arkisto:

helmikuu 2019

Kaksi asiaa, jotka haluaisin sinussa muuttaa

Olipa kerran teini-ikäinen Henriikka, jolla oli teini-ikäinen poikaystävä. Kerran Henriikka ihastumisesta sekopäisen muutoshaluisena meni kysymään tyhmyyspäissään:

”Mitä haluaisit muuttaa minussa, jos saisit muuttaa mitä tahansa?”

(Tarinan opetus 1: Älä KOSKAAN kysy mitään näin typerää. Vaikka olisi teini-ikäinen, vaikka olisit sekopäisen ihastunut, vaikka olisit sekopää.)

Poikaystävä vastasi:

(Tarinan opetus 2: Jos kuitenkin kysyit, ja vastaaja vastaa mitään, mikä liittyy persoonaasi tai ulkonäköösi, puhalla peli poikki ja harkitse tarkkaan, haluatko tämän ihmisen elämääsi.)

”Voisit innostua vähän vähemmän. Ja kyl sä voisit olla vähän timmimpi.”

Luin tapahtuneesta juuri vanhasta päiväkirjastani.

Kirjoitin, että nyt alkaa laihdutus. Se on miinus kahdeksan kiloa kesäksi ja hirveeee sporttaus. Varmaan lähdin samalta seisomalta juoksulenkille. Painoin 53 kiloa, urheilin jo valmiiksi monen monta kertaa viikossa.

Kahden päivän päästä kirjoitin, että en kyllä jaksa minkään pojan takia laihduttaa. Että tykkään liikaa karkista ja että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen.

(Tarinan opetus 3: Skippaa ensimmäinen vaihe, laihdutus ja muut älyttömyydet. Mene suoraan vaiheeseen kaksi todetaksesi, että olet mahtava omana itsenäsi.)

Mutta järkyttävin seikka koko järkyttävässä tarinassa on vielä kirjoittamatta. Ohitin täysin ihastukseni sitaatin ensimmäisen kohdan; sen, että hän toivoi minun innostuvan vähemmän.

Anteeksi mutta mitä?! Sehän on PARAS piirteeni! Se, että innostun valtavasti, helposti ja nopeasti, on ehdottomasti kaikkein hienointa minussa. Ja tämän parhaan piirteeni poikkikseni halusi minussa laimentaa tai eliminoida. Ja sen sijaan, että olisin raivonnut asiasta ja jättänyt pojun rannalle ruikuttamaan samantien, keskityin kahdeksi pitkäksi päiväksi laihduttamiseen.

(Tarinan opetus 4: Ulkonäkösi on aina täysin vähäpätöistä sen rinnalla, mitä olet ihmisenä. Keskity ensisijaisesti siihen, mitä olet, älä siihen miltä näytät.)

Olisipa hienoa lukea vanhoista päiväkirjoistaan, miten itsevarma feministi oli ja kuinka ei edes tunnistanut sanaa ”ulkonäköpaine”. Mutta jännästi tällaisenkin rämäpää-luonnonlapsen teksteissä huokuu kummaa ja tarpeetonta ininää sekä rämpimistä itsetunnontuskissa, vaikka pääsääntöisesti olinkin vallattoman itseni kanssa sujut.

(Tarinan opetus 5: Ole ylpeästi oma itsesi. Kasva ja kehity päivä päivältä kivemmaksi, fiksummaksi ja enemmän itseksesi.)

(Tarinan opetus 6: Älä tuhlaa aikaasi tyyppien kanssa, jotka haluavat muuttaa parhaat piirteesi.)

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen
Vaatteet: Nokonen (kuvauslainassa)

On ikävä teitä jo nyt

Kiinnyn sosiaalisiin rakenteisiin. Sellaisiin, jotka tuntuvat edes jonkun verran pysyviltä ja turvallisilta – että luottamuksen tunne vallitsee ja sitä uskaltaa olla oma itsensä. Kävin nuorena paljon erilaisilla leireillä ja niiltä oli aina yhtä hankala lähteä. Oli kesto sitten 3 tai kymmenen päivää, tuntui hajottavalta päästää illuusiomuurista, jonka tietyn hetken ihmisistä itselleen ja koko porukalle kyhäsi.

