800 kilometrin päässä

On yksi asia, joka on ollut minulle aina helppoa. Se asia on kirjoittaminen. Ja voi olla, että se onkin ainoa minulle helppo asia.

En sano, että kirjoittaisin aina hyvin, tai että tekstit olisivat ymmärrettäviä, selkokielisiä tai eheitä, mutta lauseita on aina syntynyt helposti. Kun saan kynän käteen tai näppäimistön eteen, voin vain kirjoittaa ja kirjoittaa kirjoittamistani. En muista hetkeäkään elämässä, kun en olisi saanut sanoja tai lauseita irti, jos sisältöön ei tuijoteta.

Kun nuoruudessa matkasin silloisen parhaan ystäväni luokse Kouvolasta Ouluun, kirjoitin kynä kiinni päiväkirjassa koko kuusi tuntia. Saatoin hetkeksi nostaa kynän ehkä syödäkseni muutaman ruisleivän ja hörpätäkseni pullosta vettä tai mehua, mutta juttu ei koskaan loppunut. Enkä ole vielä koskaan ollut pisteessä, että olisin saanut kirjoitetuksi kaiken mitä haluaisinkin.

Tänään kevät tuli pohjoiseenkin. Lumet humahtivat sulaessaan isona lauttana mökin katolta, puunrunkoja pitkin on tippunut pisaroita tasaiseen tahtiin, ja lapanen on kastunut lumipallon teossa. Kaikkialla on ollut aurinkoa ja pääsiäisen tuntua. Juuri sellaista, miltä lapsuuden pääsiäiset tuntuivat.

Nämä kuvat ovat Helsingistä, kauniilta sisäpihalta, jonka ennen lähtöäni löysin. En hennonnut käsitellä kuvien keltaisuutta pois, sillä oli oikeasti juuri noin keltaista. Kevät ennätti jo etelään ennen Lapin seikkailuani.

Lähdin maanantaina Helsingistä laina-autolla Kouvolaan äidin ja isän luokse, josta jatkoin tiistaiksi opiskelukaverini ja ystäväni Katin luokse Kolille, jossa hän vietti pientä hiihtolomaa. Kolilta hurruuttelin perille Kuusamoon keskiviikoksi. Hyvänen aika, olen ollut täällä jo pian kolme kokonaista päivää.

Olen nukkunut kaikkina öinä vähintään yhdeksän, yleensä yli kymmenen tuntia. En ole tehnyt juuri mitään, olen ollut vain.

En voi uskoa, etten taaskaan tajunnut kuin vasta vähän liian myöhään, miten väsynyt olin. Lauantaina kouluviikon jälkeen kotiin palatessani se iski tajuntaan. Odotin Tammelan (itselleni) legendaarisella bussipysäkillä kyytiä ja oli olo, kuin olisin jo jäänyt odottamani auton alle. Olin henkisesti ja fyysisesti aivan kaput. Miten en ollut voinut ymmärtää asiaa aiemmin? Tyhmä minä. Melkein tekisi lyödä itseäni. Naamaan. Tuolilla.

Sunnuntaina pakkaustahtini oli etanan, mutta kotkan mieleni oli jo pohjoisessa. Yritin pitää mielessäni palkintona tunturit, metsäsuksia odottavat umpihanget ja hattaranpunaiset auringonlaskut. Kun vain olisin jo siellä, ajattelin, ja jollain ihmeen kaupalla sain kammettua itseni kartalla 800 kilometriä ylemmäs.

En ole kirjoittanut tänä vuonna blogia puoliksikaan niin paljon kuin tavallisesti. On ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kirjoittanut: olen kirjoittanut päiväkirjaa paperille, olen kirjoittanut päiväkirjaa tietokoneelle, olen kirjoittanut ajatuksia puhelimen muistiinpanoihin. Olen kirjoittanut kirjeitä, kortteja ja satunnaisia, ohikiitäneitä ajatuksia, olen kirjoittanut koulutehtäviäkin – joskin viimeisiä hyvin vähän.

Olen kirjoittanut muille vähän, mutta suurimmaksi osaksi itselleni. Että ymmärtäisin päässäni leijailevien palasten järjestyksen, hahmottaisin kokonaisuudet ja totuuden. Tai jos en totuutta, ainakin jotain, mikä osuu lähimmäksi.

Vietän Lapissa (tiedän, tiedän, Kuusamo ei ole vielä Lappia, mutta lähdemmekin huomenna) vielä kuusi viikkoa. Toivon sen aikana pystyväni istumaan kunnolla alas kirjoittamaan nimenomaan blogia. Sillä kaipaan tätä aivan hirveästi. Päivitän tekemisiäni ja päivittäisiä, kepeitä ajatuksia Instagramiin, mutta plöööö ne englanninkieliset lausahdukset ovat vain sellaista pintaa mielestäni, vaikkakin totta yhtä kaikki. Kaipaan kuitenkin eniten kirjoittamista, en somea. Some ei lopulta ole mikään kovin kiva paikka, jos sisältö ei anna kuin ohuen siivun päältä. Somehan on oikeastaan aika surullinen.

Tänään, noin kymmenen minuutin päästä, ystäväperheeni saapuu Kuusamoon. Käyn halaamassa kummitytön siskoineen ja isineen, mutta äidin (jota ensisijaisesti kutsun kyllä äidin sijasta ystäväkseni, tai siis Hannaksi) nappaan matkaani, ja lähdemme syömään ja juttelemaan elämästä. Sillä vaikka Ruka on täynnä villejä hiihtolomalaisia, livehetki ystävän kanssa on aina hyvä, eikä koskaan somen kaltaisesti suurelta todennäköisyydeltä surullinen.

– Henriikka

takki, pipo, huivi, kengät, hanskat/second hand, paita/Nanso, farkut/Levi’s

Kategoriat: elämä, Helsinki, muoti, oma tyyli 2 kommenttia

800 kilometrin päässä

2 kommenttia

  • Venla sanoo:

    Ihanan keltaiset ja valoisat kuvat.

  • Aino sanoo:

    Lapin lepoloma on ihmisen parasta aikaa! Ihanaa, jos sen aikana vieläpä syntyy meille uutta sisältöä: Nyt oon akuutimpaan tarpeeseen lueskellut vanhoja tektsejä. Heh.
    Ihanaa kevättä!
    Aino

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.