Baltia ja Itä-Eurooppa on muuttunut noista ajoista aivan valtavasti. Missä ennen oli rosoisempaa, on nyt uuden sukupolven ja muutoksen tuulet ja tuntu.

-Henriikka

Reilireissulle Eurooppaan äidin kanssa – parasta!

Kaupallinen yhteistyö: reililiput saatu VR:ltä


Keltainen bussi etenee mukavassa tahdissa Riikasta Vilnaan, Latviasta Liettuaan. Liettuan hanavesi on luetun mukaan Latvian hanavettä turvallisempaa jälkimmäisen vanhojen putkistojen vuoksi. Oon vähän hunsvotti noiden vesien kanssa välillä, niin kuin vähän kaikessa. Liian luottavainen. Toisaalta, sillä piirteellä olen myös saanut elämässä aika paljon, usein myös niitä muistettavimpia ja kauniimpia hetkiä ja kohtaamisia.

Interrail äidin kanssa starttasi eilen, kun lautta lähti yhdeksältä Helsingistä kohti Tallinnaa. Kuljemme Puolaan saakka bussein, sillä Viro ja Latvia eivät edes kuulu reilimaihin, ja Liettuassakin linja-autot toimivat vielä huomattavan paljon rataverkostoa paremmin. Äiti reilasi edellisen kerran vuonna 1984, 35 vuotta sitten, samoihin aikoihin kuin nyt, elo-syyskuun taitteessa. Kirjoitti rakkauskirjeitä isälleni ja osti kauniit nyörisandaalit ja mustat herrainkengät. Kuulemma tuliaiseksi toi rakkaalleen boysenmarjahilloa ja kiviä Garda-järven rannalta. Ei muuta. Toisaalta, mitä muuta sitä ihminen voisi toivoakaan?

Eilisen tähtihetkiä oli tajuta, että kotiovi on lukittu ja reissu on alkanut. Äidille täyttä lomaa ja minullekin miltei. 22 yötä ihanaa matkustusta, keskittyen käynnissä olevaan hetkeen. Tällä kertaa olen varannut ennakkoon kaikki bussiliput, maisemajunaliput ja majapaikatkin ja meillä on aina oma huone. Juna-aikataulutkin ovat tiedossa, jopa varavaihtoehdot, jos missaamme jotain. Tämä on stressitön reili, hyvin klassisesti kovin erilainen kuin kaksi aiempaa taittamaani. Tai varsinkaan se ensimmäinen, jolloin vedettiin pelkkää ranskanleipää ja nukuttiin ties missä. Tämä ei ole enää 18-vuotiaan reppureissu-unelma. Mutta en kaipaa turvattomuuden tunnetta enkä väsymystä, kun on yrittänyt nukkua hyvin makuupussissaan rautatieaseman kivilattialla tai mykkyrässä istumapaikalla yöjunassa. Tuntuu hyvältä olla virkeä ja energinen.

Kolme viikkoa äitin kanssa on ihana ajatus. Olin vuosi sitten keväällä isäni kanssa Trans-Siperia junamatkalla Helsingistä Mongoliaan ja sieltä takaisin Venäjän Vladivostokiin. Viime vuoden lopussa sain ajatuksen, että haluaisin kahdenkeskeisin matkan myös äidin kanssa ja lähetin siltä seisomalta viestin:

7.12.2018

klo 13:14, minä:
”Pitäiskö mun ja sun lähteä reilaamaan? Oon tässä miettinyt, että olis kiva sun kanssa tehdä tässä jossain vaiheessa reissu, niin kuin tein isänkin kanssa. Se vois olla ihan joku muukin reissu! Mutta tuli meileen, että reilihän vois olla aika hauska.”

klo 13:23, äiti:
”Joo, reilaamaan. Sopii!”

klo 13:23, minä:
sydän

klo 13:39, äiti:
peukku, pussaava naama

Ja täällä sitä nyt ollaan. Eilisiltana, hämmentävän lyhyen matkustuksen jälkeen (2 h lautassa ja 4,5h bussissa), olimme yhtäkkiä jo Riikassa. Illalla kuljimme ympäri vanhaa kaupunkia, ihailimme paikallista designia ja arkkitehtuuria, ja tunsimme itsemme onnekkaiksi kaupungin hiljalleen pimetessä. Nostimme ruusulimsamaljat kaiken kunniaksi ja totesimme, että tuskinpa tullaan riitelemään. Totesimme myös, että varmaan kolmen viikon jälkeen mukava nähdä vähän muitakin ihmisiä.

Tämä on sellainen siirtymäriittimatka. Vähän kuin uusi elämä olisi jotenkin alkamassa. Oon täyttynyt kivasti uudesta energiasta, odotan syksyä suurella innolla. Kaikki on tosin hyvin. Koen olevani taas ihan oma itseni. En matkalla omaksi itsekseni, vaan jo ihan oma itseni.

Jos teillä on vinkkejä Vilnaan, Bialystokiin, Ostravaan, Sankt Pölteniin, Mariezelliin, Rijekaan, Blediin, Salzburgiin, Lyypekkiin tai Malmöhön, niin voi laittaa vinkkejä tulemaan. Otamme kiitollisina vastaan. Kiinnostaa: luonto, paikallinen elämä ja käsityökulttuuri, kahvi, ruoka, elämän ihmeellisyys. Ei niinkään kiinnosta: puuduttavan syväluotaava historiallisuus, museot tai sisäilma, shoppailu.

On ihana, kun voi nauraa yhdessä, puhua tai olla puhumatta. Äskeinen keskustelu tiivisti hyvin kommunikaation helppoutta:

”Älä hölötä.”
”Hölötänpäs.”

-Henriikka

Kaksi vastuullista yhdistivät voimansa: NOSH x Sasta SUUNTA parkatakki

Kaupallinen yhteistyö: Nosh Company

Katselen juuri ulos kotini ikkunasta. Sade hakkaa täysiä peltiseen ikkunalautaan ja sisään tulee sateen tuoksu. Kohta on laitettava ikkuna kiinni. Vaikka rakastankin sadetta, tuntuu ihanalta, että tällaisella kelillä on kahvikupin kanssa sisällä. Mutta ensimmäisiä päiviä kun on kunnoll syksyinen olo. Ruudulla pyörivät kuvat Ylläkseltä parin viikon takaa – itse asiassa tuolla Lapissa alkavan maaruskan havaitessani tunsin syksyn ensimmäistä kertaa.

Syksyn tunnistaa myös siitä, että pitkät hihat ja lahkeet alkavat yllättäen taas kiinnostaa. Villapaidat ja -sukat alkavat kuulostaa ihanalta ajatukselta, jos eivät sitä ole olleet jo koko kesää, ja vinttikomeron syystakkilaatikko tekee mieli kipittää hakemaan.

Itselläni on alkusyksyyn uusi suosikki, jonka vuoksin odotan tuulisempia, kylmempiä kelejä. Kaksi vastuullista, kotimaista yritystä yhdistivät voimansa ja syntyi NOSH x Sasta SUUNTA parkatakki.
 

Tuo takki on juuri sellaista, mitä olen kaivannut suunniteltavaksi. Kaupunkikäyttöön erinomaisesti soveltuva, mutta erävaatteitteni ominaisuuksilla.

Vaikka käytänkin niin sanottuja luontokuteitani rohkeasti myös Helsingin keskustassa viilettässäni, on taskusta tippuvat havunneulaset ja kaikkialla leviävä savuntuoksu välillä vähän liikaa. Palaveriin tekisi mieli saapua jossain vähän urbaanimmassa takissa, mutta paikalle kävellessä tai pyöräillessä, saati tällaisten syyssateiden armoilla, ei tee mieli karsia teknisistä ominaisuuksista.

Mitä toimivimpiin vaatteisiin tottuun, sitä vaikeampi on vaihtaa takaisin epäkäytännöllisiin ja toimimattomiin kamoihin, etenkään jos ne hyvät kamat näyttävätkin hyvältä. Mitä monikäyttöisempi vaate, sen parempi.

Totta kai on myös todella suuressa roolissa, millaisten yritysten tuotteita kantaa ja samalla koko ajan edustaa. Ainakin itselläni on ihan erilainen tunne pukeutua vaatteisiin, joiden tiedän olevan vastuullisia.

SUUNTA-parkatakki syntyi kahden arvostamani brändin yhteistyönä: Sasta ja NOSH jakavat samat vastuulliset arvot ja halun suunnitella laadukkaita ja kestäviä vaatteita, jotka näyttävät ja tuntuvat hyvältä päällä. Uuteen, raparperinpunaiseen parkaan on ilo ja ikään kuin kunniakin pukeutua.

Sastan vaatteet ovat olleet käytössäni jo vuosia ja kestävyydestä kertoo jo paljon se, että olen myös perinyt isovanhempieni vanhaa Sastaa heidän lähtiessä taivaankotiin. NOSH on itselleni uusi tuttu: ekologisia naisten- ja lastenvaatteita myyvä yritys perustettiin 10 vuotta sitten, visiona tuoda markkinoille iloisia, laadukkaista luonnonmateriaaleista valmistettuja lastenvaatteita. Siitä muutaman vuoden päästä lanseerattiin NOSH vaatekutsut ja viisi vuotta sitten mallistoon saapuivat myös toivotut naistenvaatteet. Tämä takki on jotain ihan uutta, kun Sastan pitkän linjan tekninen osaaminen tuotiin mukaan kuvioihin.

SUUNTA parkatakki on vettähylkivä ja hengittävä. Takin materiaali on polyesteri-puuvillasekoitetta: materiaalista 35 % on luomupuuvillaa ja 65 % muovipulloista valmistettua kierrätettyä polyesteria. Veden hylkivyyden tuo takin vesipohjainen, ympäristöystävällinen ja biohajoava Nikwax Cotton Proof™ -käsittely, kun taas vaatteen käyttöikää pidentää Nikwax Cotton Proof™ -käsittely, joka on helppo uusia pyykinpesukoneessa.

Takissa on huolella mietittyjä yksityiskohtia, jotka monipuolistavat käytettävyyttä ja tekevät takista entistä mainiomman: Roosaliinan kanssa innostuimme erityisesti hihan heijastimista ja hihansuiden säätöneppareista. Myös vyötärön ja hupun säätönyörit sekä kaksisuuntainen vetoketju tuovat takkiin säätövaraa ja käytettävyyttä eri sääolosuhteissa tai esimerkiksi pyöräillessä.

Takin leikkaus sopii yhtä lailla kaupunkiin kuin luontoympäristöönkin. Värejä on nuo kaksi: päälläni oleva raparperi ja Roosaliinan päällä oleva, klassinen musta. En malta odottaa, miltä takkimme näyttävät ruskan keskellä.

En ole vuosiin käyttänyt talvisin retkeillessä toppatakkia, vaan lisännyt vaan kerroksia takin alle tai päälle. Vaikka tämäkin takki on periaatteessa kolmen vuodenajan, saa takin kerrosten avulla helposti ympärivuotiseksi.

Nyt mielessä on kuitenkin erityisesti tämä kaikkialta päälle vyöryvä syksy. Pihan sade ei ole lakannut, yltynyt vaan. Miten maagista olikaan aamulla herätessään kuulla sade. Lähden lauantaina kolmeksi viikoksi reissuun, maata pitkin Kroatiin ja takaisin, mutta sieltä palatessani pitäisi olla kunnon syksytunnelma ja etelässäkin jo alkava ruska. En ole vielä miettinyt kunnollista ruskaretkeä, joten saattaa hyvinkin olla, että pysyn Suomineidon helmoissa. Onneksi syksy valtaa kuitenkin koko maan ja takaisin pohjoiseen voi junailla sitten taas marraskuun melankolioissa tai ensilumien laskeutuessa Lappiin.

Mitäs sanotte SUUNTA parkatakista? Kuulisin mieluusti mielipiteitä. Julkaisen illalla Instagramissa kuvan, jossa arvotaan takki yhdelle onnelliselle (tai ainakin onnekkaalle), joten siellä kannattaa olla myös tarkkana.

Minä lähden nyt vaihtamaan punaisen takin päälleni, niin pystyn kohtamaan tuon taivaalta alas rysähtelevän sateen juostessani pian kodin lämmöstä ulos elokuun lopun tunnelmaan.

Huonoja säitä ei ole olemassakaan. Tai jos on, niin syyssateet eivät ainakaan.

-Henriikka

SUUNTA parkatakki NOSH vaatekutsuilta, edustajalta tai verkkokaupasta nosh.fi

Kuvat: Eetu Leikas / Musko Visuals

Suomalainen Utua – laadukkaita, vastuullisia ja ajattomia nahkalaukkuja

Kaupallinen yhteistyö: Utua

Sain aiemmin keväällä viestin tuntemattoman brändin edustajalta.

”Utua on kasvava kotimainen tuotemerkki, joka valmistaa laadukkaita nahkalaukkuja.  Tuotteet suunnitellaan Pohjois-Pohjanmaalla Raahessa, vanhankaupungin ytimessä, 1800-luvulla rakennetussa puutalossa. Laukuissa käytetty nahka käsitellään Italiassa ja tuotteet ommellaan Kreikassa, pienessä perheomisteisessa ateljeessa käsityönä. Utuan toiminnan taustalla ovat eettiset ja ekologiset arvot.”

Luin viestiä suurella mielenkiinnolla. En ollut koskaan aiemmin kuullut Utuasta yhtään mitään. Kun sitten lähdin selailemaan tuotteita interwebin pyörteisiin, yllätyin. Laukuthan ovat aivan superkauniita, sanojensa veroisia. Ja vaikka laukut ovatkin sellaisia hienoja laatulaukkuja (Tiedättehän? Sellaisia, että sellainen ostetaan vasta aikuisena ja harkiten), niin isona arvona paistoi kuitenkin läpi niin maa- kuin ihmisläheisyys.

Tarkemman tutkimisen jälkeen lähdin mielelläni yhteistyöhön mukaan, sillä jaamme paljon samanlaisia ajatuksia ja lähtökohtia elämään ja ihmisenä sekä yrityksenä toimimiseen. Lopulta matkustin heinäkuun lopussa Raaheen tapaamaan yrityksen perustajaa sekä pientä ydintiimiä ja kuulemaan, mistä kaikessa on kyse. (Spoilaan: kyse on intohimosta ja visiosta, estetiikasta ja käytännöllisyydestä, meren tuomasta inspiraatiosta ja siitä, kuinka unelmia lähdetään toteuttamaan, jopa vähän kahelistikin.)

Utuan lähtökohdat ja synty vuonna 2014

Utuan ensimmäinen laukkumallisto lanseerattiin vuonna 2014, ja viime syksynä laukkujen oheen tuotiin myös merinovillaiset asusteet, jotka on valmistettu Suomessa. Näiden lisäksi mallistosta löytyy myös koruja, huiveja ja lompakoita.

Utuan taustalta löytyy vahva visionääri, Piia Vähäsalo. Koko brändi lähti rakentumaan hänen visionsa ja inspiraationsa päälle – lähtökohtana tarve saada luotua laadukas käsilaukku.

Piian tärkeistä henkilökohtaisista arvoista, eettisyydestä ja ekologisuudesta, tuli myös
Utuan toimintaa ohjaavia arvoja, ja luontoihmisenä Piia lähti luonnollisesti ammentamaan siitä. Ympäröivästä luonnosta tulee myös nimi Utua; valkoisesta udusta mitä leijailee peltoaukeiden yllä.

Jos perustajan nimi kuulostaa teistä kummallisen tutulta, on siihen selkeä syy: kirjoitin viime viikolla merellisestä viikonlopustani Raahessa, ja uniikissa majapaikassani, Langin Kauppahuoneella, on samanniminen perustaja. Joo, kyllä. Ihan sama Piia. Juuri se energinen ja idearikas.

Utua tänään

”Haluamme suunnitella kestäviä ja monikäyttöisiä laukkuja nimenomaan suomalaisille naisille, helpottamaan ja ilahduttamaan heidän arkeaan. Haluamme, että laukkujen hinnat ovat sellaiset, että mahdollisimman moni myös pystyisi hankkimaan Utuan itselleen”, kuvailtiin minulle kahvikupin äärellä Raahen showroomilla, mistä osa tämän kirjoituksen kuvistakin on.

Laukut ovatkin nimenomaan sellaisia, joiden uskon kestävän hyvin aikaa ja kulutusta. Linjat ja muodot ovat selkeitä ja skandinaavisia, mutta mukana on myös paljon iloa, yksityiskohtia ja yllätystä. Kaikki on tehty käsityönä, äärimmäisellä ammattitaidolla, minkä kyllä huomaa yksityiskohdista. Aloin haaveilla itsekin tutusta, kreikkalaisesta ateljeesta, jonne lähettäisin visioitani ruutupaperille rustailtuina. Vaan ehkäpä kuitenkin on ihan hyvä, etten laita puulusikkaani joka soppaan.

Kaikki laukut eivät tietysti kolahda minulle, sillä mallisto on vaihteleva, mutta suuri osa iskee. Itse ihastuin siihen, että Utuan valikoimista löytyy myös väriä, sillä vaikka moni tarttuukin mustaan, voisin itse hyvin kuvitella hankkivani juuri tuollaisen tulenpunaisen tai kirkkaankeltaisen nahkalaukun. Varsinkin pienemmät laukut ovat sellaisia, joihin valitsen mieluummin jonkun iloisemman sävyn. Tänä kesänä Utuan valikoimiin on tullut muun muassa vihreää ja tuota kaunista oranssia, joista varsinkin jälkimmäinen näyttää omaan silmääni niin ihanan syksyiseltä. Oranssi on ollut jo usean vuoden yksiä suosikkisävyistäni.

Langin Kauppahuoneen kyljessä, Raahen vanhassa kaupungissa sijaitsevan showroomin lisäksi Utua on avannut brändimyymälän Helsinkiin, Aleksanterinkadulle viime joulukuussa. Tämän lisäksi tuotteita on myynnissä verkkokaupassa ja kaikissa Sievi Shop -myymälöissä kautta Suomen.

Vastuullisuudesta

Olen aina alkuun vähän sellainen skeptikko, että en niele aivan ykkösellä puheita yrityksen vihreydestä. Raahessakin oli kova tenttaus Utuan toimintatavoista. Pääsivät kyllä seulan läpi aika hienosti, eikä tarkentavat kysymykset saaneet aikaan muminaa.