Niin kuin varmasti olette huomanneet, sellainen sosiaalinen rakennelma on myös opiskelukavereitteni uniikki ryhmittymä erä- ja luonto-opaskoulutuksessa. Olemme viettäneet tiiviisti aikaa yhdessä heinäkuun toiseksi viimeistä päivästä lähtien ja unohtaneet aika hyvin minkä ikäisiä olemme, mistä tulemme ja millaisin taustoin olemme liikenteessä. Olemme ensisijaisesti yhteinen ihmismöllykkä.

Nyt helmikuun lopussa starttasi harjoittelujakso, joka levitti porukkamme ympäri Suomea, pääosin Suomen Lappiin. Nyt kun reilu viikko on kulunut siitä kun viimeksi näimme, on helppo todeta: on ikävä teitä jo nyt. Ja nimenomaan sitä sosiaalista rakennelmaa, koko porukkaa ja sen dynamiikkaa yhdessä.

Äsken läppärin avatessani, tarkoituksenani kirjoittaa jostain aivan muusta, tuli työpöydältä vastaan kansio ”Päällikön elämysilta”. Jäin selaamaan ja hymyilytti. Kuvia luokakavereista ja minusta kalja kädessä, paperihattu päässä.

Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Pidin joulukuun alussa luokkakavereilleni Suomi101 & Henriikka28 -juhlat. Sain viideltä silloiselta hirsimökkikämppikseltäni lahjaksi (ja luullakseni kiitoksena kivoista kinkereistä) yllätyspäivän tammikuulle.

Odotettu tammikuun päivä koitti, ja jännitin niin paljon, että tuntui kuin minulla olisi ollut kokonainen muurahaiskeko housuissa. Ja toinen paidan sisällä. En edes odottanut mitään ihmeellistä, yllätykset ja odottaminen vain saavat minut yleisesti melko lailla totaltani.

Odotin Eerikkilän urheiluopiston kahvilassa kiltisti, kun kaksi kämppistäni sitten tulivat, sitoivat silmäni ja lähtivät taluttamaan minua pitkin poikin maita ja mantuja. Suuntavaistoni, joka ei ole välttämättä se kaikista paras puoleni, kadotti minut kartalta ensimmäisen käännöksen jälkeen.

Sitten minut kuljetettiin sisään huoneestaan, josta kuului sellon soittoa. Tunnistin Titanicin tunnussävelmän. Huivi otettiin silmiltä ja tunnistin olevani Eerikkilän elokuvateatterissa. Minut istutettiin penkkiin, sain päähäni paperilakin ja käteeni matkalipun:

White Star Line R.M.S. Titanic – Boarding Pass
15th January.
Sailing from: Ruostejärvi.
Passenger Name: Henriikka Elisabeth (ei, tämä ei ole oikea toinennimeni, vaan alter-egoni) Simojoki
Age: 28
From: Kouvola
Accompanied by: Her best gang Luopas22
Class: 3rd (hahaha, eivät laittaneet ykköseen)
Cabin: 22
Traveling to: Unknown
Reason: Exploring the world, finding love and friendship, radiating happiness wherever she goes, being an amazing person.
Passenger facts: You may recognize her of: Her many laughs (käkäkäkä, kikikiki, haahahahahaha, soundless laugh…) blond hair, her big smile, butt, boobs <3, amazing blue eyes

Kun sain sitten vielä käteeni suuren nenäliinapaketin, popcorn-pussillisen ja ison, gluteenittoman kaljan, tajusin (todella myöhässä) tulleeni Titanic-elokuvailtaan.

Ajatus juonsi juurensa erääseen alkusyksyn hetkeen, jolloin saatoin ottaa pienesti itseeni hirsikommuunimökissämme, kun osa porukasta syventyi telkkarista tulevaan Titaniciin. Olinhan jo aiemmin puhunut (tai ainakin miettinyt itsekseni sanaakaan sanomatta), että olisi mahtavaa järjestää suureellinen Titanic-teemaleffailta ruokineen ja kaikkineen. Saatoin vetää pieniä, teatraalisia herneitä nenääni tästä tapahtuneesta, joka minua niin verisesti loukkasi siinä hetkessä (ja jälkikäteen aika paljon nauratti).

