Paluu Tammelaan – lomalta paluun ilo

Olen palannut reilun kahden viikon lomalta takaisin arkeen.

Ensimmäinen lomaviikko meni hujauksessa. Nukuin älyttömiä määriä, parhaimmillaan 13,5 tuntia yössä, vietin aikaa perheen kanssa ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. Viikon jälkeen alkoi kyllästyttää. Tiesin, että kaipasin vielä lepoa, mutta toisaalta pian käynnistyvä koulukevät alkoi lähestyä kulman takaa, ja tajusin lopulta odottavani sitä melko malttamattomana.

Oikeastaan en odottanut edes koulua, vaan rakenteita. Kaikkea sitä, mitä koulu on tuonut elämääni. Löyhiä rutiineja, joista voi tarpeen tullen joustaa, arkea ylipäänsä. Että saan väkisinkin jotain aikaiseksi, sen kummempia ponnistelematta, kun vain kuljen virran mukana. Odotin Tammelaa ja Hämeen rämeitä, sateisen Helsingin ulkopuolella odottavaa talvea ja lumikerrosta. Sitä, ettei ole keinovaloa, mutta pimeä ei pelota. Että ulkona olevat liikuntamahdollisuudet ovat rajattomat, mutta elämän mahdollisuudet ovat muuten sopivan simppelit – kauppaa ei ole kävelymatkan päässä ja söpöt kahvilat, ravintolat sekä leffateatteritkin usean kymmenen kilometrin päässä. Että ympärillä ovat ne tutut tyypit, kamalan kivat ja kamalan rasittavat, mutta ainakin tutut. Ja että aina kun kello herättää, tuntuu kivalta nousta.

Tajusin lomalla, miten tylsää nukkuminen on. Nukuin niin paljon, että lähes tylsistyin kuoliaaksi. Kunpa ei tarvitsisi nukkua koskaan. Tiedän tietysti, että se on tärkeimpiä asioita ihmiselämässä, mutta lomaa on tainnut olla riittävästi silloin, kun ei jaksaisi enää lomailla tippaakaan.

Eilen alkoi koulu. Kello herätti maanantaiaamuun klo 05.00, ja bussi lähti Kampin kaukoliikenteen terminaalista klo 06:00. Eläkeikää lähestyvä bussikuski oli maailman rakastettavin. Hän hymyili niin lempeästi, että se on verkkokalvoillani vieläkin. Minulla oli keltaisessa, legopalikan muotoisessa eväsrasiassani Jannen tekemät eväät – kauraleivät, pensasmustikoita ja appelsiineja. Ainiin ja DaCapo-patukka, suosikkini. Onneksi pienessä, punaisessa termarissa oli kahviakin. Kuuntelin tunnelmamusiikkia, join kahviani ja ajattelin. Mieleni oli tyhjä, mutta odottavainen.

Tammelan pysäkillä kävelin tutut pari kilometriä pimeydessä koululle koulukaveri kanssa, joka oli tietämättäni hypännyt muutaman pysäkin päästä samaan bussiin. Koululla otin santsikupin kahvia. Pikkuhiljaa luokkakaverit alkoivat valua paikalle, kukin taholtaan. Mietin kunkin kohdalla, haluaisikohan hän, että halaisin. Kaikista en ollut varma. Osa tuli itse luokseni, yksi syöksyi.

Ensitöiksi keitettiin nokipannukahvit ja tikkupullaa. Purskahdin muutaman kerran helpottuneeseen nauruun. Se on sinänsä outoa, sillä minun elämässäni ei koulun ulkopuolellakaan ole mitään vikaa. Sehän on silkkaa onnea läpeensä. Mutta siinä hetkessä tuntui, kuin kukaan ei olisi missään lomalla ollutkaan, ja vaikka en gluteenillista pullaa pystynyt syömäänkään, ryystin kahviani ja nauroin onnesta.

”Tuota tarttuvaa naurua voisi kyllä kuvata ja laittaa Youtubeen”, sanoi luokkaverini.
”No joo, on siellä tyhmempääkin”, totesi opettajani.

Eilen kävimme koulun jälkeen yhdessä treenaamassa ja kököttämässä rantasaunan lämmössä. Samaan aikaa nautin ihmisistä mielettömästi ja toisaalta pohdin mielessäni, kuinka kestän taas tämän sosiaalisen tulvan, joka pyyhältää taas vauhdilla yli. Ihmiset ovat taatusti parasta ja vaikeinta tässä vuodessa. Kun kämppiksiä on viisi ja humppiksiakin yksi, niin yksin ei paljon pyyhällellä. (Ai mikäkö on humppis? Kämppis – kämppäkaveri. Humppis – huonekaveri.)

