arkisto:

huhtikuu 2019

Ollaan yhdessä vain ihmisiä

Kaupallinen yhteistyö: Vain ihmisiä -kampanja

Yllä olevassa kuvassa hymyilee kaksi ihmistä, jotka tapasivat toisensa ensi kertaa tuntia aiemmin: minä ja uusi kaverini Omkar. Oli hyvä, että yhteiskuvan ottamista pitkitettiin muutamalla hetkellä tapaamisesta, sillä tunnin juttelun jälkeen hymy oli jo jännityksen sijaan vapautunut. Meillä oli ihan oikeasti kivaa.

Miksi sitten istumme yhdessä vakkarikahvilani nurkkapöydässä?

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat vaalien alla yhdessä järjestäneet Vain ihmisiä –kampanjan. Kampanjassa kannustetaan kuuntelevaan, keskustelevaan ja moniääniseen kulttuuriin:

että unohtaisimme ennakkoluulot, tustustuisimme myös tuntemattomampaan ja kohtaisimme toisemme vain ihmisinä.

Kun minua kysyttiin kampanjaan mukaan, vastasin samantien myöntävästi. En harkinnut hetkeäkään. Juuri tällaisten kampanjoiden parissa näen itseni bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina. Haluan hypätä uuteen ja tuntemattomaan, sekä dokumentoida ihmisen ja ihmisten mietteitä ja aatoksia. Lisäksi haluaisin olla niidenkin ääni, jolla ei ole omaa mediakoneistoa tai ääntä yhteiskunnassa.

Sovimme, että tapaisin kampanjan tiimoilta henkilöä, jotta saisin kirjoitettua ihan oikeasti kohtaamisesta. Kerroin kampanjasta vastaavalle henkilölle, että näkisin etenkin maahanmuuttajat ja yksinäiset vanhukset itselleni sellaisina, joiden tarinan minä haluaisin kuulla ja joiden tarinan tahtoisin muiden kuulevan. Heidän äänensä koen myös usein jäävän yhteiskunnassamme kuulematta.

Mutta kun kampanjasta vastannut henkilö sitten kysyi, olisiko minulle esimerkiksi maahanmuuttaja-kontaktia, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen, hiljenin. On kamala ymmärtää oma kuplansa ja miten tiukasti siellä kököttää. Pienen häpeän hetken jälkeen vastasin viestiin:

”Onko teillä kontakteja tähän? Itse en tunne ketään turvapaikanhakijaa tai maahanmuuttajaa, mikä on kyllä tosi sääli.”

Omkar löytyi onneksi koordinaattorin verkostojen kautta. Ehdotin tapaamispaikaksi kahvilaa, jonne veisin mielellään uuden ystävän, ja näin saimme sovittua aamukahvit viime perjantaille.

Myönnän, että jännitin aika paljon tapaamistamme. Jännitys ei ollut kuitenkaan negatiivista, vaan sellaista mitä tuntee, kun asia on tärkeä. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. En kaiken lisäksi koe itseäni useinkaan kovin mukavaksi tutustumistilanteissa, vaikka samalla rakastinkin ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Tutustuminen on vain aina yhtä voimia vievää.

Omkarin kanssa pääsi kuitenkin juttuun heti. Hän katsoi silmiin, puhui paljon käsillään ja oli hyväntuulinen. Ei hän paljon hetkahtanut koko yhteistyökuviota ympärillä, olimme kahvilla vain. Ihmisiä vain. Kyselin kamalasti ja hymyilin paljon. Tuntui, että sain olla samantien oma itseni, en mikään kampanjarastia suorittava bloggaajamuija.

Vain ihmisiä -kampanjaan on luotu erilliset kohtaamiskortit, joiden avulla keskustelu uuden ihmisen kanssa on helpompi aloittaa. Meilläkin oli omat korttimme, jotta pääsisimme keskustelun makuun. Mutta lopulta kävikin niin, että kortit jäivät pöydälle lepäämään, ja keskustelu lähti käyntiin samantien ilman niitä.