Mutta vielä hetkeä myöhemmin yllätyspäivänä heräsin siihen faktaan, etten jäisikään elokuvateatteriin yksin. Katsoin luokkakavereitani, kaikkia heitä: ”Siis jäättekö te mun kanssa katsomaan?! Oikeesti?”

Sain valitan tuolin, asetin kipparinhattuni päähän ja otin hyvän asennon. Sydämeni ja mieleni ja minä kauttaaltaan iloitsin niin koko tilanteesta, ettei hymystä meinannut tulla loppua. Toisaalta oli hyvä hymyillä vähän varastoon, sillä elokuva laittoi minut aika reilusti itkemään. Vollottamaan. Hyperventiloimaan.

Muistin sentään varoitella kanssakatsojia, että tulen sitten ryystämään aika lailla. Voi silti olla, etteivät kaikki ymmärtäneet, että elokuva laittaa minut totisesti tolaltani. Itkin kolmen tunnin elokuvasta lohduttomasti noin puolet ja vielä puoli tuntia sen jälkeenkin. Iltapalalla onneksi purskahdin kunnolla itkuun vain kerran. Kun valot syttyivät, olin punainen, täysin räkäinen ja nestehukassa. En tiedä, olenko koskaan itkenyt niin.

Mutta en totta tosiaan ollut ainoa itkijä. Kuka olisi arvannut, että yksi ryhmäyttävistä kokemuksistamme tulisi olemaan yhteinen niiskutus (ryystö!) pimeässä elokuvasalissa valtavan laivan upotessa meren syvyyksiin valkokankaalla. Rakkaus, itkettäähän se. Vaikka pahin itkettäjä on minulle ehdottomasti ne kannella soittavat, viulisti ja muut.


Ei ole totta, mikä yllätys! Kaiken huipuksi samana päivänä olimme harjoitelleen jäihin tippumista ja sieltä naskaleilla takaisin jäälle selviytymistä. Melkoisella säkällä jopa opinnot istuivat elämysiltaan.

Ja mistä nimi ”Päällikön elämysilta”? Siitä, että minua kutsutaan koulussa muiden lempinimieni rinnalla Päälliköksi. Naurattaa kirjoittaakin tämä, vaikka taisin olla itse aika suuressa roolissa nimen lanseerauksessa erään suunnistusvoiton jälkeen, vaikken itse itseäni ristinytkään. Ei ole nöyrin lempinimi tuo, joskaan en itsekään ole se ihmisistä nöyrin.

Kiitos opiskelukavereille ihanasta muistosta ja erityisesti koko opiskeluajasta. Kun huhtikuun ensimmäisen viikon jälkeen taas talsimme takaisin koululle, halaan kaikki ruttuun ja nauran päälle. En ole vielä päättänyt, minkä nauruistani valitsen. Varmasti jonkun, joka saa teidät samaan aikaan ilahtumaan ja häpeämään.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (joka on myös vastuussa Elisabeth-alter-egostani. Mutta se on taas toinen tarina.)

800 kilometrin päässä

On yksi asia, joka on ollut minulle aina helppoa. Se asia on kirjoittaminen. Ja voi olla, että se onkin ainoa minulle helppo asia.

En sano, että kirjoittaisin aina hyvin, tai että tekstit olisivat ymmärrettäviä, selkokielisiä tai eheitä, mutta lauseita on aina syntynyt helposti. Kun saan kynän käteen tai näppäimistön eteen, voin vain kirjoittaa ja kirjoittaa kirjoittamistani. En muista hetkeäkään elämässä, kun en olisi saanut sanoja tai lauseita irti, jos sisältöön ei tuijoteta.