Utuan tuotteet ommellaan Kreikassa, perheomisteisessa ateljeessa, korkeatasoisesti ja pääosin käsityönä ommeltuna. Työtä tekevät aikuiset ihmiset, jotka saavat työstään kunnollista palkkaa. Ateljeetyönä tehtyjen laukkujen valmistusmäärät ovat luonnollisesti pieniä, mutta uutta tulee useita kertoja vuodessa. Klassikkomallien ja -sävyjen rinnalle tulee aina kausittain myös uutuuksia ja kokeilevampia värejä, kuten pian saapuva viininpunainen ja jo-mainittu tummahko oranssi. Merinovillaiset asusteet, joita alla olevassa kuvassa jo näkyykin, tulevat laajemmin myyntiin syyskuussa ja malleissa esiintyy mm. viininpunaista sävyä.

Tuotteet valmistetaan laadukkaasta nahasta, jotta tuote olisi mahdollisimman pitkäikäinen, sillä vaikka tuote olisi kuinka hienosti tehty, on se kova kuormitus ympäristölle, jos se ei kestä käytössä. Käytetty nahka, josta osa on kasviparkittua, tulee pohjoismaista, missä eläimiä kohdellaan hyvin ja se on ruoantuotannon sivutuotteena syntynyttä.

Italialaisella nahanvalmistajalla on nykyaikainen, turvallinen tuotantolaitos ja muun muassa suljettu vesikierto, eli mitään ei päästetä luontoon puhdistamatta. Nahanvalmistus tapahtuu siis ympäristöystävällisesti ja laukuissa käytetyn nahan valmistusprosessille onkin myönnetty sekä laatu- että ympäristösertifikaatti.

Ensimmäinen Utuani ja omat suosikkini mallistoista

Yhtenä suurimpina teemoina mieleeni jäi Raahen reissulta se, että Piia korosti, että toivoisi laukkujen tuovan iloa käyttäjiensä arkeen. Että aina laukun nähdessään, kantaja voisi ilahtua Utuastaan.

Tämä on ainakin omalla kohdallani toteutunut laukkuni kohdalla. Sain reissullani, osana yhteistyötä, valita mallistosta itselleni suosikin. Punnitsin pitkään monen laukun välillä, sillä vaikka mallistoista tietysti löytyy monenlaisia laukkuja, omaan tyylini sopivia laukkuja oli useita: kasviparkittu Bergen-käsilaukku, kirkkaanpunainen ja jämäkkä Vantaa-shopperi, keltainen ja kompaktille kameralleni sopiva Espoo ja esimerkiksi klassinen Visby-satulalaukku.

Lopulta seikkailijamieleni voitti (taas kerran), ja valitsin valikoimasta Iso-Kraaseli-repun. Tummanruskeasta, kasviparkitusta nahasta tehty laukku tuo myös tarinan mieleen, sillä kävin Raahen viikonloppuna meloen tuolla Iso-Kraaselin saarella ja pookilla. Tiedän kokemuksesta, että kiinnyn ja pidän aina parempaa huolta niistä tavaroista, jotka kantavat myös muistoja ja tarinoita mukanaan. Nyt minulla on Raahen auringonlasku, kajakkia vasten liplatteleva vesi ja Iso-Kraaselissa nautiskeltu kahvi ja omena-kaurapaistos mukanani, kun kuljen läppärireppuni kanssa ympäri maita ja mantuja.

Tämän kirjoituksen kuvat on otettu sekä Raahen showroomilta ja Aleksanterinkadun brändimyymälästä – kaksi erilaista maailmaa, joihin kumpaankin Utuat istuvat hyvin. Puhuimme utualaisten kanssa hyvin alustavasti myös lukijaillasta, jonka Aleksanterilla voisi järjestää, mutta katsotaan nyt ensin, millaisen vastaanoton brändi teiltä ylipäänsä saa. Ainakin Raahessa julkaisemieni stoorien perusteella, moni innostui kovasti, eikä itseni kaltaisesti ollut koskaan vielä Utuasta ennen kuullutkaan.

Vihreät ja vastuulliset yrityksetkin kääntyvät vähän itseään vastaan, jos tuotteita luodaan ilman tarpeita. Utuasta jäi aidosti sellainen olo, että vaikka kyseessä on tietysti kaupallinen toimija, niin tuotteita tehtiin ihminen, ei myynti edellä. Sellainen ansaitsee aina tulla nähdyksi ja kuulluksi. Varsinkin, jos kaikkea tehdään niin sympaattisesta paikasta käsin kuin Raahen vahan kaupungin Pekkatorin laidalla olevasta puurakennuksesta.

-Henriikka

Koodilla ”aamukahvilla” kaikkiin syyskuun loppuun mennessä tehtyihin verkkokauppatilauksiin veloituksetta Organic cream -hoitoaine, joka on markkinoiden ensimmäinen vegaanihoitoaine ja soveltuu niin pintanahkaisten laukkujen kuin kenkien hoitamiseen. Hoitoaine säilyttää materiaalin pehmeänä ja kestävänä. Kirjoita koodi viestikenttään tilauksen yhteydessä.

Asukuvat: Lilli Salminen / @lillisofia

Arkinen maanantaiparatiisi: iltakakut ystävien kanssa

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Tilasin keväällä kakun elokuun alkuun. Se oli sellainen hetken ajatus. Että jos tästä kesästäkin vielä selvitään, niin sitten kyllä syödään kakkua. Ei riemuun ja iloon, ei riehaantumiseen, syödään vaan – sillä toisinaan on kiva syödä kakkua, etenkin jos on ystävien ympäröimänä.

Niin minä sitten kutsuin ystäviä kotiini (”kotiini”, se kuulostaa vielä perin kummalliselta, mutta niin se nyt on) ja nautimme toissapäivästä, maanantai-illasta yhdessä. Päätin kutsua kokoon kolmikon, joka ei ole mikään perinteinen kombo, mutta jotka oli helppoa kutsua yhdessä vihreän katon alle: ihanat ihmiset ovat ihania kaikille. Sitä paitsi Idaa, Beaa ja Doritia yhdistää kaikkia elämänilo ja optimistisuus. Heidän tiedän innostuva kanssani, jos tarvitsen lisäboostia kuningatarideoilleni.

Olen viime vuosina mennyt koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan tarjoilla kotonani kauniisti tarjottua, mutta yksinkertaista. Ei tarvitse olla kananmunapuolikkaiden päälle pursotettua, itsetehtyä majoneesia mädillä ja muulla romppeella tai ylipäänsä itsetehtyä mitään, jos ei aika riitä. Tai vaikka riittäisikin, sillä on monia muitakin hyviä syitä mennä helpommalla, kuten se, että haluaa.

Maanantaina tarjoiltavia oli kaksi: keittoa ja kakkua. Herkullista, mutta helppoa, kun kakkukin oli tilattu. Olin kertonut kakuntekijälle, että haluaisin voimakakun ja että aion tarjoilla sitä Arabian Paratiisi -astioita. Sen mukaan hän sitten valmisti aivan ihanan vadelma-timjami-mansikkaherkkukakun, jossa koristelussa hyödynnettiin kaikkea, mitä astioiden kuvioinnissakin on: luumuja, mustaherukkaa ja viinirypäleitä. Siniset orvokitkin oli pursotettu kaiken päälle.

Minulla on tällä hetkellä kodissani vain kaksi tuolia, joten katoin kaiken lattialle. On kiva tuntea ystävänsä niin hyvin, että tietää lattian riittävän oikein hyvin. Muutama viltti maton päälle, jotta Manda-mäyräkoirankin oli mukava köllöttää. Tulimme yhdessä kaikki siihen tulokseen, että lattialla pitäisi syödä useamminkin. Siinä on jotain sellaista alkuperäistä, paluuta yksinkertaisten asioiden ääreen.

Sekoitin kattaukseen villistä sekä värillistä että mustavalkoista Paratiisi-sarjaa – oli itse asiassa ensi kerta, kun tein näin. Ei ollut tullut mieleenkään, että nehän mätsäävät vaikka miten hyvin yhteen. Olen lähivuosina ollut erityisen innoissani tuosta mustavalkoisesta, mutta koko ajan enemmän kiinnyn kuitenkin lopulta tuohon värilliseen. Keltainen on aina keltainen, lempivärini. Tytöt nauroivat, miten hyvin mätsäsin itse astioihin keltaisessa neuleessa ja mustissa kynsissä. Totesin, että ruokaa en osaa laittaa, mutta onneksi astiasto ja kynnet ovat mintissä.

En ole mikään loistelias kokki. Tarkoitin todella sitä. Saatan aina toisinaan tehdä kyllä hienoja ruokia reseptien mukaan ja hallitsen aamiaiset ja brunssit, mutta ruoanlaitto, köh köh. Vieraani olivat suhteellisen järkyttyneitä, kun kerroin tulisen bataattikeittoni olevan ensimmäinen sosekeittoni koskaan.

Mutta tiedättekös, siitä tuli aivan ihanaa. Juuri sopivan syksyistä, sellaista joka lämmittää kehoa ja tuo jälkipoltetta takakurkkuun.

Päälle laitoimme korianteria, murennettua fetaa ja chiliöljyssä ja suolassa paahdettuja siemeniä.

Tulinen bataattikeitto

2 isoa bataattia
2 sipulia
4 porkkanaa
4 perunaa
iso pala inkivääriä
2 punaista chiliä
1 annos kasvisfondia
iso purkki kookoskermaa
monta (vaikka 4) valkosipulinkynttä
vettä

Kuullota pannulla silputtu valkosipuli ja toinen chileistä siemenineen. Heitä sekaan pilkotut juurekset sekä sipuli ja puolet inkivääristä. Siirrä kaikki kattilaan. Lisää vettä niin paljon, että juurekset juuri ja juuri peittyvät. Keittele pehmeäksi. Lisää toinen chili pilkottuna siemenittä ja loput inkiväärit. Survo sauvasekoittimella samettiseksi. Lisää kookoskerma. Valmis!

Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiasarja on kyllä yksi muotoilun klassikoista. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni suomalainen ei tunnista tuota tuttua kuosia. Enkä nyt tarkoita nimeämistä, vaan sitä, että tunnistaa kuvioinnin tai että se herättää jonkunlaisia tunteita.

Itse muistan hyvin, että naapurini ja lapsuuden ystäväni perheellä oli noita astioita oliivinvihreän keramiikan rinnalla. Toinen muisto on syksyltä 2012 Tansaniasta: vierailimme suomalaisen lääkärin luona Tansaniassa ja hänen kotonaan oli Paratiisia. Joimme kahvit tutuista kupeista, ja yhtäkkiä Suomi oli ihan iholla, vaikka pihalla oli elinvoimainen tansanialaiskylä. Muistatteko itse sarjaan jonkun tietyn asian kautta?

Tänä vuonna on Paratiisin juhlavuosi: sarja on säilynyt lähes muuttumattomana jo 50 vuoden ajan. Ajattoman, leikkisän ja kuitenkin selkeän ja tunnistettavan tyylin Birger Kaipiaiasta kutsuttiin aikoinaan ”keramiikan ruhtinaaksi”. On aika erityinen seikka, että hän aloitti työskentelyn Arabialla heti valmistumisensa jälkeen vuonna 1937 ja ehti työskennellä Arabian taideosastolla yhteensä 50 vuoden ajan.

Niin se vain tunnit taas vierähtivät, kun höpöttelimme elämästä, menneestä ja tulevasta. Mietiskelin, että on taas vuosia tullut lisää, kun kaikki pyörittelevät kodinostoa ja remonttihaaveita: minkälaiseksi kylpyhuone pitäisi laittaa ja mikä olisi unelmien sävy olohuoneen seinään.

Itse haaveilin tuoleista pöydän ympärille, mutta erityisesti siitä, että syksyllä lepään, ulkoilen, urheilen ja siivoan. Taas kerran löydän itseni ihan arkisten haaveiden ääreltä, vaikka olenkin vuosia ollut aika vähän arkisissa asioissa kiinni. Toivoisin saavani kirpputorille osan vaatteistani, että saisin kaikki tavarani kaappeihin ja että voisin viettää taas syksyllä useita öitä ulkona. Ensi vuonna on sitten taas isompien unelmien aika, jos silloinkaan.

Paratiisin kohdalla on hauska huomata, miten moneen se taipuu: nostalginen sarja näyttääkin yhtäkkiä omassa kodissani täysin uudelta kuin vaikka siellä lapsuuden ystävällä tai Tansanialaisessa kahvipöydässä. Oma äitinikin sanoi tässsä joku aika sitten, jopa lievästi tuohtuneena Paratiisi-astioista, että ”Pakkohan niistä on pitää.” Ja kun vastasin nauraen, että miten niin pitään, niin hän vastasi: ”Alkaahan se näyttää taas jotenkin tosi hyvältä.”

Sellaistahan hyvä muotoilu kai parhaimmillaan on. Että aina se vaan näyttää ja tuntuu hyvältä. Vähän niin kuin parhaat ystävätkin. Heitäkin katselin illan mittaan ja totesin, miten rakkaita he ovat. Kakutta ja varsinkin kakulla koen itseni ihanaksi heidän kanssaan ja maanantaitkin paratiisiksi.

-Henriikka

Kuvat: Lilli Salminen / @lillisofia

Kultainen sääntö uuteen uskoon

Olen tässä viimeisen reilun puolivuotisen aikana huomannut, että usein lohdun ja neuvon sanoiksi ihmiset käyttävät niitä keinoja, jotka heille itse sopisivat parhaiten vastaavassa hetkessä.

Positiivisesta elämäntavasta virtaa saava saattaa halata ja sanoa: ”Nyt vaan hyvillä mielin eteenpäin. Kyllä tämä tästä iloksi muttuu.”

Rauhallisuudesta ja ajasta itselleen voimaa ammentava muistuttaa ”Ihan rauhassa sitten. Ei ole mikään kiire. Nyt otat vaan aikaa. Rauhassa, rauhassa…”

Se, joka saa itsensä parhaiten kokoon yksinololla, kertailee ”Olethan ollut riittävästi yksin?” ja sosiaalisuudesta nauttiva pyytää kylään, järjestää ihmisiä ympärille ja neuvoo ystävien seuraan.

Joku joka saa itsensä ja murheensa parhaiten kasaan sillä, että analysoi homman pakettiin intensiivisesti ja jatkaa sitten elämäänsä, saattaa helposti heittää toiselle samat neuvot. Se joka itse unohtaa murheensa tanssimalla diskossa, heittää ehdotuksen yhteisestä bileillasta. Se jolle meditaatio toimi parhaiten, kyselee kiinnostusta siihen, ja urheiluun stressinsä purkava ilmoittaa molemmat samantien yhteiselle puolimaratonille. Kärjistystä, tiedän, mutta silti.

On luonnollista, että ihminen alkaa luonnostaan auttaa toista niin, kuin itselle toimisi parhaiten. Kyllähän sen tietysti ymmärtää, ja usein neuvot ja lohtu tulevat kyllä perille ja tarpeeseen. Mutta tämän kevään aikana olen kyllä tajunnut ainakin omalla kohdallani niin monta hetkeä ja läheisen elämänvaihetta, kun olen itse sortunut toimimaan toista kohtaan niin kuin minulle olisi parhaiten sopinut, jos olisin ollut läheiseni sijassa. Sen sijaan aivan liian vähän olen muistanut ajatella, mikä olisi sen ystävän tai perheenjäsenen luontaisin tapa, mikä häntä auttaisi, lohduttaisi, tsemppaisi tai rohkaisi eniten ja mikä olisi hänelle siihen hetkeen tai tulevaisuuteen kaikista parasta.

On niin ärsyttävää, miten paljon ihminen käsittelee asioita itsensä kautta. Siitä jää niin helposti ja monesti kiinni. Olen yrittänyt nyt alkaa muuttaa omaa ajattelutapaani ja miettiä ensimmäisen mieleen juolahtaneen ajatuksen jälkeen hetkosen ystävän rinnalla: Mietinkö tässä nyt itseäni vai läheistä?

”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, kuuluu kultainen sääntö ja sitä olen pyrkinyt pitkälti noudattamaan. Nyt lähiaikoina olen kuitenkin pohtinut, olisiko parempi muuttaa sääntöä vähän: ”Kaikki, minkä luulette ihmisten haluavan tekevän tekevän heille, tehkää heille.”

-Henriikka

Ps. Miten kuvat liittyvät? Minulle parasta terapiaa taitaa olla luonto, liikunta, terveellinen ruoka ja riittävä uni. Ja niitä uskaltaisin kyllä suositella ihmisestä riippumatta ihan kaikille.

Pps. Huutakaa hep, kun alkaa vuoden 2019 filosofiat ja oivallukset riittää.

Ylläksen aarteenetsintä: 6 kokemisen arvoista paikkaa

kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Suosikkipaikat tunnistaa usein siitä, että vaikka niissä olisi käynyt miten monta kertaa, niin aina löytyy jotain uutta ihmeteltävää.

Ylläs on itselleni yksi tällaisista. Olimme siskoni kanssa taas mestoilla kuun taitteen jälkeen, sillä vaikka yöttömän yön missasinkin, en pystynyt skippaamaan Lapin kesän tuntua – kun sen ensi kerran kokee, kaipaa kyllä joka kesä takaisin.

Yövyimme 7 Fells -hostellin uuden boutique hostellin puolella, Äkäslompolon keskustassa. Vaikka nukuimmekin reilusti, rentoilimme ja saunoimme päivittäin, jäi aikaa onneksi tutkimusmatkoillekin: minä, Roosaliina ja Eetu otimme tavoitteeksemme löytää sellaisia paikkoja Ylläksellä, joihin ei välttämättä tule aivan ensiksi mentyä, tai joissa en ainakaan itse ollut vielä käynyt.

Tein löytöretkeilystämme niin ahkeasti Instagram Storya, että jälkikäteen toivottiin blogikoostetta. Tässä se nyt tulisi, 6 kokemisen arvoista paikkaa Ylläksellä. Kaikki nämä paikat ovat helposti tavoitettavissa pyörällä tai maastopyörällä.