Omkarin elämäntarina on vaikuttava. 34-vuotias Omkar syntyi Intiassa, suoritti lääkärintutkinnon Venäjällä, lähellä Moskovaa, minkä jälkeen muutti useaksi vuodeksi Lusakaan, Sambian pääkaupunkiin. Siellä hän odotti valmistuvia lääkärinpapereitaan, majaili ex-tyttöystävänsä vanhempien kotona, teki töitä karaokeravintolassa ja myöhemmin DJ:nä, erosi tyttöystävästään ja muutti sambialaiseen kommuuniin. Siellä hän eli omien sanojensa mukaan lupsakkaa elämää todella vaatimattomissa oloissa, mutta todella mukavien paikallisten seurassa.

Myöhemmin hän sai Lusakasta töitä lääkärinä, työskenteli gynekologina ja synnytyslääkärinä, sekä sittemmin syöpäkeskuksessa. Suomalaisen kätilövaimon vuoksi hän muutti muutama vuosi sitten Suomeen ja on nyt oppinut puolentoista vuoden aikana niin hyvän suomen kielen, että kuvittelin hänen asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Kävimme siis keskustelua vain suomeksi.

Parituntisen kahvihetkemme aikana Omkar sai viestin, että hänet on valittu lääkäreille tarkoitetulle suomen kielen kurssille. Ihan mahtava juttu.

Olin mielessäni ajatellut, että istuimme kahvilla ehkä tunnin. Lopulta jouduin lähtemään kahden tunnin jälkeen seuraavaan palaveriin ja jäi olo, että olisimme hyvin voineet jutella paljon pidempään.

Luulen, että positiivinen elämänasenne ja nauru olivat niitä asioita, jotka meitä kahta yhdisti. Vaikka elämäntarinamme ovat hyvin erilaiset, vaikka olemme syntyneet eri puolilla maapalloa, teemme täysin erilaista työtä ja olemme eri sukupuolta, asenteissamme elämään löytyi paljon samaa. Erityisen hyvin jäi mieleen Omkarin lause:

”Pitää nauraa kaikelle, jos siihen on mahdollisuus.”

Jälkikäteen mietin, olisinko ajatellut Omkaria erityisesti maahanmuuttajana, jos tilanne ei olisi rakennettu sille tiedolle. Oli mukava tajuta, että en.

Samana päivänä myöhemmin kävi myös tilanne, mikä huojensi omaa mieltäni. En ehkä eläkään niin tiukassa kuplassa kuin pelkään. Nousin lähijunaan, kun kuulin jostain läheltä tervehdyksen: ”Moi.” En tajunnut, että tervehdys oli minulle, kunnes se toistui. ”Moi!” Käännyin ympäri ja näin kyseisen vakkarikahvilan omistajan iloisen hymyn ja silmät. ”Moiiii! Anteeksi en yhtään tajunnut, että moikkasit mua!”

Kävin hymyillen istumaan ja tajusin, että hänhän on myös maahanmuuttaja. Ja suurin osa kahvilan työntekijöistä ovat alunperin Kreikasta. Ja myös toisen vakkarikahvilan omistaja ja työntekijä ovat maahanmuuttajia Turkista. Yhtäkkiä lista piteni usealla nimellä.

Tunnenhan minä maahanmuuttajia, mutta en vain ole ajatellut heitä maahanmuuttajina, vaan ihmisinä. Vain ihmisinä, niin kuin itseänikin.

Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla? Tai kenen tarinan tahtoisit muiden kuulevan?

Meillä kaikilla on oma, ainutlaatuinen tarinamme, mutta myös paljon yhteistä – tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita. On helpottavaa olla yhdessä #vainihmisia.