Kun nuoruudessa matkasin silloisen parhaan ystäväni luokse Kouvolasta Ouluun, kirjoitin kynä kiinni päiväkirjassa koko kuusi tuntia. Saatoin hetkeksi nostaa kynän ehkä syödäkseni muutaman ruisleivän ja hörpätäkseni pullosta vettä tai mehua, mutta juttu ei koskaan loppunut. Enkä ole vielä koskaan ollut pisteessä, että olisin saanut kirjoitetuksi kaiken mitä haluaisinkin.

Tänään kevät tuli pohjoiseenkin. Lumet humahtivat sulaessaan isona lauttana mökin katolta, puunrunkoja pitkin on tippunut pisaroita tasaiseen tahtiin, ja lapanen on kastunut lumipallon teossa. Kaikkialla on ollut aurinkoa ja pääsiäisen tuntua. Juuri sellaista, miltä lapsuuden pääsiäiset tuntuivat.

Nämä kuvat ovat Helsingistä, kauniilta sisäpihalta, jonka ennen lähtöäni löysin. En hennonnut käsitellä kuvien keltaisuutta pois, sillä oli oikeasti juuri noin keltaista. Kevät ennätti jo etelään ennen Lapin seikkailuani.

Lähdin maanantaina Helsingistä laina-autolla Kouvolaan äidin ja isän luokse, josta jatkoin tiistaiksi opiskelukaverini ja ystäväni Katin luokse Kolille, jossa hän vietti pientä hiihtolomaa. Kolilta hurruuttelin perille Kuusamoon keskiviikoksi. Hyvänen aika, olen ollut täällä jo pian kolme kokonaista päivää.

Olen nukkunut kaikkina öinä vähintään yhdeksän, yleensä yli kymmenen tuntia. En ole tehnyt juuri mitään, olen ollut vain.

En voi uskoa, etten taaskaan tajunnut kuin vasta vähän liian myöhään, miten väsynyt olin. Lauantaina kouluviikon jälkeen kotiin palatessani se iski tajuntaan. Odotin Tammelan (itselleni) legendaarisella bussipysäkillä kyytiä ja oli olo, kuin olisin jo jäänyt odottamani auton alle. Olin henkisesti ja fyysisesti aivan kaput. Miten en ollut voinut ymmärtää asiaa aiemmin? Tyhmä minä. Melkein tekisi lyödä itseäni. Naamaan. Tuolilla.

Sunnuntaina pakkaustahtini oli etanan, mutta kotkan mieleni oli jo pohjoisessa. Yritin pitää mielessäni palkintona tunturit, metsäsuksia odottavat umpihanget ja hattaranpunaiset auringonlaskut. Kun vain olisin jo siellä, ajattelin, ja jollain ihmeen kaupalla sain kammettua itseni kartalla 800 kilometriä ylemmäs.

En ole kirjoittanut tänä vuonna blogia puoliksikaan niin paljon kuin tavallisesti. On ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut: olen kirjoittanut päiväkirjaa paperille, olen kirjoittanut päiväkirjaa tietokoneelle, olen kirjoittanut ajatuksia puhelimen muistiinpanoihin. Olen kirjoittanut kirjeitä, kortteja ja satunnaisia, ohikiitäneitä ajatuksia, olen kirjoittanut koulutehtäviäkin – joskin viimeisiä hyvin vähän.

Olen kirjoittanut muille vähän, mutta suurimmaksi osaksi itselleni. Että ymmärtäisin päässäni leijailevien palasten järjestyksen, hahmottaisin kokonaisuudet ja totuuden. Tai jos en totuutta, ainakin jotain, mikä osuu lähimmäksi.

Vietän Lapissa (tiedän, tiedän, Kuusamo ei ole vielä Lappia, mutta lähdemmekin huomenna) vielä kuusi viikkoa. Toivon sen aikana pystyväni istumaan kunnolla alas kirjoittamaan nimenomaan blogia. Sillä kaipaan tätä aivan hirveästi. Päivitän tekemisiäni ja päivittäisiä, kepeitä ajatuksia Instagramiin, mutta plöööö ne englanninkieliset lausahdukset ovat vain sellaista pintaa mielestäni, vaikkakin totta yhtä kaikki. Kaipaan kuitenkin eniten kirjoittamista, en somea. Some ei lopulta ole mikään kovin kiva paikka, jos sisältö ei anna kuin ohuen siivun päältä. Somehan on oikeastaan aika surullinen.