1. Kuerlinkat

Kuerlinkat ovat kaksi putousta lähellä Äkäslompoloa. Ensimmäisen yli menee huterannäköinen silta, jonka luota kulkee polku alemmalle, selvästi villimmälle putoukselle. Erityisesti alempi putous on hurjan hieno, ja näkymät ovat upeat. Alemmalla putouksella, kallion päällä on myös soma, matala laavu.

Tsekkailin putouksia kajakkimielessä ja totesin, ettei todellakaan minunlaiselleni kajakkimestarille realistinen haave, mutta joku uskalias sen varmasti laskettelee onnellisesti adrenaliinihöyryissään.

Me yritimme kauniiden maisemien ihailun lisäksi kerätä Kuerlinkoilta myös mustikoita kakun päälle, mutta vähän laihaksi sato jäi. Onneksi sentään vajaa kuksallinen tuli kokoon.

2. Pakasaivo

Saivot ovat Länsi-Lapin rotkojärviä, joista jopa 60 metriä syvä Pakasaivo lienee tunnetuin. Pakasaivo on jylhä ja voimallinen. Paikkaan liittyy hurjasti uskomuksia ja myyttejä, mikä tekee paikasta vieläkin taianomaisemman: haltioiden on uskottu asuvan täällä ja aikoinaan pahtaseinien reunustaman Saivon uskottiin olevan kaksipohjainen, ja kalojen katoavan välillä pohjassa olevasta reiästä aliseen maailmaan.

Pakasaivo oli monille seuraajille tuttu jostain lapsuuden ja nuoruuden luokkaretkistä. Oli hauskaa, millaisia nostalgisia ajatuksia paikka monessa herätti.

Meille käynti siellä oli ensimmäinen, mutta maisemien lisäksi yhdestä erityissyystä hyvin ikimuistettava. Olimme päättäneet nauttia jyrkänteellä kakkukahvit ja tätä varten meillä oli omakeräämiemme mustikoiden lisäksi mukana kaikki tarpeellinen. Yhtäkkiä kuuluu: ”Moiiii! Mä katsoin hetken, että joku tuolla asettelee mansikoita kakun päälle. Meni noin sekuntin sadasosa arvata, että se oot sinä.” Mikko-ystävä oli sattumalta tullut huudeille. Naurettiin niin paljon tilannetta ja syötiin lopulta kaikki yhdessä marenki-marjakakkua.

3. Saivojärvi/-lampi

Kirkasvetinen Saivojärvi on näkynyt Eetun kuvissa,  ja iloitsinkin, että hän uskalsi viedä meidät paikkaa ihailemaan. Saivojärvi, jota paikalliset kuulemma kutsuvat Saivolammeksi, on muuminmuotoinen järvi lähellä Äkäslompoloa, Hannukaisen jälkeen, Ylläksentiellä ennen Äkäsjoentienristeystä.

Vesi on uskomattoman kirkasta, ja paikka muutenkin laguunimainen. Ennen reissuamme oli ollut mielettömät helteet, jolloin paikka oli tietysti helleparatiisi maan päällä, mutta itse nautin kyllä viileämmästä hetkessä järvessä. Kun iho meni sopivan tunnottomaksi, pystyi järvessä pulikoida hyvin puolisen tuntia putkeen.

4. Pyhäjärven autiotupa ja laavu & Vareskota

Ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä päätimme ottaa kunnon haasteen ja lähteä sähköistetyillä, vuokratuilla fat-bikeillamme vähän pidemmälle lenkille. Seuraavana päivänä peppu kyllä tiesikin, että pyöräilty on: 40 kilometrin lenkki maastossa tuntui mukavasti koko kropassa, mutta hyvämaineinen pyöräjengimme (jolle annoimme nimeksi ”Ylläksen turbo”) selätti haasteen hienosti.

Lähdimme Äkäslompolon kylästä, päämääränämme Pyhäjärven autiotupa sekä laavu ja sen viereinen Vareskota. Kaikki kolmet ovat hienoja kohteita, aivan järven tuntumassa. Pyhäjärven autiotupaan oli vasta rakennettu uusi nukkumalaveri ja siellä tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että olisipa ihana päästä oikein kunnolla retkelle tai vaellukselle.

5. Kukastunturi

Paluumatkalla käänsimme pyörien keulat kohti Kukastunturia ja poikkesimme huipun kautta kotiin. Tämä huiputus on juuri sellainen, mikä on aivan ihana tehdä pyörillä: kun menomatkan jaksaa musertaa reisillä (no, sähköpyörillä se on suht helppoa..), on kylään pitkä ja superihana alamäki, jossa vauhtiin pääsee kunnolla (täysiä!!). Tietysti toiseen suuntaan valitessa ylämäki on mukavan loivaa, mutta alamäki sitten lyhyempi ja huomattavasti jyrkempi.

Kukastunturin päältä aukeaa upeat näkymät pitkälle. Kukas on lättymäinen, Ylläksen tuntureista toiseksi matalin, mutta silti kaunis ja uniikki. Laelta näkee pohjoisessa Pallaksen kerojen rivistön, idässä Lainion ja etelässä Ylläs-tunturin.

 

6. Äkäskero

Äkäskeron huiputuksen varasimme viimeiselle illalle, sillä tänne kannattaa ehdottomasti tulla ihailemaan auringonlaskua tai -nousua. Pohjoisen aurinko laski jo reilusti ennen puoltayötä, mutta kuitenkin huomattavasti myöhemmin kuin etelämmässä.

Huristelimme Äkäslompololta parikymmentä kilometria keron juurelle ja kipusimme verkkaisesti varmaankin vajaan tunnin verran ylös tunturiin. Äkäskerosta on kyllä aivan liian vähän älämölöä, se on nimittäin tosi hieno. Toisaalta, ei haitannut yhtään, että saimme olla paikan päällä aivan ominemme. Auringon laskiessa Pallaksen kerojono näytti aivan satumaiselta, ja Ylläs tarjoili muutenkin parastaan: taivas oli kirkas, ja aurinko kultainen. Converset eivät olleet välttämättä aivan paras kenkäratkaisu suopohjaiselle alueelle, mutta märät sukat eivät illan päätteeksi olleet niin kovin suuri riesa, kun hostellilla odotti lämmin sauna.

Olen alkanut koko ajan enemmän kiinnostua off-sesongeista. On siistiä mennä paikan päälle löytämään kaikkea kivaa juuri silloin, kun muut eivät ole siellä. Esimerkiksi latukahvilat ynnä muut olivat sulkeneet ovensa heinäkuun loppuun, joten tämäkin oli sesongin ulkopuoleista aikaa. Ehkä seuraavaksi suuntaan paikalle juuri ruskan loputtua ja paikkojen suljettua ovensa ennen talvikautta. Ja sitten ehkä taas toukokuussa, kun talvikausi on loppu, mutta kesäkin vielä kadoksissa.

Haaveilen siitä, että kun sesongin ulkopuolellekin saadaan riittävästä kiinnostuneita pyörimään, ei ovia tarvitse enää sulkeakaan, vaan kuuman kaakon saa vaellus- tai pyöräreitin varrelta mihin tahansa vuodenaikaan.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Musko Visuals

Langin Kauppahuone Raahessa – uniikki majatalo, kahvila ja juhlatila täynnä tarinoita

Kaupallinen yhteistyö: Langin Kauppahuone, Botnia Outdoor, Meriraahe

Sydämeni läpättelee persoonallisille ja sydämellä tehdyille ja pyöritetyille majapaikoille – niin hotelleille, hostelleille, Airbnb-asunnoille kuin bed & breakfast -paikoillekin. Yhden elämäni ihanimman löysin tänä kesänä purjelaivakauden Raahesta, kun vietin merellistä viikonloppua majoittuen Langin Kauppahuoneella.

Minne tahansa kauppahuoneella kulkikin, kaikkialla oli tarinoita ympärillä – jokainen huone on erilainen ja eri tarinan inspiroima. Itse majoituin Kauppaneuvoksen Zachris Franzénin tyttären, Jennyn huoneessa, jonne mööpeleitä, tapetteja ja kankaita oli hankittu ulkomailta saakka: huoneen arvokas sisustus oli selvästi kauempaa Raaheen uitettu.

Vaikka itse en punaisessa T-paidassa ja farkuissani istunut aivan kultaisiin kehyksiin, pystyin melkein tuntea, kuinka hienohelmaiset ja -lahkeiset kadunkulkijat kuiskuttelivat ikkunan alla katkeransuloisia juoruja kauniista tapettikuvioistani.

Langin Kauppahuoneen kunnostus on hieno tarina sinnikkyydestä ja visiosta. (Okei, lievästä hulluudesta myös.)

Pietari Brahe seisoo ylväästi Raahen vanhan kaupungin keskellä, Pekkatorin kyljessä. Torin reunalla nousee puurakennuksia, joista löytyy myös vasta eroon herännyt Langin Kauppahuone. Piia Vähäsalo ja Pasi Siipola tarttuivat valtavaan haasteeseen: Vanha kauppahuone kunnostettiin hetkessä ajan henkeä kunnioittaen majapaikaksi, kahvilaksi ja juhlatilaksi, eikä visioille näy loppua.

Juttelin itse vierailuviikonloppunani paljon Piian kanssa ja en voinut kuin suu auki kuunnella juttuja: ”Joo, me nyt ostettiin vielä tuosta tuo rakennus ja ajateltiin tehdä siitä ensi kesäksi sauna. Joo… tähän tulee varmaan eläimiä. On tarkoitus, että täällä voi alkaa pitää juhlia ja vaikka lauluiltoja…” Kuuntelin koko ajan ajatellen, että minulle tätä samaa energiaa ja rohkeutta kiitos! ”Joo nämä on käsinpainetut tapetit ranskasta… Voi että, tuo verholaskos on tuolla vähän vinksallaan, odotas korjaan… tällä lailla verhot laitettiin silloinkin.”

Vietin Langilla viikonlopun, perjantai-illasta sunnuntaihin. Tuntui kuitenkin, että merellinen viikonloppu olisi kestänyt pidempään, sillä kaksi vuorokautta olivat kuin aikamatka menneeseen. Heti perjantaina hipsiessäni sisälle, päälleni tulvahti sellainen historian aalto, että alta pois. Ja minähän en edes ole mikään historia-fanaatikko, todellakaan. Mutta kun täällä asiat osattiin sanallistaa ihmisten ja tarinoiden kautta, niin kummasti olikin kiinnostavaa.

Sitä paitsi kaikkialla näkyi yksityiskohtia: jo-mainittu verhojen laskostus, taulut, aterimet, henkilökunnan asut… Eikä kuitenkaan tullut sellainen kiusallinen olo, kuin olisi joutunut väkivängällä johonkin huonoon larppiin. Kaikki oli toteutettu hienosti, pieniäkin asioita ajatellen, ja itse sai kuitenkin kulkea ihan omana, 2010-luvun itsenään. (Inhoan sellaista puolivillaista ja osallistavaa, että ovella päähän isketään joku vanha, haiseva hilkka, ja kuitenkin kaikki on lopulta Ikeaa. Pahoittelut kärjistyksestä.)

Langin Kauppahuone avattiin viime vuonna. Tällä hetkellä 1800-luvun miljööstä löytyy vajaa 100 asiakaspaikkaa ja nukkumapaikkojakin löytyy parille kymmenelle: uniikkien huoneiden lisäksi pihapiiristä on varattavissa myös erillinen Kapteenin huoneisto. Tiloissa järjestään myös juhlia ja siellä toimii aktiivinen kahvila, joka on löydetty hyvin myös paikallisten keskuudessa. Istuessani kakkupalalla tai salaattilounaalla, kävi ympärillä mukava, hyväntuulinen hälinä.

Perjantain otin aikaa siihen, että hipsin sinne tänne talossa, kuuntelin haltioissani Piian tarinoita rakennuksista ja Raahesta. Illalla lähdin vielä kävelemään vanhan kaupungin katuja. Kauniita puutaloja pystyy tuijottamaan vaikka kuinka kauan, etenkin kun haaveilee muuttavansa niistä jokaiseen. Illalla nukahdin rapeisiin lakanoihin. (Joo, inhoan tätä adjektiivia hotellilakanoista, mutta kun nämä oikeasti olivat sellaiset: rouheat, rapeat ja tarkkaanvalitut pellavalakanat. Ei sellaiset ällölötköt, vaan ylellisen ryhdikkäät.)

Lappuhaalareistani ja sotkunutturastani huolimatta tunsin koko viikonlopun olevani prinsessa. Jenny-Rouvan huoneessa astellessani, rauhakseltaan hedelmälautaselta herkkuja napsiessani voimaannuin henkisesti tuntuvan määrän, kun taas fyysinen akku latautui pitkillä unilla. En tiedä kuinka olisi käynyt, jos olisin nukkunut vaikka Väentuvassa, Puotineitten huoneessa tai Merikapteenin hytissä – ehkä Jenny oli juuri sopiva alter-ego loppukesään.

Aamiaisella tarjottiin gluteenittomia, juuri paistettuja lettuja, tuoreita sämpylöitä ja paikan päällä tehtyä pannukakkua. Kaikki oli talossa tehtyä, huolella mietittyä. Kaikki astiat olivat antiikkisia, tarkoin vaalittuja ja valittuja. Joojoo, hehkutan hehkutan, mutta kun on hehkuttamisen arvoista.
   

Olisin helposti hipsinyt ympäri Kauppahuonetta ja pihapiiriä koko viikonlopun, mutta merellinen viikonloppuni piti sisällään muutakin: lauantaina melottiin, sunnuntaina risteiltiin. Molemmista olin tosi innoissani, etenkin, kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja asteita oli reippaasti yli 20.

Lauantaina iltapäivällä suuntasin askeleeni vartin kävelymatkan päähän, Botnia Outdoorin toimipisteelle. Sieltä starttailee vähintään elokuun loppuun saakka jokaviikkoiset, ohjatut melontaretket.Luullakseni sama homma jatkuu taas ensi vuonna, niin kuin on ollut edellisinäkin. Kolmen tunnin merimelonta pienryhmässä, sisältäen kaikki lainavarusteet sekä breikin kahvilla ja herkulla, oli hinnaltaan 35 euroa. Anteeksi mitä! Aivan superedullinen.

Olin kaivannut kajakkiin. Vaikka tykästyinkin kouluvuoden aikana intiaanikanoottiin ikihyväksi, on kajakissa oma tunnelmansa – tuntuu, että tyynellä se menee eteenpäin aivan itsestään. Oli kiva huomata myös se, etteivät opiskelut olleet menneet ihan harakoille. Olin selvästi kehittynyt viime kesästä.

Killuin keltaisessa kanootissani, imin itseeni aurinkoa reilun rasvakerroksen läpi ja napsin välillä selfieitä. Opas kertoi innostavasti Raahesta, merestä ja saaristosta, sekä alueen historiasta ja nykypäivästä. Itse kyselin erityisesti retkeilymahdollisuuksista, laavuista, nuotiopaikoista ja muusta sellaisesta, joka sai minut tekemään vakaan päätöksen pidemmästä Raahen kanootti- tai kajakkiretkestä lähivuosina.

Retkemme suuntasi Iso-Kraaseliin, jossa nautimme kahvit ja kauraomenapaistokset ja tutustuimme vanhaan luotsimajaan sekä Pookiin. (Ai mikä Pooki on? No veikeän sanan lisäksi se on valoton majakka, tuollainen törpelö kuvaa alempana, jonka avulla suunnistetaan.)

Saaristomaisema on kyllä aivan omanlaistaa. Yksi Raahen parhaita puolia on se, että meri on koko ajan jotenkin fyysisesti mutta myös henkisesti läsnä. Meri tuntuu liittyvän vähän kaikkeen, se on ikäänkuin mielentila.

Olen viettänyt paljon aikaa järvillä, mutta merelle en juurikaan. Meri kiehtoo, mutta siinä on myös paljon opittavaa. Viime viikollahan olin purjehtimassa Helsingin edustajalla, joten sentään muutama merikokemus on tällekin kesälle. Toivon mukaan ensi kesänä kerrytän vielä enemmän.

Olin hehkuttanut seuraajilleni jo useita päiviä, että tämä on ensimmäinen kertani Raahessa ikinä koskaan!

Vaan väärinpä luulin, vaikka vähän naurattaakin koko hönö tarina. Nimittäin lauantaina, jo lähes vuorokauden Raahessa viettäneeni, ohitin tämän yllä olevan kuvan vihreän talon. Mietin samantien mielessäni, että tuossa talossa haluaisin asua… kunnes tajusin, että olen päättänyt ihan saman joskus aiemminkin.

Nopea googlaus tuotti tulosta: minähän vietin Raahessa kaunista kesäpäivää jo viime kesänä Suomi-roadtripillämme. Kiertelimme vanhaa kaupunkia, makasin hellettä paossa Prisman pakastealtailla, söin vesimelonin muotoista mehujäätä ja osallistuimme keskustassa senioreiden yhteislaulutapahtumaan. Anteeksi, mutta kuinka huono paikkamuisti voi ihmisellä olla? On se helppoa, kun voi aina mennä tuttuihinkin paikkoihin kuin ei olisi koskaan käynytkään. Kaikki uutta ja ihmeellistä.

Lupasin kyllä itselleni, että tästä lähtien muistan viettäneeni aikaa Raahessa. Anteeksi Raahe – syy ei ole sinussa, vaan minussa.

Langin Kauppahuoneen lisäksi olin saapunut Raaheen myös toisen asian vuoksi: tutustumaan kotimaiseen Utuaan, jonka sydän, showroom ja lippulaivaliike löytyvät Kauppahuoneen kyljestä. Sijainti ei ole sattumaa, sillä niinkuin Langin, myös Utuan takaa löytyy samainen Piia, jonka idearikkaudesta ja energiasta nappaisin mielelläni pienen siivun itselleni.

Utualla on myös brändimyymälä Helsingissä, Aleksanterinkadulla, mutta palaan kuitenkin kunnolla siihen vasta ensi maanantaina. En siis vielä paljasta muuta kuin että laukut ovat ihania. Ja sen, että laadukkaat nahkalaukut suunnitellaan Suomessa ja valmistetaan käsityönä vastuullisesti Kreikassa. Tuotantoerät ovat pieniä, ja laukut suunniteltu kestämään ikää ja kulutusta.

