Vielä joskus matkustan jonnekin, mutten vielä

Avasin tänään varovasti valokuvakansion läppärin työpöydältä. Kansiossa oli kuvia heinäkuisesta Italiasta. Kuvien hetkistä on nyt yhdeksän kuukautta, ja silloin olen myös ollut viimeksi lentokoneessa. Syksyllä kävin päivän Tallinnassa ja maaliskuussa ajoimme päiväksi Kilpisjärveltä Norjaan, mutta muuten olen pysynyt kotimaassa.

Katsoin kuvia ja mietin, että miten saattaa olla, että

tässä kauniissa maailmassa matkustin melkein itseni hengiltä.

Minä matkustin ja matkustin. Aina vain uusiin paikkoihin, joskus takaisin vanhoihinkin, niin kuin Kööpenhaminaan, Reykjavikiin ja Pariisiin.

Nautin täysillä maailmasta, otin kiitollisena vastaan pienten kujien salaisuudet ja Jäämeren hyiset aallot. Matkustin lentäen, junalla, bussilla, kävellen, autolla, pyörällä, ratikalla ja joskus kamelillakin. Nukuin teltassa Saharan reunalla ja viiden tähden hotellissa Wienissä. Tanssin botswanalaisessa yökerhossa ja ostin merinokalsarit telttayötä varten kanadalaisessa luonnonpuistossa.

Minä rakastin maailmaa, sen ihmisiä, rakastin elämää kaikkinensa. Janosin paikallisten hymyjä, yllättäviä kohtaamisia ja Limoncelloa onnellisen illallisen päätteeksi.

Matkustin niin maan vietävästi, koko ajan ja joka paikkaan. Olin menossa enemmän kuin kukaan, aina jossain enkä koskaan täällä. Olin sentään aina siellä, missä jalat olivat.

Mutta Edinburgissa marraskuussa 2017 istuin kahvilassa juoden kiusallisen hitaasti toista kaakaota kermavaahdolla, tuijottaen naapuripöydän tuntematonta ja mietin, että olisin niin paljon mieluummin kotona.

Sen jälkeen matkustin vielä Tansaniaan, Nepaliin, kahdesti Venäjälle, Viroon, Mongoliaan ja Sveitsiin. Nauttien jokaisesta matkasta.

Sitten tuli heinäkuu ja lähdimme ystävien häihin Italiaan. Sieltä ovat nämä kuvatkin. Ennen reissua katsoin Jannea ja kysyin: ”Voinko sitten vaan olla siellä hotellihuoneessa, jos en jaksa mitään muuta?”

Ketä minä tästä saan syyttää? Itseäni vain. Ei se kaunis maailma minulta mitään ole vaatinut, päinvastoin. Minä olen vaatinut siltä ja kuluttanut sitä laittoman paljon.

Kesän jälkeen olen keskittynyt kaiken uskomattoman jälkeen kaikkeen vähän vähempään. Minulle ovat riittäneet vähän vähemmän turkoosit järvet, vuorien sijasta tunturit ja hienojen jäähilejuomien sijasta ihan vain hanavesi. On tuntunut helpottavalta, ettei tarvitse lähteä. Ettei tarvitse avata matkaoppaita, kirjoittaa matkajuttuja, miettiä kuinka lentokentältä pääsee hostellille helposti ja turvallisesti. Enkä ole harmitellut yhtään, etten ole viettänyt aikaani enää Helsinki-Vantaalla. Aloin toden teolla inhota sitä paikkaa.

Koulun vuoksi olen kyllä joutunut pakkaamaan ja purkamaan, aina uudestaan ja uudestaan, mutta se on ollut erilaista. Se on tuntunut arjelta, kivan toistuvalta. Suomi-matkoista on tullut yhtä lailla osa elämääni. Sellaisia tavallisia hetkiä, jotka riittävät. Sopivan hiljaisia huoltoasemia ja epämääräisen satunnaisesti auki olevia kirpputoreja.

Ainaisen matkustuksen lopetti ilmastoahdistus. Maailma kiittää, mutta niin kiittää sydän ja kehokin. Tiedä sitten, olisiko sellaista raatoa voinut enää minnekään viedäkään, joka minusta oli maailmanlaitojen kautta jäänyt jäljelle.

Mutta tiedättekös? Tänään minulle tuli olo, että vielä joskus matkustan jonnekin. Ja sitten kun matkustan, nautin niin kuin silloin nautin, kun lähdin 18-vuotiaana Etiopiaan, ja pelon rinnalla oli valtava uteliaisuus, pyöreät silmät, avoin sydän ja tyhjä päiväkirja. Ja halu maksaa maailmalle kaikesta, mitä on itse saanut.

 -Henriikka

2 kommenttia

  1. Avatar Tarja 29.4.2019

    😍

    Vastaa
  2. Avatar Milja 1.5.2019

    ihana postaus, ihanin aikoihin – tässä pääsee oikeuksiinsa se tunnerikkaus, runollisuus ja mukaansatempaavuus, mitä sun kirjotustyylissä rakastan! ❤️

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.