Tänään, noin kymmenen minuutin päästä, ystäväperheeni saapuu Kuusamoon. Käyn halaamassa kummitytön siskoineen ja isineen, mutta äidin (jota ensisijaisesti kutsun kyllä äidin sijasta ystäväkseni, tai siis Hannaksi) nappaan matkaani, ja lähdemme syömään ja juttelemaan elämästä. Sillä vaikka Ruka on täynnä villejä hiihtolomalaisia, livehetki ystävän kanssa on aina hyvä, eikä koskaan somen kaltaisesti suurelta todennäköisyydeltä surullinen.

– Henriikka

takki, pipo, huivi, kengät, hanskat/second hand, paita/Nanso, farkut/Levi’s

2

Mitä välii kaikki?

Istuimme tiistai-aamuna aamiaisella Idan kanssa. Paikkana oli Kalevankadun Hykke (en tiedä, miten saatoin olla siellä vasta ensi kertaa!) ja kulhossa jugurttia, granolaa ja sekamarjahilloa, jälkiruoaksi pannukakkua ja omenahilloketta.

Puhuimme pitkästä aikaa kunnolla. Kuulumisia oli reilusti vaihdettavana. Aiheet vaihtelivat kevyistä raskaampiin, mutta juttujen yleislinja pysyi melko syvissä vesissä. Hyvän ystävän kanssa diipitkään jutut eivät vietä liian syvälle jorpakkoon.

Puhuimme elämän isoista asioista, pienemmistäkin. Lopulta vetäessämme kaikkea yhteen, sanoin:

”Siis oikeesti ihan sama mitä muut ajattelee.”

Ida tarttui samantien lauseeseen ja vastasi:

”No niinpä! Mitä välii ihmiset! Mitä välii kaikki?”

Kuuntelin juhlavan oloisesti, rohkeudella ja asenteella puhuvaa ystäväni ja totesin, että viimeinen lause oli loistava. Totesin sen olevan tämän vuoden kantava teemani: ”Mitä välii kaikki?”

Koska oikeasti, niin suurissa kuin pienissäkin asioissa, on aika harvoin merkityksellistä, mitä muut asiasta ajattelevat. On tärkeintä, että itse pystyy seisomaan ajatustensa ja päätöstensä takana ja seisoa ryhdissä valintojensa kanssa. Ja tietysti se, että kaiken tekee toisia kunnioittaen ja kohdellen ympärillä olevia ja olevaa hyvin.

Kun nämä ovat kunnossa, marmattajat voivat marmattaa, valittajat valittaa ja nitisijät nitistä, mutta heistä ei tarvitse välittää. Asia ei yksinkertaisesti ole heidän.

Näin me Idan kanssa totesimme ja olimme hetken seesteisiä. Miten mukava olikaan istua siinä ja tajuta, että läheiset, tai ainakin ne läheisimmät, pysyvät kyllä vierellä, auttavat ja kuuntelevat.

Muutama vuosi sitten blogeja ajatellessa minua ja Idaa ajateltiin usein samanlaisina. Meidät niputettiin usein yhteen ja blogeistamme puhuttiin samoissa lauseissa.

On hauskaa, kuinka kauan tästä nyt on ja miten hurjan paljon asiat ovat muuttuneet. Minä olen tätä nykyä tuntureita ryllivä luonnonlapsi, Ida eteerinen ja kestävä kaupunkilainen.

Mutta vaikka tiet risteävät, ja elämät lähtevät eri suuntiin, tosiystävyys säilyy kyllä.

Ihanaa ystävänpäivää ja muistakaa:
mitä välii kaikki?

-Henriikka

housut, paita, takki / second hand, pipo/North Outdoor, kengät/Vagabond, huivi/Samsoe & Samsoe

Moi maailma, täällä mä meen

Istun kotimatkalla bussissa. Olen lopenuupunut. Tiedän, että sanaa käytetään yleensä hyvin kielteisissä yhteyksissä, mutta tällä kertaa tilanne on kuitenkin toinen.