Nyt ryhdistäydyn mukavien kahvimuistojen ääreltä vaalipäivään ja suuntaan suihkun jälkeen uurnalle. Tuntuu juhlalliselta. Olen tällä kertaa monien ajatushetkien ja vaalikoneiden kautta päättänyt antaa ääneni Vasemmistoliitolle. Jotta kahvimuistot eivät lipuisi liian kauas, änestyslipukkeen tiputtamisen jälkeen suuntaamme vaalikahveille.

Hurraa kohtaamiset, hurraa demokratia!

-Henriikka

Kampanjan tiedote

Uuden olon edessä

Viime viikolla sain oman happy placen, kun muutin pikkumökkiin Tammelassa. Viimeiset kolme koulukuukautta kuluvat yksin asuen, mikä tuntuu ylellisyydeltä syksyn rakkaan, mutta intensiivisen kommuunielämän jälkeen. On mukava tulla viikonlopuiksi Helsinkiin, kun sosiaaliset voimat eivät ole täysin ehtyneet.

Ostin myös polkupyörän, joka kiitää kivasti. Musta fillarini vie minua kouluun, 13 kilometria suuntaansa. Valitettavasti omia voimianikin tarvitaan. Pyöräilykuntoni on niin surkea, että meinasin kuolla viime viikolla polkiessani kouluun ja takaisin. 40 minuutin matka tuntui kolmelta tunnilta, ja happivarastoni hiirelle sopivammalta.

Maanantaina farkuissa ja farkkutakissa kouluun pyöräillessäni totesin koulukavereille:

”Vaatetusta pitää vielä vähän viilata, mutta tässä on nyt ihan uusi elämä alkamassa. Terveellinen ja hyvinvoiva kevät.”

Tiistaina kokeilin, miten kauan kouluun kävelee. Herätyskello soi viideltä, puolelta join aamukahvia ja klo 05:50 starttasin matkani kohti koulua. Kun reppu selässä käveli mäkisen matkan hiki päässä, pääsi perille kahdessa tunnissa.

Loppumatkasta koulukaverini ohitti minut pyörällään todeten:

”Sä oot todellakin aloittanut uuden elämän.”

Päinvastoin kuin luulin, eräoppaaksi opiskellessani olen liikkunut paljon vähemmän kuin ennen. Meillä on toki koulussa huomattavasti aktiivisempaa, kuin näyttöpääteduunini yleisesti on, mutta varsinainen treeni on jäänyt vähäiseksi. Syksyn kommuunimökkimme oli 10 minuutin päässä koulusta, minkä lisäksi muu liikunta jäi yllättävän vähäiseksi. Olemme toki meloneet, pyöräilleet, suunnistaneet ja vaeltaneet luonnossa, mutta hikiliikuntaa on kertynyt vähän. Lapin kevään jälkeen olen oikein janonnut kunnon puuskutusta ja treeniä.

En ole myöskään ennen tätä vuotta tajunnut, miten hurjan paljon kävelen Helsinkiä ristiin rastiin hoitaessani asioita ja vaihtaessani paikkaa jalkaisin.

Maaliskuun ja huhtikuun myötä oloni on yhä veltostunut, minkä vuoksi päätin hankkia itselleni uuden olon viimeisten koulukuukausien aikana. Palkkasin pt:n tekemään minulle kunto-ohjelman, joka keskittyy liikkuvuuteen, yleiseen hyvinvointiin, ryhtiin ja tukilihasten vahvistamiseen sekä hyvän olon lisäämiseen, minkä rinnalla pyörällä taitettava koulumatka tekee toivon mukaan ihmeitä. On sellainen tuntuma, että olen uuden olon edessä.

Kun sisäisen motivaation on löytänyt, on kärsivällisyyden löytäminen vaikeaa. Tuntuu hankalalta odottaa, että tulokset näkyvät – että pyöräilykunto kohentuu, että kahden tunnin kävely ei ole niin kova hikisuoritus enää.

