Armoa ystävät, armoa

Pitkäperjantai on saanut alkunsa Golgatan tapahtumista ja rististä. Kun asiaa tarkemmin miettii, kyse on armosta: Kristinuskon armo-teema on vain ja pelkästään pitkäperjantain peruja. Sen vuoksi olenkin tänään ajatellut paljon armoa.

Miten hieno asia armo onkaan! Armo ylipäänsä, armo itseään kohtaan, armo läheisiään kohtaan, armo kaikkia ja kaikkea kohtaan.  Armahtaminen-sanasta tulee helpottunut olo, armas-sanasta nostalgia-höyryinen romantiikan läikähdys sydämeen.

Olen huono antamaan armoa itselleni, mutta opettelen koko ajan paremmaksi. Olen välillä huono antamaan armoa läheisillekin – tätä yritän harjoitella yhtä lailla (Olisi aivan kamalaa huomata, että tämän armottomuuden tunnelukko seuraisi minua perhe-elämään, että joskus en osaisi olla armollinen lapsilleni).

Läheisille on kuitenkin aika helppo olla armollinen, itselle tosi vaikea. Tuntemattomilta osaan harvoin mitään odottaa tai vaatiakaan. Ehkä lapsuudenkodin vakaasta armollisuudesta on jäänytkin käteen juuri se, että koen kuitenkin olevani muita ihmisiä kohtaan helposti anteeksiantava ja noh, armollinen.

On minulla tähän teemaan aasinsiltana eriskummallinen anekdoottikin. Kun noin kuukausi takaperin saavuin Kilpisjärvelle ja vuokrasin paikallisesta yrityksestä ahkion talvivaelluksellemme, kävimme yrittäjän kanssa seuraavan keskustelun:

”Oletkos aiemmin ollut Kilpisjärvellä?”
”En oo kyllä koskaan.”
”No mutta se on hyvä, että tulit nyt.”

  Jotenkin odotin kotiseutuylpeän yrittäjän aloittavan paasauksen siitä, että mitä ihmettä, tämähän on maailman paras paikka. Ja kun sitä ei tullut, jäin vain hymyilemään ja totesin, että niin tosiaan on. Siitäkin huolimatta, että dialogi oli sinänsä sisällöltään melko vähäpätöinen, teki se yllättäen ison vaikutuksen, sillä sovelsin sitä tuttuun tapaani suoraan vähän syvempiin vesiin. Aina voi päättää aloittaa, lopettaa tai vaihtaa suuntaan. Aina voi yrittää uudestaan. Aina voi aloittaa alusta.

Armo on anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kun sanaa jää toistelemaan, alkaa se ”Rakastan sinua” -lauseen kaltaisesti kuulostaa kauniilta suomen rajuista R-kirjaimista huolimatta. Onneksi on armo.

-Henriikka

2 kommenttia

  1. Avatar Jenni 19.4.2019

    En tiedä mistä (ehkä rippikoulusta aikoinaan?) mieleeni on tarttunut, että armo tulee sanoista Ansioton Rakkaus Minun Osakseni. Kaunis ja lohdullinen ajatus, ilman uskonnollista viitekehystäkin.

    Vastaa
  2. Avatar Manna 25.4.2019

    Jenni, oon kanssasi samaa mieltä siltä osin, että ansioton rakkaus on jotain erittäin kaunista ja lohdullista.

    Jäin kuitenkin miettimään armon universaaliutta, ja lopulta hajanaiset ajatukseni järjestyivät tällaiseen pakettiin:

    Armo on helmi, jonka olemassaolo edellyttää rikoksen pistävän hiekanjyvän osumisen ehdottoman rakkauden simpukan sisäpintaan.

    Hiekka ei muutu helmeksi ilman simpukkaa, eikä helmeytymistä tapahdu edes simpukan lähimaastossa.

    Siksi – vaikka kovin mielelläni näkisinkin armon kukoistavan kaikkialla katsomuksesta riippumatta – pelkään pahoin, että kristillisestä uskosta irrotettuna armo saattaa jäädä pelkäksi uskotteluksi.

    Onneksi kristinuskon simpukka on kuitenkin niin tilava, että sen ulottuville sopii ääretön määrä meitä hiekan heittelijöitä ja helmen kalastajia.

    P.S. Kiitos, Henriikka, tästäkin loistavasta tekstistäsi!

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.