Itse lähdin lippulaivaliikkeestä ensimmäisen Utuani kanssa. Vaan maanantaina vasta paljastan minkä. Dippadappadaa, sillä olen ärsyttävä.

Myös Langin Kauppahuoneella, kahvilan yhteydessä on oma putiikkinsa.

Piia kierrätti minua lauantaiaamuna tiluksillaan  ja kertoi samalla myös putiikin ideasta. Hän oli vieroksunut ajatusta klassista turistirihkamaa myyvästä puljusta, joten hän oli päättänyt toteuttaa myymälänkin historiaa kunnioittaen. Hän oli selvittänyt, mitä kaikkea perinteistä Raahessa aikoinaan oli ja mitä sinne purjelaivoilla maailmalta tuotiin. Tämän pohjalta hän otti tuotteita nykyiseen putiikkiin myyntiin: muun muassa kompiaisia (raahelaisia klassikkomakeisia), Marseille-saippuaa, posliinisia laivakoiria ja laadukkaita luonnontekstiilejä. Kaikki tietysti uusia ja käyttöpäiväisiä, mutta ideat ovat historiasta.

Näiden lisäksi putiikissa on harkittu valikoima Raahe-tuotteita, kuten pookien fanikamoja.


Olin päättänyt pyhittää pitkän lauantai-illan auringonlaskun ihailulle, vaan enpä muistanut, että pohjoisessa aurinko laskeekin vielä tuolloin huomattavan paljon etelää myöhemmin. Niinpä aikaa jäi pitkään kahvikupilliseen sekä Raahen kehuttuun kiinalaiseen, joka on eriskummallisen korkean tornitalon huipulla (muistaakseni 13.kerros).

Sen jälkeen huristelin lainaskootterillani sopivaa auringonlaskupaikkaa etsimään. Sen voin muuten sanoa varmasti, että skootterilla en ollut oikeasti ajanut koskaan. Se oli MAHTAVAA, vaikkakin tuntui myös vähän hasardilta alkuun. Lisäksi petyin hivenen, kun omissa mielikuvissani näytin Amelien Ninolta tai vähintäänkin Lizzie McGuirelta Roomassa, kunnes etukameraan kurkatessani ruudulla oli vain valtava kypärä ja puristuneet posket. No, unohdin sen ja pidin mielikuvani.

Sopiva auringonlaskupaikka löytyi melko läheltä, Sairaalanrannasta. Siellä auringonlaskut peittoavat kuulemma jopa Santorinin.

No, oma kokemukseni oli kyllä täysin sama. En osaa ehkä verrata visuaalisia seikkoja, mutta Santorinilla ahtautui juuri ja juuri johonkin kadunkulmaan tuhansien ihmisten kanssa, kun Sairaalanrannassa sai olla aurinkoisilla rantakivikoilla ihan omassa rauhassa, snäkkipussi kädessä ja pyyhe pepun alla.

Ohi lipui pari purjevenettä ja muutama kalastaja, ja rannalla kävi aina toisinaan joku muukin päivän loppumisen ihmettä ihaillakseen, mutta rauha oli ainakin tuona lauantaina lähellä. Auringon lopulta laskettua mailleen, huristelin supersankarina takaisin Pietari Brahen ohi lakanoitteni turvaan hykertelemään kesä-Suomea.

Sunnuntaina jäljellä oli vielä viimeinen meriseikkailu ja elämäni sekä Raahen retkeni toinen pooki. Erilaisia risteilyjä, työhyvinvointipäiviä ja saarikuljetuksia tarjoavan Meriraahen Jouni oli luvannut lähteä viemään minut pienelle moottoriveneristeilylle saaristoon.

En voi uskoa, millaisella säkällä sain tuollaisen kelin viikonloppuun. Aurinko paistoi heti aamuyhdeksältä kirkkaasti, kun vene lähti puksuttelemaan laiturista merelle.

Tällä kertaa suuntana oli Taskun Pooki, joka taatusti voittaa suloisimman raahelaisen nimen palkinnon. Söpö oli pookikin, sillä vastakunnostettu torni hohti okrankeltaisena vasten taivasta. Poimin valtoimenaan kasvavaa metsämansikkaa suuhuni, katselin paria teltoistaan heräävää retkeilijää ja pohdiskelin, että joskus koen vielä saman itsekin näillä saarilla.

Pari tuntia meni joutuisaan, kun höpöttelimme Jounin kanssa kaikenlaista töistä luonnonsuojeluun. Joimmepa lopuksi veneen kannella yhteiset aurinkoaamukahvitkin. On aina arvokasta, kun saa paikallisen oppaan kertomaan paikoista ja tavoista, sillä siten pääsee ihan eri lailla jutun juureen kiinni.

Merellinen viikonloppuni oli kertakaikkisen kiva. Suomi-matkailu on kyllä jumiutunut sydämeeni niin tiukasti, ettei se kyllä ole sieltä milloinkaan irtoamassa. Tein myös Raahelle tilaa ja lupasin palata mestoille pian – tällä kertaa kolmatta, en jälleen ensimmäistä kertaa.

Pitäähän minun sitä paitsi nähdä, mitä kaikkea kortteliin ja pihapiiriin on jo ensi kesäksi noussut. Ja jo jouluksi! Näen jo nyt silmissäni Pekkatorin kauniin joulukuusen ja Langin kahvilan joulutunnelman glögeineen ja kanelipuuroineen. Tilkka punaviiniä ja hyvä romaani, ai että.

Langilla järjestetään myös kaikenlaisia tapahtumia ja leirejä koko ajan enenevissä määrin, joten niistäkin kannattaa pysyä kärryillä. Esimerkiksi vastaavanlaiset meriviikonloput on tulossa ensi kesäksi myyntiin ja myös luovan kirjoittamisen viikonloppuja on järjestetty.

Mahdollisuudet eivät varmasti lopu, eikä yrittäjien innostus. Näistä onkin hyvä ponnistaa loppukesään, sekä syys- ja talvikauteen. Älkää ihmetelkö, jos saapuessanne kauppahuoneelle syyslomallenne, istun jollain kahvilan prämeällä koristetuolilla syöden kahdeksatta palaa kakkua. Sellainen on suunnitelmissa.

-Henriikka

Minä olen tälläinen tyyppi, että…

Minulla on kaksi rakasta ystävää, toisiinsa rakastuneet, jotka usein pohtivat millaisia ovat. He sanovat lauseita ääneen, kuten ”Minä olen sellainen, että…” tai ”en oo yhtään sellainen, että…” Sen lisäksi, että he mietiskelevät itseään, he myös miettivät toisiaan (”Sä oot just sellainen, että..”) ja varmistelevat ristiin myös omia tulkintojaan: ”Enhän mä vain ole sellainen…”

Näin auki kirjoitettuna se kuulostaa kinkkiseltä ja raskaalta, mutta on oikeastaan aika viihdyttävää ja tavallista. Kun ei se ole kuitenkaan mikään junnaava kela. Suurin osa ihmisistä kuitenkin mietiskelee enemmän tai vähemmän itseään, piirteitään ja olemistaan, ääneen tai ääneti. Ja usein siitä syntyy hyviä keskusteluita, kun tällainen niin sanotusti ulkopuolinen tulee huutelemaan väliin, vastailemaan tiukkaan kysymykseen: ”Näetkö sä Henriikka meidät sellaisina, että…”

Olen itsekin miettinyt itseäni lähiaikoina aivan laittoman paljon. Omaan ällötykseen asti. Olen miettinyt millainen olen ja miksi – ja olenko itselleni samanlainen kuin muille. Olen miettinyt olenko läheisten seurassa samanlainen kuin tuntemattomampien, ja millaiseksi eri läheisten seura minut tekee.

Olen miettinyt perhettäni, peilannut itseäni heihin. Olen miettinyt menneisyyttäni, kauempaa ja ihan vasta ollutta, ja kysynyt itseltäni, olenko muuttunut. Olen kysynyt myös, missä olen ollut muuttumaton ja miksi. Mikä on ennallaan ja tuntuuko se hyvältä, mikä ei ja ahdistaako se.

Olen siivonnnut nimenomaan päätäni jatkuvalla syötöllä, vaikka kotini on kaaos – olen kurkkinut mieleni kellarikomeroihin, raahannut häkkivaraston laatikoita ulos ja aukonut niitä rohkeasti, vaikka fyysisestä kodistani on puuttunut sohva ja kahvinkeitin.

Minä olen sellainen tyyppi, joka naureskelee huvittaville mietelauseille, mutta uskoo niihin silti. Olen sellainen tyyppi, etten ole taikauskoinen, mutta silti puhallan irronneen ripsen poskelta tai synttärikakun kynttilät toivoen. Olen sellainen, että haluisin minusta pidettävän, mutta teen ja sanon silti asioita, jotka eivät aina ole pidettäviä. Olen sellainen, että teen rohkeita ja rajujakin ratkaisuja, mutta puhun ne diplomaattisesti pehmeiksi. En tiedä puhunko enemmän itselleni vai muille. Olen teksteissäni lempeämpi kuin livenä, mielessäni herkempi kuin maailmalle. Pidän itsestäni kovasti, mutta en aina usko tai muista muiden pitävän.

Aivoni kääntävät asioita optimistisiksi. Kun joku avioeron keskellä kysyi mitä kuuluu, sanoin silmät ja sydän surusta ja ajatuksista väsyneinä, askeleet sinne tänne hoippuen, että ihan hyvää – sillä enhän ole esimerkiksi kuolemassa, eikä ole kukaan muukaan. Olen sellainen, että välillä pelkään, että nyt rysähtää, kun olen elämässäni saanut niin paljon hyvää. Ja että häpeilen harvase päivä hyväosaisuuttani, vaikkei se ketään hyödytä. Kiitollisuus ja tulevaisuuden toivo ovat suurimmat voimavarani, perheeni ja epäoikeudenmukaisuudesta viiruiksi ohenevat silmäni suurimpia aseitani.

Olen sellainen, että myrskyssä rukoilen, että anteeksi etten ole juuri rukoillut, mutta nyt olisi kyllä hätä, että jos mitenkään viitsisit, viitsitsä? Ja sellainenkin olen, etten juuri huutele rukoilevani, koska pelkään a) että joku satuttaa iskemällä henkilökohtaiseen suhteeseen tai b) että karitsanverenpirskottelijat, hopealusikankilkattelijat tulevat ja iskevät Raamatulla tai muulla hengellisellä esineellä päähän ja käy kohta a) tai väärinymmärrys omasta hengellisestä tilastani, joka on kaikkea muuta kuin tavaroilla päähän tai pakaroille paukuttelua. Silmäni ohenevat samantien äsken mainituiksi viiruiksi, jos joku ottaa jumalan paikan, luulee itseään kaikkitietäväksi tai luulee olevansa muita parempi.

Olen sellainen, että haluisin pysyä herkkulakossa, mutten pysy. (Olin ennen sellainen, että pysyin. Siinä olen muuttunut. Hyvä huomio!) Ja sitten olen sellainenkin, etten haluaisi mitään ehdottomia lakkoja tai mitään muutakaan ehdotonta, mutta sorrun siihen aina. Haluiaisin ottaa asioita hissukseen, ihan etanana, ja  analysoida kaikkea rauhassa – mutta teen tätä kaikkea todellisuudessa gebardin nopeudella. Analysoin niin intensiivisesti, että joskus vielä henki lähtee. Onneksi olen sellainen, että nukun yöni kuin tukki, sillä se suojelee paljolta. Ja onneksi analysoin sentään joskus oikeinkin, sillä muuten mieleni olisi yksi tippaleipä – mutkainen ja mureneva.

Olen sellainen, että välillä kiroan sanoen hitto, perse tai paska, mutten koskaan rumemmin. Ja näistäkin tulee aina huono omatunto. Ja silti kuitenkin pidän paska-sanasta, se on jotenkin nappi sanavalinta moneen hetkeen. Olen sellainen, että toisinaan suorat sanani hämmentävät läheiseni, loukkaavatkin pahimmillaan, mutta onneksi myös auttavat usein. Ja onneksi anteeksi pyytäminen ja antaminen on minulle helppoa. Ei ole aina ollut, sekin on muuttunu.

Olen sellainen, että ihmiset kiinnostavat – löydän kaikista jotain kehuttavaa. Ja kun löydän, niin usein kehun. Ja sillä sitten usein hämmennän, mutten voi sille mitään, että sanat vain syöksyvät suustani. (Ylläksellä tapasin ensi kertaa erään tytön, joka tuli saunasta ja näytti upealta. Huomasin ennen ajatusta huudahtavani pyyhe päällä edessäni seisovalle mimmille: ”Oletpa sä uskomattoman kaunis!”)

Olen parhaimmilllani valloittava, rakastava ja läsnä, pahimmillani kärkäs, manipulatiivinen, itsekäs ja väärissä asioissa ehdoton. Vaalin ilolla hyviä puoliani, tarkastelen virkeässä tilassa kriittisesti heikkouksiani – vahvuuteni tosin ovat usein myös heikkouksiani ja toisinpäin.

Yritän tehdä jokaisesta asiakaspalvelutilanteesta mukavan. Inhoan kynsienleikkaamisen ääntä. Huomaan yllättävän usein haaveilevani iättömästä ja klassisesta tyylistä, vaikka pukeudun lähes aina ihan miten sattuu. Päätän aina rauhoittua, mutten koskaan rauhoitu. Päätän, etten lähde, mutta lähden. Uskon rakkauteen, ikuiseenkin, ja kaikkiin rakkauden muotoihin. Rakastan auringonkukkia. Ikävöin ja ihailen usein perhettäni. Kun kuulen veden liplatuksen, mieleni rauhoittuu. Kun näen kumaraisen vanhuksen, sydämeni heltyy.

Minä olen sellainen. Sellainenkin. Entäs sinä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

19-vuotiaan Henriikan teksti: ”minä kirjoittajana”

On mielenkiintoista ja vähän pelottavaakin päästä 10 vuotta itseään nuoremman itsensä ajatuksiin.

Kun pari kuukautta takaperin palautin 8 vuotta lepäilleen vanhan sähköpostini takaisin, löytyi sen uumenista kaikkea perin jännittävää: paljon muistoja, historiallista sähköpostivaihtelua kavereiden kesken, matkakertomuksia ja vaikka mitä muuta. Pääsin myös moniin vanhoihin koulutöihini käsiksi, sillä jostain syystä olin käyttänyt sähköpostin luonnos-kansiota ikään kuin pilvipalvelunani. Siellä Jyväskylän yliopistovuoden suomen-, kirjallisuuden- ja kasvatustieteen kirjoitelmat odottelivat näteissä riveissä, kuin niille ei järkevämpää paikkaa olisi ollut.

Erityisesti silmiin pisti kuitenkin yksi.

Henriikka Reinman, 14.9.2010

Minä kirjoittajana

Olen keskeneräinen kirjoittaja. Olen innostunut, kiinnostunut ja utelias kirjoittaja, mutta myönnän kirjoittajan urani olevan vielä lapsen kengissä. Hyvä niin, sillä keskeneräisyydessä on jotain hienoa. On mahtava pohtia, miten paljon uutta voin vielä oppia ja kuinka monta kirjoittamisen yksityiskohtaa voin vielä sisäistää. Vaikka uskonkin keskeneräisyyden tunteen säilyvän läpi elämän, niin tahtoisin tietää ja oppia lisää. Ja kun on tahtoa, on myös toivoa.

Intoni kirjoittamiseen syttyi jo ollessani tarhaikäinen. Erityiseti äitini kannusti meitä lukemaan ja kirjoittamaan, ja väsäsin vanhempieni iloksi loruja ja lauluja ja haaveilin kirjailijan urasta. Alakoulussa rakastin päästää mielikuvitukseni valloilleen syksyn ensimmäisenä päivänä, kun saimme kirjoittaa kesälomastamme, ja vaikka usein sorruinkin liioitteluun, niin ainakin luovuuteni pääsi oikeuksiinsa. Murrosiän kynnyksellä päiväkirjasta tuli helpoin tapa purkaa tunteita, ja runot sekä laululyriikat tulivat kuvioihin samoihin aikoihin mustavalkoisten ajatusten ja mielipiteiden tiivistelmiksi. Huomasin kirjoittamisen avulla pääseväni irti todellisuudesta.

Koska kokemukseni kirjoittajana ovat vielä vähäisiä, on hankala vetää vakaita rajoja heikkouksieni ja vahvuuksieni välille. En tunne itseäni kirjoittajana vielä niin hyvin, että pystyisin rajaamaan ominaisuuksiani selkeästi, vaan vahvuudet ja heikkoudet vaihtelevat kirjoituksista riippuen. Viime vuoden vietin matkustellessa, jolloin matkapäiväkirja oli ainoa kirjoittamisen harjoittaja, ja näin myös taidot saattavat olla ruosteessa. Tiedän tarvitsevani harjoitusta monessa asiassa, kuten kirjoittamisen säännönmukaisuudessa, joka usein saa tarkkuudellaan minut turhautumaan. Myös sivistyssanojen harjoitteleminen tulisi tarpeeseen, enkä pistäisi pahakseni, jos saisin kovalla harjoittelulla muokattua kirjoittamisen prosessistani hivenen johdonmukaisemman. Toisaalta tiedän sitkeän työnteon olevan vahvuuteni. Jaksan nähdä vaivaa, koska kiinnostukseni on suuri ja uskon suomen kielen taidosta olevan paljon hyötyä alalla kuin alalla. Osaan myös vapauttaa luovuuteni ja tiedän inspiraation hetkellä punovani kauniista korulauseista kokonaisuuksia, mutta myös onnistuvani selkeälinjaisemmissa teksteissä. Niin kuin monen muunkin kirjoittamisen harrastelijan, myös minun suurin vahvuuteni lienee kuitenkin nautinto, jota kirjoittaminen tuottaa. Siitä saan energiaa inspiraation metsästykseen, ja nimenomaan prosessin lopussa häämöttävä mielihyvä auttaa yrittämään aina uudelleen ja uudelleen.