Odotan kuitenkin eniten sitä, että olo paranee. Että on kokonaisvaltaisesti terveempi olo. Että on energiaa elää ja tehdä ja hyvä olo jäädä välillä vain olemaan ja lepäilemään. Että pitsan ja karkin sijasta pilkkoo mielellään salaattitarpeet kulhoon ja että kaljan sijasta kippistää huomaamattaan Vichyllä.

Uuden olon edessä tuntuu hyvältä.

 -Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

3

Aamukahvilla & uusi visuaalinen ilme (ihanaa!)

    Tämä ei ole kovinkaan kummoinen askel ihmiskunnalle, mutta jukra sentään, kuinka valtava juhlapäivä tämä on itselleni. Blogillani on, yli seitsemän vuoden jälkeen, uusi ulkoasu. Eikä pelkästään ulkoasu, vaan kokonainen visuaalinen ilme; logot, värit, fontit, Facebook-bannerit ja kaikki hienoudet. Kirjoitan tätä hymyssä suin ja isolla ylpeydellä.

On ollut jo pitkään olo, ettei vuodesta 2012 (eli melkein blogin alkulähteiltä) palvellut ruutupaperitausta enää kuvasta nykyistä meininkiäni. Instagram-tilini ja blogini ovat olleet vähän eri paria, ja visut muutenkin vähän muutaman vuoden takaista Henriikkaa. Vaan eipä ole enää. Iiiiiiik!

Visuaalisen ilmeen kokonaisuudessaan toteutti ystäväni ja upea taituri Ida Timonen (Ida Timonen Creative), ja koska logoa voi hyvin soveltaa valokuviin, esimerkiksi näissä kuvissa on valokuvia myös ystäviltäni Eevalta (Eeva Mäkinen) ja Doritilta (Dorit Salutskij).

Teiltä toivoisin avoimia kommentteja ja mielipiteitä ulkoasusta ja erityisesti blogin toimivuudesta: löytyykö bugeja tai onko jotain, mihin toivotte lukijoina muutosta? Näyttääkö joku hassulta tai vinksahtaneelta? Eri selaimet ja laitteet kun voivat joskus elää vähän omaa elämäänsä. Minun olisi niin tärkeä tietää tällaisista.

Hurraa, ihan oikeasti! Huomenna ostan itselleni kakkua, kun saavun viikonlopuksi Helsinkiin. Ja maksan Idalle kakkupalan verran extraa, kun hän on jaksanut odotella viikkokaupalla (kuukausikaupalla…), että palaan tunturista, vastaan hänen viesteihinsä ja edistän asiaa.

-Henriikka

Kotiintulokahvit: Henriikan ja Jannen gluteeniton leipä- ja pullaraati

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Pääsin keskiviikkoiltana pitkästä aikaa kotiin, tutun vihreän katon alle. Olin unohtanut, miten turvallisesti sohvalla selällään makaaminen tuntuu, kun näkökenttään mahtuu vain katon kiekurat, värikäs karttataulu ja valkoisen senkin päällä uusia lehtiä kasvattava peikonlehti.

Nyt, neljättä päivää kotona viettäneenä, muistan senkin taas. Siis en sitä huonekalua, vaan sen tunteen ihanuuden. Ja myös sen, miten hauskaa on kuunnella, kun Janne äänittää naapurihuoneessa ystävänsä kanssa NHL-podcastia. On aina mukavaa ja inspiroivaa, kun äänistä kuulee innostuksen, vaikkei ymmärtäisi sanomasta mitään.

Torstaina pidimme viralliset homecoming-pullakahvit ja sain ainoana ehdokkaana olla yksimielinen homecoming queen.

Kahvipöydän antimina oli pullaa ja leipää monissa muodoissa. Olen tehnyt syksystä lähtien yhteistyötä Vuohelan Herkun kanssa, ja päätimme yhdistää uutuuksien kokeilun torstain iltapäivähetkeemme.

