Ollapa loppuun saakka luu taskussa

Ohjasin viime torstaina esikouluikäisille metsäparkouria. Se oli eräopasopiskelijahetkistäni hurjin. Vaikka olenkin ollut todella paljon lasten kanssa ja pidän lapsista, en kokenut olevani aivan omalla maallani. Siinä missä osallistun paneelikeskusteluun satojen ihmisten edessä äänikään värähtämättä, 45-minuuttinen ohjaus päiväkoti-ikäisille sai minut jännittämään kuin elämän tärkeimpiä pääsykokeita.

Kun sitten tapasin lapsilauman, kävi juuri niin kuin olin ajatellutkin: jännitys katosi. Pienet kädet viuhtoivat ilmaa pyytäen puheenvuoroa: ”Henriikka, Henriikka, Henriikka!” Miten paljon pienillä ihmisillä onkin koko ajan kerrottavaa ja miten ihanan ylpeästi he puhuvat omista jutuistaan ja läheisistään, itsestäänkin. Ajattelisivatpa ihmiset aina yhtä kauniisti itsestään kuin tuollaiset innokkaat natiaiset.

Metsässä tuntui siltä, kuin olisin vihdoin löytänyt kaltaisiani. Jokainen sai keksiä oman parkour-temppunsa, jonka sitten opetti muille. Me kierimme mättäiden yli, loikimme kannolta kannolle, tasapainoilimme kaatuneen puunrungon päällä ja flossasimme hypätessämme alas kiveltä. Oli toisaalta hauskaa ja toisaalta surullista, miten yllättyneitä lapset olivat, kun temppuilin mukana. ”Sähän oot aikuinen!”

Nautin pienten ilosta niin suuresti. Myös mielikuvitusta riitti niin paljon, että olisin mielelläni kaapannut osan siitä itselleni. Flossata nyt kiveltä hypätessään, kamoon! Onneksi olin opetellut flossaamaan, ihan puhtaasta kiinnostuksesta ilmiöön.

Kahden 45-minuuttisen parkour-session jälkeen oli hiki ja eloisa olo. Viittaavat kädet olivat vaihtuneet luvalla vapaaseen ilakointiin: ”Henriikka, Henriikka!” Nautin aikuisen roolistani. On niin hupsua, että lapsille on niin merkityksellistä kertoa asiansa aikuiselle, siinäkin tapauksessa, että tämä aikuinen tulee olemaan heidän elämässään luultavasti vajaan tunnin verran.

Metsätemppuilumme jälkeen löysin läheiseltä kiveltä pienen, vihreäkuvioisen takin. Joltain unohtuneen. Kurkkasin taskuun löytääkseni nimilapun tai tuntomerkkejä omistajasta. Sen sijaan taskusta löytyikin yllätys: ihkaoikea luu.

Hymyilin taskun aarretta viedessäni takkia löytötavaralaatikkoon ja mietin sille vaihtoisia tarinoita. Totesin, että haluaisin kyllä olla loppuun asti tuollainen elämälle utelias tyyppi kuin nuo pienet. Olla innoissaan omista jutuistaan, mutta yhtä lailla kiinnostua kaverin tempuista. Hihkua ihan tavallisille asioille ja olla sellainen, että kukaan ei hätkähtäisi, jos taskustani joskus löytyisi luu tai kaksi.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

2 kommenttia

  1. Avatar Riikka 29.5.2019

    Ihana teksti. Elämän tärkein oppi: kasvaa lapseksi jälleen.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.