Kaikista teksteistä mieluiten kirjoitan runoja, sekä kolumneja. Runot toimivat minulle tunteiden ilmaisun välineenä silloin, kun asioita on vaikea kertoa selkokielellä. Runot rikastuttavat arkea ja niiden moniulotteisuudessa on jotain mukaansatempaavaa. Kolumneissa viehättää ajankohtaisuus, sekä oman näkökulman tuominen tekstiin. On mielenkiintoista, kun saa käyttää kirjoituksessaan eri tyylikeinoja, kärjistää ja ottaa kantaa. Vaikka runoista ja kolumneista on ehkä tavallisen tallaajan vaikea löytää yhtäläisyyksiä, niin koen niiden kahden olevan itselleni kaikista mielekkäimmät tekstilajit. Ehkä tiedostamattani olen löytänyt niistä molemmista tapoja oman itseni ja ajatusmaailmani ilmaisemiseen. Nämä kaksi tekstilajia eivät kuitenkaan ota reilua kärkisijoitusta tekstien kirjossa, sillä päivästä riippuen mukavimmilta vaihtoehdoilta saattavat tuntua monet muutkin lajit. Täytyy myöntää, että turhaudun huomattavasti helpommin tekstien kanssa, jonka lopputuloksesta on tietynlainen ennakko-odotus. Referoimiseen olen hermostunut useasti, samoin virallisten uutisten kirjoittamiseen. Toivon, että voisin oppia myös saamaan asiallisempien ja virallisempien tekstien kirjoittamisesta enemmän irti, jotta voisin monipuolistaa skaalaani kirjoittajana.

Parhaimmillaan pääsen kirjoittaessani tajunnan räjäyttävään ajatusten ja tunteiden juoksuun ja samalla pystyn miltei konkreettisesti tuntemaan inspiraation valuvan hiustenlatvoista alas varpaisiini. Parhaimmillaan kirjoittamiseni on itseni toteuttamista ja rakentamista, mutta toisinaan myös tunnetta siitä, että oman itseni lisäksi rakennan tavalla tai toisella yhteiskuntaa. Kun kirjoittamisen flow vie mennessään, sitä tuntee tekevänsä juuri sitä omaa ja oikeaa. Vastapainoksi löytyy päiviä, jolloin tuntuu ettei päässäni ole järjen hiventäkään, kun valitsin opiskeltavaksi aineekseni suomen. Toisinaan sitä ärsyyntyy, turhautuu ja vihastuu kirjoittamiseen, rehellisesti sanottuna tuntee olevansa yksipuolinen ja kehno runoilija, aivoton äidinkielenopettajan alku. Mutta ainakin tähän mennessä olen aina noussut ojasta, löytänyt taas kirjoittamisen viehätyksen ja kiinnostuksen ja jatkanut amatöörimaista harrasteluani. Ehkä jonain päivänä huomaan olevani ammattilainen.

Ei tiennyt 19-vuotias Henriikka, miten paljon tulisi vielä kirjoittamaan, miten paljon tulisi vielä kehittymään. Pelkästään blogikirjoituksista tämä on 2298.

Tekstiä lukiessani melkein liikutuin laskelmoitujen lauseiden, tarkasti mietittyjen virkkeiden edessä ja huokasin kiitoksen: miten ihanaa, että kirjoittaminen ja sanat jäivät itselleni terapiaksi, mieltä parantavaksi voimaksi ja ihan oikeaksi työksi.

Siitäkin huolimatta, että päätin tuolloin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen lähteä koulusta ja suunnata uusille urille. Siitäkin huolimatta, että silloin kuulin, kuinka typerä päätös se olisi. Jättää nyt hyvä koulupaikka, turvallinen tulevaisuus ja varma työpaikka. Tehdä niin kuin hyvältä tuntuu.

-Henriikka

Kuvat ovat samalta syksyltä 2010, kun isot, maailmalta tuodut korvikset ja valtava sivuotsis olivat tavaramerkkejäni. Ja jolloin päätin myös perustaa blogini.

Ikimuistoisella festarireissulla Virossa: Viljandi Folk Music Festival

kaupallinen yhteistyö: Viljandi Folk Music Festival

Kolme päivää ilahtuneena, vapautuneena kuunnellen folk-musaa viltin päällä nurmikolla, ritariaikaisten linnanraunioiden ympäröimänä, pikkusisko viekussa. Siinä se kaikki, tiivistetysti.

Heinä-elokuun vaihteessa Virossa, Viljandin pienessä kaupungissa järjestettiin jo 17. Viljandi Folk Music Festival, kansan- ja maailmanmusiikkia tarjoileva hyvän tuulen festari. Me lähdimme Roosaliinan kanssa paikan päälle katsomaan, miten etelässä tanssitaan ja ilakoidaan.

Kannatti ehdottomasti lähteä. Oli kesän rennoimpia päiviä, sellaisia hymyilyttäviä ja hykkerryttäviä, jollaisina ei vain voi ajatella mitään kurjaa.

En ollut kuullut ennakkoon Viljandista yhtikäs mitään. Ennen reissua selvitimme tietysti paikan olemusta uteliaina.

Etelä-Virossa, metsien keskellä sijaitseva Viljandi on täynnä historiaa käsinkosketeltavan konkreettisessa muodossa, sillä aikoinaan valtaa pitäneen liiviläisen ritarikunnan koreat linnan rauniot ympäröivät kaupunkia. En ole niinkään kova historia-fani silkan historian vuoksi, mutta tarinat, kohtalot ja erityisesti ihmiset saavat minut kiinnostumaan vuosisadasta tai -tuhannesta huolimatta.

Viljandissa on myös upeaa, vanhaa puuarkkitehtuuria: värikkäät, suloiset ja usein kumman valtavat talot seisovat mutkittelevien pikkukatujen molemmin puolin. Kaupungin välittömässä läheisyydessä on myös järvi, joka avautuu kumpuisen mäen alla. Suikulan muotoista järveä reunustaa valkoinen hiekka ja se onkin suosittu myös rantalomailijoiden keskuudessa: järvellä killuu polkuveneitä ja veden äärellä pelataan ahkerasti beachia. Pelikenttien ohi kävellessä tuli olo, että jokaikinen viljandilainen nuori pelaa lentopalloa.

Me yövyimme järven rannalla sympaattisessa, pienessä Aasa Guest Housessa, josta tulikin meille sellainen kotipesä: iltapäiväunista ehti tulla pitkän viikonlopun aikana rutiini.

Tilanne oli senkin vuoksi spesiaali, ettei Roosaliina ollut koskaan ennen ollut kesäfestareilla, siis millään tuollaisilla kesähurmiollisilla musiikkikarkeloilla. Ja omatkin festarikokemukseni ovat niin rajalliset, että esimerkiksi Kaustisten sijaan olen kirmannut vain Ilosaaressa, Flowssa ja Jazzeilla. Maailma Kylässä -festivaali oli ehkä muistoistani tällaista kansanmusiikki-kokemusta lähimpänä.

Mutta lähdimme tapahtumaan uteliaina. Torstaina lautta- ja automatkan jälkeen saavuimme jo iltapäivästä perille. Avajaisia emme ennättäneet nähdä ja sunnuntaina lähdimme jo ajoissa kotimatkalle, mutta saimme silti kokonaiset kolme festaripäivää neljästä.

Festareiden tunnelma oli aivan ihana: välitön, lämmin, rento. Festareilla oli 9 eri lavaa, joista kaksi on selkeästi suurimmat, ja pari kokonaan rajatun festivaalialueen ulkopuolella, kuitenkin kaupungissa ja alueen välittömässä läheisyydessä. Yksi lava oli suuressa teltassa, yksi vanha kivikirkko alueella.

Kävijöitä festareilla on vuosittain yhteensä yli 25 000, keikkoja on yli 100 ja muusikoitakin 800. Hulabaloo-hommia siis, mutta jollain tavalla kuitenkin tosi hyvin organisoituna ja niin, ettei missään vaiheessa tullut ahtauden tuntua tai sellaista oloa, että saisipa kunnolla hengitettyä. Moni tulee paikalle vain päiväksi tai vain yhden konsertin ajaksi, mikä tekee mukavaa väljyyttä viikonloppuun. Keikkoja pystyi aina katsomaan pyyhkeen päältä köllötellen, jäätelö kädessä, ja mäkinen maasto antoi lyhyemmällekin vähän armoa: lavalle jopa näki!

Viisi hyvin olennaista huomioitavaa seikkaa olivat:

1) Yllätyksellisyys. Koska vain saattoi tapahtua mitä vain. Kadunkulmissa kökötti kaikessa hiljaisuudessa 6-vuotiaita supertalentteja soittaen milloin mitäkin säkkipilliä, keskellä festarialuetta oli höyryä taivaalle tuprutteleva sauna ja yhtäkkiä joku kaivoi käsilaukusta sellon ja alkoi soittaa ja tanssia.

2) Lapsiperhemyönteisyys. Oli ilo nähdä, että festivaali oli monelle koko perheen yhteinen tapahtuma ja perinne. Vaikka suurin osa oli paikalla ilman muksujaan, lapset mahtuivat meininkiin hyvin. Heille oli omaa tiipiitä ja labyrinttiä ja siellä ne juosta menivät infolaput selässään ilman sen kummempaa häsellystä, että onko se nyt ok ja entäs jos he pilaavat kaiken.

3) Eräperinteen ja kansanmusiikin läheinen suhde. En tajua, miten en ollut tätä hoksannut! Monesti viikonlopun aikana tuntui, että on kouluaiheiden äärellä: festarialueen käsityöpajoissa tehtiin pajupillejä, nahkahommia ja muita eräperinnekäsitöitä, ja muutenkin luonto oli monessa läsnä.

4) Pellavan määrä! Huh huh, onneksi sentään pyyhkeemme olivat pellavaa, muuten emme ehkä olisi sopineet joukkoon. Otin itsekin pellavamekon mukaan ajatellen, että tämähän varmaan sopisi festareille kivasti, kunnes perillä tajusin, ettei siskoni enää löytäisi minua kaiken pellavan keskeltä, jos sonnustautuisin asuuni. Luonnonmateriaalit olivat muutenkin kovassa huudossa, samoin erilaiset lippalätsät, pitsipipot, kangaskassit ja nahkareput. Aivan kuin aikoinaan seurakuntanuorissa!

5) Kansanmusiikki on Virossa coolimpaa kuin Suomessa. Kansanmusiikki tuntui olevan huomattavan paljon enemmän valtavirtamusiikkia Virossa kuin täällä meillä. Kuinka moni teistä tuntee suomalaisia kansanmusiikkikappaleita tai -artisteja? Kuinka moni on soittanut kansanmusiikkisointinta? Jostain syystä tanhuilla ja muilla kansanmusiikkiin liittyvillä harrastuksilla oli lapsena aina vähän nolo maine. Toivottavasti tämä on jo nyt muuttunut.

Artisteista jäi parhaiten mieleen ylläolevan kuvan nuori muusikko-kaksikko Duo Ruut, joka selkeästi edusti uuden sukupolven modernimpaa kansanmusiikkia. Meikittä ympäri festarialuetta viilettänyt kansanmusiikki-hipsterihkö parivaljakko herätti huomioni jo ennen kuin tiesin heidän esiintyvän siellä: kelailin, että tuollainen päälakilakki voisi minullekin sopia. Tästä musiikkivideosta saa ihan magean kuvan heidän tuotannostaan.

Myös Puuluup on soinut Spotify-tililläni ahkerasti. Süüta mu lumi on NIIN ihana, samoin Puhja tuulik. Tämä mies-duo vaikuttaa vähän kajahtaneelta, mutta ehkä siihen heidän karismansakin perustuu.

Ethno Estonia saattoi suun leveimpään hymyyn. Ryhmä yhdisti nuoria muusikoita eri puolilta maailmaa (16 kansalaisuutta!) ja esitti kappaleita niin Suomesta, Intiasta kuin esimerkiksi Brasiliastakin. Parin viikon musiikkileirillä opetellut kappaleet olivat musiikillisesti rikasta ja monipuolista kuunneltavaa, ja leirillä syntynyt yhteishenki näkyi kilometrien päähän.

Mutta aika pitkälti kiertelimme ja kuuntelimme keikkoja musiikkituristeina. Valitsimme joka päivältä kolme, neljä keikkaa, jotka halusimme nähdä ja sitten sovelsimme aikataulua fiiliksen mukaan. Oli niin upea ilma, ettei sisätiloihin juuri tehnyt mieli mennä, joten priorisoimme ulkokeikat.

Myös Viljandissa näkyi selkeästi asennemuutos. Festarit ottivat nyt ensimmäistä kertaa radikaaleja steppejä kohti vastuullisuutta: aluella myytiin kestoastioita, omaan kuppiin kahvin tilatessaan sai usein alennusta, lähes kaikki käytetty muovi tai muu materiaali oli kierrätettyä ja/tai biohajoavaa, kierrätys oli laaja-alaista ja esimerkiksi julkisen liikenteen mahdollisuuksiin oli kiinnitetty erityishuomiota.

Juttelin festareiden markkinointikoordinaattorin kanssa, ja hän kertoi, että on ollut aikamoinen duuni puskea ensimmäistä kertaa vastuullisuus niin valtavana teemana läpi kävijöille ja etenkin järjestäjille. Oli kuitenkin kiva huomata, ettei asiasta tingitty, vaan se oli otettu tosissaan ja yllättävän radikaalistikin huomioon näin vikkelästi.

Asennemuutos näkyi myös ruokakulttuurissa: tällainen keliaakikko-kasvis+kala-syöjä löysi jo reilusti syötävää itselleen, vaikka liha olikin se, joka selkeästi vielä jylläsi. Luulen, että parin vuoden päästä muutaman vegaanitiskin rinnalle on syntynyt vaikka minkälaista modernia ja perinnettä miksaavaa ravintolaa ja ruokatoimittajaa.

Festivaalipäivät alkoivat aina myöhäisellä ilta, joten aamuisin ja päivisin oli hyvin aikaa nukkua pitkään, istua hartaudella aamiaisen äärellä (naurattaa, kun kuulostaa siltä, että olisimme pitäneet aina aamuhartauksia), kierrellä kaupunkia ja sen antiikkiputiikkeja, löhötä rannalla ja uida ja nauttia kaupungin kahvila- ja ravintolatarjonnasta.

Yhtä ainutta ketjuravintolaa tai -kahvilaa en muista nähneeni – oli ihanaa, kun kaupunki oli täynnä puutaloihin rakennettuja, sympaattisia kuppiloita ja ruokapaikkoja. Erityismaininnan saa rennon tunnelman kahvila-ravintola Fellin, joka on valittu useasti Viron parhaimpien ravintoloiden listalle.

Ja toisaalta kaupungin ollessa niin mini, kaikkialle käveli aivan helposti pelkillä omilla jaloillaan ja kokonaisuuden otti haltuun aivan helposti. Asukkaita kaupungissa ei ole kuin vajaa 20 000.

Olisi ihan lähistöltä löytynyt myös Soomaan kansallispuisto ja luonnon ihmeet, mutta jätimme ne seuraavaan reissuun.

 Kotimatkalla otimme vielä muutaman tunnin Tallinnassa kaupungissa kiertelylle ja illalliselle intialaisessa ravintolassa. Satamassa kävikin sitten vähän hassummin, kun onnistuimme monien sattumien summana skippaamaan oman laivamme ja kävelemään kasseinemme kaikkinemme Gotlannin laivaan.

Huh onneksi saimme kuulla juuri ennen laivan lähtöä, että olemme väärässä laivassa, minkä jälkeen rynnimme paniikkinauraen vastavirtaan takaisin terminaaliin odottamaan kiltisti muutaman tunnin päästä lähtevää, seuraavaa Helsingin laivaa. Olisi saattanut olla pienoinen yllätys tajuta, että on matkalla Gotlantiin ilman hyttiä, vaihtovaatteita tai mitään muutakaan. Vaan olisipa sekin ollut seikkailu, josta olisi varmasti selvitty. Ja josta olisi nyt hienoja stooreja kerrottavana.

Festareista ja viikonlopusta jäi tosi hyvä mieli. Sellainen, että voisin aivan hyvin palata ensi vuonna uudestaan. Ja toisaalta harkita lippujen hankintaa myös Kaustisille. Näinköhän siellä on yhtä paljon pellavaa?

-Henriikka

Kuvat 1, 4, 8, 19, 28: Viljandi Folk Music Festival

”Älä itke” on surkea lohtu

Itkin alkuvuoden aikana enemmän kuin olen itkenyt elämäni aikana yhteensä. Tai ainakin sen elämän, josta muistan jotain. Voi olla, että nyt ollaan menty sellaisilla varhaisen vauva-ajan määrillä ja tavoilla, kun vähän kaikkea ilmaistiin itkulla.

Olen purskahdellut itkuun yllättäen, itkenyt suruani ja sitä että on satutettava, itkenyt hämmennystäni, itkenyt liikutusta ja sitä, että tulevaisuudessa kajastaa valoa. Vuodenvaihteen kuukaudet menivät surun ja menetyksen kyyneleissä, sen jälkeen kyynelehdin haikeutta ja muutosta. Jo aika pitkään itkut ovat onneksi olleet pitkälti liikutuksen ja tulevaisuuden toivon – jään sittenkin eloon. Tämän kaiken päälle olen itkenyt väsymystä. En nukkumattomuudesta johtuvaa väsymystä, vaan sitä, että koko henkinen kapasiteetti on ollut käytössä ihan koko ajan.

Nämä kuvat ovat jo vanhempia, niin kuin itkutkin. Sellaisia väsymyksen ja lohduttomuuden kyyneleitä. Olen aina ajatellut, etten itke surusta kovin helposti, vaikka liikutunkin kaikesta ja koko ajan (itken maastohiihtofinaalia, vaikken välitä sen katsomisesta yhtään ja itken nettivideota, jossa siilinpoikanen nostetaan varovasti turvaan tieltä). Tänä keväänä olen punninnut vähän luuloani uudestaan. Toisaalta taas, ehkä en edelleenkään ole itkenyt surusta kovin helposti – tilanne kun on ollut kaikkea muuta kuin helppo.