Arvovaltaiseen pulla- ja leipäraatiin kuului siis kaksi henkilöä, minä ja Janne, ja annoimme virallisia ja epävirallisia arvioitamme kaikista kuudesta uutuustuotteesta. Todellisuudessa höpötimme siis lähinnä kuulumisia, mutustimme ja sitten mietiskelimme tuotteita siinä sivussa.

Oikeasti uutustuotteita on sinänsä vain kaksi, sillä Vuohelan Herkku on julkaissut pakasteina sekä leipävalikoiman, että rahkapullavalikoiman. Molemmissa seteissä on kolmea eri tuotetta, kaksi kappaletta kutakin, eli kuusi leipää tai pullaa per boksi. Mutta uutuustuotteissa on näissä kahdessa laatikossa yhteensä kuutta erilaista.

Alkufiilikset pakkauksista

Huomasin ihan ensimmäiseksi, että Vuohelan Herkun pakkaukset ovat uudistuneet tosi kivasti. Uusi logo toimii, ja uusi ulkomuoto on paljon entistä raikkaampi. Vanhat pakkaukset olivatkin jo vähän aikansa eläneet.

Se mitä alkuun harmittelin, oli tuotteiden yksittäispakkaus pahvilootan sisällä… kunnes tajusin vastuullisuuden näkökulman. Olen itsekin iho aika ihottumalla Lapin seikkailuni jälkeen. Vaikka kuinka yritin vältellä gluteenia, jostain sitä on kuitenkin kulkeutunut suuhuni ja suolistooni teitä tuntemattomia aiheuttaen ihokeliaakikon oireet. Yksittäispakkaus lisää niin paljon tuotteen turvallisuutta paikoissa, joissa käsitellään myös gluteenia. Meillä kotona on lähes kokonaan gluteenitonta, joten meille se ei sinänsä tuo lisäarvoa, mutta tästä on varmasti sellaisissa talouksissa suuri hyöty, joissa gluteenia käsitellään – saati kahviloissa, joihin pakkausta myös varmasti ostetaan.

Erittäin viralliset leipäarviot

Leipälajitelman tuotteet:
Mini revitty (tattari)
Jälkiuunipala – uutuus (tattari)
Aino riisisämpylä

Minirevityt olivat sekä minun, että Jannen suosikkeja. Tattari on molemmille mieleen, ja leipä maistui niin hyvältä päällistensä kanssa. Tuotteet murenivat helposti, mikä on yleinen gluteenittomien tuotteiden (ja varsinkin pakasteiden haaste), mutta maut olivat hyviä. Riisisämpylä on mukavan pieni, sillä itse en useinkaan kaipaa mitään jättisämpylää esimerkiksi keiton kaveriksi.

Yleisfiilis boksista oli, että perushyvä lajitelma, ja kiva ettei esimerkiksi vieraita varten tarvitse ostaa useampaa pakkausta tarjotakseen montaa leipäsorttia.

Tuotteiden vastuullisuutta fiilistelen kyllä erityisesti, sillä se näkyy myös raaka-aineissa. Käytetty tattari on kotimaista ja varmasti puhdasta. Vuohelan Herkulla on sopimusviljelijät ja tiivis, vuosia kestänyt yhteistyö Keskisen Myllyn kanssa. Myös kaura tulee Suomen pelloilta.

Hurjat pulla-arviot

Pullavalikoiman tuotteet:
Mustikkarahkapulla
Puolukka
Sitruuna

Naurattaa jälkikäteen se, että torstaina minulla ei ollut suurta pullaruokahalua, joten totesin Jannelle: ”Sulla on sitten aika monta pullaa syötävänä lähipäivinä!” No, se pullahalu palasi sitten heti seuraavana päivänä, ja nyt olen vahdannut jääkaapilla: ”Et syö sitä sitruunapullan puolikasta! Se on mun!” Olen saanut jo muutaman muistutuksen siitä, että mieleni on muuttunut melko radikaalisti alkupisteestä: ”Eikös ne pullat ollut mulle?”