Umpihankihiihdon MM-kilpailut loppuivat aiemmin tänään. Hiihdimme eilen noin 30 kilometriä, tänään kahdeksan, ja voin kertoa, että umpihangessa rämpiminen ei ole mitään aivan tavallista sunnuntaihiihtelyä. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin käyttänyt kehoni kapasiteetista suurimman osan – aika harvinainen tunne tätä nykyä. Aivoja ei ole tarvinnut juuri käyttää, joten uupumiseni on pitkälti fyysistä. En tiennyt, että lonkkalihakset (?) voivat kipeytyä näin.

Kahden viikon Lapin reissumme on ohi. Kouluporukan Pohjoisen turnee on ollut ikimuistoinen. Hyvä tavaton, miten paljon asioita pariin viikkoon voi mahtua: hiihtovaellus 30–40 asteen pakkamisissa, lumikammin rakennus ja siinä yöpyminen, useat lumikenkäretket, korttipelit, automatkat… Tuntuu kuin olisin unohtanut, mistä ja koska edes lähdin. Miksi edes lähdin?

Paluumatka on ollut kirkkaasti mielessäni siitä saakka, kun tiesin Lapin matkastamme. Tiesin, että tulen nauttimaan 12 tunnin ajomatkasta, kun ulkona on pimeää, ja ajatukset pääsevät pehmeästi pörräämään pään sisällä.

Enkä odottanut suotta, sillä tässä ison kahvin kanssa istuessa ei ole mittään hättää. Kiiskottelen vähän väliä kuin kissa, unimäärät eivät ole olleet päätä huimaavia, mutta ei tässä onneksi tarvitse voimia mihinkään säästelläkään. Bussi sulkeltaa eteenpäin yössä tasaiseen tahtiin, ja minulla ei ole kuin ihanan turhaa aikaa.

Lappi on todellinen taian kehto. Kun kuluneen viikon keskiviikkona kiipesimme Saariselän Kiilopäälle auringonnousua katsomaan, maailma oli jotenkin valmis. Teki mieli hihkaista tuuleen, että ”Moi maailma, täällä mä meen”, ja sama ajatus on ollut mielessä muutenkin. Minulla on menijän mieli, menijän varpaat. Tuskin tässä kukaan muukaan voi pysyä perässä, kun en itsekään. Mutta onneksi maailma ei katoa minnekään ja pysyy varmasti aina mukana.

Huomenna palaan pariksi päiväksi Helsinkiin. Janne odottaa kotona, niin kuin työtkin. Aion soittaa Hectoria kovaa ja ladata akkuja. Laittaa reilusti ripsiväriä (ihanaa!), käyttää muutakin kuin merinovillaa ja hoitaa hoitamattomia asioita rästistä.

Lapin ajasta syntyi tahaton loma, kun tajusin, etten halua millään käyttää uniikin reissun aikaa siihen, että roikkuisin koneella. Sähköpostiin jäi tahattomasti lomavastaajan otsikko viime kesältä: ”Almost out off office till August.” Ja kun kukaan ei siihen viikkoon reagoinut mitenkään, vedin johtopäätökset, että maailma pärjää hyvin ilman minuakin, ja voin lomailla helposti vielä toisenkin viikon.

Voi veljet, siskot ja muut, että odotan salaattia, vesivessaa (tuota modernin hyvinvointivaltion mätäpaisetta) ja sitä, kun voi kipittää vikkelästi metroon ohuissa sukkahousuissa. Ja sitä, kuinka kyllästyn siihen kaikkeen (ja etenkin siihen hälinään) taas puolessapäivässä ja jatkan maaseutu-unelmani rakentamista.

Olisi niin paljon kaikkea kirjoitettavaa, mutta silmät luppaavat niin, että jatkan huomenna.

Lappi lappi, minkä taas teit.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Toppapötkylän vaatekerrokset: untuvatakki/Helly Hansen, anorakki/Sasta, tuubihuivi/North Outdoor, pipo/Vaiko, housut/Halti, kengät/Kuoma

4