Sen olen kuitenkin huomannut, että surkeat lohdutuksen sanat kuuluvat: ”Hei, älä itke. Kaikki kyllä järjestyy. Ei tarvitse olla surullinen.” Nehän välittävät ihan väärää viestiä, sillä totta kai kannattaa itkeä ja totta kai tarvitsee olla surullinen. Kaikkihan kannattaa käsitellä nimenomaan syvältä ja perinpohjaisesti, jotta tunne ei jää palloksi jalkaan, vaan tulee voimaksi ja opiksi mukaan, eletyksi elämäksi toivottavasti harmoniassa kaiken edellisen rinnalle. Itkuhan puhdistaa, kyyneleethän ovat kehollinen viesti mieleltä: huomio huomio, tässä tulee tunne.

Itkeminen on luonnollinen ja hyvä asia, jota ei kannata kieltää. Olen lukenut vuosien aikana paljon itkemiseen liittyviä tutkimustiivistelmiä ja lähes aina niissä todetaan, että itkeminen on hyödyllinen asia ihmisen fyysisessä ja henkisessä hyvinvoinnissa. Yleensä keho toimii mielen kanssa yhteistyössä, juuri oikein, niin nytkin. Kyyneleet ovat ihmisen luonnollista kipulääkettä, ihan ilmaista vieläpä.

Siksi on myös sääli, että kyyneleistä tulee helposti ympärillä oleville ihmisille vaikea ja jopa kiusallinen olo, ja että itkua pidetään aina kielteisenä asiana. ”Älä itke” tarkoitetaan lohduksi, vaikka on oikeastaan kehotus toimimaan luonnollista kehon reaktiota vastaan. Vähän kuin onnelliselle ihmiselle toteaisi, että älä hymyile. Tai hämmästyneelle, että äläpä tuolla lailla suurentele suotta silmiäsi ja kohottele kulmiasi.

Ja vaikka täysjärkinen ihminen ymmärtää, että ”älä itke” on yleensä tarkoitettu kyynelehtivälle ihmiselle lohdutukseksi, niin kokeile seuraavaksi vaikka ”oon tässä.” Ja samalla voit yrittää vaihtaa ”älä ole surullinen” kehotuksen vaikka muotoon ”ole rauhassa surullinen.

On kiva huomata, että minustakin on hiljalleen taas olkapääksi jollekin, eikä vain tunteiden täyttämästä kehosta itselleni.

-Henriikka

Turvaksi ja tavoitteita varten: Miten ja miksi aloittaa sijoittaminen?

Kaupallinen yhteistyö: Säästöpankki

Taloudellisen hyvinvoinnin lähettiläs täällä moi! Raha-talk jatkuu. Tällä kertaa haluan toitottaa, että toisin kuin usein luullaan, sijoittaminen ei ole vaikeaa!

Kyselin viime kuussa Säästöpankin yhteistyön tiimoilta teiltä, mitkä rahaan liittyvät aiheet kiinnostavat ja millaiset kysymykset askarruttavat. Vastauksia tuli aivan hirveän paljon, mikä oli huippua. Hieno seikka oli myös huomata, että joukossa oli todella laajasti erityyppisiä aiheita. Eritoten korostui myös poliittiset ja sosiaalipoliittiset näkökulmat ja raha kulttuurisena tekijänä: korreloiko rahan määrä poliittisissa valinnoissa, mikä on rahan ja itsetunnon suhde, rahan luomat mahdollisuudet ja haasteet… Näiden lisäksi korostuivat selkeästi myös säästäminen ja hankinnat, esimerkiksi ASP ja ensiasunnon osto. Kaikista eniten kysyttiin kuitenkin sijoittamisvinkkien perään.

Täältä tulisi siis hyvin yksinkertaista ja selkeällä suomella kirjoitettua asiaa sijoittamisesta ja sen aloittamisesta.

Olen saanut haastateltavaksi juttua varten Säästöpankin säästöpankkiiri Anna Laukan, joka on sijoittamisen ja varallisuudenhoidon super-asiantuntija. Olen heittänyt hänelle tyhmimmätkin kysymykseni, jotta aiheesta puhuttaisiin toooosi yksinkertaisesti, ilman vaikeita sanoja ja korkeita kynnyksiä. Tavoitteenani on puhua tästäkin asiasta suht lähellä maata ja korostaa, ettei oman sijoittamiseni tavoitteena ole se, että voisin juoda shamppanjaa ja äkkirikastua. Ylipäänsä ihmettelen sitä sijoittamisen ja shampanjan ainaista yhteyttä – kaipaisin ihan muunlaista visualisointia.

Ja hei! Halusin vielä alkuun kirjoittaa, että et ole luuseri, jos et sijoita tai halua sijoittaa. Tuntuu, että tällä hetkellä on valloillaan sellainen sijoituspuhe-buumi, että vähemmän kiinnostuneita huimaa. Olet ihan yhtä hieno tyyppi, vaikket sijoitakaan (tai ainakaan tiedosta sitä, sillä kaikkihan sijoittavat). Jos kuitenkin haluaisit aloittaa, tässä vähän tietoja ja vinkkejä.

Mitä sijoittaminen on?

Sijoittaminen tarkoittaa tavallisesti esim. osakkeiden tai muiden sijoituskohteiden ostoa, omistamista ja myymistä tarkoituksena tehdä voittoa. Pääperiaate on ostaa halvemmalla ja myydä kalliimmalla, jolloin syntyy voittoa. Yleensä ihmiset siis sijoittavat rikastuakseen enemmän tai vähemmän – tai ehkä paremmin sanottuna säästääkseen rahaa. Koko elämä on oikeastaan sijoittamista: esimerkiksi nelipäiväinen työviikko on sijoittamista vapaa-aikaan, uuden harrastuksen aloittaminen voi olla sijoitus hyvinvointiin ja mahdollinen eläkkeemmekin maksetaan sijoitusvaroilla!

Tässä kirjoituksessa puhun sijoittamisesta, jota itsekin teen: sijoittamista työn ohessa, sivutoimisesti. Toivon siis voivani elää rahojeni ja omaisuuteni kanssa niin, ettei se vaan lötköttele turhan panttina menettämässä arvoaan tilillä, vaan että varannot voisivat olla vähän aktiivisemmassa roolissa. Useimpien tilien tuotto ei verojen jälkeen riitä kattamaan edes inflaatiota eli hintojen nousua, sillä tällä hetkellä tilien, etenkin käyttötilien, korot ovat alhaisia. Vaikkei sijoittaminen olekaan se kaikista suurin intohimoni, pyrin miettimään, kuinka voisin helposti tehdä sellaisia toimia, että omaisuuteni nostaisi vuosien varrella arvoa – vaikka sitten hiljalleen, jos ei vauhdin hurmalla.

Sijoittaminen voi siis olla vaikka 10 euron sijoittamista kuukausittain johonkin valittuun kohteeseen tai fanaattista pörssiseurantaa miljoonat silmissä. Itse ainakin toivoisin, että ”sijoittaminen”-termistä karsiutuisi turha pelko ja korkealiitoisuus pois. Sehän on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain omaisuudestaan välittämistä ja huolehtimista. Niin kuin vaikka villapaita tarvitsee huolenpitoa, tiettyä pesuainetta ja tiettyjä hoito-ohjeita, kaipaa varallisuuskin pientä huolehtimista pysyäkseen hyvänä ja säilyttääkseen hohtonsa. (Villapaita nyt harvoin tosin nostaa arvoa, joten köh köh, ei tämä nyt aivan mieletön aasinsilta ollut…)

Kysymys asiantuntijalle: Mikä on tärkeintä sijoittamisessa?

”Yksinkertaistettuna sijoittaminen on kuluttamisen siirtämistä tulevaisuuteen. Tärkeintä on ymmärtää instrumentit eli sijoituskohteet, joita säästämiseen ja sijoittamiseen käyttää. Hyödynnä varsinkin alussa asiantuntijaa. Asiantuntijan avulla on helppo määritellä sinulle sopiva tapa säästää ja sijoittaa.”

Miten itse sijoitan?

Laitoin monta vuotta kuukausittain rahaa ASP-tilille, kunnes vuodenvaihteessa 2016 ostimme ensiasunnon, johon ASP-tilin käytimme. ASP on mielestäni aivan huippu säästämistapa, joka toimi itselleni erinomaisesti varmaan vuosikymmenen. Nyt taas asuntoni voi nähdä sijoituksena: Helsingin keskustakoti ei ole kovin riski sijoitus, sillä arvo oletettavasti pysyy hyvin tai nousee. Nyt kolmen ja puolen vuoden ajan asunnon arvo on jo noussut reilusti, viimeisen arvion mukaan noin 10 000 euroa vuodessa. Toki asuntojen arvotkin voivat heitellä, ja keskustan asuntokuplakin voi tietysti joskus puhjeta. Joka tapauksessa oman asunnon kohdalla maksan vuokran sijaan lainaa niin sanotusti itselleni, mikä kerryttää kuukausi kuukaudelta omaisuuttani.

Minulla on myös yksi helppo rahasto-osuus pankin kautta, jonne automaattisesti siirtyy tililtäni rahaa 50 euroa kuukaudessa. Aloitin rahastosäästämisen joskus hetken mielijohteesta, kun tuntui etten saa isoja sijoituspäätöksiä koskaan tehdyksi. Vaikka tilitä siirtyykin vain 50 euroa kuussa, kerryttää se kuitenkin pitkässä juoksussa omaisuutta sekä silkan sukanvarteen säästön, että sijoittamisen näkökulmasta. Jos rahat eivät siirtyisi tililtä automaattisesti, saattaisin huomaamattani käyttää nuo kympit johonkin paljon turhempaan.

Tämän lisäksi minulla on myös muutamia osakkeita joukkorahoituksen kautta. Tämä ei ole mitään valtavaa sijoittamista, vaan enemmänkin sellaisten tahojen tukemista, joiden toivoo tulevaisuudessa menestyvän. Tietysti uskon ja toivon myös, että esimerkiksi IVALO:n osakkeenomistajana voisin joskus myös hyötyä osakkeistani rahallisesti.

Miksi kannattaa sijoittaa?

Kysymys asiantuntijalle: Miksi kannattaa aloittaa sijoittaminen?

”On helpompaa tehdä asioita elämässä, esim. matkustaa, sisustaa, tehdä lyhennettyä työviikkoa tai tehdä mitä tahansa rahaa vaativia asioita elämässä, jos oma talous on hallussa niin, että et elä kädestä suuhun.”

Sijoittaa kannattaa koska sillä turvaa tulevaisuuttaan ja mahdollisesti myös läheisten tulevaisuutta. Fiksulla sijoittamisella pystyy varautumaan taloudellisiin yllätyksiin ja toisaalta kerätä omaisuutta tavoitteita varten: itse haaveilen aina välillä siitä, että vaikka olen yrittäjä, voisin joskus päästä vielä ihan oikealle eläkkeelle. En sijoita tätä päivää ajatellen, vaan on mukava ajatella, että esimerkiksi omien lasten harrastuksia voisi kustantaa kerätyn omaisuuden turvin, vaikkei sen hetkinen tilanne olisikaan se varakkain.

Kysymys asiantuntijalle: Onko sijoittaminen riskialtista?

Tuotontavoitteluun liittyy aina riski, mutta riskinotto voi olla hallittua. Paras riskin hajauttaja on aika: mitä parempi ja pidempiaikaisempi sijoitussuunnitelma, sitä hallitumpi on riski.

Miten sijoittaminen aloitetaan: peruskysymykset

Kun olet päättänyt aloittaa sijoittamisen tai harkitset sitä, pohdi ensin läpi seuraavat kolme peruskysymystä:

1. Kuinka pitkäksi aikaa haluat sijoittaa?
2. Kuinka paljon haluat sijoittaa?
3. Kuinka ison riskin olet valmis ottamaan?

Olen itse esimerkiksi tähän mennessä ollut melko riskitön sijoittaja: olemassa oleva rahastoni on pitkällä aikavälillä melko riskitön vaihtoehto, jonka kautta hyvin epätodennäköisesti menetän rahojani ja hyvin todennäköisesti kasvatan niiden arvoa. Toisaalta taas pienet riskit tuovat myös pienemmät voittomahdollisuudet: en priorisoinut sitä, että saisin mahdollisimman paljon voittoa, enkä ainakaan olettanut sellaisia tulevan kovinkaan nopeasti. Laitoin rahastoon sellaisen kuukausittaisen säästösumman, että pystyn ajattelemaan sijoittamista pitkän aikavälin suunnitelmana. Kuvittelen sijoittavani rahastooni ainakin kymmenen seuraavaa vuotta.

Mietin nuorena myös ASP-säästämisen pidemmän aikavälin tavoitteena: ajattelin, että 5–10 vuodessa saisin tarvittavan potin kasaan pääkaupunkiseudun asuntoa varten. Laskin silloinkin, että pystyn säästämään ainakin 50 euroa kuukaudessa, sillä tein koko opiskeluajan töitä opintojen rinnalla. En halunnut ottaa riskejä siitä, että tarvitsisin tilille laitettuja rahoja myöhemmin, joten laitoin mieluummin vähän hintsummin rahaa kuin maksimit. Sijoittamisen yksi lainalaisuus on, ettei sijoitettuja rahoja saa käyttöönsä heti kun haluaa, jos voitot haluaa maksimoida.

Asunnon ostommekaan kohdalla riskit eivät olleet suuret, sillä tiesimme asunnon olevan melko helppo myydä eteenpäin. Osto kuitenkin vaati pitkää säästämisputkea ennakkoon ja ylipäänsä tasaista tulovirtaa, jotta laina myönnettiin. Sijoitus oli siis summaltaan suuri, vaikka riskit olivatkin maltilliset. (Täältä muuten voi ladata ensiasunnon ostajan oppaan, jos se on ajankohtaista.)

Monet sijoitusammattilaiset sanovat, että tavoitteen asettaminen on sijoittamisessa ensiarvoisen tärkeää, mutta itselleni tavoitteeksi on ainakin tähän mennessä riittänyt, että ylipäänsä sijoitan säästön vuoksi. Edes vähän. Joku kunnianhimoisempi ehkä laatii excelit ja listaa konkreettiset tavoitteet. Minä haluan lähinnä elää taloudellisesti turvatussa tilanteessa ja turvata myös lähimmäisten taloudellista hyvinvointia.

Kysymys asiantuntijalle: Miten sijoittaminen kannattaa startata? Mikä on helpoin ja kevyin tapa aloittaa?

”Tee budjetti. Mieti kuinka paljon rahaa talouteen tulee ja kuinka paljon kuukaudessa menee. Jääkö tästä yli? Jos jää, niin laita se säästöön. Hyödynnä alan ammattilaisia sijoituskohteen valinnassa. Riippuen omista rahataidoista ja ajasta, jonka haluat käyttää sijoittamiseen kuussa, sinulle voidaan valita juuri sopiva tapa hoitaa talouttasi.”

Kysymys asiantuntijalle: Millaista kuukausittaista summaa suosittelisit? Mikä olisi ideaali prosentuaalinen osuus kuukausituloista?

”Säästämisen voi aloittaa jo sillä, että laittaa viikoittain säästöpossuun (tai Säästöpankin säästöfanttiin) ylimääräiset, karsii menoja ja kuun lopussa näkee, minkä verran jäi yli. Säästämistä ja sijoittamista on turha mystifioida. Et voi sijoittaa enemmän kuukaudessa, kuin mitä sinulla jää ylimääräistä. Ideaalisummaa ei ole, sillä jokaisen talous on erilainen. Jotkut minimalisoivat kaikki kulunsa, jolloin säästöön jää valtaosa. Toiset pyrkivät siihen, että palkasta pystyy automaattisesti kuukausittain siirtämään sijoituskohteisiin (keskimäärin noin 100–200 euroa), mutta jo muutamalla kympillä pääsee alkuun.”
 

Miten sijoittaminen aloitetaan: sijoitusmahdollisuudet

Yleisimpiä sijoituskohteita ovat:

1. Pankkien talletustilit ja rahastot
2. Sijoitusasunto
3. Osakkeet

Näiden lisäksi sijoituskohteita ovat toki myös esimerkiksi valuuttakauppa ja vedonlyönti, mutta tällä kertaa keskityn erityisesti ensimmäiseen kohtaan. Talletus- ja säästötilit ovat yksi riskittömimmistä tavoista sijoittaa. Rahastosäästäminen pieksee kuitenkin inflaation (eli rahan arvon vähenemisen; saat samalla summalla vähemmän tulevaisuudessa kuin nyt saat) vuoksi tilit lähes varmasti. Rahastosäästäminen on myös yksi helpoimpia ja esimerkiksi aloittelijalle erittäin ystävällinen tapa sijoittaa, jos osakkeiden kyttääminen ei innosta.

Rahasto-osuuksilla ainakin itse starttaisin sijoittamiseni, jos en olisi vielä mitään sijoituksia koskaan tehnyt. Ja toisaalta rahastoihin aion myös jatkossa laittaa rahojani systemaattisesti: haluan sijoittaa, mutta päästä suht helpolla. Haluan tuottoja, mutten kaipaa mitään nopeasti enkä maksimaalisestikaan, jos se tehdään helppouden kustannuksella.

Kysymys asiantuntijalle: Mitkä ovat aloittavan sijoittajan yleisimmät virheet?

”Tee itsellesi sinun näköisesi sijoitussuunnitelma. Yleisimmät virheet ovat että ei ymmärretä sijoittamisen olevan pitkäjänteistä touhua, jolloin havitellaan pikavoittoja, ja että ei käytetä asiantuntijaa: Ei ymmärretä mitä on ostettu, eli sijoituskohde ei vastaa sinun tarpeitasi.
Kuunnellaan tiettyjä tahoja jotka lupailevat liikoja, riskitöntä tuottoa jne. Tärkeintä on, että tunnet oman taloutesi ja omat tarpeesi. Ja valitset itsesi näköisen tavan sijoittaa.”

Mikä on rahasto?

Kun säästät rahaa sijoitusrahastoon, ostat käytännössä osuuden rahastosta. Yleiskielessä puhutaan usein vain rahastosta, vaikka todellisuudessa tarkoitetaan siis rahaston osuutta.