Jannen ehdoton suosikki oli puolukka, minun yllätyksekseni mustikkarahkapulla. Tämä setti on muuten ihan omiaan pääsiäispöytään! Tuotteet ovat tosi hyviä, melkolailla sellaisia, kuin niiden olettaisikin olevan. Plussaa siitä, etteivät olleet lainkaan kuivia.

Siis näenkö kuvista oikein, että olisin kevätauringossa ruskettunut vähän? Se voi olla, sillä ensimmäiset pisamatkin ovat ilmestyneet. Näyttävät tosin mustapäiltä, mutta minä tiedän niiden olevan pisamia, ja se riittää. Ja hei, mites hattu? Olin torstaina niin uskomattomissa kevätoloissa, etten malttanut olla laittamatta uutta olkihattua päähän. Sen alla, auringon heitellessä valoraitoja kotimme seiniin, tuntui etelänlomalta Helsingin keskustassa.

Tänään onkin sitten homeleaving-kahvit, kun kolme viimeistä koulukuukautta starttaavat huomenna, ja muutan taas arkipäiviksi Tammelaan. Tällä kertaa tulen kuitenkin jo torstaina takaisin sohvalle pötköttelemään, joten arvoisan pullaraadin ei tarvitse jättää pitkiä jäähyväisiä.

-Henriikka

Sä oot mun trampoliini

Minulla on sisko, niin kuin moni teistä tietää, ja hän on minulle aivan valtava aarre.

Olen muutaman viime kuukauden aikana palannut viikoittain näihin kuviin. Ne ovat viime kesältä, Kuhmosta tietenkin. Soudamme ennen keskiyön saunaan menoa vihreällä soutuveneellämme auringonlaskua katsomaan. On tyyntä ja kaunista, muistan hyvin kuinka eteeristä kaikki oli, kuinka ympärillä kaikui hiljaisuus, ja airoista veteen tippuvien vesipisaroiden äänen kuuli herkästi. Kuuli omat ajatuksensakin, jos vain jaksoi kuunnella, mutta niitä ei ollut mielessä montaa.

Naurattaa, kun katson näitä kuvia. Roosaliina näyttää (maailman ruskettuneimmalta) supermallilta, ja minä hupsulta muumihahmolta, joka on palkattu veneen soutajaksi. Mutta tuosta hetkestä en muista lainkaan sellaista oloa, päinvastoin. Tunsin itseni kivaksi ja tärkeäksi. Yhtä eteeriseksi kuin ympäristökin.

Senkin muistan, että siskoani oli ollut ennen kesämökkilomaa ikävä. Nytkin on, vaikka näimme vasta tänään.

Mä voin tulla sun luokse
Ku tarviin yösijaa
ku päivät ohi juoksee
 enkä niistä kiinni saa

ku mun pyykit on pitkin
ja en haluu himaan
sun sohval on lämmin
ku ulkona ukkostaa

kun mä oon juonu liikaa
eikä ole enää hauskaa
kaadat vettä mun lasiini
sanot että se on viinii

ku elämä on vähän rankkaa
viet mut jäätelölle rantaan
kun putoon asfalttiin ni
sä oot mun trampoliini

sä voit lähtee mun luota
ja muuttaa meksikoon
jos ne ei pidä susta huolta
mä luurin päässä oon

ja tuun kentälle vastaan
jos haluut kotiin

ku kaikki ympärillä muuttuu
enkä tiedä mitä kuuluu
saat jutuistani kiinni
sä oot mun trampoliini

saat mut tunteen itseni hyväksi
kun luulen että oon kauhee
vilkutan sulle; moikka
en hyvästi
kun nyt meen

(Sanni – Trampoliini)

Tuntuu absurdilta ja absurdin ihanalta, että kolmen kuukauden päästä voimme istua tuossa samassa soutuveneessä ihaillen auringonlaskua. Joka kesä toivon, että jollekin rannalle ilmestyisi karhu ihmettelemään, mutta toive ei ole vielä toteutunut. Ehkä tänä kesänä.