Lomani tuomasta rentoutumisen tasosta kertoo varmasti myös se, että eilen illalla tajusin myös, että eihän minulla ole ruokaa. Siis en ollut osannut ajatella, että sellaistakin tarvitsisi. Jääkaappihyllylläni oli puoliksi syöty margariinipaketti, kasa pikkujouluista jäänyttä, vanhaa rosollia sekä homeinen persimon. Onneksi sain pummittua humppikseni kananmunia siihen saakka, että pääsin tänään kimppakyydillä kauppaan.

Viime yönä en nukkunut juuri yhtään. En tiedä miksi. Aamuyöllä heräsin ja valvoin tunnin. Mietin maailman menoja ja elämääni. Kävin laittamassa lämpöjä pienemmälle (minusta on ihanaa, että huoneessa on viileää ja vasta peiton alla lämmintä) ja mietin, mitä sitä elämässään tekisi. Päädyin ensitöikseni lähitulevaisuuden suunnitelmaan ja siirsin herätystä tunnin myöhäisemmäksi.

Kello herätti kahdeksalta ja puoli kymmeneltä olimme jo humppiksen kanssa lähikylän koulun pihassa kolaamassa jäätä puhtaaksi. Olin ostanut joululomalla alennusmyynneistä hokkarit, ja olimme päättäneet lähteä pipolätkähommiin. Hikikolauksen jälkeen puolikas kaukalo oli kolattu peliareenaksi, ja lämiminen sai alkaa. Taitoni eivät olleet ehkä ruosteessa, vaan pikemminkin vasta lapsenkengissä, puhkeamassa kukkaan. Ruostetta voi muodostua vasta jonkun pinnalle, mikä on olemassa.

Kiertelin ja kaartelin luistimillani kaukalossa. Välillä iskin kokonaan ohi kiekon ja välillä (omasta mielestäni) aivan nappiin. Koulunkello soitti 45 minuutin välein lapset ulos välitunnille ja hetken päästä takaisin sisään. Muutamat huutelivat armottomasti, ja tällä koulun pihalla sai vielä pelata kukkulankuningasta. Minä luistelin onnellisesti turvassa kaukalossa ja iloitsin, että tämä aamu oli koulusta vapaata. Suojalunta satoi koko aamun, ja kaikki vaatteet kastuivat kauttaaltaan. Kiekoista katosi varmaan puolet – emme muistaneet, monta niitä alkujaan oli.

Vaihdoin kaukalon viereisellä penkillä parin tunnin päästä talvisaappaat takaisin jalkoihin. Päästäinen kurkki muutaman kymmenen sentin päästä touhujani, enkä edes kauhistunut. Olen Tammelassa jotenkin paljon kivempi ja lungimpi, ilmeisesti päästäisillekin.

Ennen lounasta, suihkua ja iltapäivän koulutunteja kaarsimme vielä kyläkahvilan pihaan ja kysyimme sisältä kaakaota. Lappasin pahvimukeihin Oboeta ja kun olin kaatamassa kuumaa vettä ja maitoa päälle, kassan nainen totesi, että hänestä kannattaisi kyllä lisätä vielä reilusti lisää kaakaota. Ja minähän lisäsin, ja suklaata riitti. Kun autosta löytyi säkällä vielä ruttuinen DaCapo-konvehti, joululoman rääppiäinen, mikään ei olisi voinut olla paremmin.

Tammela-zen. Täällä ollaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Kategoriat: elämä, oma tyyli, opiskelu, outdoor 4 kommenttia

Paluu Tammelaan – lomalta paluun ilo

4 kommenttia

  • Paula sanoo:

    Toi villapaita + karvalakki yhdistelmä on aivan ihana! 😂

  • S sanoo:

    on ihana lukea näitä sun Tammela-juttuja – mun suku on kotoisin noilta seuduilta, Hämeen härkäteiltä, ja noissa maisemissa on tullut vietettyä lapsuutta ja nuoruutta. Tunnistan ton tunteen ku pääsee takaisin, jotenkin ei ees Helsingissä tajua että on hengittänyt pinnallisemmin. Kävin aiemmin ruskareissulla mökillä ja kävästiin Eerikkilässäkin, hitsi sinne on rakennettu kaikkea uutta ja hienoa! Symppis rantasauna oli yhä onneksi siellä. Ihanaa kun viihdyt!

  • Kaisa S. sanoo:

    Henriikka, kirjoitat AINA niin ihanasti (ja taitavasti!), sun tekstejä on nautinto lukea!

  • Sanni sanoo:

    Sä kirjotat niin kivasti! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.