Rahastosijoittamisessa osuuden omistaja ei itse hallinnoi varoja, vaan se tehdään hänen puolestaan. Käytännössä rahaston osuuden omistaja ostaa palvelun, jossa asiantuntija tekee sijoittamisen hänen sijastaan. Rahaston pääoma muodostuu ostetuista osuuksista. Jokaisella rahastolla on rahastonhoitaja tai rahastonhoitajatiimi, esimerkiksi pankeilla omat asiantuntijansa, joka pyrkii saamaan rahaston sijoituksille tuottoa.

Varat sijoitetaan useisiin kohteisiin, esimerkiksi osakkeisiin. Rahasto-osuuden arvo lasketaan joka päivä, minkä vuoksi se vaihtelee, ja mihin perustuu myös mahdollinen tuotto tai tappio.

Rahastosijoittamisen edut ja haittapuolet

Aloitin itse rahastosijoittajana, koska koin sen helpoksi tavaksi – se ei ole halvin tapa, mutta helppoa se on. Rahat siirtyvät kuukausittain rahastoon, ja asiantuntijat hoitavat itse sijoittamisen, johon minulla ei ole niin suurta paloa. Rahastosijoittamisessa on myös helppo valita, haluaako sijoittaa mieluummin pienillä riskillä, kohtuullista tuottoa odottaen vai suuremmalla riskillä, suurempaa tuottoa odottaen. Itselleni sopivimmalta tuntuu vaihtoehto näiden kahden ääripään väliltä – pidän riskeistä, mutten liian suurista.

Itse kävin ihan pankissa paikan päällä keskustelemassa asuntolainasta ja samalla puhuimme rahastohommista ja sijoittamisesta. Sen jälkeen olen käynyt kertaalleen päivittämässä rahastoasioitani ja kyselemässä lisää mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Koen itse helpommaksi kasvotusten kysellä kaikennäköistä ja päästä jyvälle koko hommasta, mutta esimerkiksi puhelinkeskustelukin toimisi omalla kohdallani oikein hyvin.

Kysymys asiantuntijalle: Rahastosijoittamisen edut? Entä haittapuolet?

”Rahastosijoittaminen on mahdollisuus käyttää ammattilaista apuna valitessasi sijoituskohteita. Rahastosijoittamisessa pääset jo pienillä summilla mukaan sijoittamaan globaalisti ja yhtiöihin, joihin et muuten pystyisi sijoittaa. Rahastoista on helppo lunastaa varoja pois tarvittaessa takaisin tilillesi.

Rahastoissa on kuukausittainen hallinnointipalkkio, jolla maksetaan edellä mainittujen ammattilaisen palvelut. Rahastojen kuluja on helppo vertailla ja niitä ymmärtäessä tajuaa helposti rahastosijoittamisen hyödyt.

Esimerkki: Säästöpankki Osake Maailma -rahasto sijoittaa noin 50 eri osakkeeseen ympäri maailmaa. Salkunhoitaja valitsee parhaat ja pitää huolen siitä, että salkussa on aina juuri sillä hetkellä järkevimmät osakkeet. Jos et halua maksaa tästä palvelusta voit itse valita mielestäsi parhaat osakkeet. Harva tätä työtä haluaa. Kaikki riippuu siis siitä, kuinka paljon aikaa sinä haluat käyttää sijoituskohteiden valintaan. Rahastot ovat ikään kuin ostettu palvelu sijoittamiseen.”

Vastuullinen sijoittaminen

Kysymys asiantuntijalle: Mistä voi tietää, mihin rahat menevät? Miten sijoittaa vastuullisesti?

”Jos sijoitat asiantuntijan kanssa, hän kertoo sinulle perusteellisesti sijoituskohteista. Laadukkaat palveluntarjoajat sijoittavat jo nyt eettisesti, ovat vastuullisia sijoitustoiminnassaan ja tarjoavat eettisiä sijoituskohteita, kuten Säästöpankki Ympäristö -rahasto.”

Sijoittamisessakin, niin kuin kaikessa muussakin elämässä, kannattaa olla tarkkana mihin rahansa laittaa. Eettinen sijoittaja ei halua laittaa varantojaan epäeettisiin firmoihin ja haluaa toisaalta myös aktiivisesti vaikuttaa siihen, millaisten yhtiöiden kautta voi parhaiten yhteiskuntaan ja maailman asioihin vaikuttaa. Varallisuutta voi kasvattaa ihmisten ja ympäristön kustannuksella, mutta onneksi myös muilla tavoin, eli tekemällä sijoitusratkaisuja, jotka sopivat omiin arvoihin ja arvomaailmaan.

Vähän niin kuin kaupallisuus yleisesti, sijoittaminenkin koetaan helposti jo lähtökohtaisesti epäeettiseksi, vaikka sen voi tehdä monella tapaa. Esimerkiksi vegaani pystyy rajaamaan osakesalkustaan lihayhtiöt pois ja valmiiksi vastuullisista rahastoista rajautuvat tyypillisesti pois esimerkiksi ase-, tupakka, öljy- ja fossiilisten polttoaineiden firmat.

Pankin kanssa asioista jutellessa kannattaa kysellä, kysellä ja kysellä, sekä haastaa sopivasti. Jokainen pankki hoitaa vastuullisuutta vähän eri tavoin, Säästöpankin vastuullisesta sijoittamisesta voi lukea täältä.

Millaisia tulevaisuuden sijoittamisvisioita minulla on?

Haluaisin miettiä rahankäyttöäni ja sitä kautta sijoittamistani vähän selkeämmin ja systemaattisemmin. Että olisin paremmin perillä edes siitä, mitä itse teen ja miksi.

Välillä pohdin, pitäisikö laittaa Helsingin asuntoni vuokralle ja harkita uuden, edullisen maaseutukodin ostamista ja sinne muuttoa. Olisin siinä tapauksessa vielä enemmän asuntosijoittaja. Tämä on kuitenkin vain alustavaa haihattelua, joka tuskin konkretisoituu aivan lähitulevaisuudessa.

Sen sijaan tiedän, että aion lähitulevaisuudessa ostaa mahdollisesti lisää osakkeita ja avata jonkun vähän riskialttiimman rahaston edellisen rinnalle. Haluaisin myös perehtyä vielä syvemmin ja tarkemmin nimenomaan tuohon vastuulliseen sijoittamiseen, sillä haluan sijoittaa ja säästää arvolataukset taustalla.

Kysymys asiantuntijalle: Mikä on kiinnostavinta ja/tai parasta sijoittamisessa?

”Riippuu keneltä kysyt. Joillekin matka on päämäärä. Ja joillekin kiinnostavinta on se mitä he saavuttavat säästettyään.”

Instagram-seuraajistani 86 prosenttia kertoi rahan kiinnostavan yleisesti, joten voihan se olla, että moni heistä luki innolla myös tämän maraton-jutun loppuun saakka.

Mikä jäi askarruttamaan? Kerro, niin vastaan itse tai kysyn vielä Annan apua tiukimpien kysymyksien edessä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (blogi, Instagram)

Ihanaa mökkielämää: Gluteenitonta tikkupullaa ja muurinpohjalettuja

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku

Reilu viikko sitten juhlittiin serkun häitä Kuhmossa. Kinkerit ja seudulle saapuminen olivat hyvä syy ottaa pari lisäpäivää mökillä – istua ajatuksetta saunan löylyissä, ihailla auringonlaskua ja nukkua tolkuttomia yöunia. (Ennätys oli muuten nukkua puoli yhteen päivällä. Ennenkuulumatonta! Kuin olisin ollut taas varhaisteini.) Sitä paitsi oli kivaa, kun koko perhe oli samaan aikaan juhlien vuoksi mökillä. Se on harvinaista herkkua.

Lähtöpäivänä, kun toinen veli tyttöystävineen oli jo ennättänyt karata omille teilleen,  päätimme tehdä vielä lounaaksi suolaisia muurinpohjalettuja ja jälkkäriksi tikkupullaa. Se vasta olikin huvittava päätös, sillä koko päivän tuli yllättäisiä sadekuuroja taivaalta alas. No, me saimme onneksi ajoitettua paistelumme aina poutaiselle ja ehkä se ajoittamisen optimointikin sai herkut maistumaan vielä vähän paremmilta: ei pidä ottaa mitään itsestäänselvyytenä.

Näissä kuvissa on kyllä sellaista aitoa mökkimenoa. Katsokaa nyt noita yläkuvan crocsejakin: aivan hirveät ja niin täydellisen mukavat! On jotenkin hauskaa, että mökillä sitä menee melko täysin mukavuus edellä. Poikkeuksen tekee kuitenkin ruoanlaitto, johon saattaa tuhrata vaikka miten paljon aikaa tahansa. Samoin kuin ruoan saattaa kattaa hirveän kauniisti ja monin, ihanin astioin, vaikka tietää sen tuovan tiskiä käsinpesutalkoisiin. (Kröhöm… Tiedän äitini lukevan tätä ajatellen, että kukahan ne tiskit yleensä tiskaa ja ruoankin laittaa… Lupaan tiskata ensi kesänä! Ehkä.)

Tällä kertaa ruonlaitto ei sinänsä ottanut suurta vaivaa, aikaa vain. Minulla oli mukanani Vuohelan Herkun gluteeniton pullajauhoseos sekä lettujauhoseos, ja sekä tikkupullien että lettujen paisto ottaa aina hetkensä. Mutta vielä kertaakaan valmiiden lettujen ja pullien äärellä ei ole tullut sellainen olo, ettei eipä ollut ajan arvoista. (Äiti, tiedän tiedän.. Varmaan siksi, että sinähän ne aina paistat…)

En tiedä, olenko koskaan ennen tehnyt gluteenitonta tikkupullaa, joka olisi kierähtänyt tikun ympärille yhtä hyvin kuin nämä mökkiversiot. Gluteenittomassa taikinassa kun on usein se ongelma, että vehnän tuoma sitko puuttuu. Tämä kuitenkin onnistui aivan erinomaisesti, kun vain jaksoi työstää taikinaan kohoamisen jälkeen käsien välissä hetken ennen tikkuun laittoa. Sen lisäksi laitoin noin puolitoista desiä extrajauhoja pussin kyljen ohjeessa annettuun määrään:

Pulla
noin 12 kpl

2 kananmunaa
2,75 dl maitoa
1 ps kuivahiivaa (11 g)
6–7 dl Vuohelan Pullajauhoseosta (450g)
100 g pehmeää voita

Sekoita kananmunat lämpimään (42c) maitoon, lisää hiiva. Sekoita joukkoon jauhoseos. Anna vetäytyä peitettynä noin 30 minuuttia niin, että taikina tiivistyy. Lisää pehmeä voi taikinaan ja vaivaa hyvin.

Ohjeesta poiketen annoin taikinan kohota vielä voin lisäämisen jälkeen ainakin tunnin, niin kuin valmiiksi pyöritellyt pullatkin kohoteltaisiin. Sen lisäksi käytin maidon sijasta kasvimaitoa ja voin sijasta margariinia. Ja niin kuin kirjoitin, laitoin extrajauhoja, yhteensä noin 8 dl.

Letut
15–20 pientä lettua

1 ps Vuohelan Lettujauhoseosta (150g)
5 dl maitoa tai vettä
2 munaa

Sekoita ainekset hyvin keskenään. Anna turvota noin 30 minuuttia.

Äiti toimi klassisesti lettumestarina. Hän on hoitanut hommansa pari vuosikymmentä niin hyvin, ettei paluuta enää ole. Suolaisten lettujen täytteinä oli vihanneksia ja mifusuikaleita. Isä oli nuotiomestari, ja me lapset sitten hoidimme tehtävämme yleisinä viihdyttäjinä ja pöydän kattajina. Osuvat roolit jokaisella. Ainiin! Vuolinhan minä pullatikutkin.

Nämä molemmat jauhoseokset ovat kyllä tosi hyviä ja lunastaneet jo monet kerrat paikkansa kuivakaapista. Taikinat saa helposti valmistettua jo kotona, jos haluaa esimerkiksi juuri nuotin ääressä paistella pullaa tai lettuja esimerkiksi mökillä tai vaikka eräolosuhteissa. Viime syksynä kannoimme tikkupullataikinan perheen kanssa Nuuksioon.

Olen kirjoittanut Vuohelasta jo monta, monta kertaa. Myös vastuullisuus on noussut esille lähes aina, sillä se on omia ostovalintoja tehdessä ja yhteistyökumppaneita valitessa tosi tärkeässä roolissa. Vuohelan käyttämä kaura sekä tattari ovat kotimaista ja ihan varmasti puhdasta ja gluteenitonta.

Erityisesti luonto-olosuhteissa korostuu se ajatus, että on ihana nauttia herkkuja, joiden raaka-aineet tulevat aina mahdollisuuksien mukaan ekologisesti läheltä. Gluteeniton leivontahan ei kokonaisuudessaan ole mahdollista kotimaisena (esimerkiksi psyllium), mutta niiltä osin kuin mahdollista, Vuohelan tuotteissa suositaan aina kotimaista raaka-ainetta. Lisäksi tehtaat ovat myös täällä Suomessa.

Naurattaako ketään muuta muuten tämä alla oleva kuva sisarestani? Hän on niin kovin ylpeä tikkupullastaan, vaikka ainakin itse olen kyllä nähnyt koreampiakin. Haha, mainio tyyppi.

Loppuun vielä kunnon kevennys. Isäni on kehittänyt jonkun pakkomielteen perinteisistä, tsekkiläisistä leivonnaisista, trdelnikeistä. Hän on niitä jo kerran yrittänyt oluttölkkien ympärille leipoa kotiolosuhteissa, hyvin hatarin tuloksin. No, nyt hän sitten tikkupullan sijasta päätti valmistaa taas näitä lempiherkkujaan. Jos huomaatte tuon valtavan, kuulemma niin pehmeästi ja teollisesti pyörivän, pullatikun nuotion päällä, niin varmaan arvaattekin sen pyörittäjän?

”Te ootte taantuneita! Mulla tulee täältä kuin tehdasolosuhteista liukuhihnalta leivoksia!” kehuskeli hän. Lopulta pöydässä oli, kumma kyllä, vain yksi epäonnisen näköinen trdelnik. Siinä todistettiin, ettei pieni taantuminen ole pahasta. Joskus metsään paluu on parasta, mitä ihmisille voi tässä modernissa maailmassa sattua.

Ihania mökkiöitä ja -päiviä loppukesään!

-Henriikka

Kuvat: Oskari Reinman / Vapaalla Jalalla, oma edit

Pää ninja-kuntoon 2020

Kirjoitin toissapäivänä siitä, kuinka olen asettanut itselleni tavoitteen: Ninja-kuntoon 2020.

Eräs ystäväni luki kirjoitukseni ja laittoi viestiä: kai tiedät, että olisi paljon parempi aloittaa päästä kuin kropasta?

Tiedänhän minä. On vaan niin paljon helpompi sysätä pää sivuun ja keskittyä vartaloon. Punnerrukset kehittyy parissa viikossa, mieli on paljon kimurantimpi. Ojentajalihakset saa kasvamaan silmin nähden kolmessa kuukaudessa, henkinen kasvu on haastavampaa. Tulokset ovat selkeämpiä, helpommin mittaroitavissa ja ennen kaikkea nopeampia. Sopii minulle!

Mutta kyllä, ystävän viesti sai ajattelemaan. Ja vaikka kirjoitin jo tiistaina myös henkisestä hyvinvoinnista, tunnistan ystävän pilke silmäkulmassa, mutta silti tosissaan lähetetystä viestistä totuuden jyvän. Olen sellainen tyyppi, että ajattelen liikunnan ja kropan hyvinvoinnin pistävän mielenikin kuntoon ihan hokkuspokkus tosta noin vaan. Vaikka pidempiaikaista ja todellisempaa hyvinvointia syntyisi, jos tekisi hommat toisinpäin: keskittyisi mieleen ja antaisi sen motivoida aikanaan myös fyysiseen jaksamiseen ja kehittymiseen.

Ei ole helppoa, tämä ninjakuntoilu. Pari päivää on takana ja heti jouduin vähän muokkaamaan prioriteettilistaa: ensin pää, sitten muu kroppa.

Olen lapsesta saakka ollut sillä lailla kehollinen, että se mihin kroppani pystyy ja mitä sillä teen, on määrittänyt vahvasti ajatuksiani itsestäni. Liittyy varmasti ainakin vahvaan urheilutaustaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Edelleen esimerkiksi paljain jaloin lähellä liikuntasalin lattiaa tai nurmikkoa kokonaisvaltaisesti liikkuessani, tunnen jotenkin hahmottavani myös itseni ja oman persoonani paremmin. En usko, että tämä tulee muuttumaan, onhan piirre ollut minussa aina. Minun tulisi vain oppia pääsemään eroon ajatuksesta, että mieleni jotenkin seuraisi automaattisesti kehoni hyvinvoinnin tilaa. Että olisin jotenkin automaattisesti mieleltäni hyvinvoiva, jos kroppani jaksaa ja on voimakas ja energinen.

Luulen, että hyvin monessa kohtaa myös mielelleni paras ratkaisu on ulkoilla, liikkua tai ylipäänsä käyttää kroppaa. Mutta minun on nyt ystävän viestin lailla muistettava, mitä kannattaa pohtia aivan ensimmäiseksi.

Joten nyt, julkistan sittenkin vanhan sijaan uuden tavoitteen, jota lähden kärsivällisesti tavoittelemaan: Pää ninja-kuntoon 2020. Katsellaan sitten myöhemmin muuta.

-Henriikka

uimapuku/Halla x Halla, olkihattu/Marokon tuliainen

Heinäkuinen aktiiviloma: mitä tehdä Vuokatissa?

Kaupallinen yhteistyö: Vuokatti.fi

Hitaiden, tekemättömyydessään rentouttavien lomapätkien rinnalla rakastan aktiivilomia. Sellaisia että mennään ja tehdään suuna päänä, huiskataan systemaattisesti paikasta toiseen ja laitetaan koko kroppa likoon lomalla.

Viime viikonalku kului aktiivisesti Vuokatissa. Oli IHANAA. Ajattelin, että kerrankin kirjoitan päiväkirjamaisesti reissusta, päivä kerrallaan. Pääsette paremmin tunnelmiin ja ajatuksiin kiinni, kun kirjaan matkan kulua nostaen tiettyjä hetkiä ja fiiliksiä pinnalle.