Ja siskolle vielä: Tiedäthän, että saat mut ihan oikeesti tuntemaan itseni hyväksi, kun luulen, että oon kauhee?

-Henriikka

1

Halha-Mongolin opettelu (eli kaikkea ihan muuta)

Elämä itsessään on niin mahtava lahja. Ihan oikeasti. Päivä jo yksikin aamusta varhain, iltahan ehditty lahja on parhain. Tänään naurattaa tämä, elämääni isosti ilahduttanut viestinvaihto.

Sain viime syyskuussa, 1.9.2018, yllättävän viestin sähköpostiini:

”Päivää.  Osaisìtteko kukaan teistä kertoa miten ja missä voisin opiskella puhumaan, ja kirjoittamaan halha-mongoliaa ? Kiitos vastauksesta etukäteen. 
P.S. V.P.”

Kysyjä oli varmaan googletellut asiaa, ja koska olen kirjoittanut niin paljon Trans-Siperian ja -Mongolian junaratojen reissuista, päätyi hän varmaankin linjoilleni. Vastasin parin päivän viiveellä, etten valitettavasti osaa häntä auttaa, ja että toivon mukaan apu kuitenkin löytyy. Muistan ajattelleeni, että olisipa siistiä vastata, että homma hanskassa ja apu tulossa.

Parasta tässä viestinvaihdossa ei kuitenkaan ollut jutun lähtökuopat, vaan se, että nyt puolen vuoden jälkeen sähköpostissani odotti vastausviesti lähettäjältä:

”Hyvää iltaa. Kiitoksia vastauksesta jonka lähetitte minulle jo viime vuonna. Mutta yllättäen löysinkin kännykkäni kääntäjä osiosta myös Mongolian kielen.”

Mikä mahtava viesti! En tiedä, onko vastaajan mailin tsekkaus -tahti hivenen omaani hitaampi, mutta tässä on mielestäni juuri sellaista oikeaa Hidasta elämää -mentaliteettia.

Paras osio on kuitenkin vielä jäljellä. Minulla oli koko Lapin reissuni ajan automaattinen vastaaja sähköpostissani päällä, joten myös mongoliaa opetellut sai omansa. Hän paljastui sen myötä vieläkin suuremmaksi ilopilleriksi, sillä sain hetkeä myöhemmin vielä toisen viestin:

”Hei vaan täällä Lapissa se minäkin allekirjoittanut asun. Nimittäin Kemijärvi on Lapissa, tässä Napapiirin ”itäpuolella”. 

Hymyilin itsekseni niin leveästi. En ehkä itse ole seniorina sellainen, että vastaisin automaattiseen vastaajaan, mutta onneksi voin olla tuhannesta muusta asiasta autuaan onnellisen pihalla. Aina välillä huomaan huvittavasti odottavani jo vähän niitä päiviä.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen

3

9 ihanaa asiaa, joita odotan keväässä

Kevät on vuodenajoista vähiten suosikkini. Se ei sinänsä kerro paljoakaan, sillä rakastan myös kevättä. Rakastan vain kolmea vuodenaikaa niin kamalasti, ettei niitä voi oikein haastaa.

On outoa, etten ole kovin kiintynyt kevääseen, sillä vuorokaudenajoista aamut ovat ykkösiä: valo lisääntyy ja on toivon tuntua. Keväässä on samaa oloa, mutta se saa silti minut lähes joka vuosi lannistumaan hetkeksi. Ehkä siksi, että kevät aina lupaa tulla, muttei sitten tulekaan. Koskaan ei ole varma, että onko tämä nyt oikeasti kevät, vai tupruttaako viikon päästä vielä viimeiset lumet. Aamuissa on se ihana puoli, että uusi päivä valkenee varmasti. Aurinko ei laske maille yhtäkkiä takaisin.

Mutta niin kuin jo kirjoitin, niin pidän kyllä keväästäkin! (Tuli huono omatunto, kun sanoin sen jäävän jonon viimeiseksi.) Ja tässä yhdeksän syytä, miksi odotan kevättä aivan erityisesti.

Valon lisääntyminen

Vaikka takatalvi saattaakin aina yllättää, lisääntyy valo varmasti. On niiiiiiiiin ihanaa, kun päivät pitenevät silmissä.

Kevättakit

Haaveilen jo nyt siitä, että voin vaihtaa jättimäisen toppaparkani trenssiin tai nahkatakkiin, kun saavun Helsinkiin. Siitäkin huolimatta, ettei siellä taida olla vielä aivan niin lämmin kuin luulen. Viime keväänä talvi vaihtui niin vikkelästi kesäksi, että koko kevättakkiaika jäi välistä – tänä vuonna toivon olevan riittävän viileää riittävän pitkään.

Katukoris

Kesälajien ykkönen. Odotan, että pääsen Eiranrantaan pompottelemaan ja verestelemään lapsuuden taitojani, joita vähän harvakseltaan ja hatarasti, mutta silti sinnikkäästi yritän pitää yllä.

Pääsiäinen

Juhla, joka tulee aina yllättäen, tuo mukanaa vapaapäiviä ja toivon tunteen, eikä vaadi juhlijalta mitään.

Lukeminen ulkona

Kuiva nurmi, kuiva laituri, kuiva rotvallinreuna. Riippumatto ensimmäistä kertaa kiinnitettynä, ensimmäinen soutuveneretki, ensimmäiset istuskelut rantakallioilla. Odotan niin paljon, että voin lähteä termari ja kirja kainalossa ulos.

Paljaat varpaat

En juuri välitä sukista. Tai no villaisista kyllä, mutta sellaiset perinteiset puuvillasukat, sukkahousut ja muut kireät jalka-asiat jäävät suosiolla pois, kun tarkenee. Ehkä jo keväällä tarkenee kulkea ensimmäistä kertaa avojaloin. Jalkani ja jalkapohjani ovat ehtineet jo tähän ikään mennessä kulua aika lailla, mutta mitäs sitten – ne ovatkin menijän jalat.

Matalan kynnyksen retkeily

Pakkaan talviretkeilykamppeet visusti varaston perimpään nurkkaan ja sylkäisen päälle. Hyvästi viikkokausia valmistellut hyiset reissut. Tervetuloa spontaanit ja ilontäyteiset iltapäivät nuotion ääressä ja telttayöt lämmön lisääntyessä!

Pisamat

Eivät ne pisamat niinkään (Vaikka niitäkin rakastan! Joskin omani ovat kovin vähässä), vaan se, että niiden ilmeistyminen poskille ja nenänpäähän kertoo, että kasvoillani on vielä jotain elämää. Että minussa on vielä jotain elämää. Aurinkoenergia alkaa virrata kehooni tuottaen kirkkaankeltaista voimaa, ja pisamat ovat siitä ensimmäinen merkki.

Kesäunelmat

Vaikka kevät lannistaakin minua vähän, on se toisaalta startti kesäunelmille. Kesäreissut, juhannussuunnitelmat, yöttömien öiden pohdinnat ja kesä-roadtrippien soittolistat… kaiken suunnittelun ja haaveilun voi aloittaa jo keväällä.

Oikeastaan koko kesän voi aloittaa jo keväällä. Yritän aina ajatella, että talvi kestää maaliskuun loppuun, ja toukokuun alusta alkaa kesä. Näin ollen kevättä on vain sopivan lyhykäinen kuukausi, huhtikuu.

On sinänsä koomista, että ihanien kevätajatusten rinnalle laitan kuvat, joissa näytän totaalisen tympääntyneeltä maailmaan. Huomatkaan kuitenkin kirkkaankeltainen neule sohvan reunalla, joka oikein huutaa kevään ihanuutta. Minun suupielenikin nousevat sitten hymyyn, kunhan lumenrippeet nyt ensin katoavat.

-Henriikka