Maanantai

Lähdin matkaan julkisiin luottaen, niin kuin usein tapana on. Junalla Kajaaniin ja siitä bussilla perille Vuokattiin. Junassa myytiin mansikoita Suonenjoelta ja ravintolavaunusta sai santsattua kahvia kuppiin. Kouvolaan saakka juna oli tupaten täynnä uusia varusmiehiä, kunnes sitten yhtäkkiä kaikki pienet kaljupäät jäivät yhdessä vähän pelokkaina, mutta uhotellen laiturille.

Nauratti, kun kävelin Kajaanissa juna-asemalta bussiasemalle kamppeitteni kanssa hirveässä hiessä todetakseni, että bussi olisi lähtenyt nimenomaan juna-asemalta. No, ottivat kyytiin hikisen reissulaisen onneksi kuitenkin, se on tärkeintä. Sitä paitsi toinen daiju oli tehnyt samalla tavalla, joten pääsimme nauramaan yhdessä.

Perillä Vuokatissa tuntui lempeältä. Saavuin illansuussa perille Holiday Club Katinkultaan ja kirjauduin Villas-huoneistooni. Kävin syömässä rapusalaattia hotellin O’Leareys-urheilubaarissa ja -ravintolassa ja hymyilin itsekseni omalle elämälleni, kun vetelin naamaani alkupala-popocorneja katsoen telkasta tapojani vastaan innokkaasti urheilua. Nautin yksin reissailusta kovasti, mutta välillä siihen herää, että esimerkiksi tarjoilijat ovat asiasta kovin kummissaan, ja ympärillä olijat katselevat, että nyt on kyllä muijalla jäänyt treffiseura saapumatta. Mitä vielä! Parhaassa seurassa, itsekseni.

Ennen nukkumanmenoa otin vielä kunnon suihkun, kunnes vedin pimennysverhot vielä korkealla killottavan auringon eteen ja sukelsin rapeisiin lakanoihin. Ai autuutta!

Tiistai

Tiesin veljeni saapuvan tiistai-keskiviikko-välisenä-yönä reissuseurakseni, joten olin pyhittänyt tiistain reissun rauhalliselle hyvinvointi-puolelle ja mielen rentoutumiselle.

Kipittelin herättyäni parinsadan metrin päähän Katinkullan hiekkarannalle aamu-uimaan, jonka jälkeen istuin ainakin tunnin kahvin ja aamiaisen äärellä hotellin aamiaisella. Lapset hihkuivat lasin takana näkyvää kylpylää, joka avautuisi tuotapikaa, ja minä hihkuin sitä, että pääsisin pian jumppaan ja lenkille.

Kympiksi hiihtelin trikoot jalassa hotellin liikuntasaliin, jossa osallistuin Body Balance -tunnille. Joogaa, pilatesta ynnä muuta yhdistävä ryhmäliikuntatunti oli sopivan rauhallinen mutta kuitenkin kehoa haastava itselleni siihen hetkeen. En muista, koska olisin edelliskerran osallistunut ryhmäliikuntaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja nostalgiahuuruisia tunteita vääntäessäni itseäni mutkalle. Juuri tällaistä liikunnan kuuluisi ollakin: matalarimaista, riittävän yksinkertaista ja kuitenkin sen verran ajatuksia vaativaa, ettei tunnin aikana ehdi pohtia muuta.

Tunnista voimaantuneena lähdin vielä juoksulenkille jumpan jälkeen. Kainuulaiset metsämaisemat ovat siitä haastavat, että pysähtelin vähän väliä kaiken kauniin ja mielenkiintoisen äärellä: oudosti mutkalle kasvanut mänty, rullalle vääntynyt tuohipalanen ja mustikkaa pukkaava metsä saivat kaikki sydämen läpättämään. No, onneksi ei ollut kiire.

Sitä paitsi juoksu otti sen verran aikaa, että sen jälkeen pystyi jo lounastamaan. Katinkullan Classic Pizza -ravintolan salaateista muodostui viikon aikana vakkariannoksiani.

Iltapäivällä otin usean tunnin työnteolle. Pidän töistäni – maileihin vastailusta, blogin kirjoittamisesta ja esimerkiksi Instagramin yksityisviesteihin vastailu on tosi kivaa, kunhan on aikaa. Ja erityisen kivaa se on silloin, kun on saanut jo päivän aikana liikkua tai olla pihalla. Sellaiset päivät, kun kököttää kahdeksasta kahteentoista tuntia ruudun äärellä, on oikeastaan totaalikaameita.

Illalla starttasi päivän ja koko reissun the hyvinvointi-ilta. Poljin hotellin punaisella vuokrajopolla muutaman kilometrin päähän Kainuuravintola Kippoon, jossa itse asiassa olinkin käynyt jo pari vuotta sitten kevätalven reissulla. Muistin ravintolan olevan tosi hyvä, ja oli ihana, ettei tarvinnut pettyä.

Tilasin pöytään päästyäni ensi hättään Kainuu-nimisen drinkin, joka tuotiin pöytään ihanasti orvokein koristeltuna. Pääsimmekin siitä tarjoilijan kanssa heti hyviin villiyrtti-keskusteluihin.

On ollut niin ihanaa, kun olen eräopasvuonna saanut oppia luonnontuntemusta ja esimerkiksi kasveista pystyy näkemään nykyisin niin paljon enemmän – vaikkapa villiyrtit: vuosi sitten en tiennyt niistä vielä mitään ja nyt keskustelin tarjoilijan kanssa ihan vauhkona siänkärsämöstä ja itsekasvatetusta villimintusta. Ravintolan työntekijät olivat laittaneet ravintolan terassille oman pienen villiyrtiviljelyn pystyyn, jota sitten hyödynnetään ravintolan annoksissa. Oli aika kiva tietää, että esimerkiksi juustolautasen voikukkahillo oli heidän omapoimimista voikukista.

Itse söin onnellisena seuraavat ruokalajit Kipon kesälistalta (skippasin pääruoan ja otin sen sijaan kolme alkuruokaa):

Juustolankku
Valikoima suomalaisia juustoja, nokkosnäkkäriä ja Kipon voikukkahilloa

Kasvimaan kesäsalaatti hiilitaimenella
Viheryrttisalaattia, grillattua ja marinoitua kesäkurpitsaa, pisaratomaattia, nokkosnäkkäriä, marinoitua punasipulia ja perunaa

Kekkosen tapaan sokerisuolattua taimenta
Uppomuna, muikunmätiä, yrttisalaattia ja tryffelimajoneesia

Näiden lisäksi otin jälkiruoaksi kahvin rinnalla neljä pientä jäätelöpalloa: Bailey’s, terva, turkinpippuri ja tyrni. Maut olivat niin eksoottisia, että oli pakko päästä kokeilemaan kaikkia. Terva vei helposti voiton. Sen mausta tuli lapsuus mieleen.

Illan päätteeksi pääsin vielä nauttimaan tunnista Vuokatin Aatelin Zen Spassa. En suoraan sanoen ollut ikinä ajattelutkaan olevani Spa-ihminen, kunnes tiistai-iltana löysin itseni täydestä rentoutumisen tilasta altaasta skumppalasi ja tummasuklaapala kädessä, hiusnaamio hiuksissa, hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Ehkä olen sittenkin spa-ihminen, kun vain on riittävän ihana spa. Tai ehken vain ole ennen kuullut tuollaisista, jotka voi varata yksityiskäyttöön ja saada varmuuden siitä, ettei viereisellä lepotuolilla makaa joku tuntematon syöden sinun konvehtejasi.

Kellon lyödessä kymmenen, lööba-Henriikka palasi kylpytakkimaailmasta takaisin todellisuuteen. Ilta oli niin kaunis, ja Spa ihan rinteen vieressä, joten päätin kivuta vielä sen huipulle auringonnousua katsomaan.

Kannatti! Vuokatinvaarasta ja sen näkymistä on tullut jo itselleni tuttuja, sellaisia rauhoittavia ja mieltä tasaavia. Kiertelin ja kaartelin vaaran päällä, ihailin auringon jälkiä kasveissa ja puissa, kunnes tunnin tai parin päästä laskeudu verkkaisesta alas fillarille ja poljin hotellille vaaleanpunaisen pilvien alla.

Välillä mietin, onko se tosiaan maailma vai olenko se minä, kun saan kaikesta aina niin hattaraista? Varmaan molemmat yhdessä.

Keskiviikko

Minun yöllä nukkuessa, olin saanut isoveikkani Vuokattiin. En ollut häiriintynyt tippaakaan, kun hän oli rymynnyt aamuyöstä kamojensa kanssa huoneistoon ja kömpinyt sänkyynsä nukkumaan. Hyvä että en, sillä tulevat kaksi päivää olivat sen verran tapahtumatäyteiset, että sietikin kerätä energiaa.

Päivä starttasi pitkän aamiaisen ja kuulumistenvaihdon jälkeen sillä, että poljimme pyörillämme Vuokatin Vesiurheilukeskukselle, josta onkin viimeisen kolmen vuoden aikana tullut yksi Vuokatin suosikkipaikoistani.

Oli tarkoitus käydä heittämässä nopeat saunat ja wakeboardaukset, mutta olisihan se pitänyt arvata: kolme tuntia hölähti äkkiä ohi, kun ensiksi alle otettiin SUP-laudat, sitten wake board ja myöhemmin saunalautan löylyjen jälkeen vielä puhallettava yksisarvinen.

Tämä oli muistaakseni neljäs kerta, kun kävin wakeboardaamassa kaapelilla. Ilokseni huomasin, että homma alkaa jo luonnistua ihan hyvin. Ai että, tuo homma on niin kivaa. Kunnon adrenaliiniryöpyt, kun saa viiletellä menemään ja kokeilla kypärä päässä turvallisesti rajojaan. Oskarihan kiskaisi hyppyristä sellaisella pehmeällä alastulolla, että pari päivää menikin niska sopivasti kipeänä – mikään ei ole näemmä muuttunut sitten lapsuuden. Paitsi se, että nykyään kaikesta tulee lihaksen kipeiksi ja etukäteen veryttelyn merkityksen todella huomaa.

Ettei olisi mennyt liialliseksi löysäilyksi, lähdettiin vesimeininkien jälkeen lounaspitsoille Katinkultaan ja sieltä polkimet viuhuen Vuokatin Seikkailupuistoon.

Olin käynyt paikan päällä edelliskerran kesällä 2016, kun puisto oli juuri avattu, joten kaikki tuntui taas aivan uudelta. Korkean sietokyky oli madaltunut kolmessa kesässä, ja lihakset mahdollisesti vähän surkastuneet, mutta into oli samanlaista.

Puistoon päästessäni naurahdin jollekin, joka kiljahti muutaman metrin vapaapudotus -kohdassa viidennellä radalla. Sopivasti sai itseään kuitenkin palautella maanpinnalle (henkisesti ja fyysisesti), kun itse tolpan päässä seisoessani polvet tutisivat, kun olisi pitänyt hypätä. Tuollainen kuumotus ja jännityksen voittaminen on kyllä ihan sairaan siistiä. Sitä paitsi Oskarikin myönsi reitin kuumottavaksi, joten en ollut yksin ihan nössö.

Sen sijaan minä sain kunnon naurut, kun päästin veljeni yksin vetämään yhden Suomen haastavimmista radoista, Vuokatin puiston seitsemännen. Itselleen uskolliseen tapaan hän ei tietenkään tsekannut rataa, sen haastavuutta tai pituutta etukäteen, vaan lähti nuoruudessa kerätyillä voimilla ja kunnolla kipuamaan puiden välisiin ratoihin. Eihän siinä sitten kauaa mennyt, kun kaikki voimat oli käytetty, eikä ollut kovin kaukana, että hänet olisi pitänyt tulla hakemaan kesken kaiken alas. Nauroin kaksinkerroin isoveljelleni, jonka alun itsevarmuus oli noin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen muserrettu, kun jäljellä oli vielä vajaan tunnin verran.

Lupasin maaliinpääsystä kolme jäätelöä, joista tarjosin sitten lopulta yhden väsyneelle miehelle heti maalista.

Onneksemme olimme siirtäneet illallisvarausta vähän myöhemmälle, niin saatiin seiskaradan sankarikin mukaan. Illallista nautimme Haapalassa, joka on myös yksi Vuokatin must-kohteita ja ehdottomia helmiä. Sukutilaan rakennettu ravintola ja panimo tarjoaa myös majoituspalveluita: vanhassa kartanossa ja moderneissa piha-aitoissa on 10 majoitushuonetta.

Päivän paras uutinen oli, että yksi heidän oman panimon oluistaan oli muutettu kysynnän vuoksi gluteenittomaksi! Niinpä kolautimme elämälle Korpikuusen kuiskaukset vastakkain todeten, että on mukava olla yhdessä reissussa. Ruoaksi söimme muun muassa nokkoskeittoa, perunarieskaa, tervalohtisalaattia ja vegaanista pistaasijäätelöä. Juuri ennen ysiä muistin myös rynnätä tiskille ostamaan muutaman Haapalan olutpullon mökkituliaisiksi isälle ja äitille (totuus: lähinnä itselleni).

Haapalassa on mukava tunnelma. Voi vetää hienommin tai rennommin, kaikki mahtuu samojen hirsien sisään sujuvasti.

Illalla jatkettiin tiistailta tuttuun hyvinvointiteemaan liittyen. Hotelli Vuokatin hulppea Honkalinna-maisemasauna oltiin jätetty meille lämpimäksi vielä hotellin yleisen saunavuoron loputtua.

Ja olipa se hieno! Saunaan noustiin suihkutilasta puisia portaita pitkin kuin missä tahansa rivitaloasunnossa. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Löylyt olivat ihanat ja vaikka pihan allas oli viileää kuin mikä, kävimme uimassa muutamaan otteeseen. Tuntui kuin olisi ollut ulkomailla. Illan paras hetki oli, kun pilvisen päivän päätteeksi taivas alkoi rakoilla, ja aurinko levähti näkyviin upeasti taivaanrannassa. (Joojoo, hattarainen mieleni se varmaan taas vaan toimii, mutta vitsit oli hieno.)

Torstai

Torstaina Oskari alkoi jo naureskella, että ei tämä mikään lepoloma ole.

Aamiaisen jälkeen oli varattu Katinkullasta sulkapallo- ja pingiskentät, jonne pääsimme ottamaan pienet aamuhiet. Totuuden nimissä on kyllä kerrottava, että someklippien taltioiminen vei suht ison osan urheilustamme. Lähdimme kuitenkin kentältä paidan selkämykset märkinä. Jouduin tylsyydekseni huomaamaan, että isoveli pieksee minut edelleen molemmissa lajeissa.

Lounaan jälkeen teimme muutaman tunnin omatoimisen kanoottiretken läheiselle Jäätiönlammelle. Ennen sitä keskityimme kuitenkin olennaisimpaan: eväsostoksiin. Vuokatin K-Supermarket on erinomainen eväskauppa, sillä hyllyissä on reilusti paikallista ja valikoimat ovat muutenkin hulppeat. Sitä paitsi irtokarkkihylly on riittävä. Lappasimme koriimme muun muassa kinuskikakkusia, kainuulaista smoothieta, lohta, vihanneksia ja mansikkalimua, jotka sitten kuljetimme visusti turvassa pyöränkoreissa Katinkullan rantaan kanoottien luokse.

Intiaanikanootti ja virvelit vieheineen oli Vuokatti Safaris -yritykseltä. He järjestävät Vuokatin seudulla paljon erilaisia aktiviiteetteja ja ohjelmapalveluita ympäri vuoden, muun muassa juuri kanoottiretkiä.

Kyllä se vain niin meni, että virvelin viskelyäkin hauskempaa oli juuri se outdoor-lounas. Vaikka kahvi unohtuikin matkasta (miten voi olla mahdollista, vaikka olin varannut termariin kuumat vedetkin?), pitkä lounashetki oli leppoisa. Jäätiönlammella oli laavu, jonne pääsimme (pääsin) kattamaan kauniisti, ja pöydällä oli jopa valmiina kimppu luonnonkukkia maljakossa.

Eipä meidän melonnasta kilometrimäärällisesti nyt kovin hurja tullut, mutta panostimmekin ensisijaisesti laatuun. Kala ei syönyt, eikä edes nykinyt, mutta säästyivätpä ainakin kalaraukat. Ja niin kuin Oskari totesi, harva ääni on yhtä ihana kuin tyynen veden liplatus kanoottia vasten hiljalleen meloessa.

Illalla oli vuorossa reissun viimeiset hetket, jotka päätimme käyttää vielä ihan uuden paikan etsintään. Eräs avuliais seuraaja oli vinkannut Instagramin puolella Kuikkalammesta, ihan Vuokatin ytimestä löytyvästä kirkasvetisestä lammesta, jota nyt lähdimme etsimään.

Vuokatin koululta saimmekin paikallisilta vinkkiä, että tien toiselta puolelta, pienen matkan päästä, lähtisi helppo kävelyreitti lammelle ja sen laiturille. Muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen löytyikin laituri ja aivan upea lampi. Jos melusaastetta ei ota huomioon, on miljöö aivan upea. Syvä järvi näyttäytyy turkoosina, ja vesi on täysin kirkasta. Tämä on juuri sellainen lampi, johon lapsena haaveili rakentavansa jonkun hyppytornin tai liaaniköyden.

Tuolla Kuikkalammen laiturilla pötkötellessä huomasimme molemmat olevamme aktiivilomastamme hyvällä tavalla tainnoksissa. Oli aika lähteä parin tunnin päähän Kuhmon mökille nukkumaan. Kävimme vielä hotellilla syömässä illalliset ja jälkiruokajäätelöt (raparperisorbettia ja latte-jäätelöä!), minkä jälkeen rakas Nissan lähti köröttämään kohti muuta perhettä ja kesämökkiä.

Hitsi kuinka oli kivaa! Hyvä etten ollut pidempään, olisi tullut melkoisen pitkä päiväkirjamerkintä.

Kiitos ja kummarrus. Ja luullakseni näemme taas pian, aktiivinen Vuokatti.

-Henriikka

Valtaosa kuvista: Oskari Reinman